Mikä on edustuksellisen ja puntaroivan (deliberatiivisen) demokratian ero?

Puntaroiva demokratia on ihanteellisen demokraattisen päätöksenteon malli. Tutkijat ovat esittäneet hieman erilaisia näkemyksiä siitä, mitä ihanteeseen tarkkaan ottaen sisältyy. Joistakin yleisistä piirteistä ollaan kuitenkin melko yksimielisiä.

Puntaroivassa demokratiassa poliittista päätöksentekoa edeltää määrättyjen ihanteiden mukainen keskustelu. Keskustelu on puntaroivaa, kun siihen voivat osallistua kaikki, joita päätös koskee; kun keskustelijat ovat keskenään tasa-arvoisia, kun esitetyt näkemykset perustellaan, kun muita keskustelijoita kunnioitetaan ja heidän näkemyksiään kuunnellaan ja kun keskustelijat ovat valmiita muuttamaan mielipiteitään, mikäli muiden esittämät argumentit vakuuttavat heidät.

Puntaroivan demokratian ihanne ei ota kantaa siihen, millaisessa instituutiossa demokratia toteutuu. Edustuksellinen demokratia voi olla yhtä lailla puntaroivaa kuin kansalaispaneelin päätöksenteko. Puntaroivan demokratian tutkijat ovat kuitenkin kehittäneet erilaisia suoran kansalaisosallistumisen malleja, joissa pyritään erilaisilla järjestelyillä pitämään huolta puntaroivan demokratian toteutumisesta. Ehkä tunnetuin malleista on kansalaispaneeli, jota kutsutaan mini-demokseksi.

Puntaroivassa demokratiassa poliittista päätöksentekoa edeltää määrättyjen ihanteiden mukainen keskustelu.

Mini-demoksen osallistujajoukko perustuu satunnaisotokseen kansalaisista. Satunnaisotos on arvottu joukko kansalaisia. Tällöin kaikilla kansalaisilla on yhtä suuri mahdollisuus tulla kutsutuksi osallistumaan. Osallistujille jaetaan käsiteltyä teemaa koskevaa tasapuolista tietoa ja he voivat kuulla asiantuntijoita. Osallistujat myös keskustelevat teemasta pienryhmissä, joissa keskustelua ohjaavat keskustelusäännöt ja paneelin järjestäjien ohjeistamat valvojat, eli moderaattorit. Moderaattori pitää huolta siitä, että keskustelu on toisia kunnioittavaa ja tasapuolista. Keskustelun säännöt puolestaan perustuvat puntaroivan keskustelun ihanteelle.

Puntaroivan demokratian toteutuminen on jatkumo. Demokraattista päätöksentekoa voidaan arvioida sen mukaan, miten hyvin se saavuttaa puntaroivan demokratian ihanteen. Voimme esimerkiksi tutkia, miten hyvin eduskunnassa käyty keskustelu ja päätöksenteko täyttää puntaroivan demokratian ihanteen.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa ja työpaketin johtaja Åbo Akademin Future of Democracy -huippuyksikössä.

Julkaisu Kysy politiikasta: Mikä on edustuksellisen ja puntaroivan demokratian ero? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puntaroivat kansalaiskeskustelut ovat demokraattisia innovaatioita, joissa satunnaisotannalla valittu joukko kansalaisia kokoontuu yhteen saamaan tietoa, keskustelemaan sekä tuottamaan päättäjille suosituksia jostain asiakysymyksestä tai useista kysymyksistä.

Puntaroivan kansalaiskeskustelun menetelmät rakentuvat puntaroivan demokratian ihanteelle, jonka mukaan demokraattisen päätöksenteon tulisi perustua tietopohjaiseen ja tasapuoliseen, toisia kunnioittavaan keskusteluun, joissa omat näkemykset perustellaan. Yleisimpiä puntaroivan kansalaiskeskustelun muotoja ovat kansalaisraadit, kansalaispaneelit, puntaroivat mielipidemittaukset sekä kansalaiskokoukset.

Mitä on edustaminen?

Edustaminen tarkoittaa päätöksentekoa muiden puolesta. Kansanedustajat valitaan tekemään päätöksiä kansalaisten puolesta. Heidän edustajuutensa voidaan nähdä usealla eri tavalla.

