Putin’s Witnesses -dokumenttielokuva tuntuu ehdottavan, että yritykset dokumentoida vallan toimintaa on tuomittu epäonnistumaan. Todistajasta tulee järjestelmän osa.

Maaliskuussa 2018 pidetyt Venäjän presidentinvaalit menivät Kremlin suunnitelmien mukaan. Vladimir Putin valittiin presidentiksi 77 prosentin kannatuksella vaaleissa, joiden aktiivisuus ylsi 68 prosenttiin.

Imitaatiodemokratia oli toiminut. Vaalit noudattivat demokratian ulkoisia piirteitä – mutta pienintäkään epävarmuutta siitä, kuka vaalit voittaisi, ei päässyt syntymään. Vaalitulos sinetöi Putinille uuden kuusivuotiskauden Venäjän presidenttinä. Kauden loppuun, vuoteen 2024 tultaessa hän on hallinnut Venäjää neljännesvuosisadan ajan joko presidenttinä tai pääministerinä.

Putininin nousu tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi vuonna 2000 oli hämmentävä.

Putininin nousu tuntemattomuudesta Venäjän presidentiksi vuonna 2000 oli hämmentävä. Vitali Manskin dokumentti Putin’s Witnesses, Putinin todistajat (Svideteli Putina) avaa tapahtumia nojautuen aineistoon, jota Manski tallensi laatiessaan valtiolliselle tv-kanavalle dokumenttia Putinin ensimmäisestä presidenttivuodesta.

Kahdeksantoista vuotta myöhemmin tämä materiaali on muuttunut todistusaineistoksi imitaatiodemokratian rakennustöistä. Aineiston avulla Manski kääntää katseen myös itseensä sekä katsojaan – ei ainoastaan putinismin rakentajiin vaan myös todistajiin ja mahdollistajiin. Tätä ”kollektiivista Putinia” kuvaa dokumenttielokuvan juliste, jossa joukko ihmisiä tuijottaa takaisin pidellen kasvoillaan Putin-naamareita.

Imitaatiodemokratian rakennuspalikoita

Yhdet putinismin kasvoista kuuluvat Boris Jeltsinille, Venäjän federaation ensimmäiselle presidentille. Elokuussa 1999 Jeltsin yllätti. Hän ilmoitti nimittävänsä melko tuntemattoman Kremlin virkamiehen, Putinin, Venäjän pääministeriksi.

Putin oli toiminut Pietarin apulaispormestarina, presidentinhallinnon apulaisjohtajana sekä turvallisuuspalvelu FSB:n johtajana. Hänellä oli asema Kremlissä, mutta matka näistä tehtävistä Venäjän pääministeriksi on silti pitkä. Putin ei ollut ollut ehdokkaana vaaleissa ja oli suurelle yleisölle pitkälti tuntematon.

Dokumentti lähtee liikkeelle vuoden 1999 viimeisestä päivästä, jolloin Jeltsin ilmoitti astuvansa syrjään presidentin tehtävistä puoli vuotta ennen kautensa loppua.

Putin’s Witnesses -dokumentti lähtee liikkeelle vuoden 1999 viimeisestä päivästä, jolloin Jeltsin teki toisen yllättävän siirron. Hän ilmoitti tv-lähetyksessä astuvansa syrjään presidentin tehtävistä puoli vuotta ennen kautensa loppua.

Pääministeri Putin nousi presidentin tehtävien hoitajaksi. Presidentinvaalien ajankohta siirtyi samalla kesäkuulta maaliskuuhun. Näissä vaaleissa valta Kremlissä vaihtui, ja se vaihtui vaalien kautta. Vaalit noudattivat perustuslakia, ja kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista osallistui vaaleihin. Venäläinen demokratia otti askeleen eteenpäin – ja useita taakse.

Manskin dokumentti tarkastelee presidentinvaaleja edeltänyttä kampanjaa, joka ei oikeastaan ollut kampanja. Jeltsin oli jo valinnut Putinin seuraajakseen ja Venäjän seuraavaksi presidentiksi. ”Havainnoin pariakymmentä henkilöä neljän kuukauden ajan ja päädyin tähän [Putiniin]”, Jeltsin toteaa Manskin kameralle.

