Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma (toim.):  Kun tutkija kohtaa vihaa. (Rosebud, 2021)

Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman uunituore kirja käsittelee tärkeää ja ajankohtaista aihetta, tutkijoihin kohdistuvaa vihapuhetta ja maalittamista. Ongelma ei ole rajoittunut tutkijoihin, sillä julkisuudessa on viime aikoina käsitelty muun muassa poliiseihin, syyttäjiin tai toimittajiin kohdistuvaa uhkailua ja maalittamista.

Kaikissa tapauksissa on samanlaisia piirteitä: uhkailulla pyritään estämään sen kohdetta tekemään työtänsä tehokkaasti. Häiritsemällä tiettyjä asioita, ihmisryhmiä tai aihepiirejä tutkivaa henkilöä oli se sitten esitutkintaa tekevä poliisi, valmistelua tekevä syyttäjä, tutkiva toimittaja tai akateemista tutkimusta tekevä tutkija yritetään estää avoimen yhteiskunnan toiminta. Häirintä pyrkii vaientamaan.

Häirintä pyrkii vaientamaan.

Häirintä, vihapuhe ja maalittaminen ovat monimutkaisia ilmiöitä, joissa sekoittuvat poliittiset ääriliikkeet, uudenlainen sosiaalinen media, uudet ja vanhat ennakkoluulot ja monta muuta tekijää. Teoksen kirjoittajat yrittävät avata, miten saman katon alle mahtuu niin yksittäisten häiriköiden vanhakantaista naisvihamielisyyttä, poliittisia ennakkoluuloja ja rasismia kuin valtakunnallisten puolueiden ohessa toimivia ryhmiä, joiden maalituskampanjat ovat ylhäältä ohjattuja ja suunnitelmallisia.

Kirjan luvut edustavat paitsi eri aiheita myös hyvin erilaisia käsittelytapoja. Toimittajien johdanto alkaa hieman hämmentävästi takavuosien niin sanottua kikkelikorttiskandaalia käsittelevällä pitkällä kuvauksella, mutta sen pääosa analysoi tutkijoiden kohtaamaa uhkaa sekä ylhäältä, vallanpitäjien toimesta tapahtuvana että alhaalta, kanssaihmisten tutkijoihin kohdistamana uhkailuna ja häirintänä. Varsinaiset luvut jakautuvat häirinnän kohteeksi joutuneiden tutkijoiden omakohtaisiin kertomuksiin ja taustoittaviin katsauksiin.

Vihapuheen vastaanottajana

Suvi Ronkaisen luku on kirjan parhaimmistoa, yhteiskunnallisesti aktiivisen sukupuolentutkijan omakohtainen kuvaus häirinnän muuttuvaisuudesta 1980-luvulta lähtien. Ronkainen kertoo käsin kosketeltavasti, kuinka tietyt aiheet, kuten naisiin kohdistuva väkivalta herättivät kommentoijat, uhkailijat ja vastaanväittäjät koloistaan. Ronkainen kertoo, kuinka hyökkäily vaikutti häneen itseensä ja halukkuuteensa puhua tutkimuksista julkisuudessa.

Markku Kangaspuro kertoo Venäjä-tutkimuksen herättämästä vihasta ja siitä, kuinka yksittäinen tutkija joutuu tutkimuskohteensa herättämän vihan sijaiskärsijäksi ja miten vihan edessä keskustelu ja järkeily jäävät toiseksi.

Jos Kangaspuro oli tekstissään etäännyttävä, Karin Creutz ottaa sitäkin enemmän kontaktia. Näkyvänä maahanmuuton tutkijana hän on saanut osakseen ennalta arvattavasti hyvin paljon vihapuhetta, uhkailuja ja häirintää, mutta hänen reaktionsa on ollut epätavallinen eli yhteyden hakeminen vastapuoleen.

Ronkainen kertoo käsin kosketeltavasti, kuinka tietyt aiheet, kuten naisiin kohdistuva väkivalta herättivät kommentoijat, uhkailijat ja vastaanväittäjät koloistaan.

Kirjoituksessaan Creutz tuo esimerkin toisensa jälkeen, kuinka hän on paitsi vastannut haistattelijoille ja haukkujille, myös yrittänyt kysyä ja ymmärtää, mistä liki silmitön viha kumpuaa. Usein reaktiona on ollut hämmennys, selittely ja anteeksipyyntö. Creutzin teksti onkin kirjan mielenkiintoisimpia juuri tämän omakohtaisen otteen johdosta.

