Prince of Dreams on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Jessica Nettelbladtin ohjaama ”Prince of Dreams (alkup. ”Drömprins”) seuraa Malmösta kotoisin olevan, ruotsalais-puolalaisen Erikin elämää kymmenen vuoden ajan. Elokuvan tarina alkaa 130 kilometrin pituisesta pyhiinvaellusmatkasta Ranskan Pyreneiden halki kohti Espanjan Santiago de Compostelaa. 27-vuotiaan Erikin sukupuolenkorjausprosessista, sen lääketieteellisistä vaiheista ja lopulta juridisesta sukupuolen vahvistamisesta on jo useita vuosia aikaa, mutta Erikiä kuormittavat ahdistuneisuus, masentuneisuus sekä itsetuhoiset ajatukset. Erik joutuu sairauslomalle työstään kirkon siivoojana.

Trauman ajallisuus

Vaikka Erikin sukupuolenkorjausprosessin representaatio on Nettelbladtin dokumentissa melko tyypillinen, lapsuudenkuvista ensimmäiseen testosteronipistokseen ja kirurgisiin hoitoihin keskittyvä tarina, elokuvan tarinankaari ei kuitenkaan ole lineaarinen, kuten tyypillisissä transihmisistä kertovissa valtamediarepresentaatioissa. Nettelbladtin ohjauksessa Erikin elämässä siirrytään menneeseen, takaisin nykyaikaan ja muistoihin, joita Erik ei kykene sanallistamaan.

Elokuvan päätarinankaaren rinnalla kulkee repaleinen, Erikin varhaisessa teini-iässä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman ajallisuus, jossa menneet asiat palaavat päähenkilön mieleen uudelleen ja uudelleen. Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista. Juuri tästä johtuen elokuva onnistuu kuvaamaan sukupuolenkorjausprosessin täysin luonnollisena, joidenkin ihmisten elämään kuuluvana asiana.

Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista.

Korjausprosessi on tavallaan dokumentin sivujuonne ja pääaiheeksi nousee käsittelemättömän trauman kohtaaminen ja sureminen. Elokuva myös oikaisee onnistuneesti stereotyyppiset uskomukset, joiden mukaan transsukupuolisuuteen löytyisi jokin etiologinen, traumaperäinen syy. Osoittelemisen tai selittämisen sijaan elokuvan pääaiheet nousevat esille päähenkilöiden välisissä keskusteluissa.

Naisten hoiva- ja tunnetyön merkitys Erikin trauman kohtaamisessa

Nettelbladtin ohjauksen vahvuus on Erikin ja hänen ihmissuhteidensa kuvauksessa. Koko kymmenen vuoden ajan trauman haavoittaneen Erikin elämää kannattelee kolmen naisen antama hoiva ja tunnetyö. Elokuvassa nähdään useita herkkiä ja psykologisesti intiimejä kohtauksia, joissa Erikin puolalaistaustainen äiti tukee ja kannattelee poikaansa tämän pohtiessa elämäänsä ja sukupuolenkorjausprosessin eri vaiheita. Äiti on myös tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Äidin lisäksi Erikin elämässä on isoäiti, jota Erikin sukupuolenkorjaus ei hätkähdytä, sisko, sekä tyttöystävä ja myöhemmin aviopuoliso Martyna. Martynan ja Erikin äidin välille syntyy intohimoinen riita Erikin muuttaessa tyttöystävänsä kanssa uuteen kotiin ja äidin käsitellessä ristiriitaisia ja kipeitä, poikansa itsenäistymiseen liittyviä tunteita. Martyna taas kokee joutuvansa vetämään terveitä rajoja Erikin äidille, jotta äiti ei liikaa sekaantuisi poikansa ja tämän tyttöystävän yhteiseen elämään ja päätöksiin. Pariskunta ei esimerkiksi heti halua kertoa mitään Erikin transtaustasta Martynan perheelle, vaan sanovat Erikin olevan umpisuolen tulehduksen takia sairaalahoidossa, kun tosiasiassa Erik käy läpi genitaalikirurgisen prosessin. Erikin äiti taas on huolissaan Erikin turvallisuudesta jos transtausta tulee esiin jollain yllättävällä tavalla ja päättää ottaa yhteyttä Martynan äitiin. Lopulta Martynan perhe kuitenkin tukevat hekin Erikiä ja Martynaa. Herkässä kohtauksessa Erikin äiti ja Martyna sopivat riitansa.

Äiti on tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Martyna on myös keskeisessä asemassa tukiessaan Erikin pyrkimyksiä kuvata traumaan liittyviä tunteita kuvanveiston ja savimuovailun keinoin. Dokumenttielokuvan lopussa Martyna odottaa Erikiä Santiago de Compostelassa tämän saatua pyhiinvaellusmatkansa päätökseen. Erikin isä esiintyy dokumentissa vain lyhyesti, mutta isääkin kuvaavissa kohtauksissa fokus on henkilön pyrkimyksessä ymmärtää ja tukea lastaan – omista, sukupuoleen liittyvistä ennakkoluuloista ja epätietoisuudestaan huolimatta.

Yhteisöllisyys ja ihmissuhdeverkostot kannattelevat

Dokumentti kuvaa onnistuneesti läheisen ihmisen sairastumista masennukseen ja sairauden vaikutusta perheen elämään. Ennen pyhiinvaellusmatkalle lähtöään Martyna kuvailee avuttomuuden, uupumuksen ja riittämättömyyden tunteitaan liittyen Erikin tukemiseen ja auttamiseen. Lopulta Martyna itsekin uupuu ja masentuu.

Erik hakee katolilaisen uskonnollisen yhteisön ja oman henkilökohtaisen jumalasuhteensa avulla vastauksia kärsimykseen liittyviin kysymyksiin. Dokumenttielokuvassa kristillinen kärsimyksen ja ylösnousemuksen symboliikka rinnastetaan trauman kohtaamiseen ja suremattoman surun suremiseen. Pyhiinvaellusmatkalla Erik kävelee useita kymmeniä kilometrejä päivässä ja ystävystyy muiden, ympäri maailmaa vaellukselle tulleiden nuorten aikuisten kanssa.

Jälleen Nettelbladt kuvaa yhteisöllisyyden ja ihmissuhdeverkostojen merkitystä traumasta toipumisessa. Vaikka Erik lähtee matkalle yksin, hän tulee uusien ystävien kannattelemaksi ja löytää lopulta avaimia oman kärsimyksen läpikulkemiseen menettämättä itseään.