Kuten imitaatiodemokratiassa on tapana, vaaleilla oli silti useita demokraattisten vaalien ulkoisia piirteitä. Ehdokkaita oli kaksitoista ja heidän poliittisissa ohjelmissaan oli selkeitä eroja. Putin ei kuitenkaan osallistunut vaaliväittelyihin tai antanut haastatteluja. Ehdokkaiden tasavertainen mahdollisuus haastaa toisiaan tavoitellessaan äänestäjien luottamusta ei toteutunut.

Dokumentti tarkastelee presidentinvaaleja edeltänyttä kampanjaa, joka ei oikeastaan ollut kampanja.

Samaan aikaan Putin sai runsaasti mediahuomiota kiertäessään maata presidentin ja pääministerin tehtävissä. Hän hallitsi vaalikampanjointia, vaikka kieltäytyi osallistumasta siihen.

Vaalinäkyvyydestä tehdyn tutkimuksen mukaan Putin esiintyi vaaleja edeltävinä kuukausina mediajulkisuudessa yhtä paljon kuin keskeisimmät haastajat Gennadi Zjuganov, Grigori Javlinski ja Vladimir Zhirinovski yhteensä. Erityisen paljon näkyvyyttä Putin sai uutis- ja ajankohtaisohjelmissa koko maan kattavilla valtiollisilla tv-kanavilla.

Eräs dokumenttielokuvan mieleenpainuvimmista kohdista kuvaa Jeltsiniä vaali-iltana, 26. maaliskuuta 2000. Putinin voitto ensimmäisellä kierroksella 53 prosentin äänimäärällä on varmistunut. Jeltsin yrittää tavoittaa Putinin onnitellakseen tätä. Kuluu puolitoista tuntia. Putin ei soita takaisin, mutta Jeltsin odottaa – kuin unohdettu rakastaja. Lopulta Jeltsin väsyy odottamiseen. Kamerat suljetaan.

Elokuva ei kerro, soittiko Putin lopulta takaisin. Kymmenen kuukautta myöhemmin, vuoden 2000 viimeisenä päivänä kamera on palannut Jeltsinin kotiin. On mennyt vuosi Jeltsinin ilmoituksesta, joka nosti Putinin valtaan. Jeltsin kommentoi katkerin äänenpainoin mennyttä vuotta, jonka aikana Putin otti etäisyyttä ”luojaansa” ja tämä politiikkaan.

Dokumenttielokuva esittää Putinin kääntäneen Jeltsinille selkänsä. Tällöin käsittelemättä jää Putinin lojaalisuus Jeltsiniä kohtaan – se, että Putin varmisti Jeltsinin syytesuojan ja esti tämän omaisuuden sekä asiakirjojen takavarikoinnin.

Jo ennen Jeltsinin presidenttikauden loppua Putin oli myös huolehtinut, ettei valtakunnansyyttäjä Juri Skuratovin Kremlin remonttiin liittyviin lahjusepäilyihin kohdistuva tutkinta edennyt.

Todistamisen mahdottomuudesta

Jeltsinin ja tämän “perheen” ohella dokumentissa nähdään useita kasvoja, jotka on totuttu yhdistämään Putinin nousuun ja putinismin rakentamiseen.

Kamera kuvaa 2000-luvun alussa Venäjällä huomattavaa mediavaltaa käyttänyttä, pahoinpitelyn seurauksena Washingtonissa vuonna 2015 kuollutta Mihail Lesiniä. Filmille on tallentunut Vladislav Surkov, jonka keskeinen rooli putinismin ”ideologina” 2000-luvun puolivälissä tunnetaan hyvin.

Vaali-iltana kampanjatoimistossa maljoja Putinin vaalivoiton kunniaksi heidän kanssaan nostelevat Putinin tukijoista sittemmin hänen kriitikoikseen ryhtyneet Ksenia Ponomarjova, Gleb Pavlovski sekä Mihail Kasjanov. Iloisessa joukossa on mukana myös venäläisen talousliberalismin ikoninen hahmo Anatoli Chubais.

Elokuva kehottaa pohtimaan, onko politiikassa mahdollista olla vain todistaja.

Mutta kenen kasvot ovat lopulta putinismin kasvot? Manskin elokuva kehottaa pohtimaan, onko politiikassa mahdollista olla vain todistaja. Milloin asioiden seuraajasta ja dokumentoijasta tulee myös osallinen ja myötävaikuttaja?