Oula Silvennoisen kirjoitus on samalla tavoin omakohtainen kuvaus, mutta liikkuu enemmän Twitterin ja Facebookin maailmoissa. Suomalaisen fasismin ja toisen maailmansodan kipupisteiden tutkija saa ennustettavasti osakseen paljon syytöksiä ja solvauksia, vaikka hän itse vähätteleekin valkoisena suomalaisena heteromiehenä osakseen tulevaa häirintää verrattuna vaikkapa muunsukupuolisten, muunväristen tai muuten muunlaisten kontolle osuvaan ryöppyyn.

Silvennoinen myös näyttää, kuinka mittasuhteistaan tai viestimääristään huolimatta äärioikeiston nettihäirintää tekee varsin pieni, muutaman kymmenen aktiivin joukko, joka erilaisia bottitilejä ja muita tapoja käyttämällä monistaa äänensä.

Tuija Saresman teksti naistutkijoihin kohdistuvasta häirinnästä on verkon misogyynisen keskustelukulttuurin takia kirjassa lähes välttämätön. Saresma puhuu osittain omista kokemuksistaan, mutta pyrkii sijoittamaan niitä myös yleisemmin tutkimuksen kenttään. Perinteisen sukupuoli- ja perhejärjestyksen murtuminen ja kuvitellut saavutetut edut nostetaan esiin vihan käyntivoimaksi, jonka kohteeksi tulee ennustettavasti äänekäs ja erimielinen nainen.

Sen sijaan filosofi Panu Raatikaisen myöskin omakohtainen teksti on kiinnostava kuvaus siitä, kuinka tutkija päätyy maalitetuksi työnsä sijaan sosiaalisessa mediassa esittämiensä keskusteluavausten johdosta. Kiintoisaa Raatikaisen tekstissä on kuvaus, kuinka varsinkin poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden hyökkäykset eivät ole keskustelua vaan eräänlaista teatteria omille kannattajille.

Vihan konteksti ja historia

Näiden tutkijoiden omia kokemuksia kuvaavien kirjoitusten rinnalla taustoittavat luvut, kuten Ulla Tuomarlan sinänsä kiintoisa kirjoitus vihapuheen määrittelystä, jää analyysissään laimean akateemiseksi. Samoin kirjan aloittava kriminologi Miikka Vuorelan teksti kunnianloukkauksista historiallisena ilmiönä jää muusta tekstistä irralliseksi, vaikka itsessään kiintoisa onkin.

Ari Turusen ja Petri Laukan kappale antaa puolestaan historiallisen yleiskatsauksen vallanpitäjien yrityksiin kontrolloida tutkijoiden ulosantia uuden ajan alusta nykypäivään. Reeta Pöyhtärin luku tuo tutkijoiden häirinnän nykypäivään nostamalla yleisellä tasolla erilaisia häirinnän ja erityisesti digitaalisen häirinnän muotoja.

Kirjan päättää Annamari Huovisen ja Reetta Kettusen teksti uhatun tutkijan tarvitsemasta ja saamasta avusta. Huovinen ja Kettunen viittaavat viimeaikaisiin kyselyihin ja tutkimuksiin tutkijoiden kohtaamasta vihapuheesta ja peräänkuuluttavat työnantajilta aktiivisempaa otetta ja vastuunottoa uhkailun kohteena olevista työntekijöistään.

Huovinen ja Kettunen peräänkuuluttavat työnantajilta aktiivisempaa otetta ja vastuunottoa uhkailun kohteena olevista työntekijöistään.

Vaikka monet luvut ovat erinomaisia, kirjaa leimaa yhteismitattomuus: osa kappaleista liikkuu hyvin yleisellä tasolla, jotkut käyttävät yhteiskuntatieteiden käsiteapparaattia ylväästi kuin proseminaarissa, kun taas toiset kuvaavat vereslihalla omia kokemuksiaan.

Kirjasta jäi puuttumaan jonkinlainen yhteenveto. Nyt toistuvat teemat kuten naisvihamielisyys, tutkijan yksin jääminen, kontaktin hakeminen ja keskusteluhaluton inttäminen sekä työnantajan avuttomuus uuden tilanteen edessä jäävät lukijan itsensä yhdistettäväksi.

