Kansainväliseen kriisinhallintaan osallistuminen on keino toteuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita. Tuoreen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan ”Suomen lähestymistavassa painottuvat kokonaisvaltainen kriisinhallinta sekä toiminnan vaikuttavuus ja tarveperustaisuus.” Kokonaisvaltaisuudella tarkoitetaan siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan sekä kehitysyhteistyön koordinoitua yhteistoimintaa halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Suomessa kriisinhallintaa ja sen käsitteellistä edeltäjää rauhanturvaamista arvostetaan kansallisesti. Arvioinneissa ja arviointien kehittämishankkeissa on kuitenkin toistuvasti törmätty siihen, ettei kriisinhallinnalla ole riittävän selkeitä, etukäteen asetettuja tavoitteita. Kriisinhallinnasta puhuttaessa toiminnan poliittisuus onkin osin häivytetty ja toiminnasta puhutaan ennen kaikkea turvallisuuden edistämisenä tai asiantuntija-apuna, tuomatta selkeästi esiin siihen liitettyjä kansallisia tavoitteita.

Nykyisellään Suomen osallistumista kriisinhallintaan arvioidaan säännöllisesti vain ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisesti puolivuosittain tuottamissa kriisinhallintakatsauksissa. Katsauksien sisältö koostuu lähinnä kriisinhallintaosallistumisen yleisestä kuvauksesta, eikä toiminnan vaikuttavuutta oikeastaan tarkastella. Niin VTV kuin ulkoasianvaliokuntakin ovat huomauttaneet vaikuttavuuden arvioinnin puutteellisuudesta katsauksissa.

Kansallista kriisinhallintaosallistumista ja sen tavoitteenasettelua onkin syytä tarkastella myös vaikuttavuuden arvioinnin ja kehittämisen näkökulmasta. Lähestymme tätä tarkastelemalla, mitä Afganistanin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumiseen liittyvä tavoitteenasettelu ja kansallista osallistumista koskevat arvioinnit kertovat kriisinhallintatoiminnan luonteesta. Tekstimme pohjaa Kosmopolis-lehdessä vuonna 2024 julkaistuun artikkeliin.

Mitä vaikuttavuus on?

Vaikuttavuus-termiä käytetään usein melko laveasti. Esimerkiksi tehokkuutta (käytetyt resurssit vs. tehdyt toimet) tai konkreettisia tuotoksia (esim. järjestetyt koulutukset tai kehitetyt kyvykkyydet) arvioitaessa puhutaan usein vaikuttavuudesta, vaikka ne ovat vain yksittäisiä palasia suuremmasta kokonaisuudesta. Valtionhallinnosta puhuttaessa luontevin jäsennystapa on valtiovarainministeriön suositus, jossa erotetaan toisistaan  yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja toiminnallinen tehokkuus.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa tarkastellaan sitä, kuinka hyvin etukäteen määritellyt tavoitteet on saavutettu ja missä suhteessa saavutukset ovat aiheutuneisiin kustannuksiin nähden. Toiminnallinen tehokkuus taas kuvaa resurssien käytön tehokkuutta organisaatiossa. Lisäksi toiminnallinen tehokkuus voidaan liittää suoraan organisaatioon itseensä vaikuttavien tulosten tarkasteluun. Pelkkä toiminnallinen tehokkuus ei siis kerro vaikuttavuudesta, vaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus kattaa laajemman kokonaisuuden.

Mitä vaikuttavuusarvioinneilla tehdään?

Vaikuttavuusarviointien avulla voidaan pyrkiä tarkastelemaan aikaansaatua muutosta ja mahdollisesti sitä, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin. Tällaisten arviointien ajatellaan usein pyrkivän puolueettomuuteen ja toiminnan kehittämiseen.

Toiminnan vaikuttavuuden ja tehokkuuden parantamiseen tähtääviä arvioita kutsutaan luonteeltaan instrumentaalisiksi tai käsitteellisiksi. Instrumentaalisten vaikuttavuusarviointien on tarkoitus tuottaa suoraan tietoa päätöksenteon tueksi, kun taas käsitteellisillä arvioilla pyritään muodostamaan yleistyksiä ja käsitteellisiä malleja. Käsitteellisten arviointien tulokset eivät vaikuta suoraan päätöksentekoon, vaan arvioilla on hienovaraisempia vaikutuksia pidemmällä aikavälillä.

Arviointeihin liittyy kuitenkin valintoja ja asetelmia, jotka mahdollistavat niiden hyödyntämisen myös muihin tarkoituksiin, kuten olemassa olevien toimien ja käytänteiden perustelemiseen. Tätä kutsutaan arviointien poliittiseksi tai symboliseksi käytöksi. Poliittisella käytöllä haetaan siis tukea tai oikeutusta näkemykselle tai toiminnalle, jota ehkä toteutettaisiin kyseisestä arviosta riippumatta. Poliittinen käyttö on erityisen mielenkiintoista, koska sen myötä arvioinneissa voidaan pyrkiä piilottamaan toiminnan varsinaiset tavoitteet ja perusteet.

Kenen tavoitteet?

Suomen osallistumista Afganistanin kriisinhallintaoperaatioihin on tarkasteltu neljässä julkisessa selvityksessä vuoden 2021 jälkeen. Ulkoministeriö sekä puolustusministeriö ovat julkaisseet omat raporttinsa, ja lisäksi aihetta on tutkittu Ulkopoliittisen instituutin  tekemässä laajassa selvityksessä sekä valtioneuvoston rahoittaman konsortion (VN TEAS) tutkimushankkeessa. Näissä kaikissa tarkastellaan myös sitä, millaisia tavoitteita osallistumiselle oli. Tavoitteiden esiintuomisen näkökulmat kuitenkin vaihtelevat.

Puolustusministeriön selvitys tunnistaa omasta näkökulmastaan Suomen Afganistan-osallistumiselle kolme keskeistä tavoitetta: Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittiset intressit toimia osana länsimaiden muodostamaa koalitiota, tuki Afganistanin vakauttamiselle sekä Puolustusvoimien suorituskykyjen kehittäminen.

Ulkoministeriön selvityksessä puolestaan todetaan Suomen ensisijaisen tavoitteen olleen aluksi osallistuminen olojen vakauttamiseen Afganistanissa niin, että paikalliset voisivat itse turvata hyvinvointinsa eivätkä terroristiorganisaatiot voisi enää toimia. Myöhemmin tavoitteisiin nousi myös mm. Suomen kansallisen turvallisuuden sekä kansainvälisen toimijuuden vahvistaminen. Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan näkökulmastakaan tavoitteiden painotukset eivät ole täysin yhteneväisiä.

Ulkopoliittisen instituutin tutkimus näkee tavoitteet monisyisempinä ja eritasoisina. Jo mainitut liittolaissuhteiden luominen ja vaaliminen olivat kuitenkin tavoitteista keskeisimpiä. VN TEAS –konsortion raportti tuo tavoitteiden moninaisuuteen mukaan sen, että tavoitteet kumpusivat lukemattomista kansallisista strategioista, jotka koskivat sekä kriisinhallintaa, kokonaisvaltaista kriisinhallintaa, Afganistania että naiset, rauha ja turvallisuus (engl. Women, peace and security) eli WPS-tematiikkaa.

Vaikuttavuutta vai vaikutuksia?

Puolustusministeriö katsoo osallistumisen Afganistanin operaatioihin kehittäneen liittolaissuhteita ja sujuvoittaneen myös Suomen liittymistä Natoon. Positiiviseksi vaikutukseksi nostetaan myös erilaisten asejärjestelmien kehittäminen taisteluolosuhteissa.

Raportissa ei kuitenkaan avata sitä, onko toimintaa edeltänyt vaikuttavuusanalyysi, jonka pohjalta tavoitteet olisi asetettu. Toteutuneet kehityskulut esitetään itsessään perusteeksi menneen toiminnan vaikuttavuudesta, eikä selvityksestä käy ilmi, olisiko mainittua kehitystä toiminnassa voitu saada aikaiseksi jollakin muulla tavoin, millaiseen tarvehierarkiaan se hallinnon sisällä asettuu tai olivatko paikallisella tasolla aiheutuneet tahattomat seuraukset kohtuullisia.

Hallinnon itsensä tuottamia selvityksiä voidaankin tarkastella poliittisina arvioina, joiden tarkoituksena oli etupäässä perustella jälkikäteen tehtyjä ratkaisuja. Arviot ovat siis strategista viestintää, jossa oma toiminta pyritään tuomaan esille myönteisessä valossa.

Ulkoministeriön selvityksessä puolestaan tuodaan esiin toiminnan vaikutuksia, kuten Afganistanin turvallisuusjoukkojen merkittävästi noussut toimintakyky. Tämä ei kuitenkaan kerro yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta siksikin, että raportin mukaan joukkojen romahtaminen johtui epäluottamuksesta maan hallitukseen. Pohtimatta jätetään, olisiko luottamusta voitu saavuttaa tehokkaammin toisin keinoin.

Myös Ulkopoliittisen instituutin selvityksessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta pystyttiin tunnistamaan tiettyjä kansallisia hyötyjä, varsinkin osallistumisen alkuvaiheessa. Mitä pidemmälle Suomen osallistuminen jatkui, sitä enemmän oli kuitenkin kyse mainituista liittolaissuhteista.

Puolustusministeriön raportin vastaanotto toi esiin ristiriidan yleisesti ymmärretyn vaikuttavuusarvion merkityksen ja ministeriön käyttämän poliittisen tarkastelutavan välillä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus ihmettelee, miten vuosien kriisinhallintaosallistuminen pelkistyi menestyksekkääksi operaatioksi hakea pisteitä Yhdysvalloilta ja Natolta.

Hallinnon itsensä tuottamia selvityksiä voidaankin tarkastella poliittisina arvioina, joiden tarkoituksena oli etupäässä perustella jälkikäteen tehtyjä ratkaisuja. Arviot ovat siis strategista viestintää, jossa oma toiminta pyritään tuomaan esille myönteisessä valossa.

Keinot vai tarpeet edellä?

Kokonaisvaltaisuus on ollut keskeinen käsite suomalaisessa kriisinhallinnan käsitteellistämis- ja kehittämistyössä sekä suomalaisen kriisinhallintaosaamisen markkinoinnissa. Myös Afganistanissa kokonaisvaltainen kriisinhallinta oli Suomelle keskeistä: koko Suomen Afganistan-politiikan sanottiin perustuvan kokonaisvaltaisuuteen.

Kokonaisvaltaisuuden korostaminen näyttääkin olevan yksi syy siihen, miksi myös siviilikriisinhallinnalle tuli löytyä rooli Afganistanista, etenkin koska samaan aikaan Suomen kansainväliset siviilikriisinhallintapanostukset muualla olivat vähentyneet.

Kokonaisvaltaisuuden ohella Suomi on halunnut profiloitua YK:n WPS-agendan tukijana. Keskeiseksi siviilikriisinhallinnan painopisteeksi Afganistanissa määrittyikin WPS-tematiikka, jota toteutettiin naispoliiseja kouluttaen. Tämä työ nostetaan Suomen keskeiseksi saavutukseksi ulkoministeriön selvityksessä.  Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin selvityksessä on kuitenkin todettu naispoliisien kouluttamisen olleen monelta kannalta tehotonta toimintaa, joka lisäksi saattoi koulutettavia konkreettiseen vaaraan.

WPS-teeman korostaminen osana kokonaisvaltaista kriisinhallintaa on konkreettinen esimerkki siitä, miten tavoitteita asetetaan muista syistä kuin paikallistasolla syntyvää vaikuttavuutta tavoitellen.

Ulkoministeriön halu panostaa siviilikriisinhallinnassa nimenomaan WPS-teemaan vaikuttaa olleen esimerkiksi kriisinhallinnan poliittista ohjausta toteuttavan ulkoasiainvaliokunnan linjauksia vahvempi. Valiokunta painottaa naisten ja tyttöjen aseman parantamista, mutta etupäässä kehitysyhteistyöprojektien avulla. EU:n siviilikriisinhallintaoperaatio EUPOL Afganistanin osalta valiokunta sen sijaan korostaa operaation vaikuttavuuden parantamista yleisellä tasolla. Perusteet sille, että ulkoministeriö halusi EUPOL Afganistanin toiminnassa korostaa WPS-teemaa, löytyvät esimerkiksi vuoden 2012 Suomen kansallisesta 1325-toimintaohjelmasta ja  liittyivät mahdollisesti myös tuolloin käynnissä olleeseen Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjaan.

Vaikuttaakin siltä, että WPS-teema ja siviilikriisinhallinta valikoituivat Suomen painopisteiksi ainakin osin muista syistä kuin Afganistanin kohdealueelta nousevista tavoitteista. Tästä huolimatta valittua lähtökohtaa korostettiin erityisesti paikallisten tarpeiden näkökulmasta.

Tämä seikka tekee paitsi ulkoministeriön arviosta poliittisen niin se myös paljastaa kiinnostavia asioita tavoitteenasettelusta. WPS-teeman korostaminen osana kokonaisvaltaista kriisinhallintaa on konkreettinen esimerkki siitä, miten tavoitteita asetetaan muista syistä kuin paikallistasolla syntyvää vaikuttavuutta tavoitellen.

Vähemmän satunnaisia arvioita, enemmän avoimuutta

Kriisinhallinta luo mielikuvan globaalista vastuunkantamisesta ja sitä kannattavat niin kansa kuin poliittiset päätöksentekijät. Tutkimuksemme kuitenkin osoittaa, että vastuunkannon lisäksi Suomen kriisinhallintaosallistumiselle asetetaan myös Suomen etua koskevia tavoitteita, joita ei kuitenkaan tuoda riittävän selkeästi julkiseen tai poliittiseen keskusteluun.

Kriisinhallinta on poliittista ja valtiot voivat perustella siihen osallistumista myös sen niille tuomalla hyödyllä. Osallistumistavoitteiden tulee kuitenkin olla nykyistä läpinäkyvämpiä ja paljon kaivatun vaikuttavuusarvioinnin tulee ottaa huomioon tavoitteiden kirjo ja keskinäinen hierarkia. Myös oman edun korostamisessa syntyvistä eettisistä ongelmista tulee voida keskustella. Näiden kysymysten suhteen Suomi ei vaikuta olevan poikkeustapaus, sillä esimerkiksi Norjan ja Alankomaiden Afganistan-selvityksissä on havaittu samoja ongelmia.

Kansallinen kriisinhallintapolitiikka ei kaipaa vaikuttavuutensa todistamiseksi lisää satunnaista arviointia vailla konkreettisia seurauksia, vaan enemmän julkista keskustelua siitä, mitkä ovat ne kansalliset tavoitteet, jotka Suomi pyrkii saavuttamaan. Samalla tulisi edistää yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen keskittyvien arviointien kehittämistä ja hyödyntämistä kansainvälisellä tasolla.

FM Johanna Hakanen toimii tutkimus- ja kehittämisasiantuntijana Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

YTT Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikön päällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Artikkelikuva: Erika Wittlieb / Pixabay

Julkaisu Vaikuttavaa kriisinhallintaa – Mutta kenelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2020 kesällä asetettu Kriisinhallinnan parlamentaarinen komitea sai työnsä päätökseen 17.3. julkaisemassaan raportissa. Komitean tarkoituksena oli luoda ajantasainen kokonaiskuva kansainvälisen kriisinhallinnan kehittymiseen ja tarpeisiin sekä siihen kokonaisvaltaiseen toimintaympäristöön, jossa kriisinhallintaa toteutetaan. Kokonaisvaltaisuudella raportissa tarkoitetaan niin sanottua kolmoiskytköstä (triple nexus), jossa kansainvälisen yhteisön toimia konfliktissa tarkastellaan kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhantyön kokonaisuutena.

Päivityksen tarve

Selonteolle on ollut tilaus jo pitkään, sillä edellinen kokonaisvaltaisesti Suomen kriisinhallintaosallistumista kokonaisvaltaisesti linjaava dokumentti julkaistiin vuonna 2009. Vuonna 2014 ulos tuli Suomen siviilikriisinhallintastrategia. Toki kriisinhallinnan tilaa on lyhyesti käsitelty ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa, viimeksi viime syksynä, mutta vuodesta 2009 paljon on muuttunut ja vuoden 2014 jälkeen muutos on vain kiihtynyt.

