Suomen ulkopolitiikan juurisyihin voi tuskin yrittää perehtyä syvemmin kuin Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori emeritus Osmo Apusen kuoleman jälkeen vuonna 2023 ilmestyneessä hänen viimeisessä teoksessaan Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika.

Tutkijaperintönsä huipentavalla viimeisellä teoksellaan Apunen avaa suomalaisen valtiopäämiehen Juho Kusti Paasikiven ulkopoliittista ajattelua suomalaiskansallisen liikkeen eli fennomanian ajan menneisyydestä sotien yli nykyisyyteen. Nato-ratkaisu, arvaamaton Venäjä ja Ukrainan sota määrittävät suomalaisen ulkopoliittisen toimintalinjan tulevaisuutta. Tässä artikkelissa nojataan Apusen viimeiseen teokseen ja kerrotaan, mitä ovat ja olivat J.K. Paasikiven pitkä ja lyhyt linja.

Lukija kuulee historian havinaa, kun tutkija tapaa kohteensa Apusen teoksen sivuilla. Apunen ehti tulkitsemaan teoksessa ja muissa puheenvuoroissa, kuten blogissaan, Paasikiven toimintaohjelman soveltumista paitsi kylmän sodan jälkeiseen aikaan myös Venäjän käynnistämän eurooppalaisen suursodan kärjistämään maailmantilanteeseen.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Ulkopoliittisessa instituutissa Apusen muistoseminaarissa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja 28.4.2023 pitämään puheenvuoroon. Artikkeli seuraa sitä intellektuaalista reittiä, jota pitkin Apunen on hakenut Paasikiven pitkän linjan tuolta puolen eurooppalaisen fennomanian ohjelmaa.

Tutkijanpolku historian ja politiikan saralla

Osmo Apunen kasvoi tutkijaksi 1960-luvulla aikakautena, jolloin ulkopolitiikan tutkimusta ja keskustelua hallitsivat poliittisen historian taustaiset nimet valtiotieteen ja kansainvälisen politiikan vasta vallatessa alaa tieteenaloina. Tämän vuoksi oli luonnollista, että vuosien 1939–1944 sotien kokemukset ja niiden jälkivaikutusten arvioiminen J.K. Paasikiven ja kumppaneiden tulkintoina palvelivat paitsi historian tutkimusta myös siitä Suomen kansainväliseen toimijuuteen tehtäviä geopoliittisia johtopäätöksiä.

Apusen ensimmäinen Paasikiven linjaa käsittelevä tutkimusraportti, vuonna 1972 julkaistu Kansallinen realismi ja puolueettomuus Suomen ulkopoliittisina valintoina, Tutkimus Suomen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakenteesta ja funktiosta, oli käsiteanalyysi Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakentumisesta. Erityisesti YYA-sopimuksen, eli Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta analyysinä ja myöhemmän tutkimuksen perustana toiminut raportti oli tarkoitettu professoriksi pätevöitymiseen.

Apusella oli kunnianhimoa liennytyksen teoreettiseen ja käsitteelliseen tutkimiseen periaatteiden, rakenteiden ja toimintamuotojen näkökulmasta. Suurvaltojen keskinäisen sotilaallisen kilpailun luoman epäluulon ja globaalin jännityksen vähentämisen soveltaminen rinnakkaisina poliittisina ilmiöinä vei kuitenkin tutkimuskohteelta uskottavuutta ja kysyntää kylmän sodan vaihteluissa.

Käytännön merkitystä oli suurvaltojen välisten jännitteiden liennytyksen tuomalla liikkumavaran kasvulla, jota Suomi käytti hyväksi tekemällä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aloitteita. Niiden analyysissä ja kehittelyssä Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana, mitä käsittelevän saman nimisen kirjan Apunen julkaisi vuonna 1977. Teosta voidaan syystä pitää suomalaisen ulkopolitiikantutkimuksen klassikkona.

Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana.

Kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen arvioinnissa Suomen ulkopolitiikan käänteenä Apunen kulki tutkijayhteisön valtavirtaa vastaan. Apunen ei luottanut liberaalin tai demokraattisen rauhan teoriaan kestävänä strategisena kehyksenä. Apusen ajattelu kanavoitui myös vuoropuheluun muiden ulkopolitiikan tutkijoiden kanssa. Tästä esimerkkinä Apusen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopoliksessa vuonna 1994 julkaisema kirja-arvio Aika muuttuu, entä ajattelu?. Harmillisesti näitä tekstejä ei ole vielä digitalisoitu, vaan ne täytyy löytää arkistoista.

Apunen epäili periaatteiden ja instituutioiden voimaan nojaavan uusnormativismin toimivuutta pitkällä aikavälillä yhtäältä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin kehikossa ja Euroopan unionin johdolla rakentuvan monenkeskisen arvoyhteisön yllä pitämisessä tai toisaalta Venäjän muodostaman turvallisuusongelman ratkaisemisessa. Vastineissa katsottiin poliittisen ja taloudellisen siirtymän tuovan kestävää vakautta Euroopan turvallisuuteen, kuten tein omassa uusnormativismia ja siihen liitettävää optimismia käsitellessä vuonna 1994 – niin ikään Kosmopoliksessa – julkaistussa tutkimusartikkelissani.

Liberaalin institutionaalisen politiikan kriisi johtaisi Apusen mukaan parokiaalisten eli ahdasmielisten voimien paluuseen niin laajan Euroopan tasolla kuin EU:n sisällä. Vastaliike ei olisi pelkästään perinteistä makrotason geopoliittista realismia. Tutkimus on johdettava mikrotasolle operatiivisen työn tuntumaan, minkä kautta järjestyksen moninaisuutta päästään hallitsemaan yksityiskohdista – kuten Paasikiven ajattelusta – käsin.

Tulevaisuuden tavoittelua

Apunen kirjoitti seuraavasti sähköpostissa minulle vuonna 2013, avaten sitä, miten uusnormativismia koskeva keskustelu tutkimusalalla oli suunnannut hänen työtään:

”Yritän kehitellä pragmaattista ja analyyttistä orientaatiota revisioimalla Paasikiven ajattelua kylmän sodan jälkeiseen aikaan sopivaksi. Se on eräänlaisen eurooppalaisen fennomanian projekti, jota olen pitkään hautonut ja nyt saanut työn alle.”

Apunen oli ulkopoliittisen perinteen tutkija, joka tavoitteli tulevaisuuden ymmärtämistä. Poliittisessa historiassa akateemisen koulutuksensa saanut ja ensimmäiset laakerinsa voittanut Apunen palasi emeritusvuosinaan kansainvälisen politiikan teorioiden maailmasta katsomaan uudelleen Paasikiven linjan syntyä ja Urho Kekkosen siihen tekemiä sovelluksia.

Apunen lähestyi tutkimustehtävää mikrotasolla perkaamalla vaikuttajaverkostoja. Paasikiven pitkä linja osoittaa likipitäen jännityskertomuksena, miten politiikkaa tehdään hallituksen sivussa ja ulkopuolelta. Apusen vuonna 2009 julkaistu Pettureita ja patriootteja kyntää samaa arkistoa. Paasikiven-Kekkosen linjan synty on keskeistä myös vuonna 2005 julkaistussa Linjamiehissä.

Vuonna 1984 julkaistu Tilinteko Kekkosen aikaan kytkee historialliseen jatkumoon idänpoliittisen kamppailun ohella ulkopolitiikan laajenevan toimintalinjan verkostot. Vuonna 2012 julkaistu Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006 jatkaa suomalaisen ulkopolitiikan sisäisten tekijöiden analyysiä.

Pitkän linjan Nato-ratkaisu lyhyen linjan korvaajaksi

Suomen Nato-ratkaisussa– ja rinnakkaisessa Ruotsin polussa – on Apusen päättelyssä nähtävissä Paasikiven mallin pelimerkit merkitykseltään ja sisällöltään uudessa asennossa pitkän linjan muokkautumisena ja lyhyen linjan väistymisenä kansalliskeskeisen fennomanian palatessa asialistalle ja Venäjän suurvalta-aseman sortumisessa.

Erimuotoisen ”kiinteän poliittisen yhteyden” – olivatpa nämä sitten YYA-sopimuksen tai sotilaallisen liittoutumattomuuden – kautta annetut Suomen valtioalueen käyttöä koskevat vakuutukset ovat korvautuneet Pohjois-Atlantin sopimuksen yhteisessä puolustuksessa toteutuvalla turvallisuustakuulla.

Apusen sanoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on ”hukannut Stalinin perinnön”, kun Natolle on avautunut luoteisrajoille hyökkäysura, jonka estäminen oli Neuvosto-Venäjän keskeinen geopoliittinen ja strateginen tavoite aina vuoden 1938 Jartsev-keskusteluista alkaen talvisotaan ryhtymisessä ja jatkosodan rauhan pohjustamassa YYA-sopimuksessa vuodesta 1948 eteenpäin.

Talvisodan ajan ja puuttumaan jäänyttä sen jatko-osaa korvaavien tutkimusten, The End-game 1943–44 ja Pettureita ja patriootteja kertomat osoittavat, miten historiallisesti ainutlaatuista ja geopoliittisesti keskeistä on Ruotsin sitoutuminen Naton jäsenenä Suomen syväpuolustukseen diplomaattisen neuvon ja aineellisen tuen lisäksi.

Eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Uuden puolustusratkaisun historiallisuutta arvioitaessa on muistettava, että marsalkka C.G.E. Mannerheimin 1930-luvulla kehittämän viivyttävän puolustuksen strategiaan kuului pyrkimys ulkoisen avun tai tuen turvaamiseen aina suurvaltaliittoutumiseen asti. Suomi ei ehdoin tahdoin jäänyt kahdenvälisen konfliktin hallintaan ja kylmän sodan aikaan kehitetyn Paasikiven lyhyen linjan ratkaisun varaan.

Suomi on hyödyntänyt sukupolvikokemuksiaan fennomanian ajoista lähtien soveltaessaan Paasikiven keskeistä periaatetta, jonka mukaan suhde itäiseen naapuriin on ulkopolitiikan hallitseva ongelma. Sen ratkaisemisesta riippuu samalla kansan tulevaisuus.

Paasikiven suomettarelaisten oppi-isien Y.S. Yrjö-Koskisen ja J.R. Danielson-Kalmarin sekä aikaisemmin J.V. Snellmanin linjanvedot tarjosivat alustan poliittiselle joustavuudelle aktiivisen ja myöntyvyyslinjan välillä. Yhtä olennaista on, että eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Venäjän arvaamattomuus – pitkän linjan uusi koetus

Vaikka Paasikiven periaatteen sisältämä kahdenvälisyys on liudentunut, siihen on kuulunut Putinin esittämiin etupiirivaatimuksiin ja hyökkäyssodan syttymiseen asti Suomen valtiojohdon tuntuma Venäjän johtajiin Josif Stalinin kaltaisina historian tekijöinä. Tosin talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa usko Stalinin suopeuteen osoittautui harhaksi.

Apunen asettaa kysymyksen, voiko erityissuhde säilyä EU/Nato-Suomen ja Ukrainan sodan Euroopassa. Puhuuko Suomi itään päin jäsenjoukon mukana vai onko se Venäjän yhteyksien hoitamisessa samassa kategoriassa suurten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa?

Suomi on tekemisissä epävarman ja arvaamattoman sekä riskeihin valmiin Venäjän kanssa. Putinin Venäjää ei hallita normatiivisen arvoyhteisön vastuisiin tai sitoumuksiin vetoamalla.

Nato-Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ideologisena ajurina toimii lännen yhteinen demokraattinen identiteetti, joka asettuu yhteen valtioiden itsenäisyyttä korostavan Snellmanin ja Paasikiven realistisen poliittisen tradition kanssa. Liberalismi ja realismi voivat sittenkin yhdistyä – Apusen epäilyt voittaen.

Suomi kohtaa tsaarinvallan tavoin taaksepäin historiaan katsovan Venäjän, mutta se ei tapahdu yksin. Paasikiven pitkässä linjassa Osmo Apusen etsimä fennomanian eurooppalainen hanke on kulkenut ympyrän, josta Suomen on lähdettävä uudelle kierrokselle.

Professori Kari Möttölä on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Möttölä on toiminut ulkoministeriön erikoistutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin johtajana.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Osmo Apunen – Suomen ulkopolitiikan juurisyiden etsijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalainen Johns Hopkins -yliopiston professori Mary Sarotte tarjoaa vuodenvaihteessa julkaistussa kirjassaan diplomaattisen historiantutkimuksen viimeisen sanan Yhdysvaltain tekemistä ratkaisuista, jotka kylmän sodan jälkeen käynnistivät läntisen puolustusliiton eli Pohjois-Atlantin puolustusjärjestö Naton itälaajentumisen.

Diplomatian viestien moniselitteisyydestä muistuttaa teoksen nimeen nostettu tarjous ”ei tuumaakaan itään päin”, jonka Yhdysvallat esitti Neuvostoliitolle Saksan yhdistymistä koskeneissa neuvotteluissa.

Opiskelijana Länsi-Berliinissä vuonna 1989 ensikäden tuntuman maailmanpolitiikan murrokseen saanut Sarotte on tutkijana tuottanut kylmää sotaa avaavan kirjatrilogian, jossa hän on kysynyt ja vastannut, miten ja miksi Berliinin muurin avautuminen vuonna 1989, Saksan yhdistyminen vuonna 1990 ja Naton laajentuminen vuodesta 1999 alkaen tapahtuivat.

On vaikeaa kuvitella aukkoja Sarotten kolmenkymmenen vuoden tutkimustyön huipentavaan narratiiviin, jossa alkuperäislähteisiin nojaten kerrotaan, mitä kukin toimija missäkin tilanteessa sanoi tai tarkoitti ja miten vastapuoli sen ymmärsi tai otti vastaan. Diplomatian viestien moniselitteisyydestä muistuttaa teoksen nimeen nostettu tarjous ”ei tuumaakaan itään päin”, jonka Yhdysvallat esitti Neuvostoliitolle Saksan yhdistymistä koskeneissa neuvotteluissa.

Sarotten vaihtoehtoinen historia

Vaikka mikään edellämainitun tokaisun tulkinta ei estänyt Naton laajentumista Itä-Saksan alueelle vuonna 1990 ja Keski- ja Itä-Euroopan maihin vuodesta 1999 alkaen, lausahduksen muistijälki on jäänyt historiapolitiikan ja historiantutkimuksen kiistakapulaksi, joka on edelleen käytössä.

Työnsä pohjalta Sarotte syyttää Yhdysvaltoja ja Venäjää epäonnistumisesta Naton laajentumisen ja sen vaikutusten hallinnassa. Kylmän sodan päättymisen avaamista mahdollisuuksista huolimatta Euroopan kahtiajakoa ei seurannut yhtenäinen turvallisuusjärjestys vaan teoksen nimeen painettu strateginen umpikuja, joka on sittemmin toistuvasti kärjistynyt. Yhdysvallat unohti mahtivallan asemassa geopolitiikan ja historian opetukset, kun taas sisäiseen murrokseen joutunut Neuvostoliitto/Venäjä teki kohtalokkaita virheitä yrittäessään puolustaa ja palauttaa suurvalta-asemaansa.

Naton laajentuminen saattoi Sarotten mukaan olla oikeutettu vastaus Yhdysvaltain ulkoisiin ja sisäisiin haasteisiin, mutta ongelmaksi muodostui sen toteutus.

Naton laajentuminen saattoi Sarotten mukaan olla oikeutettu vastaus Yhdysvaltain ulkoisiin ja sisäisiin haasteisiin, mutta ongelmaksi muodostui sen toteutus. Sarotten esittämässä vaihtoehdossa Yhdysvallat olisi hankkinut Naton laajentumisen aiheuttamalle valtasuhteiden muutokselle tilaa ja aikaa sitoutumalla uskottavasti rauhankumppanuuden (engl. Partnership for Peace PfP) käyttämiseen Venäjän epäluulojen vähentämiseen ja Keski- ja Itä-Euroopan maiden sopeuttamiseen uudessa turvallisuusjärjestyksessä.

Rauhankumppanuuden tarjoaman vähittäisen ja valikoidun siirtymän sijaan Yhdysvallat käytännössä avasi samana vuonna 1994 halukkaille väylän Naton täysimittaiseen artikla 5-turvallisuustakuut sisältävään jäsenyyteen. Strategisia paineita olisi voitu helpottaa myös siten, että uudet jäsenmaat olisivat liittäneet jäsenyyteensä varaumia kuten Norja ja Tanska, jotka ovat kieltäneet alueiltaan pysyvät vieraat joukot ja ydinaseet.

Laajentumisen lähtölaukaukset Saksan yhdistymisen ehtona

Suurvaltapelin käynnistää Sarotten kertomuksessa Yhdysvaltain ulkoministeri James Bakerin neuvostojohtaja Mihail Gorbatšoville helmikuussa 1990 esittämä tiedustelu, kävisikö tälle yhdistyvän Saksan jäsenyys Natossa, jonka ”toimivalta ei siirtyisi tuumaakaan itään päin nykyisestä tilanteesta”. Gorbatshovin kysyessä, että tarkoittaisiko tämä siis, että ”Naton vyöhyke” ei laajenisi, Baker vastasi myöntävästi. Ajatuskokeen vaihtoehtona Baker tarjosi puolueetonta yhdistynyttä Saksaa, jonka alueelta amerikkalaiset joukot poistuisivat ja joka hankkisi omat ydinaseet, minkä hän neuvonantajineen arveli olevan vielä vaikeammin Gorbatšovin nieltäväksi.

Venäläiset toimijat ovat vuosikymmenien ajan tulkinneet Bakerin ja Gorbatšovin keskustelun takuiden kaltaisena sopimuksena, joka olisi kieltänyt Naton laajenemisen kylmän sodan rajalinjan yli itään. Baker ja muut yhdysvaltalaiset historian todistajat ovat torjuneet tulkinnan viittaamalla siihen, että hän oli tehnyt hypoteettisen kysymyksen, eikä mitään sopimusta ollut neuvoteltu tai pantu paperille.

Yhdysvaltain suurstrategia tähtäsi kiistattomaan johtoasemaan niin alueellisesti kuin globaalisti.

Sen lisäksi Yhdysvallat luopui jatkossa käyttämästä epäselvää ilmaisua, johon Bakerilla ei ollut presidentti George Bushin valtuutusta. Vastauksena kysymykseen, miksi hän ei ollut pyytänyt Bakerin ehdotusta kirjallisena, Gorbatšov puolestaan ilmoitti aluksi, että Keski- ja Itä-Euroopan maiden asema ei ollut siinä vaiheessa esillä.

Vaikka Bakerin-Gorbatšovin sananvaihto on hyvin dokumentoitu, myös amerikkalaiseen historiantutkimukseen on jäänyt kiista siitä, miten selkeästi Saksan yhdistymisen yhteydessä tai muutoin Naton laajenemisen mahdollisuus Keski- ja Itä-Eurooppaan tai siitä pidättyminen tuli esille amerikkalaisissa esiintymisissä.

Nato-jäsenyyteen Gorbatshov suostui ilman vakavaa kädenvääntöä tavoitellessaan länneltä kiireellistä taloudellista apua. Entisen Itä-Saksan alueen erityisasemaa koskevassa kysymyksessä Yhdysvallat ja Länsi-Saksa tulivat Neuvostoliittoa vastaan sopimalla, että Naton joukkoja ei tuotaisi alueelle, kunnes neuvostojoukot olisi vedetty pois, eikä alueelle sijoitettaisi ydinaseita, minkä seurauksena se on edelleen Euroopan ainoa sopimuksenvarainen ydinaseeton vyöhyke.

