Kommunistisen järjestelmän lopun muistopäivinä pyritään usein korostamaan selkeitä raja-aitoja vanhan ja uuden aikakauden välissä. Vähemmälle pohdinnalle jäävät ne pitkäaikaiset prosessit, jotka johtivat lopulta valtiososialismin romahtamiseen ketjureaktiona muutamassa kuukaudessa. Tällainen kehitys sai alkunsa, kun stalinistinen järjestelmä ajautui umpikujaan.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin. Peruselintarvikkeiden puute ja elintason romahdus kasvattivat jännitteitä, jotka purkautuivat mielenosoituksiin, lakkoihin ja vallankumousyrityksiin.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin.

Järjestelmä tärisi liitoksissaan vain noin 8 vuotta sen sisäänajon jälkeen. Kommunistit ottivat vallan itäisen Euroopan maissa 1946-1948 välissä ja ensimmäiset järjestelmän haastavat mielenosoitukset ja vallankumousyritykset alkoivat jo vuosina 1953 Itä-Saksassa ja 1956 Puolassa ja Unkarissa.

Uudistuminen oli vääjäämätöntä, koska mitään yhteiskunnallista järjestelmää ei kyetä ylläpitämään pelkästään väkivaltakoneiston avulla. Neuvostoliiton johto joutui reagoimaan. Vuosien 1956 ja 1962 välisenä aikana syntyivät uudet linjaukset, joiden seuraukset olivat ennalta-arvaamattomia.

Uudistukset pakon edessä

Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistipuolueen (NKP) 20. kongressi sysäsi vastuuta itäblokin talouskehityksestä satelliittimaiden kansallisille johdoille, joiden siihen asti piti seurata neuvostomallia tarkasti. Uuden ohjeen mukaan nyt oli aika keksiä omia ratkaisuja talousongelmiin.

Tästä alkoi kiihkeä reformismin kausi, jolloin maat kokeilivat erilaisia talousmalleja. Alkukantaiset markkinamekanismit perustuivat keskitetyn talousjohtamisen asteittaiseen desentralisaatioon ja siihen, että tuottajilla oli yhtäkkiä mahdollisuus päättää tuotantoprofiilistaan suhteessa alati muuttavaan kysyntään.

Puolassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja jossakin määrin myös Romaniassa vapautettiin pienyrittäjyyttä palvelualan ja jopa teollisuuden piirissä. Maataloudessa yrittäjyyttä sallittiin jo aiemmin elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia.

Yrittäjyyden yleinen hyväksyttävyys ja siten sen merkitys kasvoi vasta 1961 jälkeen, kun NKP:n 22. puoluekongressi vahvisti kulutustuotantoon siirtymisen talouden suunnittelun päätähtäimeksi. Se merkitsi myös uutta yhteiskuntasopimusta koko itäblokissa, jossa kommunistipuolueet sitoutuivat elintasopolitiikkaan, jotta ihmiset pysyisivät tyytyväisinä ja kaukana poliittisesta aktivismista.

Kulutustuotanto oli siinä mielessä erilainen tuotantoala suunnitelmataloudessa, että se oli markkinasensitiivisempi, koska siinä jouduttiin ottamaan huomioon ihmisten kulutustarpeet ja reagoimaan niihin sekä jopa luomaan uusia tarpeita koko ajan.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia. Raskasteollisuudesta poiketen kulutustuotannon eri haaroilla ilmaantui yleisesti enemmän kuin vain yksi tuottaja, ja siten tuottajien välillä syntyi pikkuhiljaa kilpailua. Yrittäjät alkoivat täydentää valtiosektorin kulutusteollisuuden aukkoja, mikä oli olennainen seikka elintasopolitiikan onnistumisessa.

Lännen houkutus

Käännekohta tapahtui vuonna 1962, jolloin NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev julisti, että kommunistimaiden pitää saavuttaa ja ohittaa lännen kehitystaso. Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi. Vaikka alun perin ideana oli uudistaa lännen teknologian avulla neuvostojärjestelmän teollisuustuotantoa, omaksuttiin samalla asteittain myös lännen ajattelutapoja ja käytänteitä.

Yhtenä merkkinä tästä oli kulutustuotantoyksiköiden ja eri sosialistimaiden tuottajien välinen lisääntyvä kilpailu, joka oli lännen toimintakulttuurin oppimisprosessi sekä tapa edistää innovaatioita ja tuottavuutta.

Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi.