Transihmisten ja heidän läheisten jaksamisen turvaamiseksi tarvitaan ammatillista psykologista tukea

Elokuvan vahvuus on ristiriitaisella tavalla osittain myös dokumentin heikkous tai akilleen kantapää. Keskittymällä hyvin tiiviisti kymmenen vuoden ajan yksinomaan Erikin kärsimykseen sekä läheisimpien perheenjäsenten ja Erikin välisiin suhteisiin, elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö. Esimerkiksi mielenterveysapua ja vertaistukea antavien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen merkitys puuttuu dokumentista. Dokumenttielokuvassa on vain yksi lyhyt kohtaus, jossa näytetään pakkosterilisaatiota vastustava, poliittinen protesti Malmön keskustassa.

Elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö.

Kaikki transihmiset eivät toki halua olla tekemisissä toisten transihmisten kanssa tai olla osa laajempaa sateenkaariyhteisöä, mutta yhteisön näkymättömyys dokumentissa herättää kysymyksiä ohjaajan mahdollisesta sokeasta pisteestä tai normatiivisuudesta. Elokuva päättyy Erikin ja Martynan avioliittoon, jolloin heteronormatiivisuus ja avioliittoinstituutio näyttäytyvät sekä ulospääsynä masennuksesta että sisäänpääsynä yhteiskunnan hyväksymien yhteisöjen pariin.

Kuvaamalla niin intensiivisesti Erikin ahdistusta ja kärsimystä dokumenttielokuva toistaa ja vahvistaa stereotyyppistä representaatiota, jossa transihminen on aina onneton, yksinäinen ja ahdistunut. Ajatus siitä, että nuori aikuinen voisi kohdata teini-iän seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman yksin ja uskonnollisen uskon avulla, ilman ammatillista traumapsykoterapiaa on suorastaan vaarallinen.

Transihmisten läheiset tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen psykologista ammattiapua.

Elokuva nostaa kuitenkin esille yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviä asioita, joista yksi on transihmisten ja heidän läheistensä ammatillisen, psykologisen tuen puute. Stigmatisoidun ihmisryhmän vähemmistöstressi, syrjintä sekä hoitamattomat mielenterveysongelmat johtavat tilastoidusti transihmisten korkeampiin itsemurhatilastoihin. Tässäkin dokumenttielokuvassa kerrotaan, että Erik on yrittänyt itsemurhaa kahdesti.

Transihmisille tukea ja hoivaa antavat läheiset tekevät usein raskasta hoivatyötä ja tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen sosiaalista ja psykologista ammattiapua, sekä tutkittuun tietoon perustuvaa ohjausta, jota esimerkiksi uskonnollisilla yhteisöillä ei välttämättä ole. Muuten läheisilläkin on suuri riski sairastua vakavaan uupumukseen.

”Drömprins” on ristiriitainen, hyvin raskas, mutta samalla kaunis kuvaus trauman kohtaamisesta, sen läpikulkemisesta ja pitkästä matkasta kohti toipumista.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Läheisten hoivatyö kannattelee transmiehen suruprosessia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mazzucato, Mariana Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät [The Value of Everything. Making and Taking in the Global Economy]. Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. 2019.  379 s.

Mariana Mazzucato on University College of Londonin innovaatiotalouden ja julkisen arvon professori ja yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Hänen vuonna 2019 suomennettu teoksensa Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät käsittelee arvon merkityksen ja määritelmän muutosta taloustieteen historiassa sekä nykyisissä finanssikapitalistisissa talousjärjestelmissä. Teos etsii vastauksia kysymykseen siitä, millainen taloudellinen toiminta on arvoa ja vaurautta tuottavaa ja mikä taas toisten luoman arvon oikeuttamatonta kahmimista ja jopa tuhoamista.

Mistä arvo syntyy?

Teos lähtee liikkeelle taloustieteen historiasta keskittyen 1600–1700-luvun arvoteorioihin, 1700–1800-luvun klassisen koulukunnan käsityksiin arvosta sekä uusklassisen koulukunnan vallankumoukseen. Taloustieteen historiassa klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä, kuten Adam Smithillä, David Ricardolla ja Karl Marxilla oli jokaisella oma käsityksensä siitä, mikä on arvoa tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja siten myös arvoa sekä vaurautta luova talouden alue ja mikä taas sen ulkopuolelle jäävä, tuottamaton alue.

Klassisten teorioiden mukaan hyödykkeiden ja työn arvo määrittyi muun muassa tuotantokustannusten, eli esimerkiksi työvoiman perusteella. Arvo taas määritteli markkinahinnan. Taloudellisen arvon jakaantuminen yhteiskunnassa tapahtui muun muassa palkkojen ja vuokrien kautta.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua varsinkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taloudellinen arvo määrittyy yksinomaan markkinoilla maksetun hinnan perusteella. Hinnan taas oletetaan määrittyvän yksilöiden preferenssien mukaan.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua.

Kaikella, mille voidaan määritellä hinta, on myös arvo. Näin esimerkiksi ihmisen elämä voidaan hinnoitella vakuutusyhtiöissä siten, että sen arvo laskee iän myötä. Myös teollisuussaasteet voidaan hinnoitella ja siten niistä voidaan käydä päästökauppaa.

Ajatus arvon määrittymisestä markkinahinnan mukaan on peräisin uusklassisesta taloustieteestä, jonka normatiivinen lähtökohta on Mazzucaton mukaan otettu annettuna ja tieteellisesti arvovapaana. Erityisesti julkisen sektorin aliarvostaminen arvoa tuottamattomana markkinoiden korjaajana ja yksityisen sektorin arvostaminen arvoa ja vaurautta tuottavana, on muodostunut kyseenalaistamattomaksi paradigmaksi länsimaisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa, väittää Mazzucato.

Finanssikapitalismin kriisiytyminen

Mazzucaton teoksen punainen lanka on, että nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan, ja että voitot jakautuvat epätasaisesti rahastoihin, veroparatiiseihin, osakeomistajille sekä yritysten korkeimman johdon palkkoihin samalla, kun yksityinen laina ja tuloerot kasvavat.

Nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan.

