Suomi on vuodesta 1989 lähtien ollut Etelämannersopimuksen äänivaltainen jäsen. Viime viikolla Buenos Airesissa kokoontunut 29 äänivaltaisen jäsenmaan vuosikokous saapuu Helsinkiin vuonna 2020.

Perinteisesti isäntämaa rakentaa kokouksen oheen esityksen Etelämantereen tulevaisuudesta.

Perinteisesti isäntämaa rakentaa kokouksen oheen esityksen Etelämantereen tulevaisuudesta. Suomen tämänhetkinen visio rakentuu yritykselle markkinoida olemassa olevaa arktista teknologiaa Antarktisen tutkimukseen ilman keskustelua alueen uusista uhista ja mahdollisuuksista.

Etelämanner-tutkimuksen toimintaympäristö

Vuonna 2014 päivitetyssä Suomen Etelämanner-tutkimusstrategiassa todetaan Antarktisen tutkimuksen toimintaympäristön olevan sidottu läheisesti Suomen uuteen arktiseen politiikkaan. Arktisen politiikan päätavoitteen tiivistetään olevan, että ”Suomi on aktiivinen arktinen toimija, joka osaa kestävällä tavalla sovittaa yhteen arktisen ympäristön reunaehdot ja liiketoimintamahdollisuudet kansainvälistä yhteistyötä hyödyntäen.” Toisin kuin tässä arktisessa politiikassa, Etelämanner-strategiassa ei mainita alueen muuttuneiden odotusten hallinnointia.

Kriittisimmät kansainvälisen politiikan kommentoijat ennustavat Etelämantereen luonnonvarojen hyödyntämiselle samanlaista ilmastonlämpenemisen vauhdittamaa kilpajuoksua kuin kymmenisen vuotta sitten keskustelussa, joka liittyi Venäjän lipun asettamiseen Pohjoisnavalle. Villeimmät tulevaisuuden skenaariot ihmistoiminnan radikaalista lisääntymisestä etelänapa-alueella ehdottavat jopa Etelämantereen niemimaan asuttamista ratkaisuna tulevaisuuden ilmastopakolaisuuteen. Vastaavat visiot luonnonvarojen Eldoradosta ajoivat Suomen päätöstä liittyä Etelämannersopimukseen.

”Olisikohan tarvetta suomalaiselle tutkimuslaiva/jäänmurtajalle?”

Suomi allekirjoitti Etelämannersopimuksen vuonna 1984 ja anoi sen äänivaltaista jäsenyyttä viisi vuotta myöhemmin. Molempia päätöksiä ajoi vuonna 1982 alkaneet Etelämannersopimuksen jäsenten väliset neuvottelut mantereen uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisen säätelystä.

Ulkoministeriö puolsi Etelämannersopimukseen liittymistä vuonna 1984. Se näki, että yhteistyö Etelämantereella aktiivisten maiden kanssa parantaisi suomalaisen teollisuuden ja tietotaidon mahdollisuuksia kilpailla napa-alueiden luonnonvarojen hyväksikäyttöön soveltuvien laitteiden ja koneiden laajenevilla markkinoilla.

Suomen suurlähetystö New Delhissä raportoi esimerkiksi ulkoministeriölle intialaisen retkikunnan ensimmäisestä matkasta Etelämantereelle helmikuussa 1982. Raportti loppui kysymykseen, tulisikohan Intialle mahdollisen kasvavan tutkimustoiminnan myötä ”tarvetta suomalaiselle tutkimuslaiva/jäänmurtajalle?”

Etelämannersopimukseen liittymistä käsitelleissä ulkoministeriön mainitut kylmäteknologian markkinat eivät kuitenkaan jatkaneet odotustenmukaista kasvua.

Luonnontiedettä ilman huomiota muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta

Vuonna 1989 allekirjoituksille avattu Etelämantereen mineraalisopimus syrjäytettiin kaksi vuotta myöhemmin neuvotellulla Madridin ympäristösuojelupöytäkirjalla. Se jäädytti mantereen luonnonvarat viideksikymmeneksi vuodeksi pöytäkirjan ratifioimisesta.

Madridin asiakirjan ja Suomen lain Etelämantereen suojelemiseksi voimaantulon jälkeen ulkoministeriö ei ole seurannut kansainvälisen Etelämanner-politiikan kehittymistä muuten kuin osallistumalla vuosittaisiin kokouksiin. Näissä se on pääasiallisesti raportoinut kansainvälisen arktisen politiikan kehityksestä ja kansallisesta etelämannertutkimustoiminnasta.