Kulutuksen turvaaminen oli yhteydessä elintason odotuksiin, ja sitä kautta se oli uuden yhteiskuntasopimuksen ja -rauhan tae. Tämän takia markkina-ajattelu ja kilpailu toivotettiin tervetulleeksi osaksi suunnitelmataloutta. 1960-luvun alkupuolella markkinointi tuli myös oppiaineeksi itäblokin kauppakorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Yrittäjyyden henki kuitenkin alkoi vaikuttaa laajemminkin talouselämässä osittain lännestä saatujen vaikutteiden johdosta ja osittain yksityissektorin ilmeisen menestyksekkyyden takia.

Markkinahenki karkaa pullosta

Talousjohtamisen desentralisaation myöten markkina-ajattelu alkoi levitä myös valtion omistuksissa oleviin yrityksiin. Yritysjohdolla oli huomattava vapaus tehdä päätöksiä itsenäisesti omalla tuotantosektorillaan ja solmia suhteita kansainvälisesti. Siten heillä oli mahdollisuus oppia, kierrättää ja kehittää uusia ideoita.

Kulutustuotantoa piti nykyaikaistaa ja luoda uusia aloja, kuten hieno- ja kodinelektroniikka, muoti- ja kosmetiikkateollisuus, auto- ja liikennevälineiden tuotannon modernisaatio.  Siihen tarvittiin innovatiivisuutta ja motivointia.

Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Keskijohdolla oli erikoinen asema neuvostojärjestelmän hierarkkisessa talousrakenteessa. Yhtäältä yritysjohtajilla oli tarkempaa tietoa markkinoiden kysynnästä, eli ruohonjuuritason tarpeista ja odotuksista. Toisaalta he olivat lähempänä ylintä johtoa ja pystyivät näin välittämään tietoa tuotannollisista tarpeista alhaalta ylös. Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Kilpailun luonne muuttuu

1950-luvun loppuun saakka suunnitelmatalouden toimijat kilpailivat tuotantosuunnitelmien täytöstä, joka riippui useimmiten tuotantoon tarvittavien resurssien saatavuudesta. Yritykset siten kilpailivat enimmäkseen hallintokoneiston suosiosta turvatakseen itselleen näitä resursseja. Tuotantosuunnitelmien täyttö vaikutti myös yritysjohdon asemaan ja sen poliittiseen luottamukseen.

Kulutustuotannon myötä kilpailun luonne muuttui, koska samaan tuotantosektoriin ilmestyi kilpailevia yrityksiä eri maissa. Siten yritysten oli turvattava omat asemansa kansallisilla markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait tekivät tuloaan. Itäblokin markkinoilla yritysten välisestä kilpailusta tuli myös maabrändien kilpailu erityisesti autoteollisuudessa, kodinkonetuotannossa, vaateteollisuudessa, hienoelektroniikassa, makeistuotannossa ja elokuva- ja viihdeteollisuudessa.

Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa.

1970-luvulle tultaessa markkina-ajattelu vahvistui. Samalla kilpailu kiristyi ja otti uusia muotoja. Innovatiivisena piirteenä ilmentyi markkinoinnin ja mainostamisen korostuminen, joka edellytti tuotantosektoreiden yhteistyötä sektorirajojen yli.

Esimerkiksi teollisuus- tai maataloustoimija tarvitsi kulttuurialan asiantuntemusta sekä median apua esitelläkseen uusia tuotteitaan kotimarkkinoilla. Tällainen joustava toimintakulttuuri edellytti huomattavaa instituutionaalista sallivuutta ja vapaampaa liikkumatilaa.

1980-luvulla kilpailu alkoi muuttua kansainvälisemmäksi. Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa. Yhtäältä pyrkimyksenä oli vahvistaa omia markkina-asemia kotikentällä tai itäblokissa. Toisaalta yritettiin saada jalansijaa länsimarkkinoilla länsimaisen yhteistyökumppanin kautta.

’Point of no return’

Kun puhutaan ’hybridimallista’ ydinkysymys on, milloin tasapaino järjestelmän eri puolten välillä särkyy. Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Sosialistisen järjestelmän kannalta kilpailulla oli pitkälle meneviä ja odottamattomia seurauksia. Taloussektorin ulkopuolella kilpailu oli läsnä jo 1960-luvulta lähtien. Kauneuskilpailut, arkkitehti- ja muotisuunnittelukilpailut, musiikkikilpailut, tietovisailut, kykyjenetsintäkilvat ja muut tämän tyyppiset tapahtumat levisivät ja yleistyivät.

Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Se oli merkki yhteiskunnan yksilöllistymisestä, menestyksen ihannoinnista ja uudentyyppisestä yhteiskunnallisesta yritteliäisyydestä. Tällaisen yleisen aktiivisuuden myötä ruohonjuuritason toiminta lisääntyi. Samalla heräsi keskustelu järjestelmän tarjoaman yhteiskunnallisen sopimuksen riittämättömyydestä.