Rahoitusmarkkinoiden riskit ja finanssikriisit kuitenkin kasaantuvat julkisen sektorin kustannettaviksi, kuten vuoden 2008 talouskriisi on osoittanut. Mazzucato kuvailee ilmiötä arvon ekstrahoimisena (extract), joka Pietiläisen käännöksessä on suomennettu ”kuppaamiseksi” tai ”välistävetämiseksi”. Mazzucato määrittelee arvon luomisen ja sen ekstrahoimisen tarkoittavan tapoja, jolla erilaiset resurssit muodostuvat ja tuottavat uusia hyödykkeitä sekä näiden resurssien arvoa tuottamattomaan siirtelystä syntyvästä suhteettomasta hyötymisestä.

Ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä seuraten Mazzucato väittää, että kuppaaminen ja välistävetäminen tarkoittavat toimintaa, jossa arvoa hyödynnetään ja kierrätetään sitä kuitenkaan tuottamatta. Kasaantunut varallisuus siirtyy sukupolvelta toiselle perintöjen myötä. Eriarvoisuutta kritisoivat taloustieteilijät, kuten Piketty, eivät kuitenkaan ole Mazzucaton mukaan riittävän radikaaleja, koska he eivät kysy, mistä arvo itseasiassa syntyy tai mitä oikeastaan ekstrahoidaan silloin kun arvoa kupataan.

Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Esimerkkinä kuppaamisesta Mazzucato mainitsee muun muassa investointipankkien ja liikepankkien, kuten 2008 finanssikriisiin merkittävällä tavalla vaikuttaneen Goldman Sachsin ja sittemmin yrityssaneeraukseen hakeutuneen Lehman Brothersin johtotyöntekijöiden kymmenien miljoonien dollarien palkkiot ja bonukset sillä perusteella, että pankit olivat sen johtajien mukaan maailman tuottavimpia yrityksiä. Todellisuudessa esimerkiksi Goldman Sachs pelastettiin finanssikriisistä yli sadan miljardin dollarin julkisilla verovaroilla.

Mazzucaton mukaan sekä taloustieteiden että poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, miten arvo voidaan määritellä uudelleen niin, että arvoa tuottamaton välistävetäminen tunnistetaan haitalliseksi toiminnaksi, eikä arvoa ja vaurautta tuottavaksi toiminnaksi. Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Innovaatiotalouden välistävetäjät

Toisin kuin uusklassinen taloustieteen perinne antaa ymmärtää, arvon määritteleminen on Mazzucaton mukaan aina poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi. Samoista syistä kyytiä saa myös Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä, joka ilman valtion interventiota ikään kuin ohjaa vapaita markkinoita kohti yhteiskunnallisesti ihanteellista tulosta. Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Teoksen kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia osioita onkin innovaatiotalouden kritiikki, sekä teknologiajättien (Big Tech) ja lääkejättien (Big Pharma) arvon välistävetämisen kriittinen tarkastelu. Mazzucato jatkaa tässä aiemman teoksensa The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths in Innovation jalanjäljissä.

Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Hän argumentoi, että esimerkiksi julkisin, verovaroin tuettuihin innovaatioyrityksiin kuuluva Apple perustaa tytäryhtiöitä verosuunnittelun vuoksi. Lääkejätit, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset Pfizer ja Gilead, taas hyötyvät julkisen sektorin myöntämistä tutkimusrahoituksista ja lääketieteellisistä tutkimuksista, mutta määrittelevät lääkkeiden arvon mielivaltaisesti osakkeenomistajien voitontavoitteluun perustuen. Lääkkeiden hinnat ovat moninkertaiset tuotantokustannuksiin nähden.

Yhdysvalloissa, jossa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ja jossa noin kaksi miljoonaa kansalaisista ei kuulu minkään terveysvakuutuksen asiakaskuntaan, voi erikoissairaanhoitoon kuuluvien lääkekuurien maksaminen olla käytännössä mahdotonta. Mazzucato tuo esille, ettei Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Ammattiliittojen heikentyminen sekä pätkittäisten nollasopimusten normalisoituminen on taas johtanut siihen, ettei täysipäiväinen työ tai useiden työsopimusten rinnakkainen solmiminen enää riitä kattamaan perustoimeentuloa ilman, että tukeutuisi yksityiseen lainaan. Näissä esimerkeissä arvon kahmiminen näkyy erityisen räikeänä voitontavoitteluna ja vielä niin, että arvon luomisen prosessia tuettiin alun perin julkisin verovaroin, ilman että voitoista kuitenkaan kertyi vaurautta takaisin esimerkiksi julkiselle sektorille.

Julkisen sektorin unohdettu arvo

Merkittävä ja keskeinen väite teoksessa, joka myös tekee siitä ainutlaatuisen, on julkisen sektorin puolustaminen arvoa tuottavana, eikä ainoastaan markkinoiden epätäydellisyyksien korjaajana. Julkisen sektorin tuottama arvo määritellään yleisesti sen tuottamien työntekijöiden palkkojen perusteella, eikä siihen lasketa mukaan esimerkiksi kaikkea hoivan tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tuottamaa opetusta yhteiskunnalle hyödyllisenä arvona. Finanssisektorin, eli rahoitusalan tuottama arvo sen sijaan lasketaan mukaan kansantalouteen siitä huolimatta, että finanssikriisien kustannukset ovat olleet massiiviset.

Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Mazzucato väittää, että etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa ylistetään esimerkiksi toimitusjohtajia selittämättä kuitenkaan, mitä arvoa he tarkalleen tuottavat siinä määrin, että he ansaitsivat monen satakertaisen korvauksen työstään keskimääräiseen työntekijään nähden. Tämä johtuu Mazzucaton mukaan siitä, että arvon luomista ei enää osata erottaa arvon kuppaamisesta, tai jopa arvon tuhoamisesta.