Vakava yhteiskunnallinen ongelma

Kirja ei käytännössä lainkaan  puutu viranomaisten ponnettomaan reaktioon useimmissa häirintätapauksissa. Esitutkinnassa epäillyt vetoavat toimineensa huumorimielessä tai humalassa (”kännissä ja läpällä”) ja monesti yksittäiset teot jäävät syytekynnyksen alle. Sekä poliisit että syyttäjät ovat puolustautuneet vetoamalla juttutaakkaan, tutkinnan hankaluuteen ja tarpeeseen hoitaa ensisijaisesti vakavat rikokset.

Häirintä ja maalitus ovat vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, sillä niillä pyritään vaikuttamaan yhteiskunnan toimintaan ja sanavapauteen. Toisaalta vaikuttamisen kohteena on virkakoneiston toiminta käymällä yksittäisten virkamiesten kimppuun, toisaalta yhteiskunnallista keskustelua pyritään rajoittamaan hyökkäämällä kriittisiä ääniä, kuten toimittajia ja tutkijoita vastaan.

Kuten kirjassa todetaan, tässä on myös onnistuttu: monet haastatelluista ovat rajoittaneet omaa toimintaansa ja valinneet vähemmän tulenarkoja tutkimusaiheita välttyäkseen hyökkäyksiltä.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Tutkija maalitauluna ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikoina on esitetty moninaisia syytöksiä perustuslain kanssa toimivia ihmisiä vastaan. Perustuslakivaliokunnan on väitetty sabotoivan hallituksen työtä ja ”perustuslakitalebanien” vaarantavan kansallisen turvallisuuden sekä myrkyttävän poliittisen prosessin ja kansan haluaman suunnanmuutoksen ”stalinistisilla ajatuksillaan”.

Perustuslaki on ihmisten välinen sopimus, jota kansalaiset voivat edustajiensa välityksellä päivittää.

Samanlaista valitusta kuulee myös Atlantin toiselta puolen, jossa presidentti Donald Trump on useasti ihmetellyt, kuinka kansan luottamusta vailla olevat tuomarit perustuslakiin vedoten torppaavat muun muassa siirtolaislasten erottamisen vanhemmistaan ja sulkemisen häkkeihin.

Mutta mikä onkaan tämä perustuslaki, jonka kerta toisensa jälkeen väitetään estävän kansan tahdon toteutumisen?

Länsimaisen oikeusvaltion ydin

Lyhyesti sanottuna perustuslaki on eräänlainen valtion käyttöjärjestelmä. Se kertoo, mitä eri toimielimet kuten hallitus tai eduskunta voivat tehdä ja miten. Perustuslaki myös kertoo, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia yksilöllä on valtioon nähden.

Onkin paljastavaa, että perustuslaki nähdään tietyissä piireissä politiikan esteenä. Perustuslaki kun on läpikotaisin poliittinen.

Jotta kulloinenkin enemmistö ei pystyisi valtaan päästyään muuttamaan poliittisen pelin sääntöjä edukseen, useimmissa maissa kuten myös Suomessa perustuslain muuttaminen on tehty tarkoituksellisen vaikeaksi. Nykyisen perustuslain mukaan sen nopea muuttaminen vaatii jopa 5/6-osan enemmistön.

Perustuslaki on läpikotaisin poliittinen.

Perustuslaki on siten ajateltavissa sopimuksena, jonka tueksi halutaan mahdollisimman suuri enemmistö kansasta.

Diktatuureissa perustuslaeista ei piitata. Adolf Hitler lopetti Saksan perustuslain voimassaolon heti valtaan noustuaan. Josif Stalinin edistyksellinen vuoden 1936 perustuslaki jäi pääosin kuolleeksi kirjaimeksi.

Molemmissa maissa, kuten nykyisissä diktatuureissa ja autoritäärisissä maissa ja niiden ihailijoissa oli lakimiehiä ja maallikoita, jotka puolustavat ”kansan” tahdon toteutumista perustuslain säännösten estämättä. Tarkoituksenmukaisuus, jota kriisi tai muu hätätila edellyttää, vaatii että kansan tai sen johtajan tahto on toteutettava ilman rajoituksia.