Siviilikriisinhallinnassa hauraalle valtiolle annettavan neuvonannon tarpeet ovat moninaistuneet. Etenkin vuoden 2015 muuttoliike toi näkyväksi myös kehityksen, jossa siviilikriisinhallinta alkoi muuntua myös Suomen ja EU:n sisäisen oman turvallisuuden välineeksi. Puheet EU:sta pehmeän ja normatiivisen vallan viejänä vaimenivat samalla kun keskiöön nousi puhe sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden keskinäisriippuvuudesta.

Etenkin vuoden 2015 muuttoliike toi näkyväksi myös kehityksen, jossa siviilikriisinhallinta alkoi muuntua myös Suomen ja EU:n sisäisen oman turvallisuuden välineeksi.

Muutos sotilaallisessa kriisinhallinnassa on ollut vielä isompi, tosin se on tapahtunut pidemmällä aikavälillä. Kansainvälisiin YK:n rauhanoperaatoihin Suomelta kaivataan joukkojen sijaan erikoisosaamista ja kalustoa. EU:n sotilaallinen kriisinhallinta taas on pitkälti siviilipuolelta tuttua neuvonantoa ja koulutusta, ei taisteluosastojen lähettämistä.

Onko muutos ajanut Suomesta ohi?

Nykyajan kriisit ovat aiempia kompleksisempia ja vaativat monipuolisia ja oikea-aikaisia toimia muuntuakseen kohti kestävää rauhaa. Pelkkä siviili-sotilasyhteistyö ei riitä, vaan tarvitaan mainittua kolmoiskytköstä siten, että sen osapuolet toimivat samanaikaisesti ja koordinoidusti, kuten mallinnetaan esimerkiksi Maailmanpankin Pathways for Peace -raportissa.

Siinä missä kriisinhallinnan alkuaikojen iskusana oli inhimillinen turvallisuus, nyt myös tavoitteet ovat moniulotteisempia. Pyrkimys on inklusiiviseen rauhaan, joka pitää sisällään YK:n päätöslauselmien 1325 ja 2250 kaltaisia erikseen määriteltyjä tavoitteita naisille, tytöille, miehille, pojille ja nuorille, gender-tematiikkaa unohtamatta. Konfliktinratkaisussa vaaditaan yhä enemmän konfliktisensitiivisyyttä, joka syventää vanhaa periaatetta maksimoida positiiviset vaikutukset ja minimoida negatiiviset.

Pelkkä siviili-sotilasyhteistyö ei riitä, vaan tarvitaan kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhantyön kolmoiskytköstä.

Kaiken tämän yllä vaanii lisäksi ilmastonmuutos, joka koskettaa voimakkaimmin juuri niitä alueita, jotka ovat muutenkin konfliktiherkimpiä. Miten komitea onnistui luovimaan kaiken tämän muutoksen keskellä?

Itse asiassa varsin hyvin. Maailma on muuttunut ja sen mietintö toteaa varsin kattavalla tilannekuvalla, joka mainitsee niin mainitut muutokset, mutta myös muuta, kuten esimerkiksi koronapandemian myötä korostuneen terveysturvallisuuden.

Kriisinhallintaa pandemian aikaan

Koronapandemia nähdään mietinnössä ulkoisena tekijänä, joka haittaa kriisinhallintaoperaatioiden toimintaa etupäässä muodostamalla riskin sen henkilöstölle. Lisäksi mainitaan epidemioiden mahdollisesti luomat uudet kriisinhallintatarpeet. Tarkoittaako muotoilu sitä, että tulevaisuudessa terveysturvallisuus voisi olla osa kriisinhallintaoperaation mandaattia? Liikkuminen tähän suuntaan voisi toimia vastalääkkeenä tiettyyn ponnettomuuteen, joka viime aikoina on vaivannut etenkin Euroopan unionin kriisinhallintaa.

Jäsenmaat ovat menettäneet innostustaan osallistua operaatioihin. Tätä kurssia kääntämään EU on käynnistänyt niin sanotun kompaktiprosessin, jonka tarkoituksena on elävöittää siviilikriisinhallintaa muun muassa sen tehtäväkenttää laajentamalla. Uutuuksia esimerkiksi hybridi- ja kyberuhat sekä taistelu järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Operaatiot ovat lisäksi monipuolistuneet sisäisesti uusilla tehtävillä, kuten ympäristöneuvonantajilla, jotka myös Suomi näkee tärkeinä, mikä näkyy näiden tehtävien avaamisessa kansalliseen hakuun.

EU:n jäsenmaat ovat menettäneet innostustaan osallistua operaatioihin.

Terveysturvallisuuden mahdollisesti tarjoamaan tilaisuuteen tai sen uhkiin komitea ei mietinnössään kuitenkaan pureudu kovin syvälle. Koronapandemia tulee hyvin mahdollisesti muuttamaan kriisinhallintaa pitkäjänteisemminkin, esimerkiksi tuomalla uusia rajoituksia operaatioihin lähetettävien asiantuntijoiden ikään ja fyysiseen kuntoon.

Tämän myötä nousee paine kehittää etäasiantuntijuutta, joka taas edellyttää  saavutettavuudesta huolehtimista, sillä teknologian roolin kasvaessa nousee vaara sulkea ulos ryhmiä, joilla ei ole tarvittavaa teknologiaa. Kansallisesti tämä kehitys voisi tuoda mahdollisuuksia kehittää esimerkiksi tarvittavaa rauhanteknologiaa, mutta näitä haasteita ja mahdollisuuksia mietintö ei havaitse.

Missä rauhanvälitys?

Mietinnössä eniten kummastuttava seikka on rauhanvälityksen saamat pari lyhyttä mainintaa. Tämän ulottuvuuden puuttumisen outoutta korostaa komitean itselleen asettama tavoite tarkastella kriisinhallintaa laaja-alaisesta kolmoiskytköksen perspektiivistä.

Kansallisesti rauhanvälitys on Suomen ulkopolitiikan painopisteitä ja ulkoministeriöön on vastikään perustettu Rauhanvälityskeskus. Myös kansainvälisesti kriisinhallinnan ja rauhanvälityksen yhteys on nyt konkretisoitumassa. EU on juuri julkaissut oman yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan liittyvän rauhanvälityskonseptinsa, jota todennäköisesti aletaan nopeasti toimeenpanemaan esimerkiksi päivittämällä operaatioiden mandaatteihin myös rauhanvälitystehtäviä. EUBAM Libyan kaltaiset Suomellekin keskeiset operaatiot hyötyisivät tästä merkittävästi.

Rauhantoimijoiden ekosysteemi on Suomessa vahva pitäen sisällään kansainvälisestikin tunnustetut aktiiviset ja innovatiiviset yksityiset rauhanvälitystoimijat, ajatushautomon, lukuisat kansalaisjärjestöt ja yliopistot.

Valtiollisten toimijoiden lisäksi koko rauhantoimijoiden ekosysteemi on Suomessa vahva pitäen sisällään kansainvälisestikin tunnustetut aktiiviset ja innovatiiviset yksityiset rauhanvälitystoimijat, ajatushautomon, lukuisat kansalaisjärjestöt ja yliopistot. Tämän kokonaisuuden hahmottaminen ja sen potentiaalinen hyödyntäminen suosituksina jää raportissa oivaltamatta.

Näkyvyysongelma

Pitkistä perinteistään huolimatta pieni innostuksen puute on vaivannut Suomen kriisinhallintaosallistumista. Sekä sotilaallisen että siviilikriisinhallinnan puolella Suomen osallistuminen on ennen tätä hallituskautta laskenut tasaisesti. Nykyinen hallitus on tosin sitoutunut kääntämään kurssin. Hallinnon rakenteet ovat tuskin täysin tämän trendin takana, mutta niihin kuitenkin liittyy mielenkiintoisia piirteitä, joita komitea ei lähde suoraan uudistamaan.

Päätös sotilaalliseen kriisinhallintaoperaatioon osallistumisesta vaatii tasavallan presidentin hyväksynnän. Siviilioperaatioon voidaan sen sijaan liittyä ulkoministeriön virkapäätöksellä. Tämä on antanut siviilikriisinhallinnalle positiivista ketteryyttä, mutta se on myös etäännyttänyt sitä poliittisen tason päätöksentekijöistä ja sitä kautta demokraattisesta kontrollista.

Eri toimijat yhdistävä neuvottelukunta piristäisi kansallista kriisinhallintakeskustelua ja toisi sivuraiteelle jääneet kansalaisjärjestöt takaisin päätöksentekoon.

Päätösten läpinäkyvyyttä ei nykyinen käytäntö myöskään lisää, koska päätöksistä ei jää kansalaisille avointa dokumentaatiota, toisin kuin tarkemmat valiokuntakäsittelyt läpikäyvä sotilaallinen kriisinhallinta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että siviilikriisinhallintaan liittyvän informaation suhteen kansanedustajat ovat pitkälti oman aktiivisuutensa varassa.

Komitea suosittelee hallinnon kehittämiseksi yhtenäistä tavoitteenasettelua tulevaisuuden kriisinhallintapäätöksille ja peräänkuuluttaa näiden tavoitteiden läpinäkyvyyttä. Nämä suositukset voitaisiin yhdistää esimerkiksi kolmoiskytköksen toimijat osallistavalla neuvottelukunnalla, joka ohjaisi eduskunnan tukena Suomen kriisinhallintaosallisumista. Tämä mahdollisesti piristäisi kansallista kriisinhallintakeskustelua ja toisi myös hieman sivuraiteelle jääneet kansalaisjärjestöt takaisin mukaan päätöksentekoon.

Minne Suomi katsoo?

Alueellisen kriisinhallintaosallistumisen suhteen komiteamietintö toteaa nykytilanteen, jossa eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna keskeisiä kriisinhallintaoperaatioiden toiminta-alueita ovat Afrikka, laaja Lähi-itä ja itäinen Eurooppa, eli alueet, joita voidaan pitää sisäisen turvallisuuden uhkien syntysijoina. Katse on kääntynyt kaukaa lähelle. Pienenä ajatusleikkinä voidaan kysyä, olisiko nykypäivän Euroopan unioni enää halukas perustamaan kriisinhallintaoperaatiota kaukaiseen Acehiin, kuten se vielä 2005 teki.

Kun katsomme karttaa, siviilikriisinhallintamissiot noudattavatkin määriteltyjä painopisteitä hyvin. Ukrainan on tällä hetkellä suurin yksittäinen suomalaisten asiantuntijoiden asemapaikka. Siellä panostetaan määrällisesti etenkin niin sanottua kontaktilinjaa, eli Venäjän tukemien separatistien ja Ukrainan asevoimien välissä olevaa aluetta tarkkailevaan Etyj-operaatioon. Myös Ukrainan turvallisuussektorireformia toteuttava EU:n neuvonanto-operaatio on Suomelle tärkeä.

Olisiko nykypäivän Euroopan unioni enää halukas perustamaan kriisinhallintaoperaatiota kaukaiseen Acehiin, kuten se vielä 2005 teki?

Sotilaallisessa kriisinhallinnassa määrällinen keskittymä on edelleen Libanonin UNIFIL-operaatio, jonka strategista merkitystä ei mietintökään varsinaisesti avaa. UNIFIL-operaation vaikuttavuutta ja merkitystä Suomen kriisinhallintavoitteille on tarkasteltu parlamentaarisen komitean erikseen tilaamassa arviossa, jossa todetaan UNIFIL:n todetaan saavuttaneen poliittisia ja sotilaallisia tavoitteita. Näitä tavoitteita ei avata, kuten ei tehdä nyt annetussa mietinnössäkään.

Tämä kuvaa laajempaa ja keskeistä ongelmaa. Tavoitteiden ja niiden seurannan tulisi olla läpinäkyvämpiä. Tähän teemaan pureutuminen onkin mietinnön ja sen antamien suositusten ydin. Komitea esittää osallistumispäätösten parempaa ja läpinäkyvämpää perustelua, mikä mahdollistaisi tulevaisuudessa myös onnistumisen arvioinnin.

Kriisinhallinnan vaikuttavuus

Vaikuttavuuden arviointi vaatii, että toiminnan tavoitteet ovat riittävän selkeästi ja tarkasti määritelty. Tämä ei ole ollut tilanne Suomen kriisinhallintaosallistumisessa, kuten edellä mainitussa vaikuttavuusselvityksessä myös todetaan.

Komitea pyrkiikin korjaaman tämän asiantilan ja esittää mietinnön konkreettisimpana suosituksena Suomen kriisinhallinnan tavoitteiden määrittelemistä nykyistä selkeämmin, siten että käytössä olisi myös indikaattoreita ja mittareita, joiden avulla toiminnan vaikuttavuutta voitaisiin seurata. Vaikuttavuutta halutaan parantaa myös kannustamalla erityisesti EU:ta ja YK:ta kehittämään toimintojaan. Näiltä osin komitea osuukin maaliinsa erittäin hyvin.

Välttämätön tiekartta eteenpäin

Kriisinhallinnan parlamentaarinen komitea ei tarjoa noin 40 sivun mietinnössään kovinkaan paljoa uutta tai mullistavaa. Sen suurin heikkous on lievä taustapaperimaisuus, jossa ansiokkaasti kuvataan nykytilanne, mutta jäädään varovaisiksi pohdittaessa tulevaisuutta ja sen edellyttämiä muutoksia.

Tämä näkyy mietinnön lopun konkreettisissa suosituksissa. Näistä ainoastaan selkeämpi tavoitteiden asettelu ja systemaattinen vaikuttavuuden mittaaminen ovat sellaisia, joita ei tehtäisi jo nyt. Suositukset ovatkin pääosin olemassa olevien toimintojen määrällistä ja laadullista lisäystä.

Mietintö tekee ehkä ensimmäistä kertaa näkyväksi mielenkiintoisen samankaltaistumisen siviili- ja sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Kentällä sotilaat ja siviilit tekevät jo pitkälti samantyyppistä neuvonantoa esimerkiksi turvallisuussektorireformeissa, ainoastaan eri operaatioissa. Univormun väri vain on eri.

Mietintö tekee ehkä ensimmäistä kertaa näkyväksi mielenkiintoisen samankaltaistumisen siviili- ja sotilaallisessa kriisinhallinnassa.

Sotilaalliselta kriisinhallinnalta on edellytetty, että sillä tuetaan myös kotimaan puolustuskykyä, esimerkiksi kehittämällä kansainvälistä yhteistoimintakykyä. Nyt samaa kotimaan vaikuttavuutta toivotaan myös siviilikriisinhallinnalta. Tähän viitataan esimerkiksi sisäisen turvallisuuden parantamisesta puhuttaessa. Positiivista on, että myös tämä sinällään hyvä tavoite halutaan alistaa vaikuttavuusarviolle, eikä sitä heitetä pelkkänä retoriikkana.

Komitean mietintö ja esitykset antavat kaivatun kokonaiskuvan nykytilanteesta. Komitea ei kuitenkaan suoraan esitä, miten sen suositusten toimeenpanoa tulisi ohjata. Tähän soisi löytyvän mahdollisimman laaja-alainen ehkä kansalaisiakin osallistava elin.

YTT Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikönpäällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Julkaisu Läpinäkyvämpää kriisinhallintaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Brexit-keskustelut ovat nostaneet pinnalle Pohjois-Irlannin aseman, konfliktin uudelleen leimahtamisen mahdollisuudet ja keinot, joilla voitaisiin välttää Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välille brexitissä muodostuva kova raja.

Backstop-termillä tarkoitetaan eräänlaista varajärjestelmää, jonka tarkoitus on pitää maaraja avoimena Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välillä – myös sopimuksettoman eron tilanteessa. Backstop voi tarkoittaa tulliliittojärjestelyä, kuten Euroopan unioni on esittänyt, tai teknisiä ratkaisuja, joilla niin sanottu kova raja pystytään välttämään.

Brexitiä on kutsuttu vakavimmaksi uhaksi paitsi vuonna 1998 solmitulle Belfastin rauhansopimukselle myös koko Britannian unionille.

Brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miksi näin on? Tarkastelen Pohjois-Irlannin konfliktin perusongelmaa ja sitä, miten Belfastin rauhansopimus pyrkii rakenteillaan yhteen sovittamaan alueen keskenään ristiriitaiset identiteettipolitiikat. Tämän herkän tasapainon avaaminen auttaa ymmärtämään, miksi brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miten Pohjois-Irlanti äänesti?

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa lopulta hyvin pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua. Yhtenäistä Irlantia – tai ainakin tiiviimmän linkin säilyttämistä Irlannin tasavaltaan – kannattavat nationalistit äänestivät Euroopan unionissa pysymisen puolesta. Brittimieliset unionistit puolestaan kannattivat brexitiä.

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua.