Taustalla on Mazzucaton yleisesti haastatteluissa esittämä väite, ettei kapitalismi sen nykyisessä muodossa pysty ratkaisemaan esimerkiksi ilmastokriisiä, valtamerten jäteongelmaa tai globaalia epätasa-arvoa. Se päinvastoin tuottaa järjestelmällisesti uusia ja uusia finanssikriisejä sekä ruokkii poliittista epävakautta, jopa äärioikeiston, autoritääristen johtajien ja oligarkkien nousua ja vahvistumista. 1990-luvun päästökaupat, saasteiden hinnoittelu ja muut yritykset vaikuttaa ilmastokriisiin vapaiden markkinoiden kilpailuun perustuvin keinoin ovat epäonnistuneet. Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Toivon taloustiede

Poliittisen filosofian näkökulmasta Mazzucaton väitteet nostavat kuitenkin esille ristiriidan: Mazzucato vaatii poliittisia päätöksiä, vastuuta ja keskitettyjä ratkaisuja, mutta ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi. Niin ikään miljardöörien on vaikea nähdä luopuvan eduistaan ja vallastaan kiistellyn yhteisen hyvän käsitteen vuoksi.

Teoksen viimeinen luku ”Toivon taloustiede” päättyy Mazzucaton ajatukseen siitä, että kritiikki ja paremmasta tulevaisuudesta unelmoiminen ovat välttämättömiä motivoimaan toimintaa ja arvosta välittämistä. Toisaalta, kuten Mazzucato on itse kirjoittanut, korona-pandemia osoitti, etteivät edes maailmanlaajuinen pandemia ja rajut pörssiheilahtelut riitä motivoimaan lääkepatenttien purkamista edes hetkellisesti.

Ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi.

Toinen haaste teoksessa on sen keskittyminen enimmäkseen ylikansallisiin, pörssilistattuihin jättiyrityksiin, pääomasijoittamiseen, sekä maantieteellisesti Yhdysvaltoihin. Kysymys pienyritysten ja start-upien asemasta reilumman ja ekologisemman talousjärjestelmän kuvittelemisessa sekä luomisessa jää auki. Kapitalismin kritiikki on Mazzucatolle tyypillisellä tavalla paikoittain pamfletinomaista julistamista.

Mazzucaton teos on vakuuttava uusklassismin ja nykyisen finanssikapitalismin kritiikki, vaikka se jättää auki vaihtoehtoisten mallien pohtimisen ja toimivuuden perustelemisen. Teoksen suurin anti on kuitenkin juuri se, että se herättää lukijan pohtimaan arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Voiko arvoon liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma?

Mazzucato peräänkuuluttaa nimenomaan sitä, että taloustieteilijät pohtisivat arvoa moraalifilosofisena ja poliittisena kysymyksenä pelkän matemaattisen laskennan sijaan ja tässä hänen ajattelunsa lähenee ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n sekä yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikko Wendy Brownin kriittisiä tulkintoja uusliberalismista. Kun kaikki elämän alueet taloudellistetaan, rahamääräistetään ja niille pyritään määrittelemään markkinahinta, myös poliittiset elimet määrittyvät markkinatalouden ehdoin. Näin demokraattista osallistumista alkaa ohjata kulutuskeskeisyys. Brown kutsuu ilmiötä demokratian kaupallistumiseksi ja koko poliittisen elämän taloudellistumiseksi.

On sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Paikoittain suomennos kärsii kangertelevasta kielestä, joka perustuu muun muassa suoriin käännöksiin englanninkielestä ilman, että asiayhteyttä on pohdittu tai tarkistettu. Esimerkiksi jo heti teoksen alussa, Mazzucaton kiitoksissa, New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin yliopisto ja sen tutkijakoulu on suomennettu virheellisesti New School in New York. Kun taas Mazzucato viittaa englanninkielisen alkuperäisteoksen esipuheessa Platonin Valtio-teokseen (englanniksi Republic), on se suomennettu virheellisesti suoraan muotoon Tasavalta.

Käännösvirheitä suurempi ongelma suomennoksessa on kuitenkin sen vaikeaselkoisuus alkuperäiseen teokseen verrattuna. Mazzucato on selkeä kirjoittaja, joka onnistuu yleistajuistamaan taloustieteen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet niin, että argumentaatio on vakuuttavaa ja sitä on helppo seurata. Siksi on sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2018 ruotsin poliisi evakuoi Göteborgin yliopiston sukupuolentutkimuksen yksikön, (Nationella sekretiatet för genusforskning), turvallisuusuhan vuoksi. Poliisin pommiryhmä räjäytti rakennuksen käytävälle kassiin jätetyn, dynamiittia muistuttavan esineen.

Vuotta aiemmin filosofi Judith Butleria esittävä nukke poltettiin Butlerin vierailun yhteydessä järjestetyissä protesteissa São Paolossa, Brasiliassa. Konservatiivisen Movimento Brazil Livre ryhmän jäsenet myös solvasivat ja yrittivät käydä käsiksi Butleriin ja tämän puolisoon, politiikan teoreetikko Wendy Browniin São Paolon lentokentällä.

”Kuin Fenix-lintu, joka nousee kommunismin tuhkasta”

Viimeisen kymmenen vuoden aikana maailmalla on voimistunut poliittinen liikehdintä, joka vastustaa gender-ideologiaksi, lgbt-ideologiaksi tai gay agendaksi kutsuttua toimintaa, jota usein kuvaillaan myös salaliitoksi. Gender tarkoittaa tässä yhteydessä sukupuolta, niin sanottua sosiaalista sukupuoliroolia tai sukupuoli-identiteettiä, kun taas ideologialla liikkeen kannattajat tarkoittavat sivilisaation tai kansakunnan perusarvojen tuhoamiseen tähtäävää poliittista propagandaa.

Liikkeen määritelmä sivilisaatiosta vaihtelee eri maissa. Esimerkiksi Puolassa, Unkarissa, Italiassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa gender-ideologiaa vastustava liikehdintä pitää länsimaisina perusarvoina muun muassa heteroseksuaalista avioliittoa, perinteisiksi kutsuttua perhemallia, hierarkkista ja kaksinapaista sukupuolijärjestelmää sekä konservatiivista käsitystä naisten lisääntymisoikeuksista.

Liikehdinnän kannattajien mukaan erityisesti feminismi ja antirasismi rajoittavat sananvapautta, koska ne usein kannattavat ainakin jonkin asteista vihapuheen kriminalisoimista.

Presidentti Jair Bolsonaron Brasiliassa taas kyseessä on konservatiivisesta tulkinnasta katolisen kirkon opeista yhdistettynä äärioikeistopopulismiin. Saharan eteläpuolisissa Afrikan maissa, kuten Keniassa gender-ideologia rinnastetaan erityisesti homoseksuaalisuuteen länsimaisena, uuskolonialistisena ilmiönä.