Voidaan perustellusti väittää, että kilpailun ja yrittäjyyden tuoma individualismi edesauttoi yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua ja vapauden vaatimuksen voimistumista. Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Hybridijärjestelmän toimivuus edellytti jatkuvaa instituutionaalista muutosta. Kokonaisuuden kannalta ydinongelmaksi oli osoittautunut, että kapitalistisia toimintamalleja ’kotiutettiin’ kommunistijärjestelmälle sopivaksi.

Tämä johti tilanteeseen, jossa ’kotiutetut’ yritysmallit olivat elinkelpoisia vain valtiososialismissa: markkinat olivat turvattuja ja länsimaiset toimijat pidettiin ulkopuolella. Siten kilpailu käytiin pääasiassa vain kansallisten tai blokin kansainvälisten toimijoiden kesken.

Siinä vaiheessa, kun markkinakapitalismi oikeasti saapui 1990-luvulla itäiseen Eurooppaan, hybridiyritysten olemassaolon edellytykset hävisivät.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja toimii Aleksanteri-instituutissa itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaavana. Hän tutkii parhaillaan demokratiakehityksen edellytyksiä pitkällä aikavälillä, ja kilpailun analyysi on siinä yksi keskeinen ulottuvuus.

Julkaisu Hybridisosialismin tuho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa on herätty ihmettelemään, kun huolestuttavat uutiset lisääntyvät itäryhmän suunnalta. Päänvaivaa eivät aiheuta pelkästään median päähuomion kohteena olevat Unkari ja Puola vaan myös Romania, Bulgaria ja hiljattain jopa Tšekki ja Slovakia.

Voidaan väittää, että mikään, mitä nyt tapahtuu, ei ole yllättävää eikä edusta käännettä, vaan on johdonmukaisen kehityksen tulos. Ongelmien taustat on kuitenkin hankala nähdä, koska ymmärrystä haittaavat median, poliitikkojen ja usein myös tutkijoiden mantrat.

Nämä mantrat tarjoavat rajoitetun tulkintakehyksen, koska ne paitsi ohjaavat vahvasti tulkintaa, niitä myös toistetaan riittävän usein, jotta mantrojen uskottavuus korostuisi.

Mantra 1: EU:n suuri kertomus onnistuneesta itälaajentumisesta

Eurooppalaisen projektin tärkeimpänä saavutuksena pidetään itälaajentumista, joka edesauttoi demokratisaatiota entisissä kommunistimaissa ja varmisti rauhan maanosassa.

Onnistuneen itälaajenemisen myytti johtuu yhtäältä siitä, että vaivalla markkinoitu eurooppalainen identiteetti nojaa demokraattiseen arvomaailmaan, jota yhteisön jäsenien sanotaan jakavan. Toisaalta se johtuu siitä, että ongelmista puhuttaessa esiin tuodaan usein vain niitä itä-Euroopan maita, jotka eivät päässeet unioniin. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan pitää tarjota riittävän selkeä kontrasti itäisille EU-maille ja painava vasta-argumentti epäilijöille.

Tällaisen mustavalkoisen mielikuvan viljely tuuditti eurooppalaiset poliitikot ja byrokraatit pitkäksi aikaa uskoon siitä, että vaikka ongelmia ilmaantuisikin, uudet jäsenmaat olivat kyllä riittävän demokraattisia liittyessään unioniin vuosina 2004 ja 2007 – loput sitten oppivat unionin länsiryhmältä kanssakäymisen kautta.

Liittyminen tapahtui kuitenkin paradoksaalisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin, mikä kävi kalliiksi kaikille osapuolille.

Liittyminen tapahtui kuitenkin paradoksaalisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin, mikä kävi kalliiksi kaikille osapuolille.

Neuvostojärjestelmän romahduksen jälkeen alueen maissa yleistyi iskulause ”takaisin Eurooppaan”. Eurooppa tarkoitti Länsi-Eurooppaa, sitä kylmän sodan aikaisen länsipropagandan ideaalikuvaa vapaudesta, demokratiasta, ihmisoikeuksista ja ennen muuta hyvinvoinnista. Mielikuva eli vahvana idän kansojen mielissä.

”Takaisin” vastaavasti viittasi siihen lännelle suunnattuun todisteluun, että länsi oli se oikea koti, johon alue on aina kuulunut ennen kuin kommunistit suistivat maat ”luonnolliselta” kehitysraiteeltaan. Entisen itäblokin maiden pyrkimys liittyä nopeasti unioniin oli kuitenkin ongelma lännessä. Edessä oli joukko maita, joissa elettiin euforiassa ja otaksuttiin, että länsi propagandan mukaisesti toivottaa idän tervetulleeksi.