Äänestäjien päätöksissä näkyivät pääosin samat vaikuttimet kuin muuallakin Britanniassa: brexitin kannalla olivat vähemmän koulutetut, sosiaalisesti konservatiiviset, maahanmuuttoa vastustavat ja poliittiseen järjestelmään kiinnittymättömät henkilöt.

Yllättävää ei ole se, että Irlannin tasavallan rajan useammin ylittävät henkilöt kannattivat EU:ssa pysymistä. Jälkikäteen yllättävää sen sijaan on, että 51 prosenttia EU:ssa pysymistä kannattaneista koki vielä kesällä 2016, että brexit-kannan voittaminenkaan ei tule aiheuttamaan ongelmia rajanylityksessä. Brexitin kannattajat eivät pitäneetkään kampanjoissaan kovan rajan paluun mahdollisuutta ongelmana.

Myös paikallispolitiikka on umpisolmussa

Brexitin Pohjois-Irlannissa aiheuttamaa levottomuutta selittää osin alueen jo valmiiksi lukkiutunut poliittinen tilanne. Pohjois-Irlannin paikallishallinto on ollut toimimaton viimeiset kaksi vuotta.

Ensimmäisissä brexitin jälkeisissä parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2017 unionistit menettivät ensi kertaa enemmistönsä paikallisparlamentissa ja poliittinen prosessi toimivan hallituksen muodostamiseksi jumiutui.

Belfastin sopimus määrittelee, että poliittisen hallinnon tulee noudattaa vallanjakoa (power sharing), jossa unionistista ja nationalistista traditiota edustavat puolueet jakavat vallan koalitiohallituksessa. Vaikka suurin unionistipuolue, brittiparlamentissakin vaa’ankieliasemaa käyttävä demokraattinen unionistipuolue (DUP) on suostunut jakamaan vallan nationalistisen Sinn Fein -puolueen kanssa useasti viimeisen vuosikymmenen aikana, nyt se ei ole sitä tehnyt.

Alueen puolueiden ollessa kyvyttömiä yhteishallintoon valtaa on käytetty virkamiesvoimin jo kaksi vuotta, mikä on virkamieshallitusten maailmanennätys.

Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Mikäli brexit toteutuu tilanteessa, jossa Pohjois-Irlannilta puuttuu toimiva aluehallinto, aiheuttaisi jo tämä lähes varmasti ongelmia. Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Myös pääministeri Theresa May on myöntänyt tämän. Käytännössä ainoana ratkaisuna olisikin itsehallinnon osittainen kumoaminen ja alueen palauttaminen suoraan Lontoon hallinnon alaiseksi.

Tällainen suora hallintovallan käyttö raivostuttaisi nationalistiset puolueet ja voisi uudelleen aktivoida myös jyrkän linjan tasavaltalaisia, jotka yhä kannattavat aktiivisia toimia Britanniasta irtautumiseksi.

Westminsterin suora valta, niin sanottu direct rule, olisi konkreettinen ja vaarallinen askel taaksepäin rauhanprosessissa. Se toisi väistämättä ihmisten mieleen 1970-luvun alun vaikeimman vaiheen, jolloin Lontoon suoraan valtaan jouduttiin silloisen unionistihallinnon kaaduttua nationalistisen väestön mielenilmausten paineessa.

Pohjois-Irlannin konflikti, ”The Troubles”, alkoi 1960-luvun lopulla osana globaalia kansalaisoikeusliikehdintää. Se kuitenkin muuttui nopeasti paikalliseksi etno-nationalistiseksi konfliktiksi, kun unionistihallinto reagoi mielenilmauksiin väkivaltaisesti. Britannia joutui ottamaan alueen hallinnon suoraan valtaansa vuonna 1972, unionistien paikallishallinnon legitimiteetin kadottua.

Lontoo ei kuitenkaan kyennyt saavuttamaan haluamaansa puolueetonta asemaa, vaan ajautui Verisunnuntain kaltaisten tapahtumien myötä konfliktin osapuoleksi. Poliittinen valta pohjoisirlantilaisille palautui vasta Belfastin sopimuksen myötä.

Lojaalit kapinalliset

Brexitiä on käsitelty itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin perspektiivistä, mihin Pohjois-Irlanti tuo oman mielenkiintoisen mutkansa.

Pohjois-Irlannin unionistit ovat useasti kieltäytyneet noudattamasta aluetta koskevia Lontoon parlamentin päätöksiä. Tunnetuimpina esimerkkinä tästä on vuoden 1972 tapahtumat, jolloin unionistit kaatoivat massamielenosoituksillaan ilman heidän hyväksyntäänsä neuvotellun Sunningdalen sopimuksen, joka olisi Belfastin sopimuksen tapaan jakanut vallan unionistien ja nationalistien välillä.

Unionistit siis haluavat pysyä osana kuningaskuntaa, mutta varaavat itselleen oikeuden olla kunnioittamatta samaisen kuningaskunnan demokraattisesti tekemiä päätöksiä, mikäli näiden katsotaan vaarantavan unionistiväestön oikeutta kuulua tähän kuningaskuntaan. Tätä unionistien ajattelussa keskeistä opinkappaletta kutsutaan ehdolliseksi lojaaliudeksi.

Tässä ajattelussa pohjoisirlantilaiset unionistit muodostavat poliittisen yhteisön, joka perustaa yhteenkuuluvuutensa kielen tai syntyperän sijasta sopimusoikeuteen, eli alkuperäiseen Act of the Union -asiakirjaan vuodelta 1800, sekä unionistiväestön laajalti allekirjoittamaan Ulsterin sitoumukseen vuodelta 1913.

Pohjois-Irlannin perustuslaillista asemaa koskevissa päätöksissä myös Britannian hallituksen suvereniteetti Pohjois-Irlannissa on siis unionistien taholta lähtökohtaisesti ehdonalainen. Suvereniteetti murtuu, mikäli se joutuu ristiriitaan unionistien itsemääräämisoikeuden kanssa. Tämä selittää DUP:n kykyä ylläpitää hyvin tiukkaa linjaa backstopin suhteen ja toisaalta sitä, miksi sen on hyvin vaikea tehdä kompromissia asiassa joutumatta syytetyksi petturiksi oman yhteisönsä toimesta.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan.

DUP:lle on täysin mahdotonta hyväksyä sopimusta, jossa Pohjois-Irlanti säilyisi osana tulliliittoa siten, että tulliraja piirtyisi Britannian ja Irlannin saaren välille, vaikka Mayn hallitukselle tämä aluksi sopikin. Tullirajan siirto Irlannin saaren ja Britannian välille merkitsisi DUP:n kannattajille suurinta mahdollista petosta, ja DUP onkin todennut vastustavansa nyt pöydällä olevaa sopimusta, vaikka se tuotaisiin parlamenttiin tuhat kertaa.

Backstop-lainsäädännön ja sen Pohjois-Irlannin ja muun Britannian suhteessa aikaansaaman suvereniteettiongelman esiin nostattamat kysymykset ovatkin merkittäviä. Niiden luomat jännitteet Pohjois-Irlannissa rinnastuvat etnisiin jännitteisiin tilanteissa, joissa ryhmäidentiteetit ja paikalliset nationalismit määrittyvät sopimusten sijasta esimerkiksi syntyperän perusteella.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan. Pohjois-Irlannin konfliktissa on toki kyse paljosta muustakin, mutta tämä itsemääräämisoikeuksien konflikti on erityisessä keskiössä brexitin luomassa epävarmuudessa.

Belfastin rauhansopimus perustuu suvereniteetin käsitteen luovaan venyttämiseen siten, että sekä unionistinen että nationalistinen kansanosa voisivat olla sopimuksen määrittämiin hallintorakenteisiin tyytyväisiä ja ottaa niihin osaa samalla kokien myös oman traditionsa suojatuksi ja itsemääräämisoikeutensa toteutetuksi.

Todennäköistä onkin, että tämän herkän tasapainon haurautta ei EU ainakaan aluksi täysin ymmärtänyt.

Kaikki eivät toki Pohjois-Irlannissakaan katso asioita pelkästään suvereniteetin ja identiteetin kannalta. Erityisesti elintarvikekaupan harjoittajat ovat painostaneet DUP:tä hyväksymään backstopin, koska kovan rajan palauttaminen olisi taloudellisesti tuhoisaa.

Backstopin aiheuttama ero Pohjois-Irlannin ja muun Britannian välille on perinteisille unionisteille todellinen uhka. Sen aikaansaamaa eksistentiaalista pelkoa ei ole lievittänyt se, että nationalistinen Sinn Fein on avoimesti käyttänyt esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”Englanti ulos Irlannista” -tyyppistä retoriikkaa.

Raja ja rauha

Keskeistä Belfastin rauhansopimuksen onnistumiselle oli se, että se solmittiin EU:n kontekstissa. Ei liene sattumaa, että kun raja vuonna 1992 katosi Irlannin saarelta Euroopan vapaakauppa-alueen myötä, niin samana vuonna alkoivat tunnustelut prosessissa, joka päättyi lopulta Belfastin rauhansopimukseen.

Rauhanprosesseille on tyypillistä edetä ensin raiteita, joilla päästään kaikkia hyödyttäviin, esimerkiksi taloudellista vaurautta lisääviin uudistuksiin. Vasta sitten siirrytään identiteettipolitiikkaa ravistelevampiin kysymyksiin. Tässä mielessä Pohjois-Irlannin rauhanprosessi on oppikirjaesimerkki.

Brexitin kannalta Belfastin sopimuksessa on erityisiä herkkyyksiä. Ne liittyvät siihen, miten Pohjois-Irlannin alueen hallinto järjestetään ilmansuuntien jakamassa nelikentässä niin, että kaikki osapuolet ovat osallisia, mutta kukaan ei kuitenkaan tunne oloaan uhatuksi.

Brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Paul Bew, yksi Belfastin sopimuksen taustahahmoista ja silloisen unionistijohtajan ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen David Trimblen neuvonantaja, varoittaa siitä, että brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Bew’n mukaan erosopimuksessa nyt oleva malli merkitsisi sitä, että Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin suhteiden ydinalueita siirtyisi pohjoisirlantilaisilta itseltään ylikansallisen oikeuskäytännön piiriin.

Tämä rikkoisi Britannian ja Irlannin tasavallan Belfastin sopimuksessa antamia sitoumuksia olla solmimatta sopimuksia, jotka ovat ristiriidassa Belfastin sopimuksen vallanjakorakenteiden kanssa. Bew viittaa lainsäädäntöön, joka väistämättä jouduttaisiin antamaan backstopista ja sitä kautta tehtyihin päätöksiin, joihin pohjoisirlantilaiset eivät pääsisi suoraan vaikuttamaan.

Pohjois-Irlannin asioihin vihkiytymättömälle edellä mainitut ongelmat saattavat näyttää käsittämättömiltä. Koko Belfastin sopimuksen keskiössä on kuitenkin tarkkaan laadittu perustuslaillinen tasapaino alueesta. Sen horjuttaminen aiheuttaa etelän ja pohjoisen suhteiden nopean heikkenemisen ja johtaa rauhanprosessin horjumiseen.

Yhtä varmasti kuin nationalistit raivostuisivat suoran hallinnon palauttamisesta olisivat unionistit barrikadeilla, mikäli näyttäisi siltä, että osa heidän määräysvallastaan siirtyisi backstop-mekanismin alaiseksi.

Tällainen räjähdysherkkä teema voisi olla esimerkiksi nykyisessä erosopimuksessa oleva vaatimus siitä, että Pohjois-Irlannin maataloustuottajat joutuisivat osana backstop-mekanismia käyttämään Irlannin tasavallan eläinlääkäreitä brittiläisten sijasta.

Brexit tarraa kipupisteisiin

Pohjois-Irlannin kiistassa sen perimmäistä ongelmaa, eli vaikeasti yhteen sovitettavia näkemyksiä kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta, ei ole vieläkään saatu ratkaistua. Brexit ja backstop ovat mielenkiintoisella tavalla tuoneet jälleen esiin tämän.

Rauhansopimus perustuu siihen, että nämä vaikeimmin ratkaistavat asiat siirretään syrjään ja niiden odotetaan unohtuvat yhdessä politiikkaa tehdessä. Brexit ravistelee näitä herkkiä rakenteita ja uhkaa vetää sivuun siirretyt kysymykset identiteetistä ja itsemääräämisoikeudesta taas keskiöön.

Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikönpäällikkönä sisäministeriön Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Julkaisu Brexit, Pohjois-Irlanti ja backstop: Belfastin rauhansopimus vaarassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Voiko Donald Trump vaikuttaa Suomen asioihin?”

Milla, 11

Lyhyt vastaus on: kyllä voi. Maailma on kylä, jossa kaukaisemmankin asukkaan tekemiset vaikuttavat kaikkiin. Vaikka Trump ei siis suoraan pysty esimerkiksi sanelemaan, miten muiden tulisi elämäänsä elää, niin hänen toimillaan on vaikutusta myös Suomeen.

Mutta samalla tavalla kuin Trump vaikuttaa kaikkiin, on hän myös riippuvainen muista. Tätä kutsutaan keskinäisriippuvuudeksi. Trump ei siis pysty toimimaan täysin oman mielensä mukaan, vaan joutuu ottamaan huomioon myös muiden mielipiteet. Vaikka yksittäisen suomalaisen, tai koko Suomen, mahdollisuus rajoittaa Trumpin tai kenen tahansa toimia on pieni, niin yhdessä maailman kansat voivat esimerkiksi YK:n kautta toimia niin, että maailmassa säilyy rauha ja oikeudenmukaisuus.

Vaikka Trump on halunnut esimerkiksi jättää kunnioittamatta yhteisesti sovittuja ilmastosopimuksia, ei hän ole tähän pystynyt, koska suurin osa muista yhdysvaltalaisistakin kannattaa yhdessä ympäristön parhaaksi sovittuja asioita. Vaikka Trumpilla siis on vaikutusta, niin hän ei pysty yksin vaikuttamaan Suomen asioihin siten, että tapahtuisi jotain vastoin suomalaisten itsensä tahtoa.

YTT Jyrki Ruohomäki työskentelee kehittämispäällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa. Ruohomäen mielenkiinnon kohteena ovat erityisesti rauhan- ja konfliktintutkimus, Pohjois-Irlanti ja Yhdysvallat.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu ”Voiko Trump vaikuttaa Suomen asioihin?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alla toteutettava kriisinhallinta pyrkii ehkäisemään ja hallitsemaan konflikteja ja sitä kautta edistämään Euroopan unionille edullista vakautta.

EU:n kriisinhallintaoperaatiot ovat joko sotilasoperaatioita tai siviilikriisinhallintaoperaatioita. Jako ei kuitenkaan, ainakaan teoriassa, ole näin jyrkkä, vaan eurooppalaisessa kriisinhallinnassa pyritään kokonaisvaltaiseen toimintaan, jossa kriisinhallintaan yhdistyy myös rauhanvälitys ja kehitysyhteistyö.

Euroopan unionin kriisinhallintaoperaatiot ovat tähän saakka olleet tunnettuja varsin matalasta profiilistaan, mutta tuoreessa globaalistrategiassaan EU tekee selväksi, että sen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan on oltava tulevaisuudessa nopeampaa ja tehokkaampaa. Tämä tulee vaikuttamaan myös kriisinhallintaoperaatioihin.

EU ei kuitenkaan halua operaatioiltaankaan varomatonta interventionismia, vaan globaalistrategin mukaan EU:n toiminta perustuu periaatteelliselle pragmatismille, jossa iso merkitys on myös eurooppalaisen arvomaailman välittämisellä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen EU:n globaalistrategian kriisinhallinnalle asettamien haasteiden suuntaviivoja. Nostan esiin ongelmia, jotka saattavat hankaloittaa EU:n tavoitetta tehokkaammasta ja vaikuttavammasta kriisinhallinnasta. Esimerkkinä toimii Libyan rajaturvallisuuden parantamiseen pyrkinyt kriisinhallintaoperaatio EUBAM Libya.

EUBAM Libyan mandaattina, eli toimeksiantona, oli tukea libyalaisten rajavalvontakapasiteettia kouluttamalla ja yhteistyössä libyalaisten kanssa rakentaa Libyalle niin sanottuun Integrated Border Management (IBM) –konseptiin pohjautuva rajavalvontaorganisaatio. Operaatio käynnistettiin toukokuussa 2013, mutta jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa 2014 Libyan ajauduttua kaaokseen.

EU:n globaalistrategiassaankin tavoittelema suurempi vaikuttavuus voi tarkoittaa enemmän EUBAM Libyan kaltaisia operaatioita.