Yhdysvaltain välittömänä tavoitteena kylmän sodan jälkeisessä murroksessa oli varmistaa yhdistyneen Saksan pysyminen Natossa ja amerikkalaisten joukkojen ja ydinaseiden jääminen Saksaan, mikä vakiinnuttaisi Natolle keskeisen toimijuuden Euroopan turvallisuudessa.

Kansainvälisessä julkisuudessa oli vuoteen 1992 mennessä edetty siihen, että niin kutsutut Visegrad-maat, Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari, esittivät tavoitteekseen Naton jäsenyyden. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkoministeriössä politiikan suunnittelijat katsoivat ensimmäisen kerran muistioissaan ajan kypsäksi Naton laajentumiseen ryhtymiseksi, koska vähempi ei uusille demokratioille riittäisi.

Yhdysvaltain julkisena sitoutumisena tai toimintana Naton laajentuminen ei käynnistänyt presidentti Bushin kaudella. Yhdysvaltain välittömänä tavoitteena kylmän sodan jälkeisessä murroksessa oli varmistaa yhdistyneen Saksan pysyminen Natossa ja amerikkalaisten joukkojen ja ydinaseiden jääminen Saksaan, mikä vakiinnuttaisi Natolle keskeisen toimijuuden Euroopan turvallisuudessa.

Menestykselliseksi markkinoidun suurvaltayhteistyön todellisuudessa voimasuhteiden epätasapaino ja Gorbatšovin horjuva sisäpoliittinen asema tuottivat nöyryytyksen toisensa jälkeen, vaikka Bushin hallitus tuki Gorbatšovia ja Venäjän johtoon 1992 tullutta Boris Jeltsiniä demokraattisessa siirtymässä.

Uusimpiin avautuneisiin asiakirjoihin nojaava tutkimus on osoittanut, että Yhdysvaltain suurstrategia tähtäsi kiistattomaan johtoasemaan niin alueellisesti kuin globaalisti. Kylmän sodan voittajana Yhdysvalloille ei saanut uudessa maailmanjärjestyksessä nousta tasaveroista suurvaltakilpailijaa.

Ei jos, vaan miten ja milloin – jäsenyyden ja kumppanuuden vaihtoehdot

Sarotte näkee kylmän sodan päättymisen johtavan liberaalin maailmanjärjestyksen tutkijan John Ikenberryn esittämän mallin mukaisena historian hetkenä, jossa suursodan voittajat pääsevät rakentamaan turvallisuusjärjestystä uudeksi. Naton laajentumisesta tuli Yhdysvaltain hegemoniapolitiikan keskeinen koetinkivi Bill Clintonin presidentinkausien ajaksi, kun heikentynyt Venäjä kipuili samaan aikaan suurvalta-asemansa kanssa ja itsenäisen toimijuuden hankkineet Keski- ja Itä-Euroopan maat hakivat uudelleen muotoutuvassa Euroopan turvallisuusjärjestyksessä turvallisuustakuita.

Bushin hallituksen strategia sijoittuu teorian ja politiikan tasolla realismin koulukuntaan, jossa keskeistä on voimasuhteiden ja turvallisuusuhkien hallinta suurvaltojen välillä. Clintonin hallituksen strategia noudatti liberalismin oppeja, joiden mukaan normien, instituutioiden ja vuorovaikutuksen avulla voidaan vaikuttaa maiden sisäiseen järjestykseen ja sitä kautta maailmanpolitiikan suuntaan.

Clintonin hallituksen strategia noudatti liberalismin oppeja, joiden mukaan normien, instituutioiden ja vuorovaikutuksen avulla voidaan vaikuttaa maiden sisäiseen järjestykseen ja sitä kautta maailmanpolitiikan suuntaan.

Korvaamattomana suurvaltana liberaalin Yhdysvaltain tuli ottaa johtajuus demokratian vyöhykkeen laajentamiseksi Euroopassa. Naton laajentumispolitiikan avulla Clintonin hallitus uskoi pystyvänsä ajamaan rinnakkain kahta tavoitetta, joihin liittyvät edut ja arvot saattaisivat olla keskenään ristiriitaisia tai ainakin vaikeasti yhteen sovitettavissa.

Keski- ja Itä-Euroopan maiden poliittinen ja taloudellinen siirtymä voisi toteutua Naton kumppanuuden, jäsenyyden ja turvatakuun piirissä. Venäjä etenisi oman demokratisoitumisen polulla ja ryhtyisi erityiskumppanuuteen Naton kanssa, eikä sen jäsenyyskään olisi mahdotonta. Yhdysvallat kohtelisi Venäjää strategisesti riittävän tasavertaisena kumppanina, jotta se olisi valmis sopeutumaan entisessä valtapiirissään läntiseen yhdentymiseen, jota se lähtökohtaisesti vastustaisi, mutta johon se itsekin vähitellen liittyisi.

”Ei tuumaakaan” sai päinvastaisen merkityksen, ja laajentumisnäkökulma ulottuisi entisen Varsovan liiton maiden ohella entiseen Neuvostoliittoon kuuluneisiin itsenäistyneisiin maihin, tosin ensisijaisesti Baltian maihin, kun taas ydinaseettomuuteen palanneen Ukrainan huolet pyrittiin hoitamaan suurvaltojen keskeisillä takuilla.

Clinton ja hänen lähin neuvonantajansa Strobe Talbott uskoivat liberalismin välineisiin, vaikka Venäjän hyväksyntä rooliinsa ei alusta lähtienkään tullut selkeäksi. Kun monimutkainen kahden toimintalinjan kokonaisuus aiheutti ajoittain suhteiden kärjistymistä, Yhdysvallat pyrki etenemään pitkittämällä ratkaisuja ja jakamalla niitä osiin tekemättä toisen pois sulkevaa valintaa. Toisaalta Clintonilla oli Jeltsiniin poikkeuksellisen tiiviit henkilökohtaiset suhteet, joiden avulla voitiin Venäjän taivuttelussa edetä askel askelelta.

Talbott ja pian myös Clinton kääntyivät kuitenkin kannalle, jonka mukaan Naton laajenemiselle mahdollisimman laajana ja syvänä liittokuntana ei tule asettaa mitään institutionaalisia tai alueellisia esteitä. ”Ei tuumaakaan” sai päinvastaisen merkityksen, ja laajentumisnäkökulma ulottuisi entisen Varsovan liiton maiden ohella entiseen Neuvostoliittoon kuuluneisiin itsenäistyneisiin maihin, tosin ensisijaisesti Baltian maihin, kun taas ydinaseettomuuteen palanneen Ukrainan huolet pyrittiin hoitamaan suurvaltojen keskeisillä takuilla.

Puolesta ja vastaan kohti ratkaisua

Laajentumisen ensisijaisuuden Venäjän-suhteissa asetti kysymyksenalaiseksi Clintonin ensimmäisen kauden puolustusministeri Bill Perry, joka halusi Yhdysvaltain keskittyvän yhteistyöhön ydinaseturvallisuudessa. Asevoimien johto puolestaan laati ehdotuksen rauhankumppanuudeksi, joka avaisi kaikille euroatlanttisen alueen maille mahdollisuuden yhteistyöhön Naton kanssa ja siirtäisi jäsenyyskysymyksen myöhempään.

Rauhankumppanuuden mahdollisuudet vähittäisen etenemisen tai ylimenokauden mallina kaatuivat Sarotten mukaan nopeasti ulkoministeriön ja kansallisen turvallisuusneuvoston asiantuntijoiden vastustukseen. Keski- ja Itä-Euroopan maiden halukkuutta integroitua länteen ei ollut poliittisen liberalismin arvojen mukaan mahdollista torjua. Välittöminä syinä asian kiirehtimiseen olivat aktiivisimpien jäsenyyden tavoittelijamaiden Puolan ja Tshekin arvovaltaisten presidenttien Lech Wałęsan ja Václav Havelin luoma julkinen paine, jota lisäsivät etnisten äänestäjäryhmien ja republikaanisen oppositiopuolueen vaatimukset.

Näkyvä joukko pitkän linjan tutkijoita varoitti laajentumisen johtavan Venäjän demokratian sortumiseen ja nationalistiseen suurvaltapolitiikkaan.

Huutavaksi ääneksi korvessa jäi legendaarisen diplomaatin ja historioitsijan George Kennanin  johdolla näkyvä joukko pitkän linjan tutkijoita, jotka varoittivat laajentumisen johtavan Venäjän demokratian sortumiseen ja nationalistiseen suurvaltapolitiikkaan.

Kahden linjan laajentumispolitiikan tasapainoa horjutti Sarotten mukaan kohtalokkaalla tavalla Venäjä, jonka demokratiakehitys alkoi talouden kriisin vuoksi heikentyä. Jeltsinin voimankäyttö oppositiota vastaan parlamenttirakennuksen pommituksessa vuonna 1993 ja ensimmäiseen Tshetshenian sotaan ryhtyminen vuonna 1994 lisäsivät epäluottamusta Keski- ja Itä-Euroopan uusissa demokratioissa ja vahvistivat perusteluja suoraan Naton täysjäsenyyteen ryhtymiseen.

Jeltsinin suhde Clintoniin alkoi muistuttaa Gorbatšovin kokemuksia Yhdysvaltain johdon kanssa. Toisaalta Jeltsin tarvitsi Clintonin tarjoamaa poliittista ja taloudellista tukea. Toisaalta Jeltsin tulkitsi erehdyksessä tai tarkoituksella väärin Yhdysvaltain esittelemän rauhankumppanuuden Naton laajentumisen pois sulkevana vaihtoehtona. Samalla hän sekoitti pakkaa antamalla ja perumalla tukensa Puolan jäsenyyspyrkimyksille 1994.

Naton laajentumisuhka heijastui Venäjän politiikkaan Etyjin, eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön huippukokouksissa Jeltsinin kumppaniinsa Clintoniin suuntaamana dramaattisena arvosteluna.

Naton laajentumisuhka heijastui Venäjän politiikkaan Etyjin, eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön huippukokouksissa Jeltsinin kumppaniinsa Clintoniin suuntaamana dramaattisena arvosteluna. Ensinäytös nähtiin Budapestissa 1994, jolloin oli tullut selväksi, että Yhdysvallat ryhtyy ajamaan laajentumista. Sama uusiutui Istanbulissa 1999, jolloin ensimmäinen laajentuminen oli toteutunut ja Nato avasi näkymän seuraavaan aaltoon, mukaan lukien Baltian maiden jäsenyyteen. Pettymystä lisäsi se, että Venäjän 1997 solmima erityiskumppanuus Naton kanssa ei vaikuttanut laajentumisen etenemiseen.

Vastasiirtona Venäjä sai Euroopan turvallisuuden peruskirjaan 1999 jakamattoman turvallisuuden ja turvallisuusjärjestelyjen valinnanvapauden periaatteiden vahvistukseksi pidättymisen oman turvallisuuden vahvistamisesta toisten kustannuksella ja ylivaltaisen aseman tai etupiirin kieltämisen miltään instituutiolta rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Kansainvälisen järjestyksen murtamiseen tähtäävälle revisionistiselle suurvaltapolitiikalle, johon Jeltsinin seuraajakseen valitsemaa Vladimir Putinia oli mentoroinut ulkoministeri Jevgeni Primakov, oli saatu poliittisoikeudelliset perusteet käännettäväksi Natoa vastaan.

Tavoitteena olisi Naton laajentumisen aiheuttamien valuvikojen oikaiseminen Euroopan turvallisuusjärjestyksessä. Edessä olisivat München 2007, Georgia 2008 ja Ukraina 2014 ja 2022. Ulkoministeriön vaatimusluetteloon vaadittaisiin vastaukset paperilla.

Jälkilause

Yhdysvallat joutui Clintonin kauden päättyessä aliarvioimaan tai vähättelemään epäonnistumisen vaikutusta, kun tai jos strategian onnistumisen mittarina oli ollut se, että Euroopan turvallisuuteen ei tulisi uutta jakolinjaa. Kysymykseksi jäi, oliko kahden linjan ratkaisun onnistuminen alun alkaenkaan mahdollinen, ja missä olisivat syyt tai syylliset.

Sarotten esittämän vaihtoehdon kaatumiseen voi antaa kaksi vastausta.

Optimistinen tulkinta olisi se, että Yhdysvallat pyrki rauhankumppanuusväylän avaamalla ja laajentumispäätöstä pitkittämällä pehmentämään ratkaisujen vaikutusta Venäjän asemaan, kunnes Venäjän demokratisoitumisen epäonnistuminen tuli selväksi ja valinta laajentumisen puolesta oli tehtävä. Pessimistisen tulkinnan mukaan puolestaan laajentumisvalinta oli käytännössä tehty jo aikaisessa vaiheessa liberalismin hengessä ja Venäjästä riippumatta. Yhdysvaltain ja Naton oli joka tapauksessa varauduttava Venäjän suurpoliittiseen käänteeseen eikä rauhankumppanuuden varaan voinut jäädä.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu ”Ei tuumaakaan” – Naton laajentumisen juuret, vaihtoehdot ja opetukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Donald Trumpin presidentinkauden aikana Yhdysvallat on purkanut aiemmin rakentamaansa avoimeksi ja sääntöpohjaiseksi ymmärrettyä kansainvälistä järjestystä. Princetonin yliopiston professori G. John Ikenberry tekee tätä järjestystä tutkivan kirjatrilogiansa päättävässä osassa A World Safe for Democracy (2020) tilinpäätöstä Yhdysvaltain johtajuudesta liberalismin nousun ja kriisin takana.

Ikenberryn mukaan uutta alkua tulee hakea historiallisista juurista ja edistyksellisestä yhteiskuntapolitiikasta. Voidaanko odottaa, että Joe Biden noudattaa Ikenberryn ehdotusta liberaalien demokratioiden uudesta yhteenliittymästä?

Voittajien maailmanjärjestykset

John Ikenberry on ollut parinkymmenen vuoden ajan liberaalin kansainvälisen järjestyksen keskeinen tutkija. A World Safe for Democracy päättää trilogian, jossa hän tarjoaa historiallisen ja teoreettisen analyysin liberaalista internationalismista koulukuntana, aateryppäänä ja poliittisena hankkeena globaalissa muutoksessa. Liberaali internationalismi tarkoittaa arvopohjaista sitoutumista kansainvälisiin suhteisiin.

Trilogian ensimmäisessä osassa ja klassikoksi nousseessa läpimurtoteoksessa After Victory (2001) Ikenberry lähti hakemaan syitä suurvalta- ja maailmansotia kulloinkin seuranneen (vuosina 1648, 1713, 1815, 1919, 1945, 1989) kansainvälisen järjestyksen käänteeseen. Erottelun tärkeimpänä perusteena on tulkinta vallan merkityksestä.

Suurvaltojen Napoleonin sotien jälkeen sopima Wienin konsertti selittyy poliittisella realismilla, jonka mukaan kansainvälinen järjestelmä on anarkinen vailla hallitsevaa valtakeskusta. Voittajien ratkaisujen ajurina turvallisuusetujensa suojaamiseen on voimatasapainon ylläpitäminen.

Liberaali internationalismi tarkoittaa arvopohjaista sitoutumista kansainvälisiin suhteisiin.

Ikenberryn tutkimuksen kohteena on Yhdysvaltain toimintamalli maailmanjärjestyksen johtovaltana, johon asemaan se nousi alustavasti ensimmäisen ja varsinaisesti toisen maailmansodan sekä kiistattomasti kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Tarjolla on toinen realismin teoria, jossa yhdellä suurvallalla on imperiumin tai muu hegemoninen asema hierarkisessa järjestelmässä. Muutos tulee, kun jokin toinen suurvalta nousee haastajaksi.

Ikenberry torjuu koulukuntakenttää hallinneet yksiselitteisen rakenteelliset realismiteoriat ja ottaa vaikutteita liberaalin rauhan ja turvallisuusyhteisön kaltaisista liberaaleista ja konstruktivistisista selitysmalleista. Liberaalissa strategiassa keskiössä ovat normit, kauppa, instituutiot ja keskinäisriippuvuus sekä identiteetti- ja kulttuuriset tekijät, jotka asettavat pidäkkeitä suurvaltojen vallankäytölle.

Yhdysvaltain vallan ja sen synnyttämän hierarkisen rakenteen sopeuttaminen yhteisiin sääntöihin on liberaalin kansainvälisen järjestyksen menestymisen edellytys.

Ikenberryn selitysmallina kehittelemässä liberaalissa internationalismissa suurvalta saa muilta valtioilta hyväksynnän hegemoniseen valtaansa käyttämällä ylivertaista asemaansa kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen omien ja kumppaneidensa arvojen ja etujen pohjalta. Tästä näkökulmasta Yhdysvaltain vallan ja sen synnyttämän hierarkisen rakenteen sopeuttaminen yhteisiin sääntöihin on liberaalin kansainvälisen järjestyksen menestymisen edellytys.

Esimerkiksi Yhdysvallat asettaa valtansa käytölle pidäkkeitä sitoutumalla yhteisiin sääntöihin ja instituutioihin. Muut valtiot hyväksyvät johtoaseman oikeutettuna, kun ne hyötyvät solidaarisuudesta, vuoropuhelusta ja johtovallan tarjoamista turvallisuushyödykkeistä.

Liberalismin nousun jatkuminen kylmän sodan jälkeen

Liberaalien demokratioiden muodostama järjestys muuttuu sisäisesti ja etenee ulkoisesti kansainvälisen järjestelmän osana. Liberaalien maiden kattama geopoliittinen alue, monenkeskisissä järjestöissä haltuunsa ottama poliittinen tila ja valistuksen demokratia- ja oikeuskäsityksistä juontuva arvopolitiikka mittaavat liberaalin internationalismin käytännön merkitystä.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa Yhdysvaltain johtama demokratioiden muodostama länsi kattoi kaksinapaisen kansainvälisen järjestyksen puolikkaan ja kävi voittoisan kylmän sodan itää vastaan. After Victory kuvaa liberaalin strategian saavutukset rauhanomaisesti ratkenneen kylmän sodan jälkeisen ensimmäisen vuosikymmenen – 1990-luvun – mittaan.

Muurien murruttua Ikenberryn tavaramerkikseen luoman määritelmän mukainen ”avoin ja löysästi sääntöpohjainen” (open and loosely rules-based) liberaali järjestys lähti laajentumaan alueellisesti, tavoitteena demokratian ulottuminen kaikkialle maailmaan. Alun menestyksestä huolimatta laajentuminen kylvi Ikenberryn mukaan kriisin siemeniä pitkälle tulevaisuuteen.

Liberaalin hegemonian ajautuminen kriisiin

Yhdysvaltain kylmän sodan päättyessä saavuttama ylivalta-asema ”liberaalina hegemonina” oli sovitettava liberaalin internationalismin teoriaan ja käytäntöön. Ikenberryn trilogian toinen nide Liberal Leviathan (2011) osoitti, miten 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen mittaan Yhdysvallat ajoi liberaalin kansainvälisen järjestyksen sisäisiin ja ulkoisiin kestävyysongelmiin.