Etelämannersopimuksen vuosikokoukset polaaripolitiikan ikkunoina

Viime vuonna Etelämannersopimuksen äänivaltaiset jäsenet kokoontuivat Pekingissä. Vuodesta 1961 lähtien järjestettyjen kokousten tavan  mukaan isäntämaa Kiina käytti kokousta esitelläkseen oman visionsa ihmistoiminnan tulevaisuudesta Etelämantereella.

Kiina käytti tässä muun muassa informaatiopaperia maan Antarktis-politiikan tieteellisistä, kulttuurisista ja taloudellisista tavoitteista sekä erikoistapaamisen järjestämistä muille osanottajamaille. Erikoistapaaminen käsitteli Kiinan polaaripolitiikkaa ajavaa näkemystä tarpeelle löytää tasapaino hyväksikäytön ja suojelun välillä sekä Arktiksen että Etelämantereen kansainvälisessä hallinnossa.

Kiinan Etelämanner-politiikan ja vision keskiössä ovat taloudellinen kasvu tieteellisten ja teknologisten innovaatioiden sekä molempien polaarialueiden luonnonvarojen avulla. Ensi vuonna Etelämanner-visionsa esittelee Tšekki, joka sai äänivaltaisen konsultatiivistatuksen Etelämannersopimuksessa vuonna 2014 ja julkaisi ensimmäisen arktisen analyysiraporttinsa vuonna 2016. Suomi on vuorossa vuonna 2020.

Suomen näkemys Etelämantereen tulevaisuudesta näyttää perustuvan yritykseen markkinoida arktista teknologiaa alueen luonnontieteelliseen tutkimukseen ilman analyysiä Antarktiksen muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta.

Vaikka uhat ja mahdollisuudet sulavalla Antarktiksella ovat samantapaisia kuin Arktiksella, Suomen näkemys Etelämantereen tulevaisuudesta näyttää pääasiallisesti perustuvan yritykseen markkinoida arktista teknologiaa alueen luonnontieteelliseen tutkimukseen ilman analyysiä Antarktiksen muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta.

PhD Justiina Dahl tutkii tieteellisten ja teknologisten läpimurtojen vaikutusta polaarialueiden kansainvälisen hallinnon kehitykseen Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tiede-, teknologia- ja ympäristöhistorian laitoksella.

Julkaisu Suomen visio Etelämantereen tulevaisuudesta hakee muotoaan vuodelle 2020 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Donald Trumpin vaalikampanja käytiin valtiossa, joka on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan mieltänyt itsensä vapaan, demokraattisen maailman johtajaksi.

Tämän kansainvälisen roolin ottaminen on perustunut yhdysvaltalaisten ajatukseen siitä, että valtiolla, jossa on maailman vapaimmat kansalaiset, on myös maailman suurin vastuu muista.

Trumpin presidenttiyden myötä Yhdysvallat on antamassa pois sen vapaan, demokraattisen maailman johtajan manttelin.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkipyykissä on jäänyt vähemmälle huomiolle, miten Trumpin presidenttiyden myötä Yhdysvallat on ensi kertaa antamassa pois sen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä johtaneen vapaan, demokraattisen maailman johtajan manttelin.

Yksi tämän globaalin vastuunkantamisen kantavia ajatuksia on ollut kansainvälisen koulutuksen kehittäminen ja vapaan, kokeellisen tieteellisen tiedon tuottamisen tukeminen. Näin ollen uhkaa Trumpin vaalivoitto ajaa demokraattisesti myös hyvää tieteellistä käytäntöä seuraavien tieteentekijöiden ja heidän työnsä mahdollistavan vapaan demokraattisen sivistysvaltioidean yli.

Sivistysvaltio ja ison datan ylivoima

Yksi länsimaisten demokratiaan nojaavien sivistysvaltioiden perusjaloista on kokeelliseen tieteelliseen metodiin perustuvan asiantuntijatiedon käyttö koulutuksen ja poliittisen päätöksenteon pohjana.