Venäjällä Putin’s Witnesses -dokumentti on ollut levityksessä Nastojashee vremja -televisiokanavan kautta. Sen haastattelussa Manski kuvailee putinismia valtajärjestelmäksi, joka tuhoaa ihmisen, olipa tämä hierarkian ylä- tai alapäässä. Tämän seurauksena Vladimir Putiniakaan ei enää ole. Sen nimisestä lihaa ja verta olevasta henkilöstä tuli 2000-luvun alussa putinismin ensimmäinen uhri.

Dokumenttielokuva ei ole synninpäästö putinismille tai sen todistajille. Sen arvio todistajan roolista on kriittinen. Vanhan aineiston työstäminen saa Manskin pohtimaan, miksi häntä vuonna 2000 kiinnostivat pikkuseikat. Miksi hän kiinnitti huomionsa Putinin tapaan pitää kelloa oikeassa kädessä? Miksi hän ei tarttunut sellaisiin Putinin ajatuksiin, jotka tänä päivänä tuntuvat erityisen merkityksellisiltä ja joiden toimeenpanija hän oli?

Manski kuvailee putinismia valtajärjestelmäksi, joka tuhoaa ihmisen, olipa tämä hierarkian ylä- tai alapäässä.

Eräässä otoksessa Putin tunnustaa Manskin kameralle tärkeimmän päämääränsä olevan ”saada ihmiset uskomaan kaiken, mitä sanomme ja teemme. (…) Sen sanelee kansallinen etu ja se tulee olemaan avain menestyksemme”.

Putin’s Witnesses tuntuu ehdottavan, että yritykset dokumentoida vallan toimintaa on tuomittu epäonnistumaan. Todistajasta tulee järjestelmän osa.

Ehkä juuri tässä yhteydessä – dokumentoijan kritiikkinä – tulee arvioida myös elokuvan alun häiritseviä otoksia, joissa Manski ahdistelee perhettään kameralla. Näistä dokumenttiin on päätynyt myös kohta, jossa Manski kuvaa alastonta tytärtään kylvyssä. ”Isä, laita kamera pois”, tytär huudahtaa ja yrittää piiloutua upottamalla päänsä veden alle. Manski jatkaa kuvaamista.

 DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019. 

Anni Kangas työskentelee yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Katri Pynnöniemi on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Julkaisu DocPoint: Putinismin kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hypätään aluksi junan kyytiin.

On syyskuu 2013, matkustan Moskovan kautta Permiin, Uralvuoriston kupeeseen. Juna pysähtyy hetkeksi Vainikkalassa. Olemme ”maailmojen rajalla”, huikkaa joku puhelimeen ja jatkaa: ”suomalainen veturi vedetään pois ja venäläinen tulee tilalle.” Tälle matkustajalle kahden maailman raja konkretisoitui hetkessä, joka kuluu veturien vaihtoon Vainikkalan raja-asemalla.

Ajatus Venäjän ja Euroopan perustavanlaatuisesta erosta – rajan ylittämisestä maailmasta toiseen – on vahvasti läsnä venäläisessä ajattelussa ja kirjallisuudessa, erityisesti Fjodor Dostojevskin tuotannossa.

Hänen epäilemättä humoristisin teoksensa on vuonna 1863 julkaistu novelli Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Novellissa Dostojevski kertailee kokemuksiaan kiertomatkaltaan Euroopassa. Hän kohdistaa sanansa Venäjän älymystölle, jonka toivoo parantuvan sairaudesta eurooppalaisuuteen.

Näin Dostojevski aloittaa tarinansa:

Montako kuukautta olette jo minulle tolkuttaneet, rakkaat ystäväni, että minun olisi pian kuvailtava teille vaikutelmiani ulkomailta aavistamatta, että pyynnöllänne ajatte minut umpikujaan. Mitä kirjoittaisin teille? Mitä uutta, vielä tuntematonta, ennestään kertomatonta voisin kertoa? Kenellepä meistä venäläisistä (siis aikakauslehtiä lukevista) Eurooppa ei olisi ainakin kaksi kertaa tutumpi kuin Venäjä? Laitoin tähän kaksi pelkästään kohteliaisuudesta, todellisuudessa se on varmaan kymmenen kertaa tutumpi.