Yhtäältä kansanedustajat edustavat heitä äänestäneitä kansalaisia, toisaalta edustajuus voidaan kytkeä parlamentaarikon ominaisuuksiin tai ajatusmaailmaan. Esimerkiksi vertaamalla kansanedustajien koulutustasoa, ikärakennetta tai sukupuolijakaumaa koko väestöön voidaan arvioida kuinka hyvin kansanedustajat edustavat erilaisia väestönryhmiä.

Toiveena voi olla myös, että kansanedustajien arvot, asenteet ja ideologiat vastaavat kansalaisten näkemyksiä.

Edustajuus kansalaiskeskusteluissa

Edustajuus sisältyy vääjäämättä myös puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin, koska kaikki kansalaiset eivät voi yhdellä kertaa osallistua. Osallistujat pyritään valitsemaan niin, että he edustaisivat mahdollisimman hyvin koko väestön demografista jakaumaa.

Tavallisesti osallistujat valitaan arpomalla, jolloin jokaisella kansalaisella tai kunnan asukkaalla on yhtä suuri mahdollisuus tulla valituksi. Satunnaisotannalla pyritään siihen, että erilaiset intressit, näkemykset ja kannat olisivat mahdollisimman hyvin edustettuina keskusteluissa. Näin ollen myös puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin osallistuvia kansalaisia voidaan pitää eri ryhmien ja näkökulmien edustajina.

Politiikan tutkimuksen professori Mark Warren  kutsuu edustajuutta puntaroivissa kansalaiskeskusteluissa ”kansalaisedustamiseksi”. Tämä eroaa perinteisestä ”kansanedustamisesta” siinä, että mahdollisuus päästä edustajan asemaan on kaikille kansalaisille avoimena eikä se riipu vaalikampanjaan käytettävissä olevista resursseista. Kansalaiskeskusteluihin osallistuvien kansalaisten ei myöskään tarvitse huolehtia poliittisen mandaatin uusimisisesta eikä uudelleenvalinnasta, kuten vaaleilla valittavien poliitikkojen täytyy.

Kansalaisedustaminen eroaa perinteisestä kansanedustamisesta siinä, että mahdollisuus päästä edustajan asemaan on kaikille kansalaisille avoimena eikä se riipu vaalikampanjaan käytettävissä olevista resursseista.

Yksi suoran kansalaisosallistumisen merkittävistä ongelmista liittyy edustamiseen, sillä suoran kansalaisosallistumisen menettelyt eivät usein saavuta täysin edustavaa osallistujajoukkoa. Erityisesti osallistujien koulutustaso vaikuttaisi olevan hieman kansalaisten keskimääräistä koulutustasoa korkeampi. Näin ollen kansalaispaneeli ei välttämättä edusta koko väestöä yhdenvertaisesti.

Hyvin vinoutunut osallistujajoukko voi vähentää kansalaiskeskustelun legitimiteettiä eli vallan oikeutusta. Mikäli kansalaiset kokevat, että heidän arvonsa, ominaisuutensa tai intressinsä eivät ole keskustelussa edustettuna, he voivat kyseenalaistaa keskustelun tulokset.

Poliitikot osallistujina kansalaiskeskusteluissa

Viime vuosina on herännyt kysymys sitä, kuinka puntaroivat kansalaiskeskustelut voitaisiin paremmin kytkeä perinteisen vaalidemokratian instituutioihin. Tavoitteena on, että vaalidemokratian instituutiot, paikallisella ja valtakunnallisella tasolla, saataisiin sitoutumaan paremmin kansalaiskeskusteluiden tuottamien suositusten toteuttamiseen tai vähintään niiden huomioimiseen.

Yhtenä keinona puntaroivien kansalaismenetelmien vaikuttavuuden lisäämiseksi on esitetty vaaleilla valittujen poliitikkojen kutsumista mukaan kansalaiskeskusteluihin tavallisten kansalaisten rinnalle. Tämän on arvioitu vahvistavan kansalaiskeskusteluiden poliittista painoarvoa, ja lisäävän keskusteluihin osallistuneiden poliitikkojen halua edistää tuotettuja suosituksia päätöksentekoprosesseissa.