Jopa moderneissa demokratioissa epämääräiset viittaukset ulkoisiin uhkiin ja terroristeihin oikeuttavat turvautumaan perustuslain poikkeuspykäliin, joiden nojalla esimerkiksi uhkaksi koettavia ihmisiä saatetaan pitää pidätettyinä ilman oikeudenkäyntiä.

Ajatus perustuslaista on länsimaisen oikeusvaltion ydin, jonka historia ulottuu antiikin Roomaan asti. Roomassa perustuslaki oli kirjoittamatonta tapaoikeutta, mutta sitä muutettiin koko ajan yhteisestä sopimuksesta kriisien ratkaisemiseksi.

Vasta Rooman tasavallan loppuaika toi erilaiset perustuslain kiertävät hätätilasäännöt poliittisiksi lyömäaseiksi. Siitä lähtien perustuslain muuttaminen ja kiertäminen hätätilan nojalla on saanut huonon maineen. Nykyaikaisen perustuslakiajattelun syntyessä Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten aikana näitä antiikin esimerkkejä luettiin tarkasti.

Suomessa perustuslain puolustamisella ja siihen vetoamisella on pitkä historia. Venäjän vallan aikana perustuslaki – suomalaisen tulkinnan mukaan Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja – oli autonomisen aseman ainoa suoja.

Sortokausien aikana syntyi kokonainen perustuslaillinen ryhmittymä (Perustuslaillis-Suomenmielinen Puolue eli aikalaisten kielessä Nuorsuomalainen Puolue), nykyisen kokoomuksen edeltäjä, joka ajoi passiivista vastarintaa perustuslakiin nojaten.

Perustuslain muuttaminen on vaikeaa syystä

Perustuslait ovat useimmissa länsimaissa keskeisessä asemassa. Niitä on suojattu erilaisin menettelysäännöksin, jotka vaikeuttavat niiden muuttamista.

Erityisesti maissa, joiden historiassa on diktatuureja, sortoa ja mielivaltaa, perustuslaki on ollut tärkeä väline demokratiaan siirryttäessä. Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Britanniassa perustuslaki on yhä suurelta osin kirjoittamaton ja nojaa perinnäistapaan ja käytäntöön.

Koska perustuslakia kiertämällä on historiassa usein pyritty sortamaan kulloisen hallituksen poliittisia vastustajia, on perustuslain tulkinta haluttu jättää asiantuntijoille.

Saksassa Hitlerin jälkeen perustuslaki on nostettu demokratian ytimeksi. Sitä tulkitsee perustuslakituomioistuin, ja poliittinen poliisi on nimeltään perustuslainpuolustusvirasto. Yhdysvalloissa tämä perustuslain tulkinta on tavallisten tuomioistuinten tehtävä, jota hoidetaan kaikissa asteissa.

Poliitikkojen toimintaa sääntelevän lain tulkinnan on haluttu olevan demokraattisesti valittujen edustajien käsissä.

Suomessa ajatus perustuslakituomioistuimesta nostetaan esiin aika ajoin. Onkin lähinnä valintakysymys, että perustuslakia tulkitsee poliitikoista koostuva perustuslakivaliokunta eikä esimerkiksi perustuslakituomioistuin tai muut tuomioistuimet.

Tämä on perustunut aikanaan lain poliittisen luonteeseen. Poliitikkojen toimintaa sääntelevän lain tulkinnan on haluttu olevan demokraattisesti valittujen edustajien käsissä. Lisäksi tässäkin vaikuttaa sortokausien perintö, sillä eduskunnan perustuslakivaliokunta oli silloin autonomian tärkeä puolustaja.

Jos perustuslakituomioistuin perustettaisiin, samat joidenkin kiroamat asiantuntijat voisivat istua pysyvinä tuomareina ilman poliittista kontrollia. Mahdollisesti kaavuissa, peruukeissa ja hörhelökauluksissa.

Fanaattisuus ja laki

Perustuslain yhteydessä viittaukset talebaneihin ja profeettoihin ovat varsin outoja, sillä kyse on perustavanlaatuisesti erilaisesta järjestelmästä.

Uskontoon perustuvat sääntöjärjestelmät kuten talebanien Afganistaniin halajama hallitusmuoto lähtevät siitä, että on olemassa jokin ihmisten päätösten yläpuolella oleva hyve tai arvo, jonka perusteella lakia tai sen hyvyyttä voidaan arvioida.