Dostojevski jatkaa tarinointiaan pohtimalla Venäjän ja Euroopan suhdetta. Eurooppa on Venäjälle malli, jonka mukaisesti ”koko elämä rakentuu”. Kaikki on peräisin sieltä, ”pyhien ihmeiden maasta”.

Voiko todellakaan kukaan meistä vastustaa sen vaikutusta, painetta ja vetovoimaa? Miten emme ole vielä täysin muuttuneet eurooppalaisiksi? Siitä, ettemme ole muuttuneet, uskon kaikkien olevan samaa mieltä, toiset ovat mielissään, toiset tietenkin harmittelevat sitä, ettemme ole saaneet muutosta aikaan.

Dostojevskin satiiri osuu kipeästi venäläisten tuntemaan alemmuuteen toisen eli Euroopan edessä. Novellin esipuheessa Johannes Remy tiivistää tilanteen näin: ”Dostojevskin satiiri on kuin puhdistusainetta, jonka tarkoitus on paljastaa trauma, antaa sen kirvellä ja sitä kautta puhdistaa ja parantaa haava.”

Venäjän historian kipukohdat ja niihin liittyvät traumat ja myytit ovat taitavien ajatusnikkareiden käsissä muuttuneet itsevaltaisen valtaregiimin rakennusaineeksi.

Kirjallisuuden puhdistusaine on osoittautunut monet kerrat vaaraksi kirjailijoille ja ajattelijoille itselleen sen sijaan, että traumat olisivat sen käytöstä parantuneet. Pikemminkin on käynyt niin, että Venäjän historian kipukohdat ja niihin liittyvät traumat ja myytit ovat taitavien ajatusnikkareiden käsissä muuttuneet itsevaltaisen valtaregiimin rakennusaineeksi. Näitä myyttejä ja tarinoita on hyödynnetty, kun on pikaisesti pitänyt mobilisoida kansa Kremlin tueksi.

Maailmojen rajalla?

Palataan takaisin mielikuvitusjunan kyytiin.

Mitä kauemmaksi kuljemme, sitä enemmän minua alkaa epäilyttää ajatus, että maailmojen raja ylitettäisiin kerralla ja nimenomaan Vainikkalassa. Mieleeni nousee suurlähettiläs Antti Karppisen luonnehdinta Venäjästä muistelmateoksessa Venäjän aatetta jäljittämässä (WSOY, 1999). Karppisen mukaan:

Meille Venäjä on yhtä aikaa ”erilainen” ja ”samanlainen”, se on lähellä ja kaukana – se ei ole täydelleen meidän maailmamme mutta sittenkin se on osa sitä maailmaa, jossa mekin elämme.

Kaksi häneltä saamaani neuvoa on tässä paikallaan toistaa. Ensinnäkin Karppinen kehotti tekemään havaintoja ja välttämään spekulointia. Toiseksi omassa työssään hän pyrki avaamaan nimenomaan venäläisen keskustelun näköaloja ja lähtökohtia.

Tämä on ollut myös oman tutkimukseni johtoajatus. Tehtävänä on perehtyä venäläisen ajattelun sisäiseen logiikkaan, sen lähtöoletuksiin ja käsitteisiin, joilla politiikkaa tehdään. Näin voimme tehdä näkyväksi venäläisen ajattelun erot ja yhtäläisyydet meille tutun läntisen ajatteluperinteen ja maailmankuvan kanssa.

Kyse ei ole siitä, että venäläinen ulkopolitiikan tai sotilaspolitiikan ajattelu ja tutkimustraditio eläisi täysin erillään läntisestä, päinvastoin. Usein vain on käynyt niin, että kun tietyt, läntisestä keskustelusta poimitut käsitteet on tuotu venäläiseen ympäristöön, ne ovat saaneet joukon aivan uusia merkityksiä.

Venäjän nykyinen politiikan kieli on sekoitus rikollismaailman slangia, lainasanoja ja neuvostojärjestelmästä lainattuja käsitteitä.

Huomionarvoista on, että neuvostojärjestelmän hajoaminen merkitsi yhtenäisen ideologisen sanaston korvaantumista useilla, keskenään kilpailevilla merkitysjärjestelmillä. Venäjän nykyinen politiikan kieli on sekoitus rikollismaailman slangia, lainasanoja ja neuvostojärjestelmästä lainattuja käsitteitä.

