Millaisia vaaleja Suomessa on?

Suomessa on erilaisia vaaleja. Seuraavaksi kerromme, millaisia vaaleja Suomessa on.

Eduskuntavaalit

Eduskuntavaaleissa valitaan kansanedustajat Suomen eduskuntaan. Eduskunta päättää Suomen asioista. Se päättää esimerkiksi Suomen lait. Eduskuntavaalit ovat joka neljäs vuosi.

Eduskuntavaaleissa Suomi on jaettu 13:een vaalipiiriin. Jokaisessa vaalipiirissä on omat ehdokkaat.  Äänestäjä saa äänestää vain oman vaalipiirinsä ehdokasta. Äänestäjän vaalipiiri on se, missä hän asuu vakituisesti.

Eduskuntavaaleissa saavat äänestää yli 18-vuotiaat Suomen kansalaiset.

Kuntavaalit

Kuntavaaleissa valitaan jäseniä kuntien kunnanvaltuustoihin. Kunnanvaltuustot päättävät kuntien asioista esimerkiksi taloudesta. Kuntavaalit ovat joka neljäs vuosi.

Jokaisessa kunnassa on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman kotikuntansa ehdokasta.

Kuntavaaleissa saavat äänestää ne yli 18-vuotiaat Suomen, Norjan, Islannin ja EU-maan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa. Myös muiden maiden kansalaiset saavat äänestää kuntavaaleissa, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa koko ajan yli kaksi vuotta.

Aluevaalit

Aluevaaleissa valitaan jäseniä hyvinvointialueiden aluevaltuustoihin. Aluevaltuusto päättää hyvinvointialueen asioista esimerkiksi vammaisten ja vanhusten hoidosta. Aluevaalit ovat joka neljäs vuosi.

Suomessa on 21 hyvinvointialuetta. Hyvinvointialueen tehtävä on järjestää omalle alueelleen esimerkiksi terveyskeskusten palvelut sekä paloaseman toiminta.

Aluevaaleissa jokaisella hyvinvointialueella on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman hyvinvointialueensa ehdokasta. Äänestäjän oma hyvinvointialue on se alue, mihin hänen kotikuntansa kuuluu.

Aluevaaleissa saavat äänestää ne yli 18-vuotiaat Suomen, Norjan, Islannin ja EU-maan kansalaiset, joilla on kotikunta Suomessa. Myös muiden maiden kansalaiset saavat äänestää aluevaaleissa, jos heillä on ollut kotikunta Suomessa koko ajan yli kaksi vuotta. Helsinkiläiset eivät saa äänestää aluevaaleissa, koska Helsingin kaupunki ei kuulu mihinkään hyvinvointialueeseen.

EU-vaalit

EU-vaalit ovat Euroopan yhteiset vaalit. EU-vaaleissa valitaan jäseniä Euroopan parlamenttiin. Parlamentti päättää EU:n taloudesta. Se säätää myös lakeja, jotka koskevat kaikkia EU:n kansalaisia. EU-vaalit ovat joka viides vuosi.

Jokaisessa EU-maassa on omat ehdokkaat. Äänestäjä saa äänestää vain oman maansa ehdokasta.

EU-vaaleissa saavat äänestää EU-maiden yli 18-vuotiaat kansalaiset.

Suomalaiset äänestävät vaaleissa sekä ehdokasta että puoluetta

Suomessa vaalit ovat yhdistelmä henkilövaalia ja puoluevaalia. Se tarkoittaa, että vaikka äänestäjät kirjoittavat äänestyslippuun vain yhden henkilön eli ehdokkaan numeron, he äänestävät samalla myös ehdokkaan puoluetta tai ryhmää. Tämä johtuu siitä, että ehdokas on aina jonkun puolueen tai ryhmän ehdokas.

Puolueet voivat asettaa ehdokkaita vaaleihin. Vuonna 2023 Suomessa on 16 puoluetta. Suomen suurimpia puolueita ovat Kansallinen Kokoomus, Perussuomalaiset, SDP eli Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue, Suomen Keskusta, Vihreä liitto sekä Vasemmistoliitto.

Myös joku muu ryhmä kuin puolue voi asettaa ehdokkaita vaaleihin. Tällaista ryhmää kutsutaan valitsijayhdistykseksi. Valitsijayhdistys on joukko ihmisiä, jotka kannattavat jonkun henkilön valintaa. He asettavat yhdessä tuon henkilön ehdokkaaksi vaaleihin.

Suomen vaaleissa äänestäjä äänestää siis sekä ehdokasta että puoluetta. Siksi vaalien aikaan äänestäjän kannattaa selvittää sekä ehdokkaan että puolueen vaaliteemoja. Vaaliteemat ovat asioita, joita ehdokkaat ja puolueet lupaavat tehdä vaalien jälkeen.

Vaaliteemat koskevat monia eri asioita. Joku ehdokas voi esimerkiksi luvata, että jos hänet valitaan edustajaksi, hän vastustaa autoilua ja kannattaa pyöräteiden rakentamista. Joku puolue voi luvata, että jos se saa paljon ääniä vaaleissa, se parantaa vanhusten palveluita.

VTT Juha Ylisalo on valtio-opin tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Juha Ylisalon artikkelista, joka on ilmestynyt maaliskuussa 2021.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Millaisissa vaaleissa suomalaiset äänestävät, ja ketä he äänestävät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen kausi jää historiaan toistuneiden kriisien vuoksi. Koronatoimet ovat vaihtuneet yrityksiin löytää ratkaisuja nouseviin energian hintoihin, ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ajanut Suomen hakemaan puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Politiikan pohjavirrasta on silti noussut muutakin, kuten ensimmäiset aluevaalit.

Vaalikauden lähestyessä loppuaan on syytä tehdä katsaus siihen, miten keväällä 2019 annetut vaalilupaukset ovat näkyneet politiikan sisällöissä. Koska kausi vielä jatkuu, olisi ennenaikaista pyrkiä toteamaan kaikki lupaukset joko toteutuneiksi tai toteutumattomiksi. Joitakin havaintoja keskeisistä asiakysymyksistä voi silti tehdä.

Vaalilupausten tutkimukseen on olemassa vakiintuneet menetelmänsä. Pidämme vaalilupauksena sellaista sitoumusta jonkin toimenpiteen suorittamiseen tai lopputuloksen saavuttamiseen, joka on kirjattu puolueen vaaliohjelmaan, ja jonka toteutuminen on selvästi todennettavissa. 

Kansainväliset vertailut osoittavat, että puolueet tapaavat pitää enemmistön vaalilupauksistaan hallitukseen päästessään – vastoin yleisiä mielikuvia. Vaaliohjelmiin sisältyvät kirjaukset ovat meilläkin usein tulleet osaksi hallitusohjelmaa ja näkyneet lopulta politiikan sisällöissä.

Tulokset viittaavat siihen, että myös Suomessa merkittävä osa hallituspuolueiden lupauksista voi toteutua.

Puolueet asettavat kampanjoissaan myös laveita tavoitteita, kuten asioiden ”parantamisen” tai ”korjaamisen”, joiden toteutuminen ei ole objektiivisesti arvioitavissa. Tällaisiin tavoitteisiin emme kiinnitä huomiota, koska niiden toteutuminen on pohjimmiltaan mielipidekysymys.

Politiikka-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tultiin siihen lopputulokseen, että 2015–2019 istuneen Juha Sipilän (kesk.) hallituksen vaalilupauksista vähemmistö toteutui. Tähän vaikutti se, että perussuomalaisten laajaan ohjelmakokonaisuuteen sisältyneet lupaukset jäivät enimmäkseen toteutumatta. 

Puolueella ei ollut aiempaa hallituskokemusta, minkä lisäksi se hajosi vaalikaudella. Perussuomalaisten tilalle hallitukseen nousi paljon edeltäjäänsä pienempi Sininen tulevaisuus. Uuden puolueen ohjelmallisia tavoitteita pidettiin alusta alkaen epämääräisinä, eikä se saanut hallituskautensa jälkeen ainuttakaan kansanedustajanpaikkaa.

Keskustan ja kokoomuksen lupaamat asiat toteutuivat siten kuin kansainvälisten vertailujen valossa oli mahdollista odottaa: kuusi kymmenestä lupauksesta oli luokiteltavissa ainakin osittain toteutuneiksi. Tutkimus kohdistui vain yhteen vaalikauteen, mutta tulokset viittaavat siihen, että myös Suomessa merkittävä osa hallituspuolueiden lupauksista voi toteutua.

Hallituskriisistä kriisihallitukseen

Vuoden 2019 lopussa virkaan astunut pääministeri Marin julisti pian kautensa alettua Suomeen poikkeusolot koronaviruspandemian vuoksi. Alati muuttuneet koronatoimet leimasivat lähes kaikkia elämänaloja seuraavat kaksi vuotta.