EU:n globaalistrategiassaankin tavoittelema suurempi vaikuttavuus voi käytännössä tarkoittaa enemmän EUBAM Libyan kaltaisia operaatioita, joissa yhdistyvät perinteiset tukitoimet, kuten kouluttaminen, ja vaikuttavuudeltaan kunnianhimoisemmat strategiset tavoitteet. Siksi EUBAM Libya on kiinnostava esimerkki.

Kirjoituksen lopussa nostan esiin myös laajemman kysymyksen siitä, vastaako se tapa, jolla EU hahmottaa kriisit ja niiden ratkaisut todellisuutta, vai onko EU jäänyt varsin vanhakantaisen, lineaarisen konfliktikäsityksen pauloihin.

Olisiko näkemys konflikteista ja kriiseistä tarpeen päivittää, ja nähdä konfliktit lineaaristen kausaalisuhteiden sijasta monimutkaisina järjestelminä, joissa kriisinhallintaoperaatiolta vaaditaan huomattavasti laajempaa ja syvempää toimintaympäristön hahmottamista ja kykyä toimia kontingentissa ja yllättävässä todellisuudessa?

Kriisit ja niiden hallinta

Kriisinhallinta pohjautuu ajatukseen siitä, että on olemassa konfliktisykli, jonka mukaisesti kriisi tai konflikti etenee, ja että vaikuttamalla syklin tiettyyn osaan voidaan välttää konfliktin epätoivottava lopputulos.

Siviilikriisinhallinnalla tarkoitetaan toimintaa, jossa nämä vaikutuskeinot ovat ei-sotilaallisia, kuten turvallisuussektorin uudistaminen tai oikeusvaltion vahvistaminen. Vaikka siviilikriisinhallinta on sotilaallista kriisinhallintaa vähemmän järeä keino, on se silti aina interventio, joka muuttaa esimerkiksi valtasuhteita kohteessaan.

Siviilikriisinhallintakin on aina interventio.

Konfliktin ymmärtäminen kausaalisena ja syklisenä johtaa helposti johtopäätökseen, että aina on parempi toimia kuin olla toimimatta, eli että interventio estää aina konfliktin kiihtymisen. Tämä on kuitenkin liian yksinkertaistavaa. Siviilikriisinhallinnan interventionkin seuraukset ovat ennakoimattomia ja ne voivat olla myös negatiivisia.

EU:n siviilikriisinhallintatoiminta on siis kohdemaansa valtio- ja yhteiskuntarakenteita tukevaa toimintaa, jonka perustana on humanitaarinen halu auttaa, mutta jonka tavoitteena on aina myös unionin poliittisten intressien edistäminen.

Siviilikriisinhallintaoperaatiot pyrkivät monentasoiseen vaikuttavuuteen parantamalla esimerkiksi rajaturvallisuuden tehokkuutta sekä ruohonjuuritason koulutuksella että vaikuttamalla neuvonannolla kohdemaansa hallintorakenteisiin ja ylätason politiikkaohjelmiin. Monitasoinen tehokkuus vaatii paljon myös operaatioiden suunnittelulta, jossa tulee kokonaisvaltaisuuden lisäksi huomioon esimerkiksi alueellisuus.

EUBAM Libya

EUBAM Libyan tarina alkaa tilanteesta, jossa Libyan johtaja Muammar Gaddafi oli kansainvälisen liittouman tuella syösty vallasta. Jo kansainvälisen liittouman aloitettua ilmaiskut Gaddafin joukkoja vastaan keväällä 2011, EU ryhtyi suunnittelemaan sotilasmissio EUFOR Libyaa, jonka tarkoituksena olisi ollut turvata Libyaan suuntautuvaa humanitaarista apua ja tukea Libyan turvallisuusreformia.

Nopeasti kävi selväksi, että libyalaiset eivät tulisi hyväksymään vieraita sotavoimia omalla maallaan.

EUFOR Libyasta piti kuitenkin luopua, koska kävi nopeasti selväksi, että libyalaiset eivät tulisi hyväksymään vieraita sotavoimia omalla maallaan. Tämän jälkeen EU:n ainoa kriisinhallinnallinen mahdollisuus oli siviilioperaatio.

Tässä vaiheessa poliittisessa prosessissa ajauduttiin ensimmäiseen suureen ongelmaan. Libyan jälleenrakennuksen suuntaviivat päätettiin niin sanotuissa Friends of Libya -ryhmän kokouksissa, joissa keskeisten suurvaltojen lisäksi edustettuina olivat myös Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto.

Näissä kokouksissa, joista ensimmäinen käytiin Pariisissa syyskuussa 2011, työnjako Libyan jälleenrakentamiseksi oli päätetty niin, että keskeisistä turvallisuussektorin reformista tuli vastaamaan YK omalla UNSMIL-operaatiollaan.

Turvallisuusreformi oli kuitenkin juuri se asia, jota monet EUBAM Libyan suunnittelussa keskeiset EU:n jäsenvaltiot olivat toivoneet EU:n vastattavaksi. EU ei siis päässyt valitsemaan mieleistään teemaa, vaan sen tehtäväksi annettiin rajaturvallisuuden kehittäminen. Se oli Libyan tapauksessa eräs keskeisimpiä ongelmia mutta samalla myös erittäin haastava tehtävä: esimerkiksi maan eteläraja oli luoksepääsemätön.

Samaan aikaan Libyan rajojen valvonta heikkeni entisestään. Rajaturvallisuuden parantamisesta tuli keskeinen tavoite koko Libyan vakauttamiseen tähtäävässä kansainvälisessä operaatiossa.

Jo tilanteen lähtökohta paljastaa poliittisen ja strategisen tason ongelmat, jotka vähensivät operaation tehokkuutta. Libyan tilanteeseen ryhdyttiin vaikuttamaan keinoilla, jotka olivat valtiorakennetta tukevia, vaikka Libyasta ei tällaista valtiorakennetta ollut edes löydettävissä.

Libyan tilanteeseen ryhdyttiin vaikuttamaan keinoilla, jotka olivat valtiorakennetta tukevia, vaikka Libyasta ei tällaista valtiorakennetta ollut edes löydettävissä.

Operaation asiantuntijat, suomalaisen Antti Hartikaisen johdolla, saivat tehtäväkseen kehittää yhdessä libyalaisten kanssa IBM-konseptiin pohjautuvan rajavalvontajärjestelmän ja kouluttaa libyalaisia rajavalvontatehtäviin.

Vaikka Libyan heikko turvallisuustilanne oli tiedossa, joutui operaatio kamppailemaan alusta saakka turvallisuuskysymysten kanssa. Ongelmat johtivat siihen, että Libyassa ei kerrallaan voinut oleskella kuin osa operaation kokoonpanosta, eikä operaatio koskaan päässytkään suunniteltuun vahvuuteensa.

EUBAM Libyan turvallisuudesta huolehtivat yksityiset turvallisuuspalveluyritykset, jotka eivät kuitenkaan varustukseltaan vastanneet esimerkiksi EU:n jäsenmaan omaa sotilasosastoa. Turvallisuuspalveluita jouduttiin käyttämään, koska libyalaiset eivät olisi hyväksyneet vieraita joukkoja maaperälleen.

Myös turvallisuuspalveluyrityksiä kilpailutettaessa jouduttiin erikoiseen tilanteeseen, jossa yritykset mustamaalasivat toisiaan suoraan Libyan hallinnolle kuvaamalla esimerkiksi kilpailijoitaan palkkasoturijoukoiksi.

Puoliksi suunniteltu

Olosuhdevaikeuksien lisäksi EUBAM Libyan mandaatti, eli toimeksianto parantaa Libyan rajaturvallisuutta sekä strategisella että taktisella tasolla, oli hyvin kunnianhimoinen. Taustalla olivat jäsenmaiden intohimot, joissa yhtäältä haluttiin strategista vaikuttamista ja toisaalta ehkäistä Libyan luhistuminen.

Mission suunnittelun taustalta paljastuu kahtalainen ongelma. Yhtäältä tukeuduttiin varsin suoraviivaiseen ajatteluun siitä, että Libyan rajaturvallisuutta vahvistamalla korjataan esimerkiksi aseiden holtittoman leviämisen ja ihmiskaupan ongelmat. Toisaalta strategisella tasolla ei osattu varautua operaation toimintaympäristön nopeisiin muutoksiin.

Täydellisestikin suunniteltu operaatio romahtaa, mikäli se on kykenemätön sopeutumaan toimintaympäristön muutoksiin.

Operaation toimintamahdollisuudet olivat niin rajoitetut ja mandaatti niin epärealistisesti kirjoitettu, että varsinaisen vaikuttavuuden aikaansaaminen oli hyvin vaikeaa. Tosin täydellisestikin suunniteltu operaatio romahtaa, mikäli se on kykenemätön sopeutumaan toimintaympäristön muutoksiin tai mikäli operaation henkilöstö kykenee toimimaan vain kapeaa erikoisosaamista vaativissa tehtävissä, jotka voivat nopeasti muuttua tarkoituksettomiksi.

Monissa EU:n kriisinhallintaoperaatioissa henkilöstöntarve näyttää painottuvan yhä enemmän spesialistien rekrytointiin. Silti rekrytoitavilla henkilöillä tulisi olla kykyä sopeutua monipuolisempaan tehtäväkuvaan, koska toimintaympäristössä voi tapahtua nopeita muutoksia.

Mission impossible?

EUBAM Libyan strateginen tavoite oli niin sanotun IBM-rajaturvallisuuskonseptin mukaan tehtävä Libyan rajavalvonnan uudelleenorganisointi. IBM-konsepti on erittäin moderni, eri rajavalvontaviranomaisten yhteistyön varaan rakentuva järjestelmä, jota ei käytetä edes suurimmassa osassa EU-maita.

IBM-konsepti luotiin eräänlaiseksi EU:n rajavalvontastandardiksi vuonna 2006, jolloin käsite virallisesti määriteltiin. Tuolloin EU:n puheenjohtajana toiminut Suomi tuki voimakkaasti IBM-konseptin jatkokehittelyä.

Sosiologi Didier Bigon mukaan IBM-konsepti liittyy EU:n tapaan ymmärtää rajat muurien sijasta sulkuina, joiden virtausta säädellään niin, että rajat pysyvät jatkuvasti auki mutta samanaikaisesti tiukan kontrollin alaisina.

Bigon mukaan IBM-konseptin mukaisesti rajavalvonnan viranomaiset toimivat näiden sulkujen hoitajina päästäen sisään kasvua tukevat virtaukset ja käännyttäen valtiolaivaa uhkaavat virrat.

IBM-konseptin mukaisen rajavalvonnan rakentaminen yhdessä libyalaisten kanssa olisi ollut poliittisesti merkittävä strateginen saavutus EU:lle. Tämän vuoksi sitä tavoiteltiin, vaikka jälkikäteen on selvää, että Libya, joka ei EUBAM Libyan operatiivisena aikana edes muodostanut yhtä selkeää valtiota, ei ollut tähän kykeneväinen.

EU:n kriisinhallintaoperaatioiden yksi ongelma onkin, että samaa tuotetta tarjotaan vastaanottajamaalle eikä keinovalikoimaa sopeuteta tilanteeseen.

EU:n kriisinhallintaoperaatioiden yksi ongelma onkin, että samaa, yleensä parasta mahdollista, tuotetta tarjotaan vastaanottajamaalle eikä keinovalikoimaa sopeuteta tilanteeseen. Tuen vastaanottajamaa oletetaan hallintorakenteeltaan tuen tarjoajan kaltaiseksi, jota esimerkiksi Libya ei missään tapauksessa ollut.

Tämä ajatusvirhe pohjautuu tapaan mieltää konfliktit ja kriisinhallinta edelleen liikaa valtiotoimijoiden väliseksi tai sinällään toimintakykyisten valtioiden sisäisiksi ongelmiksi.

Rajaturvallisuus EUBAM Libyan painopisteenä nostaa esiin myös kysymyksen siitä, voidaanko EUBAM Libya nähdä EU:n operaationa siirtää EU:n raja Libyan etelärajalle. Tästä operaatiota syytettiinkin. Tilannetta vakavoitti se, että Libyan rajaviranomaiset olivat syyllistyneet ihmisoikeusrikkomuksiin.

Mikäli näin menetelleet viranomaiset olisivat saaneet EUBAM Libyan koulutuksen, olisi tilanne ollut EU:n kannalta hyvin hankala. Näin ei kuitenkaan ole tiettävästi käynyt, eikä EUBAM Libyan syntyprosessissa mikään anna viitteitä siitä, että rajojen ulkoistaminen ja kansainvälisten sopimusten kiertäminen olisi ollut EU:n tarkoitus.

Pikemminkin EU näyttää toimineen hyvässä tahdossa, mutta kykenemättömänä ennakoimaan sitä, mitä sekavassa tilanteessa olevalle Libyan turvallisuussektorille annettava koulutus saattaisi merkitä.

EUBAM Libya opetti, että ennakoimattomiin tilannekulkuihin reagoiminen tulee huomioida tulevaisuuden operaatioissa, niiden suunnittelussa ja henkilöstön rekrytoinnissa. Kyvyn sopeutua tulisi näkyä myös kriisinhallintatehtävissä toimivien asiantuntijoiden koulutuksessa.

Kriisinhallintaoperaatioiden tarve vartiojääkäri-tyyppisiin tehtäviin tulee vähenemään. Sen sijaan tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan oman alansa asiantuntijoita, jotka ovat samanaikaisesti kykeneväisiä reagoimaan monella tasolla eteen tuleviin ongelmiin ja toimimaan yhteistyössä monitahoisesti ja monikulttuurisesti.

Eräs Libyan mission keskeisistä opetuksista nimittäin onkin, että tiettyä valtiosektoria, kuten rajaturvallisuutta, ei voi vahvistaa, jollei käynnissä ole samanaikaisesti vahvaa valtionrakennusprojektia. Libyassa näin ei ollut, vaan esimerkiksi YK:n UNSMIL-operaatio oli EUBAM Libyan lailla jatkuvissa vaikeuksissa. EUBAM Libyan kohdalla kokonaisvaltaisuus ei siis toteutunut toivotulla tavalla.

Tiettyä valtiosektoria, kuten rajaturvallisuutta, ei voi vahvistaa, jollei käynnissä ole samanaikaisesti vahvaa valtionrakennusprojektia.

On selvää, että Libyan kaaokseen päätyneessä tilanteessa kriisinhallinnan keinot olivat riittämättömät, mutta tämä ei poisseliltä operaation suunnitteluun ja toteutukseen liittyviä ongelmia, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että ne saattavat hyvinkin toistua uusissa strategisempaan vaikuttavuuteen pyrkivissä operaatioissa.

Operaatio suunniteltiin poliittisista lähtökohdista ilman, että otettiin riittävästi huomioon tiedustelu- ja tutkimustietoa, vaikka sitä olisi ollut saatavilla. Ongelma ei ollut tiedon puute, vaan se, että tietoa ei käytetty.

Suunnitteluprosessia kriittisesti tarkasteltaessa on myös otettava huomioon EU:n luonne yksittäisten maa- ja maaryhmäintressien kokoelmana.  EUBAM Libyan kohdalla jäsenmaiden ylimitoitetut odotukset välittyivät kahlitsemattomina operaation suunnitteluun ja EUBAM Libyasta muodostui hanke, joka ei lopulta ollut toteutettavissa.

Valtiollisen kriisinhallinnan ongelmat

EUBAM Libya oli suunniteltu tyypillisen kriisinhallintaoperaation tapaan toimimaan vastaanottajamaan valtiorakenteita tukevasti. Koska Libyalta puuttuivat valtiorakenteet täydellisesti, oli operaation epäonnistuminen väistämätöntä.

EUBAM Libyassa ei kyetty välittämään itse operaation suunnitteluun sitä tilannetta, mikä Libyassa oli. Maa ei ollut varsinaisesti koskaan muodostanut toimivaa keskushallintoa, se oli jakautunut vähintäänkin kahtia ja suuret alueet sen rajoilla olivat käytännössä luoksepääsemättömiä. Voikin kysyä, oliko tämän tyyppisen operaation käynnistäminen Libyassa ylipäätäänkään järkevää.

Oliko tämän tyyppisen operaation käynnistäminen Libyassa ylipäätäänkään järkevää?

EUBAM Libyan esimerkki nostaa esiin myös korkeamman tason kysymyksen kriisinhallinnan ja rauhanrakentamisen ongelmista ja mahdollisuuksista: missä määrin valtiolliset toimijat ovat suunnitteluprosesseissaan ottaneet huomioon, että konfliktit ovat muuttuneet asymmetrisiksi ja että kriisien tai konfliktien hallinnan sijaan tulisi pyrkiä kohti kestävää muutosta?