Suurin dilemma EU:ssa olikin, miten ylläpitää sekä näiden maiden demokratiakehitys että lännen auktoriteettiasema, mutta samalla jarruttaa liittymistä siitä yksinkertaisesta syystä, että länsi ei ollut valmis siihen vielä 1990-luvulla. Piti ratkaista ensin käytännön ongelmat, kuten kuka maksaa liittymisen kustannukset tai millaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan EU:n päätöksentekojärjestelmässä.

Eikä vähäinen ollut sekään huoli, että suurin osa idän ehdokasmaista oli maataloustuottajavaltioita, joiden mukaantulo heikentäisi ennen muuta Ranskan, Espanjan ja Italian maataloustuottajien asemaa EU:n markkinoilla. EU siis alkoi pelata aikaa.

Idän maille tuli nöyryyttävänä yllätyksenä, ettei länsi tahtonutkaan näitä maita osaksi yhteisöä vaan asetti tiukat vaatimukset.

Idän maille tuli nöyryyttävänä yllätyksenä, ettei länsi tahtonutkaan näitä maita osaksi yhteisöä vaan asetti tiukat vaatimukset. Kööpenhaminan kriteerit vuodelta 1993 työnsivät liittymisen mahdollisuutta vuosien päähän. Pitkän odotuksen aikana ja EU:n paternalististen asenteiden takia euforia kuihtui.

Samalla kuihtui myös euforian siivittämä keskustelu eurooppalaisista arvoista, demokratian ja oikeusvaltion luonteesta sekä ihmisoikeuskysymysten merkityksestä. Euforia olisi mahdollistanut avoimuutta ja herkkyyttä uusille vaikutteille.

Euforian tilalle astuivat hyötynäkökulmat. Tavoitteiksi nousivat kansalaisten elintason nousu, nopea talouskehitys EU-tukia hyödyntäen ja länsimarkkinoille pääsy. Hyötynäkökulma muutti myös asennoitumista Kööpenhaminan kriteereihin eli määrittelyyn siitä, mitä demokratisaatiolla tarkoitettiin.

Ulkoapäin tulleisiin vaatimuksiin suhtauduttiin samalla tavalla kuin itäblokin aikana eli näennäisesti. Syntyi Pygmalion-efekti: länsi mieltyi näyteikkunademokratioihin, joita se kiirehti luomaan kiinnittämällä huomiota pääasiassa demokratian ulkoisten rakenteiden pystyttämiseen.

Demokratia ei ulottunut poliittiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan, vaan nopeasti parsitut rakenteet täytettiin vanhoilla käytänteillä.

Demokratia oli kosmeettista, mutta se riitti jäsenyyteen. Demokratia ei ulottunut poliittiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan, vaan nopeasti parsitut rakenteet täytettiin vanhoilla käytänteillä.

Mantra 2: Demokratiavaje on hetkellinen toimintahäiriö, populististen politiikkojen manipulaation ja putinismin leviämisen tulos

Edellä mainitusta mantrasta johtuen EU:n länsivaltiot suhtautuvat itäisten maiden demokratiaongelmiin ohimenevänä ilmiönä ja jokseenkin yllättyneinä. Erityisesti mediassa populismi nostetaan kehityksen keskeiseksi syyksi.

Tällaisessa ajattelussa on edellään läsnä ajatus ”historian lopusta” eli siitä, että länsimainen liberaali demokratia on ainoa tavoiteltava päämäärä yhteiskunnissa. Silloin on vaikea kuvitella, että kansan tahdon ilmentymä olisi autoritäärinen järjestelmä.

Ajattelussa on edellään läsnä ajatus siitä, että länsimainen liberaali demokratia on ainoa tavoiteltava päämäärä yhteiskunnissa.

Unkarin ja Puolan tilanteet kertovat kuitenkin juuri tästä. Unkarin itsevaltias Fidesz-puolue on voittanut vuodesta 2010 lähtien kaikki maassa järjestetyt kuusi vaalia. Puolassa ensimmäistä kertaa valtiososialismin romahduksen jälkeen yksi puolue, Laki ja oikeus, sai äänten ylivoimaisen enemmistön vuonna 2015.

Voidaan väittää, että länsimainen liberaali demokratia on Tšekkiä lukuun ottamatta vieras tuontitavara itäisessä Keski- ja Kaakkois-Euroopassa. Maat, jotka syntyivät vuonna 1918 alueella vaikuttaneiden valtakuntien romahdettua, eivät olleet länsityyppisiä demokratioita vaan autoritääriseen suuntaan kehittyviä valtioita, jotka sittemmin joutuivat Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Kommunistijärjestelmän romahdettua maita askarrutti, mitä tietä kannattaisi edetä demokratisoitumisessa. Piti kuroa umpeen kuilu idän ja lännen kehityksen välillä. Keskeinen debatti käytiin siitä, pitäisikö kopioida lännen malli vai kehittää omaehtoista järjestelmää.