Marinin pääministeriys oli seurausta luottamuskriisistä, joka johti Antti Rinteen (sd.) eroon pääministerin tehtävästä joulukuussa 2019. Luottamuspulan keskeinen tekijä oli Rinteen sekaantuminen Postin työriitaan. Seuraavana vuonna koettiin taas näyttävä ministerivaihdos, kun valtiovarainministeri Katri Kulmuni (kesk.) erosi niin sanotun viestintäkohun seurauksena ja hävisi keskustan puheenjohtajuuden nykyiselle valtiovarainministeri Annika Saarikolle.

Marinin hallitus jatkoi keväällä 2019 neuvotellulla hallitusohjelmalla ja puoluekokoonpanolla, joten vaalilupausten toteutumisessa Rinteen ja Marinin hallituksia on perusteltua tarkastella yhtenä jatkumona.

Kevättalvella 2022 korona väistyi pääotsikoista – osaksi pandemian helpotettua, mutta myös siksi, että Venäjä laajensi hyökkäystään Ukrainaan täysimittaiseksi sodaksi. Suomen ja Ruotsin sotilaallisen liittoutumattomuuden linja mullistui maiden haettua puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Tämä aihe ei ollut aiemmin lainkaan hallituksen agendalla.

Ulkoisia muutoksia on ollut suhteellisen paljon, ja niihin vastaaminen on usein edellyttänyt vaalilupausten ulkopuolisten seikkojen nopeaa edistämistä.

Pandemiaa, sotaa ja Venäjälle asetettuja pakotteita seurasi energian ja elintarvikkeiden kallistuminen. Inflaatio oli jo kadonnut politiikan asialistalta, mutta äkkiä se oli korkeammalla kuin vuosikymmeniin. Oman lisänsä tilanteeseen on tuonut korkojen nousu, joka tuntuu asuntovelallisten kukkaroissa ja valtion velanhoitomenoissa. Ulkoisia muutoksia on ollut siis suhteellisen paljon, ja niihin vastaaminen on usein edellyttänyt vaalilupausten ulkopuolisten seikkojen nopeaa edistämistä.

Rinteen ja sittemmin Marinin luotsaamalta hallitukselta odotettiin edeltäjäänsä verrattuna suunnanmuutosta. Sipilän porvarillinen hallituskoalitio oli vetänyt oikeistolaista työvoimakustannusten alentamiseen ja valtiontalouden nopeaan tasapainottamiseen tähdännyttä talouslinjaa. Marinin hallituksen punavihreät puolueet ovat pyrkineet profiloitumaan pikemminkin sosiaaliturvan, työntekijöiden oikeuksien, tasa-arvon ja kansainvälisyyden edistäjinä.

Hallituskauden merkittäviin hankkeisiin ovat kuuluneet muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistus ja vaaleilla valittujen aluevaltuustojen perustaminen. Vaalikampanjoiden muita keskeisiä teemoja olivat työllisyys, perhevapaauudistus, koulutus, valtiontalous ja ilmastotoimet.

Yhteensä Marinin hallituksessa olevat puolueet tekivät satoja vaalilupauksia, joiden kokonaisanalyysi jää myöhemmän tutkimuksen tehtäväksi.

Mitä lupauksia voidaan havaita toteutuneiksi?

Marinin hallituksen ohjelmassa työllisyysaste nostetaan valtion tulopohjan tärkeimmäksi osaksi, joka pohjimmiltaan määrittää, mihin julkisella sektorilla on varaa. Vuoden 2019 vaaliohjelmien valossa työllisyysasteen nosto lukeutuikin vaalikauden keskeisiin tavoitteisiin. Työllisyysasteen 75 prosentin tavoite esiintyi laajasti vaaliohjelmissa, kuten keskustalla, oppositiopuolue kokoomuksella, RKP:lla ja vihreillä. SDP mainitsi sen pitkän aikavälin tavoitteena. Työllisyys on noussut kohti kyseistä tasoa, vaikka ei tuoreimpien lukujen valossa aivan siihen ylläkään.

Keskustalle tärkeästä maakuntamallista tai sittemmin toteutuneesta hyvinvointialuemallista puolueella ei ollut täsmällisiä ohjelmakirjauksia, ja uudet hyvinvointialueet muistuttavatkin monilta osin SDP:n ohjelman sote-kuntia. Yleisesti tärkeänä pidettiin, että sosiaali- ja terveydenhuollon eli sote-uudistus viimein toteutetaan.

Oppivelvollisuuden pidentäminen on hyvä esimerkki toteutuneesta vaalilupauksesta. Kyseinen lupaus ilmeni kaikkien hallituspuolueiden vaaliohjelmissa RKP:tä lukuun ottamatta, joskin RKP:kin lupasi toisen asteen maksuttomuutta.

Monet lupaukset eivät ole toteutuneet täysin, mutta askelia luvattuun suuntaan on otettu.

Jokaisen hallituspuolueen vaaliohjelmaan sisältyi perhevapaita koskevia lupauksia. Esimerkiksi RKP, vasemmistoliitto ja vihreät halusivat uudistaa perhevapaat 6+6+6-mallin mukaisesti, mikä tarkoittaa vanhemmille jyvitettyjä kuuden kuukauden perhevapaita ja vapaasti jaettavaa kuuden kuukauden jaksoa. Keskusta taasen korosti enemmän perheen vapautta valita. Lopulta hallitus pääsi kompromissiratkaisuun.

Myös varhaiskasvatusoikeus, jota rajattiin Sipilän hallituksen kaudella, oli hallituspuolueiden ohjelmissa esillä. Hallituspuolueista kaikki paitsi keskusta painottivat lasten subjektiivisen, vanhempien työllisyysasemasta riippumattoman varhaiskasvatusoikeuden palauttamista, mikä myös toteutui. Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden palauttamista koskevat muutokset tulivat voimaan vuonna 2020.

SDP ilmaisi tavoitteekseen, että alle 1400 euroa kuukaudessa eläkettä saavien tuloja nostetaan pidemmällä aikavälillä sadalla eurolla. Tämä tunnetaan paremmin nimellä ”vappusatanen” puolueen silloisen puheenjohtajan Rinteen kerrottua siitä vappupuheessaan 2018. Eläkkeet nousivat yli sata euroa, mutta osin indeksikorotusten johdosta.

Vaalilupausten tutkimuksessa sovelletaan vakiintuneesti kolmijakoa toteutunut täysin – toteutunut osittain – ei toteutunut. Monet lupaukset eivät ole toteutuneet täysin, mutta askelia luvattuun suuntaan on otettu.

Mitä vaalilupauksia jää toteutumatta?

On mahdollista antaa esimerkkejä myös lupauksista, jotka ovat jäämässä toteutumatta. Hallituspuolueista SDP, vasemmistoliitto ja vihreät esittivät tavoitteeksi yritysvastuulain säätämisen, joka kirjattiin myös hallitusohjelmaan. Konsulttiyhtiö Ernst & Young Oy teki asiasta selvityksen työ- ja elinkeinoministeriön tilauksesta. Selvityksessä avataan yritysvastuulain mahdollisia sääntelyvaihtoehtoja sekä valvontaa ja sanktioita. Hanke ei kuitenkaan edennyt selvitystä pidemmälle.

Myöskään SDP:n ja vasemmistoliiton lupaama ammattiliittojen kanneoikeus, joka olisi tarkoittanut palkansaajajärjestöjen oikeutta nostaa tuomioistuimessa kanne työntekijän puolesta työsuhdetta koskevissa asioissa, ei ole edennyt. Sama pätee äänioikeusikärajan laskemiseen 16 vuoteen kaikissa vaaleissa, mikä oli keskustan lupaus. Vihreiden lupaama turkistarhauksen kielto ei sekään ole toteutunut.

Erilaisten kriisien ja sote-uudistuksen keskellä yksittäinen vaalilupaus voi jäädä pois tärkeysjärjestyksen kärjestä, mutta toistuessaan vaalikaudesta toiseen tällaiset lupaukset saattavat heikentää käsitystä vaalilupausten varsin hyvästä toteutumistasosta yleensä.

Monet puolueet ilmaisivat tukevansa Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta, kuitenkin niin sanotun Nato-option säilyttäen. Hallituspuolueista vasemmistoliitto vaati nimenomaan, että jäsenyyttä ei haeta.

Vaaliohjelmissa on havaittavissa myös vaalivuodesta toiseen mukana olevia lupauksia, kuten omaishoitajien tukien yhtenäistäminen valtakunnallisesti tai kehitysyhteistyövarojen nosto YK- ja EU-sitoumusten mukaiseen 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Erilaisten kriisien ja sote-uudistuksen keskellä yksittäinen vaalilupaus voi jäädä pois tärkeysjärjestyksen kärjestä, mutta toistuessaan vaalikaudesta toiseen tällaiset lupaukset saattavat heikentää käsitystä vaalilupausten varsin hyvästä toteutumistasosta yleensä.