Kriisinhallinta onkin nähtävä pidemmälle kuin tulitaukoon tai rauhansopimukseen saakka tähtäävänä toimintana. Tässä mielessä suomalainen tapa nähdä siviilikriisinhallinta siltana turvallisuuden ja kehityksen välillä on hyvä malli myös koko EU:lle.

Toinen, vaikeampi ongelma on kriisinhallintaoperaatioiden mandaattiperusteisuus. EU:n kriisinhallintaoperaatiot perustuvat mandaateille, joissa määritellään operaation tavoitteet ja tehtävät. Lisäksi mandaatille määritetään kesto.

Mandaattilähtöinen, lineaarinen ajattelutapa, jossa konfliktit ja kriisit nähdään intervention suunnittelussa kaavamaisesti etenevinä, ei kuvasta todellisuutta. Konfliktit ja niiden hallitseminen muodostavat monimutkaisen järjestelmän, jossa toimitaan moniulotteisesti ja keskinäisriippuvaisesti.

Vaikuttavuutta ei synny, jollei operaation tavoitteita ja keinoja sopeuteta toimimaan uudessa tilanteessa.

Libyan konflikti on esimerkki konfliktista, jossa kriisinhallinnalla tuettavaa valtiorakennetta oli mahdotonta löytää. Vaikuttavuutta ei synny, jollei operaation tavoitteita ja keinoja sopeuteta toimimaan uudessa tilanteessa.

Sopeutuminen ei tapahdu mandaattilähtöisyydestä luopumisella, sillä kriisinhallintaoperaatioiden vastaanottajamaat tuskin haluavat antaa avointa valtakirjaa ulkoapäin tulevalle toimijalle. EU:n tuleekin pyrkiä kuitenkin samalla joustavuuteen jäykkien ja huonojen toimintamallien väkisinpuskemisen sijaan. Tämän tulisi etenkin operaatioiden suunnitteluprosessien parantamisessa.

Kirjoitus perustuu myöhemmin tänä vuonna julkaistavaan tutkimusraporttiin EUBAM Libyasta, joka on syntynyt osana HORIZON 2020 -rahoitusta saavaa IECEU-projektia. Tämä kirjoitus edustaa kuitenkin ainoastaan kirjoittajansa näkemystä.

YTT Jyrki Ruohomäki työskentelee kehittämispäällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa (CMC).

Julkaisu Vaikuttavuutta kriisinhallinnalla? Tapaus EUBAM Libya ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Charlestonin tapahtumista voidaan kuitenkin vetää myös universaalimpia johtopäätöksiä, jotka ylittävät ne yhdysvaltalaiset olosuhteet, jotka johtivat juuri tähän veritekoon.

Tällaisessa luennassa Charlestonin ampuja Dylann Roofin toiminta rinnastuu esimerkiksi Anders Breivikin toimintaan. Tässä näkemyksessä kyse on yksilön ja yhteisön suhteesta, jonka turmeltuminen johtaa väkivaltaan.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen ensin Roofin tekoa universaalina ideologisena väkivaltana ja sitten kiinnitän huomioni seikkoihin, jotka ovat olennaisia teon ymmärtämiseksi yhdysvaltalaisessa viitekehyksessä.

Anders Breivik ja Dylann Roof

Ainekset Roofin teon yleisempään analyysiin löytyvät norjalaisen, Ruotsissa asuvan kirjailija Karl Ove Knausgårdin toukokuussa 2015 julkaistusta esseestä, jossa hän käsittelee ystävänsä Åsne Seierstadin kirjoittamaa kirjaa Breivikistä ja Utøyan verilöylystä. Knausgård käyttää esseessään Hannah Arendtin tunnettua tulkintaa Adolf Eichmannista rinnastaessaan Breivikin Eichmannin kaltaiseksi banaalin pahuuden ilmentymäksi.

Esseessään Knausgård kuvaa, kuinka Breivikissä itsessään ei ole mitään erityistä. Hän on voimakkaasti narsistinen erakkoluonne, jonka sekava kirjallinen manifesti Eurooppaa uhkaavasta monikulttuurisuuden turmiosta ei osoita kirjallista tai ideologista kyvykkyyttä.

Myös Charlestonin tappaja Roofin voi nähdä samankaltaisena hahmona. Roof on lukion kesken jättänyt työtön, joka piti vodkasta ja oli viime aikoina alkanut eristäytyä vanhoista tuttavistaan yhä enemmän ja enemmän. Breivikin lailla myös Roof kirjoitti monikulttuurisuuden vaaroista.

Breivikin ja Roofin radikalisoitumisessa on kuitenkin eroja, jotka tulevat esiin, kun tarkastellaan aikaa, jonka he tarvitsivat kypsyäkseen tekoonsa. Aika on tekijä, joka tuo analyyttiseen valoon näitä kahta tapahtumaa yhdistävät ja erottavat tekijät. Aika myös paljastaa, miten toisistaan poikkeavat yhteiskunnalliset rakenteet hidastivat tai nopeuttivat Breivikin ja Roofin radikalisoitumista.

Ideologiset tappajat?

Sekä Breivikin että Roofin rikoksen toteutukseen vaikutti ideologia. Molemmat tappajat vastustivat monikulttuurisuutta, mutta heidän vakaumuksensa ilmeni lapsekkaana, roolipelin kaltaisena toimintana, kuten keksittyihin univormuihin pukeutumisena ja kadonneiden valtioiden lippujen kantamisena.

Breivik kuvitteli harhaisesti edustavansa olemassa olematonta Temppeliritarit-järjestöä, jonka johtajana hän itseään piti. Todellisuudessa hän toimi yksin, vaikka saikin vertaistukea internetistä.

Breivik piti yhteyttä samojen amerikkalaisten valkoista ylivaltaa kannattavien ääriliikkeiden edustajiin kuin Roof. Lisäksi Breivik piti yhtenä tekonsa esikuvana Oklahoma Cityn pommi-iskua, jonka valkoista ylivaltaa kannattanut Timothy McVeigh teki vuonna 1995.

Roofilla sen sijaan oli todennäköisesti myös fyysisessä toimintaympäristössään hänen ajatuksensa jakavia tovereita. Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa edelleen vallitsevat rasistiset ajattelu- ja toimintamallit muodostivatkin kehdon sille, miten nopeasti Roof pystyi radikalisoitumaan.

Breivik puolestaan tarvitsi paljon aikaa saavuttaakseen yhteisöllisen etäisyyden, jota joukkosurma vaatii. Knausgård kuvaa, kuinka Breivik vietti vuosia käytännössä katsoen yhdessä huoneessa erakkomaisesti videopelejä pelaten.

Kuten Knausgård kirjoittaa, Norjassa on voimakas yhtenäiskulttuuri, jossa ihmisten välinen sosiaalinen välimatka on pieni. Tämä ei tarkoita yksilön ulos- tai sisäänpäinkääntyneisyyttä, vaan sitä, että yhteiskunnan eliitin ja valtaväestön etäisyys toisistaan on esimerkiksi Knausgårdin asuinmaahan Ruotsiin verrattuna lyhyt.

Jotta yksilö voi hyökätä yhteisöään vastaan, on hänen kasvatettava sosiaalista välimatkaansa suhteessa yhteisöönsä niin, että hänen uhriensa ihmisyys on tuhottu jo ennen tekoa itseään. Knausgårdin mukaan prosessi on sama kuin armeijoissa, joissa alokkaat opetetaan ampumaan ihmisen muotoisiin tauluihin, jotta sotilas ei lopulta taistelukentälläkään näkisi ihmistä, vaan ainoastaan maalitaulun.

Breivik kulki tätä tietä videopelien ja harhaisten fantasioidensa avulla. Roofista tiedämme vasta varsin vähän, mutta on todennäköistä, että hän kävi läpi samanlaisen prosessin, joko oma-aloitteisesti tai osana vihan täyttämää yhteisöä.

Molemmissa yksilöissä tapahtui sama muutos, joka Arendtin mukaan muutti Saksan eichmannien valtakunnaksi. Yhteisön sisäänkirjoitettu eettinen ohje ”älä tapa” vaihtui käskyksi ”tapa”.

Kuvitellut sotilaat

Etäännyttämisprosessin tapahduttua sekä Breivik että Roof pystyivät toimimaan täysin kylmästi ja vailla tunteita uhrejaan kohtaan.

Knausgård kuvaa, kuinka tutkintapöytäkirjoissa kerrotaan Breivikin hämmästelleen vielä veritekonsa jälkeenkin sitä, miten uhrit toimivat eri lailla kuin videopeleissä. Katumuksen tai ideologiansa kyseenalaistamisen sijasta Breivik kiinnitti huomiota ainoastaan toimintansa tekniseen toteuttamiseen.

Roof taas keskusteli tulevien uhriensa kanssa raamatuntulkinnasta tunnin ajan ennen tulen avaamista. Tämä keskustelu tapahtui pienessä, intiimissä tilassa kirkossa. Lopulta kiihkeäksi käyneen keskustelun jälkeen Roof syytti seurakunnan jäseniä valkoisten naisten raiskaamisesta ja Amerikan anastamisesta.

Etäisyys, jonka Roof oli saavuttanut uhreihinsa nähden, oli niin suuri, että edes kohtuullisen pitkäkestoinen inhimillinen kohtaaminen, joka surmia edelsi, ei pystynyt palauttamaan seurakuntalaisten ihmisyyttä Roofin silmissä, vaan hän näki edelleen heidät pelkästään vihollisina sotatilanteessa.

Tällaisen irtonaisuuden toteuttava vihapuheen ja sosiaalisen eristäytymisen prosessi on sekä Breivikin että Roofin toiminnan ytimessä. Oleellista on ymmärtää, että tämä prosessi on yleistettävissä ja toteutettavissa kaikkialla, eikä Breivikiä tai Roofiakaan voida pitää ainutkertaisina tekojensa tai ajatuksiensa suhteen. Tässä mielessä he ovat esimerkkejä universaalista kyvystä tuottaa Arendtin kuvaamaa  banaalia pahuutta.

Kun ymmärretään Roofin ja Breivikin toiminnan taustalla vaikuttavia prosesseja, niin esimerkiksi presidentti Barack Obaman lausunto siitä, kuinka jossain vaiheessa Yhdysvaltojen on tajuttava, että Charlestonin kaltaista ei tapahdu muualla, näyttäytyy vaarallisesti virheellisenä. Täsmälleen samanlaista tapahtuu kaikkialla.

Joukkomurhan edellytyksenä oleva sosiaalisen etäisyyden kasvattaminen voi tapahtua niin Yhdysvalloissa, Norjassa kuin Suomessakin. Oleellista on analysoida niitä rakenteita, jotka mahdollistavat tämän etäisyyden luomisen.

Presidentti Obama totesi myöhemmin, että Roofin teon taustalla on ”orjuuden pitkä varjo”. Tämä pitää varmasti paikkansa, mikäli tarkastellaan Roofin tapauksen erityispiirteitä. Obaman analyysi ei ole kuitenkaan kannanottona tarpeeksi voimakas johtaakseen siihen, että joukkomurhaa edesauttaneita rakenteita ryhdyttäisiin todella purkamaan.

Knausgårdin esittämä kritiikki yhteisön rapautumisen vaaroista on saanut osakseen myös arvostelua. Knausgårdia on väitetty kirjoitustensa perusteella monikulttuurisuuden vastustajaksi ja jopa Breivikin hengenheimolaiseksi siinä, että hänen on tulkittu ihailevan norjalaista etnistä yhtenäiskulttuuria varoittaessaan yhteisöjä eriytymisen vaaroista.

Knausgårdin saamassa kritiikissä on kuitenkin unohdettu, että joukkomurhan mahdollistavan tilan ja ajan synty on paljon laajempi kysymys eikä pelkisty tiettyyn yhteiskuntaan tai partikulaarisiin toiminnan laukaisijoihin, kuten lippuihin tai videopeleihin.

Yhdysvaltain tragedia

Mitä sitten ovat ne yhdysvaltalaiselle yhteiskunnalle ominaiset patologiset tendenssit, jotka Roofin teon taustalla vaikuttavat?

Yhdysvallat ei monikulttuurisena maahanmuuttajayhteiskuntana ole koskaan tuottanut kansallisvaltiolle tyypillistä etnistä kansalaisuutta, eli sellaista norjalaisuutta, jonka perään Breivik haikaili. Yhdysvaltalainen kuviteltu yhteisö onkin perustuslakipatrioottinen, eli yhdysvaltalainen lojaliteetti yhteisöä kohtaan nojautuu jaetun etnisyyden sijasta perustuslakiin ja uskollisuuteen abstraktia amerikkalaista ideaalia kohtaan.

Charlestonin tapahtumien käsittely on amerikkalaisessa mediassa kääntynyt nopeasti keskusteluksi symboleista, kuten Etelä-Carolinan kansanedustuslaitoksen edessä liehuvasta etelävaltioiden sisällissodassa muodostamasta Konfederaation sotalipusta.

Yhdysvaltalaisessa yhteisössä symbolit ja niiden kulttuuriarvo korostuvat, mikä ilmenee esimerkiksi Yhdysvaltain lipun käyttötavoissa. Voidaankin ajatella, että valtiovallan tapa siunata Konfederaation lipun, eli kansanomaisesti kapinalipun (rebel flag), mastossa pitäminen on erityisen vaarallista, koska ääriryhmien on helppo mieltää tämä oman toimintansa jonkinasteiseksi legitimoinniksi.

Monissa etelävaltioiden perintöä vaativissa yhdistyksissä uskollisuus monikulttuuriselle yhdysvaltalaisuudelle kyseenalaistetaan. Valkoista ylivaltaa vaativien keskuudessa Yhdysvaltain sisällissota muistetaan sankarillisena yrityksenä pelastaa etelävaltioiden kulttuuri nyky-Yhdysvaltain tasa-arvoisuudelta, jossa kaikki ovat nimellisesti tasa-arvoisia, mutta harva on sitä oikeasti.

Valtavien tuloerojen yhteiskunnassa sosiaalinen epätasa-arvo ruokkiikin etenkin oikeistopopulistista radikalisoitumista. Valkoista ylivaltaa kannattava valkoinen köyhälistö haikailee Yhdysvaltain perustuslain sijasta Konfederaation perustuslain perään, jossa mustan rodun alisteisuus valkoiselle kirjattiin luonnonlaiksi.

Tässä ääriliikkeiden vaihtoehtoisessa todellisuudessa valkoisen köyhälistön ei tarvitsisi tuntea itseään yhteiskunnan pohjasakaksi. Etenkin etelävaltioissa oikeisto onkin onnistunut hyötymään tästä katkeruudesta ja käyttämään sitä hyväkseen voittamalla kilvan työväenluokkaisten valkoisten äänistä.

Etelävaltioissa poliittinen keskustelu on pelkistetty polarisoivien moraalisten väitteiden sekä valkoisen ja mustan kulttuurin vastakkainasettelun ympärille. Niukasti toimeentuleva valkoinen työväenluokka äänestääkin etenkin etelävaltioissa oman etunsa vastaisesti republikaaneja, jotka vastustavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisääviä uudistuksia. (Frank 2004; Bartels 2006.)

Omaa etua ei osata nähdä, sillä oikeisto on onnistunut leimaamaan demokraattien ajamat sosiaaliset ohjelmat mustien tukemiseksi. Tämä on toteutettu siten, että Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa keskeistä vapauden käsitettä käytetään taitavasti manipuloinnin välineenä. Oikeistovoimat ovat onnistuneet vakuuttamaan valkoisen työväenluokan siitä, ettävahvempi, sosiaaliturvaa tarjoava valtio tarkoittaa samalla vapauden vähentymistä.

Etelävaltioiden valkoiselle köyhälistölle vapaus on ainut asia, jonka he kokevat omistavansa. Niinpä he kaatavat äänillään systemaattisesti omaa asemaansa parantavat poliittiset ohjelmat.

Tästä paradoksista on kirjoittanut muun muassa Jonathan Franzen romaanissaan Freedom (2010) (julkaistu suomeksi nimellä Vapaus, Siltala 2011). Akateemisesti sitä ovat tutkineet esimerkiksi taloustieteilijät Alberto Alesina, Edward Glaeser ja Bruce Sacerdote (2001) sekä politiikan tutkija Michael Mandelbaum (2010), joka on varoittanut sosiaalisten tulonsiirtojen puutteen aiheuttamasta yhteiskunnallisesta epävakaudesta.