Keskeinen debatti käytiin siitä, pitäisikö kopioida lännen malli vai kehittää omaehtoista järjestelmää.

Länsimieliset todistelivat, että kansallisen kehitystien keksiminen vie liikaa aikaa. Pitää vain yksinkertaisesti omaksua se, mitä länsi on niin halukas opettamaan. Kansallisen ratkaisun puolestapuhujat väittivät, ettei yhteiskunnallisessa kehityksessä ole isoa harppausta, vaan jokaisen on kuljettava sitä tietä, joka pohjaa omaan poliittiseen ja kulttuuriseen perinteiseen.

1990-luvun puoliväliin mennessä kävi selväksi, että EU:n tarjoama runsas talousapu oli tarjolla vain niille, jotka hyväksyivät nopean etenemisen länsimaista kehitysmallia kohti. EU-jäsenyys syväjäädytti keskustelun omaehtoisesta kehitystiestä. Keskustelu heräsi uudestaan 2010-luvulla pettymysten siivittäminä.

Schengenin alueen ja sisämarkkinoiden asteittainen avautuminen uusien jäsenmaiden edessä oli osoitus kahden kerroksen kansalaisista yhteisön sisällä. Korruptio, josta EU jaksoi muistuttaa, oli yhtä merkittävää Italiassa ja Kreikassa. Elintaso ei noussutkaan odotetusti ja idän siirtotyöläisille maksettiin edelleen vain murto-osa länsimaisista palkoista.

Monet väliinputoajat kokivat markkinatalouden tulon kipeällä tavalla ilman riittävää sosiaaliverkkoa. Eriarvoisuus sekä näkyvän köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vakiintuminen lisäsivät epävarmuutta.

Toivottomalta vaikuttava tilanne edesauttoi sitä, että entisiä aikoja alettiin nostalgisoida. Nostalgia kohdistuu valtiososialismin aikaan, jolloin vahvat johtajat kykenivät takaamaan minimielintason ja elämä oli ennalta arvattavaa.

Toivottomalta vaikuttava tilanne edesauttoi sitä, että entisiä valtiososialismin aikoja alettiin nostalgisoida.

EU-kriittisyyden kasvun myötä palautui mieliin omaehtoisten ratkaisujen merkitys. Visegrád-maat eli Tšekki, Unkari, Puola ja Slovakia ovat vastustaneet EU:n integraation syventämistä, Venäjä-pakotteita ja pakolaiskiintiöitä. EU:n puuttumista sisäisiksi asioiksi miellettyihin kysymyksiin on vertailtu Moskovan toimintatapoihin itäblokin aikaan.

Kansallismielisten poliittisten piirien voimistuminen on ollut reaktio myös talouden rakenteiden muutostarpeille. EU:n itälaajenemisen yksi tärkein aspekti oli lännen yritysten pääsy idän valtaville markkinoille ja idän halpa, koulutettu työvoima.

Pääomarikkaiden ja monikansallisten yritysten saapuminen loi epäreilun kilpailutilanteen kommunistivallan jälkeen vasta-aloitteleville yrittäjille. Näin yritysrakenne vinoutui, eikä kehitykseltä voinut suojautua valtiollisin keinoin.

Uusi nationalistinen suuntaus pyrkii nyt autoritäärisin keinoin puuttumaan markkinatilanteeseen ja kanavoimaan talousasemia kansallisille yrittäjille. Kun otetaan huomioon sosiaalipoliittiset myönnytykset eläkeläisille ja lapsiperheille niin Puolassa kuin Unkarissakin, on selvää, että kyse on jostain laajemmasta kuin pelkästä populismista. Autoritääriset eliitit nauttivat kansan suosiota, koska hyötyjien määrä on huomattava.

Autoritääriset eliitit nauttivat kansan suosiota, koska hyötyjien määrä on huomattava.

Kilpailutilanteen muuttaminen näkyy muillakin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän osa-alueilla. Poliittista kilpailua rajoitetaan median vapautta rajoittamalla ja uusilla vaalilaeilla sekä kansalaisjärjestöjen kontrollilla. Usein väitetään, että uusi autoritäärinen trendi on osittain putinismin leviämisen tulos.

Vladimir Putinin hallintotapaa ei voi siirtoistuttaa yhtään sen paremmin kuin lännen liberaalia demokratiamalliakaan. Putinismin vetovoima perustuu juuri siihen, että se puhuttelee omaa poliittista perimää. Se muistuttaa sotien välisen ajan järjestelmää.

Uusi Zeitgeist

Euroopan unionin itäryhmän maissa näkyvä ”demokratian toimintahäiriö” on näköharha, joka johtuu normatiivisen lähestymistavan sumentamasta katseesta. Nykyinen tilanne ei välttämättä osoita vakiintunutta ja kestävää kehityskaarta.