Kaikki ei ole seurausta vaalilupauksista

Kautensa aikana hallitus ja eduskunta tekevät suuren määrän päätöksiä, joita hallituspuolueet eivät ole maininneet kampanjoissaan. Edustuksellisen demokratian teorian kannalta on kiintoisa kysymys, millainen valtuutus päättäjillä on tällaisiin päätöksiin.

Emme pyri ratkaisemaan tätä teoreettista ongelmaa, mutta mainitsemme esimerkin tällaisesta päätöksestä. Yrittäjäeläkkeiden (YEL) uudistus toteutettiin vaaliohjelmakirjauksitta puolueiden keskittyessä pienimpiin takuueläkkeisiin sekä työkyvyttömyyseläkkeisiin.

Suomen Nato-hakemus ilmentää sitä, että toisinaan ulkoiset olosuhteet ja kansalaismielipiteen muutokset, kuten Naton kannatuksen jyrkkä kasvu, voivat antaa perusteita toimia myös ilman nimenomaisia vaaliohjelmakirjauksia tai niiden vastaisesti. Sitä, missä olosuhteissa sitoumuksista on hyväksyttävää luopua, on viime kädessä äänestäjien arvioitava.

Kautensa aikana hallitus ja eduskunta tekevät suuren määrän päätöksiä, joita hallituspuolueet eivät ole maininneet kampanjoissaan. Edustuksellisen demokratian teorian kannalta on kiintoisa kysymys, millainen valtuutus päättäjillä on tällaisiin päätöksiin.

Kaikkiaan Marinin hallituksen puolueet ovat tehneet lukuisia vaaliohjelmissaan lupaamiaan uudistuksia, kuten jo Jyrki Kataisen–Alexander Stubbin hallituksen aikaan (2011–2015) työstetyn sote-uudistuksen ja pitkään puhuttaneen aluevaaliuudistuksen.

Kokonaiskuva hallituksen lupausten toteutumisista voidaan muodostaa vasta vaalikauden päätyttyä. Lisäksi lukuisat yli vaalikauden kestoisiin tavoitteenasetteluihin liittyvät kirjaukset vaatisivat tutkimustapaa, johon nykyinen vaalilupausten analyysi ei ole ottanut kantaa. Tällaiset tavoitteet ovat yleisiä erityisesti energia- ja ilmastopolitiikan saralla.

VTM Kimmo Makkonen on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

Valtiot. yo Juuso Laine on valtio-opin opiskelija ja tutkimusavustaja Turun yliopistossa.

VTT Juha Ylisalo on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Sanna Marinin hallituksen nimitys. Kosti Keistinen / Valtioneuvoston kanslia.

Julkaisu Kriisien keskellä myös vaalilupauksia on lunastettu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalien alla poliitikot debatoivat muun muassa polttoaineiden hinnoista ja työllisyysasteesta. Ruohonjuuritasolla huolenaiheet näyttivät olevan suureksi osaksi paikallisia, kuten oman kunnan painoarvo hyvinvointialueen päätöksenteossa.

Vaaleissa puolueet ja ehdokkaat hakivat kuitenkin valtakirjaa alueellisista asioista päättämiseen. Tilanne oli uusi niin äänestäjille, tiedotusvälineille kuin vaalikilpailun osallistujille. Kaikkia maakuntia, tai Uudellamaalla maakunnan osia, ei ole totuttu hahmottamaan poliittisina yksikköinä, joiden asukkaat valitsevat edustajia päättämään yhteisistä asioistaan.

Tarjosivatko puolueet ylipäätään ohjelmallisia vaihtoehtoja, ja sovittivatko ne ohjelmansa alueellisiin olosuhteisiin?

Tässä vaiheessa on mahdotonta ennakoida, millaisiksi hyvinvointialueiden tehtäväkenttä ja toimintatavat vuosien mittaan muodostuvat, mikä epäilemättä rajoitti debatointia alueellisista politiikan sisällöistä.

On hyödyllistä tarkastella vaaliohjelmien valossa sitä, miten vaalikilpailun keskeiset toimijat, poliittiset puolueet, hakivat kansalta valtuutusta alueelliselle päätöksenteolle. Tarjosivatko puolueet ylipäätään ohjelmallisia vaihtoehtoja, ja sovittivatko ne ohjelmansa alueellisiin olosuhteisiin?

Vaaliohjelmien rooli vaalikilpailussa

Kaikki eduskuntapuolueet Valta kuuluu kansalle -puoluetta lukuun ottamatta, ja myös monet eduskunnan ulkopuoliset puolueet, julkistivat valtakunnallisen aluevaaliohjelman.

Kansanvalta ei ole pelkästään sitä, että kansalaiset pääsevät valitsemaan edustajansa. Kansanvallan keskeisenä kriteerinä pidetään yleisesti myös sitä, että vaaleissa tehdyillä valinnoilla on seurauksia politiikan sisältöjen suhteen. Puolueiden täytyy paitsi tarjota sisällöllisesti erilaisia ohjelmia myös toimia ohjelmiensa mukaisesti.

Monipuoluejärjestelmässä mikään puolue ei tietenkään voi toimeenpanna ohjelmaansa sellaisenaan, joskin Suomen alueiden tapauksessa täytyy huomata, että eräillä alueilla yhden puolueen asema on erittäin vahva. On kohtuullista odottaa, että vaikka vaalitulos ei antaisi selvää johtoasemaa tietylle puolueelle, vaaleissa menestyneiden puolueiden julkisesti asettamat tavoitteet näkyvät politiikan sisällöissä.

Vaaliohjelmat ovat hedelmällinen lähtökohta, kun halutaan selvittää, missä määrin vaaleissa tarjotut vaihtoehdot erosivat toisistaan.

On selvää, että ani harva äänestäjä lukee kaikkien puolueiden vaaliohjelmat kannesta kanteen. Vaaliohjelmien merkitystä käytännön kampanjoinnissa ei pidäkään liioitella. Ne kuitenkin täydentävät muita kampanjoinnin muotoja. Politiikan sisältöihin keskittyvinä ne tarjoavat syvällisemmän katsauksen puolueiden painotuksiin kuin esimerkiksi yksittäisiä ehdokkaita esiin nostavat vaalikoneet.

Joka tapauksessa on syytä olettaa, että kukin puolue on koonnut vaaliohjelmaansa ne asiat, joiden edistämiseen se sitoutuu. Voi myös olettaa, että vaaliohjelma ohjaa ehdokkaiden kampanjointia ja puolueen edustajien kannanottoja julkisessa keskustelussa, kun ehdokkailta ja puoluejohtajilta vaaditaan perusteluja ohjelmien linjauksille. Siksi vaaliohjelmat ovat hedelmällinen lähtökohta, kun halutaan selvittää, missä määrin vaaleissa tarjotut vaihtoehdot erosivat toisistaan.

Mistä aluevaaliohjelmissa puhuttiin?

Uusien hyvinvointialueiden tehtäväkenttä on varsin tarkkaan rajattu huolimatta siitä, että alueet tulevat liikuttelemaan suuria euromääriä. Alueilla ei ole toimintansa laajuuden määrittelyssä samanlaisia vapauksia kuin kunnilla, jotka ovat ainakin periaatteessa voineet ottaa hoitaakseen laajan kirjon tehtäviä myös ilman velvoittavaa lainsäädäntöä.

Hyvinvointialueiden tehtävät sen sijaan rajoittuvat sosiaali- ja terveyssektoriin ja pelastustoimeen. Tämä rajoitti sitä, missä määrin puolueet saattoivat vaaliohjelmissaan nostaa omia prioriteettejaan esiin.

Tietyt aiheet toistuivat lähes kaikkien puolueiden ohjelmissa: lähipalvelut on turvattava, hoitoon pääsyä nopeutettava, eri elämänvaiheet huomioitava, digitalisaatiota hyödynnettävä ja eri viranomaisten yhteistyötä parannettava.

Puolueita selvimmin erottaviin yksittäisiin asiakysymyksiin kuului suhtautuminen hyvinvointialueiden verotusoikeuteen eli niin sanottuun maakuntaveroon.

Puolueet toki pyrkivät lähestymään aluevaltuustojen tehtäväkenttää omista näkökulmistaan. Perinteinen vasemmisto–oikeisto-asetelma näkyi siinä, että vasemmistopuolueet SDP ja vasemmistoliitto painottivat julkisen sektorin omaa palvelutuotantoa siinä missä erityisesti kokoomus oli valmis antamaan suuremman roolin yksityisille palvelutuottajille. Vihreä liitto käsitteli muita laajemmin toiminnan ympäristövaikutuksia, RKP kielivähemmistöjen oikeuksia ja perussuomalaiset maahanmuuttoa.

