Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttamassa kylmän sodan jälkeistä turvallisuusjärjestystä. Se vaikuttaa olennaisesti myös Suomeen, jonka on etsittävä paikkansa uudenlaisessa Euroopassa. Samansuuntaisessa tilanteessa Suomi oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto hajosi.

Suomen asema oli ainutkertainen kylmän sodan maailmassa. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, mutta se ei ollut osa länttäkään. Suomi kuului Neuvostoliiton etu- ja vaikutuspiiriin. Suomen idänsuhteiden ja laajemmin koko maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakiveksi muodostui vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta, eli YYA-sopimus.

Suomen asema oli ainutkertainen kylmän sodan maailmassa.

YYA-sopimuksen päämerkitys oli Neuvostoliitolle annetuissa turvallisuustakeissa, jotka Suomi katsoi itänaapurin legitiimien etujen vaatimiksi. Niiden uskottiin myös edistävän Suomen säilymistä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Toisaalta YYA-sopimus rajoitti Suomen toimintamahdollisuuksia lännen suunnalla ja antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuksia puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Tätä ilmiötä on usein kuvattu suomettumisena, joka on ollut alkuvuonna 2022 paljon keskusteluissa.

Operaatio Pax

Kylmän sodan päätösvuosiin asti Suomessa vallitsi varsin yhdenmukainen käsitys idänsuhteista. Katsottiin, että Suomen tuli jatkaa entisellä linjalla ainakin niin kauan kuin kansainvälinen tilanne oli murroksessa. Neuvostoliiton turvallisuustarpeita tuli kunnioittaa ja pidättyä käyttämästä hyväksi itänaapurin heikkouden tilaa. YYA-sopimuksesta irti kiirehtimisen nähtiin liittävän Suomen väärään seuraan, Itä-Euroopan maiden joukkoon.

Merkittävä askel Suomen irrottamisessa Neuvostoliiton vaikutuspiiristä otettiin syksyllä 1990, jolloin presidentti Mauno Koivisto ilmoitti yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittauksen menettäneen merkityksensä. Uudelleentulkintojen taustalla oli Saksojen yhdistymisprosessi ja suvereniteetin palautuminen.

Suomen päätös tuli monelle yllätyksenä, olihan YYA-sopimusta ja Pariisin rauhansopimusta totuttu pitämään ulkopolitiikan kulmakivinä, jotka määrittelivät Suomen kansainvälisen aseman. Rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen uudelleentulkintaa eli Operaatio Paxiksi kutsuttua hanketta oli keväästä 1990 asti valmisteltu ulko- ja puolustusministeriöiden virkamiesjohdon ja poliittisten päättäjien piirissä. Ulkopoliittisessa johdossa katsottiin, että Saksojen yhdistymisen myötä Suomenkin olisi irtauduttava suvereniteettiaan rajoittavista rauhansopimuksen sotilasmääräyksistä.

Operaatio Paxia on pidetty irtiottona Suomen ulkopolitiikan perinteisestä varovaisuuslinjasta.

Moskovassa ja Lontoossa ei nielty Suomen päätöstä pureksimatta.

Ainutlaatuista oli tyyli, miten päätös tehtiin. Suomi sivuutti rauhansopimuksessa määritellyt menettelytavat sotilaallisten rajoitusten muuttamiseksi ja vain ilmoitti päätöksensä sopimuksen valvonnasta vastanneille Neuvostoliitolle ja Isolle-Britannialle. Aiemmin Suomi oli pyrkinyt väljentämään rajoituksia yhteisillä tulkinnoilla näiden kanssa.

Moskovassa ja Lontoossa ei nielty Suomen päätöstä pureksimatta. Neuvostoliiton ulkoministeriö esitti ensin Suomen ja Neuvostoliiton välisiä neuvotteluja, joissa sovittaisiin Suomen puolustusvoimien määrävahvuuksista. Kun suomalaiset eivät tähän suostuneet, Neuvostoliitto antoi virallisen nootin Suomelle marraskuussa 1990. Mutta ulkopoliittinen johto ei päätöstään pyörtänyt, vaan päättäväisesti toisti vastausnootissaan hallituksen 21. syyskuuta tekemän rauhansopimuspäätöksen sisällön.