Näköharha johtuu normatiivisen lähestymistavan sumentamasta katseesta.

Se on ilmiö, joka on pulpahtanut esiin yhtäältä sen takia, että siirtymäkauden alun yhteiskunnallista keskustelua omaehtoisen kehityksen mahdollisuudesta pyrittiin vaientamaan paimentamalla tietään etsiviä maita EU-mallin suuntaan.

Toisaalta kansallismielisten voimien esiinmarssi on vastareaktio EU:n pitkälliseen kriisiin ja pettymyksiin ylisuurista odotuksista jäsenyyden annista. Nämä ylisuuret odotukset pohjasivat mielikuviin ja lupauksiin, joita EU itse on ruokkinut.

EU:n itäryhmässä on vallalla konservatiivinen Zeitgeist, jota kannattavat niin oikeistolaiseksi kuin vasemmistolaiseksi identifioituvat ryhmät. Se tulee määräämään ainakin jonkin aikaa yhteiskunnallisen ja poliittisen kehityksen suuntaa jo senkin takia, että ajan henki mukailee alueen poliittista DNA:ta.

Kirjoittaja on myös mukana tänään järjestettävässä Demokratian kriisi -tilaisuudessa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja vanhempi tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu EU:n mantrat estävät ymmärtämästä idän demokratian kehityshäiriötä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Francis Fukuyama, joka vielä 1992 ennusti historian loppua ja liberaalidemokratian voittokulkua, korjasi 2014 yltiöpositiivista näkemystään. Kirjassa Political Order and Political Decay Fukuyama toteaa, että tietyt maat keskeyttivät demokratisaatioprosessin ja tekivät u-käännöksen palatakseen autoritaarisempaan hallintotapaan.

Entisissä kommunistimaissa ja jopa EU:n itäryhmän piiriin kuuluvissa Puolassa, Slovakiassa ja ennen muuta Unkarissa on meneillään parlamentarismin kriisi. Siinä uuskonservatiivinen ja nationalistinen valtaeliitti pyrkivät kaventamaan parlamentin valtaa ja muuttamaan vallan kolmijakoa sekä demokraattisen käytännön pelisääntöjä autoritaarisempaan suuntaan.

Toimeenpanovallan merkitystä korostetaan lainsäädäntö- ja tuomiovallan sekä eritoten neljännen vallan, median, kustannuksella. Konkreettisina etappeina tässä projektissa ovat perustuslakituomioistuimen ja julkisen median haltuunotto, ylimpien virkamiesten vaihtaminen syyttäjä- ja verovirastossa ja keskuspankissa sekä valtiovallan kontrollin lisääminen julkisen elämän eri osa-alueilla.

Uuden konservatiivis-nationalistisen ideologian juurruttamisen keskeisenä välineenä on opetuksen mukauttaminen: keskitetty opetusmateriaalien tuottaminen, opetusohjelmien järjestäminen sekä opettajien henkilöstöhallinta.

Uuden ideologian juurruttamisen keskeisenä välineenä on opetuksen mukauttaminen.

Näyttää siltä, että muutoksen takana on äänestäjien enemmistön tuki, sillä autoritaariseen hallintoon mieltyneet valtapuolueet ovat tulleet valituiksi vapailla ja reiluilla vaaleilla. Vasemmisto- ja liberaalipuolueet ovat vastaavasti joutuneet ahtaalle ja marginalisoituneet puoluekartalla.

Kun siis parlamentarismi on menettämässä merkityksensä, millaisia keinoja jää pelastaa demokratia?

Ruohonjuuritason massaliikkeet ovat itäeurooppalaisen  kansalaisyhteiskuntajärjestäytymisen suhteellisen uusi muoto, joka haastaa tietoisesti ay-liikkeet ja kansalaisjärjestöt ja kavahtaa puolueita, vaikka kaikki nämä ovatkin kansalaistoiminnan eri muotoja.

Liikkeet kykenevät yhdistämään varsin laajahkoja ihmisjoukkoja.

Ruohonjuuritason liikkeiden erityispiirre on, että ne ovat pohjimmiltaan inklusiivisia: ne kykenevät yhdistämään varsin laajahkoja ihmisjoukkoja välittämättä poliittisesta suhtautumisesta, ammatti- tai luokkarajoista.

Opettajien protestista kasvaa massaliike

Unkarissa tämän hetken suurin massaliike, opettajien aloittama protestiliike Tanítanék (suomeksi ’opettaisin’), syntyi, koska hallitus ryhtyi keskittämään koululaitosta ja kaventamaan opettajien autonomiaa. Koulukirjojen valinnanvapaus lopetettiin ja opettajille määrättiin tiukan rajattu nationalistispainotteinen opetusohjelma, joka painottaa oppikirjatietoa eikä kriittistä ajattelua, ongelmaratkaisukykyä tai kansalaistaitoja.