Puolueita selvimmin erottaviin yksittäisiin asiakysymyksiin kuului suhtautuminen hyvinvointialueiden verotusoikeuteen eli niin sanottuun maakuntaveroon. Tässäkin vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus tuli esiin.

SDP ja vasemmistoliitto ottivat maakuntaveroon ainakin varovaisen myönteisen kannan, perusteena alueiden mahdollisuudet päättää itse palveluistaan. Kokoomus, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit olivat selvimmin maakuntaveroa vastaan kokonaisveroasteen mahdollisen nousun vuoksi.

Miten selviä lupauksia puolueet tekivät?

Vaalilupausten tutkimukseen on kehitetty omat menetelmänsä. Tässä tutkimuksessa lupaukset jaetaan useimmiten laajoihin ja kapeisiin lupauksiin, joista jälkimmäiset määritellään siten, että niiden toteutuminen on jälkikäteen selvästi todennettavissa.

Esimerkiksi keskusta totesi ohjelmassaan, että ”jokaisessa kunnassa pitää olla vähintään yksi sosiaali- ja terveysasema”. Tämän toteutuminen on tarkistettavissa selvittämällä jokaisen kunnan tilanne aluevaalikauden päättyessä.

Ei ole selvää kriteeriä sille, milloin palveluiden saavutettavuus on parantunut niin paljon, että vaalilupauksen voi sanoa täyttyneen tai jääneen täyttymättä.

Esimerkkinä laajasta lupauksesta käy se, että ohjelmissaan lähes kaikki puolueet puhuivat palveluiden saatavuuden parantamisesta. Vaikka tällainen tavoite voi hyvin ohjata puolueiden toimintaa, ei ole selvää kriteeriä sille, milloin palveluiden saavutettavuus on parantunut niin paljon, että vaalilupauksen voi sanoa täyttyneen tai jääneen täyttymättä.

Kapeiden ja laajojen lupausten ohella voidaan erotella retorisia lupauksia, kuten maalaisjärjen käyttö, joka ei kerro lainkaan, millaista politiikkaa puolue aikoo toteuttaa.

Suomalaisten puolueiden eduskuntavaaliohjelmista kapean määritelmän mukaisia lupauksia löytyy helposti kymmenittäin. Aluevaaliohjelmissaan puolueet näyttävät pitäneen lupauksensa enimmäkseen laajoina, vaikka useita tarkistettavissa olevia lupauksiakin löytyy.

Eduskunta-asioita aluevaaliohjelmissa

Aiemmin mainittu maakuntavero on eduskunnan päätäntävallassa. Huolimatta asian vaaleissa saamasta verrattain suuresta huomiosta aluevaltuustoilla on siihen korkeintaan epäsuoraa vaikutusvaltaa.

Valtakunnalliset aluevaaliohjelmat erosivat toisistaan sen suhteen, missä määrin niissä käsiteltiin alueellisesti päätettäviä asioita. Hallituspuolueet ja kristillisdemokraatit ottivat kapeissa lupauksissaan kantaa alueellisiin kysymyksiin, kun taas kokoomus ja perussuomalaiset keskittyivät eduskunnan päätöksiä edellyttäviin linjauksiin. Maakuntavero ja sote-alan koulutustarpeet olivat puolueille yhteisiä valtakunnallisia kysymyksiä, joihin ne ottivat ohjelmissaan kantaa.

Perussuomalaisten aluevaaliohjelma erosi muista puolueista keskittyessään hallituksen moittimiseen ja eduskunnassa päätettäviin asioihin, joista puolue teki kapeita lupauksia, kuten vammaispalvelulain voimavararajauksen poisto, omaishoitajien hoitopalkkion verovapaus ja lääkärien kielitaitovaatimusten nostaminen.

Valtakunnalliset aluevaaliohjelmat erosivat toisistaan sen suhteen, missä määrin niissä käsiteltiin alueellisesti päätettäviä asioita.

Puolueen aluetason kapeiksi lupauksiksi jäivät huumeidenkäyttöhuoneiden ja hiilineutraaliustavoitteiden vastustus, korkeintaan tunnin ajomatka lähiterveysasemalle ja sisäisesti ristiriitainen lupaus sekä antaa pelastuskaluston hankintapäätös alan henkilökunnalle että vaatia suomalaisen kaluston suosimista. Myös kokoomuksen kapeat lupaukset kohdistuivat palveluntarjoajan valitsemisen ohella etupäässä valtakunnallisiin toimiin.

Oliko aluevaaleissa alueellisia ohjelmia?

Keskeinen perustelu uusille hyvinvointialueille on ollut se, että eri osissa maata tilanteet ja tarpeet ovat erilaisia. Tältä pohjalta olisi tärkeää, että eri alueilla puolueet tarjoavat kyseisen alueen olosuhteet huomioivia paikallisia ohjelmallisia vaihtoehtoja.

Oheiseen taulukkoon on koottu eduskuntapuolueiden osalta tiedot siitä, mitkä puolueet julkistivat aluekohtaisen ohjelman kullakin alueella (X kyllä, – ei).

SDP oli ainoa puolue, joka julkaisi kaikille alueille erilliset ohjelmat valtakunnallisen ohjelman lisäksi. Toisessa ääripäässä eduskunnan pienimmät puolueet eivät julkaisseet lainkaan alueellisia ohjelmia. Kristillisdemokraateilla ja perussuomalaisilla alueellisia ohjelmia oli kummallakin kaksi.

Muut puolueet julkistivat suhteellisen innokkaasti alueellisia ohjelmia (keskusta 18, vihreät 17, vasemmistoliitto 11, kokoomus 8, RKP 8). Lisäksi kaikille alueille julkaistiin useampi vaaliohjelma, eniten Vantaa-Keravan (7 kpl) sekä Kainuun ja Varsinais-Suomen alueilla (6 kpl).

Lopuksi

Aluevaalien alla julkisessa keskustelussa kiinnitettiin huomiota siihen, että poliittisia vaihtoehtoja oli vaikea nähdä ja että äänestäjän oli vaikea hahmottaa, mistä oikeastaan äänestetään. Puolueiden aluevaaliohjelmien valossa puolueet puhuivat suureksi osaksi samoista asioista, joskin jotkin asiakysymykset myös jakoivat puolueita.

Vaaliohjelmissa eri päätöksentekotasojen toimivaltaan kuuluvat asiat menivät osittain sekaisin, ja monet selvimmistä tavoitteenasetteluista olivat sellaisia, että aluevaltuustoissa niitä voidaan edistää vain epäsuorasti.

Alueiden toiminnan vakiintuessa ohjelmalliset vaihtoehdot voivat kirkastua ja eri asiakysymyksistä käytävät debatit löytää luontevat areenat.

Osa puolueista otti alueellisuuden ohjelmatyössä vakavasti niin valtakunnallisessa ohjelmassa kuin eri alueilla, osa keskittyi hallitus–oppositio-vastakkainasetteluun ja eduskunnassa päätettäviin asioihin.

Koska sekä laajoista että kapeista lupauksista monet edellyttävät eduskunnan tai valtakunnallisten viranomaisten toimia, on kiinnostavaa nähdäänkö niiden toistuminen tulevissa eduskuntavaali- ja hallitusohjelmissa, mikäli vaalilupaukset eivät toteudu jo aiemmin.

Aluevaalit olivat puolueille uudenlainen koitos. Alueiden toiminnan vakiintuessa ohjelmalliset vaihtoehdot voivat kirkastua ja eri asiakysymyksistä käytävät debatit löytää luontevat areenat. Aluehallinnon kansanvaltaisuuden kannalta tämä ainakin olisi tärkeää.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

VTM Kimmo Makkonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

VTK Marikki Pitkänen on valtio-opin opiskelija ja työskentelee kirjoittamishetkellä tutkimusavustajana Turun yliopistossa.

VTT Juha Ylisalo on valtio-opin tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Makkonen, Kimmo; Pitkänen, Marikki ja Ylisalo, Juha. 2022. ”Aluevaaliohjelmissa näkyi sekä varovaisuutta että puolueiden välisiä eroja” Politiikasta, 29.1.2022, https://politiikasta.fi/aluevaaliohjelmissa-nakyi-seka-varovaisuutta-etta-puolueiden-valisia-eroja

Julkaisu Aluevaaliohjelmissa näkyi sekä varovaisuutta että puolueiden välisiä eroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Äänestetäänkö suomalaisessa vaalijärjestelmässä ehdokasta vai puoluetta?

Suomalainen vaalijärjestelmä on yhdistelmä ehdokasäänestämistä ja puoluevaalia. Niin eduskunta-, kunta- kuin eurovaaleissakin äänestäjä kirjoittaa äänestyslippuun ainoastaan yhden ehdokkaan numeron.