Kaikkia Venäjän politiikan erityispiirteitä ei voi jäljittää kielenkäytön eroihin, mutta niiden ymmärtäminen on tärkeä osa kokonaisanalyysiä.

Moskovan asemalla

Nyt olemme niin tärkeän äärellä, että on syytä pysäyttää mielikuvitusjuna ja astua ulos Moskovan asemalle.

On joulukuu 2014. Permin matkan aikaiset pohdinnat venäläisen ja eurooppalaisen maailmankuvan eroista tuntuvat samaan aikaan kaukaisilta ja hyvin konkreettisilta. Venäjä on sotilasoperaatiollaan ottanut Krimin niemimaan haltuunsa ja jatkanut sotatoimia Itä-Ukrainassa. Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat päättäneet talouspakotteista, joiden tavoitteena on osoittaa Venäjän vastuu konfliktin kiihtymisestä.

Tällä matkalla tapaamani venäläiset tutkijat kuvaavat syntynyttä tilannetta viittaamalla norjalaisen shakkimestarin pelitapaan: hänellä on tapana aloittaa yhdestä kulmasta, ja sitten, varoittamatta, siirtyä pelaamaan toiseen kulmaan, aivan eri peliä. Tämä luo kaaoksen pelikentälle, jota shakkimestari vaivoin itsekään hallitsee.

Vertaus kuvaa hyvin tunnelmia tutkijoiden keskuudessa.

Useimpien johtopäätös oli, että vaikka Venäjällä on konfliktissa selkeitä päämääriä, sen toimintatapa nojaa improvisointiin. Venäjä hyödyntää taitavasti kohdemaan sisäisiä jännitteitä ja poliitikkojen tekemiä virheitä. Yhdistämällä sotilaallisia ja ei-sotilaallisia menetelmiä Venäjä ylläpitää konfliktin alussa hankkimaansa etulyöntiasemaa.

Miten Venäjän toimiin ja politiikkaan sisäänrakennetut ennakko-oletukset ja improvisaatio ovat keskenään vuorovaikutuksessa?

Yksi jatkoanalyysin tehtävä on selvittää, miten Venäjän toimiin ja politiikkaan sisäänrakennetut ennakko-oletukset ja improvisaatio ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tätä vuorovaikutusta analysoimalla voidaan tuottaa uutta tietoa Venäjän toimintatavoista kriisitilanteessa.

Winston Churchill tiivisti Venäjän tulevaisuutta koskeviin pohdintoihin liittyvät haasteet lokakuussa 1939 näin: ”En pysty ennustamaan Venäjän toimintaa. Venäjä on selittämättömyyden verhoama arvoitus, joka on peitetty mysteeriin.”

Tämä lukemattomia kertoja toistettu lausahdus kuitenkin jatkuu. Churchill ehdottaa, että ehkä on olemassa avain tämän mysteerin avaamiseksi. ”Tuo avain on Venäjän kansallinen etu.”

Kansainvälisen politiikan realismin koulukunta tulkitsee, että valtiot toimivat rationaalisesti ja pyrkivät oman valtansa maksimoimiseen. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa on, että Venäjän suurvaltapolitiikkaa noudattelee samoja lainalaisuuksia kuin muidenkin maiden.

Konstruktivistinen tutkimusperinne asettaa kysymyksen hieman toisin ja pohtii Venäjän toimintaa ohjaavan rationaalisuuden ehtoja. Tutkijat kysyvät, mitä eri sisältöjä suurvaltapolitiikka Venäjällä saa ja miten eri koulukunnat selittävät Venäjän ulkopolitiikan päämääriä.

Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että erot Venäjän turvallisuuspolitiikkaa koskevien selitysmallien välillä liittyvät erilaisiin tulkintoihin Venäjän järjestelmän muutoksen reunaehdoista.

Kylmän sodan aikana näiden reunaehtojen – eli Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän luonteen – kuvaus oli keskeinen osa kamppailua Yhdysvaltojen ulkopolitiikan linjasta.

Totalitarismin koulukunnan mukaan neuvostojärjestelmää ylläpidettiin pelolla, ja se oli tuomittu romahtamaan. Revisionistit puolestaan argumentoivat, että pelolla johtaminen ei selittänyt kaikkea, vaan järjestelmän muutosta tulisi tarkastella esimerkkinä ”ohjatusta demokratiasta”.