Samalla kun laajentumisstrategian tuli nojata liberaalin demokratian houkuttelevuuteen, jouduttiin lännen sisällä ratkaisemaan kysymys vallan jakamisesta ja hyväksyttävyydestä. Yhdysvaltain piti perustella, miksi sillä oli paljon enemmän valtaa muihin valtioihin nähden samalla, kun se markkinoi sopuisia demokratian, kansainvälisen kaupan ja keskinäisen avunannon ideoita.

Transatlanttista turvallisuusyhteisöä koetteli Yhdysvaltain ja Euroopan unionin välisten poliittisten ja taloudellisten ristiriitojen ohella vuoden 2003 Irakin sota. Seurauksena oli ainakin osittainen Yhdysvaltain johtajuuden kyseenalaistuminen, mikä heijastui puheeseen lännen lopusta, kiistaan uusliberalismin tunnustamisesta globalisaation talousopiksi ja syytökseen George W. Bushin hallituksen yksipuolisista ja imperialistisista otteista.

Yhdysvaltain piti perustella, miksi sillä oli paljon enemmän valtaa muihin valtioihin nähden samalla, kun se markkinoi sopuisia demokratian, kansainvälisen kaupan ja keskinäisen avunannon ideoita.

Suurvaltasuhteissa Yhdysvallat joutui varhain toteamaan, että Venäjään tai Kiinaan ei toimisi sama strategia kuin toisen maailmansodan haastajiin Saksaan ja Japaniin, jotka sidottiin sodan jälkeen hallitusti tuetun demokraattisen siirtymän avulla liberaaliin yhteisöön. Keski-Euroopan maihin laajentuneiden läntisten instituutioiden ja Venäjän väliin jäi geopoliittisen kilpailun kohteeksi Itä-Euroopan ja Balkanin maiden vyöhyke. Itä-Aasiassa Kiinan nousu ennakoi alueellista ja myöhemmin globaalia vaikutusvaltakamppailua Yhdysvaltain kanssa.

Huolimatta globaalin hegemonian kriisistä Ikenberry ennakoi Yhdysvaltain säilyvän hallitsevana valtana tulevien 2020- ja 2030-lukujen yli. Perusteluna järjestyksen kestävyydelle Ikenberry esitti, että kriisi on Yhdysvaltain arvovallan ja sitä kautta järjestyksen hallinnan kriisi. Uhattuna eivät ole liberaalin internationalismin kansainväliset periaatteet, eli avoimuus ja sääntöpohjaisuus. Liberaalin järjestyksen peruskivet luotiin toisen maailmansodan jälkeen monenvälisillä säännöillä ja instituutioilla. Kylmän sodan jälkeisenä maailmanpolitiikan käänteenä sama edistyneiden demokratioiden varaan ankkuroitu järjestys täydentyi ja laajeni.

Vaikka liberaalin demokratian laajentuminen globaaliksi on jäänyt vajaaksi, Yhdysvallat ja sen kumppanit pystyisivät Ikenberryn mukaan liberaalin järjestyksen ytimestä ohjaamaan globalisaation ja monenkeskisyyden vuorovaikutusta ja hallitsemaan finanssikriisin kaltaisia murroksia. Tekemällä hierarkiaa madaltavia uusia sopimuksia valta- ja vastuusuhteista niin liberaalien demokratioiden kesken kuin Kiinan ja muiden haastajavaltioidenkin kanssa Yhdysvallat voisi uudistaa järjestystä ja varmistaa johtajuutensa kestävyyden.

Tekemällä hierarkiaa madaltavia uusia sopimuksia valta- ja vastuusuhteista niin liberaalien demokratioiden kesken kuin Kiinan ja muiden haastajavaltioidenkin kanssa Yhdysvallat voisi uudistaa järjestystä ja varmistaa johtajuutensa kestävyyden.

Vielä Liberal Leviathanin ilmestyessä Ikenberryn kaavailema käänne näytti mahdolliselta. Barack Obaman hallitus pyrki sopeutumaan Yhdysvaltain aseman suhteelliseen heikentymiseen vahvistamalla monenkeskisyyttä ja suurvaltojen yhteistyötä. Toisaalta Yhdysvaltain strategisen painopisteen siirtyminen Aasiaan ja pois Euroopasta herätti sitkeän ongelman eurooppalaisten liittolaisten turvallisuus- ja puolustusvastuun kasvattamisesta.

Strategiseksi kärsivällisyydeksi luonnehditun Obaman linjanvalinnan merkitystä avataan artikkelissani ”Obama’s grand strategy as legacy” (2017) Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa käsittelevässä raportissa.

Paluu lähtökohtiin ratkaisuna uudelle nousulle

Kolmekymmentä vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen ja Donald Trumpin kauden aiheuttaman Yhdysvaltain maineen ja vaikutusvallan romahtamisen kärjistettyä johtajuuskriisiä entisestään, Ikenberry toteaa tilinpäätöksessään liberaalin kansainvälisen järjestyksen globalisoinnin epäonnistuneen autokraattisten suurvaltojen haastaessa läntistä yhteisöä ja demokratian etenemisen pysähdyttyä kansallisvaltioiden piirissä. Liberaalit periaatteet toimivat globaalilla tasolla lähinnä taloudellisten virtojen sääntelyssä, ja sitäkin uhkaavat kauppasodat, jotka Trumpin hallitus käynnisti irtaantuessaan Yhdysvaltain vuosikymmenten mittaisesta sitoutumisesta kansainväliseen yhteistyöhön.

Trilogian kolmannessa osassa Ikenberry hakee ratkaisua hegemoniakriisiin joutuneeseen monenkeskiseen järjestykseen liberaalin internationalismin strategisista lähtökohdista ja historiallisista juurista. A World Safe for Democracy lainaa nimessään Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin kongressille huhtikuussa 1917 esittämää perustelua Yhdysvaltain liittymiseksi maailmansotaan. Ilmaisu on yleensä nähty idealistisena vetoomuksena demokratian levittämiseksi kaikkialle maailmanrauhan ja turvallisuuden takuuna.

Ikenberry lukee kuitenkin Wilsonin ilmaisusta toisenlaisen strategisen sanoman, johon hän pohjaa teoksensa argumentit. Liberaalin internationalismin tavoitteena on uudistaa sodanjälkeistä järjestystä, jotta se suojaa ja edistää liberaalien demokratioiden turvallisuutta, hyvinvointia ja edistystä – kirjaimellisesti tehdä ”maailmasta turvallinen paikka demokratialle”.

Liberaalin internationalismin tavoitteena on uudistaa sodanjälkeistä järjestystä, jotta se suojaa ja edistää liberaalien demokratioiden turvallisuutta, hyvinvointia ja edistystä – kirjaimellisesti tehdä ”maailmasta turvallinen paikka demokratialle”.

Liberalismin kahden vuosisadan mittaisen nousun ajureina ovat toimineet valistuksen ajoista käynnistyneet aatteet vapaakaupasta, ihmisoikeuksista ja poliittisista vapauksista, jotka tukivat samoihin aikoihin noussutta kansallisvaltioiden järjestelmää.

Arvojen rinnalla vähintään yhtä tärkeänä tekijänä on liberaalien demokratioiden kyky modernisaation aiheuttaman keskinäisriippuvuuden kohtaamiseen ja hyödyntämiseen. Modernisaatiolla Ikenberry tarkoittaa tieteen, teknologian ja teollisuuden merkitystä yhteiskunnallisissa ja kansainvälisissä muutoksissa. Samalla kun modernisaatio vahvistaa liberaalien yhteiskuntien menestysmahdollisuuksia, se tekee ne haavoittuviksi ja edellyttää kykyä suojautua uhkilta.

Angloamerikkalaiseen hegemoniakauteen on sulautunut brittiläisen imperiumin ja siirtomaavallan vaiheita ja muita arvopohjan ristiriitaisuuksia, jotka ilmentävät liberalismin historiallisia muotoja. Yhteiskunnallinen ja historiallinen vaihtelu on säilyttänyt merkityksensä eurooppalaisessa narratiivissa liberalismin kehityksen selittäjänä yhdysvaltalaisen tutkimuksen korostaman johtajuuden ja johdonmukaisuuden rinnalla. Kun eurooppalaisessa ajattelussa liberalismi nähdään edenneen vastakohtien, kriisien ja moninaisuuden kautta, amerikkalaisen koulukunnan piirissä liberalismin aatteet ja suuntaukset ovat noudattaneet suorempaa kehityskulkua.

Yhteenvetoteoksessaan Ikenberry turvautuu historialliseen ja yhteiskunnalliseen tulkintaan, jossa hän vertaa Wilsonin ja Franklin D. Rooseveltin sekä Harry Trumanin hallitusten lähestymistapoja sodanjälkeiseen maailmanjohtajuuteen. Nostamalla Yhdysvallat kansainvälisen järjestyksen johtovallaksi Wilsonin aloite antoi teoreettisena ja aatteellisena koulukuntana virinneelle liberaalille internationalismille voimaa ja uskottavuutta poliittisena hankkeena.

Samalla kun modernisaatio vahvistaa liberaalien yhteiskuntien menestysmahdollisuuksia, se tekee ne haavoittuviksi ja edellyttää kykyä suojautua uhkilta.

Wilson katsoi modernisaation hyödyttävän luonnostaan liberaalia demokratiaa ja kokosi sen aineksista suurisuuntaisen – mutta myös amerikkalaisvetoisen – kansainvälisen rauhanjärjestyksen rakenteen. Malli ei kuitenkaan riisunut kolonialismia eikä luonut kestävää kehystä suurvaltapolitiikalle. Sen epäonnistumisen sinetöi lopulta hankkeen kaatuminen Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan.

Rooseveltin liberaalissa internationalismissa puolestaan keskeistä oli torjua vaarallisen maailman uhkat demokraattista elämänmuotoa kohtaan ja suojella sen yhteisiä toimijoita, periaatteita ja arvoja. Sotaa edeltäneen New Deal -kauden mullistavista uudistuksista periytynyt edistyksellinen hyvinvointipolitiikka, jollaisen viimeisin toteutus on ollut Lyndon Johnsonin hallituksen Great Society -politiikka 1960-luvulla, loi ideologisen perustan liberaalin yhteisön rakentamiselle eurooppalaisten kumppanien kanssa ja realistisen lähtökohdan uskottavalle suurvaltapolitiikalle.

Liberaalilla internationalismilla on Ikenberryn päättelyn mukaan välineitä ja vahvuuksia johtaa kansainvälisen järjestyksen uutta käännettä samalta pohjalta kuin toisen maailmansodan jälkeen. Edellytyksenä on suuren vision sijasta paluu juurille, jossa globalisaation aiheuttamia vaurioita korjaava ja yhdenvertaisuutta vahvistava yhteiskuntapolitiikka turvaa liberaalien demokratioiden kestävyyden ja globaalin toimintakyvyn.

Ikenberryn teesit hegemonian jälkeiseen ulkopolitiikan käänteeseen

Kirjan kanssa samanaikaisesti Foreign Affairs -lehdessä ilmestyneessä artikkelissa Ikenberry torjuu realismin tarjoamaan tulevaisuuteen antautumisen, jossa johtajuudesta luopunut Yhdysvallat kamppailisi anarkian lakien mukaisesti hegemoniakilpailun, vallansiirtymän, etupiirien ja nationalismin parissa.

Ikenberry ehdottaa, että Yhdysvallat tekee aloitteen liberaalien demokratioiden yhteenliittymästä, jota vetäisi suurimpien maiden ”D-10 -ryhmä”. Tavoitteena olisi päivittää yhteisiä periaatteita ja uudistaa monenvälistä globaalihallintaa kilpailussa Kiinan ja muiden ideologisten haastajamaiden kanssa. Demokraattien presidenttiehdokkaana Joe Biden onkin luvannut kutsua koolle globaalin demokratiahuippukokouksen yhteistahdon lujittamiseksi ja yhteisten sitoumusten käynnistämiseksi.

Ikenberry ehdottaa, että Yhdysvallat tekee aloitteen liberaalien demokratioiden yhteenliittymästä, jota vetäisi suurimpien maiden ”D-10 -ryhmä”. ehdotus sopii Trumpin kauden jälkeistä ulkopolitiikkaa koskevaan keskusteluun.

Ikenberryn ehdotus sopii Trumpin kauden jälkeistä ulkopolitiikkaa koskevaan keskusteluun, jossa asetetaan kolme vaihtoehtoa: Yhdysvaltain etääntyminen valikoivaan vastuuseen, paluu hegemonistiseen johtajuuteen tai asettuminen uudistuvan kansainvälisen järjestyksen yhteisesti johdettuun liberaaliin ytimeen.

Kolmatta vaihtoehtoa noudattavan Ikenberryn mallin onnistuminen edellyttää Yhdysvaltain arvovallan palautumista liberaalien kumppanien keskuudessa ja yhteiskunnallisen perustan kunnostamista ulkopolitiikan käänteeseen, joka mitoittaa ja suuntaa voimavarat globaalien ongelmien ratkaisuihin.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Liberaali internationalismi ja Yhdysvaltain hegemonia – tutkijan matka kriisin juurille ja takaisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aiemmassa artikkelissani käsiteltiin vuoden 1989 perimää aatehistorialliselta kannalta. Pohdin, miksi liberalismin visiot eivät toteutuneet. Tässä artikkelissa keskitytään geopoliittiseen kuvioon, jossa Yhdysvallat maailmanpoliittisen järjestelmän hegemonina määritteli pitkälti Euroopan turvallisuuspoliittista kehitystä.

Tätä hegemoniaa tukivat yhtenäistyvä Eurooppa ja laajentuva Nato. Mutta kuten usein käy, mikään hegemonia ei kestä ikuisesti, vaan uudet valtapoliittiset asetelmat saattavat horjuttaa kansainvälistä järjestystä. Ukrainan pitkään jatkunut epävirallisen virallinen sota on esimerkki tällaisesta muutostekijästä.

Yhdysvaltojen painopiste on jo vuosien ajan suuntautunut Euroopan ulkopuolelle, usein sivuuttaen Euroopan unionin. Muutoksen omalla tavallaan sinetöi presidentti Donald Trumpin politiikka, joka toki tähtäsi yhdysvaltalaisen hegemonian jatkumiseen mutta tukeutumatta niihin rakenteisiin ja instituutioihin, jotka olivat olleet sen pohjana vuodesta 1989 asti.

Hegemonian huipulta haastetuksi

Yhdysvaltain hegemonia oli tuskin koskaan ennen tai jälkeen vuotta 1989 ollut yhtä kiistaton. Kylmän sodan vastapeluri Neuvostoliitto horjui hajoamisen partaalla ja itäinen Keski-Eurooppa kypsyi Berliinin muurin kaatumiseen.

Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush visioi vuonna 1989 ”yhtenäisen ja vapaan Euroopan, joka on rauhassa keskenään”, minkä jälkeen hän hahmotteli vuonna 1990 jo ”uutta maailmanjärjestystä”.

Voittoisan Persianlahden sodan nosteessa alun perin maltillisena poliitikkona profiloitunut Bush ilmaisi vaalivuonna 1992 suorasukaisesti saavutetun tuloksen: ”Amerikka on voittanut kylmän sodan”.

Uutta Yhdysvaltojen saavuttamaa globaalia johtoasemaa vahvistettiin puheilla ja teoilla. Yhdysvaltain ei tullut sallia yhdenkään haastajan – vastustajan, kumppanin tai liittolaisen – uhata asemaansa kansainvälisen hierarkian huipulla. Kylmän sodan päätyttyä sen ei tullut hellittää poliittista tai sotilaallista otetta vaan muokata ja laajentaa liberaalia kansainvälistä järjestystä arvojaan ja etujaan suosivana toimintaympäristönä.

Uutta Yhdysvaltojen saavuttamaa globaalia johtoasemaa vahvistettiin puheilla ja teoilla.

Yhdysvaltain kylmän sodan jälkeisen hegemonisen strategian arviointi on inspiroinut menneisyyden hallintaa koskevan historiakeskustelun ohella hegemoniaa kansainvälisen järjestyksen teoriana ja käytäntönä koskevaa kansainvälisten suhteiden tutkimusta.

Hegemoniassa vallitsevat epäsymmetriset voima- ja valtasuhteet saavat oikeutuksensa muiden valtioiden suostumuksesta. Järjestyksen kestävyys riippuu molemminpuolisista eduista ja murenee vastaavasti ristiriitoihin.

Hegemonille ovat erityisen tärkeitä keskeiset kumppanit, jotka pitävät tämän valta-asemaa pystyssä. Toisen maailmansodan jälkeisinä kylmän sodan vuosina Yhdysvaltain hegemonia kattoi Euroopan ja Itä-Aasian alueet, joissa sen avainkumppaneita olivat entiset viholliset Saksa ja Japani.

Kylmän sodan jälkeen läntisen johtajuuden tehtäväksi tuli liberaalin demokratioiden vyöhykkeen laajentuminen. Hegemonista strategiaa noudattaen Yhdysvallat pyrki sitomaan Venäjän ja Kiinan kumppanuussuhteeseen, jossa ne sisäisesti uudistuen solahtaisivat yhteiseen järjestykseen status quo– valtoina tai vastuullisina toimijoina eivätkä lähtisi järjestyksen revisionistisiksi haastajiksi.

Hegemonista strategiaa noudattaen Yhdysvallat pyrki sitomaan Venäjän ja Kiinan kumppanuussuhteeseen.

Venäjän kanssa hanke epäonnistui ensimmäisen vuosikymmenen kompuroinnista lähtien. Taloudellisesti nousevan Kiinan kanssa taas kaksi ensimmäistä vuosikymmentä menivät mallikkaasti, ennen kuin Kiinan poliittinen mahti alkoi kasvaa.

Kolmenkymmenen vuoden tuloksena Venäjä on Euroopan alueellisen turvallisuusjärjestyksen pilaaja (spoiler), joskaan se ei uhkaa Yhdysvaltain johtaman liittokunnan säilymistä. Kiina puolestaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa vakavasti Itä-Aasian alueellisen turvallisuusjärjestyksen johtajuudesta.

Globaalilla tasolla Kiinasta on tullut Yhdysvaltain haastaja (challenger) ja pidemmällä aikavälillä mahdollinen hegemonisen rakenteen kumoaja.

Hegemonian teoriaa

Vakiintuneet teoriat tarjoavat hegemonian kestävyydelle ja muutokselle kahta selitysmallia. Yhden teorian (hegemonic stability theory) mukaan ylivertainen valta tuottaa kansainvälisiin suhteisiin julkishyödykkeitä kuten turvallisuutta ja vaurautta hegemonisen vakauden edellytyksenä ja seurauksena.

Toisen teorian (power transition theory) mukaan johtovallan heikentyminen rohkaisee jossain vaiheessa revisionistisia pyrkimyksiä, minkä tuloksena voimasuhteet muuttuvat ja hegemoninen valta siirtyy uudelle toimijalle.

Kolmas lähestymistapa hegemoniseen järjestykseen (hegemonic-order theory) hylkää aiempia tilanteita selittämään syntyneiden teorioiden yksioikoisen determinismin ja yhden mallin ajatuksen. Teorian mukaan hegemonia voi muokkautua uudeksi kaatumatta, minkä vuoksi huomio on kiinnitettävä järjestyksen sisäiseen dynamiikkaan kuten poliittisiin sopimuksiin, kilpailuun ja yhteistyöhön sekä valtapolitiikan keinoihin ja tavoitteisiin.