Samalla äänestäjä kuitenkin äänestää myös puoluetta. Lähes kaikki ehdokkaat nimittäin ovat jonkin puolueen asettamia. Kaikkien saman puolueen ehdokkaiden äänimäärät lasketaan yhteen, ja tulos määrää sen, miten moneen paikkaan eduskunnassa, valtuustossa tai Euroopan parlamentissa puolue on oikeutettu.

Puolueiden paikkamäärät lasketaan D’Hondtin sääntönä tunnetulla menetelmällä. Sen periaate avautuu parhaiten, kun ajattelee, että kaikki jaettavat paikat laitetaan jonoon ja niitä aletaan jakaa puolueille järjestyksessä.

Ensimmäisen paikan saa puolue, jonka kokonaisäänimäärä on suurin. Tämän jälkeen puolueen äänimäärä jaetaan kahdella ja katsotaan, onko suurimman puolueen äänimäärä puolitettuna suurempi kuin jokaisen muun puolueen äänimäärä. Jos on, se saa toisenkin paikan. Jos ei, seuraavan paikan saa toiseksi eniten ääniä saanut puolue, jonka äänimäärä jaetaan tämän jälkeen niin ikään kahdella.

Periaate avautuu parhaiten, kun ajattelee, että kaikki jaettavat paikat laitetaan jonoon ja niitä aletaan jakaa puolueille järjestyksessä.

Jokaista paikkaa jaettaessa kaikkien puolueiden äänimäärä siis jaetaan lukumäärällä, joka on yhtä suuri kuin puolueen jo saamien paikkojen määrä lisättynä yhdellä. Näin paikka menee aina puolueelle, jolla on eniten ääniä paikkaa kohti, jos se saa jakovuorossa olevan paikan. Toimitusta jatketaan, kunnes kaikki paikat on jaettu. Eduskuntavaaleissa tämä tarkoittaa vaalipiirin edustajien, kuntavaaleissa valtuutettujen ja eurovaaleissa Suomen europarlamentaarikkojen lukumäärää.

Joka puolueen ehdokkaista valituiksi tulevat ne, jotka ovat saaneet eniten henkilökohtaisia ääniä. Jos puolue on oikeutettu vaikkapa kolmeen paikkaan, puolueen ehdokkaista valitaan kolme eniten ääniä saanutta.

Suomalaisessa vaalijärjestelmässä ääni menee lopulta puolueelle, joskin äänestäjä ottaa kantaa myös siihen, kuka tuon puolueen ehdokkaista olisi ensi sijassa valittava. Äänen antaminen ehdokkaalle voikin johtaa siihen, että joku toinen saman puolueen ehdokas tulee valituksi, vaikka oma ehdokas jäisikin valitsematta. Siksi äänestäjän kannattaa perehtyä paitsi ehdokkaiden omiin vaaliteemoihin, myös puolueiden ohjelmiin.

Suomalaisen vaalitavan omintakeisuus piilee siinä, että puoluetta äänestetään epäsuorasti ehdokasvalinnan kautta.

Vaalilainsäädäntö mahdollistaa myös puolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden asettamisen, jolloin ehdokas tarvitsee tuekseen valitsijayhdistyksen. D’Hondtin sääntö kohtelee tällaisia ehdokkaita kuten puolueita: he tulevat valituiksi, jos heidän äänensä riittävät johonkin jakovuorossa olevaan paikkaan.

Puolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden vaalimenestys on tavannut jäädä vaatimattomaksi lukuun ottamatta kuntavaaleja joillakin paikkakunnilla. Eduskuntapuolueista Vihreä liitto ja Liike nyt ovat saaneet alkunsa valitsijayhdistyksistä, mutta nekin ovat sittemmin muuntuneet puolueiksi.

D’Hondtin sääntö on nimetty belgialaisen oikeustieteilijän ja matemaatikon Victor D’Hondtin (1841–1901) mukaan. Se on ollut Suomessa käytössä vuonna 1907 pidetyistä ensimmäisistä eduskuntavaaleista asti, ja maailmalla lukuisien maiden vaalitulokset lasketaan sen avulla.

Monissa D’Hondtin sääntöä käyttävissä maissa äänestetään suoraan puoluetta. Suomalaisen vaalitavan omintakeisuus piilee siinä, että puoluetta äänestetään epäsuorasti ehdokasvalinnan kautta.

VTT Juha Ylisalo on valtio-opin yliopistonlehtori ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 20.10.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy politiikasta: äänestetäänkö Suomessa ehdokasta vai puoluetta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puoluekannatus muuttuu kaikissa vaaleissa, osa politiikan kärkinimistä jää aina rannalle eikä kaksia vaaleja koskaan käydä täsmälleen samanlaisissa olosuhteissa. Vaaleja onkin aina mahdollista luonnehtia historiallisiksi ja poikkeuksellisiksi.

Vuoden 2021 kuntavaalien lähestyessä olosuhteet ovat kuitenkin uudella tavalla poikkeukselliset. Koronavirustilanne pakottaa puolueet ja ehdokkaat miettimään uudelleen vakiintuneita kampanjointitapoja.

Koronakriisi on myös muuttanut maailmaa tavoilla, joita ei vielä tunneta. Puolueet joutuvatkin pohtimaan, miten julkisen sektorin rahoituspohja kehittyy, miten pysyviä työelämän muutokset ovat, miten nuo muutokset vaikuttavat muuttovirtoihin ja miten suuren yleisön arvot ja mielipiteet ylipäätään tulevat muuttumaan.

Politiikan sisällöistä kiinnostunut kansalainen haluaa epäilemättä tietää, mitä vaalikilpailun osanottajat valtaan päästyään tekisivät.

Kevään kuntavaaleihin käydään lisäksi tilanteessa, jossa maan hallitus on esitellyt kunnianhimoisen suunnitelman julkisen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistamiseksi. Suunnitelman keskeinen osa on uudenlaisten valtion ja kuntien väliin sijoittuvien hallintoalueiden perustaminen. Kutsuttiinpa niitä hyvinvointialueiksi tai maakunniksi tässä vaiheessa on kaukana varmasta, millaisiksi kuntien ja uusien hallintoalueiden suhteet tulevat vuosien mittaan muotoutumaan.

Tällaisessa murrosvaiheessa sillä, millaisia tavoitteita päätöksentekovallan käyttäjät ajavat, voi olla kauaskantoisia seurauksia. Vaalien lähestyessä tullaan käymään paljon keskustelua siitä, mitä kukin puolue lupaa tehdä ja mikä tällaisten lupausten painoarvo on.

Politiikan sisällöistä kiinnostunut kansalainen haluaa epäilemättä tietää, mitä vaalikilpailun osanottajat valtaan päästyään tekisivät. Mutta kannattaako puolueiden omaan sanaan luottaa?

Puolueen vaaliohjelma lupauskokoelmana

Suomen puolueilla on erilaisia ohjelmia. Puoluelaki vaatii, että puolueella on oltava ”valtiollisessa toiminnassa noudatettavat periaatteet ja tavoitteet ilmaiseva yleisohjelma”. Yleisohjelmissaan puolueet yleensä esittelevät ensisijaiset painotuksensa ja pitkän aikavälin tavoitteensa. Puolueet tapaavat muuttaa yleisohjelmiaan verrattain harvoin, ja usein ne ovat voimassa useiden vaalikausien ajan.

Puolueet tekevät myös tiettyjä asiakysymyksiä tai politiikkasektoreita koskevia erityisohjelmia.

Ennen vaaleja – olivatpa kyseessä kunta-, eduskunta- tai eurovaalit – käytännössä jokainen puolue julkistaa erityisen vaaliohjelman. Vaaliohjelmien laajuus vaihtelee sekä puolueiden että vaalien välillä. Eduskuntavaaleissa jotkut vaaliohjelmat ovat olleet yli satasivuisia, siinä missä toiset ovat mahtuneet yhdelle arkille.

Tyypillinen vaaliohjelma on yhdistelmä yleisellä tasolla liikkuvaa keskustelua arvoista, omien menneiden saavutusten esittelyä ja hyvinkin konkreettisia tavoitteenasetteluja tulevalle vaalikaudelle.

Tutkimuskirjallisuudessa juuri viimeksi mainittuja kirjauksia pidetään yksiselitteisimpinä kuvauksina siitä, mitä puolue lupaa äänestäjille. Käydäkseen vaalilupauksesta kirjauksen on oltava siinä määrin yksiselitteinen, että jälkikäteen on mahdollista tarkistaa, onko kirjauksessa tarkoitettu asia toteutunut.