Näihin niin sanottuihin luonnonoikeusjärjestelmiin kuuluu myös vaikkapa ajatus ihmisoikeuksista, jotka nekin perustuvat universaaleihin arvoihin, jotka ovat riippumattomia valtiosta ja sen päätöksistä.

Sen sijaan perustuslaki on ihmisten välinen sopimus, jota kansalaiset voivat edustajiensa välityksellä päivittää.

Kuten kaikkiin käyttöjärjestelmiin, perustuslakiin on rakennettu erilaisia turvajärjestelmiä, jotka estävät sen väärinkäytön, vaikka hyvässäkin tarkoituksessa. Samalla perustuslain ja sen ympärille tehdyn järjestelmän tulee puolustaa yhteiskuntaa myös sen liian innokkaiden puolustajien ylilyönneiltä.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Perustuslaista ja talebaneista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuodet ovat olleet hankalia edistyksellisinä itseään pitävien ajatuksille Euroopasta. Jopa aiemmin pyhinä ja koskemattomina pidetyt asiat kuten ihmisoikeudet ovat joutuneet kritiikin kohteeksi.

Kritiikki ei ole suinkaan rajoittunut poliittiseen keskusteluun terrorismista ja maahanmuutosta, vaan akateeminen ihmisoikeuksien historian tutkimus on samalla tavoin rapauttanut uskoa niiden universaalisuuteen ja kaikkivoipaisuuteen. Uuskolonialistista hapatusta 1970-luvulta, sanovat, länsimaisten arvojen ylivertaisuuden korostusta.

Mikä sitten on Eurooppa-ajatuksen kohtalo? Sekä ihmisoikeuksien että Euroopan yhdentymisen syntytarina oli toisen maailmansodan kauhujen, holokaustin ja massamurhien, toistumisen torjuminen.

Ihmisoikeuksista luotiin kansainvälinen yleispätevä säännöstö, jota kaikki maat sitoutuivat noudattamaan. Euroopan oikeuden syntytarina nojautui samoihin ihmisoikeuksiin, mutta versoi niiden erityisenä eurooppalaisena versiona.

Jotta eurooppalainen oikeus hyväksyttäisiin, pitäisi sen olla paljon puhutun ”kansan” oikeustajun mukaista ja vakiintunutta, ei uutta.

Tämän oudon ja käsitteellisesti ristiriitaisen universaalin ja eurooppalaisen ihmisoikeusnäkemyksen lisäksi Euroopan oikeuden syntytarinassa oli toinenkin puoli, joka ei saanut samanlaista huomiota. Tämä oli eurooppalainen oikeuskulttuuri.

Sen perusajatus oli, että oikeus on perinteeseen ja vakiintuneeseen yhteiskuntajärjestykseen nojaava järjestelmä, jonka oikeutus tulee paitsi lainsäätäjän tahdosta myös siitä, että ihmiset uskovat siihen ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Oikeus on osa kulttuuria.

Euroopan oikeuden on oltava yhtä, koska se on ollut yhtä.

Jotta eurooppalainen oikeus hyväksyttäisiin, pitäisi sen olla paljon puhutun ”kansan” oikeustajun mukaista ja vakiintunutta, ei uutta.

Jaettua oikeuskäsitystä etsimässä

Ihmisoikeusajattelun kanssa rinnakkain syntyikin koulukunta, joka lähti etsimään eurooppalaisen oikeuden yhteistä perintöä menneestä. Antiikin roomalaisesta oikeudesta ja keskiajan ja uuden ajan alun oikeustieteestä etsittiin yhteisiä nimittäjiä, jaettuja totuuksia, joiden perusteella voitaisiin rakentaa uusi yhtenäisyys. Euroopan oikeuden on oltava yhtä, koska se on ollut yhtä.

Tämä ajatus sai suuren suosion 1990-luvulla, jolloin koko eurooppalainen juristikunta tuntui elävän integraatiohuumassa ja lukemattomat tutkimusryhmät kehittivät teorioitaan tulevasta. Kuten aika usein, juhlien jälkeen tuli krapula. Liian käyrien kurkkujen kosto.

Kaikessa innostuksessaan eurooppalainen eliitti tai sellaisena pidetty oli vähätellyt tarinoita Brysselin diktaateista, järjettömistä määräyksistä ja byrokraattisista kukkasista. Euroopan tarina, suuri integraation lupaus, oli näyttäytynyt kansalle tai ainakin heidän edustajilleen iltapäivälehdistössä rumana, raskaana ja vieraana.