Opettajien viikoittaista tuntiopetuspakkoa kasvatettiin 26 tuntiin. Byrokratiaa ja opettajien keskitettyä valvontaa lisättiin. Rehtoreilta vähennettiin henkilöstövalinnan mahdollisuuksia ja taloushallintoa. Siitä päättää nyt opetusministeriön alainen keskusorganisaatio.

Autonomia on viety.

Lisäksi koulujen yleiset olot ovat surkeat. Koulukirjat ovat maksullisia. Opettajat kustantavat omista taskuistaan välttämättömiä opetusvälineitä, kuten kopiokoneisiin paperia. Koululaiset joutuvat tuomaan WC-paperia mukanaan, vanhemmat maalaavat kouluhuoneita ja niin edelleen.

Omatoimisuus on selviytymisstrategia, mutta autonomia on viety.

Opettajien liike sai valtaisaa vastakaikua opiskelijoilta ja lasten vanhemmilta, jotka edustivat eri aloja ja yhteiskunnallista asemaa. Tässä merkittävänä syynä oli se, että opettajat eivät osoittaneet mieltä palkkojen korotuksen vaan kouluolojen ja opettamisen edellytysten sekä opetuksen laadun parantamisen vuoksi. He siis tähtäsivät ammattikunnan omien etujen yli.

Samanlainen opettajaliike on organisoinut laajoja lakkoja Slovakiassa lasten vanhempien aktiivisella tuella.

Kansalaisjärjestäytymisen uusi muoto haastaa kansalaisjärjestöt

Itäeurooppalaisessa kontekstissa ruohonjuuritason liikkeille on yhteistä se, että ne ovat halunneet erottautua selkeästi vakiintuneemmista kansalaisjärjestöistä, joilla on usein kyseenalainen maine tavallisten ihmisten silmissä.

Kansalaisjärjestöt koetaan epäluotettavina politisoituneisuutensa takia. Niillä on usein tiivis yhteys valtiolliseen valtaan, vaikka kyse on nimellisesti ei-valtiollisista toimijoista (englanniksi non-governmental organisation, NGO).

Jälkisosialistisen keinotekoisesti nopeutetun järjestelmämuutoksen yhtenä kulmakivenä oli toimivan kansalaisyhteiskunnan luominen lännen käsitysten ja vaatimusten mukaisesti. Siinä kiinnitettiin huomiota varsin mekaanisesti pääasiassa kansalaisjärjestöjen synnyttämiseen, moninaistamiseen ja toiminnan oikeudellisen viitekehyksen turvaamiseen.

Järjestöjen taloudellinen asema jäi vähemmälle huomiolle, jonka takia poliittiset puolueet olivat tarjonneet taustatukea tietyille järjestöille tai peräti luoneet ne itse. Kun sitten tietyt puolueet ovat saaneet hallitusvastuuta, valtion edun ja kansalaisjärjestöjen toiminnan rajat hämärtyivät.

Osa järjestöistä, kuten esimerkiksi Amnesty International, Transparency, Helsinki Committee tai Greenpeace, linkittyi vastaavasti selkeästi kansainvälisiin sisarorganisaatioihinsa, joilta saatiin ulkomaista tukea kotimaiseen toimintaan.

Uusautoritaarinen valta käyttää väkivallan sijaan talouskeinoja.

Kun itäisessä Keski-Euroopassa on ollut näkyvissä selvä tendenssi valtiovallan keskittämiseen ja autoritaarisen hallintotavan ja kontrollin lisääntymiseen, avoin yhteiskunta on enenevissä määrin edustanut uhkaa. Uusautoritaarinen valta käyttää kuitenkin väkivallan sijaan talouskeinoja heikentääkseen ei-toivottujen toimijoiden toimintaedellytyksiä.

Näin esimerkiksi Unkarissa Fideszin valtakaudella kansalaisjärjestöjen mahdollisuuksia ottaa vastaan taloudellista tukea ulkomailta tai oman maan kansalaisilta on kavennettu ja kontrolloitu verotuksella ja epäämällä järjestöjen tilioikeutta. Ulkomainen tuki ja kansainvälinen tai rajat ylittävä toiminta on myös politisoitu.

Massaliikkeiden muuttuminen kansalaisjärjestöiksi on siis epätodennäköistä.

Ay-liikkeen jäykkyys ei vasta ruohonjuuritason tarpeita

Ay-liike on melko jäykkä organisaatio yhteistyökumppaniksi. Itä-Euroopassa ay-liikkeiden merkitys on varsin mitätön ja tarkasti säädelty.