Tyypillinen vaaliohjelma on yhdistelmä yleisellä tasolla liikkuvaa keskustelua arvoista, omien menneiden saavutusten esittelyä ja hyvinkin konkreettisia tavoitteenasetteluja tulevalle vaalikaudelle.

Jos puolue esimerkiksi ilmoittaa vaaliohjelmassaan tekevänsä arvojensa mukaista politiikkaa, on hyvin mahdollista, että puolue ottaa kirjauksen huomioon toiminnassaan. Ulkopuolisen on kuitenkin mahdotonta sanoa objektiivisesti, onko juuri tämä tai tuo arvo johtanut tiettyyn poliittiseen päätökseen.

Esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaaliohjelmassaan Vihreä liitto kertoo seuraavaa:

”Haluamme Suomen, joka päättäväisesti puolustaa yhdenvertaisuutta ja luovuttamatonta ihmisarvoa.”

Tällainen ilmaus liikkuu niin yleisellä tasolla, että puoluetta on vaikea sen paremmin saada kiinni lupauksen rikkomisesta kuin kehua sen pitämisestä. Hieman myöhemmin samassa vaaliohjelmassa kuitenkin esitetään konkreettinen päämäärä:

”Säädetään lastensuojeluun sitova henkilöstömitoitus, niin että yhdellä työntekijällä on kerrallaan enintään 25 asiakasta.”

Konkreettiset tavoitteenasettelut palvelevat demokraattista tilivelvollisuutta.

On jossain määrin makuasia, haluaako tällaista kirjausta sanoa ”lupaukseksi” vai esimerkiksi ”tavoitteeksi”. Poliitikot ja puolueet itse tapaavat suosia jälkimmäistä. Joka tapauksessa kirjaus antaa selvästi ymmärtää, että Vihreä liitto aikoo ajaa sitovaa henkilöstömitoitusta ja hakee tälle valtuutusta äänestäjiltä. Vaalikauden päätteeksi on myös mahdollista selvittää, onko tällainen muutos todella tullut voimaan tai ollaanko sitä kohti liikkumassa ensinkään.

Tällaiset konkreettiset tavoitteenasettelut palvelevat demokraattista tilivelvollisuutta. Ne tarjoavat välineitä selvittää, missä määrin ja millaisissa asiakysymyksissä puolueet ovat tehneet sellaista politiikkaa, jota ne ovat etukäteen esitelleet äänestäjille. Vähintäänkin niiden perusteella on mahdollista vaatia puolueelta perustelua sille, miksi jokin vaaleissa luvattu asia on jäänyt toteutumatta.

Puolueet tekevät lupauksia monista asioista

Vilkaisu eri puolueiden vaaliohjelmiin eri vaaleista riittää osoittamaan, että puolueet tekevät lupauksia monenlaisten asioiden edistämisestä. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa sekä tuleva pääministeripuolue keskusta että tuleva valtiovarainministeripuolue kokoomus ilmoittivat haluavansa lukukausimaksut EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.

Kristillisdemokraatit ovat toistuvasti todenneet, että ratti- ja vesiliikennejuopumuksen promillerajoja pitää alentaa ja rangaistusasteikkoja tiukentaa. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa RKP lupasi edistää yksityishenkilöiden korkeakouluille tekemien lahjoitusten verovähennyskelpoisuutta.

Vuonna 2011 SDP totesi vaaliohjelmassaan, että ”pääomatulojen verotus lukuun ottamatta korkotulojen lähdeveroa on muutettava progressiiviseksi siten, että yli 10 000 euron tulojen osalta veroprosentti on 32 ja yli 50 000 euron osalta 35 %.” Toisinaan linjaukset ovat siis hyvin yksityiskohtaisia.

Esimerkkejä olisi mahdollista luetella paljon enemmänkin. Tässä mainittujen vaalilupausten vaikutukset politiikan sisältöihin ovat vaihdelleet. Viime vaalikaudella korkeakoulut todellakin velvoitettiin perimään lukukausimaksuja ulkomaisilta tutkinto-opiskelijoilta, kuten keskusta ja kokoomus lupasivat. Promillerajat ovat kuitenkin pysyneet muuttumattomina.

Yksityishenkilöiden lahjoituksia korkeakouluille ei mainita voimassa olevassa hallitusohjelmassa, vaikka RKP hallitukseen onkin palannut. Vaalikaudella 2011–2015 valtiovarainministerin salkun ollessa SDP:n hallussa pääomatulovero tehtiin progressiiviseksi – joskin verolakeihin tullut progressio oli lievempi kuin SDP:n vaaliohjelmassa mainittu.

Edellä mainittu vihreiden tavoite lastensuojelun henkilöstömitoituksesta on sekin nähtävästi lieventynyt hallitusneuvotteluissa. Sanna Marinin hallituksen ohjelmassa puhutaan henkilöstömitoituksen tiukentamisesta asteittain siten, että lopputuloksena asiakkaita olisi enintään 30 työntekijää kohti. Hallitusohjelmakirjaukseen epäilemättä vaikutti sekin, että henkilöstömitoitus mainittiin myös hallituspuolue vasemmistoliiton vaaliohjelmassa.

Vaalilupauksiin ei juuri luoteta – mutta pitäisikö?

Vuoden 2019 eduskuntavaalitutkimuksessa kartoitettiin ensimmäistä kertaa suomalaisten suhtautumista puolueiden vaalilupauksiin. Tulosten mukaan selvä enemmistö suomalaisista suhtautuu vaalilupauksiin skeptisesti.

Toisaalta tutkimus osoitti myös, etteivät kansalaiset aina pidä lunastettuina sellaisiakaan vaalilupauksia, joiden todistusaineisto kertoo täyttyneen. Esimerkiksi kokoomus linjasi vuoden 2015 vaaliohjelmassaan, että ”kynnystä lähteä ulkomaille terroristiseen toimintaan nostetaan kieltämällä se tarvittaessa lailla”. Tällainen lainmuutos tehtiinkin viime vaalikaudella kokoomuksen ollessa hallituksessa.

Vaikka terrorismi oli vaalikauden aikana Isis-järjestöä vastaan käydyn sodan ja Turun puukkoiskun vuoksi vahvasti esillä julkisessa keskustelussa, vain pieni vähemmistö piti lupausta täytettynä.

Epäluottamus vaalilupauksia kohtaan on erittäin yleinen ilmiö demokratioissa, eikä Suomi ole tässä mielessä poikkeus. Tietynasteinen epäluulo poliitikkoja ja puolueita kohtaan kuuluukin demokratiaan.

Kunhan puolue pääsee hallitusvaltaan, on yleistä, että merkittävä osa sen vaaliohjelmassa mainituista tavoitteista saavutetaan kokonaan tai ainakin osittain vaalikauden aikana.

Useissa maissa tehdyt tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että epäluottamus voi osaksi olla perusteetonta. Kunhan puolue pääsee hallitusvaltaan, on yleistä, että merkittävä osa sen vaaliohjelmassa mainituista tavoitteista saavutetaan kokonaan tai ainakin osittain vaalikauden aikana.

Maiden ja vaalikausien välillä on toki eroja siinä, miten suuri osa vaaliohjelmiin sisältyvistä kirjauksista tulee poliittisiksi päätöksiksi. Taloudellisesti huonoina aikoina puolueiden on vaikeampi lunastaa lupauksiaan kuin hyvinä aikoina.

Lisäksi Suomen kaltaisissa monipuoluemaissa, joissa hallitusten rakentaminen vaatii tavoitteiden yhteensovittelua ja kompromisseja, pienempi osuus yksittäisen hallituspuolueen lupauksista tyypillisesti täyttyy kuin maissa, joissa hallituksessa tapaa olla vain yksi puolue kerrallaan.

Kuten edellä huomattiin, Suomessakin puolueiden lupaamat asiat voivat tulla osaksi monen puolueen hallitusohjelmaa lieventyneinä tai karsiutua neuvotteluissa kokonaan.

Vaaliohjelmien informaatioarvo

Suomessa järjestelmällistä kartoitusta puolueiden vaaliohjelmiin sisältyvien tavoitteiden saavuttamisesta ei vielä ole tehty. Jo epämuodollisen tarkastelun perusteella on kuitenkin selvää, etteivät puolueiden vaaliohjelmat ole pelkkää sanahelinää.

Puolueet voivat vaaliohjelmissaan käsitellä asioita kolmella tavalla. Puolue voi ilmaista pitävänsä asiaa tärkeänä mutta jättää tarkentamatta, mitä tämä konkreettisten politiikkatoimien tasolla tarkoittaa. Puolue voi myös esittää tarkkarajaisen linjauksen siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Puolue voi myös sivuuttaa asiakysymyksen kokonaan. Kiinnostavaa onkin paitsi se, mitä puolue sanoo, myös se, mitä se ei sano.