Paul-Erik Korvelan ja Ari-Elmeri Hyvösen faktoja ja niiden roolia poliittisessa päätöksenteossa käsittelevässä keskustelussa ei mainita, miten tällaisen asiantuntijatiedon oikeutus luonnontieteissä perustuu siihen, että suuri joukko tieteilijöitä eri puolilla maailmaa testaa samoja hypoteeseja samanlaisilla välineillä. Jos näissä kokeissa saadaan aina samoja tuloksia, kelpuutetaan hypoteesi tieteelliseksi teoriaksi.

Tieteellinen teoria säilyttää luotettavuutensa siihen saakka, kunnes uuden, kattavamman hypoteesin pätevyys on voitu testata tarpeeksi monta kertaa ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen eri paikoissa.

Toisin sanoen kokeellisella metodilla saatu tieteellinen tieto perustuu toistuvilla mittauksilla eri paikoissa saatuihin samoihin tuloksiin. Yksittäinen näin saavutetusta tieteellisestä tiedosta eriävä tutkimustulos on mielenkiintoinen. Se ei kuitenkaan itsessään ole riittävä todistamaan tieteellistä teoriaa vääräksi.

Kärjistäen hyvässä tieteelliseen käytäntöön nojaavassa tieteessä data on voimaa ja iso data ylivoimaa.

Tiede ja tasa-arvo 

Toistuvien ja muualla olevien tieteilijöiden toistettavissa oleviin havaintoihin perustuvat tieteelliset vallankumoukset ovat kautta aikain aiheuttaneet päänvaivaa hallinnollisille eliiteille – myös läntisissä demokraattisissa sivistysvaltioissa.

Tieteelliset vallankumoukset ovat kautta aikain aiheuttaneet päänvaivaa hallinnollisille eliiteille.

Tämän päänsäryn syy on yksinkertaistaen siinä, että kyseinen eliitti on useimmiten koostunut yläluokkaisista, hyvätuloisista, valkoisista miehistä, joiden luomien valtarakenteiden mielekkyyden uusi, hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti tuotettu tieto on haastanut.

Toisin sanoen demokratiaan perustuvassa kansainvälisessä sivistysvaltiojärjestelmässä mikä tahansa tieto ei ole valtaa. Sitä on, tai oli ainakin tähän saakka, hyvään tieteelliseen käytäntöön ja kokeelliseen metodiin perustuva tieto.

Hyvä tieteellinen käytäntö ja demokraattinen sivistysvaltiojärjestelmä

Suomen Tutkimuseettisen neuvottelukunnan mukaan keskeisimmät vapaan kansainvälisen tiedeyhteisön toimintatavoista ovat rehellisyys, yleinen huolellisuus ja tarkkuus tutkimustyössä sekä tulosten tallentamisessa, esittämisessä ja arvioinnissa.

Lisäksi hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu, että kaikki tutkimuksen rahoituslähteet ja sen suorittamisen kannalta merkitykselliset muut sidonnaisuudet raportoidaan, kun tutkimustuloksia julkaistaan.

Tieteen kehitys on ollut keskeisessä osassa tasa-arvoihin ja yksilönvapauteen perustuvan läntisen valtioyhteisön synnyssä.

Yllämainitun kaltaista hyvän tieteen tasoa on vaalittu sivistysvaltion ja demokratian ideaan nojaavan modernin kansainvälisen järjestelmän piirissä. Tämä on mahdollistanut niin orjuuden kuin siirtomaavaltiuden oikeutuksen poistamisen järjestelmän oikeudellisesta ajattelusta.

Sen ansiota on myös, että länsimaissa 1960- ja 1970 -luvuilla tapahtuneet traagiset ympäristöonnettomuudet pystyivät nousemaan suuren yleisön tietouteen toisin kuin vastaavat tapaukset Neuvostoliitossa.

Tieteen kehitys ja tieteelliset vallankumoukset ovat olleet keskeisessä osassa tasa-arvoihin ja yksilönvapauteen perustuvan läntisen valtioyhteisön synnyssä. 

Asiantuntijuus Donald Trumpin Yhdysvalloissa 

Yhdysvaltojen päämieheksi nousee mies, jolla on lupa kansalaisiltaan romuttaa tieteelliseen metodiin perustuvan asiantuntijatiedon käyttö koulutuksen ja päätöksenteon pohjana. Trumpin kampanjansa aikana antamat kommentit Yhdysvaltain ympäristöministeriön tarpeettomuudesta ovat esimakua siitä, millainen rooli ”isoon dataan” perustuvalla kansainvälisellä tieteellisellä tiedolla on Yhdysvaltain uudessa hallinnossa.