Liikehdinnän kannattajien mukaan erityisesti feminismi ja antirasismi ennakkosensuroivat ja rajoittavat sananvapautta ja ilmaisunvapautta, koska ne usein kannattavat ainakin jonkin asteista vihapuheen kriminalisoimista. Tämä taas nähdään liikkeiden osalta sananvapauden rajoittamisena, poliittisena korrektiutena tai vaarallisena propagandana.

Joissakin Itä-Euroopan maiden tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta – eli gender-ideologiaa – kritisoivissa kannanotoissa feminismi rinnastetaan kommunismin tuhkasta nousevaan Fenix-lintuun. Ljubljanan yliopiston sosiologian professori Roman Kuharin ja sosiologi David Paternotten mukaan gender-ideologia on retorinen keino, jolla muodostetaan uusi, kuvitteellinen totalitarismin uhka.

Tässä artikkelisarjassa tutkijatohtori Katja Kahlina tarkastelee gender-ideologiaa idän ja lännen vastakkainasettelun näkökulmasta. Kahlina esittää, että anti-gender -liikkeenretoriikka pyrkii muodostamaan kokonaan uuden maailmanjärjestyksen, joka ylittää kylmän sodan idän ja lännenvastakkainasettelun.

Ristiriitainen agenda

Gender-ideologiaa vastustavien tahojen aatteet ja tavoitteet ovat usein keskenään ristiriitaisia. Esimerkiksi konservatiiviset kristilliset ryhmät, herätysliikkeet, oikeistopopulistiset puolueet, radikaalit äärioikeistoaktiivit ja sananvapauteen kiihkeästi vetoavat libertaarit eivät sovi luontevasti jonkin yhdistävän kattokäsitteen alle.

Ilmiön tekee monimutkaiseksi myös se, että esimerkiksi sukupuolivähemmistöjä syrjiviä tai vihaa lietsovia kannanottoja levittävät myös erityisesti Britanniassa jotkin konservatiiviset feministeinä itseään pitävät ryhmät, vaikka nämä ryhmät irtisanoutuvat äärioikeistosta, eivätkä vastusta esimerkiksi aborttia. Onkin tärkeää tunnistaa poliittiselle gender-ideologiaa vastustavalle liikehdinnälle tyypilliset piirteet, jotta tiedostetaan, miten näiden liikkeiden käyttämä retoriikka normalisoi myös muiden, arvokonservatiivisten tai HLBTIQ-ihmisiä vastustavien tahojen nousun ja voimistumisen.

Esimerkiksi joissakin Latinalaisen Amerikan vasemmistopopulistisissa puolueissa erilaiset herätysliikkeet toimivat gender-ideologiaa vastustavana taustalobbarina.

Gender-ideologiaa vastustavaa liikehdintää yhdistää kuitenkin kuvitteellinen yhteisö, jonka yhteenkuuluvuuden tunne perustuu yhteiseen viholliseen ja uhkaan.

Kuten yliopistotutkija Tuija Saresma argumentoi tämän sarjan artikkelissaan, ”gender-ideologia” ei käsitteenä pohjaudu tutkittuun tietoon. Sillä ei siis ole esimerkiksi yhteiskuntatieteellistä perustaa.

Gender-ideologiaa vastustavaa liikehdintää yhdistää kuvitteellinen yhteisö, jonka yhteenkuuluvuuden tunne perustuu yhteiseen viholliseen ja uhkaan.

Sen sijaan gender-ideologia on nimensä mukaisesti itsessään ideologinen, yleisesti antifeministinen käsite, jonka tarkoitus on viedä vaikuttavuus tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevilta yleis- ja ihmisoikeussopimuksilta. Näihin sopimuksiin kuuluvat muun muassa Pekingin toimintaohjelma, Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) sekä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa koskeva EU:n Istanbulin sopimus.

Todellisuudessa gender-ideologiaa vastustavassa, globaalissa liikehdinnässä on siis kyse ”anti-genderismistä”, joka pyrkii oikeuttamaan vihamielisiä ja halventavia stereotypioita sekä syrjintää naisia ja sateenkaarivähemmistöjä kohtaan yhteiskunnan kaikilla alueilla. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistäviä sopimuksia pidetään ideologisena propagandana tai jopa EU:n ja YK:n salaliittona. Tässä agendassa anti-genderismi hyödyntää Saresman mukaan tietoisesti näennäisargumentteja ja näennäistä ”tietoa”, joka itsessään on ideologista.

Anti-genderismin juuret ovat 1990-luvulla

Gender-ideologiaa vastustavan liikehdinnän juuret ulottuvat 1990-luvulle, jolloin YK laati Kaikkea naisten syrjintää poistavan ohjelman (Pekingin julistus). Yhdysvaltalaiset katoliset kirkot yhdessä Vatikaanin kanssa vastustivat ohjelman luonnosta ja vaativat, että siitä poistetaan kokonaan gender-käsite, koska se oli kirkon oppien eli kaksinapaisen ja hierarkkisen sukupuolijärjestelmän vastainen.

Vatikaanin pelkona oli erityisesti, että Pekingin julistus turvaisi naisille aborttioikeuden ja horjuttaisi kirkon oppien mukaista sukupuolitettua valtajärjestelmää. Vuonna 1997 ilmestyi konservatiivisen toimittaja Dale O’Learyn kirjoittama kirja The Gender Agenda – Redefining Equality, jossa gender määritellään uuskolonialistisena, kansainvälisen feministisen salaliiton keksimänä käsitteenä. Kirjan menestyksestä kertoo se, että seuraavan parin vuoden aikana kirja käännettiin yli kymmenelle eri kielelle.

Paavi Franciscus onkin esittänyt, että ”gender-teoria” ja sukupuolenkorjauksen mahdollistava lääketieteellinen teknologia ovat yhtä suuri uhka yhteiskunnalle kuin ydinasevarustelu.

Paavi Franciscus on esittänyt, että ”gender-teoria” ja sukupuolenkorjauksen mahdollistava lääketieteellinen teknologia ovat yhtä suuri uhka yhteiskunnalle kuin ydinasevarustelu.

Professori Risto Saarisen artikkeli tässä sarjassa osoittaa, että uusoikeiston retoriikassa politiikka ja uskonto yhdistyvät yhä useammin. Suomessa oikeistopopulismin ja kristinuskon liitto näkyy etenkin Oikea Media -verkkolehden julkaisuissa. Saarinen paikantaa yleiseurooppalaisen oikeistopopulismin synnyn jo 1980-luvun Ranskaan.