Vaaliohjelmista voivat hyvinkin löytyä tulevan vaalikauden askelmerkit.

Puolueen vaaliohjelmaa voi pitää kaikkein painavimpana lähteenä, kun halutaan selvittää, mitä puolue liikkeenä ja järjestönä tavoittelee lyhyellä aikavälillä. On perusteltua olettaa, että kun puolue julkistaa vaaliohjelman, sen on tarkoitus sitoa puolueen yksittäisiä edustajia.

Eduskunnassa tunnetusti noudatetaan puoluekuria. Myös kuntapolitiikassa on tavanomaista, että puolueet muodostavat paikallisesti tärkeistä asiakysymyksistä oman kantansa ennen kuin asioita ryhdytään käsittelemään useiden puolueiden kesken valtuustoissa ja lautakunnissa.

Vaalikoneet ovat tulleet tärkeiksi monille, erityisesti nuorille äänestäjille. Useimmat vaalikoneet keskittyvät ehdokkaisiin, ja vaalikoneet antavatkin heistä arvokasta tietoa. Kansalaisen kannattaa silti perehtyä myös siihen, mitä puolueet vaaliohjelmissaan sanovat. Sieltä voivat hyvinkin löytyä tulevan vaalikauden askelmerkit.

VTT Juha Ylisalo on valtio-opin yliopistonlehtori ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Äänestäjät ja ehdokkaat politiikan ilmastonmuutoksessa -juttusarjaa.

Julkaisu Puolueiden vaalilupauksiin ei juuri luoteta – kannattaisiko niitä silti kuunnella? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään eduskuntavaalit olivat monella tavalla tiukat. Paikkajaosta tuli puolueiden välillä historiallisen tasainen. Vaalipiirien viimeisiä paikkoja voitettiin ja hävittiin pienillä marginaaleilla, ja pienet keikahdukset suuntaan tai toiseen olisivat hyvin voineet laittaa puolueiden suuruusjärjestyksen uusiksi.

Hämmästystä on herättänyt se, että jotkut pääsivät eduskuntaan melko vaatimattomilla henkilökohtaisilla äänimäärillä samaan aikaan, kun paljon suositumpia ehdokkaita jäi rannalle.

Tiedotusvälineet panivat merkille erityisesti sen, miten Lapin vaalipiirin toiseksi suurimman ja puolueensa kolmanneksi suurimman äänimäärän saanut Riikka Karppinen (vihr.) jäi valitsematta. Vielä suurempi kohu nousi vuonna 2007, kun vihreiden silloinen puheenjohtaja Tarja Cronberg putosi eduskunnasta merkittävästä äänimäärästään huolimatta.

Vaalitilastoja vilkaisemalla tämän kevään eduskuntavaaleista on helppo löytää useita tapauksia, joissa valitsematta jäänyt ehdokas keräsi paljon enemmän ääniä kuin samasta vaalipiiristä valituksi tullut ehdokas.

Esimerkiksi Varsinais-Suomessa kokoomuksen Ville Valkonen jäi varasijalle 4 377 äänellä, kun taas vasemmistoliiton Johannes Yrttiaho tuli valituksi 2 636 äänellä. Vaasan vaalipiirissä puolestaan kokoomuksen Janne Sankelo valittiin eduskuntaan 2 930 äänellä, keskustan Tuomo Puumalaa ei 5 078 äänestä huolimatta.

Ilmiö on tuttu myös Euroopan parlamentin vaaleista. Vuonna 2014 varasijalle jäänyt Li Andersson (vas.) sai lähes 18 000 ääntä enemmän kuin europarlamenttiin valittu Nils Torvalds (r.).

Vastaavaa luultavasti tapahtuu myös pian käytävissä eurovaaleissa, mikä jälleen sinänsä oikeutetusti herättää kysymyksiä äänestäjien tahdon toteutumisesta. Siksi on paikallaan pohtia vaalijärjestelmämme ominaisuuksia ja (mahdollista) järkeä niiden taustalla.

D’Hondtin menetelmän logiikka

Suomen vaalijärjestelmässä ehdokkaiden äänet lasketaan ryhmittäin, kuten puolueittain tai vaaliliitoittain, yhteen ja ehdokkaille lasketaan vertauslukuja D’Hondtin menetelmän mukaan jakamalla ryhmittymien äänimäärät luvuilla 1, 2, 3 ja niin edelleen. Mutta miksi tällainen jakolasku oikein tehdään?

D’Hondtin menetelmä kuuluu laajempaan listavaalimenetelmien joukkoon. Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen puolestaan riippuu hänen sijoituksestaan listalla: listan kärjestä valitaan niin monta ehdokasta, että kaikki listalle kuuluvat paikat täyttyvät. Tyypillisesti ehdokaslistoja asettavat puolueet, mutta Suomessa myös valitsijayhdistykset voivat asettaa ehdokaslistoja.

On siis huomioitava kaksi liikkuvaa osaa: listojen saamien äänten muuntaminen paikoiksi ja ehdokkaiden asettaminen järjestykseen listan sisällä. D’Hondtin menetelmää käytetään edelliseen tarkoitukseen.

D’Hondtin sääntö antaa paikan sille listalle, jolla on eniten ääniä edustajanpaikkaa kohti, jos se saa jakojärjestyksessä olevan paikan. Kuvitellaan, että vaalipiirissä on kolme ehdokaslistaa ja jaettavana kolme edustajanpaikkaa. Lista A saa 50 000, lista B 30 000 ja lista C 20 000 ääntä.

Vaalipiirin ensimmäisen paikan saa lista A, koska sillä on eniten ääniä tätä paikkaa kohti. Toinen paikka menee kuitenkin listalle B. Tämä johtuu siitä, että A:lla olisi ainoastaan 25 000 ääntä paikkaa kohti, jos se saisi tämän paikan, kun taas B:llä on 30 000. Kolmannen paikan saa jälleen A, koska nyt sen äänimäärä paikkaa kohti on suurin, 25 000. B:llä paikkaa kohti ääniä olisi 15 000 ja C:llä 20 000. Lopputuloksena A:lla on 2 paikkaa ja B:llä 1 paikka, mutta C jää kokonaan ilman paikkaa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen riippuu hänen sijoituksestaan listalla.

Entä mikä on ehdokkaiden äänten merkitys? D’Hondtin sääntöä voi soveltaa riippumatta siitä, mitä menetelmää käytetään ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen määräämiseen listan sisällä. Sääntö ei vaadi, että äänestäjät äänestävät ehdokkaita. Ehdokkaiden järjestys listalla voisi yhtä hyvin olla puolueiden ennalta määräämä.

D’Hondtin säännön ominaisuus on se, että paljon ääniä saaneiden listojen paikkaosuudet tapaavat olla hieman suurempia kuin niiden ääniosuudet. Näin on myös yllä olevassa esimerkissä, jossa A saa 66,7 prosenttia paikoista mutta vain 50 prosenttia äänistä.

On jossain määrin näkemyskysymys, onko tätä pidettävä suurimpien puolueiden suosimisena. Jakovuorossa oleva paikkahan menee aina sille listalle, jolla on paikkaa kohti eniten ääniä. Selvästi ongelmallisempaa olisi se, jos vaalijärjestelmä suosisi tiettyjä puolueita riippumatta siitä, saavatko ne paljon vai vähän ääniä.

Näin olisi esimerkiksi silloin, jos vaalipiirirajat piirrettäisiin tiettyjen puolueiden etua silmällä pitäen. Tällaisesta gerrymandering-ilmiöstä on maailmalla paljon kokemusta erityisesti enemmistövaalitapoja soveltavissa maissa.

D’Hondtin sääntö on ollut Suomessa käytössä vuosien 1906–1907 suuresta eduskuntauudistuksesta alkaen. Vaalijärjestelmä oli alkujaan puolueiden välinen kompromissi, ja tuolloiset suurimmat puolueet olivat avoimia myös enemmistövaalitavalle. Vähemmistöjen etujen turvaamiseksi päädyttiin D’Hondtin sääntöön, joka toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä verrattain hyvin.

Muutokset ovat sittemmin olleet vähittäisiä mukaan lukien luopuminen kolmen ehdokkaan listoista, joita koottiin puolueittain vaaliliitoiksi. Ehdokkaat ovat olleet Suomen vaalijärjestelmässä keskeisemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa, mitä alun perin perusteltiin äänestäjien valinnanmahdollisuuksien turvaamisella. Myöhemmät uudistushankkeet ovat tähdänneet erityisesti suhteellisuuden parantamiseen, eivät niinkään puoluevaalielementin kasvattamiseen.