Yhdysvaltojen päämieheksi nousee mies, jolla on lupa kansalaisiltaan romuttaa tieteelliseen metodiin perustuvan asiantuntijatiedon käyttö.

Kuten monissa diktatuureissa, tieteellistä konsensusta kuunnellaan vain, jos se sopii presidentin ja hallitsevan eliitin omaan maailmankuvaan ja luontosuhteeseen. Toisin sanoen valta, ei länsimaiseen hyvään tieteelliseen käytäntöön perustuva tieto, on tietoa.

Monen maailman johtavan tieteilijän tie on jossain vaiheessa vienyt Yhdysvaltoihin. Nyt nämä tieteentekijät ovat huolissaan siitä, miten hyvästä tieteellisestä käytännöstä täysin piittaamattoman presidentin demokraattinen valinta vaikuttaa sivistysvaltion malliin, joka mahdollistaa heidän työnsä.

Tarttuuko joku toinen valtio tai valtioiden yhteenliittymä vapaan maailman puolustajan avautuneeseen virkaan? Vai jatkaako epämiellyttävät tieteelliset totuudet maton alle lakaiseva populismi voittokulkuaan läpi läntisen demokraattisen valtiojärjestelmän?

PhD Justiina Dahl aloittaa postdoc-tutkijana Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tiede-, teknologia- ja ympäristöhistorian laitoksella tammikuussa 2017. Hän tutki väitöskirjassaan länsimaisen valtioidenyhteisön asteittaista laajenemista aiemmin tuntemattomille tai vähän tunnetuille alueille.

Julkaisu Maailman vapaimman kansan presidentinvaalien viesti hyvälle tieteelliselle käytännölle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristöpolitiikassa käytetään yleistajuisia metaforia tutkimuksen kansaintajuistamiseksi. Esimerkiksi liikennevalovärit kuvaavat ongelmien vakavuusastetta.

Ilmastonmuutoksesta ja arktisesta alueesta puhuttaessa on alettu käyttää yhä useammin metaforaa laboratorio. Se ei anna oikeaa kuvaa alueen luonnontieteellisessä tutkimuksessa käytettävistä menetelmistä, mutta ilmentää hyvin alueen tutkimuksesta ja hallinnoimisesta käytävän kansainvälisen poliittisen keskustelun suuria suuntalinjoja.

Kenttä- ja laboratoriotieteiden eroavaisuudet

Puhuttaessa arktisesta alueesta laboratoriona viitataan siihen, miten alueen keskilämpötila on noussut ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen myötä nopeammin ja keskivertoa enemmän kuin muilla alueilla. Toisin kuin luonnontieteellisessä laboratoriotutkimuksessa se ei siis tarkoita, että eri muuttujia tai niihin vaikuttavia olosuhteita pystyttäisiin tarkasti hallinnoimaan tieteen keinoin. Päinvastoin.

Laboratorio-metafora on osuvampi kuvailemaan kansainvälisen arktisen politiikan kuin luonnontieteellisen tutkimuksen tilaa.

Ikiroudan sulamisen ennustettua nopeampi tahti ja vuodesta toiseen enemmän ja enemmän muuttuvat äärisääolot ovat esimerkkejä kenttätyöhön perustuvien luonnontieteiden erityisen haasteellisista kysymyksistä. Laboratorio-metafora onkin osuvampi kuvailemaan kansainvälisen arktisen politiikan kuin luonnontieteellisen tutkimuksen tilaa.

Maailmanpolitiikassa Arktiksen laboratorio-metaforalla perustellaan niin tutkimuksen rahoitusta kuin arktisen valtioiden johtavaa roolia. Yhdysvalloissa Barack Obaman hallitus on valjastanut arktisen alueen muutoksen kansainvälisen tutkimuksen osaksi laajempaa keskustelua, jossa käsitellään kansainvälisen ilmasto-, tiede-, ja innovaatiopolitiikan uusia haasteita ja niiden hallinnon kehittämisen tarvetta.