Tämä opportunistinen rakennelma toimii yhdessä institutionalisoidun rasismin jäänteiden kanssa, mutta näistä jäänteistä poiketen se ei ole vuosisatojen perua, vaan itse asiassa vasta viime vuosikymmeninä käyttöön otettu tietoinen strategia, jonka avulla republikaanit pyrkivät kompensoimaan pohjoisessa tapahtuvaa kannatuksensa laskua.

Toisaalta sosiaalisten ongelmien vaikeus ja epämuodikkuus ovat kuitenkin johtaneet siihen, että tällä hetkellä edes demokraatit eivät enää ole kiinnostuneita ajamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaan laskevat etelän valkoisten äänet menetetyiksi ääniksi.

Lopuksi

Roofin radikalisoituminen ja hänen hirmutekonsa eivät siis ole esimerkki yksilöllisestä, erityislaatuisesta pahuudesta, vaan tietyn patologisen prosessin päätepiste, jonka juuret kumpuavat syvältä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan rakenteista.

Oireet yhdysvaltalaisen järjestelmän ongelmista näkyvät myös etelävaltioiden ulkopuolella, tilanteissa, joissa täysin erillään olevat kulttuurit kohtaavat. Tällaisesta asetelmasta ovat kärsineet viime vuonna esimerkiksi useat poliisiväkivallan uhrit muun muassa Detroitissa, New Yorkissa ja Baltimoressa.

Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kudos on jo lähtökohtaisesti hauras. Epäinhimillistäminen ja sotatilanteen logiikkaan laskeutuminen tapahtuvat yhdysvaltalaisessa kulttuurissa helposti, esimerkiksi silloin, kun poliisi kohtaa sellaisen yhteisön jäsenen, jonka kanssa hän ei normaalisti ole tekemisissä.

Erityisen traagisen tilanteesta tekee se, että kehitys ei ole välttämättä kulkemassa positiiviseen suuntaan, vaikka esimerkiksi tällä hetkellä käynnissä oleva etelävaltioiden symboleiden karsiminen saattaakin tuudittaa tähän ajatukseen. Jos muutos todella haluttaisiin tehdä, olisi käytettävien symbolien karsimisen lisäksi perustettava merkittäviä eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä ohjelmia, joita ei ole näköpiirissä.

Vaikka Roof kulki polkua, jonka askeleet ovat yhdysvaltalaisen yhteiskunnan asettamat, voi samanlainen polku muodostua missä tahansa, missä olosuhteet mahdollistavat yksilön etääntymisen laajemmasta yhteisöstään.

Knausgårdin oivallus oli tarkastella Breivikin tekoa yhteisöllisyyden ongelmana, erillään ideologioista. Sama perspektiivi selkeyttää näkemään myös ne prosessit, jotka vaikuttivat Roofin toiminnan taustalla. Tämä tarkastelu tarjoaa oivalluksen siitä, että Breivikin ja Roofin teot ovat fundamentaalilla tavalla samankaltaiset.

Lähteet

Alessina, Alberto, Glaeser, Edward ja Sacerdote, Bruce. 2001. ”Why doesn’t the United States have a European-style Welfare State?” Brookings Papers on Economic Activity2: 2001.

Bartels, Larry M. 2006. “What’s the Matter with What’s the Matter with Kansas?” Quarterly Journal of Political Science 1:201–226.

Frank, Thomas. 2004. What’s the Matter with Kansas. How Conservatives Won the Heart of America. Henry Holt and Co.

Franzen, Jonathan. 2010. Freedom. Farrah, Straus & Giroux.

Mandelbaum, Michael. 2010. The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash Stripped Era. Public Affairs.

Julkaisu Vihan tilat – Charlestonin kirkkosurma sekä universaalina että amerikkalaisena tekona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuussa losangelesilaisen Los Angeles Clippers -koripallojoukkueen omistaja Donald Sterling jäi kiinni afroamerikkalaisia loukkaavista puheistaan, jotka nauhoitettiin hänen tietämättään. Sterling puhui yleisesti loukkaavaan sävyyn afroamerikkalaisista sekä ihmetteli naisystävänsä halua sosialisoida liigan tunnetuimpiin entisiin tähtiin kuuluvan Earvin ”Magic” Johnsonin kanssa. Sterling sai puheistaan NBA-liigalta nopeasti elinikäisen toimintakiellon ja hänet pakotettiin myymään joukkueensa. Sterlingin tapauksessa korostettiin sitä, miten amerikkalaisessa yhteiskunnassa vallitsee nollatoleranssi rasismin suhteen.

Toisaalla on samaan aikaan käyty keskustelua siitä, tulisiko Washington Redskins -jalkapallojoukkueen vaihtaa Yhdysvaltain alkuperäisväestöä herjaava nimensä. Vaikka molemmissa keskusteluissa on ollut keskiössä rasistisen ja kansanryhmää loukkaavan toiminnan rajoittaminen, niin ainoastaan toisessa kollektiivinen tuomio rasismille on ollut selvä. Rasistisista puheistaan kiinni jäänyt Donald Sterling sai osakseen nopean yksimielisen paheksunnan. Redskins-joukkueen omistajien haluttomuus vaihtaa joukkueensa nimeä on sen sijaan saanut laajalti ymmärrystä. Tapaukset eivät ole täysin yhteneväiset, mutta niiden ympärillä käytyä keskustelua tarkastelemalla voidaan huomata, miten yhdysvaltalaisessa poliittisessa kulttuurissa esiintyy aste-eroja sen suhteen, miten eri kansanryhmiin suhtaudutaan. Tämä on merkittävä huomio puhuttaessa valtiosta, joka kavahtaa etnistä arvottamista ja pitää pyhänä periaatteenaan sitä, että ihonväristä riippumatta jokainen yhdysvaltalainen voi odottaa tasaveroista kohtelua ja yhdenvertaisia oikeuksia.

Washingtonin punanahat

Washingtonin Redskins -joukkueen nimi juontaa vuoteen 1932, jolloin vielä Bostonissa sijainnut jalkapallojoukkue Boston Braves otti Redskins-nimen käyttöönsä erottuakseen toisesta Braves-nimeä käyttävästä baseball-seurasta. Myös Braves-nimi viittaa Amerikan alkuperäisväestöön merkiten ”soturia”. Yhdysvaltain urheilumaailma onkin tulvillaan Amerikan alkuperäisväestöön viittaavia nimiä, etenkin yliopistourheilun saralla. Useimmat nimistä eivät kuitenkaan ole herjaavia nimiä (racial slur), kuten Redskins, vaan kuvailevia tai alkuperäisasukkaiden heimonimiin pohjautuvia, kuten esimerkiksi jääkiekkoseura Chicago Blackhawks. Redskins-nimen vaihtoa on vaadittu jo vuosikymmeniä, mutta kiista on aktivoitunut tänä vuonna asian tiimoilta nostettujen oikeusjuttujen myötä.

Redskins-termi ei alkujaan viitannut vain viattomasti ihonväriin, vaan termi syntyi alun perin 1700-luvulla, jolloin alkuperäisväestön tappamisesta maksettiin korvaus ”punanahan”esittämistä vastaan. Tapporahaa maksettiin etenkin seitsenvuotisen sodan aikana (1754-1760), jolloin esimerkiksi Massachusettsin kuvernööri määritti punanahasta maksetun palkkion 40 punnaksi. Redskinsien omistajan George Preson Marshallin ottaessa nimen joukkueensa käyttöön 1932 oli tapporahamerkitys muuttunut alkuperäisväestön edustajaa tarkoittavaksi etniseksi solvaukseksi. Termi ei siis ole viimeisen kolmen sadan vuoden aikana ollut neutraali tai kunnioittava, vaan ”nigger”-termin kaltainen pejoratiivinen ilmaisu. Redskin rinnastetaankin kielenkäytössä nykyään afroamerikkalaisista käytettävään solvaukseen, puhuttaessa ”n-” ja ”r-sanoista”.

Redskins-joukkueen ensimmäinen omistaja Preston Marshall sai myös aikaiseksi koko jalkapalloliigaa koskevan säännön vuonna 1933, joka esti afroamerikkalaisten urheilijoiden osallistumisen amerikkalaisen jalkapallon ammattilaissarjoihin vuoteen 1946 saakka. Joukkueen nimeämisen aikaan Yhdysvaltain virallinen politiikka oli voimakkaasti pakkoyhtenäistävä; vaikka esimerkiksi afroamerikkalaisten oikeudet olivat etenkin pohjoisessa kohentuneet, niin koko maassa olivat vielä voimassa alkuperäisväestöä koskevat ”sivilisointisäännökset, jotka mm. rajasivat alkuperäisväestön vapaata liikkumaoikeutta ja kriminalisoivat perinteisten heimotapojen noudattamisen. Redskins-joukkue oli viimeinen afroamerikkalaisia palkkaamaton joukkue aikana, jolloin kaikissa muissa joukkueissa oli jo tämän taustan omaavia pelaajia. Ensimmäinen ei-valkoihoinen pelaaja palkattiin Redskinseihin vasta vuonna 1962. Redskins oli myös pitkään jalkapalloliigan eteläisin joukkue ja piti omilla toimillaan yllä”vanhan etelän” rotuerottelupolitiikan käytänteitä.

Maskottikulttuuri

Urheilujoukkueiden nimeäminen halveksitun kansanosan mukaan kuulostaa oudolta. Antropologi Pauline Turner Strong (2004) on selittänyt ilmiössä olevan kyse valkoihoisen valtaväestön hegemonian vahvistamisesta identiteettivarkauden kautta. ”Intianisoimalla” täysin valkoihoisista pelaajista koostuva joukkue ryöstettiin samalla alkuperäisväestön oikeus omaan historiaansa ja kulttuuriinsa. Autenttisen alkuperäiskulttuurin sijasta alkuperäisväestöön alettiin liittää keinotekoisia ”intianisoinnin” kautta luotuja stereotypioita, joita toistettiin yleisölle urheilujoukkueen maskotti-hahmon avulla. Esimerkiksi Redskins-joukkue käytti vielä viime vuosiin asti ottelutapahtumissaan ”intiaaniasuista päällikköä”samaan tapaan kuin jotkut joukkueet käyttävät esimerkiksi tiettyä eläintä ottelutapahtuman aikaisena symbolinaan. Amerikan alkuperäisväestön monimuotoisuus ja autenttisuus suodatettiin näin valtaväestön luomaan figuuriin, jonka yksinkertaisia piirteitä voitiin loputtomasti toistaa pop-kulttuurin kaltaisesti. Samalla alkuperäisväestö suljettiin siltä keskinäisen kunnioittamisen periaatteelta, jota sovellettiin Yhdysvaltain muihin kansanosiin. Lopulta alkuperäisväestön aito kulttuuri peittyi massojen tietoisuudessa keksityn alle ja alkuperäisväestön kulttuuri-identiteetiksi muodostui karikatyyrimäinen maskotin rooli.  Alkuperäisväestölle luotu maskotti-identiteetti johti lopulta siihen, että heidän asemansa myös kansalaisina vakiintui valtaväestöä vähempiarvoiseksi. Intiaanifiguuri koristaa edelleen Redskinsien pelaajien kypäriä. Maskotin asemaan jätetylle alkuperäisväestölle ei ole ollut tarpeen antaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa olennaista keskinäistä kunnioitusta, jonka tärkeydestä esimerkiksi filosofi Charles Taylor (1994, 25 – 75) on kirjoittanut.

Eri vähemmistökulttuurien välillä vallitsevat erot kunnioittamisen ja autonomian suhteen näyttäytyvät, kun verrataan Redskins-tapauksen saamaa huomiota siihen, miten samanaikaisesti suhtauduttiin koripallomaailmassa ilmenneeseen afroamerikkalaisiin kohdistuvaan rasismiin.

Donald Sterling ja rasismin nollatoleranssi

Keväällä 2014 Los Angeles Clippers -koripallojoukkeen omistaja Donald Sterling joutui kiipeliin toruttuaan naisystäväänsä siitä, että tämä vietti liiaksi aikaa afroamerikkalaisten kanssa. Erityisesti Sterling torui naisystäväänsä tämän kiinnostuksesta entiseen koripallotähteen Earvin ”Magic” Johnsoniin. Sterlingin naisystävä nauhoitti keskustelun, ja nauhan päästyä julkisuuteen Sterling sai osakseen valtavasti julkista paheksuntaa. Sterlingin käytöksen tuomitsivat kaikki, myös hänen oman joukkueensa pelaajat ja valmennusjohto. NBA-seura Cleveland Cavaliersin omistaja Dan Gilbert vaati ensimmäisenä nollatoleranssia Sterlingin käytökselle. NBA-liigan johto vastasi huutoon, ja Sterling poistettiin eliniäkseen liigan toiminnasta ja hänet pakotettiin myymään joukkueensa Microsoftin entiselle toimitusjohtajalle Steve Ballmerille. NBA-liigan johtaja David Sternin aloitteellisuus asiassa ja nopeat toimet Sterlingin tuomitsemiseksi poikkesivat voimakkaasti juridisoituneen amerikkalaisen yhteiskunnan varovaisista toimintamalleista, ja Stern saikin runsaasti kiitosta suoraselkäisyydestään. Sterling yritti juridisoida kiistan ja ohjata keskustelun pois rasismisyytöksistä vedoten muun muassa yksityisomaisuuden suojaan ja sananvapauteensa. Sterling puolustautui sillä, ettei ei hän esimerkiksi voinut tietää, että hänen kommenttinsa nauhoitettiin, eivätkä ne olleet julkisiksi kannanotoiksi tarkoitettuja. Sterling joutui kuitenkin taipumaan kiistassa lopullisesti heinäkuun lopulla, jolloin oikeus hyväksyi käytännössä hänen joukkueensa pakkomyynnin.

Sterlingin tapauksessa valtaosa julkisesta keskustelusta keskittyi siis Sterlingin rasististen lausuntojen paheksumiseen, mutta esiin noussut laillisuusnäkökulma ei ollut merkityksetön, sillä NBA-liigan säännöt kielsivät kategorisesti Sterlingin harjoittaman rasismipuheen, julkisesti ja yksityisesti.

Redskinsin tapauksessa laillisuusnäkökulma on ollut voimakkaasti keskustelussa esillä, mutta sitä on päinvastoin käytetty argumenttina sen puolesta, että jalkapallojoukkueen omistajalla on täysi laillinen oikeus käyttää joukkueestaan yhtä kansanosaa halventavaa nimeä. Redskinsin tapauksessa on vedottu siihen, että nimi oli täysin laillinen vuonna 1932, vaikka se nyt olisikin jalkapalloliigan sääntöjen vastainen.

Redskins-tyyppisen tavaramerkin rekisteröinti ja käyttöönotto on kuitenkin jo pitkään ollut mahdotonta, ja halventavien nimien rekisteröiminen on ollut kiellettyä jo vuosikymmeniä. Lainsäädäntö ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa taannehtiva, vaan se suojaa aiemmin käyttöönotettuja tuotemerkkejä. Niinpä lakiin ja talouteen pohjautuva argumentointi onkin ollut Redskins-tavaramerkin puolustajien keskeisin keino puolustaa näkökantojaan. Vaikka Redskins-joukkueen nykyinen omistaja Dan Snyder on omissa lausunnoissaan painottanut etupäässä sitä, että joukkueen nimi on itse asiassa kunnianosoitus alkuperäisasukkaille, ovat nimen säilyttämistä tukevat tahot nostaneet esiin pelon siitä, että pakotettu nimenmuutos rikkoisi amerikkalaisessa poliitisessa kulttuurissa pyhänä pidettyä perustuslain ensimmäistä lisäystä, jonka tarkoitus on mm. estää lainsäädäntö, joka rajoittaisi vapaata puheoikeutta. Tämä on sama argumentti, jolla Donald Sterling puolusti itseään hänen rasististen mielipiteidensä levittyä julkisuuteen, saavuttamatta juurikaan sympatiaa. Redskinsien kohdalla suuren yleisön raivo ja vaatimukset vastavuoroisesta kunnioittamista ovat kuitenkin vaimentuneet yksityisomaisuuden ja sananvapauden suojan edessä. Nykyiset vaatimukset nimen poistamiseksi on pyritty leimaamaan poliittisen korrektiuden ylikorostamisena.