Ehdokasäänestämisen tehtävä

Edellä D’Hondtin sääntö kuvattiin hieman toisin kuin Suomen vaalilainsäädännössä. Lainsäädännössä ja sitä myöten yhteiskuntatiedon oppikirjoissa ja julkishallinnon tuottamissa aineistoissa tavataan painottaa ehdokkaiden vertauslukujen merkitystä. Paikkojen jakaminen puolueiden kesken ei kuitenkaan vaadi vertauslukujen laskemista ehdokkaille, kuten edellä todettiin.

Listavaalissa ehdokkaat on kuitenkin tavalla tai toisella asetettava läpimenojärjestykseen listojen sisällä. Monissa maissa puolueet määräävät läpimenojärjestyksen ennalta, jolloin puhutaan suljetusta listavaalista tai pitkistä listoista.

Monissa maissa äänestäjä tosin voi tehdä muutoksia ehdokkaiden järjestykseen, mutta useissa järjestelmissä näiden muutosten vaikutus vaalitulokseen on käytännössä vähäinen. Usein äänestäjät eivät tätä mahdollisuutta vaivaudukaan käyttämään.

Suomen järjestelmässä läpimenojärjestys kuitenkin riippuu kokonaan henkilökohtaisista äänimääristä. Ehdokkaat asetetaan äänestyksen päätyttyä äänimääriensä mukaiseen järjestykseen siten, että eniten ääniä saanut on läpimenojärjestyksessä ensimmäisenä, toiseksi eniten ääniä saanut toisena ja niin edelleen. Ehdokkaita valitaan listalta tässä järjestyksessä niin monta, että kaikki listalle D’Hondtin säännön mukaan kuuluvat paikat on täytetty.

Ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä.

Muuta merkitystä ehdokkaiden henkilökohtaisten äänimäärien suuruusjärjestyksellä ei ole. Vaalituloksen kannalta absoluuttiset äänimäärät eivät ratkaise, vaan äänimäärien järjestys ehdokkaan oman listan sisällä.

Voikin sanoa, että ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä. Vaalikoneista on tullut äänestäjille tärkeitä, mutta niiden ehdokaskeskeisyys valitettavasti hämärtää äänestäjän valinnan olemusta.

Onko henkilöäänestäminen demokraattisuuden edellytys?

Suljettuun listavaaliin siirtymistä on Suomessakin ehdotettu silloin tällöin, mutta ehdotukset eivät ole saaneet tuulta alleen. Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi, sillä ehdokkaiden läpimenojärjestys ei ole puolueiden käsissä.

Toisinaan istuvat kansanedustajat joutuvatkin luovuttamaan paikkansa haastajalle. Ehdokkaiden asettaminen on kuitenkin puolueiden käsissä. Puolueiden ja vaalipiirien välillä on huomattavaa vaihtelua siinä, miten avoin ehdokasasetteluprosessi on.

Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi kuin suljettu listavaali.

Henkilöäänestäminen antaa tavallisille äänestäjille sananvaltaa läpimenijöiden henkilöllisyyden suhteen. Kuitenkin juuri tässä piilee järjestelmän kyseenalainen puoli, mitä tulee järjestelmän kansanvaltaisuuteen.

Ehdokkaiden järjestys listalla nimittäin pysyy arvoituksena ääntenlaskuun asti, jolloin asiaan on enää myöhäistä vaikuttaa. Suljetussa listavaalissa äänestäjä näkee jo ennalta, millaisten ehdokkaiden hyväksi hänen äänensä ensi sijassa menee. Avoimessa listavaalissa asia riippuu muiden ihmisten äänestyskopin yksityisyydessä tekemistä päätöksistä.

Tarvitaanko listavaalielementtiä?

Eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden valitseminen voitaisiin taata, jos listavaalista luovuttaisiin kokonaan ja edustajanpaikat täytettäisiin ainoastaan henkilökohtaisten äänimäärien perusteella. Tällaisistakin järjestelmistä on olemassa esimerkkejä.

Tunnetuin on Japanissa aiemmin käytössä ollut järjestelmä, jossa vaalipiirin eniten henkilökohtaisia ääniä saaneet ehdokkaat tulivat valituiksi. Ääniä ei koottu puolueittain eikä D’Hondtin sääntöä tai muutakaan listavaalimenetelmää sovellettu.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa?

Koska japanilaistenkin äänestäjien puoluekannatus oli varsin vakaata, vaaleissa oli pitkälti kyse kunkin puolueen odotettavissa olevan äänipotin jaosta. Puolueet harrastivatkin tarkkaa taktikointia ehdokasasettelussa, sillä äänten jakautuminen väärällä tavalla olisi helposti johtanut paikkojen menettämiseen muille puolueille. Etenkin puolueiden tuli varoa liian monen ehdokkaan asettamista.

Poliitikoille oli myös tärkeää muodostaa henkilökohtaisia verkostoja, mikä johti poliitikkojen ja rahoittajien läheisiin suhteisiin. Suuren korruptiovyyhden purkautuessa 1990-luvulla parlamentin alahuoneen vaaleissa siirryttiinkin käyttämään enemmistö- ja listavaalin yhdistelmää, jossa puolueiden sisäinen kilpailu on vähäisempää.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa? Kysymys on viime kädessä poliittinen, eikä siihen ole mahdollista antaa objektiivista vastausta.

Kaikissa uudistushankkeissa olisi kuitenkin otettava huomioon vaalijärjestelmän asema poliittisen järjestelmän kokonaisuudessa. Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen elinkelpoisuus riippuu parlamentin luottamuksesta, ja puoluekuri mahdollistaa hallituksen kannatuspohjan ylläpitämisen. Muutoin yksittäisiä kansanedustajia jouduttaisiin ostamaan lakiehdotusten taakse erilaisilla lehmänkaupoilla ja hallitukset olisivat todennäköisesti nykyistäkin epävakaampia.

Listavaalista luopuminen pakottaisikin ottamaan kantaa myös valtiosäännön muihin osiin.

VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja vieraileva tutkija Göteborgin yliopistossa

Julkaisu D’Hondtin säännön logiikka ja ehdokasäänestämisen hämmentävyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tilivelvollisuus kuuluu edustuksellisen demokratian keskeisiin periaatteisiin. Äänestäjällä on mahdollisuus vaalikauden päättyessä arvioida hallituksen onnistumista ja palkita tai rangaista vallankäyttäjiä tarpeen mukaan.

Hallituksen toimien arviointi on kuitenkin hankalaa Suomen poliittisessa järjestelmässä, jossa hallituskoalitio ja sen ohjelma rakentuvat monenlaisten kompromissien pohjalta. Tilannetta ei varsinaisesti ole helpottanut pitkään käytössä ollut tapa rakentaa hallitusohjelmista yksityiskohtainen tiekartta tulevalle neljälle vuodelle.

Juha Sipilän hallitus on ollut tässä suhteessa erilainen. Hallituksen kokoonpano oli monia edeltäjiään niukempi ja ideologisesti yhtenäisempi, mutta myös sen tavoitteenasettelu oli strategisen hallitusohjelman myötä aikaisempaa suorasukaisempaa. Tätä tehosti pääministerin usein esille nostama ”tulos tai ulos” -periaate.

Hallitus päätyi antamaan itse itselleen ”ulos”-arvion maaliskuun alussa sote-uudistuksen kariutumisen myötä. Samalla se kuitenkin painotti, että muissa keskeisissä tavoitteissa onnistuttiin.

Millaisia tavoitteita Sipilän hallitus asetti eri politiikkasektoreilla, miten kyseiset tavoitteet saavutettiin, mikä edisti tai haittasi niiden saavuttamista ja mitä tavoitteiden toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä seuraa?

Tässä juttusarjassa eri alojen asiantuntijat arvioivat päättyvää hallituskautta nimenomaisesti tuloksellisuuden näkökulmasta. Millaisia tavoitteita Sipilän hallitus asetti eri politiikkasektoreilla, miten kyseiset tavoitteet saavutettiin, mikä edisti tai haittasi niiden saavuttamista ja mitä tavoitteiden toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä seuraa?

Sarjan avaa Juri Mykkäsen katsaus, jossa hän pohtii strategisen hallitusohjelman merkitystä tulosvastuullisuuden näkökulmasta. Onko strateginen hallitusohjelma työkalu, joka piirtää hallituksen politiikan suuret linjat aikaisempaa terävämmin esiin ja sitä kautta myös edistää tilivelvollisuuden toteutumista?

Myöhemmin tarkastellaan hallituksen tuloksellisuutta EU-, tasa-arvo-, sote-, asunto-, talous-, ympäristö- ja ulkopolitiikan sekä valtiosääntöoikeuden valossa.

Haasteita hallituksesta -sarjan ovat toimittaneet Hanna Wass ja Juha Ylisalo. Siihen on kirjoittanut arvionsa kaksitoista omien alojensa keskeistä asiantuntijaa.

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija Turun yliopistossa. 

Julkaisu Haasteita hallituksesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.