Obaman Arktis

Osana sen Arktisen neuvoston kaksivuotista puheenjohtajuutta Yhdysvallat on yhteistyössä Fulbright-organisaation kanssa järjestänyt uuden reilun vuoden mittaisen poikkitieteellisen kansainvälisen tutkimusohjelman. Yksi sen keskeisistä teemoista on ollut tieteen, politiikan ja hallinnon välisen vuoropuhelun vahvistaminen ja tämän kautta uusien poliittisten ja hallinnollisten innovaatioiden synnyttäminen.

Obaman aktiivisuus heijastelee laajempaa kansainvälistä arktisen aluepolitiikan muutosta.

Maaliskuussa 2016 Obama antoi yhdessä Kanadan pääministerin, Justin Trudeau’n kanssa julkilausuman aiheesta ”Ilmasto, energia ja arktinen johtaminen”. Siinä arktisen alueen kehittäminen sidottiin erottamattomaksi osaksi näiden kahden valtion ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jota pyritään toteuttamaan joulukuun 2015 Pariisin sopimuksen hengessä.

Keskiviikkona 28.9. Obama otti vielä yhden askeleen kohti kansainvälisen arktisen tiedepolitiikan muutosta ennen kuin jättää virkansa. Kyseessä oli valkoisen talon isännöimä ensimmäinen kansainvälinen arktinen tiedeministerikokous, jonka pyrkimyksenä oli edesauttaa valtioiden rajat ylittävän tieteellisen tiedon keräämistä ja jakamista.

Obaman aktiivisuus tieteellisen tiedon keräämisen ja jakamisen uudelleenjärjestämiseen arktisella alueella heijastelee laajempaa kansainvälistä arktisen aluepolitiikan muutosta, jonka keskiössä on tieteellinen ja innovaatiolähtöinen ulottuvuus.

Tiedepolitiikasta innovaatiopolitiikkaan

Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen edetessä poikkitieteellinen ilmastonmuutostutkimus on noussut yhdeksi keskeisistä kansainvälisen tiedepolitiikan osa-alueista. Tämä tieteellinen tutkimus ei ole vuosiin käsitellyt vain ilmastoa.

Ilmastonmuutostutkimus käsittelee perustiedonkeruun ja mallintamisen lisäksi uuteen ilmastoon sopeutumista ja ennakoimista. Tutkimuksen tavoitteena on löytää uudenlaisia kansallisia ja kansainvälisen hallinnon keinoja.

Intian valtion tukema Huippuvuorten tutkimus esimerkiksi pyrkii soveltamaan alueelta kerättyjä tietoja mallintaakseen Himalajan jääpeitteen muutoksia ja valmistautuakseen niihin. Toisin sanoen, kansainvälinen tiede-, teknologia-, innovaatio- ja aluepolitiikka ovat linkittyneet yhä tiiviimmin toisiinsa.

Ilmastonmuutostutkimus käsittelee myös uuteen ilmastoon sopeutumista.

Yhdysvaltojen viimeaikainen arktinen politiikka havainnollistaa, miten arktisen alueen tutkimus voi parhaimmillaan toimia soveltavan kansainvälisen poliittisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen uudenlaisen hyödyntämisen laboratoriona.

Laboratoriovertaus toimii tässä kontekstissa hyvin siitä huolimatta, että kyseisen alueen tutkimusta eivät johda eksaktit laboratoriotieteet vaan paljon epävarmemmat, kenttätutkimukseen perustuvat luonnontieteet.

PhD Justiina Dahl aloittaa postdoc-tutkijana Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tiede-, teknologia- ja ympäristöhistorian laitoksella tammikuussa 2017. Hän toimi data-analyytikkona Sustaining Arctic Observing Networks -ohjelman ulkoisessa arvioinnissa ja tutki väitöskirjassaan länsimaisen valtioidenyhteisön asteittaista laajenemista aiemmin tuntemattomille tai vähän tunnetuille alueille.

Julkaisu Arktinen alue kansainvälisen politiikan laboratoriona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun päivät pitenevät ja viimeiset lumet sulavat Suomessa, monien ilmastotieteilijöiden ja pohjoiseen merenkulkuun erikoistuneiden yhtiöiden katseet kääntyvät kohti Jäämerta. Kansainvälinen media seuraa perässä, sillä Pohjoisen merireitin ja Luoteisväylän kesäajan jäätilanteen seuraamisesta on tullut vuoden 2007 ennätysalhaisen monivuotisen merijäämittauksen jälkeen vuosittain toistuva mediailmiö.