Toisaalta poliitikkojen osallistuminen puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin herättää kysymyksen siitä, ovatko kansalaiskeskusteluihin osallistuvat poliitikot valmiita luopumaan perinteisestä kansanedustajan roolistaan ja omaksumaan kansalaisedustajan roolin? Merkittävää on, kuinka sitovaksi ja painavaksi ”edustamisvaatimus” erilaisissa tilanteissa muodostuu.

Kuinka puntaroivat kansalaiskeskustelut voitaisiin paremmin kytkeä perinteisen vaalidemokratian instituutioihin?

Parlamentaarisissa keskusteluissa poliitikot toimivat usein julkisuuden valokeilan alla ja joutuvat näin harkitsemaan esittämiään kannanottoja tarkasti ja laskelmoidusti. Jokainen puhe on poliittinen teko, jolla poliitikko asemoi itsensä suhteessa keskustelun aiheena olevaan kysymykseen. Tällöin poliitikko joutuu tasapainottelemaan äänestäjiensä, puolueensa sekä erilaisten poliittisten sitoumusten välillä.

Puntaroivat kansalaiskeskustelut sen sijaan käydään tavallisesti keskustelujen tulosten julkistusta lukuun ottamatta julkisuudesta piilossa, mikä tarjoaa mahdollisuuden myös muuttaa näkemystään ilman syytöksiä takin kääntämisestä. Parhaimmillaan puntaroivat kansalaiskeskustelut toimivat yhteisen ymmärryksen ja näkemysten muodostamiseksi, jolloin osallistujilla ei ole tarvetta osoittaa väittelytaitojaan, kääntää muita omien näkemysten kannalle tai osoittaa ”järkkymättömyytä” pitämällä kiinni omista näkemyksistään. Tämä koskee myös kansalaiskeskusteluihin osallistuvia poliitikkoja, jotka voivat osallistua ilman tarvetta täyttää eri tahojen vaatimuksia ja odotuksia.

Valtuutetut Turku keskustelee -kansalaispaneelissa

Aikaisemmin poliitikot ovat osallistuneet puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin muun muassa Irlannissa. Keväällä 2020 järjestetyssä Turku keskustelee -kansalaispaneelissa suomalaiset poliitikot saivat mahdollisuuden osallistua ensimmäistä kertaa puntaroiviin kansalaiskeskusteluihin yhdessä tavallisten kansalaisten kanssa.

Poliitikkojen osallistuminen kansalaiskeskusteluihin herättää kysymyksen siitä, kuinka vaaleilla hankittu edustajuus mahdollisesti vaikuttaa keskusteluiden kulkuun ja tuloksiin. Käyttävätkö poliitikot keskusteluja omien näkemystensä edistämiseen, vai ovatko he valmiita joustamaan näkemyksistään, kuten puntaroivan demokratian periaatteet edellyttävät?

Turku keskustelee -kansalaispaneeli osoitti, että poliitikkojen osallistuminen kansalaiskeskusteluihin ei vaikuttanut negatiivisesti keskusteluiden kulkuun. Muiden osallistujien mukaan poliitikot eivät hallinneet keskusteluja liikaa eivätkä tehneet liian puoluepoliittisesti värittyneitä ehdotuksia. Monet poliitikoista kertoivat itse jälkikäteen tehdyissä tutkimushaastatteluissa, että he pyrkivät tietoisesti ottamaan neutraalin roolin ja varoivat ”jyräämästä” muita keskusteluiden aikana.

Käyttävätkö poliitikot keskusteluja omien näkemystensä edistämiseen, vai ovatko he valmiita joustamaan näkemyksistään, kuten puntaroivan demokratian periaatteet edellyttävät?

Kansalaispaneeliin osallistuneista poliitikoista monet pitivät paneelin parhaana antina sitä, että se välitti poliitikoille tietoa tavallisten turkulaisten näkemyksistä. Paneelin kautta poliitikot saivat vaalitorikeskusteluja monipuolisemman käsityksen siitä, mitä mieltä tavalliset kansalaiset olivat paneelissa käsitellyistä kysymyksistä.