Kunnioittamisen retoriikka

Oikeus ei kuitenkaan ole ollut pelkästään Redskins-nimen puolustajien kannalla. Kesäkuussa 2014 Yhdysvaltain patenttivirasto kumosi Washington Redskins -joukkueen oikeudet kuuteen eri Redskins-pohjaiseen tuotemerkkiin perustellen päätöstään sillä, että tuotemerkit halventavat Amerikan alkuperäisväestöä. Päätös syntyi Amerikan alkuperäisväestön edustajien haettua muutosta halventavan tuotemerkin käyttöön. Sama virasto oli päättänyt jo vuonna 1999 Redskins-tuotemerkkien patenttioikeuden poistamisesta, mutta silloin Redskins-joukkueen edustajat saivat päätöksen kumottua valitustuomioistuimessa, ja siihen he luottavat tälläkin kertaa. Päätös ja sitä edeltänyt prosessi on kuitenkin nostanut kiistan päivänpoliittiselle tasolle, ja esimerkiksi useat demokraattipoliitikot, kuten senaatin demokraattiryhmän johtaja Harry Reid, ovat ilmoittaneet boikotoivansa pääkaupunkia edustavan joukkueen tilaisuuksia, kunnes se luopuu nimestään.

Myös nimen säilyttämisen kannalle on ilmoittautunut politiikoita, eri toten republikaaneja, joten kiista on saanut puoluepoliittisen lisävärin. Nimen säilyttämisen kannattajien osalta kiista pyritään nyt esittämään siten, että vastakkain ovat poliittisen korrektiuden ylitulkitseminen (”political correctness on steroids”), kuten republikaaneja edustava Jackson Miller on todennut, sekä holhousmentaliteetti ja perinteiset amerikkalaiset yksilön vapauden ja omaisuuden suojan periaatteet. Jacksonin mukaan kiista onkin kasinobisneksessä rikastuneen Oneida-heimon juoni rehellisiä amerikkalaisia yrittäjiä kohtaan. Mielenkiintoista on, että Jacksonin näkemyksessä toistuu alkuperäisväestöön aikanaan liitetyt pelot siitä, että alkuperäisväestön toimet edelleen muodostavat uhan valtaväestölle.

Rasististen steretypioiden toistamisen lisäksi Redskins-nimen puolustajien taktiikkana on  ollut esittää nimi kunnianosoituksena Amerikan alkuperäisväestölle. Tämä on ollut etenkin joukkueen omistajan Dan Snyderin retorinen strategia. Snyder on korostanut nimen olevan ”kunniamerkki”, ja myös joukkueen nettisivuilla on videoita, joissa alkuperäisväestön edustajat kertovat kokevansa nimen kunnianosoituksena. Myös NFL-jalkapalloliigan johtaja Roger Goodel on todennut Redskinsin tuottaneen nimellään jo 80 vuotta kunniaa alkuperäisväestölle. Pauline Turner Strongin (2004) mukaan tällainen alkuperäisväestön omaa ääntävastustava argumentointi on mahdollista, koska alkuperäisväestön identiteetti ja kulttuuri on pelkistetty maskottien ja karikatyyrien tasolle. Joukkueen nimen kannattajien aito usko siihen, että joukkueen nimi tuottaa alkuperäisväestölle kunniaa, ylittää nimen kannattajien mielessä alkuperäisväestön kokemuksen nimen halventavasta sävystä, eli nimen säilyttämisen uskotaan yleisesti olevan perusteltua, ja jopa arvostavan alkuperäisasukkaita. Turner Strongin mukaan alkuperäisväestön oikeutta puuttua nimen käyttöön ei enää tunnusteta, koska oikeus nimeen ja sen kautta tapahtuvaan kuvitteelliseen kunnioittamisen aktiin on siirtynyt valtaväestölle. Pseudo-intiaanien historia ja kentällä uudelleen tuotetut seremoniat maskotteineen ovat täydellisesti irtautuneet alkuperästään ja samalla on kadonnut alkuperäisasukkaiden oikeus kulttuurisiin symboleihinsa ja mahdollisuuteensa hallita tarinaansa. Brenda Farnell (2004, 39) kutsuu samaa ilmiötä kunnioittamisen retoriikaksi, jonka tarkoituksena on voittaa keskustelussa moraalinen etulyöntiasema sekä peittää puheteon todelliset rasistiset motiivit – olivat ne sitten tiedostettuja tai eivät.

Lopuksi

Mistä sitten johtuu, että nämä kaksi urheiluun liityvää rasismikeskustelua, jotka ovat ajallisesti ja kontekstuaalisesti hyvin lähellä toisiaan, ovat olleet painotuksiltaan näin erilaisia? Vaikuttaa siltä, että Amerikan alkuperäisväestön ja Amerikan muiden vähemmistökansanosien kuten afroamerikkalaisten asemassa ja kohtelussa yhteiskunnassa on varsin suuria aste-eroja. Tämä ei tarkoita sitä, että esimerkiksi afroamerikkalaisiin kohdistuva rasismi olisi poistunut, vaan sitä että afroamerikkalaisia kollektiivisena yhteisönä arvostetaan eri lailla kuin Amerikan alkuperäisväestöä. Vaikuttaa siltä, että afroamerikkalaiset ovat ansainneet poliittisen kunnioituksen siinä missä alkuperäisväestö ei ole samaan pystynyt. Taustalla vaikuttavat luonnollisesti Yhdysvaltain sisällissota sekä afroamerikkalaisten kansalaisoikeusliikkeen voittokulku. Nämä kamppailut ovat voittaneet afroamerikkalaiselle väestölle ne vakavasti otettavuuden poliittiset oikeudet, joita alkuperäisväestöllä ei vielä ole.

Ben Carrington (2010) on liittänyt edellä mainittujen tapahtumaketjujen yhteyteen myös afroamerikkalaisten urheilusankareiden toiminnan. Hänen mukaansa afroamerikkalaiset onnistuivat murtautumaan valkoisten heille asettamasta kulttuuri-identiteetistä juuri urheilusankaruuden kautta. Käännekohtana Carrington (2010, 17) pitää vuotta 1905, jolloin afroamerikkalainen Jack Johnson, jonka vanhemmat olivat syntyneet orjuuteen, löi valkoihoisen nyrkkeilyssä (Carrington 2010, 17). Tämän jälkeen valkoinen selitysmalli, jossa afroamerikkalaiset nähtiin kaikin tavoin valkoista väestöä heikompina, joutui kriisiin, josta se ei koskaan selvinnyt. Amerikan alkuperäisväestön kohdalla samanlaista kamppailua ei ole tapahtunut ja alkuperäisväestö on edelleen lukittunut maskotin asemaan, josta sen näyttää olevan vaikea murtautua ulos. Tämä näkyy selvästi edellä kuvattuja keskusteluja verrattaessa. Siinä missä Sterlingin tapauksessa käytännössä koko yhteiskunta asettuu loukatuksi tulleen afroamerikkalaisen väestön asemaan ja vaatii tuomiota rasistisesta käytöksestä, alkuperäisväestön identiteetin loukkaamista puolustetaan retoriikalla, jossa kolonialistisin sanakäänteinen annetaan ymmärtää valtaväestön tietävän, mikä Amerikan alkuperäisväestölle on parhaaksi.

Rasistisen kielenkäytön kaksoisstandartit paljastuvat kuvittelemalla mistä tahansa muusta Yhdysvaltain etnisestä väestöstä kaytettävää nimitystä urheilujoukkueen nimenä. Pohjois-Coloradon yliopiston satiirisesti nimetty the Fighting Whites joukkue on onnistunut kaupallistamaan tämän tematiikan ja sen fanituotteista onkin tullut erittäin suosittuja. Myös Amerikan alkuperäisväestö on havainnollistanut asemaansa kampanjoissaan kysymällä, voisiko olla mahdollista, että olisi urheilujoukkue nimeltä ”New York Jews” tai ”San Francisco Chinamen”. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Amerikan vanhimmat asukkaat ovat heikoimmassa asemansa suhteessa oman historiansa ja kulttuurinsa hallitsemiseen ja joutuvat kamppailemaan saadakseen puhua omasta puolestaan.

Lähteitä

Carrington, Ben. 2010. Race, Sport and Politics: The Sporting Black Diaspora. Sage, London.

Farnell, Brenda. 2004. ”The Fancy Dance of Racializing Discourse”. Journal of Sports and Social Issues, Vol. 28, No. 1.

Taylor, Charles. 1994. ”The Politics of Recognition”, teoksessa Gutmann, Amy (toim.) Multiculturalism: Examining the Politics of Recognition. Princeton University Press, New Jersey.

Turner Strong, Pauline. 2004. ”The Mascot Slot: Cultural Citizenship, Political Correctness, and Pseudo-Indian Sports Symbols”. Journal of Sports and Social Issues, Vol. 28, No. 1.

Artikkelikuva: filterssofly / Pixabay

Julkaisu Urheilu, rasismi ja Washingtonin punanahat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tarina kahdesta kaupungista

New York tunnettiin pitkään etenkin järjestäytyneestä rikollisuudestaan. Rikollisuuden kitkemisen katsotaan alkaneen vuonna 1977, jolloin pormestariehdokas Ed Koch voitti vaalit ”laki ja oikeus” -teemallaan. Kochin voiton jälkeen rikollisia kohtaan lepsuksi leimatut pormestarikandidaatit ovat olleet tähän asti tuhoon tuomittuja. Tällä kertaa vaalit voitti poikkeuksellisesti ehdokas, jonka kampanjalupauksiin kuului mm. poliisin suorittamien summittaisten ruumiintarkastusten (frisk and search) lopettaminen.

Nämä enimmäkseen ei-valkoisiin kaupunkilaisiin suunnatut tarkastukset ovat vihastuttaneet jo pitkään etenkin käytäntöjen kohteina olevia kansanryhmiä, mutta toisaalta niiden toteuttamisaikana rikollisuus on vähentynyt merkittävästi. On mielenkiintoista, että New Yorkin äänestäjät eivät uskoneet de Blasion vastaehdokkaan, republikaani Joe Lhotan vakuutteluja siitä, että rikollisuus tulee palaamaan New Yorkin kaduille, mikäli aggressiivisista toimenpiteistä luovutaan.

De Blasion valinta saattaakin olla merkki maantieteellisesti New Yorkia laajemmasta asennemuutoksesta, ja se voi avata uusia uusia näkymiä Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan. Demokraattipuolue on kansallisellakin tasolla jo pitkään kampanjoinut ilman sosiaalisen eriarvoisuuden ja sen tuottamien ongelmien esiin tuomista. Tämä on yllättävää, koska eriarvoisuuden esiinnostamisen  voisi kuvitella vetoavan vähävaraisiin, esimerkiksi heidän äänestysaktiivisuuttaan lisäten.

Eri kansanryhmien vastakkainasettelun sijaan demokraatit ovat pyrkineet voittamaan maltillisen keskivertoäänestäjän äänen, mistä taktiikasta erityisesti Bill Clinton tunnettiin. De Blasio kuitenkin irrottautui polarisoivalla kampanjallaan tästä kaavasta täysin. De Blasion strategian keskeisenä kielikuvana toimi argumentti New Yorkista ”kahtena kaupunkina”. Dickensiläistä perua oleva vertaus kuvaa sitä, miten rikkaat ja köyhät ovat muodostaneet omat kaupunkinsa kaupungin sisällä.

Argumentti perustuu toukokuussa julkaistuun raporttiin, jonka mukaan New Yorkin asukkaista noin puolet elää köyhyysrajalla. Asiantilan osoittamisen lisäksi de Blasio on esittänyt muun muassa minimipalkkaa ja sosiaalista asunnontuotantoa eriarvoisuuden vähentämiseksi. Demokraattien tyypillinen, varmisteleva ja jopa köyhiä syyllistävä retoriikka, puuttui nyt täysin de Blasion kampanjasta. Sen sijaan de Blasio nimesi ennen kuulumattomalla tavalla rikkaita suosivat yhteiskuntarakenteet syyksi köyhyydelle ja sosiaaliselle eriarvoisuudelle.

Charles Dickensin romaani Kaksi kaupunkia pitää sisällään varoituksen siitä, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden kylväminen johtaa lopulta luokkienväliseen konfliktiin.  Amerikkalaisessa poliittisessa retoriikassa ykseyden korostaminen on kuitenkin lähtökohta, joka pohjaa esimerkiksi laajasti käytössä olevan uskollisuudenvalan ”one nation under god” -viestiin. De Blasion vastaehdokkaana ollut Lhota yrittikin kampittaa de Blasiota korostamalla kaupungin yhtenäisyyttä ja uhkaamalla de Blasion valinnan pormestariksi altistavan kaupungin luokkasodalle.

Demokraattien uskomuksena on ollut, että retorisesta radikalismista seuraa maltillisen valkokaulusäänestäjän sosialisminpelkoinen vastareaktio ja heilahtaminen republikaaniehdokkaan taakse, kuten kävi Michael Dukakiksen kärsiessä tappion Gerge  H.W. Bushille vuoden 1988 presidentivaaleissa. Tätä ilmiötä ei kuitenkaan nyt tapahtunut, vaan de Blasio sai voittonsa.

Miksi näin kävi? Columbian yliopiston journalistiikan professori Thomas B. Edsallin mukaan de Blasion valinta saattaa olla seurausta New Yorkin alueen demografisesta muutoksesta. On havaittu, että eri kansanryhmien välillä vallitsee vahva erimielisyys köyhyyden syistä. Mustat ja latinot uskovat, että köyhyys kumpuaa yhteiskunnan rakenteista. Puolet valkoisista taas uskoo, että köyhyys on ainakin osittain köyhän omaa syytä. New Yorkin äänestäjäkunnassa valkoisten lukumäärä ja merkitys pienenevät jatkuvasti, ja näin ollen rohkeampi retoriikka tulee mahdolliseksi.

Toisaalta de Blasio otti myös riskin suhteessa mustiin ja lationoäänestäjiin kannattaessan voimakkaasti ns. charter-koulujen tuen vähentämistä. Nämä normaaleja kouluja itsenäisemmin toimivat koulut ovat sijoittuneet valtaosin huonosti toimeentulevien perheiden koulupiireihin ja saavuttaneet hyviä oppimistuloksia. De Blasio asettui kuitenkin tukemaan opettajien ammattiliittoja, jotka vaativat kaupungin resurssien keskittämistä kunnallisille kouluille. Tämän riskin ottaminen ei ennusteista huolimatta kuitenkaan kaatanut de Blasiota, vaan hän voitti lähes sata prosenttia mustien ja latinoäänestäjien äänistä kannattamalla heille epäedullista koulupolitiikkaa. Näyttää siis siltä, että demografinen muutos antaa mahdollisuuden rohkeammalle sosiaalipolitiikalle.

Uusi urbaami populismi

De Blasion voitto on jo ehditty nimetä todisteeksi uudesta urbaanin populismin noususta. Näissä arvioissa uusi populismin muoto näyttäytyy liberaalina vastareaktiona oikeistovoimien jo vastatuulessa olevalle teekutsu-liikkeelle. Urbaanin populismin juuret löytyvät osittain Occupy Wall Street -liikkeestä, jonka sanoma on nyt jalostunut vaalikelpoiseksi ja löytänyt tiensä vallan salonkeihin. Demografisen muutoksen lisäksi uutta urbaania populismia ruokkii kaupungistuminen, mistä demokraatit hyötyvät selkeästi, sillä tiheimmin asutuilla alueilla demokraatit muodostavat lähes poikkeuksetta enemmistön.

Myös Yhdysvalloissa kokonaisuutena valkoinen äänestäjäkunta on kutistumaan päin, ja väestö on keskittynyt kaupunkeihin. Urbaanin populismi nousu onkin todennäköistä lähitulevaisuudessa vähintään Yhdysvaltain suurimmissa kaupungeissa. New Yorkin lisäksi poliittisen agendan muutos on jo nähtävissä Bostonin ja Los Angelesin viimeaikaisissa pormestarivaaleissa.

Urbaani populismi hakee ratkaisuja ensisijaisesti kotikutoisiin ongelmiiin, kuten rakennemuutoksesta johtuvaan Detroitin kaltaisten vanhojen teollisuuskaupunkien yhteiskuntarakenteiden romahtamiseen ja suurten tuloerojen aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin. Hyvinvointikysymysten korostuminen poliittisessa toiminnassa voi johtaa siihen, että Yhdysvallat kääntyy aiempaa enemmän sisäänpäin painottaen oman kansakuntansa rakentamista ja eheyttämistä.

On ennakoitavissa, että seurauksena urbaanin politiikan ilmiölle saattaa syntyä myös sarja konservatiivisiä vastareaktioita, kuten kävi 1990-luvun alussa, jolloin Rudy Giuliani syrjäytti New Yorkin edellisen liberaalin pormestarin David Dinkinsin. New Yorkin konservatiivit saivat tuolloin nostetta Crown Heightsin rotumellakoista, ja nollatoleranssiin uskoneen Giulianin myötä lakia ja oikeutta jaettiin entistä kovaotteisemmin.