Operaatio Pax vahvisti Suomen kansainvälistä asemaa ja toimintavapautta, mutta ei merkinnyt ulkopoliittista täyskäännöstä. Euroopan muutokset avasivat uusia mahdollisuuksia, mutta sisälsivät myös riskejä. Epävarmuutta loivat ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkuvuudesta. Vaikka itänaapurin tulevaisuus ei ollutkaan suomalaisten käsissä, Suomen itsensä tuli välttää toimia, jotka voisivat vaikeuttaa presidentti Mihail Gorbatšovin tavoitteita uudistaa neuvostoyhteiskuntaa ja yhteistyöpyrkimyksiä lännen kanssa.

Idänsuhteet mullistuvat

Itä-Euroopan vallankumoukset antoivat lisää polttoainetta kansallisiin liikkeisiin Neuvostoliitossa. Presidentti Koivisto ei hyväksynyt julkista poliittista tukea Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille. Hän näytti kuitenkin vihreää valoa käytännön tuen antamiseen.

Presidentti ei myöskään suitsinut ulkoministeriötä, joka alkoi vuoden 1990 aikana luoda yhteyksiä liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään. Tämä siitä huolimatta, että Koivisto suhtautui kriittisesti presidentti Boris Jeltsiniin ja epäili tämän kykyä ohjata tilannetta Venäjällä vakaaseen suuntaan. Jeltsinillä oli voimanaan suuri kansansuosio, mutta häneltä puuttui varsinainen toimivalta. Itänaapurin perinteiset valtakeskukset kommunistinen puolue, asevoimat ja turvallisuuselimet kuuluivat Gorbatšovin johtaman keskusvallan piiriin.

Suomen kaksitasoisen ulkopolitiikan lähtökohtana oli, että suhteiden rakentaminen neuvostotasavaltoihin ei saanut vahingoittaa Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Suomalaisten suhtautumista Jeltsiniin väritti sama huoli kuin muuallakin lännessä, pelko Neuvostoliiton luisumisesta kohti kaaosta, jopa sisällissotaa.

Neuvostoliiton kriisi huipentui elokuun 1991 epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen. Kovan linjan kommunistien tarkoituksena oli pysäyttää Neuvostoliiton hajoamiskehitys, mutta he vain onnistuivat vauhdittamaan sitä. Vallankaappareita vastustanut Jeltsin nosti itsensä johtavaksi hahmoksi, jonka varjoon Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov oli väistämättä jäämässä.

Suomalaisten suhtautumista Jeltsiniin väritti sama huoli kuin muuallakin lännessä, pelko Neuvostoliiton luisumisesta kohti kaaosta, jopa sisällissotaa.

Uudessa tilanteessa ulkopoliittinen johto ei jäänyt odottelemaan Neuvostoliiton kantaa balttien itsenäisyydelle, vaan Venäjän tunnustuksella oli ratkaiseva merkitys. Samalla kun useimmat Suomen viiteryhmämaat olivat palauttaneet diplomaattisuhteet Baltian maihin, nousi Neuvostoliiton tunnustuksen odottelemista tärkeämmäksi päästä mukaan länsimaiden ketjuun.

Baltian politiikan täyskäännös oli alkusoittoa Suomen idänsuhteiden laajemmalle muutokselle. Muutama viikko Moskovan vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti Koivisto välitti Gorbatšoville viestin, että Suomi oli valmis aloittamaan neuvottelut YYA-sopimuksen uudistamisesta. Samoihin aikoihin Suomi käynnisti sopimusneuvottelut Venäjän kanssa.

Suomalaisneuvottelijat pyrkivät välttämään sekaantumasta Venäjän ja Neuvostoliiton kilpailuasetelmaan.  Helsingissä lähdettiin kuitenkin siitä, että itsemääräämistään vahvistaneella Venäjällä oli käytännössä veto-oikeus Neuvostoliiton neuvottelulinjaan.

Suomi astuu kohti länttä

Joulupäivänä 1991 presidentti Gorbatšov ilmoitti eroavansa virastaan. Allekirjoittamaton sopimus Suomen kanssa raukesi Neuvostoliiton olemassaolon lakkaamisen myötä, mutta Venäjä otti sopimushankkeen omakseen. YYA-sopimuksen korvannut Suomen ja Venäjän välinen sopimus vastasi sisällöltään Venäjän uusia sopimussuhteita muiden Euroopan maiden kanssa. Se ei sisältänyt kahdenkeskisiä sotilasartikloja, ei avunanto-sitoumuksia eikä muita poliittisia kiristysruuveja. Uusi sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.