Se myös osoitti poliitikoille, että kansalaiset kykenevät muodostamaan valistuneita mielipiteitä sekä keskustelemaan eri näkemyksistä rakentavassa hengessä ja tietopohjaisesti.

Lisäksi kansalaispaneeli tarjosi poliitikoille mahdollisuuden rakentaa suhdetta äänestäjäkuntaan vuorovaikutteisesti potentiaalisten äänestäjien kanssa. Paneelia voi pitää eräänlaisena ilmapuntarina, jonka avulla valtuutetut pystyivät mittaamaan kaupunkilaisten suhtautumista eri kysymyksiin ja samalla uudelleenarvioimaan omaa kantaansa näihin kysymyksiin. Haastatteluissa kävi ilmi, että monet poliitikoista aikoivat nostaa esiin paneelin keskusteluja omassa valtuustoryhmässään sekä valtuustossa.

Paneelin aikana poliitikot pystyivät myös jakamaan osallistujille lisätietoa keskusteltavista kysymyksistä sekä kertomaan kansalaisosallistujille, kuinka paneelissa käsiteltäviä kysymyksiä oli jo käsitelty kaupunginvaltuustossa. Näin poliitikkojen osallistuminen lisäksi keskustelujen tietopohjaisuutta sekä vahvisti paneelin kytköstä poliittisiin prosesseihin.

Paneelia voi pitää eräänlaisena ilmapuntarina, jonka avulla valtuutetut pystyivät mittaamaan kaupunkilaisten suhtautumista eri kysymyksiin ja samalla uudelleenarvioimaan omaa kantaansa näihin kysymyksiin.

Turku keskustelee -kansalaispaneeli nivoutuu käynnissä olevaan keskusteluun edustajuuden murroksesta. Poliitikkoja sekä tavallisia kansalaisia yhdistävät toimintatavat tarjoavat alustan mukautuvalle edustajuudelle, jossa edustajat rakentavat itsenäisesti suhdettaan äänestäjäkuntaan.

Tässä prosessissa kansalaispaneelin tapaiset menetelmät voivat edistää edustajuutta, jossa poliitikot eivät pyri edistämään pelkästään jonkin puolueen tai tietyn äänestäjäkunnan intressejä, vaan selvittämään laajemman väestön muuttuvia toiveita ja tarpeita. Kansalaispaneelissa kansanedustajat voivatkin muistuttaa lähemmin kansalaisedustajia, joilla on poliitikkoja vapaammat kädet mielipiteen muodostukseen.

Kirjoitus pohjautuu Politiikka -lehdessä (63/1) julkaistuun tutkimusartikkeliin ”Kaksisuuntainen katu – Poliitikot osallistujina puntaroivassa kansalaiskeskustelussa”.

Mikko Värttö on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja projektitutkija Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hankkeessa.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa ja tutkija Åbo Akademin Future of Democracy -hankkeessa.

Julkaisu Edustajuus puntaroivissa kansalaiskeskusteluissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Winston Churchill kertoi 1947 parlamentille pitämässään puheessa käsityksensä, että demokratia on huonoin mahdollinen hallinnan muoto – jos ei oteta huomioon kaikkia muita mahdollisia hallinnan muotoja.

Churchill kaiketi halusi sanoa, että vioistaan ja puutteistaan huolimatta demokratia on ainoa mahdollinen tapa hallita järkevästi. Vaikka demokratia on hidas järjestelmä ja tehdyt päätökset eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia, se on kuitenkin pitkällä aikavälillä vakain ja eniten hyvinvointia tuottava hallinnan tapa.

Harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Edustukselliseen demokratiaan liittyy kuitenkin vaalikausien takia lyhytjännitteisyys: poliittisten päättäjien kannattaa tehdä sellaisia päätöksiä, jotka hyödyttävät omaa äänestäjäkuntaa ja sitä kautta edesauttavat päättäjän uudelleenvalintaa. Toki äänestäjät voivat arvostaa monenlaisia päätöksiä, mutta harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Vaalidemokratiassa lyhytjännitteisyys on järjestelmän sisäänrakennettu ominaisuus. Toisaalta yksilötkään – sen enemmän kansalaiset kuin poliitikotkaan – eivät ole kovin hyviä tekemään kauaskantoisia päätöksiä. Millaisia päätöksentekijöitä me olemme yksilöinä ja mikä on yhtäältä järjen ja toisaalta tunteiden osuus päätöksissämme?