Vaikka komissio pyrki luomaan valtavilla rahasummilla uutta kertomusta Euroopasta, vahinko oli jo tapahtunut ja tarina iskostunut mieliin. Innostus kuoli.

Konservatiivisen kansallismielisyyden virtaukset

Mutta tämä oli vain osa totuudesta. Uudempi tutkimus on romuttanut ajatuksen suuresta liberaalista kertomuksesta, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja jota vastustamaan nousi konservatiivinen kansallismielisyys.

Eurooppalaisen ihmisoikeusajattelun ja sen poliittisen toteutuksen taustalta löydettiin Winston Churchillin kaltaisia konservatiiveja, joiden päävastustaja oli kommunismi, tai katolisia konservatiiveja, jotka halusivat puolustaa uskonnon asemaa.

Samaan aikaan pörröiseltä ja mukavalta kuulostavan eurooppalaisen oikeuskulttuurin taustalta löydettiin, no, vanhoja natseja. Ajatus eurooppalaisesta kulttuurista oli ollut olennainen osa natsien propagandaa, jolla haettiin tukea niin brittejä, amerikkalaisia kuin Neuvostoliittoakin vastaan.

Niin eurooppalaisissa ihmisoikeuksissa kuin oikeuskulttuurissa voidaan sanoa olleen konservatiivinen perusvire.

Sodan jälkeen samaa kansallistunnetta pyrittiin ohjaamaan kansallisvaltiosta Eurooppaan kommunisminvastaisena yhteenliittymänä. Tärkeämpää oli kuitenkin juristikunnan konservatismi.

Ajatus oikeuden sitomisesta perinteeseen oli oiva keino torjua muutosyrityksiä, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tai vaikkapa maareformin toteuttamista. Sillä voitiin myös perustella oikeuden kehityksen pitämistä yleisemminkin lakimieskunnan käsissä, sillä vain he olivat oikeuskulttuurin täysivaltaisia jäseniä.

Voiko englantilaisen kaivosmiehen tai puolalaisen maanviljelijän epäluulo tuhota eurooppalaisen oikeuden projektin?

Molemmissa tapauksissa, niin eurooppalaisissa ihmisoikeuksissa kuin oikeuskulttuurissa, voidaan sanoa olleen konservatiivinen perusvire. On ylikansallinen oikeus, joka hillitsee poliittista päätöksentekoa.

Eurooppalaisen oikeuden nykyisyys ja tulevaisuus

Mikä sitten on eurooppalaisen oikeuden nykypäivä ja tulevaisuus? Vähän samalla tavalla kuin sosiaalinen konservatismi on nostanut päätään vastareaktiona aiemmin marginalisoitujen ryhmien kuten seksuaalivähemmistöjen tulemiseen näkyväksi, oikeuden uusi Eurooppa-kritiikki nousee tunteesta kansallisvaltion ja suvereniteetin uhanalaisuudesta.

Sekä normitasolla että yhteistoiminnassa eurooppalainen säätely on jo arkipäivää ja jokainen lakimies ja oikeustieteen tutkija on siitä hyvin tietoinen. Voiko siten englantilaisen kaivosmiehen tai puolalaisen maanviljelijän tuntema epäluulo tuhota eurooppalaisen oikeuden projektin?

Kuten on viime aikoina havaittu, pelot ja tarinat on syytä ottaa vakavasti, sillä ilman uskoa ei ole tulevaisuutta. Suomalaisen oikeuskulttuurin luominen on ollut monisatavuotinen projekti, jossa ”kansa” ja kansakunta ovat olleet keskeisiä juuri tämän luottamuksen saamiseksi.

Molemmat eurooppalaisen oikeuden ajatukset, niin ihmisoikeuden kuin oikeuskulttuurin, kehitti joukko tutkijoita ja poliitikoita toisen maailmansodan raunioille. Jotkut olivat maanpaossa, toiset vankileireillä tai tuhoutuneissa kaupungeissa. Kenties eurooppalainen projekti on ymmärrettävämpi tätä taustaa vasten eikä vieraantuneen uusliberaalin eliitin itsekorostuksena.

Kaius Tuori on Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian huippuyksikön johtaja Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa. 

Julkaisu Mikä tarina Euroopan oikeudesta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.