Samaan aikaan kun Suomi loi suhteensa Venäjään uudelle pohjalle, Suomen Eurooppa-politiikka muutti suuntaa. Suomelle idänsuhteet olivat ensisijainen kriteeri pohdittaessa länsi-integraatiota. Jäsenyyttä Euroopan yhteisössä, eli nykyisessä Euroopan unionissa, ei pidetty mahdollisena, mikäli Suomi olisi menettänyt itsenäisen päätösvallan suhteessa Neuvostoliittoon. Kylmän sodan aikana mieliin piintynyt käsitys idän ja lännen vastakohtaisuudesta Suomen aseman määräävänä tekijänä hallitsi ulkopoliittisen eliitin valtavirran ajattelua.

Suomen liikkumavaraa Eurooppa-politiikassa kasvatti epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeinen kehitys Neuvostoliitossa. Presidentti Koivisto halusi yhä pitää integraatiopolitiikan vaihtoehdot avoimina ja odottaa tilanteen selkiintymistä. Hän antoi kuitenkin hallitukselle luvan käynnistää selvitystyön EY-jäsenyyden eduista ja haitoista. Joulukuun 1991 alussa pidetyssä Maastrichtin huippukokouksessa päästiin sopuun Euroopan yhdentymisen tavoitteista ja suuntaviivoista. Kokouksessa tehtiin päätös oven aukaisemisesta uusille jäsenille. Suomi uhkasi pudota väärään viiteryhmään, kun Ruotsi ja Itävalta olivat hakemassa EY:n jäsenyyteen.

Uusi sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.

Koivisto päätti kantansa vuodenvaihteessa 1991–1992, mutta ilmoitti asiasta vasta helmikuun 1992 valtiopäivien avajaisissa. Suomi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisöön maaliskuussa. Suomi sitoutui varauksetta EY:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja mahdollisen puolustuspolitiikan kehittämiseen. Tämä merkitsi suunnanmuutosta aikaisempaa puolueettomuutta ja idänsuhteiden itsemääräämisoikeutta korostaneeseen linjaan.

Ulkopolitiikan kurssinmuutosta helpotti, että Suomen läntinen suuntaus näytti sopivan hyvin yhteen Venäjän omien pyrkimysten kanssa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomella oli ensimmäisen kerran naapurina Venäjä, joka hyväksyi demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien periaatteet ja pyrki niiden toteuttamiseen. Venäjän ulkopolitiikkaa leimasi yhteistyöhalukkuus Euroopan ja Yhdysvaltain kanssa. Lännessä puolestaan pidettiin tärkeänä, että Venäjä ei eristyisi kansainvälisestä poliittisesta ja taloudellisesta kanssakäymisestä.

Vanhan loppu, uuden alku

Venäjän sisäistä kehitystä oli kuitenkin vaikea ennakoida. Monet Suomessa – ja muuallakin – varoivat todellisuuden ja toiveiden sekoittumista, presidentti J.K. Paasikiveä lainaten. Keväällä 1992 Moskovan-suurlähettiläs Heikki Talvitie kirjoitti: ”Venäjällä on nyt siniset silmät. Suurvallan olemus on silti jäljellä eikä sitä pidä unohtaa vaikka yhteistyölle Länsi-Euroopan kanssa onkin nyt edellytyksiä enemmän kuin koskaan Venäjän tuhatvuotisessa historiassa.”

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Suomessa ajateltiin, että oli omien intressien mukaista edelleen harjoittaa itänaapurin turvallisuustarpeita myötäilevää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomi säilytti itsenäisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden eli puolueettomuuden niin sanotun kovan ytimen.

Suomen aseman muutoksessa on ollut tyypillistä, että vuosikymmenten mittaista stabiliteettia seuraa lyhyt päätösten kausi, jonka aikana palaset asettuvat uuteen asentoon.

Kylmän sodan päättyessä Suomen ulkopolitiikassa tapahtui perustavanlaatuinen muutos, joka oli ajallisesti lyhyt mutta intensiteetiltään kiivas prosessi. Suomen aseman muutoksessa on ollut tyypillistä, että vuosikymmenten mittaista stabiliteettia seuraa lyhyt päätösten kausi, jonka aikana palaset asettuvat uuteen asentoon.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 on nostanut Suomen ulkopoliittiset linjanvedot jälleen pöydälle. Poliittiset päättäjät korostavat kärsivällisyyden merkitystä liikkuvassa tilanteessa. Presidentti Sauli Niinistön mukaan ”nopearytmisessä maailmassa on entistäkin arvokkaampaa tietää, milloin kiiruhtaa, milloin malttaa”. Lähihistoria osoittaa, että suuret ratkaisut voivat viime kädessä syntyä aika rytinällä.