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

Arkiajattelumme mukaan järjen käytöllä saavutetaan hyviä päätöksiä, kun taas tunnepohjaiset päätökset ovat huonoja. Filosofit ovat kautta aikojen pohtineet järjen ja tunteen merkitystä päätöksenteossa, mutta eivät mitenkään yksituumaisesti järkeä korostaen. Antiikin Kreikan filosofeista Platon ja myöhemmin René Descartes ja Gottfried Leibniz korostivat järjen merkitystä päätöksenteossa, kun taas 1700-luvun skottilaiset filosofit, David Hume ja Adam Smith, pitivät tunteita tärkeinä päätöksenteon ohjaajina.

Humen mukaan järki on tunteiden orja, koska järjen avulla pyrimme saavuttamaan niitä päämääriä, joita tunteet meille antavat. Smith puolestaan pohti myötäelämisen ja sympatiaan liittyvien tunteiden merkitystä moraalisessa päätöksenteossa.

Mitä nykytutkimus sitten sanoo järjen ja tunteiden roolista päätöksenteossa? Lyhyesti vastattuna molemmat vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Sekä järki että tunteet vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmisillä on kaksi erilaista päätöksenteon järjestelmää, nopea ja hidas. Nopea järjestelmä tekee nimensä mukaisesti päätökset nopeasti, se on impulsiivinen ja lyhytjänteinen. Tunteet vaikuttavat päätöksiin nopeassa järjestelmässä hidasta enemmän.

Hidas järjestelmä on puolestaan kärsivällinen ja pohtiva. Siinä päätöksenteko vaatii vaivannäköä ja aikaa ja tehdyt päätökset ovat nopeaan järjestelmään verrattuna pitkäjänteisempiä.

Tunteet eivät vaikuta päätöksiin hitaassa järjestelmässä yhtä paljon kuin nopeassa. Tekemiimme päätöksiin vaikuttaa se, kumpi järjestelmistä aktivoituu. Jos tarjolla on porkkanoita ja suklaata, nopea järjestelmä valitsee herkästi makean herkun, kun taas hidas järjestelmä punnitsee vaihtoehtojen terveysvaikutuksia ja päätyy porkkanaan.

Vaikka tunteet voivat olla erilaisessa osassa nopean ja hitaan järjestelmän päätöksenteossa, näyttäisi siltä, että päätöksenteko täysin ilman tunteita on mahdotonta.

Porugalilais-amerikkalainen aivotutkija Antonio Damasio alkoi epäillä tunteiden merkitystä päätöksenteossa tutkiessaan potilasta, jonka aivoista oli kasvaimen vuoksi poistettu osa. Potilas oli toipunut mutta ei osannut tehdä päätöksiä. Tarkemmissa tutkimuksissa havaittiin, että potilaan kyky tunteisiin oli tuhoutunut. Myöhemmin sama ongelma havaittiin muillakin potilailla, joiden aivoista oli poistettu tunteiden muodostumisesta vastaava osa.

Hollantilainen psykologi Ap Dijkterhuis puolestaan tutki koehenkilöiden päätöksentekoa auton ja kodinsisustuksen hankinnassa. Hän havaitsi, että kun valintakriteereitä oli monta, rationaalinen puntarointi niiden välillä kävi mahdottomaksi ja koehenkilöt turvautuivat yksinkertaisiin ratkaisuihin, esimerkiksi valitsemaan auton värin perusteella.

Mielenkiintoinen havainto oli se, että tutkittavat eivät kuitenkaan olleet erityisen tyytymättömiä tällä tavoin saavutettuihin päätöksiin. Päinvastoin: mitä pidempään tutkittavat miettivät päätöstään, sitä tyytymättömämpiä he olivat.

Kauaskantoiset päätökset

Monilla tärkeillä päätöksillä, yksityiselämässämme ja politiikassa, on hyvin kauaskantoisia seurauksia. Rakenteelliset uudistukset, vaikka sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen, on tarkoitettu pitkän ajan ratkaisuksi. Samoin nyt tekemämme päätökset energian tuottamisesta vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, ydinvoiman tapauksessa jopa useiden tuhansien vuosien päähän.