Rahoitus, lobbaus ja järjestelmällinen organisoituminen 2000-luvulla

Venäläisamerikkalainen Aito Avioliitto -liikkeen kattojärjestö World Congress of Families, Yhdysvaltalainen konservatiitinen ajatushautomo The Heritage Foundation, useat oikeistokonservatiiviset herätysliikkeet sekä Vatikaani ovat kaikki yhdistetty Yhdysvaltojen ja Euroopan äärioikeistoliikkeiden rahoittajiin ja siten myös gender-ideologian vastustajien rahoittajiin. Unkarilaisen Keski-Euroopan yliopiston (CEU) sukupuolentutkimuksen professori Andrea Pető kutsuukin gender-ideologiaa symboliseksi liimaksi, joka yhdistää hyvin heterogeenisen joukon poliittisia ryhmittymiä.

Taustalla on myös laajempia, globaaleja ilmiöitä. Anti-genderismin, poliittisen apatian ja konservatiivisen radikalismin erilaiset aaltoliikkeet voidaan nähdä myös vastareaktiona finanssikapitalistiseen markkinatalouteen ja julkiseen sektoriin kohdistuvaan leikkauspolitiikkaan. Tällaisessa tilanteessa erityisesti turvapaikanhakijat, pakolaiset ja maahanmuuttajat saadaan helposti näyttämään resursseista kilpailevana uhkana.

Samalla intersektionaalisen feminismin ajama tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä ihmisoikeuskysymykset käsitetään ulkoisen ja kansainvälisen eliitin liberalistisena hankkeena, joka kaivaa maata kansallisvaltion ja perinteisten arvojen alta.

Anti-genderismin, poliittisen apatian ja konservatiivisen radikalismin erilaiset aaltoliikkeet voidaan nähdä myös vastareaktiona finanssikapitalistiseen markkinatalouteen ja julkiseen sektoriin kohdistuvaan leikkauspolitiikkaan.

Maailmalla vahvistuva, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta vastustava anti-gender -liikehdintä vaikuttaa vakavimmillaan yleiseen turvallisuuteen ja rajoittaa tieteentekijöiden sananvapautta ja tieteen vapautta. Äärioikeistoryhmittymät ja konservatiiviset oikeistopopulistiryhmät yhdessä konservatiivisten kristillisten ryhmien kanssa ovat viime vuosien aikana ottaneet kohteekseen kokonaisia humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä tieteenaloja, kuten esimerkiksi sukupuolentutkimuksen.

Yksi esimerkki kampanjoinnista on erilaiset pyrkimykset saattaa alan tiedejulkaisut negatiiviseen julkisuuteen siten, että tieteenalan ulkopuoliset tutkijat pyrkivät saamaan refereeprosessin läpi tekaistun julkaisun. Refereeprosessien ja tutkimusjulkaisujen tason valvominen on tieteen kannalta ehdottoman tärkeää, mutta näissä kampanjoissa ei ole kyse tutkimusjulkaisujen tason parantamisesta.

Järjestelmällisessä kampanjoinnissa myös tieteen julkisen sektorin rahoittajia pyritään maalittamaan, jotta gender-ideologiaksi katsottuja tieteenaloja ei enää rahoitettaisi, eikä aloja saisi opettaa. Lisäksi sukupuolentutkimuksen tieteenalan tutkijoita, joista valtaosa on naisia, häiritään ja uhkaillaan.

Unkarissa sukupuolentutkimus ja opettaminen on kielletty kokonaan ja Brasiliassa gender-käsitteen käyttö opetuksessa on laajasti on kiellettyä. Osa alojen tutkijoista välttelee esimerkiksi eriarvoisuutta tai rasismia koskevia yhteiskunnallisia keskusteluja joko valtamedioissa tai sosiaalisessa mediassa.

Suomi ei ole immuuni näille autoritaarisuutta ja jopa väkivaltaisia keinoja kannattavien liikkeiden vaikutusvallalle.

Kyse ei ole väliaikaisesta reaktiosta esimerkiksi metoo -liikettä, tasa-arvoista avioliittoinstituutiota tai post-modernismia vastaan. Anti-gender-aktivismi on järjestelmällistä ja kuten oikeistopopulistipuolueet, se hyödyntää tehokkaasti tietoisia virheargumentteja ja valeuutisia manipuloidakseen julkista keskustelua ja äänestyskäyttäytymistä.

Kuten Andrea Pető esittää, kyseessä on laajempi kampanjointi ja liikehdintä koko ihmisoikeusperustaista arvomaailmaa vastaan. Suomi ei ole immuuni näille autoritaarisuutta ja jopa väkivaltaisia keinoja kannattavien liikkeiden vaikutusvallalle. Päinvastoin salaliittoja ja konservatiivisia absoluuttisen sananvapauden puolustuksia nähdään myös meillä.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Artikkeli on osa Gender-ideologia -juttusarjaa.

Tekstiä muutettu 5.10. klo 14.59. Tarkennettu kohtaa sukupuolentutkimuksen kieltämisestä Unkarissa ja Brasiliassa. Aikaisemmin artikkelissa luki, että sukupuolentutkimus on kielletty molemmissa maissa. Brasiliassa gender-käsitteen opettaminen on kielletty.

Julkaisu Gender-ideologia ja sivilisaation romahtamisen kuvitteellinen uhka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

XY Chelsea -dokumenttielokuva on psykologinen kuvaus vankilasta vapautumisesta ja yhteiskuntaan sopeutumisen haasteista. Samalla se on kuvaus yksilön moraalisesta kamppailusta orwellilaista valtajärjestelmää vastaan.