VTT Juha-Matti Ritvanen on tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa BALTRANS-hankkeessa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kylmän sodan jälkeisessä turvallisuusjärjestelmässä.

Julkaisu Kylmän sodan päätös haastoi Suomen ulkopolitiikan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hankala alku

Mauno Koiviston presidenttikausi alkoi kireässä kansainvälisessä ilmapiirissä. Suurvaltasuhteita rasittivat Neuvostoliiton interventio Afganistaniin vuonna 1979, sotatilan julistaminen Puolaan 1981 ja sotilasliitto Naton joulukuussa 1983 tekemä päätös sijoittaa keskimatkan ydinohjuksia Länsi-Eurooppaan vastineeksi Neuvostoliiton liittolaismaihinsa tekemille sijoituksille.

Kolea kansainvälinen ilmapiiri heijastui myös Suomen ja Yhdysvaltojen suhteisiin. Yhdysvaltain hallinnossa suhtauduttiin epäilyksellä Euroopan puolueettomiin maihin, joita muun muassa kritisoitiin moraalisesta pakolaisuudesta. Suomen kannanottoihin puututtiin Yhdysvaltain hallinnossa paikoin poikkeuksellisen tiukoin sanankääntein.

Keväällä 1985 Suomen Washingtonin-suurlähettiläs sai kuunnella moitteet pääministeri Kalevi Sorsan vappupuheesta, jonka Yhdysvaltain ulkoministeriössä tulkittiin yksipuolisesti myötäilevän Neuvostoliittoa ja sen aseriisuntaehdotuksia. Yhdysvaltain ulkoministeriön edustajan mukaan Sorsan puheen kaltaiset kannanotot ”saattavat Yhdysvallat pohtimaan, onko sillä enää syytä tulevaisuudessa pitää Suomen puolueettomuuspoliittisia lausuntoja uskottavina”.

Sorsan puheen kaltaiset kannanotot ”saattavat Yhdysvallat pohtimaan, onko sillä enää syytä tulevaisuudessa pitää Suomen puolueettomuuspoliittisia lausuntoja uskottavina”.

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti myös Suomen teknologiavienti- ja yhteistyö Neuvostoliiton kanssa. Ronald Reaganin hallinto kiristi Neuvostoliittoon kohdistuneen teknologiaviennin rajoituksia ja pelkäsi, että Suomen tapaisista puolueettomista maista tulisi vientikieltorajoitusten heikko lenkki.

Erityisesti yhdysvaltalaiset huolestuivat Rauma-Repolan Neuvostoliittoon valmistamista syvänmeren sukellusaluksista, joiden tulkittiin soveltuvan myös sotilaalliseen tiedonhankintaan. Asiasta kehkeytynyt kiista Suomen ja Yhdysvaltain välillä ratkesi lopulta niin, että Rauma-Repola joutui luopumaan sukelluspallojen tuotannosta ja Suomi sitoutui noudattamaan Yhdysvaltain säätämiä vientikieltorajoituksia. Yhdysvallat puolestaan myönsi Suomen teknologian saannille samat oikeudet kuin muilla länsimailla.

Tunnustusta Suomen ulkopolitiikalle

Toukokuussa 1988 Reagan teki kolme päivää kestäneen vierailun Suomeen. Supervaltojen aserajoitusneuvotteluiden vilkastuttua Yhdysvaltain johtohenkilöt ottivat tavaksi pysähtyä Helsingissä matkallaan Moskovaan. Ulkoministeri George Shultz vieraili vuosien 1987 ja 1988 aikana peräti viisi kertaa Helsingissä.

Helsinkiä pysähtymispaikkana puolsivat logistiset syyt, mutta amerikkalaiset olivat myös kiinnostuneita suomalaisten näkemyksistä, jotka koskivat Mihail Gorbatšovin käynnistämää uudistuspolitiikkaa Neuvostoliitossa. Suomalaiset puolestaan saivat oivan tilaisuuden selvittää Yhdysvaltain johtohenkilöille Suomen asemaa ja ulkopolitiikkaa.