Hegemoninen järjestys vaatii jonkun luomaan sen. Kukin johtovalta antaa sille oman muotonsa ja leimansa. Sen lisäksi järjestykseen syntyy vuorovaikutussuhde, joka muokkaa myös johtovaltaa paitsi normien luojana myös niiden noudattajana.

Hegemoni tarvitsee sekä ulkoisia liittolaisia että sisäpoliittisen selkärangan tuekseen.

Hegemonian olemassaolon etu tai järki mitataan viime kädessä sen kannattavuudella. Yhdysvallat on arvioinut liittolaisten sotilaallisen suojelun tuoman vakauden ja taloudellisen yhteistyön tuoman vaurauden kustannuksia ja hyötyjä ja voinut jo pitkään todeta kylmän sodan jälkeisen hegemoniapolitiikan olleen kannattavaa.

On kuitenkin huomattava, että hegemoni tarvitsee sekä ulkoisia liittolaisia että sisäpoliittisen selkärangan tuekseen. Poliittisen eliitin konsensus kotona ja Euroopassa Yhdysvaltain johtajuuden tarpeesta ja hyödyllisyydestä arvojen ja etujen edistäjänä on ollut olennainen tekijä politiikan kestävyydessä.

Saksan yhdistymisratkaisun vakaus

Ennen Yhdysvaltain hegemonian kohtalon julistamista on kuitenkin hyvä tarkastella sen aikaansaamia muutoksia, joista yksi merkittävimmistä on Saksan yhdistyminen jälleen yhdeksi valtioksi kylmän sodan jälkeen. Yhdistymissopimuksen äärellä entisillä miehitysvalloilla oli viimeisen kerran tilaisuus osallistua geopoliittiseen peliin Saksan kansainvälisen aseman ympärillä.

Eurooppalaisten katse suuntautui yhtä lailla historiaan kuin tulevaisuuteen, kun yhdistyvän ja nousevan Saksan varalle haettiin turvallisuustakuita. Margaret Thatcherin Britannian ja François Mitterrandin Ranskan epäröinti yhdistymisasiassa jäivät Bushin Saksan liittokanslerille Helmut Kohlille tarjotun suoraviivaisen tuen varjoon.

Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle oli molemmille tärkeää Saksan sekä sotilaallisen että poliittisen aseman täsmentäminen niin ydinsulkusopimuksen kuin tavanomaisten joukkojen rajoitusten kautta. Yhdistymissopimuksessa määrättiin, että itäisten osavaltioiden alueelle ei sijoiteta Naton joukkoja ennen neuvostojoukkojen poistumista (1994) eikä ydinaseita.

Yhdistyvän Saksan jäämisestä Naton jäseneksi päästiin yhteisymmärrykseen, kun amerikkalaiset neuvottelijat vakuuttivat neuvostokollegat siitä, että monenvälisten instituutioiden kehykseen sijoittuva Saksa olisi parempi ratkaisu kuin mahdollisesti arvaamaton uusi ja voimistuva suurvalta Euroopan keskellä.

Toisaalta presidentti Mihail Gorbatšovin ajatus ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) vahvennuksena ei noussut vakavasti asialistalle, koska erillisen turvallisuusjärjestelyn rakentaminen kaventaisi Yhdysvaltain etujen vastaisesti uudistuvan Naton toimintavapautta uudessa Euroopassa.

Tuloksena oli, että Venäjä jäisi kylmän sodan aikana syntyneiden läntisten turvallisuuspoliittisten instituutioiden ulkopuolelle. Tätä esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkija William Hill on pitänyt strategisena virheenä.

Naton laajentuminen elefanttina huoneessa

Yhdistyvän Saksan sotilaallisia velvoitteita koskevista keskusteluista vuonna 1990 syntyi historiallinen ja poliittinen tulkintakiista siitä, mitä neuvostopuolelle luvattiin tai sanottiin Naton laajentumisesta myöhemmin itään. Ylipäätään Naton laajentumista ei otettu Yhdysvaltain strategiseen suunnitteluun tai poliittiseen harkintaan ennen kuin seuraavana vuonna, eikä ajatus ollut virinnyt myöskään Keski- ja Itä-Euroopan maissa.

Dokumenttien valossa pidetään kiistattomana, että länsijohtajat eivät Saksan kysymyksen yhteydessä antaneet kirjallisia tai sopimuksellisia takeita, joiden mukaan Nato pidättyisi laajentumasta. Gorbatshovin lähipiiri on esittänyt kuitenkin päinvastaisen tulkinnan, jonka mukaan länsijohtajat antoivat harhaanjohtavan kuvan laajentumisen mahdollisuudesta.

Gorbatshov on sisäpoliittiselta arvostelulta puolustautuessaan huomauttanut, että vaikka Naton laajeneminen herätti huolta, laajentumisen vastaisten sitoumusten vaatiminen olisi ollut järjenvastaista, kun Varsovan liitto oli edelleen voimassa. Joka tapauksessa keskinäisen luottamuksen rikkominen vaikeutti perestroikan asiaa.

Presidentti Boris Jeltsinin kaudella Venäjän suhde Natoon oli aluksi lämmin, kun Jeltsin vihjaisi Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta ja osoitti ymmärrystä Puolan jäsenyyspyrkimyksille. Tuolloin presidentti Bill Clinton onnistui ajamaan Naton kumppanuus- ja laajentumispolitiikkaa ja pitämään samalla Jeltsinin mukana muutoksessa.

Clintonin politiikassa vaikuttivat vahvoina liberaalin strategian keinot. Clinton tapasi ennätyksellisen usein Jeltsinin pyrkiessään tukemaan häntä demokraattisiin uudistuksiin. Presidentti ja hänen Venäjän-politiikkansa luottomies Strobe Talbott pitivät Venäjän Nato-jäsenyyttä periaatteessa mahdollisena tavoitteena.

Tulos olisi sinetöinyt läntisen hegemonian, kun entinen vihollinenkin liittyisi Yhdysvaltojen johtamaan sotilasliittoutumaan – samalta viivalta kuin muutkin eurooppalaiset liittolaiset.

Venäjä liittyi erityiskumppanina Partnership for Peace -järjestelyyn ja solmi Naton kanssa yhteistyösopimuksen. Vastaavasti Nato antoi yksipuolisen vakuutuksen, jonka mukaan se ei harkitse merkittävien joukkojen tai ydinaseiden sijoittamista tulevien uusien jäsenten alueelle.

Naton ensimmäinen laajentuminen toteutui ilman poliittista jännitystä vuonna 1999. Presidentti Vladimir Putin viritti vielä ensimmäisen kautensa alussa keskustelua Venäjän Nato-jäsenyydestä ja Nato-Venäjä-neuvosto perustettiin vuoropuhelua ja yhteishankkeita varten. Naton laajentumisaalto vuonna 2004 tapahtui myös ilman Venäjän poliittisia vastalauseita.

Yhdysvalloilla oli vaihtoehtoja laajentumiselle, mutta historioitsija Mary Sarotte osoittaa, miten Clintonin hallinnossa alettiin suosia hakijamaiden täysjäsenyyttä sen sijaan, että olisi valittu varovaisemman rauhankumppanuusohjelman tie. Liittolaisista painavin rooli oli Saksalla, joka ei halunnut jäädä Naton itäiseksi rajamaaksi vaan päästä liittolaisten keskelle.

Liittolaisista painavin rooli oli Saksalla, joka ei halunnut jäädä Naton itäiseksi rajamaaksi vaan päästä liittolaisten keskelle.

Läntiset aikalaiset samoin kuin François Heisbourgin tuore skenaariotutkimus (teoksessa Europe Whole and Free: Vision and reality) katsovat lähentymispolitiikan tulosten osoittavan, että Naton laajentuminen ei ollut varsinaisena syynä Venäjän turvallisuuspolitiikan käänteeseen kumppanuudesta vastakkainasetteluun, vaan sen ajurina oli sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhdistelmä.

Yhdysvaltain hegemoniapolitiikka ja Itä-Euroopan värivallankumoukset olivat läntisten arvioitsijoiden mukaan taustalla, kun Putin esitti historialliseksi jääneessä Münchenin kokouksen puheessa vuonna 2007 lännen vastaisen linjansa.

Ukraina karikkona harmaalla vyöhykkeellä

Koska Euroopan unionin laajentuminen lähti liikkeelle hitaammin, Naton laajentumisesta tuli ensimmäisenä väline demokratiaan siirtyvien maiden sitomiseksi yhteiseen, Yhdysvaltain johtamaan turvallisuusjärjestykseen.

Vuonna 2004 läntisten instituutioiden suuret laajentumisaallot osuivat jo yhteen: Naton tapaan EU käytti liitännäis- ja kumppanuuspolitiikan välineitä ja ohjelmia Keski-Euroopan maiden valmistamiseksi täysjäsenyyteen sekä myös läntisen Balkanin ja Itä-Euroopan sitomiseksi Euroopan liberaaliin järjestykseen.

Vuonna 2004 läntisten instituutioiden eli EU:n ja Naton suuret laajentumisaallot osuivat jo yhteen.

Naton ja EU:n laajentumisen reuna-alueella Ukrainan asema on muodostunut karikoksi, johon geopoliittiset ja liberaalit pyrkimykset Euroopan yhtenäistämiseksi ovat törmänneet.

Ukrainan itsenäistymispyrkimys johti viime kädessä Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 lopulla, kun tasavallan johto torjui Gorbatshovin ja Jeltsinin aikeet löysästä valtioliitosta. Ukrainan alueelle jääneiden ydinaseiden poistaminen johti Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ehdollistumiseen, kun järjestelyyn vuonna 1994 liitetyt Venäjän, Yhdysvaltain ja Britannian antamat vakuutukset eivät osoittautuneet varsinaisiksi turvallisuustakeiksi.

Vuoden 2004 oranssi vallankumous naapurimaassa Ukrainassa toimi kimmokkeena Venäjän autoritaariseen käänteeseen ja etupiiripolitiikan voimistumiseen sen ulkopolitiikassa.

Laajentumisen reuna-alueella Ukrainan asema on muodostunut karikoksi, johon geopoliittiset ja liberaalit pyrkimykset Euroopan yhtenäistämiseksi ovat törmänneet.

Naton tulkinnanvarainen päätös vuonna 2008 Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydestä johti Venäjän väliintuloon Georgiassa ja jätti Ukrainan harmaalle vyöhykkeelle, kun sen jäsenyys siirrettiin epämääräiseen tulevaisuuteen Venäjän vastatoimien välttämiseksi. Ukrainan pyrkimys tiiviimpään kumppanuuteen EU:n kanssa vuonna 2014 ja Venäjän kehittelemän Euraasian talousliiton torjuminen polkaisivat liikkeelle Venäjän väliintulon Krimillä ja Itä-Ukrainassa.

Lopulta Trumpin kaudella Ukraina on joutunut vedetyksi Yhdysvaltain sisäpoliittisen kiistelyn välikappaleeksi.

Yhdysvaltain murtuva hegemonia?

Yhdysvaltain hegemoniastrategian ulkoiset ja sisäiset edellytykset ovat selvässä muutoksessa. Trumpin hallituksen protektionistisen politiikan voi tulkita luopumiseksi hallitsevan vallan asemasta.

Ehdollistamalla transatlanttisen kumppanuuden hyödyllisyyden ja kyseenalaistamalla sääntöpohjaisen maailmankaupan edullisuuden Yhdysvallat näyttää hakevan kannattavuutta yksipuolisesta ja tilannekohtaisesta ulkopoliittisesta strategiasta.

Yhdysvallat voi yhä toimia hegemonisena valtana, mutta vailla kumppaneidensa vapaaehtoista tukea ja sisäpoliittisen hajaannuksen vallassa se on paljon heikompi. Tällöin jää avoimeksi muun muassa transatlanttisten suhteiden johtavan tutkijan Daniel S. Hamiltonin esittämä avainkysymys, onko Yhdysvallat eurooppalainen valta, joka kantaa vastuuta alueen turvallisuudesta, vai ainoastaan suurvalta, joka toimii Euroopassa kulloistenkin etujensa mukaisesti.

Onko Yhdysvallat eurooppalainen valta, joka kantaa vastuuta alueen turvallisuudesta, vai ainoastaan suurvalta, joka toimii Euroopassa kulloistenkin etujensa mukaisesti?

Ellei Yhdysvallat kykene tai halua palata vakauteen tähtäävän hegemonisen strategian linjalle, mikä ei ole välttämättä nähtävissä Trumpin kauden jälkeenkään, kansainvälinen järjestys joutuu epävakaaseen tilanteeseen. Hallitsevan valta-aseman siirtyminen yhtä saumattomasti uudelle hegemonille kuin vuonna 1989 ei näytä mahdolliselta näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.

Vaikka Kiinalla on voimavaroja haastaa Yhdysvaltain johtoasemaa, sen omalaatuinen nationalismi ja perinteestä kumpuava valtiotaito eivät luo edellytyksiä hegemonisen maailmanjärjestyksen rakentamiselle.

Vallan ja vastuun jakautuminen alueellisesti, monenkeskisesti ja globaalisti johtaa hegemonisen aikakauden loppuun kansainvälisen järjestyksen muotona.

Vallan ja vastuun jakautuminen alueellisesti, monenkeskisesti ja globaalisti johtaa hegemonisen aikakauden loppuun kansainvälisen järjestyksen muotona. Kun on kulunut kolmekymmentä vuotta hegemonian huippuhetkestä, edessä on poliittisten kumppanuuksien tai etupiirijakojen syntyminen suurvaltojen kesken, mikä on muuta kuin vuonna 1989 visioitiin.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Vuosi 1989: Osa II – Yhdysvaltain hegemonia vuoden 1989 jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historialliset merkkivuodet virittävät arviointeja tapahtuneen syistä ja seurauksista. Käännekohtaan liittyy yhtä lailla uhka kuin mahdollisuus, mutta harvoin ovat aikalaiset kohdanneet muutoksen niin optimistisina kuin vuonna 1989 avautuneen tapahtumasarjan pyörteissä.

Sitäkin silmiinpistävämpää on, miten ristiriitaisissa ja sekavissa tunnelmissa Berliinin muurin kaatumisen perintö on kohdattu 30 vuotta myöhemmin.

Neuvostoliiton ja sen johtaman liittokunnan kaatuminen tulkittiin liberalismin voitoksi, joka Yhdysvaltain ja laajemmin lännen johdolla muokkaisi ja hallitsisi kansainvälistä järjestystä Euroopassa ja myös globaalisti. Tänään pyrkimysten ja tulosten välillä ammottaa kuilu ja liberaalien ajatusten ja rakenteiden kestävyyttä epäillään.

Kahtiajaon päättymisen tuli avata ikkuna uuteen kansainvälisten suhteiden aikakauteen, mutta ”kylmän sodan jälkeiselle järjestykselle” ei ole vakiintunut muuta sisältöä tai nimeä. Pikemminkin nähdään taantumista aikaan, jota keskinäisriippuvuuden sijaan hallitsee uudenlainen suurvaltojen kilpailu.

Kylmän sodan jälkeen nähdään taantumista aikaan, jota keskinäisriippuvuuden sijaan hallitsee uudenlainen suurvaltojen kilpailu.

Arvojen puolesta historia ei olekaan ”loppunut” eikä pelkistynyt liberaalin mallin etenemiseksi. Kiinan ja Venäjän autokratia tarjoaa ja ajaa vaihtoehtoa läntiselle demokratialle, joka ottaa harha- ja taka-askeleita jopa Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Kaikkein perustavin kysymys koskee valtansa huipulla olleen Yhdysvaltain tahtoa tai kykyä säilyttää hegemoninen asemansa, mihin keskitytään erityisesti tämän artikkelin toisessa osassa. Tämä kaksiosainen artikkeli ei käsittele koronakriisiä, joskin se kuvaa muuttuvaa kansainvälistä järjestystä, johon pandemia on iskenyt.

Miksi vuoden 1989 liberaali visio ei toteutunut?

Sekä politiikan että historian näkökulmasta on pitkään pohdittu, miksi vuoden 1989 visio ei ole kestävällä tavalla toteutunut. Kun vuoden 1989 tapahtumista oli kulunut 30 vuotta, merkkivuonna 2019, julkaistiin johtavien ajatushautomoiden tuottamina neljä eri näkökulmista kylmän sodan loppua lähestyvää kokoomateosta, joiden sivuilla esiintyy tapahtuneen kokijoita sekä tämän päivän poliittisia toimijoita ja tutkijoita.

Ulkopolitiikan tutkija Constanze Stelzenmüller viittaa suosittuun neuvostoajan vitsiin vastauksena kysymykseen siitä, voiko tulevaisuutta ennustaa: ”Kyllä, ei mitään ongelmaa. Tiedämme tarkasti, mitä tulevaisuus tuo. Ongelmamme on menneisyys: se muuttuu kaiken aikaa.”

Sitkeä vuoden 1989 historiallisten narratiivien kilpailu onkin saanut merkkivuodesta lisäkierroksia. Kokoomateoksissa aikalaiset pääsääntöisesti puolustavat tehtyjä ratkaisuja tai toistavat niiden arvostelua.

Toisaalta tapahtunutta voidaan tarkastella myös liberalismin hukattuna tilaisuutena, jolloin haetaan oppia virhearvioinneista ja pohditaan analyyttisesti vaihtoehtoja. Uuden ja yhtenäistyvän Euroopan rakentamisessa syntyi valuvikoja, jotka ovat aiheuttaneet takaiskuja.

Tällöin arvioidaan, olivatko muutokset riittäviä ja luonteeltaan uudistuksia vai lähinnä läntisten periaatteiden ja instituutioiden säilyttämistä ja sopeuttamista.

Tapahtunutta voidaan tarkastella myös liberalismin hukattuna tilaisuutena.

Kolmantena näkökulmana voidaan kysyä, olisiko vuoden 1989 pohjalta Euroopan liberaalia vyöhykettä laajennettaessa ollut mahdollistakaan ennakoida geopoliittisten voimasuhteiden muutoksia, globalisaation kriisejä tai teknologisia ja taloudellisia megatrendejä, jotka ovat mullistaneet kansainvälisen asialistan ja tärkeysjärjestyksen.

Harva näki Kiinan nousun liberalismin hegemoniaa uhkaavana muutostekijänä. Vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssi- ja talouskriisin seurauksena liberalismi menetti uskottavuuttaan globaalina talousmallina ja läntisten hyvinvointiyhteiskuntien perustana. Liberaalin demokratian vaihtoehdottomuus on saattanut ruokkia populistista ja nationalistista reaktiota ja vahvistaa ”illiberalismia”.

Liberaalin hegemonian hallinta ja muutos

Valtapoliittinen hegemonia on strateginen taitolaji – etenkin maailmanpolitiikassa. Vuosi 1989 aloitti tapahtumasarjan, jonka mahdollisuudet yhdysvaltalaisen hegemonian lujittamiselle olivat poikkeukselliset.

Strategian tehtäväksi voidaan nähdä ottaa edessä oleva askel niin, että saavutetaan paras mahdollinen tulos käsillä olevien keinojen avulla. Toisaalta strategia voi antaa politiikalle suunnan pitämällä tähtäimessä suuret tavoitteet ja sovittamalla keinot niiden kanssa yhteen.