Osa pitkän aikavälin päätöksistä koskee useita sukupolvia, ja tyypillisesti päätöksiin liittyy vaihtokauppa tämän hetken ja tulevaisuuden hyötyjen ja haittojen välillä. Investoinnit koulutukseen tai kestäviin energiaratkaisuihin aiheuttavat kustannuksia nykyisille veronmaksajille, kun taas niiden hyödyt realisoituvat vasta tulevaisuudessa. Valtion ottama velka taas hyödyttää tämän hetken veronmaksajia, mutta lankeaa maksettavaksi myöhemmin.

Miten hyviä sitten olemme pitkän aikavälin päätöksenteossa? Vastaus voidaan ehkä muotoilla siten, että me kyllä pystymme tekemään kauaskantoisia ratkaisuja, mutta se ei ole välttämättä kovin helppoa. Tahdon heikkous, itsekontrollin puute, on meille ominaista ja se näkyy monilla epäterveellisinä elämäntapoina.

Toisaalta tulevaisuuden tapahtumiin liittyy voimakasta diskonttausta, sata euroa tänään on paljon arvokkaampi kuin sata euroa vuoden päästä. Päätösten aikajänne riippuu myös siitä, kumpi järjestelmä vastaa päätöksenteosta. Nopea järjestelmä tekee tyypillisesti lyhytnäköisempiä päätöksiä kuin hidas järjestelmä.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset. Päätös ilmastonmuutoksen hillitsemisestä tehdään tänään, mutta hyödyt ja haitat koskettavat erityisesti tulevia sukupolvia. Ylisukupolvisten päätösten erityinen haaste on se, että tämänhetkiset kustannukset ovat hyvin tiedossa ja usein sangen konkreettisia. Vähennämmekö lihan syöntiä, luovummeko lentämisestä, panostammeko sähköautoihin, kulutammeko vähemmän kuin ennen?

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen hyödyt ovat puolestaan epävarmoja ja käsitteellisiä. Miten ilmasto Suomessa muuttuu? Miten muuttuvat elinolosuhteet tai viljelyksen edellytykset? Sangen usein lähitulevaisuuden seuraukset ovat konkreettisia ja yksilöitäviä, pitkän aikavälin seuraukset taas yleisiä, usein numeroina ja tilastoina kuvattavia.

Yksilöitävien uhrien vaikutuksesta päätöksiimme on myös tutkimusnäyttöä. Joukolle koehenkilöitä annettiin mahdollisuus lahjoittaa haluamansa osa saamastaan rahasummasta hyväntekeväisyyteen. Koehenkilöt jaettiin kolmeen ryhmään siten, että osalle kuvailtiin yksilöityä nälänhädän uhria, nuorta tyttöä. Toiselle ryhmälle kerrottiin tilastotietoa nälänhädästä, kodittomuudesta tai muusta vastaavasta. Kolmannelle ryhmälle kerrottiin sekä yksilöidystä uhrista että tilastotiedoista. Koehenkilöt lahjoittivat selkeästi eniten siinä ryhmässä, jolle kerrottiin vain yksilöidystä uhrista, kun taas tilastollista tietoa saaneet lahjoittivat vähiten.

Yllättävästi kummankin tyyppistä tietoa saaneet lahjoittivat miltei yhtä vähän. Ihmisten valmiudelle auttaa on siis oleellista se, että he pystyvät kuvittelemaan mielessään konkreettisen uhrin, joka kärsii vallitsevasta tilanteesta. Mielikuva motivoi heitä toimimaan. Tilastotieto puolestaan näyttäisi hillitsevän auttamishalua ja jopa vähentävän yksilöidyn uhrin kuvauksen aktivoivaa vaikutusta.

Miten voimme edistää huomisen huomaavia päätöksiä?

Jos ajatellaan monimutkaisia ja vaikeita pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, epäilemättä tehokkain ja ehkä ainoa mahdollinen keino vaikuttaa on poliittinen vaikuttaminen.