Elokuva sijoittuu vuoteen 2017, jolloin entinen Yhdysvaltojen armeijan tiedusteluanalyytikko Chelsea Manning vapautui sotilasvankeudesta presidentti Barack Obaman armahdettua hänet. Elokuussa 2013 Manning oli tuomittu 35 vuoden vankeuteen muun muassa maanpetturuudesta, vakoilusta ja Yhdysvaltojen turvallisuuden vaarantamisesta. Ennen oikeudenkäyntiä ja tuomiotaan Manningia pidettiin eristyssellissä Kuwaitissa. Armeijan oikeudenkäynnin kuulustelun mukaan selli oli aavikkoteltan sisällä oleva metallihäkki, jossa Manning oli eristettynä 60 vuorokautta. Hän ei saanut mennä makuulle eikä nukkua. Tämän jälkeen Manning siirrettiin Quanticoon, eli merijalkaväen tukikohtaan Yhdysvaltoihin, jossa hän oli eristyssellissä 120 vuorokautta. Muun muassa YK:n kidutuksen vastainen toimikunta, Amnesty International ja American Civil Liberties Union (ACLU) kuvasivat Manningin olosuhteita julmiksi ja epäinhimillisiksi.

Manning luovutti vuonna 2010 yli 750 000 Yhdysvaltojen hallinnon salaista dokumenttia Julian Assangen johtamalle WikiLeaksille ollessaan New Yorkissa lomalla palveluksestaan Irakissa. Omien sanojensa mukaan hän valitsi WikiLeaksin, koska sanomalehdet – muun muassa The New York Times ja Washington Post – joihin Manning oli ottanut yhteyttä, eivät olleet kiinnostuneita sotarikoksia sisältävistä salaisista aineistoista.

Yhdessä vuodetuista videoista paljastuu, kuinka Yhdysvaltojen sotilaat tappavat 12 siviiliä Bagdadissa. Joukossa oli kaksi Reutersin toimittajaa.

Yhdessä vuodetuista videoista paljastuu, kuinka Yhdysvaltojen sotilaat tappavat 12 siviiliä Bagdadissa. Joukossa oli kaksi Reutersin toimittajaa. Tapaus peitettiin väittämällä, että kyseessä oli vihollistaistelijoiden eliminointi. Dokumenttielokuvassa nähdään alkuperäisiä Yhdysvaltojen armeijan videoita, joissa siviilejä ammutaan. Dokumentin mukaan armeija tappoi salaa noin 15 000 siviiliä. Tietovuoto paljasti myös Yhdysvaltojen harjoittaman systemaattisen kidutuksen Irakin ja Afganistanin sotien aikana.

Vapauden ensimmäiset tunnit

Elokuva alkaa hetkestä, jolloin Manningin asianajaja Nancy Hollander kuulee puhelimitse, että Obama on armahtanut Manningin. Kamera seuraa tapahtumia seuraavan vuorokauden aikana jolloin Manning siirretään sotilasvankilasta metsän keskellä sijaitsevaan salaiseen ja turvalliseen taloon. Sen sijaan, että dokumentti rakentuisi kertojan puheen varassa, ohjaaja Tim Travers Hawkins viettää runsaasti aikaa kuvaten Manningin kasvoja lähietäisyydeltä ja antaa hänen itse puhua. Eräässä kohtauksessa Manning kävelee ensimmäistä kertaa vapaana metsässä ja toisessa kohtauksessa hän pukeutuu ja meikkaa vapaasti haluamallaan tavalla. Transsukupuolinen Manning istui vankeustuomionsa miesten vankilassa.

Alun perin Manning ilmoittautui armeijaan miehistyäkseen.

Manning kertoo, kuinka hän alun perin ilmoittautui armeijaan miehistyäkseen. Noin 157 senttimetriä pitkä ja hentorakenteinen Manning kasvoi omien sanojensa mukaan väkivaltaisessa alkoholistiperheessä Oklahomassa. Hän jäi nuorena kodittomaksi, koska perhe ei hyväksynyt hänen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiään. Kun Manning oli nuori aikuinen, Irakin toinen sota oli juuri alkanut ja Manning, joka etsi merkitystä elämälleen, ilmoittautui puolustusvoimiin. Vain muutamaaa päivää myöhemmin hän aloitti sotilaskoulutuksen ja sen jälkeen hänet värvättiin tiedusteluanalyytikoksi Irakiin. Dokumenttielokuva jättää kertomatta, että Manning oli lapsesta asti kiinnostunut tietokoneista ja oli taitava ohjelmoija. Tietotekniikkataidot mainitaan ainoastaan ohimennen Manningin äidin lyhyessä haastattelussa, jossa äiti kertoo, että lapsi käytti kolmea tietokonetta yhtä aikaa.

Tietovuotajan muotokuva

Dokumenttielokuva pohtii tietovuotajan yksilöpsykologiaa ja sitä, mitä seurauksia tietovuodolla on sekä vuotajalle että yhteiskunnalle. Manning kertoo, että hän todisti Irakissa loputonta tuhoamista ja siviilien tappamista. Sen vuoksi hän halusi, että asia tulee julkisuuteen. Ollessaan lomalla Irakista hän huomasi turhautuneensa siitä, että tavalliset amerikkalaiset olivat täysin vieraantuneita sodasta, jota maa kävi Irakia vastaan. Elokuvan käsittelemä moraalinen dilemma liittyykin kysymykseen, kumpi on tärkeämpää: Yhdysvaltojen tietoturvallisuus vai totuus sodasta? Haastatteluklipissä Julian Assangen esittää, että tuomioistuinten ja oikeuden on päätettävä onko sotarikosten ilmiantaminen rikos.

Amerikkalaisessa julkisessa keskustelussa Manningin vankilassa aloittama sukupuolenkorjausprosessi rinnastettiin tietovuotoon. Ikään kuin hänen motivaationsa vuotaa tiedot WikiLeaksille ja vuotojen sisällön merkitys olisivat sidoksissa hänen sukupuoli-identiteettiinsä. Vuonna 2014 Manning haastoi Yhdysvallat oikeuteen ja voitti. Sen seurauksena hän sai aloittaa sukupuolenkorjausprosessiin kuuluvan hormonilääkityksen vankilassa, vaikka joutui kärsimään tuomionsa miesten vankilassa. Yhdessä kohtauksessa elokuvan taustalla kuullaan ääninauhoitepätkiä radio- ja televisiouutiskeskusteluista, joissa eri asiantuntijat pohtivat Manningin sukupuoli-identiteettiä. Manningin oman kertomuksen mukaan hänen tarkoituksenaan oli alusta asti olla avoin sukupuoli-identiteetistään, mutta pelkäsi juuri sitä, että median huomio keskittyisi vain transsukupuolisuuteen eikä vuodon paljastamiin sotarikoksiin.