Mielenkiinnon takana on lupaus uusien kansainvälisten merireittien mahdollisesta kiihtyvästä avautumisesta.

Vuonna 2007 mitatun, kaikkien aikojen alhaisimman merijääpitoisuuden ennätys rikkoutui uudelleen vuonna 2012. Vuonna 2013 Jäämeren kesäinen merijääpitoisuus oli korkeampi, mutta Pohjoista merireittiä Euroopan ja Aasian väliseen kulkuun käyttäneiden alusten määrä nousi uuteen ennätyslukemaansa, seitsemäänkymmeneen alukseen. Molempien ilmiöiden kehittymisen tarkka mallintaminen on hankalaa.

Vuonna 2014 Jäämeren kesäinen jääpeite oli kuudenneksi alhaisin koskaan mitatuista keskiarvoista. Pohjoista merireittiä kauttakulkuun käyttäneiden alusten määrä kuitenkin laski kolmeenkymmeneen alukseen. Vaikka vuoden 2015 kauttakulun määrään vaikuttanee eniten Ukrainan kriisin kehitys, syys-lokakuussa tulee jälleen yksi tilasto lisää, jolla päivittää pohjoisten merireittien aukeamisen ennustamiseen kehitettyjä matemaattisia malleja.

Mallit ja kauttakulkutilastot Jäämereltä ovat keskeinen osa uutta sosiopoliittista viitekehystä, jonka avulla kansainvälinen yhteisö ja sitä tutkivat tieteenalat ovat alkaneet puhua Arktiksesta.

Arktis – uusi sydänmaa

Poliittisen maantieteen sisällä Arktista aluetta kuvaillaan ilmastonmuutoksen avulla hitaasti mutta varmasti ikiroudasta nousevaksi aluillaan olevan vuosituhannen uudeksi maantieteelliseksi sydänmaaksi. Vaikka monet poikkitieteelliset tutkimustulokset pohjoisimpien alueiden tilasta alleviivaavat, että tarkkaa kenttämittauksiin perustuvaa tietoa alueelta kokonaisuudessaan on edelleen kitsaasti, ei tässä viitekehyksessä kysytä, mitä ikiroudasta paljastuu, vaan koska uusi luonnonvarojen ja liikenneyhteyksien aarreaitta vapautuu ikiroudan tiukasta syleilystä. Tämä viesti toistuu usein niin kansainvälisessä mediassa kuin kansallisissa arktisissa politiikoissa.

Kansainvälisten suhteiden sisällä Arktista, joka 1990-luvulla tarkoituksenmukaisesti rauhoitettiin tieteellisten ja alueellisten toimijoiden yhteistyön johtamaksi erilliseksi kansainvälisen yhteistyön alueeksi, kuvaillaan yhä useammin ”laboratorioksi”, ”ennusmerkiksi” ja ”ikkunaksi” ilmastonmuutoksen muokkaamaan globaalin politiikan tulevaisuuteen. Kun puhutaan Arktiksesta osana kansainvälisen politiikan kenttää, puhutaan siis lähes aina tulevaisuudesta. Arktisen alueen tulevaisuus ei kuitenkaan yleisesti käytetyistä metaforista huolimatta vastaa kansainvälisen yhteisön tai maapallon tulevaisuutta.

Globaali ilmastonmuutos ei ole synonyymi globaalille ilmastonlämpenemiselle, vaan ilmastonlämpeneminen on vain yksi osa ilmastonmuutosta. Arktisen alueen ilmaston on todettu lämpenevän kaksi kertaa nopeammassa tahdissa kuin maapallon keskiarvo nousee. Tämä johtuu monista tekijöistä, kuten lumen ja jään auringonvaloa heijastavan vaikutuksen vähenemisestä, kun nämä sulavat ilmaston lämmetessä. Vaikka ilmaston lämpenemistä ja kasvavien kasvihuonepäästöjen vaikutusta siihen on mallinnettu, sen vaikutuksia tulevaisuuden ilmastoon on erittäin haasteellista ennustaa, sillä vastaavaa tilannetta ei ole aiemmin ollut olemassa ja ilmastoon vaikuttavia muuttujia on monia.