Järjestelmänvaihdoksen yhteydessä ja markkinatalouden synnyttämisen kiihkossa ay-liikkeitä ajettiin tarkoituksella ahtaalle, jotta paikalle saataisiin houkuteltua länsimaisia yrityksiä. Tietyllä aloilla, kuten esimerkiksi pankkisektorilla, ay-jäsenyys oli käytännössä kielletty.

Uudessa autoritaarisyyden kasvussa ay-liikkeiden toimintaa säädellään yhä tiukammin. Lakko-oikeutta kavennetaan, kuten on tehty jo Unkarissa ja Slovakiassa.

Tilannetta kuvaa varsin hyvin, ettei tällä hetkellä ole varmaa tietoa Unkarin ay-jäsenten määrästä. Ammattiyhdistysjärjestäytymisaste Unkarissa oli eri tietojen mukaan vuonna 2014 11 prosenttia, julkisalojen lähes 16 prosenttia ja opettajien 8 prosenttia.

Ay-liikkeet vartioivat mustasukkaisesti sellaisia ruohonjuuriliikkeitä, joilla on ammattiluonne. Opettajien ammattijärjestöt mielellään esiintyvät ammattikunnan ”oikeina” edustajina ja muistuttavat, että heillä on lain suoma asema ja voima viedä asioita eteenpäin, jota autonomiset liikkeet vain vaarantavat.

Lisäksi ammattijärjestöt kilpailevat keskenäänkin. Unkarin kokoisessa maassa opettajilla on esimerkiksi kaksi ammattijärjestöä, joista suurempi on hallitusvallalle mieluisempi ja myös sopeutuvaisempi, kun pienempi on lähempänä oppositiota.

Turhautuminen johtuu osittain keskenään torailevien ammattiyhdistysten politikoinnista.

Opettajien ruohonjuuritason liikkeen turhautuminen johtuu osittain keskenään torailevien ja eri linjaa vetävien ammattiyhdistysten politikoinnista.

Puolueet tuppautuvat mukaan

Ruohonjuuritason liikkeet kavahtavat ennen muita puolueyhteyksiä. Liikkeiden elinehto on, että niitä tukevat ihmiset eivät ajaudu puoluepoliittisten agendojen mukaan toisiaan vastaan.

Ongelma on, että valtiovaltaa vastustavia, usein pieniä tai muuten puoluekentällä voimattomia tai merkityksettömäksi muuttuneita puolueita tuppautuu mielellään mukaan vaikka väkisin.

Puoluekentällä voimattomia tai merkityksettömäksi muuttuneita puolueita tuppautuu mielellään mukaan vaikka väkisin.

Liikkeiden massatuki houkuttelee puolueita – ei pelkästään potentiaalisten äänestäjien kalastelun vuoksi – käyttämään liikkeitä Troijan hevosina ja syöttämään niille ikään kuin varkain omia agendoja. Näin houkutellaan liikkeiden johtohahmoja puoluetoimintaan tarjoamalla puolueinfrastruktuuria.

Puoluesidonnaisuus on kuitenkin vaaraksi myös liikkeiden tavoittelemille asioille ja uskottavuudelle, koska valtiovalta voi marginalisoida heitä opposition puhetorvina. Puolueet ja puoluetoiminta yleisesti koetaan pitkälti korruptoituneena ja epäluotettavana maaliskuussa 2016 tehdyn mielipidekyselyn mukaan.

Mikä on ruohonjuuritason liikkeiden merkitys poliittisen toiminnan ja demokratian tulevaisuuden kannalta? Itäisen Euroopan näkökulmasta voidaan väittää, että perinteinen puoluetoimintaan perustuva politiikanteko on tiensä päässä.

Espanjan esimerkki Indignados-protestiliikkeen kasvusta poliittiseksi vaikuttajaksi ja sittemmin puolueeksi, joka osallistuu parlamentarismin pelisääntöihin, ei tarjoa ratkaisua idän kontekstissa.

Autoritäärisyyden kasvua ei tavanomaisella puoluetoiminnalla kyetä vastustamaan. Jos liikkeet puoluepolitisoituvat, se on niiden massatuen loppu.

Ruohonjuuritason liikkeillä on kuitenkin vaarana jäädä yhden asian hankkeeksi. Silti massaliikkeillä on painostusvoimaa. Unkarin tapauksessa hallitus perui suunnittelemansa internetveron vuoden 2015 valtaisan kansanliikkeen edessä. Opettajien liikekin sai valtapuolueen varuilleen ja hallitus joutui aloittamaan neuvottelut liikkeen vaatimuksista.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja vanhempi tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Julkaisu Kansalaistoiminnan uusi kevät itäisessä Keski-Euroopassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.