Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä podcast pohjaa 31.10.2022 Tampereen yliopistossa nauhoitettuun paneelikeskusteluun, jonka järjestivät Politiikasta-verkkolehti ja Tiede & edistys-lehti. Keskustelutilaisuudessa paneuduttiin yliopistojen nykytilanteeseen sekä tutkimuksen tekemisen ja yliopistodemokratian viimeaikaisiin muutoksiin. Puhujina tapahtumassa olivat yliopiston muutoksia eri näkökulmista tutkineet tutkija Auli Harju, tutkijatohtori ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, väitöskirjatutkija Paula Silvén sekä professori Juha Suoranta. 

Keskustelun lähtökohtana on Politiikasta-verkkolehden juttusarja ”Korkeakoulupolitiikan murros”, johon kaikki keskustelijat olivat kirjoittaneet artikkeleita, sekä Tiede & edistyksen numerossa 3/2022 julkaistu Hanna Kuuselan, Tuukka Tomperin, Juha Raipolan, Veera Kalevan, Mikko Poutasen sekä Tuomas Tervasmäen tutkimusartikkeli “Säätiöyliopistojen perustajien valta. Tapaus Teknologiateollisuus ja Tampereen yliopisto”.

Tiede & edistys -lehden päätoimittajat Ari Korhonen ja Katariina Mäkinen johdattelivat panelistit keskusteluun. Nauhoite ei sisällä yleisökysymyksiä.

Viime vuosien mullistukset yliopistojen rahoituksessa ja hallintomalleissa ovat muuttaneet yliopistodemokratian tilaa. Mitä näissä mullistuksissa itse asiassa on tapahtunut? Miten tapahtuneet muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkimuksen tekemisen arjessa? Kuka yliopistoissa tällä hetkellä käyttää valtaa, ja miten?

Yliopistokentän murros

Fuusiot ovat olleet pitkään tyypillisin keino vähentää suomalaisten korkeakoulujen määrää. Tavoitteena on ollut kilpailukyky-ajattelulle tuttu argumentti suuruuden ekonomiasta eli siitä, että muutamaan isoon yksikköön keskitetyt resurssit käytetään hyödyllisemmin ja kustannustehokkaammin kuin resurssien hajauttaminen usean pienen yksikön kesken. Näin on ajateltu syntyvän isompia, kilpailukykyisempiä sekä erikoisalueilleen profiloituneita yliopistoja, jotka kykenevät kilpailemaan menestyksestä kansainvälisesti.

Lisäksi suomalaisista yliopistoista on tullut poikkeuksellisen voimakkaasti Opetus- ja kulttuuriministeriön tuloksellisuusindikaattoreihin ohjaamia. Näiden indikaattoreiden valossa yliopistojen, ja siten myös yliopiston henkilökunnan, keskeisin tehtävä on tuottaa tutkimusartikkeleita ja valmistaa opiskelijoita työelämään. 

Taloudellinen valta ei siis ole suoraa, vaan välitteistä: se toimii hallintorakenteiden tai mittareiden välityksellä, mutta etenkin korkeakoulupolitiikasta materialisoituu rahoitusvirtojen ohjauksessa. Yliopistotyö pelkistyy entistä useammin vain numeroiksi, jotka ovat erityisen yleisiä taloudellisen vallankäytön välineitä. Tällöin se, mitä mitataan, muuttuu itseisarvoiseksi, kun taas se, mitä ei mitata, ei välttämättä ole enää ”virallisesti” olemassa.

Nämä muutokset näkyvät yliopistojen ja tutkimuksen tekemisen arjessa: akateemista työtä tehdään tehokkuusvaatimusten ja erilaisten tietojärjestelmien jatkuvassa paineessa. Yliopistojen tuottovelvoite kansantalouden suuntaan kiristää työoloja yliopistolla. Pahimmillaan yksilökeskeistä uusliberaalia suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria vahvistetaan yliopistojen johtosäännöillä, jotka vahvistavat keskitettyä hallinnollista valtaa ja kaventavat yliopistodemokratian tilaa.

Taloudellinen valta ei siis ole suoraa, vaan välitteistä: se toimii hallintorakenteiden tai mittareiden välityksellä, mutta etenkin korkeakoulupolitiikasta materialisoituu rahoitusvirtojen ohjauksessa.

Tiivistettynä voidaan sanoa, että korkeakoulupoliittiset muutokset ovat tuoneet suomalaisiin yliopistoihin yhtäaikaisesti johtajakeskeisen managerialistisen johtamistavan sekä paineen olla taloudellisesti kilpailukykyisiä. Näin voidaan perustella leikkauksia yliopistojen toimintaan esimerkiksi luopumalla tiloista tai vähentämällä henkilöstöä silloinkin, kun uudistuksia on nimenomaan perusteltu suuruuden ekonomialla, kuten Tampereen yliopistofuusion tapauksessa tehtiin.

Myös opettamisen malli muuttuu, kun digitaaliset opetusalustat laajenevat kansallisella tasolla, jotta voidaan parantaa opiskelijoiden ”läpivirtausta” korkeakoulutuksessa.

Opiskelijat ja yliopistojen henkilökunta eivät kuitenkaan ole ottaneet näitä muutoksia vastaan passiivisesti, vaan vastarintaa on syntynyt – myös Tampereella. Vastarinnan suurimpana haasteena on jatkuvan kilpailukulttuurin paineen luoma epävarmuus, joka saa pelkäämään oman aseman ja tulevaisuuden puolesta. Kriittisestikin uusliberaalia yliopistoa lähestyvä tutkija saattaa huomata toisintavansa kilpailullista identiteettiään tähtäämällä artikkelinsa arvostetuimpiin tiedelehtiin.