Vuoden 1989 käänteessä poliittisilla johtajilla oli poikkeuksellinen tilaisuus osoittaa strategista valtiomiestaitoa yllättäen avautuneissa tilanteissa ja antaa samalla suuntaa kansainväliselle järjestykselle.  Valinnat koskivat geopolitiikan määrittämää asialistaa kuten rajoja, sotilaallisia voimasuhteita, etupiirejä ja historian painolasteja.

Vuosi 1989 aloitti tapahtumasarjan, jonka mahdollisuudet yhdysvaltalaisen hegemonian lujittamiselle olivat poikkeukselliset.

Samalla oli vahvistettava liberaalin siirtymän ajureina toimivia yhteisiä käyttäytymisnormeja ja uudistettava niitä toteuttavia ja valvovia kansainvälisiä instituutioita.

Yhdysvaltain ja sen läntisten liittolaisten ja kumppaneiden asialistaan kuuluivat Saksan yhdistyminen, Naton laajentuminen ja demokratiaan siirtyvien Keski- ja Itä-Euroopan maiden asemoituminen. Nämä kaikki lisäksi vaikuttivat toisiinsa uuden Euroopan muotoutumisessa.

Kaikkiin kolmeen tapahtumasarjaan kytkeytyi toiselta puolelta luhistuva Neuvostoliitto, joka haki tuolloisen kommunistisen puolueen pääsihteerin ja presidentin Mihail Gorbatšovin vetämästä uudistuksesta lopulta turhaan oman asemansa säilyttämistä. Sen seuraajana Venäjä jatkoi heikoista asemista suurvallan perintöä.

Varsovan liittoon kuuluneiden maiden poliittisten järjestelmämuutosten käynnistyminen Puolassa ja Unkarissa edisti Berliinin muurin murtumista. Yhtä olennaista oli Gorbatšovin toteuttama Brezhnevin opin kumoaminen, jonka mukaan Neuvostoliitto ei puuttuisi aseellisesti muutoksiin sosialistisissa liittolaismaissa.

Länsi ymmärsi tilanteen herkkyyden ja tarpeen välttää tilanne, jossa sitä syytettäisiin tarkoituksellisesta entisen vastapuolen heikkouden hyväksikäytöstä. Saksan yhdistymistä ja Keski-Euroopan järjestelmämuutosta tukiessaan silloinen Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush varoi horjuttamasta Gorbatšovin pyrkimystä neuvostovallan hallittuun muutokseen ja vanhoillisen opposition torjumiseen.

Koska Gorbatšovin oli välttämätöntä edistää maansa suhteita länteen pysyäkseen vallassa, Yhdysvalloilla oli toisaalta varaa ehdollistaa yhteistoimintansa jatkuminen Neuvostoliiton rauhalliseen käyttäytymiseen Baltiassa ja avauksiin asevalvonnassa.

Vuosi 1989 vuodesta 2019 katsottuna

Arvioitaessa vuoden 1989 historiallista perintöä on huomattava, että Euroopan merkitys maailmanjärjestyksessä ylipäätään on muuttunut ja eri tavoin vähentynyt.

Yhdysvaltain vetämästä liberalismin valtakaudesta on vaikeata hakea juurisyitä ”lännettömyyteen”, eli maailmanjärjestykseen, joka muuttuu yhä vähemmän läntiseksi ja jossa länsi itse on vähemmän läntinen – ainakin aiemmin ymmärretyllä liberalismipainotteisella tavalla.

Yhtä suuri laadullinen ero Berliinin muurilta on maailmaan, jossa valta on ymmärrettävä globaalina ja monikäsitteisenä ilmiönä ja jossa valtapoliittinen hegemonia on nähtävä hajottavana eikä vakauttavana rakenteena.

Monet vuoden 1989 yhteydessä tai sen jälkeen tehdyistä keskeisistä maailmanpoliittisista ratkaisuista ovat johtaneet pysyviin muutoksiin. Kuitenkin ainakin yhtä monen vaikutus on yhä kesken, tai jäänyt avoimeksi. Tulokset ovat diplomaattisesti historiallisia, mutta institutionaalisesti ne monilta osin pyrkivät sopeutumaan liberaalin hegemonian maailmaan – säilyttämään Yhdysvaltain aseman ainutlaatuisena suurvaltana.

Muuttuneet voimasuhteet heijastuivat jakautuneen Euroopan ajoilta periytyneiden läntisten instituutioiden laajentumisen toimiessa muutoksen välineenä. Saksan yhdistyminen ja nousu eurooppalaisen talouden ja politiikan ytimeen, joka kovin aiheutti epäilyä vuonna 1989, on nyt keskeistä sekä Euroopan unionin että Naton toimintakyvyn kannalta.

Naton laajentumisesta tuli monimutkainen tapahtumasarja, joka ei ole tuottanut kiistatonta tai yksiselitteistä lopputulosta. Yhdysvaltain viime kädessä sanelemat ratkaisut ovat jääneet hankalaksi perinnöksi, josta käydään yhä poliittista ja tutkimuksellista kamppailua historiankirjoituksessa suhteessa presidentti Vladimir Putinin Venäjään.

Maastrichtin sopimuksen kautta poliittisena toimijana voimistunut Euroopan unioni onnistui pitkälle strategisessa tehtävässään tukea Keski-Euroopan maiden siirtymää demokratian, ihmisoikeuksien ja markkinatalouden perustalle. Tehtävän keskeneräisyyttä osoittaa, että muutoksen kärjessä jäseniksi tulleet Puola ja Unkari ovat vuonna 2020 unionin tutkinnan kohteina demokratian periaatteiden polkemisesta.

Yhtenäistyvää Eurooppaa toteuttamaan ei ole perustettu yhteistä rakennetta, jolle olisi siirretty itsenäistä toimivaltaa tai riittävää toimintakykyä turvallisuusjärjestyksen uudistamiseksi. Vuonna 1990 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) laati ”demokratian, rauhan ja yhtenäisyyden” Euroopalle Pariisin peruskirjan, joka ei kuitenkaan ole onnistunut tuottamaan lupaamaansa institutionaalista tai normatiivista linjaa.

ETYKin seuraajana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) on paljolti säilynyt laadullisesti entisellään huolimatta toistuvista hankkeista monenkeskisyyden vahvistamiseksi.

Venäjän vetäminen yhteisten arvojen polulle ja syvenevään kumppanuuteen Naton ja EU:n kanssa on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen.

Venäjän vetäminen yhteisten arvojen polulle ja syvenevään kumppanuuteen Naton ja EU:n kanssa on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Venäjän sitoutuminen yhteiseen järjestykseen osoittautui alusta lähtien epävarmaksi ja kääntyi voimapoliittiseksi pyrkimykseksi palata suurvallan asemaan yhteisistä säännöistä piittaamatta ja välivyöhykkeen maiden turvallisuutta horjuttamalla.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Venäjä on etääntynyt normatiivisesti ja institutionaalisesti entistä pidemmälle lännestä ja muustakin Euroopasta.

Vaihtuvan hegemonian tulevaisuus?

Vuoden 1989 perinnön arvioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Euroopasta ei ole tullut täysin presidentti Bushin hahmottelema ”yhtenäinen, vapaa ja rauhassa keskenään”. Yhdysvallat nousi ensin kiistattomaan johtoasemaan, jossa se kykeni määrittämään eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista raamia, mutta vetäytyi sitten omien toimiensa seurauksena valtapoliittisesta hegemonin roolista Euroopassa. Tätä käsitellään enemmän artikkelin toisessa osassa.

Yhdysvaltain politiikan painopiste on jo pidemmän aikaa siirtynyt Euroopasta kohti Aasiaa, jotta se voisi vastata paremmin kilpailuun Kiinan kanssa. Kun Yhdysvallat samalla osoittaa merkkejä liberaalista hegemoniasta luopumisesta, jää vuoden 1989 perinnön vaaliminen yhä enemmän eurooppalaisten toimijoiden vastuulle.

Yhdysvaltain politiikan painopiste on jo pidemmän aikaa siirtynyt Euroopasta kohti Aasiaa, jotta se voisi vastata paremmin kilpailuun Kiinan kanssa

Eurooppalaisilla valtioilla taas on omat ulko- ja turvallisuuspoliittiset ongelmansa, jotka vuotavat sisäpolitiikkaan ja aiheuttavat vaikeuksia vastata liberaaleja arvoja noudattaen rajat ylittäviin haasteisiin kuten pakolaiskriisiin.

Ennemmin tai myöhemmin edessä on uusi käänne, jolloin paikataan ja jatketaan vuoden 1989 jälkeen tehtyjä ratkaisuja ja haetaan uusia aineksia Euroopan turvallisuusjärjestykseen – ehkä myös uudella nimellä ja uudenlaisella aatteellisella suunnalla.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Vuosi 1989: Osa I – Euroopan vuoden 1989 aatteellinen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin tulevaisuuden suunnittelua ja strategiatyötä palvelee unionin instituutioiden yhteinen strategisen ja poliittisen analyysin hanke (European Strategy and Policy Analysis System, ESPAS). Sen tuorein tuote on viisivuotisen vaalikauden alkuun valmistunut ja vuosikymmenen päähän tähtäävä ennakointiraportti Global Trends to 2030: Challenges and choices for Europe (2019).

Strategisen ennakoinnin (strategic foresight) tarkoituksena on asiantuntijaharjoituksena tukea ja ruokkia unionin toimijuutta globaalien rakenteiden puristuksessa. Tunnistamalla keskeiset pitkän aikavälin muutostekijät eli megatrendit ennakointi piirtää monimutkaisesta tulevaisuudesta järjestyneen kuvan, joka tarjoaa unionille edellytykset muokata luovilla valinnoilla tulevaisuuttaan.

Ennakointi piirtää monimutkaisesta tulevaisuudesta järjestyneen kuvan, joka tarjoaa unionille edellytykset muokata luovilla valinnoilla tulevaisuuttaan.

Strateginen ennakointi ei ole ennustamista, joka voi mennä joko oikein tai väärin, vaan tavoitteena on vallitsevan ja tulevan toimintaympäristön ja sen lainalaisuuksien ymmärtäminen.

Strateginen ennakointi tuottaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, joita seuraamalla ja yhteen sovittamalla päätöksentekijä ajaa strategisia pyrkimyksiään. Ennakoinnin avulla toimija pystyy myös kehittämään välineitä ja kykyjä uhkiin ja mahdollisuuksiin ennalta varautumiseksi.

Ennakointityössä voi olla useita menetelmiä aineiston kokoamiseksi, kuten asiantuntijoiden narratiivit (Delphi-menetelmä), erittäin epätodennäköisten (”mustien joutsenten”) tai yhtä lailla odottamattomien mutta aineiston valossa paremmin mahdollisten (”harmaiden joutsenten”) tapahtumien valitseminen tulevaisuuden horisontista (horizon scanning) ja skenaarioiden rakentaminen.

Selvitys- ja tutkimustyö tapahtuu päivittäisestä päätöksenteosta erillään olevissa rakenteissa. Julkista ja elinkeinoelämän kysyntää palvelemaan on syntynyt myös kaupallistettuja koulutushankkeita.

Strategisen ennakoinnin synty ja kehitys unionissa

Useat tekijät vaikuttivat siihen, että strateginen ennakointi otettiin käyttöön Euroopan unionin sisäisen ja ulkoisen integraation ohjausvälineenä 2010-luvun taitteessa. Lissabonin sopimus vuonna 2009 nosti kunnianhimoa ja tarjosi välineitä vahvistaa unionin globaalia toimijuutta.

Samalla globalisaatio, jonka hallintaan ja hyödyntämiseen unioni oli poliittisena ja taloudellisena valtana erityisesti soveltunut, näytti arvaamattomat ja kielteiset piirteensä talouskriisin, epätasa-arvoistumisen ja poliittisten ääriliikkeiden muodossa. Strategiseen suunnitteluun tarvittiin erityistä kykyä tunnistaa toimintaympäristöä muokkaavia globaaleja ilmiöitä.

Strategiseen suunnitteluun tarvittiin erityistä kykyä tunnistaa toimintaympäristöä muokkaavia globaaleja ilmiöitä.

Luonteva malli haettiin Yhdysvaltojen kansallisesta tiedusteluneuvostosta (National Intelligence Council, NIC), jonka päätuotteena on nelivuosittainen Global Trends -raportti. EU:n puolella tunnustelijaksi valikoitui EU:n turvallisuuspoliittinen instituutti (European Union Institute for Security Studies, EUISS). Se toteutti yhteistyössä NIC:n kanssa ennakointiraportin Global Governance 2025: At a Critical Juncture (2010), joka oli NIC:n ensimmäinen ulkomaalaisen tahon kanssa toteuttama hanke.

Raportti käsitteli globaalihallinnan vaihtoehtoisia skenaarioita valtioiden ja monenkeskisten instituutioiden joutuessa kasvavien paineiden alle. Edeltävällä vuosikymmenellä oli virinnyt keskustelu ”lännen lopusta” ja transatlanttisista ristiriidoista, ja raportti haki mahdollisuuksia Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin yhteisiin aloitteisiin globaaliongelmien ratkaisemiseksi. Raportti käynnisti samalla transatlanttisen kumppanuuden strategisen ennakoinnin alalla.

Euroopan parlamentin aktivistien aloitteesta perustettiin samaan aikaan unionin toimielinten yhteinen tulevaisuusanalyysin ESPAS-hanke, johon tulivat mukaan Euroopan parlamentin, komission puheenjohtajan Eurooppa-neuvonantajien, ministerineuvoston pääsihteeristön ja ulkosuhdehallinnon edustajat. ESPAS-järjestely on toiminut neljän tahon muodostaman johtoryhmän vetäminä hankkeina, joskin tavoitteeksi on alusta lähtien asetettu unionin pysyvän strategisen ennakointikyvyn luominen.

ESPAS-johtoryhmän toimeksiannosta EUISS toteutti pilottihankkeena vuonna 2012 unionin ensimmäisen ennakointiraportin Global Trends 2030: Citizens in an interconnected and polycentric world. Siinä maailmanjärjestystä muokkaaviksi megatrendeiksi erotettiin inhimillisen toimijuuden muutoksena yksilöiden voimaantuminen ja samalla eriarvoistuminen; kestävän kehityksen uhkana köyhyysloukut, resurssipula ja ilmaston muutos; sekä globaalihallinnan haasteena vallan siirtymä ei-valtiollisille toimijoille ja taloudessa Aasiaan.

EUISS käytti työssä hyödyksi vuoropuhelua paitsi yhdysvaltalaisten kumppanien myös nousevien valtojen asiantuntijoiden kanssa. ESPAS-verkkosivulla Orbis-kirjastoon kootaan sekä unionin että muiden tahojen tuottamia strategisen tutkimuksen raportteja.

EU:n ensimmäinen varsinainen koko vaalikautta palveleva ESPAS-raportti Global Trends to 2030: Can the EU meet the challenges ahead? vuodelta 2015 tarjosi vastauksia unionin vahvistamiseen megatrendeissä, jotka tekevät maailmasta monimutkaisemman ja vaarallisemman.

Seuraavana vuonna hyväksyttyä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan globaalistrategiaa ennakoiden raportti nosti unionin turvallisuuspoliittiseksi haasteeksi itäisen ja eteläisen lähialueen vakauttamisen ja yhteisen puolustuspolitiikan vahvistamisen. Moninapaistuvassa globaalissa valtarakenteessa unionin tulee samalla pitää kiinni monenvälisyyden tavoitteista ja rakentaa kumppanuuksia nousevien valtojen ja erityisesti Kiinan kanssa.

Yhdysvaltojen tuorein ennakointiraportti esittää yksinapaisen maailmanjärjestyksen pitkän aikavälin korvaajina kolme rakenteellista skenaariota.

Yhdysvaltojen tuorein vuoteen 2035 tähtäävä ennakointiraportti Global Trends: Paradox of Progress (2017) esittää yksinapaisen maailmanjärjestyksen pitkän aikavälin korvaajina kolme rakenteellista skenaariota.

”Saarekkeissa” osa valtioista kääntyy sisäänpäin ja protektionismiin globalisaation ongelmien seurauksena. Toinen skenaario on ”vaikutuspiirit”, joihin suurvallat perustavat asemansa teknologisen kilpailun ja kasvavien konfliktien paineessa. Kolmantena on ”yhteisöt”, jossa valtioiden kyvyttömyys globaalihallintaan muuttaa vallan luonnetta ja avaa vaikutusmahdollisuuksia muille toimijoille.

Globaalit tulevaisuudet EU:n 2030-raportissa

ESPAS-hankkeen uusi Global Trends to 2030 -ennakointiraportti virittää tulevan vuosikymmenen maailmanjärjestyksen geopolitiikan aikakauteen liittämällä saman suurvaltakilpailun ja etupiirien merkitystä korostavan geo-etuliitteen myös geotalouden ja geoteknologian ulottuvuuteen.

Pidempään tunnistettujen siirtymien kuten demokratian taantumisen, Euroopan aseman suhteellisen heikentymisen ja Kiinan taloudellisen nousun rinnalle raportti nostaa internetin, tietoliikenteen ja muiden yhteyksien merkityksen vallansiirtymien lähteenä. Kytkeytyneisyys on uudenlaista geopolitiikkaa (”connectivity is the new geopolitics”).

Raportin mukaan yksinapaisesta maailmasta ei olla siirtymässä useista navoista vaan erilaisista solmukohdista rakentuvaan kansainväliseen järjestykseen.

Raportin mukaan yksinapaisesta maailmasta ei olla siirtymässä useista navoista (multipolar) vaan erilaisista solmukohdista (poly-nodal) rakentuvaan kansainväliseen järjestykseen. Valtaa eivät tuo niinkään perinteiset tekijät kuten väestön määrä, talouden koko tai sotilasmenot vaan valtioiden asema erilaisia yhteyksiä palvelevien polkujen ja virtojen sekä tulevaisuudessa erityisesti teknologisten siirtojen solmukohtina, joiden avulla ne luovat kahden- ja monenvälisiä vaikutussuhteita muihin toimijoihin ja käyttävät järjestystä muokkaavaa valtaa.

Raportti esittää huolta siitä, että EU on jäämässä Yhdysvaltojen ja Kiinan jälkeen digitalisaation, automatisaation ja muiden teknologisten innovaatioiden alalla. Toisaalta EU:n vahvuuksiin saattaa kuulua kyky luoda yhteyksiä koskevia ja globaalisti sovellettavia eettisiä sääntöjä ja teknisiä standardeja.

Kilpailu yhteyksien hallinnasta määrittää tulevaisuudessa samalla geopoliittisia voimasuhteita ja korostaa entisestään Kiinan ja Yhdysvaltojen kahdenvälisten suhteiden merkitystä. Vaikka Yhdysvaltojen irtaantuminen Natosta ei ole näköpiirissä niin kauan kuin Venäjä nähdään uhkana – joskin Venäjä nähdään suhteellisesti heikentyvänä valtana –, raportti varoittaa, että Yhdysvallat odottaa liittolaisuuden osoituksena Euroopan tukevan sen valtapolitiikkaa Aasiassa. Joka tapauksessa eurooppalaisten tulee vastaisuudessa täyttää Yhdysvaltojen jättämää valtatyhjiötä Euroopan turvallisuusjärjestyksessä ja vastata täysimittaisesti omasta turvallisuudestaan joko Naton puitteissa tai sen ulkopuolella.