Arktisen alueen ennennäkemätön lämpeneminen on todiste yleisestä globaalista ilmaston lämpenemisestä, mutta sen perusteella ei voida ennustaa kaikkia tulevaisuuden muutoksia alueen tai maapallon muihin ilmastollisiin oloihin. Kun itse asiassa verrataan sosiopoliittisessa viitekehyksessä nousseita odotuksia uuden geopoliittisen sydänmaan avautumisesta Arktiselle alueelle kansainvälisen tieteellisen yhteisön konsensukseen, nämä odotukset eivät rakennu tarkkaan tieteelliseen tietoon tulevaisuuden olosuhteista.

Vääristävä polaariprojektio

Kansainvälinen tiedeyhteisö alleviivaa useissa poikkitieteellisissä raporteissa, että arktisen alueen tulevaisuuden tilan ennustamiseen liittyy niin monia epävarmuustekijöitä, ettei siitä voida vielä sanoa mitään varmaa. Tästä näkökulmasta odotus Arktiksen avautumisesta vaikuttaa poliittisesti rakennetulta toiveelta siitä, että arktisen alueen tulevaisuuden ilmasto voitaisiin kääntää tarkoittamaan vain lämpimämpää ilmastoa.  Toisin sanoen epävarma ja uusi tulevaisuus saadaan näyttämään tutulta ja turvalliselta pukemalla se perinteisiin toimintamalleihin sekä historialliseen toiveeseen pohjoisesta merireitistä Aasiaan. Samasta turvallistamisesta on kyse myös silloin, kun verrataan sulavaa Arktista ikkunaksi tulevaisuuden maailmanpolitiikkaan ilman, että mainitaan, miten sulamisen takana oleva ilmastonlämpeneminen vaikuttaa globaaliin maantieteeseen alueen ulkopuolella.

Jos globaali ilmasto lämpenisi niin paljon, että pohjoiset merireitit olisivat vuosittain hyödynnettävissä kesäkuukausien ajan, olisi sillä katastrofaalisia seurauksia Arktiksen ulkopuolella. Jos merireitit olisivat vuosittain toistuvasti ja yhä laajemmassa mittakaavassa avoinna, samanaikainen mannerjään sulaminen olisi nostanut merenpintaa niin paljon, että monet saarivaltiot ja rannikkoalueet olisivat veden vallassa sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan kuivuus ennätyksellisissä lukemissa. Kun keskitytään pelkkään pohjoiseen karttaprojektioon esiteltäessä uutta maailmanpoliittista järjestystä, jossa ikiroudasta on ilmestynyt uusi sydänmaa, jäävät nämä ilmaston muutosten vaikutukset muualla huomiotta.

Kun ottaa huomioon yllämainitut ongelmat uuden sulavan polaariprojektion takana, silloin kun puhutaan Arktiksesta uutena sydänmaana  ei puhuta tieteellisestä konsensuksesta, olemassa olevasta teknologiasta, tai globaalista poliittisesta maantieteestä. Mistä siis puhutaan, kun tässä viitekehyksessä puhutaan Arktiksesta?

Poliittisesti, ei tieteellisesti rakennettu toive

Kun puhutaan arktisista merireiteistä, puhutaan halusta jatkaa samassa taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessa ennennäkemättömistä ympäristöllisistä uhkista huolimatta. Kun samassa viitekehyksessä puhutaan lisäksi öljy- ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä, puhutaan lisäksi ilmastonmuutoksesta niin kuin se olisi hyvä, inhimillisen teknologian ja tieteen hallittavissa oleva ilmiö, eikä teollistumisen ohessa tapahtunut odottamaton vahinko, jollaisena se kansainvälisessä politiikassa nykyään yleisesti nähdään ja tunnustetaan.

Kun puhutaan Arktiksesta yllämainituissa viitekehyksissä, ei puhuta tulevaisuudesta sellaisena, kuin se näyttäytyy kansainväliselle tiedeyhteisölle, vaan puhutaan sosiopoliittisista toiveista ja haaveista. Näissä toiveissa ja haaveissa radikaalisti muuttuvaa ympäristöä hallitaan tulevaisuudessa vanhoilla, tämän muutoksen osaksi aiheuttamilla menneisyyden teknologioilla. Lisäksi, kun puhutaan Arktiksesta tässä viitekehyksessä, vahvistetaan samalla näiden teknologioiden takana olevia sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä ja heikennetään mahdollisuuksia uusien vaihtoehtojen kehittämiselle.

Artikkelikuva: Justiina Dahl

Julkaisu Mistä puhutaan, kun puhutaan Arktiksesta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.