Käytän ilmastonmuutosta esimerkkinä, mutta luetellut keinot pätevät muuhunkin. Ilmastonmuutosta tuskin onnistutaan hillitsemään tai siihen sopeutumaan pelkästään kuluttajien tekemien oikeiden valintojen kautta.

Tarvitaan demokraattisen järjestelmän päätöksiä. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että kansalaisten mielipiteillä ja painostuksella on vaikutusta siihen, miten poliittiset päätöksentekijät toimivat. Lisäksi poliitikotkin ovat yksilöpäätöksentekijöitä. Siksi on oleellista pohtia myös sitä, miten yksilöt saadaan tekemään kauaskantoisempia valintoja.

Yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään.

Jo kauan on tiedetty, että yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään. Valintatilanteiden kehystämiseen halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi on monia eri tekniikoita. Yksi näistä on seurausten esittäminen konkreettisesti. Jos toivotaan varovaisia päätöksiä, riskit kannattaa kuvata konkreettisesti.

Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset ovat halukkaampia ottamaan lentovakuutuksen, joka lupaa korvata terroriteoista seuranneet vahingot kuin vakuutuksen, joka lupaa korvata kaikki mahdolliset vahingot. Jälkimmäinen vakuutus on edellistä kattavampi, mutta siis vähemmän houkutteleva. Terrorismi on konkreettinen ja helposti kuviteltavissa oleva uhka, kun taas ”kaikki mahdolliset vahingot” on epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava uhka.

Sosiaaliset normit vaikuttavat voimakkaasti päätöksiimme. Saattaa olla, että tehokkain tapa vaikuttaa yksilöiden tekemiin valintoihin on vaikuttaa siihen, että halutusta käyttäytymisestä tulee sosiaalisen normin mukaista, epätoivotusta taas sen vastaista.

Toistaiseksi ilmaston kannalta haitallinen kulutuskäyttäytyminen ei ole sosiaalisesti tuomittavaa, mutta jo nyt on merkkejä siitä, että jotkut asiat saattavat sellaisiksi muuttua. Ainakin joissakin some-kuplissa paheksutaan kuvia kaukomatkoilta tai pihveillä herkuttelua. Sosiaalisen normin vastaiseen käyttäytymiseen liittyy tyypillisesti negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi häpeää.

Meillä on myös jonkin verran tutkimusnäyttöä siitä, että määrätynlaiset tunteet voivat aktivoida yksilöitä, toiset taas passivoida. Eri tunteet voivat myös aktivoida erilaiseen toimintaan.

Meillä on liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä.

Toistaiseksi meillä on kuitenkin liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoisivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä. Emme myöskään tiedä, miten toisiin ihmisiin kohdistuvat tunteet, sympatia ja myötätunto, voisivat toimia suhteessa tuleviin sukupolviin ja sitä kautta ehkä omalta osaltaan aktivoida ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan.

PALO tutkii huomisen huomaavaa päätöksentekoa

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa PALO-hankkeessa tutkimme juuri tämän tyyppisiä pitkäaikaiseen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä ja kysymme, millä keinoin ihmiset saataisiin tekemään kaukonäköisempiä, huomisen huomaavia päätöksiä.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista.

Vaikka kansalaisten valintoihin vaikuttamalla voidaankin vaikuttaa laajemmin myös poliittisiin päättäjiin, tarvitaan vaalikaudet ylittävään päätöksentekoon myös institutionaalisia ratkaisuja. Juuri tällä hetkellä politiikassa kuohuttaa mönkään mennyt sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, ja moni on aprikoinut vaalikauden riittävyyttä hyvin laajojen rakenteellisten uudistusten tekemiseen.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista. PALO-hankkeessa tutkitaan erityisesti sitä, voisiko kansalaisten osallistaminen päätöksentekoon edistää päätösten kauaskantoisuutta. Näitä kysymyksiä pohditaan PALO-hankkeen studia generalia -luentosarjassa ja siihen pohjautuvissa Politiikasta-kirjoituksissa pitkin vuotta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän tutkii päätöksentekoa ja puntaroivan keskustelun vaikutusta kokeellista menetelmää käyttäen.

Julkaisu Vaalikaudet ylittävän päätöksenteon vaikeus – Järki ja tunteet politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.