Eurooppalaisten tulee vastaisuudessa täyttää Yhdysvaltojen jättämää valtatyhjiötä Euroopan turvallisuusjärjestyksessä ja vastata täysimittaisesti omasta turvallisuudestaan.

Pitkän aikavälin megatrendien ja niitä kiihdyttävien lyhyemmän aikavälin katalysaattori-ilmiöiden puitteissa raportti nostaa esiin joukon avainasioita, joissa EU voi omilla ratkaisuilla saada aikaan laajavaikutteisia käännekohtia: ilmastonmuutos, ikääntyminen, uusien teknologioiden hallinta, Euroopan kansainvälinen asema ja konfliktienhallinta sekä demokratian kestävyys ja yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus unionimaissa.

Vaikka ennakoinnin tehtävänä ei pääsääntöisesti ole toimia tilaajatahon strategisena linjauksena vaan tarjota lähtökohtia ja vaihtoehtoja strategiselle suunnittelulle ja päätöksenteolle, raportti esittelee lopuksi kaksi 2030-luvulle ulottuvaa skenaariota osoituksena EU:n toimijuuden mahdollisuuksista. Toisessa unioni on ryhtynyt avainkysymyksissä ennakointiraportin osoittamiin toimiin ja toisessa jäänyt toimettomaksi. Suosituksiin kuuluu myös strategisen ennakoinnin institutionalisoiminen pysyvänä kykynä, joka auttaa unionia varautumaan ja vaikuttamaan muutokseen.

Ennakoinnin haasteet EU:n toimijuudelle

Strategisen ennakoinnin viestit haastavat Euroopan unionia vahvistamaan ja sopeuttamaan toimijuuttaan tulevaisuudessa, jossa suurvaltasuhteiden ja globalisaation vaikutukset kansainväliseen järjestykseen muuttuvat ja samalla kytkeytyvät toisiinsa.

Edellytyksenä on unionin oman talon saattaminen kuntoon, minkä johtava ajatuspaja tiivistää ilmastonmuutoksen estämiseksi, työelämän sopeuttamiseksi ja digitaalisen vallankumouksen hallitsemiseksi, koska ne kaikista ilmiöistä vaikuttavat eniten yksilöiden ja kansalaisten elämään.

Geopolitiikan ja geotalouden alalla EU:n tulee välttää joutuminen voimasuhteiden siirtymässä välitason vallaksi, joka jäisi Kiinan ja Yhdysvaltojen valtakamppailun välikappaleeksi. Unionin on globaalina toimijana hankittava paikkansa suurvaltaluokassa kaupan ohella turvallisuuden tuottajana, joskin sotilaallisen toimintakyvyn mittareilla yhteisen puolustuksen merkitys kasvaa vasta pidemmällä aikavälillä ja jää alueelliselle tasolle.

Geoteknologian alalla unionin tulee käyttää vahvuuksiaan ja osoittaa johtajuutta yhteyksien ja normien rakentajana globaalihallinnan uudistamisessa, jonka sisällölliset ja rakenteelliset vaikutukset ovat tärkeitä tekijöitä myös suurvaltojen kilpailussa.

 Kari Möttölä toimii vierailevana tutkijana Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Strategisen ennakoinnin raportti – Miten Euroopan unioni luo ja muokkaa tulevaisuutta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ben Rhodes: The World As It Is, A Memoir of the Obama White House. Random House, 2018.
Michael McFaul: From Cold War to Hot Peace, An American Ambassador in Putin’s Russia. Houghton Mifflin Harcourt, 2018.

Aineksia Obaman presidenttiyden valintojen ja opetusten jälkiarviointiin tarjoavat hänen kahden läheisen avustajansa kirjallisesti loistavat ja avoimesti henkilökohtaiset muistelmat. 

Poliittinen Washington kokoontui syyskuun ensimmäisenä päivänä kansalliskatedraaliin muistamaan ja todistamaan aikakautta, jota hallitsi Yhdysvaltain johtajuus liberaalissa maailmanjärjestyksessä. Vaikka edesmenneen senaattori John McCainin ärhäkkä realismi poikkesi muistopuheet pitäneiden George W. Bushin yksipuolisesta uuskonservatismista ja Barack Obaman joustavasta liberalismista, kahden entisen presidentin ja heidän kilpailijansa strategioita yhdisti demokratian arvoihin sitoutunut internationalismi.

Tilaisuuden sanomana oli rajan vetäminen presidentinviran uuden haltijan Yhdysvaltain yhtenäisyyttä, demokraattisia instituutioita ja kansainvälistä asemaa uhkaavaan populistiseen nationalismiin. Vaikka puheiden kärki oli arvopolitiikassa ja suurimpana uhkana nähtiin Yhdysvaltain kuvan vahingoittuminen, asetelma nosti esiin huolen myös ulkopolitiikan kestävyydestä.

McCain vaati Yhdysvaltain johtajuuden ajureiksi sekä vahvaa sotilaallista voimapolitiikkaa että tinkimätöntä demokratian edistämistä. Bushin seikkailupolitiikka johti maan historian pisimpiin ja pitkälti tuloksettomiin sotiin. Obama valitsi sodista irtaantumisen ja varovaisen voimankäytön, ja loi samalla kuilun arvopolitiikassa odotusten ja tulosten välille ja antoi tilaa nouseville suurvaltakilpailijoille.

Washingtonin katedraalissa tehtiin selväksi, että Trumpin aatteelliset ja käytännön valinnat eivät enää sovi pitkän linjan vaihteluväliin.

Ulkopolitiikan rukkaaminen kuuluu presidenttien vaihtumiseen, mutta onpa strateginen liike ollut aktiivisempaan tai vetäytyvämpään suuntaan, liittoutumisten ja kumppanuuksien käyttäminen maailmantalouden ja suurvaltakilpailun hallintaan on säilynyt sodanjälkeisen ajan tunnuksena. Washingtonin katedraalissa tehtiin selväksi, että Donald Trumpin aatteelliset ja käytännön valinnat eivät enää sovi pitkän linjan vaihteluväliin.

Tunteella ladatuista puheenvuoroista ilmaan jäi haikeus aikaan, johon ei ole paluuta, ja epävarmuus ajasta, johon ollaan menossa.

Obaman kauden todistajat

Obaman presidenttiyden valinnoista ja opetuksista voidaan hakea vastauksia liberaalin politiikan mahdollisuuksiin aikakausien vaihtuessa. Aineksia jälkiarviointiin tarjoavat hänen kahden läheisen avustajansa kirjallisesti loistavat ja avoimesti henkilökohtaiset muistelmat.

Ben Rhodes toimi Obaman kahden kauden ajan (2009–2017) Valkoisessa talossa kansallisen turvallisuusneuvoston puheenkirjoittajana ja strategisen viestinnän vetäjänä. Michael McFaul toimi Obaman ensimmäisenä kautena Venäjän-politiikan päällikkönä kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja toisen kauden kaksi ensimmäistä vuotta (2012–2014) suurlähettiläänä Moskovassa.

Rhodes ja McFaul olivat Obaman politiikan etulinjassa luomassa sisältöä ja ottamassa vastaan iskuja rajussa muutoksessa. Edellinen luonnosteli mestaripuhujan tekstejä ja selvitteli politiikan julkisuuskriisejä rikkinäisen puoluepolitiikan ja hybridien viestintähaasteiden ympäristössä. Jälkimmäinen ideoi, sovelsi ja toteutti uutta nousua yhteistyölle Venäjän kanssa rakentunutta reset-politiikkaa, joka tuotti merkittäviä tuloksia mutta törmäsi lopulta viholliskuvan ja valtasuhteiden muutokseen Kremlissä.

Rhodes ja McFaul olivat Obaman politiikan etulinjassa luomassa sisältöä ja ottamassa vastaan iskuja rajussa muutoksessa.

Rhodes oli toiminut tekstintekijänä ja viimeksi Irakin sotaa tutkineessa asiantuntijakomiteassa liittyessään vuonna 2007 senaattori Obaman vaalikampanjaan. McFaul oli Stanfordin yliopiston professorina johtava Venäjän politiikan tutkija. Hän oli viettänyt lähes yhtäjaksoisesti 1990-luvun ensipuoliskon mullistuksien ajan Moskovassa jatko-opiskelijana, tutkijana, amerikkalaisen kansalaisjärjestön palveluksessa ja Carnegien Moskovan-keskuksen tutkijana.

Muistelmat vievät lukijan politiikan tekemisen todellisuuteen – Rhodes viljelee suoria lainauksia kuin romaanissa – presidentin rinnalla. Viitaten niukasti kollegojensa rooliin ja korostaen presidentin intellektuaalista panosta muistelijat todistavat tarinallaan päämiehen ja avustajan välisen luottamuksen ja yksilöiden panoksen merkitystä suurvallankin koneistossa.

Ulkopolitiikkaa sisäisissä ristipaineissa

Samalla kun Rhodes ylistää ihailemansa päämiehen saavutuksia ja kokee sisäpolitiikan paineissa toteutetun ulkopolitiikan nousut ja laskut voimakkaasti, hän päättää teoksen alakuloon pikemmin kuin voitonriemuun. Mieliala ei johdu pelkästään vuoden 2016 presidentinvaalin aiheuttamasta järkytyksestä vaan koko kauden jatkuneesta politiikan vastakohtaisuuksista, mihin hän näkee syyksi republikaanisen puolueen moraalisen rappion. Digitaalisessa ympäristössä Obaman uudistusten vastustajat saavat uudet välineet, mihin Rhodesin on vastattava samalla mitalla.

Kovimmassa paikassa Rhodes oli joutuessaan sähköposteistaan kongressin kuultavaksi, kun haettiin vastuullisia Libyan Benghazissa sattuneeseen terrori-iskuun, jossa Yhdysvaltain suurlähettiläs sai surmansa. Republikaanit tavoittelivat ulkoministeri Hillary Clintonin ja YK-suurlähettiläs Susan Ricen saamista vastuuseen laiminlyönneistä ja väärinarvioinneista.

Sivuroolissa ollut Rhodes koki tilanteen absurdiksi, mutta se oli vakava. Haasteen saanut virkamies ei voinut nojautua kollegojen apuun, vaan hänen oli selviydyttävä yksin ja otettava kaiken varalta oma asianajaja mukaan.

Omaa varomattomuuttaan Rhodes sai syyttää taustahaastattelustaan New York Timesin viikkolehdessä julkaistua henkilökuvaa, joka käsitteli hänen rooliaan julkisuuden hallinnassa ja erityisesti Obaman ulkopolitiikan suurimpiin saavutuksiin kuuluneen Iranin ydinsopimuksen läpiviemisessä. Katuvainen Rhodes pelkää saaneensa pysyvän ylimielisyyden leiman, kun hän jutun mukaan kutsui Washingtonin ulkopoliittista eliittiä – mukaan lukien avainministereitä – Irakin sotaa aikanaan tukeneiksi laiskureiksi, jotka eivät kykene omaksumaan uutta ajattelua. Lehdistöä hän luonnehti ulkomaanasioiden hoidossa helposti johdettavaksi ja kehuskeli Valkoisen talon luoneen kaikukammion, jossa asiantuntijat ja media saatiin toistamaan ja hyväksymään hallituksen perusteluja.

Rhodesin joutuminen hetkellisen hybriksen valtaan todistaa, että ulkopoliittisen vallan keskittyminen Valkoiseen taloon jatkui Obaman kaudella. Kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstöllä, jonka lukumäärä kasvoi ennätykselliseksi Obaman kaudella, on avainasema politiikan valmistelussa ja myös toteuttamisessa – Rhodes veti salaisia neuvotteluja Kuuban-suhteiden normaalistamisesta.

Samalla muun hallinnon asema heikkenee ja jopa ulkoministeriön käyttäminen jää vajaaksi. Kongressin asiantuntemus ja kiinnostus ulkoasioihin vähentyy ja oppositio keskittyy presidentin kampittamiseen sisäpoliittisin motiivein.

Obama piti puoli tusinaa luotettuja avainhenkilöitä lähellään koko kautensa ajan. Olennaista linjakamppailua sisäpiirissä käytiin siitä, olivatko humanitaariset ja sotilaalliset väliintulot järkeviä konfliktien hallinnassa, demokratian edistämisessä ja ihmisoikeuksien suojelussa.

Olennaista linjakamppailua Obaman sisäpiirissä käytiin siitä, olivatko humanitaariset ja sotilaalliset väliintulot järkeviä konfliktien hallinnassa, demokratian edistämisessä ja ihmisoikeuksien suojelussa.

Rhodes tunnustautuu Samantha Powerin ja Ricen henkilöimän aktivistilinjan puoltajaksi ja turhautuu ajoittain presidentin kunnianhimon puutteeseen. Itseironiaa voi nähdä teoksen nimessä ”Maailma sellaisena kuin se on”.

McFaul pohtii samaa kysymystä lainatessaan Obaman tokaisua, että realismi ja liberalismi eivät sulje toisiaan pois sen enempää teoriassa kuin käytännössä. Obaman kerrotaan ottaneen ohjenuorakseen ”älä tee tyhmyyksiä”.

Huippuälykäs päämies masensi avustajiaan asettaessaan ratkaisuille kriteerin, johon ehdottajat eivät voineet useinkaan antaa rehellistä vastausta: onko tämä väliintulo aiemmin toiminut ja toimisiko se nyt?

Kun arvostelijat hanakasti leimasivat Obaman linjan pehmeäksi, päämiestään matkoilla seurannut Rhodes saattoi todistaa hänen nostaneen maansa arvostuksen korkealle globaalisti demokratian tukijana ja autoritarismin vastavoimana. Strategiseksi vetäytymiseksi leimatun Obaman linjan perinnössä sitkeimmäksi kysymykseksi on myös puolustajien piirissä jäänyt, mihin mittaan Yhdysvaltain toisenlaiset valinnat olisivat voineet estää Syyrian katastrofia tai islamistisen terrorismin nousua.

Uudenlaisen politiikan ajoitus ja tulos

Trumpin nousun Rhodes näkee seurauksena republikaanien häikäilemättömästä ”ajosta tiikerin selässä” alkaen populistisen teekutsuliikkeen Washingtonin eliitin vastaisuudesta ja valkoisen kannattajakunnan pelottelusta yhteiskunnan etnisen rakenteen muutoksessa.

Obama on jatkanut samaa teemaa republikaanien konservatismin muuttumisesta radikalismiksi ja pelon politiikaksi. Liittyessään kampanjaan äänestäjien saamiseksi uurnille kongressin välivaaleissa Obama on perinteiden vastaisesti arvostellut nimeltä seuraajansa politiikkaa vetoamalla yhteiskunnan yhteisten arvojen puolustamiseen.

Kuvaavasti ja epäuskoa saavutustensa pysyvyyteen heijastellen Obama pohtii Rhodesin teoksessa realismilla vahvennetun liberaalin politiikkansa merkitystä. ”Ehkä olemme työntäneet asioita liian lujaa eteenpäin. Ehkä ihmiset vain haluavat palata heimojensa pariin.”

Muistelmiensa esipuheen Rhodes päättää Obaman lausahdukseen: ”Entä jos olimme väärässä?”

Uudenlaisen politiikan ilmentymänä noussut presidentti kysyy itseltään, tuliko hän ”kaksikymmentä vuotta liian aikaisin”. Muistelmiensa esipuheen Rhodes päättää Obaman lausahdukseen: ”Entä jos olimme väärässä?”

Liberaalin teorian Venäjän-politiikkaa

Venäjän-politiikan käynnistäminen uudelta pohjalta (reset) oli presidentti Obaman ensimmäisen kauden tärkein suurpoliittinen avaus. Lähtökohtana oli, että suhteiden parantuminen Venäjään palvelisi Yhdysvaltain taloudellisia ja poliittisia etuja.

McFaulin tarinassa tutkija pääsee osallistumaan kehittämillään ideoilla politiikan ohjaamiseen. McFaulin ohjenuorana oli liberaalin muutoksen ja rauhan teoria, joka näytti soveltuvan ajan haasteeseen ja Obaman ajatteluun.

Teoria sanoi, että Venäjän sisäinen muutos on edellytys ja viime käden takuu suhteiden lähentymiselle Yhdysvaltain kanssa ja tiiviimmälle integroitumiselle kansainvälisiin instituutioihin.

McFaulin ohjenuorana oli liberaalin muutoksen ja rauhan teoria, joka näytti soveltuvan ajan haasteeseen ja Obaman ajatteluun.

Pitkän aikavälin tavoitteen puitteissa maat pystyisivät yhteisten etujen pohjalta käytännön yhteistyöhön kahden- ja monenvälisissä asioissa. Liberaalin politiikan mukaisesti ja autoritaristisen siirtymän torjumiseksi Yhdysvaltain tulisi samalla edistää Venäjän demokraattista muutosta, joskin sillä voisi olla vain marginaalinen vaikutus ja ratkaisevan roolin tulee olla venäläisillä demokraattisilla voimilla.

Obaman ensimmäisellä kaudella yhteistyöpolitiikka sai vastakaikua ja tuotti tuloksia Dmitri Medvedevin vastaavan presidenttikauden aikana, kunnes Vladimir Putinin paluu presidentiksi toi realismin ja geopolitiikan säännöt suhteiden ajureiksi.

Boris Jeltsinin alkukaudella Moskovassa tapahtumia seurannut ja tuolloisten demokraattisten ryhmien kanssa ystävyyssuhteita luonut McFaul analysoi, että demokratia Venäjällä taantui Jeltsinin toisen kauden ja Putinin kahden ensimmäisen kauden aikana. Samalla länsi oli kylmän sodan jälkeisen ylivallan aikana tuhlannut vaikutusmahdollisuuksia vähätellessään Venäjän merkitystä suurvaltana.

McFaulin mukaan Jeltsin uskoi demokratiaan ja halusi integroitua länteen. Hänen perinnökseen jäi Neuvostoliiton rauhanomainen hajoaminen ja uuden Venäjän siirtyminen markkinatalouteen, joskin brutaalilla tavalla. Vapaista vaaleista huolimatta Venäjälle ei institutionalisoitunut liberaalia demokratiaa, kun oligarkit käyttivät valtaa, puolueet olivat tehottomia ja media palveli heikosti kansalaisyhteiskuntaa.

Putin suoritti osittaisen vastavallankumouksen siirtymällä autoritaariseen vallankäyttöön ja soveltamalla neuvostoperintöä turvallisuuspalveluihin. Öljyn hinnan nousu pelasti Venäjän talouden ja yhteiskuntarauhan.

McFaul pohtii, miten historia olisi muuttunut, jos Jeltsin olisi aikomuksensa mukaisesti valinnut seuraajakseen Boris Nemtsovin. Vailla KGB-taustaa ollut Nemtsov oli suosittuna ja uudistusmielisenä kuvernöörinä noussut 1997 varapääministeriksi Sergei Kirjenkon hallitukseen, joka pian kaatui ruplakriisiin. KGB-taustaisen Putinin valintaan vaikutti keskeisesti syytesuojan varmistaminen Jeltsinin perheelle.

McFaul pohtii, miten historia olisi muuttunut, jos Jeltsin olisi aikomuksensa mukaisesti valinnut seuraajakseen Boris Nemtsovin.