Säätiöyliopistot ja niiden perustajat

Merkittävä muutos suomalaisessa yliopistokentässä oli vuonna 2010 voimaan astunut uudistettu yliopistolaki, joka toi korkeakoulukentälle uusina toimijoina paitsi säätiöyliopistot myös niiden perustajat. Koska muutos on kuitenkin yliopistojen aikajänteellä melko tuore, säätiöyliopistojen perustajien toimintaa ei ole juuri kartoitettu ennen edellä mainittua artikkelia. Aiempi tutkimus on lähinnä keskittynyt siihen, miten säätiöyliopistoissa on, toisin kuin yliopistolaissa säädettiin, käytännössä syrjäytetty yliopistoyhteisön edustus oman yliopistonsa ylimmästä hallinnosta. 

Sama käytäntö on myös ohjannut perustajille institutionaalista valtaa näissä käytänteissä tavalla, jota niin ikään yliopistolaki ei määrittänyt. Jotkut perustajat ovat myös aktiivisempia käyttämään valtaansa: näin esimerkiksi oli laita Tampereen säätiöyliopiston fuusiossa, jossa perustajille – etenkin Teknologiateollisuudelle – oli keskeistä suojata yliopiston operatiivinen johto yliopistolaisten vallankäytöltä. 

Koska päätökset tapahtuvat ikään kuin taustalla ja pienissä piireissä, fuusioprosessin pohjimmaisia ristiriidat ovat näyttäytyneet lähinnä fuusioituneiden yliopistojen välisenä kulttuurien törmäyksenä.

Perustajien valta perustuu tyypillisesti siihen, että ne löytävät liittolaisia yliopiston ulko- ja sisäpuolelta, jotka yhtyvät niiden tavoitteisiin. Nämä tavoitteet kehystetään säätiöyliopiston menestyksen takeiksi. Tätä ei välttämättä perustajien toimesta edes hahmota vallankäyttönä, vaan itsestäänselvänä yhteisen hyvän edistämisenä. Yhtä lailla perustajien voidaan tietenkin katsoa suojelevansa sijoitustaan yliopistossa, mutta tämä johtaa siinä tapauksessa oleelliseen kysymykseen siitä, missä määrin perustajien ”sijoitus” yliopistoon voi olla ristiriidassa yliopistodemokratian ideaalin kanssa.

Näiden tavoitteiden ajaminen tapahtuu helposti organisaation syvemmillä tasoilla, erilaisissa työryhmissä ja valmistelevissa asiakirjoissa, joissa kuitenkin määritetään pitkäjänteisesti tulevaa. Koska nämä päätökset tapahtuvat ikään kuin taustalla ja pienissä piireissä, fuusioprosessin pohjimmaisia ristiriidat ovat näyttäytyneet lähinnä fuusioituneiden yliopistojen välisenä kulttuurien törmäyksenä.

Kriittinen etäisyys?

Tutkijatkaan eivät tule näihin keskusteluihin täysin neutraalilta pohjalta, eikä näin voi odottaakaan. ”Kotona” omassa organisaatiossa tapahtuvat muutokset tulevat usein iholle. Näin voi olla helppoa ajatella, että oman organisaation tutkimus on ”liian lähellä”, vaikka toisaalta nimenomaan organisaation sisäiset tutkijat osaavat myös paikantaa asiakirjoja ja keskusteluforumeita, jotka ovat jääneet katveeseen. Hiljainen tieto on voimavara tutkimuksessa, joka pyrkii lisäämään ymmärrystä monimutkaisista muutosprosesseista.

Suomalainen korkeakoulupolitiikka, joka käytännössä ilmenee esimerkiksi fuusioprosessina, on lähtökohtaisesti poliittinen prosessi. 

Läheisyyden kohteeseen ei siis tulisi ykskantaan estää tutkijoita perehtymästä oman organisaationsa muutokseen. Omat lähtökohdat ja mahdolliset haasteet tutkimuksen tekemisessä on tärkeää tiedostaa, ja tutkimusprosessin jännitteet tehdä näkyväksi. Yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, jonka kohteena olevat ihmiset, nämä haasteet ovat tuttuja, ja niiden kanssa voi oppia työskentelemään. Saavutettavan laajemman ymmärryksen ja tiedon potentiaali avaa uusia näkökulmia paitsi tutkimuskohteeseen, myös tutkimukseen ja tutkijoihin itseensä.

Etäisyys- ja objektiivisuusvaateiden ohella tutkijat kohtaavat organisaation sisäiset poliittiset jännitteet. Haasteeksi voi muodostua se, että organisaatioiden sisäistä politiikkaa ei joko tunneta tai se pyritään häivyttämään keskusteluista. Suomalainen korkeakoulupolitiikka, joka käytännössä ilmenee esimerkiksi fuusioprosessina, on lähtökohtaisesti poliittinen prosessi. 

Auli Harju on tutkija Tampereen yliopiston Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnan tutkimuskeskus Cometissa.

Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

Paula Silvén (ent. Saarinen) on Suomen Kulttuurirahaston tuella työskentelevä väitöskirjatutkija sekä projektitutkija Tampereen yliopistossa.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Ari Korhonen on kääntäjä ja filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa sekä Tiede & edistys -lehden toinen päätoimittaja.

Katariina Mäkinen on yhteiskuntapolitiikan yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Tiede & edistys -lehden toinen päätoimittaja.

Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Politiikasta-lehden toimituskuntalainen Timo Uotinen.

Artikkelin pääkuva: Michal Czyz/Unsplash

Julkaisu Podcast: Talouden valta yliopistoissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.