Reagan piti Suomen-vierailunsa aikana Finlandia-talossa puheen, jossa hän arvioi myönteisesti Suomea ja ilmoitti Yhdysvaltojen kunnioittavan Suomen puolueettomuutta. ”Antaen täten Suomen politiikalle oman hyväksymisensä hän teki termistä ’suomettuminen’ auttamattomasti vanhentuneen”, kommentoi Max Jakobson Reaganin-vierailun merkitystä International Herald Tribune -lehdessä.

Reilua vuotta myöhemmin Suomen puolueettomuuspolitiikka sai huipennuksensa, kun pääsihteeri Gorbatšov julisti Helsingin-vierailunsa aikana lokakuussa 1989 Neuvostoliiton varauksetta tunnustavan Suomen puolueettoman aseman.

Koivisto ja Bush

George Bush valittiin vuonna 1988 Reaganin seuraajaksi. Koivisto oli tutustunut Bushiin kesällä 1983, jolloin tämä oli vieraillut Reaganin varapresidenttinä Suomessa. ”Bushin kanssa hyvät suhteet syntyivät varsin kivuttomasti”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan.

”Bushin kanssa hyvät suhteet syntyivät varsin kivuttomasti”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan.

Koivisto aloitti syksyllä 1983 pitkäaikaisen kirjeenvaihdon Bushin kanssa. Vuotta myöhemmin Koivisto ryhtyi harjoittamaan kirjediplomatiaa Gorbatšovin kanssa. Luottamuksellinen keskusteluyhteys mahdollisti ajatuksien vaihdon suurvaltasuhteista ja Neuvostoliiton sisäisestä tilanteesta. Bushin tausta CIA:n johtajana teki hänestä Koivistolle erityisen kiinnostavan keskustelukumppanin.

Bushin presidenttikaudella Suomen ja Yhdysvaltojen väleistä tuli varsin tiiviit. Arvostuksesta Koiviston näkemyksiä kohtaan oli osoituksena, että Koivisto kuului niihin harvoihin valtionpäämiehiin, joihin Bush presidentin virkaan astuttuaan oli ensimmäisenä yhteydessä.

Suomi ja Yhdysvallat yhtäläisillä linjoilla Neuvostoliitto-politiikassa

Bushin kaudella siirryttiin kylmän sodan ilmapiiristä suurvaltojen rakentavan yhteistyön aikaan. Epävarmuutta kansainvälisiin suhteisiin loivat kuitenkin ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkumisesta ja Itä-Euroopan valtioiden muutosprosessien suunnasta. Koivisto ja Bush korostivat hallittua muutosta ja vakauden säilyttämistä kansainvälisissä suhteissa.

Gorbatšovin uudistuspolitiikka sai vuosikymmeniä tukahdutetut kansalliset identiteetit jälleen elpymään. Kansallismielinen liikehdintä lähti liikkeelle Kaukasuksen ja Baltian pienistä tasavalloista, joista se levisi suurimpiin tasavaltoihin Ukrainaan ja Venäjälle.

Koivisto ilmaisi syksyllä 1989 Bushille lähettämässään kirjeessä, että Baltian maiden itsenäistymispyrkimykset saattaisivat vaarantaa Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Heikki Rausmaa on väitöskirjassaan osoittanut, että Koivisto otti poliittiseen toimintaan pidättyvän kannan, mutta antoi hyväksyntänsä Suomen merkittävälle taloudelliselle avulle Viroon.

Koivisto sai näkemyksilleen tukea Bushilta, joka korosti, ettei Baltian maiden tullut tehdä yksipuolisia julistuksia, vaan neuvotella itsenäisyytensä ehdoista yhdessä Moskovan kanssa. Lännessä ei haluttu vaarantaa Gorbatšovin asemaa ja hänen uudistuspolitiikkansa jatkuvuutta.

Bush sai Koivistosta mutkattoman keskustelukumppanin, joka jakoi Yhdysvaltain näkemyksen Baltian tilanteesta.

Bush sai Koivistosta mutkattoman keskustelukumppanin, joka jakoi Yhdysvaltain näkemyksen Baltian tilanteesta. Hankaluuksia Bushille sen sijaan tuottivat Naton pohjoismaiset jäsenet Tanska ja Islanti, jotka asettuivat voimakkaasti Baltian maiden itsenäisyysvaatimusten tueksi.