Putinin kautta pohtiessaan McFaul kysyy samaan tapaan, olisiko Medvedevin presidenttikaudesta voinut tulla vaihtoehtoisen kehityksen malli Venäjällä. Presidenttien tapaamisia Obaman vierellä todistanut McFaul piti sitä ilmeisen mahdollisena. Medvedev oli hänen mukaansa demokraatti ja uudistaja.

Medvedevin ja Obaman tandem tuotti vuosien 2009–2011 välisenä aikana puolisen tusinaa kahdenvälisesti ja maailmanpoliittisesti merkittävää tulosta. Luetteloon kuuluvat uusi Start-sopimus, huoltoreittien avaaminen Venäjän alueen kautta amerikkalaisille Afganistanin joukoille, Iranin ydinohjelman vastaiset pakotteet YK:n turvallisuusneuvostossa, Venäjän WTO-jäsenyyden toteutuminen ja YK:n turvallisuusneuvoston mandaatti Naton ilmaoperaatiolle Libyassa.

Medvedevin ja Obaman tandem tuotti vuosien 2009–2011 välisenä aikana puolisen tusinaa kahdenvälisesti ja maailmanpoliittisesti merkittävää tulosta.

Libya-ratkaisu saattoi muiden syiden ohella katkaista Medvedevin mahdollisuudet toiselle kaudelle. Putin arvosteli julkisesti päätöstä, joka ei sopinut poliittisen tilanteen muutokseen.

McFaul koki presidenttien yhteisymmärryksen koskevan myös demokratian edistämistä Venäjällä. Reset-politiikan välineenä oli kahden raiteen lähestymistapa, jossa yhtäältä tehtiin hallitusten tasolla kahdenvälistä ja kansainvälistä politiikkaa ja toisaalta tavattiin poliittisen opposition ja kansalaisjärjestöjen edustajia ja edistettiin niiden yhteyksiä amerikkalaistahoihin. Presidentti Obama näytti Moskovan vierailuillaan 2009 esimerkkiä, jota hallituksen ja Valkoisen talon edustajat seurasivat.

Sen enempää Obamalla kuin McFaulilla ei ollut harhakuvitelmia siitä, etteikö Putin olisi pääministerinä käyttänyt viimeisen sanan valtaa, mutta Medvedev toteutti yhteistyötä presidentin aseman arvovallalla. Voidaan kysyä, antoiko Putin Medvedeville vain mahdollisuuden kokeilla liberaalia linjaa.

Viime kädessä duuman vilpillisten vaalien ja Putinin yksipuolisen paluupäätöksen aiheuttamat suurmielenosoitukset 2011–2012 saivat Putinin kääntymään jyrkästi kohti vastakkainasettelun politiikkaa.

Suurlähettiläänä kohti vanhaa ja uutta aikaa

Demokratiapolitiikan nousu ja lasku Venäjällä sivuavat McFaulin omaa historiaa ja suhdetta Putiniin, jonka hän tapasi ensimmäisen kerran Pietarissa 1991 esitellessään seminaariaihetta pormestari Anatoli Sobtshakille. Asiantuntijapalvelujen markkinoimisen ohella McFaul oli aktivistina mukana demokraattisten ryhmien kanssa tekemässä ”demokraattista vallankumousta” Jeltsinin hallituksen luvalla ja rohkaisemana ja Amerikan suosion ollessa huipussaan.

Demokraattien pirstoutuminen ja heikko menestyminen ensimmäisissä avoimissa vaaleissa 1993 ja 1995 sekä Jeltsinin turvautuminen oligarkkien tukeen presidentinvaaleissa 1996 olivat pettymys.

McFaul tuli näyttämölle pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Ottaessaan Obaman miehenä suurlähettilään tehtävät vastaan tutussa ympäristössä 2012 McFaul oli kokemukseltaan ja pätevyydeltään täydellinen paketti. Hän tuli kuitenkin näyttämölle pahimpaan mahdolliseen aikaan. Poliittinen tilanne oli ratkaisevasti muuttunut ja yhteyksien pitämisestä venäläiseen yhteiskuntaan tuli maiden lähentymisen sijasta vastakkainasettelun taistelutanner.

Ensimmäisestä päivästä lähtien Putin-nuorten (nashi) masinoimat ”toimittajat” ja myöhemmin turvallisuuspalvelun miehet häiriköivät McFaulin liikkeitä ja tapaamisia ja hänen yhteyksiään rajoitettiin. Hallituksen valvomassa mediassa McFaulista tehtiin kansan – ja myös Putinin henkilökohtainen – vihollinen, jonka tehtäväksi Obama oli antanut värivallankumouksen nostattamisen Venäjällä.

Vaikka McFaul ei ollut aikaisemmin ollut suoraan tekemisissä Putinin kanssa, hän sai ystäviltään kuulla presidentin olevan ärsyyntynyt hänen korkeaan profiiliinsa lähettiläänä ja myös tutkijana. Silti McFaul hämmentyi, kun Putin diplomatian sääntöjen vastaisesti tapaamisessa Washingtonista tulleen korkean vieraan kanssa syytti vieressä istunutta suurlähettilästä suoraan jännityksen lietsomisesta maiden välille.

Toiminnan valmistelut oli tehty ennen hänen saapumistaan. Obaman presidentti Medvedeville esittämä pyyntö häiriköinnin lopettamiseksi ei johtanut tulokseen.

Vaikka McFaul ymmärsi, että hänen toiminnaltaan virallisen Venäjän suuntaan oli viety pohja, hän painoi kaasua julkisdiplomatiassa presidentin politiikan edustajana ja resetin strategisten periaatteiden mukaisesti. Lähetystö arvosteli demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksia.

Suurlähettiläs avasi suositun Twitter-tilin ja pyrki mahdollisuuksien mukaan julkisuuteen. Pari kertaa McFaul provosoitui vastaamaan medialle ilmaisuin, joita hän joutui katumaan tai pyytämään anteeksi. McFaul vakuuttaa, että hänellä oli kaikissa toimissaan presidentin ja hallinnon täysi tuki, joskin jotkut varovaisemman linjan kollegat häntä varoittivat.

Samana päivänä, kun kautensa päättänyt suurlähettiläs lensi San Franciscoon, Venäjä käynnisti Krimin valtauksen ja viimeistään lopetti reset-aikakauden.

McFaulin Venäjän-ura sai vertauskuvallisen lopun. Samana päivänä, kun kautensa päättänyt suurlähettiläs lensi San Franciscoon, Venäjä käynnisti Krimin valtauksen ja viimeistään lopetti reset-aikakauden.

Pakotepelissä McFaulista tuli persona non grata Venäjällä ensimmäisenä Yhdysvaltain suurlähettiläänä sitten legendaarisen George Kennanin, joka 1952 kyllästyneenä turvallisuuspalvelun häiriköintiin provosoitui lausumaan diplomaattiselle statukselleen sopimattomia sanoja isäntämaasta.

Syyt reset-politiikan kaatumiseen

McFaul jakaa reset-politiikan kaatumisen selitykset kansainvälisen järjestyksen, Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja Venäjän sisäpolitiikan tekijöihin, jotka hän valikoiden torjuu tai arvottaa.

Voimatasapainoteorian mukaan kansainvälisen järjestelmän rakenteen muutos Venäjän noustessa heikkouden tilasta ennustaisi suurvaltojen välistä konfliktia. Venäjän pyrkimys suurvalta-asemaan ei ollut ainoa suurpoliittinen muutos, ja Putin käynnisti ulkopolitiikan käänteen ennen resetin aikaa Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007.

Arvostelijoiden mukaan Yhdysvallat käytti hyväksi Venäjän heikkoutta laajentaessaan vaikutuspiiriään Venäjän historiallisen etupiirin arkoihin kohtiin, mikä selittäisi Venäjän reaktion.

Kansainväliset kriisit kuten Naton laajentuminen, Kosovon ja Irakin sodat ja Georgian ja Ukrainan värivallankumoukset olivat tapahtuneet, kun Venäjä Medvedevin kaudella teki yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Myös Putinin uuden kauden kiistakysymykset kuten ohjuspuolustus ja Magnitski-pakotteet olisi voitu sopeuttaa resetin puitteisiin.

Yhdysvallat ei muuttanut linjaa Putinin palattua valtaan eivätkä suurlähetystön toimet ja säätiöiden vaikutus olleet provokatiivisia – McFaul ei tavannut oppositiojohtaja Aleksei Navalnyita toisin kuin ystäväänsä Nemtsovia.

Jäljelle jää tärkeimpänä ja ratkaisevana tekijänä Putinin asemaa uhanneet Venäjän sisäiset haasteet, joihin hän vastasi luomalla isänmaan puolustamisen ja lännenvastaisen narratiivin, keskeyttämällä Medvedevin linjan jatkumisen ja kiristämällä sisäisen opposition valvontaa. Johdonmukaisena seurauksena oli Ukrainan kriisi.

Liberaalin politiikan umpikuja

Elämäntyönsä Venäjän parissa tehnyt ja maan kieltä taitava, kulttuuria ja historiaa arvostava ja hyviä suhteita ajanut McFaul jatkaa julkista keskustelua Yhdysvaltain Venäjän-suhteista.

Ohjeena on strateginen kärsivällisyys, koska Putinin ollessa vallassa edistys ei ole mahdollista. Venäjän valtapyrkimyksiä tulee padota vahvistamalla amerikkalaisen yhteiskunnan kestävyyttä hybridiuhkia vastaan, kokoamalla kansainvälisiä liittolaisia ja kumppaneita yhteiseksi rintamaksi ja eristämällä Venäjä G8:sta ja yhteyksistä Naton päämajaan.

Taloudellisia pakotteita tulee kiristää rahoitussektorilla. Yhteyksiä kansalaisyhteiskuntaan tulee pitää yllä. Yhteisten etujen pohjalta valikoivaa yhteistyötä voidaan tehdä asevalvonnan ja terrorismin torjunnan kaltaisissa kysymyksissä.

Kovista linjauksista huolimatta McFaul pohtii muistelmiensa lopuksi, olisiko Yhdysvaltain pitänyt muokata kansainvälistä ympäristöä suotuisammaksi Venäjälle, mikä olisi voinut helpottaa sisäisiä uudistuksia.

Kovista linjauksista huolimatta McFaul pohtii muistelmiensa lopuksi, olisiko Yhdysvaltain pitänyt muokata kansainvälistä ympäristöä suotuisammaksi Venäjälle, mikä olisi voinut helpottaa sisäisiä uudistuksia, niin kuin Mihail Gorbatshovin tapauksessa kävi. Myös Jeltsinin asemaa Yhdysvallat pyrki helpottamaan pitäessään häntä demokraattina.

Toisaalta McFaulin tarinan opetus on se, että Putinin tapauksessa liberaali teoria ei ole toiminut kumpaankaan suuntaan, mutta Putinin jälkeinen aika jää avoimeksi.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Obaman liberaali presidenttiys – entinen ei koskaan palaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin moniulotteisen kriisin vuoksi ratkaisujen tarve koskee yhtä lailla eurooppalaista pilaria, mutta ensimmäiseksi on löydettävä vastauksia Yhdysvaltain politiikan selkiytymättömyyteen. Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen. Sen valinnat tärkeimpänä suurvaltana muokkaavat tulevaisuutta myös käynnissä olevassa muutoksessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen.

Kansainvälisten suhteiden tutkijakeskustelun keskiössä – pääasiallisena lähteenä International Studies Associationin vuosikonferenssi 2018 – John Ikenberry pitää kiinni liberaalin kansainvälisen järjestyksen oikeutuksesta, mutta hakee sen kestävyyteen uusia ja uusvanhoja keinoja. Uudelle narratiiville haetaan tilaa liberalismin joustavammasta määrittelystä ja pidemmästä historiallisesta perspektiivistä.

Uudelleen ajankohtaistuneessa teoksessa After victory (2001) Ikenberry vertaa ”strategisia hetkiä”, joina suursotien voittajat ovat määrittäneet ja muokanneet kansainvälisen järjestyksen rakenteen ja pelisäännöt uusiksi. Kestävä ratkaisu syntyy silloin, kun uusi hallitseva suurvalta tai ryhmittymä kykenee pidättyvyyteen valtansa käyttämisessä. Yhdysvallat loi toisen maailmansodan jälkeen pitkäkestoisen järjestyksen sitoutumalla liittosuhteisiin ja monenkeskisiin instituutioihin pitämällä samalla kiinni johtoasemasta, joka kylmän sodan jälkeen muuttui hegemoniaksi.

Siirtymässä ”Yhdysvaltain (hegemonian) jälkeiseen maailmaan” historian opetuksista on tehtävä uusia sovelluksia. Taustalla ei ole suursotaa eikä koolla ole voittajien kollokviota. Järjestystä muokkaavat globalisaation uudet kierrokset, liberalismin uskottavuuskriisi ja voimasuhteiden muutosten käynnistämä suurvaltakilpailu.

Onko liberalismista ratkaisuksi liberaalin järjestyksen kriisiin?

Liberalismi on saanut eri vaiheissa erilaisia muotoja. Nykyinen kriisi tulee Ikenberryn mukaan ymmärtää ja ratkaista ”Polanyin, ei Carrin hetkenä”, poliittisen talouden oppien mukaisena sisäisen ja kansainvälisen rakenteen siirtymänä eikä geopolitiikan selityksinä toistuvan suurvaltojen voimapolitiikan seurauksena.

Globalisaatioon sidottu ja sen myötä luvattu markkinan ja demokratian välinen yhteiskuntasopimus on rikkoutunut. Liberalismiin kuuluvien vapaiden markkinoiden hallinta on päässyt käsistä, järkyttänyt kansantalouksia ja syventänyt rakenteellista eriarvoisuutta demokraattisissa hyvinvointivaltioissa. Seurauksena ovat globalismin vastaisuus ja populismi.

Lukuisat tutkijat yhtyvät siihen, että vastauksia on ryhdyttävä hakemaan poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien sisäisestä tilanteesta. Kun liberaalin kansainvälisen järjestyksen on nojattava jatkossakin demokraattisten valtioiden arvovaltaan ja toimintakykyyn, lääkkeeksi tarjotaan edistyksellistä sisäpolitiikkaa, joka vastaisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä luotuja sosiaalivakuutusjärjestelmiä. Teollisuusyhteiskuntien riskien sijasta uuden politiikan tulisi antaa yhteiskunnille turvaa informaatiovallankumouksen aiheuttamaa haavoittuvuutta vastaan.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Tavoitteeksi tulee asettaa sisäisesti voimistuva läntinen yhteisö (Gemeinschaft), joka pienempänä mutta tiiviimpänä ytimenä kykenisi vastaamaan illiberaalien yhteiskuntamallien ja revisionististen valtojen haasteeseen laajemmassa mutta löysemmässä kansainvälisessä järjestyksessä (Gesellschaft). Käsitteenä ja rakenteena palattaisiin kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa liberaali järjestys kattaa vain läntisen osan kansainvälisiä suhteita.

Liberaalin teorian ja politiikan on murroksessa lähdettävä yhä siitä, että kansainvälinen turvallisuus ei ole 1930-luvun tapaan sortumassa voimapolitiikan paluuseen, joka pyyhkisi syrjään (Carrin tuomitsemat) idealistiset ja moraalisesti vastuuttomat utopistiset kuvitelmat. Kansainvälinen järjestys voidaan edelleen rakentaa voimankäytön pidättyvyyteen ja yhteistyöhön ohjaavien yhteisten pelisääntöjen ja instituutioiden varaan. Sen tulee kuitenkin tapahtua pragmaattisen, tilanteeseen sopeutuvan ja historiallisesti ehdollistetun liberalismin keinoin.

Estääkö Yhdysvaltain johtajuuskriisi liberaalin järjestyksen uuden mahdollisuuden?

Esteenä sisäiselle ratkaisulle liberalismin ulkoiseen haasteeseen on Donald Trump – ainakin siihen mittaan kuin hänen puheensa toteutuisivat tekoina. Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Yhdysvaltain ”illiberaali hegemonia” olisi yhtä tuhoisa kuin demokratiana horjuva ja eristäytynyt Yhdysvallat. Kun Yhdysvaltain johtajuus läntisessä ryhmittymässä ja globaalina valtana on välttämätöntä liberaalille ratkaisulle, johtopäätökseksi tulee, että sen eräänä edellytyksenä on Trumpin jääminen poikkeusilmiöksi ja ainakin vaille toista presidenttikautta.

Muuttaako geopolitiikan paluu kansainvälisen järjestyksen tulevaisuuden ohi ja yli liberaalien teoreetikkojen kaavailujen?

Demokratioiden kyky puolustaa arvojaan ja edistää monenkeskisten instituutioiden toimintaa sekä konfliktien ratkaisua on vaakalaudalla. Polanyin ennakoima ja kuvaama poliittisen talouden kriisi on vienyt liberalismiyhteisön heikentyneenä geopoliittiseen kilpailuun revisionististen valtojen, ensisijaisesti Kiinan mutta myös Venäjän kanssa, joskaan käsillä ei ole suursodan uhka.

Vaikka Carr torjui liberalismin ratkaisuna kansainvälisen järjestyksen ongelmaan ja esitteli tienraivaajana järkiperäiseen analyysiin nojaavan ”realismin” teoriana ja politiikkana, hän uskoi historiallisen edistyksen mahdollisuuteen. Turvallisuusyhteisön kaltaisiin lähestymistapoihin uskovien on osoitettava, että liberalismilla on tarjolla järki- ja kokemusperäinen ratkaisu edistykseen.

Siihen ei uskota, että liberalismin vaihtoehdoksi voisi nousta illiberaalin suurvallan eli käytännössä Kiinan hegemoniaan nojaava globaali järjestys. Kiina pystyy valikoivalla osallistumisella vaikuttamaan järjestyksen kokonaisuuteen, liittämään siihen kiinalaisia kirjaimia. Globaalina vaikuttajana Kiina näyttäisi sitoutuvan yhteiseen järjestykseen, jonka tarjoamasta vakaudesta se hyötyy ennen muuta taloudellisesti.

Yksinomaisemmin geopolitiikkaan rakentavan Venäjän käyttäytymisen juuret ovat kylmän sodan päättymisen aikaisissa ratkaisuissa, joissa se jäi Yhdysvaltain ja Euroopan unionin laajentumisen katveeseen. Rakenteellisesti heikentyvän Venäjän sitominen jonkinasteiseen liberaaliin järjestykseen voisi tapahtua Euroopan kokonaisturvallisuuden kehyksessä.

Amerikkalaista tutkijakeskustelua kaventaa se, että näkyvimpinä liberalismin haastajina realismin piirissä ovat Yhdysvaltain eriasteista strategista vetäytymistä ajavat koulukunnat. Pitkän valtalinjan realistisen internationalismin ääni on jäänyt syrjään poliittisissa suhdanteissa.

Liberaalien suuntausten keskuudessa ratkaiseva ero on siinä, uskotaanko Kiinan ja Venäjän ylipäätään olevan valmiita sitoutumaan lännen kanssa yhteiseen järjestykseen vai nähdäänkö perinteisen realismin opetuksia myötäillen edessä olevan rakenteelliseksi ja pitkäkestoiseksi tuleva konflikti, mihin Washingtonin poliittinen ilmapiiri vahvasti viittaa. Maailmanjärjestys jakautuisi useaan valtapiiriin odoteltaessa niin liberalismin kuin realismin asemien selkiytymistä selityksenä, ennusteena ja politiikkana.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Hän osallistui kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association (ISA) -järjestön vuosikonferenssiin San Franciscossa 3.–7.4.2018.