Konservatiivit ovat kuitenkin juuri nyt vailla suuntaa, eikä nopea vastareaktio ole todennäköinen. Luultavaa sen sijaan on, että jakolinjat demokraattipuolueen sisällä syvenevät ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativat uudistajat tulevat haastamaan ne valkokaulussosialistit, jotka ovat tottuneet pitämään Bill Clintonia esikuvanaan ja tähän asti päässeet päättämään demokraattipuolueen agendan. Tämä tulkinta ennustaa ongelmia myös Hillary Clintonille seuraavissa presidentinvaaleissa.

Julkaisu New Yorkin pormestarivaalit ja uusi urbaani populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

9/11-muistomerkki koostuu puistoalueesta, joka käsittää kaksi kaksoistornien ulkoreunojen ääriviivoja mukailevaa mustalla marmorilla reunustettua kuilua, joihin pauhaava vesi putoaa. Kaksoistornien kuilujen viereen nouseva museo on vielä rakenteilla. Museon puute korostaa muistomerkistä puuttuvaa, muistomerkeille tyypillistä, valmiiksi annettua lukuohjetta. Selittämättömyyttä alleviivaa kuilujen muodostama tyhjyys. Erityisesti 9/11-muistomerkissä depolitisoinnin kautta tapahtuva politisoiminen herättää ajatuksia. Onko ilman museota avattu puisto pyrkimys estää kysymysten esittäminen, selityksen puuttuminen, vai aito kävijälle annettu mahdollisuus löytää omat merkityksensä? Se, että muistamisen tapoja ja unohtamisen kohteita ei anneta etukäteen, laajentaa myös tulkintahorisonttia.

Sama tematiikka ja narratiivin puutteesta kumpuava keskustelu on tuttu vuonna 1982 valmistuneesta Washingtonissa sijaitsevasta Vietnamin sodan muistomerkistä. Kyseinen muistomerkki koostuu maahan upotetetuista muistoseinistä, joihin on kaiverrettu Vietnamissa kuolleiden nimet kronologisessa järjestyksessä. Vietnamin sodan muistomerkki herätti aikanaan kiivasta keskustelua, koska se ei tarjoa selitystä tai kertomusta. Tämän takia muistoseinän läheisyyteen katsottiin tarpeelliseksi lisätä jälkikäteen perinteisempi sankarillisia sotilaita kuvaava pronssipatsas.

WTC-monumentista sankaripatsaat puuttuvat, mikä on poikkeus amerikkalaisessa patriotismia korostavassa kulttuurissa. Ainoa sankaripatsaaseen rinnastettava elementti 9/11-muistomerkillä on ”Selviytyjäpuu”, iskusta elävänä selvinnyt puu, joka on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan toisen tornikuilun kupeeseen. Puu on tuettu voimakkailla, lähes väkivaltaisilla ketjuilla. Sen selvityminen ja maassapysyminen jatkossakin on haluttu varmistaa.

Kiintoisasti selviytyjäpuu vaikuttaa vetävän selvästi eniten väkijoukkoja puoleensa koko monumentissa. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että se on ainoa osa aluetta, johon liittyy annettu, opasvihkosesta luettavissa oleva tarina. Selviytyjäpuu korostaa monumentista puuttuvaa yhteistä kertomusta ja on muodostunut toteemiksi, jonka juureen lasketaan kukkia ja jonka oksille vierailijat ovat jättäneet kolikoita niin kuin toivomuslähteelle ikään. Puu tarjoaa puistossa kulkevielle ihmisille merkityksen.

Puistossa seisoessa kaksoistornien kuilut ovat lähes huomaamattomia ja vesiputousten pauhu peittyy ala-Manhattanin kiireen ääniin. Horisontaalisesti katsottuna kyseessä voisikin olla tyypillinen, vasta muotoutumassa oleva kaupunkiaukio. Ihmisten liikettä ei pyritä ohjailemaan, vaan puistossa voi istuskella ja käyskennellä puiden lomassa.

Kuiluja lähestyessä monumentin merkitykset alkavat kiertyä auki. Kuiluja reunustavat mustat marmorilaatat. Laattoihin on painettu iskussa menehtyneiden nimet, jotka on ryhmitelty ilman aakkos- tai muuta järjestystä mutta kuitenkin niin, että toisensa tunteneiden uhrien nimet on sijoitettu muistolaatassa toistensa lähelle. Laatoista löytyvät pelkät nimet, ei siis esimerkiksi kansallisuuksia tai asuinpaikkoja. Nimien sijoittelussa pyrittiin välttämään muistamisen hierarkioiden syntymistä, eli sitä, että esimerkiksi palokuntaan kuuluneet uhrit olisi nostettu erityisesti esille. Puiston reunalle on sijoitettu päätteitä, joiden avulla etsimänsä nimen voi paikallistaa.

Laatoista ei löydy pelkästään WTC-iskussa kuolleiden nimet, vaan niinhin on painettu myös Pentagonissa menehtyneiden sekä pennsylvanialaiselle pellolle iskeytyneen lento 93:n uhrien nimet. Laatasta löytyvät myös vuoden 1993 WTC-autopommi-iskun uhrien nimet.

Kuilun äärellä monumentin luonne sekulaarina katedraalina korostuu. Horisontaalisen katseen muuttuessa kuilun reunalla vertikaaliseksi muut äänet hukkuvat vesiputouksen pauhun alle ja monotoninen veden liike mustalla pinnalla pelkistää aistiärsykkeet. Tuonelan virrasta muistuttava vesi katoaa kuilun pohjalla neliönmuotoiseen aukkoon. Aistien havainnoima luonnonmukaiselta vaikuttava rauha ei tietenkään ole totta. Näennäinen veden liikkeen vaivattomuus on kuilujen alle kätkettyjen koneiden aikaansaama illuusio.

Mutta mikä katsoo kuilusta takaisin? Mikä on se normatiivinen ohje, jonka muistomerkki antaa? Paikka on pyhitetty muistolle, ei analyysille tai tiedonjakamiselle. Menneisyyttä hallitaan ehkäisten kysymyksiä. Kuilun viereen nouseva museo tulee täyttämään tyhjiötä ja epäilemättä tarjoamaan narratiivin. Toisaalta museo tulee olemaan irrallinen, vapaasta kaupunkitilasta erottuva maksullinen laitos, jonne kaikki puistossa vierailevat eivät kulje. Tälle enemmistölle päällimmäiseksi selitykseksi jää selityksen puute. Puistosta onkin sanottu, että mielenrauhan sijasta siellä kävijän valtaa kyyninen epätoivo.

Vaikka toukokuussa läntisen pallonpuoliskon korkeimmaksi kohonnut uusi WTC-torni (WTC 1, Freedom Tower) ei olekaan osa monumenttia, nivoutuu toisen tornikuilun vierestä nouseva 1776 jalkaa korkea rakennus osaksi merkitysten kokonaisuutta tarjoten kenties kiintopisteen selitystä hakevalle katseelle. Rinnakkain on kaksi katedraalia, joista toinen kohoaa korkeuksiin ja toinen laskeutuu kohti maan ydintä.

9/11-monumentti ei ole aikaansaanut Vietnamin muistomerkin kaltaista kiistaa. Narratiivin puute näkyy myös muistomerkistä käydyssä keskustelussa. Suurin huolenaihe on ollut ihmisten huoleton käyttäytyminen muistomerkillä. Turistilaumat saapuvat paikalle käyttäen marmorilaattoja eväiden syöntialustoinaan ja kuvauttaen itseään kuilun reunalla hilpeästi hymyillen. Tämän seurauksena muistomerkille kuljettavan kujan varrella muistutetaankin nyt useasti ja monella eri kielellä paikan olevan hiljaista kunnioittamista varten. Tämä jääkin ainoaksi lukuohjeeksi muistomerkille saapuvalle vieraalle. Paikka, johon vieras on astumassa, on hiljentymistä ja kunnioittamista, ei kysymysten esittämistä varten. Ohje on vastoin monumentin suunnitelleen newyorkilaisen Michael Aradin alkuperäisajatusta, jonka mukaan puiston tulisi irtautua syntyhistoriastaan ja tarjota niin turisteille, omaisille kuin koiranulkoiluttajillekin vapaa, tasa-arvoinen ja ennen kaikkea elävä kaupunkitila. Aradin alkuperäisajatusta voi tulkita niin, että muistomerkki itse asiassa kannustaa unohtamiseen. On selvää, että tähän ei olla vielä valmiita.

Artikkelikuva: Svein-Magne Tunli / Wikimedia Commons

Julkaisu Politiikan tutkija 9/11-muistomerkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pelkistetysti kyse on siitä, että niin sanotut George W. Bushin ajan väliaikaisiksi suunnitellut veronkevennykset ovat nyt lakkaamassa samaan aikaan kun budjetin tasapainottamiseksi määrätyt automaattiset menoleikkurit astuvat voimaan. Toteutuessaan nämä jossain määrin poliittisen kontrollin ulkopuolella olevat leikkaukset iskisivät kipeimmin keskiluokkaan ja joidenkin ennusteiden mukaan lähettäisivät Yhdysvallat ja maailmantalouden uuteen taantumaan.

Keskiluokka vai keski-ikäiset?

“Onko koko keskustelu talousjyrkänteestä pelkkää teatteria?”, kysyy American Enterprise Instituten entinen johtaja ja presidentti Reaganin hallinnossa työskennellyt Christopher DeMuth. DeMuth väittää, että nykyhetken poliittinen retoriikka, joka painottaa yli puoluelinjojen keskiluokan kärsimysten välttämistä, on huijausta, jonka avulla sekä demokraatit että republikaanit peittävät tulonsiirrot, jotka eivät ole tuloluokkien vaan sukupolvien välisiä.

Ongelma ei siis olekaan keynesiläisen elvytysopin kestämättömyys vaan poliittinen järjestelmä, jossa äänestäjiä ostetaan hyvää jakamalla ja lasku jätetään tulevien sukupolvien maksettavaksi. Tämän muuallakin kuullun syytöksen toteuttaminen on Yhdysvalloissa ollut muita maita helpompaa, siillä velka on pystytty hankkimaan suurilta osin kotimarkkinoilta dollarimääräisenä. Tämä tarkoittaa, että Yhdysvallat on velkaa itselleen omassa rahayksikössään, joten velan voi teoriassa aina maksaa pois painamalla lisää rahaa.

DeMuth kuulostaa varsin perinteiseltä talouskonservatiiviltä, mutta hänen näkemyksensä poliittisen järjestelmän systemaattisista ongelmista kriisin selittäjänä on totuttua omaperäisempi. DeMuthin mukaan budjettikäsittelyä on 1970-luvulta lähtien hajautettu yhä enemmän, minkä johdosta intressiryhmät ja populistiset virtaukset ovat päässeet vaikuttamaan yksittäisiin poliitikkoihin, joihin päätökset henkilöityvät sen sijaan että vastuu kannettaisiin kollegiaalisesti. Samalla kokonaisuudet ovat hämärtyneet päätöksenteossa.

Ratkaisu DeMuthin mukaan löytyykin budjettikirjojen sijaan ensisijaisesti uudesta ”reiluuden retoriikasta”, jossa nykyiset kielikuvat kyseenalaistetaan ja keskustelu siirretään tuloluokista sukupolviin. Epäselväksi jää, miten reiluun retoriikkaan päästään, jos järjestelmä on laho.

Pyhä puolustus

Alijäämäiset budjetit ovat viime vuosikymmenien normi Yhdysvaltojen valtiontaloudessa. Velalle on myös aina löydetty syynsä. Esimerkiksi republikaanipresidenttien Ronald Reaganin ja George Bushin aikana puolustusmenojen rahoittamista velalla perusteltiin sillä, että kyseessä oli investointi kylmän sodan voittamiseksi.

Kylmä sota voitettiin, ja Yhdysvallat on tällä hetkellä sotilaallisesti globaali suvereeni, mutta sotilasmenot ovat edelleen momentti, johon kukaan ei halua koskea, vaikka varsin maltillinen puolustusmenojen leikkaus poistaisi budjettihuolet. Syyt koskemattomuuteen löytyvät sotateollisuuden lobbausvoimasta ja vaalitaktisesta retoriikasta, joka esittää puolustusteollisuuden kotimaisten työpaikkojen takaajana.

Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkään on poliittisesti mahdollista syytää rahaa uusiin hävittäjähankkeisiin samaan aikaan kun monessa osassa Yhdysvaltoja eletään kehitysmaita vastaavissa oloissa ja esimerkiksi Detroitin kaltaisissa kaupungeissa urbaani rappio ja köyhyys ovat jatkuneet jo vuosikymmeniä. Puolustusmenot ovat keskiluokan lisäksi toinen retorinen pyhä lehmä, jota suojellessaan poliitikot kulkevat kohti kuilua. Patriotismin ja maanpuolustuksen yhdistelmä ei kuitenkaan ole vielä rikkoutunut, eivätkä slummien asukkaat ole nousseet vaatimaan puolustusmenojen muuttamista sosiaalisiksi tulonsiirroiksi.

Jakautunut kansa

Mutta miksi poliitikot eivät sitten ryhdistäydy ja palaa 1970-luvulta tuttuun kollegiaalisuuteen, jossa budjettikurista otettiin yhteinen puoluerajat ylittävä vastuu?

Eräs syy on vanha tuttu: jakautunut kansa. Yhdysvaltain edustajainhuoneen ja kongressin jäsenet valitaan nykyään lähes yksinomaan niin sanotuista varmoista vaalipiireistä, joissa kilpailevan puolueen ehdokkaalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia tulla valituksi. Ennen oli toisin. Vuonna 1992 edustajainhuoneen jäsenistä joka neljäs tuli vaalipiireistä, joissa voittomarginaali oli niin pieni, että paikat olisivat voineet helposti mennä myös toiselle puolueelle (swing district). Tällä hetkellä samassa tilanteessa on vain joka kymmenes edustaja ja kovan linjan komprommissittomuus on rationaalinen valinta, jolla pyritään vähentämään oman puolueen vastaehdokkaan mahdollisuuksia seuraavissa vaaleissa. Yksittäisellä edustajalla ei ole kannustinta maltillisuuteen.

Velkaneuvotteluiden keskeiset toimijat, presidentti Obama ja edustajainhuoneen puhemies John Boehner, eivät ole tämän kahtiajaon yläpuolella vaan mitä suurimmassa määrin sen ilmentymiä. Poliittisesta keskustelusta, etenkin velkakriisin kohdalla, onkin tullut teatteria, jossa keskeisessä osassa on toisen puolueen mustamaalaaminen.

Huipputason velkaneuvotteluista ja niihin liittyvistä manöövereistä saa hyvän kuvan Bob Woodwardin teoksesta The Price of Politics, joka kertoo viime kesän talouspoliittisestä väännöstä, jossa pelinappulana oli valtiontalouden velkakatto. Woodwardin teoksessa poliitikot näyttäytyvät pikkusieluisina oman reviirinsä ja vaalipiirinsä vartijoina, joista ei enää löydy kykyä nähdä valtion etua. Suurimman kritiikin Woodward kohdistaa presidentti Obamaan, jota Woodward kuvaa viallisen poliittisen järjestelmän tuotteeksi, jolta puuttuu kyky valtiomiesmäisyyteen. Suopeaa kuvaa Woodward ei toki tarjoa kenestäkään Washingtonin sisäpiiriläisestä. Woodwardin kirja täydentääkin pessimistisen kuvan, jossa maailman johtavan valtion ongelmallista poliittista järjestelmää pyörittävät henkilöt, jotka ovat kykenemättämiä nousemaan itsensä yläpuolelle.

Selvää on, että miten ikinä tämä erä talouskeskusteluja päättyykään, kriisit tulevat jatkumaan. Ehkä ensi kesänä keskustelemme siitä, kuinka vararikkoiset osavaltiot, Kalifornia etunenässä, pyytävät liittovaltiota kantamaan osan veloistaan.

Lähteitä

Mandelbaum, Michael. 2010. The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash Stripped Era. Public Affairs,  New York.

Silver, Nate. 2012. ”House Divisions Sharpen as Swing Districts Decline” The New York Times. 27.12. (Luettu 28.12.2012)

Woodward, Bob. 2012. Price of Politics. Simon & Schuster, New York.

Julkaisu Fiscal Cliff: kuilu lamaan vai uusi näytös poliittisessa teatterissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.