Koivisto ja Bush olivat myös yhtäläisillä linjoilla suhtautumisessaan Boris Jeltsiniin, joka nousi kesällä 1990 Venäjän neuvostotasavallan johtajaksi. Jeltsin pyrki luotsaamaan Venäjää irti Neuvostoliiton keskusvallan kontrollista. Hän tuki avoimesti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä. Lännessä Jeltsiniä pidettiin vastuuttomana populistina, jonka toiminta uhkasi suistaa raiteiltaan Neuvostoliiton rauhanomaisen muutoskehityksen.

”Tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani”

Syyskuussa 1990 Helsingissä järjestetyssä huippukokouksessa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pääsivät sopuun Persianlahden kriisin ratkaisusta. Suomi, joka toimi tuolloin YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä, äänesti päätöslauselman puolesta, joka mahdollisti voimatoimet Irakia vastaan. Bushin ja Gorbatšovin hyvin sujunut tapaaminen vahvisti mielikuvaa Suomesta suurvaltojen välisenä sillanrakentajana.

Gorbatšovin päätös ryhtyä yhteistoimintaan Yhdysvaltain kanssa hermostutti Moskovan vanhoilliset voimat, sillä Irak oli Neuvostoliiton pitkäaikainen liittolainen. Gorbatšovin vastaisen opposition voimistuminen kiihdytti Neuvostoliiton sisäistä valtakamppailua uudistusmielisten ja vanhoillisten välillä.

Bushin ja Gorbatšovin hyvin sujunut tapaaminen vahvisti mielikuvaa Suomesta suurvaltojen välisenä sillanrakentajana.

Koivisto kävi toukokuussa 1991 virallisella vierailulla Yhdysvalloissa. Neuvostoliiton tilanne oli keskeisesti esillä keskusteluissa presidentti Bushin kanssa. Koivisto korosti lännen taloudellisen avun merkitystä Neuvostoliiton kehitykselle. Bush ilmaisi tukensa Gorbatšoville, mutta ei ollut missään vaiheessa valmis auttamaan Neuvostoliittoa taloudellisesti.

Bushin arvio neuvostotalouden lohduttomasta tilasta, jota mikään läntinen apu ei kykenisi pelastamaan, osoittautui jälkikäteen tarkastellen oikeaksi. Kyseisestä näkemyserosta huolimatta Bush esitteli Koiviston yhteisessä televisioesiintymisessä lausumalla, että ”tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani”.

Huoli Neuvostoliiton ajautumisesta kaaokseen

Elokuun 1991 vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen vastarinnan sankariksi kohonnut Jeltsin vahvisti asemiaan suhteessa Gorbatšoviin. Epäonnistunut kaappausyritys kiihdytti Neuvostoliiton hajoamisprosessia.

Venäjä tunnusti 24. elokuuta Baltian maiden itsenäisyyden. Suomi seurasi perässä ja palautti diplomaattisuhteet Baltian maihin 28. elokuuta. Bush jäi odottamaan Neuvostoliiton reaktiota, ja Yhdysvallat solmi diplomaattisuhteet Baltian maihin vasta 2. syyskuuta.

Elokuun tapahtumista huolimatta lännen johtajat pysyivät lojaaleina Gorbatšoville. Koiviston suhtautuminen Moskovan valtasuhteiden muutokseen oli pitkälti samansuuntainen kuin Bushilla. Molemmat välttivät kiirehtimistä ja halusivat odottaa tilanteen selkiintymistä.

Lännessä Neuvostoliiton valtiorakenteen hajoamisen pelättiin johtavan pitkäaikaiseen sekasortoon, jopa sisällissotaan.

Gorbatšov ponnisteli Neuvostoliiton yhtenäisyyden, Baltian maita lukuun ottamatta, säilyttämiseksi. Lännessä Neuvostoliiton valtiorakenteen hajoamisen pelättiin johtavan pitkäaikaiseen sekasortoon, jopa sisällissotaan. Tästä varoittavana esimerkkinä toimi Jugoslavia, joka oli kesällä 1991 ajautunut verisiin hajoamissotiin. Huolta Neuvostoliiton kohdalla lisäsi maan laajat ydinasevarastot ja niiden kontrollointi.

Kun neuvostoimperiumi sitten joulukuussa 1991 romahti verrattain rauhanomaisesti, yllätti se päätöksentekijät niin Helsingissä kuin Washingtonissakin.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTM Juha-Matti Ritvanen on väitöskirjatutkija Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan. Ritvanen on myös ReImag-tutkimushankkeen jäsen.

Julkaisu Mauno Koivisto – supervaltojen välinen sillanrakentaja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.