Julkaisu Liberaalin maailmanjärjestyksen kriisi jatkuu teoriassa ja käytännössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Todistin äskettäisellä käynnilläni Yhdysvalloissa, miten politiikkaa palveleva ja akateemisempi tutkimus hakee otetta suureen muutokseen ja Donald Trumpin hallituksen aikeisiin.

Johtava maltillisen liberaali ajatushautomo Brookings-instituutti julkisti Washingtonissa vuoropuhelun avaukseksi Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan linjauksen. Sen takana ovat molempiin valtapuolueisiin kuuluvat kokeneet ja arvostetut asiantuntijat.

Tietäen ehdotustensa torjuvan Trumpin esittämiä avauksia raportin kirjoittajat myöntävät, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan on vastattava läntisten yhteiskuntien tyytymättömyyden ja turhautumisen sekä suurvaltakilpailun paluun aiheuttamaan ympäristön muutokseen.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan on vastattava tyytymättömyyden ja turhautumisen sekä suurvaltakilpailun paluun aiheuttamaan ympäristön muutokseen.

Raportin pyrkimyksenä on osoittaa, että sitoutuminen uudistettavaan sääntöpohjaiseen globaaliin järjestykseen ajaa edelleen parhaiten kansallisia etuja. Kapean nationalistinen vaihtoehto, joka ohentaisi, valikoisi ja leikkaisi Yhdysvaltain roolia, murentaisi järjestystä ja johtaisi suurvaltojen etupiirijakoon.

Uudistukseen raportti hakee lähtökohtia kylmään sotaan valmistaneesta strategiasta. Yhdysvaltain on rakennettava eri alueilla ”vahvat asemat” liittolaisten ja kumppaneiden kanssa ennen kuin se ryhtyy mittelemään voimia vastapuolten kanssa.

Julkisen vuoropuhelun vaikeutta ja lukkiutunutta tilannetta heijastivat tapaamieni Barack Obaman hallintoa palvelleiden tutkijoiden luonnehdinnat.

Erään tokaisun mukaan Brookings kuuluu Valkoisesta talosta nähtynä muiden liberaalien ja myös maltillisen konservatiivisten ajatusmyllyjen kanssa ”viralliseen oppositioon”. Yksi tutkija on päättänyt hallinnon keskeneräiseen ja suljettuun koneistoon turhautuneena paneutua ruohonjuuritason poliittiseen työhön ja julkisiin esiintymisiin maakunnissa.

Brookingsin tutkijat jäävät odottamaan reaktioita työstä, jota on joka tapauksessa tehtävä. Poliittisen järjrestelmän asiantuntija kehottaa strategiseen kärsivällisyyteen ja muistuttaa presidentin vallasta.

Kun Washingtonin ajatusmyllyjen ja hallinnon välinen yhteys on kadoksissa, Valkoisen talon vallankäytön ytimeen nimitetään tutkijayhteisön laitamilla toimineita tai tuntemattomia äkkiväärien tai äärikonservatiivisten tulkintojen ajajia.

Markkinat ja voimapolitiikka

Maailmanjärjestyksen käännekohdan syihin ja seurauksiin haettiin laajemmasta näkökulmasta vastausta kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association -järjestön vuosikonferenssissa Baltimoressa.

Yhdestä vastauksesta vallitsee yksimielisyys. Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Trump-ilmiö ei ole kriisin syy vaan yksi pitkän murroksen seurauksista.

Länsijohtoinen liberaalinen järjestys ei koskaan ollut todella globaali. Kylmässä sodassa se edusti toista osapuolta. Kylmän sodan jälkeisellä liberalismin ja yksinapaisuuden valtakaudella nousevat vallat ja alueet vaativat rakenteellisia muutoksia länsijohtoisuuteen.

Ratkaiseva sysäys nykykriisiin on kypsynyt läntisten maiden sisällä. Uusliberalismi, vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja kiihtyvä globalisaatio ovat jättäneet valtiot markkinoiden jalkoihin.

Seurauksena on ollut liberaalin kansainvälisen järjestyksen rakentamiseen kuuluneen yhteiskuntapoliittisen tarkoituksen katoaminen, eriarvoisuuden kasvu ja demokratiaa uhkaavan populismin nousu.

Toinen valtavirtaselitys on voimapoliittinen. Venäjä ja Kiina tarjoavat autoritaarisen ja revisionistisen vaihtoehdon, kun taas sisäisesti jakautunut Yhdysvallat oireilee ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen turhautumista globaaliin johtajuuteen.

Vaikka Venäjä on heikentyvä ja Kiina nouseva valta, niiden pääsy alueelliseen hegemoniaan Yhdysvaltain jättämissä tyhjiöissä johtaisi etupiirijakoon ja epävakauteen.

30-luvun opetukset

Sekä yhteiskuntapoliittinen että valtapoliittinen selitys rinnastuvat 1930-luvun asetelmaan. Vaikka silloisen katastrofin toistumiseen ei monikaan usko, liberaalia järjestystä on vahvistettava tai uudistettava rakenteellisesti.

Liberaalit teoreetikotkaan eivät usko korjausliikkeen voivan nojautua pelkästään Yhdysvaltain yhtenäisyyden ja johtajuuden varaan. Silloin taakanjakoon tarvitaan lisää vastuunkantajia, kuten Euroopan unioni ja sopeutumiskykyinen Kiina, sekä asiaan uskova yleinen mielipide.

Yhdistävänä haasteena voisi olla yhteiskuntien haavoittuvuus taloustaantuman, terrorismin ja ilmastonmuutoksen kaltaisille uhkille.

Jos läntisen ja ei-läntisen pilarin yhdistäminen liberaaliksi järjestykseksi on epäuskottavaa, voidaan käsite liberaali korvata modernilla. Uudistuvaa maailmanjärjestystä yhdistävänä haasteena voisi olla yhteiskuntien haavoittuvuus taloustaantuman, terrorismin ja ilmastonmuutoksen kaltaisille uhkille.

Nationalismi ja alueellisuus sopeutuisivat rakentavina osina kokonaisuuteen. Brookingsin raportin malli Yhdysvaltain ja samanmielisten maiden yhteisten vahvuuksien hyödyntämiseksi voisi olla liberaalin lännen panos sopeutukseen.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen verkostossa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Trumpin nousun syyt ja seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unioni on perinteisesti näyttäytynyt yhteisessä ulkopolitiikassaan parempana periaatteiden ja tavoitteiden asettajana kuin niiden toteuttajana. Perusselitystä haetaan unionin toimijuudesta: toisin kuin yhtenäiset kansallisvaltiot, itsenäisten jäsenmaiden yhteenliittymä ei kykene toimimaan strategisesti.

Strategiassa visio yhdistyy toimintaan pitkällä aikavälillä, kun suurten päämäärien ylläpitämiseksi on osoitettava riittävät ja sopivat keinot. Johdonmukaisuuden rinnalla strateginen käyttäytyminen edellyttää laskelmointia ja joustavuutta selvitä toimintaympäristön muuttumisen haasteista.

Näkemys ja käytäntö

Eurooppa-neuvoston 28.6.2016 hyväksymässä Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan globaalistrategiassa jäsenmaat kiinnittyvät toimintamalliin, jossa näkemyksen ja käytännön vaatimukset yhdistyvät aiempaa paremmin. Historiallisesti merkittävässä mutta eri aikakautta heijastavassa vuoden 2003 turvallisuusstrategiassa käytäntö jäi vajaaksi.

Epävakaus ja arvaamattomuus koskevat myös unionia.

Globaalistrategia 2016 asemoi unionin maailmanjärjestykseen, jossa arvot kilpailevat keskenään ja instituutiot hajautuvat paineiden alla eivätkä niinkään tiivisty yhteiseen rakenteeseen. Vuoden 2003 strategiassa uskottiin ja pyrittiin yhtenäisyyteen.

Epävakaus ja arvaamattomuus koskevat myös unionia, mistä huippukokousta päivänpoliittisesti hallinnut brexit oli jäsenmaiden päättäjille karu muistutus.

Vaikka sitoutuminen sääntöpohjaiseen globaaliin järjestykseen kuuluu myös uuden strategian asettamiin elintärkeisiin tavoitteisiin, kolmentoista vuoden takainen ”tehokas monenvälisyys” ei ole sen tunnus tai keskeinen sanoma.

Unioni ei luonnollisestikaan peräänny mukavuusalueellaan vaan pyrkii omien arvojensa ja etujensa edistämiseksi vahvistamaan globaalihallintaa. Strategia kuitenkin myöntää sen voivan toteutua vain pitkään tunnettujen ja hankalien uudistusten kautta.

Strategisuuden kriteerit muutoksessa

Strategisuuden vaatimus suuntaa globaalistrategian polttopisteen siihen, miten unioni sopeutuu toimintaympäristön ja oman asemansa muutokseen.

Arvojohtajuuden sijasta tai sen rinnalla asiakirja pyrkii vastaamaan siihen, miten unionin poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset edut ohjaavat periaatteiden toteutumista. Tämän lisäksi siinä hahmotellaan sitä, mihin tärkeysjärjestykseen arvoja ja etuja yhdistävät tavoitteet tulee asettaa.

Kolmas unionille haastavaksi koettu strategiaan liittyvä käsite on vallan hankkiminen ja käyttäminen. Tähän globaalistrategia tarttuu antamalla toimintalinjauksia lukuisiin edessä oleviin alueellisiin ja poliittisiin haasteisiin.

EU:n omaperäisyyttä kuvaava luonnehdinta on ollut unionin rooli normatiivisena valtana.

Niin politiikan kuin tutkimuksen kielessä tärkein Euroopan unionin omaperäisyyttä kuvaava luonnehdinta on ollut unionin rooli normatiivisena valtana. Luonnehdinnan ytimessä on ollut ajatus unionista toimintaympäristönsä muokkaajana. Tämä koskee niin jäseniksi tai kumppaneiksi tulevien naapurimaiden yhteiskuntia kuin laajemmin alueellista ja globaalia järjestystä.

Naapuruuspolitiikan sopeutus

EU:n muutosjohtajuus on ollut koetuksella strategisesti tärkeimmällä alueella eli itäisessä ja eteläisessä naapurustossa. Näin on ollut jo pitkään ennen kuin se ajoi näyttävästi karille Ukrainan ja Lähi-idän kriiseissä.

Vaikka olisi liian pitkälle menemistä yhtyä erään kommentaattorin tokaisuun, että strategiassa sanotaan hiljaiset jäähyväiset unionin tähänastiselle ohjelmoidulle naapuruuspolitiikalle, sen keinot ja tavoitteet mukautetaan ja joustavoitetaan globaalistrategiassa perustavalla tavalla uudestaan.

Laajentuminen säilyy poliittisten ja taloudellisten uudistusten ehdollistamana mahdollisuutena. Käytännössä Länsi-Balkanin maita ja Turkkia koskeva politiikka on tuskin päiväjärjestyksessä kovin korkealla.

Lähempien ja etäisempien naapuruuspolitiikan kohdemaiden suuntaan tavoitteeksi asetetaan demokratian ihannekuvaa noudattavan poliittisen ja taloudellisen siirtymän sijasta valtioiden ja yhteiskuntien kriisikestävyyden (resilienssin) vahvistaminen.

Tavoitteeksi asetetaan valtioiden ja yhteiskuntien kriisikestävyyden vahvistaminen.

Vaikka vastustuskyvyn parantaminen edellyttää ja myös aiheuttaa yhteiskunnallisia muutoksia, unioni ei ryhdy niitä ehdollistamaan, yksilöimään tai asettamaan yhteiseen muottiin, vaan lähialueeseen vaikuttaminen toteutuu tapauksittain räätälöitynä.

Sopeutetun lähialuepolitiikan strateginen tavoite on ilmeinen. Naapurimaiden vakauttaminen ja hauraiden valtioiden tukeminen parantaa yhteistyön mahdollisuuksia, mikä tehostaa unionin operatiivista maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa.

Demokratian tukemisen ja laajentamisen paikan ottaa avain- tai suorastaan muotikäsitteeksi tullut resilienssi. Se koskee yhtä lailla unionin jäsenmaita rajat ylittävien ja perinteisten uhkien ja riskien edessä.

”Periaatteellinen käytännönläheisyys”

Keskeisen naapuruus- ja lähialuepolitiikan uudelleen säätäminen mallintaa globaalistrategian linjauksia unionin maailmanpoliittisen roolin päivittämiseksi kautta ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintakentän.

Unionin panostus kansainvälisiin suhteisiin on valikoivaa, kohdennettua ja räätälöityä osallistumista ja sitoutumista, jolle annetaan nimikkeeksi ”periaatteellinen käytännönläheisyys” (principled pragmatism).

Uuden toimintalinjan pyrkimys sovittaa yhteen kaksi käsitteellistä vastakohtaa kuvastaa unionin suunnistamista maailmassa, jota kuvataan samanaikaisesti monimutkaiseksi, yhteen liittyväksi ja kiistanalaiseksi järjestykseksi.

Unionista on tullut subjektin ohella tai sijasta yhä enemmän kansainvälisen politiikan objekti.

Pyrkimys strategiseen toimijuuteen vaikeasti hallittavassa maailmassa edellyttää kipeitä valintoja ja nopeita liikkeitä tavoitteiden ja keinojen yhteensovittamiseksi ja rytmittämiseksi.

Kun globaalistrategia sopeuttaa toimintamallin toimintaympäristöön, se tunnustelee unionin vallan rajoja ja asettaa sen sopivaan tai oikeaan kokoonsa suurvallan kaltaisena toimijana.

Unionille tarjotaan säännönmukaisesti realismia strategisuuteen kuuluvana piirteenä. Kenties osuvin havainto globaalistrategiaa edeltäneessä asiantuntijakeskustelussa on se, että unionista on tullut subjektin ohella tai sijasta yhä enemmän kansainvälisen politiikan objekti.

Globaalistrategiasta voi lukea tekijöiden ja päättäjien pyrkimyksen osoittaa polkua valtiomaiseen tai jopa valtiomiesmäiseen strategiseen politiikkaan.

Kritiikin mukaan unioni asettaa tavoitteita normitetulle ja institutionalisoidulle yhteistyölle mutta ei pysty noudattamaan askelmerkkejään. Vastauksena tälle kritiikille hyöty haetaan ja osoitetaan toiminnan kautta.

Unionin roolin ja vallan suhteellistuminen näkyy myös siinä, että sisäisten ja ulkoisten haasteiden ja tehtävien erottaminen on mahdotonta tai ainakin turhaa. Valtioiden ulkopolitiikasta tutun hokeman mukaisesti asiakirjassa vakuutetaan, että unionin yhteinen globaalistrategia ”alkaa kotoa” kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin suojelemisesta.

Alueellisten järjestysten maailma

Kansainvälisen järjestyksen rakennetta koskeva merkittävin sopeuttamistavoite globaalistrategiassa on tunnustaa alueellisten turvallisuusjärjestysten merkitys.

Kun edellisestä strategiasta lähtien unioni on rakentanut tehottomiksi osoittautuneita kahdenvälisiä strategisia kumppanuuksia suurten ja nousevien toimijoiden kanssa, globaalistrategiassa ne sulautetaan globaalin ja paikallisen väliin muodostuvaan valtarakenteeseen.

Unionin on mentävä mukaan maailmaan, jossa ei ole yhtä keskusta.

Kansainvälistä turvallisuutta luodaan politiikkaa, taloutta ja identiteettejä muokkaavan suhdekehityksen ja valtarakenteen pohjalle, useissa tapauksissa alueellisen suurvallan johdolla. Unionin on mentävä mukaan maailmaan, jossa ei ole yhtä keskusta.

Unionin on myös tuettava alueellisia järjestyksiä, mikä hyödyttää sen omia etuja, kuten Afrikassa kehitystä, Lähi-idässä turvallisuutta ja Aasian kohdalla taloutta.

On kysytty, tulisiko Euroopan unionin tyytyä toimimaan vastaisuudessa laajan Euroopan alueen johtovaltana eikä yrittääkään pitää yllä globaalia roolia. Tähän suositukseen ei globaalistrategia yhdy vaan muistuttaa unionin asemasta yhtenä G3:sta ja johtavista globaalien vastuiden kantajista, joskin linjaten kansainvälisen järjestyksen muokkaamiseen valikoivaa osallistumista.

Strateginen autonomia

Globaalistrategia käsittelee verrattain vaisusti suurvaltoja, jotka olivat vaikeita kumppaneita määriteltäviksi myös edellisessä strategiassa. Yhdysvaltain rooli Euroopassa ja transatlanttinen side säilyy.

Venäjän haaste Euroopan turvallisuusjärjestyksen perusteisiin toistetaan Ukrainan kriisin jälkeisen termein. Kiinan nousua kommentoidaan maltillisesti ja lähinnä taloudellisesta näkökulmasta.

Unionin kokoa ja valtaa suurvaltakategoriassa mittaa strategisen autonomian tavoite. Se on globaalistrategiatyötä vetäneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin johtava teema.

Globaalistrategia asettaa maltillisesti tavoitteeksi kunnianhimon tai strategisen autonomian ”sopivan” tason. Viime kädessä mittarina on kuitenkin unionin kyky itsenäisiin toimiin tai operaatioihin maailmanpolitiikassa.

Globaalistrategia edellyttää yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista.

Korostaen, että unioni tarvitsee toimijuuden päivittämiseksi pehmeän vallan lisäksi kovan vallan välineitä, globaalistrategia edellyttää yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista.

Globaalistrategia ei aseta uusia velvoitteita tai tavoitteita kriisinhallinnan alalla tai kyberien ja muiden uusien uhkien torjumisessa, itsenäisesti ja tarpeen mukaan yhteistyössä Naton ja YK:n kanssa, mutta se vaatii puolustusyhteistyötä uudeksi normaaliksi.

Varovaiset viittaukset puolustussuunnittelun ja puolustushankintojen yhteiseen tarkasteluun ellei harmonisoimiseen saattavat avata porttia asiantuntijoiden kaipaaman yhteisen puolustuksen valkoisen kirjan laatimiselle.

Yhtenäisyydestä voimaa

Globaalistrategia on valmistunut laajan poliittisen ja asiantuntijakeskustelun tuloksena. Uuden yhteisen linjauksen merkityksen ja kestävyyden ratkaisee kuitenkin jäsenmaiden hallitusten ja unionin instituutioiden valmius sen käyttämiseen.

Strategiaa on tarkoitus toteuttaa osastrategioiden, säännöllisten tarkastelujen ja tarvittaessa uuden strategian laatimisen kautta. Kun tavoitteena on EU:n vahvistuminen kansainvälisenä toimijana, edellytyksenä on unionin sisäisten ja ulkoisten politiikkojen ja niihin liittyvien voimavarojen yhtenäisyys ja yhdistäminen Lissabonin sopimuksen mahdollistamalla tavalla.

Nähtäväksi jää, onko globaalistrategian viitoittama asemointi uskottava ja pysyvä strateginen ratkaisu. Vai onko se sittenkin toimintaympäristön pakottama vaihe unionin toimijuuden hakemisessa?

Kari Möttölä toimii vierailevana tutkijana Eurooppa-tutkimuksen verkostossa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu EU asettuu sopeutettuun kokoon ja uuteen muottiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.