Sekä Manningin kertomusta tietovuodosta että hänen sukupuoli-identiteettiä pidetään epäilyttävänä ja epäuskottavana.

Elokuva yrittää tavoittaa sen, kuinka sekä Manningin kertomusta tietovuodosta että hänen sukupuoli-identiteettiä pidetään epäilyttävänä ja epäuskottavana. Sukupuolen kuvaus jää dokumentin ohjaajalla kuitenkin pinnalliseksi ja ulkonäkökeskeiseksi. Elokuva ei tarkastele yhteiskunnan tai armeijan sukupuolinormeja tai Manningin kokemaa naisvihaa, vähättelyä ja rakenteellista väkivaltaa. Hienovaraisempi ja analyyttisempi tulkinta olisi mahdollistanut sovinismin ja transfobian käsittelyn sen sijaan, että nyt sukupuoli näyttäytyy lähinnä meikkaamisena, mekkoihin pukeutumisena ja herkkinä, kipeinä tunteina.

Missä ovat muut tietovuotajat?

Paikoittainen pinnallisuus jää lopulta dokumentin kompastuskiveksi. Ohjaaja Tim Travers Hawkinsilla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus lähestyä Manningia ja kertoa hänen äärimmäisen kiinnostava ja traaginen elämäntarinsa, mutta elokuva jättää päähenkilön etäiseksi. Kasvojen lähikuvaus yhdistyy kohteen tunteiden ja tunteellisuuden esittämiseen, mutta jättää analysoimatta Manningin älykkyyden, elinvoimaisuuden ja oikeudentunnon.

Dokumenttielokuva ei myöskään kontekstualisoi Manningin tietovuotoa suhteessa muihin samoihin aikoihin tapahtuneisiin tietovuotoihin, median rooliin tietovuotojen välittäjänä tai uuteen kyberkansalaistottelemattomuuden aikakauteen. Julian Assange vilahtaa yhdessä nopeassa videoklipissä, mutta dokumentti itsessään jättää epäselväksi, mikä lopulta oli Manningin ja Assangen suhde. Maaliskuussa 2019 Manning joutui takaisin vankilaan, koska kieltäytyi todistamasta Assangea vastaan WikiLeaks-oikeudenkäynnissä. Manning istuu tällä hetkellä 18 kuukauden vankeustuomiota.

Edward Snowden, hakkerikollektiivi Anonymouksen Barret Brown ja The Guardianin toimittaja Glenn Greenwald jäävät niin ikään mainitsematta. Näin Manning näyttäytyy ainutlaatuisena ja moraalisesti poikkeuksellisena yksilönä, mikä vahvistaa elokuvan tapaa käsitellä Manningia eteerisenä ja salaperäisenä hahmona. Manning kertoo kokemastaan yksinäisyydestään työväenluokkaistaustaisena queer-nuorena, mutta dokumentissa hänen yksinäisyyttään kuvataan lähinnä vankilasta kotiutumisen haasteena.

Ohjaajalla olisi myös ollut mahdollisuus pohtia tietovuotojen merkitystä nykypäivänä käsittelemällä elokuvan lopussa esimerkiksi Panamapapereita, eli Mossack Fonseca -vuotoa tai Danske Bankin Viron konttorin rahanpesuketjuun liittyvää tietovuotoa. Panamapaperien anonyymina pysynyt tietovuotaja kertoi BBC:lle motiivikseen eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvun. Manning ei siis ole yksin näkemyksessään, että totuus on saatava julkisuuteen ja tiedon on oltava läpinäkyvää. Tietovuodot ovat moraalifilosofisesti kiinnostava ja haastava aihepiiri. Facebookin Mark Zuckerbergin harjoittama laiton tietojen keruu, kauppaaminen ja ympäripyöreä puolustuspuhe Yhdysvaltojen kongressin edessä olisi ollut toinen mahdollisuus kontekstualisoida dokumenttielokuvan aihepiiriä. Kenellä on oikeus ja mahdollisuus kerätä tietoa ja kenellä oikeus paljastaa tietoa?

Manning ei ole yksin näkemyksessään, että totuus on saatava julkisuuteen ja tiedon on oltava läpinäkyvää.

Dokumenttielokuva ei tarkastele Yhdysvaltojen vankilajärjestelmää. Elokuvassa pohditaan muutamassa kohtauksessa vankilasta kotiutumisprosessin vaikeutta. Ohjaaja ei kuitenkaan löydä yhteyttä amerikkalaisen sotateollisuuden ja köyhää, mustaa siviiliväestöä hallinnoivan vankilajärjestelmän välillä. Näin elokuva ohittaa maan ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan rakenteellisen väkivallan. Nimenomaan sota- ja vankilateollisuus ylläpitävät rakenteellista syrjintää, joka teki mahdolliseksi sen, että Manning sai eriarvoisen ja suhteettoman tuomion muihin tuomittuihin rikollisiin verrattuna.

Dokumenttielokuvan kiinnostavimpia kohtia on Manningin harjoittama poliittinen aktivismi Yhdysvaltain uutta niin kutsuttua vaihtoehtoista äärioikeistoa eli alt-rightia vastaan. Manning yrittää vankilasta vapauduttuaan käydä siviilissä sodassa oppimaansa informaatiosodankäyntiä ja soluttautuu esimerkiksi alt-rightin juhlatilaisuuteen paljastaakseen heidän asenteitaan.

Hän joutuu kuitenkin lopulta suuriin hankaluuksiin sosiaalisessa mediassa, kun hänen soluttautumisyrityksensä tulkitaan alt-rightin mielistelyksi. Lumipalloefekti sosiaalisessa mediassa alkaa ja Manning saa osakseen someraivoa, mikä johtaa lopulta hänen mielenterveytensä järkkymiseen. Dokumenttielokuva tavoittaakin onnistuneesti sosiaalisen median raadollisuuden. Kaiken kaikkiaan dokumentti on paikoin hieno kuvaus äärimmäisen traagisesta elämäntarinasta, mutta elokuvan pinnallisuus ei tee oikeutta päähenkilölleen eikä hänen toimintansa poliittisuudelle.

Julian Honkasalo on Helsingin yliopiston ja The New School for Social Researchin (New York) tutkijatohtori.

Docpoint-elokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 27.1.-2.2.

Julkaisu Docpoint: Chelsea Manning ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Eugeniikan jäljillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.