Totalitarismin teorian näkökulmasta suhteissa Neuvostoliittoon oli kyse arvovalinnasta, ja sen mukaisesti Neuvostoliiton valtapolitiikkaa oli padottava kaikkialla. Revisionistit näkivät neuvostojärjestelmässä yhtäläisyyksiä läntisen poliittisen järjestelmän kanssa. Tämä avasi mahdollisuuden tulkinnalle, jonka mukaan laajempi kanssakäyminen Neuvostoliiton kanssa olisi edullista lännelle.

Neuvostoarkistojen osittainen avautuminen 1980-luvun lopulla ja avoimuuspolitiikan synnyttämä keskustelu osoittivat kiistattomasti, että totalitarismin koulukunnan tuottama tutkimus osui lähemmäksi totuutta. Vasta järjestelmän konkurssi paljasti tutkijoille ongelmien syvyyden.

Venäjä-tutkimuksen suuntaviivat

Näin jälkikäteen on tietysti helppo osoittaa, missä kohtaa aikaisemmat tutkijapolvet ajautuivat harhapoluille. Tämän päivän Venäjä-tutkimusta ei tehdä sen paremmin totalitarismin kuin revisionisminkaan koulukunnissa.

Tämän päivän Venäjä-tutkimusta ei tehdä sen paremmin totalitarismin kuin revisionisminkaan koulukunnissa.

Ehkä tässä riittää todeta, että Venäjän järjestelmän muutosta ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva tutkimus on vuosien mittaan entisestään ammattimaistunut. Toisaalta Venäjää koskevalla tutkimuksella ei ole enää samanlaista asemaa kuin sovjetologialla oli kylmän sodan aikana. Tutkimusryhmät ovat päinvastoin pieniä ja etäällä toisistaan.

Vuoden 2014 jälkeen on Venäjää koskevalle tutkimustiedolle ollut jälleen kysyntää. Venäjä on viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt muutoksia keskeisiin turvallisuuspolitiikan ohjausasiakirjoihin. Joulukuussa 2014 julkaistussa sotilasdoktriinissa kuvataan aiempaa yksityiskohtaisemmin ulkoisia ja sisäisiä sotilaallisia vaaroja ilman, että suuria linjoja radikaalisti muutetaan.

Vuotta myöhemmin julkaistu kansallisen turvallisuuden strategia kuvaa Venäjän turvallisuusympäristön muutosta jyrkin sanakääntein. Venäjän perinteiset arvot nostetaan aiempaa selvemmin esiin ja Naton todetaan muodostavan uhan Venäjän kansalliselle turvallisuudelle. Venäjän strategisen suunnittelun kokonaisuutta on vielä tämän jälkeen täydennetty informaatioturvallisuuden ja ulkopolitiikan doktriineilla sekä talouden turvallisuuden strategialla.

Strategisen suunnittelun tehtävänä on luoda kehys Venäjän eri turvallisuusviranomaisten toiminnalle ja asettaa maan kehitystarpeita tärkeysjärjestykseen. Yhdessä nämä tekstit kertovat myös Venäjän turvallisuuspolitiikan lähtökohdista ja siitä, mitä pidetään itsestään selvänä.

Keskeinen muutos on tapahtunut nimenomaan viholliskuvia koskevassa retoriikassa.

Keskeinen muutos on tapahtunut nimenomaan viholliskuvia koskevassa retoriikassa, joka on aikaisempaa näyttävämpää ja kärkevämpää. Yhdessä nämä eri tekstit luovat puitteet tulkinnoille Venäjän sotilaallisten toimien puolustuksellisuudesta ja oikeuttavat voimankäytön maan lähialueilla.

Strategioita ei kuitenkaan pidä tuijottaa liiaksi, tai olettaa, että niitä lukemalla saisimme varmaa tietoa Venäjän toimintatavoista kriisitilanteessa. Sen sijaan voidaan ajatella, että Venäjän valtionjohdon puheisiin ja virallisiin asiakirjoihin kirjatut ristiriitaiset tavoitteenasettelut luovat sitä pelitilaa, jonka shakkimestari tarvitsee kaaoksen hallinnassa.

Venäjän turvallisuuspolitiikan tutkimus on perinteisesti kohdistunut erityisesti niin sanotun kovan turvallisuuden kysymyksiin eli sotilaspolitiikkaan. Jatkossa on tärkeä selvittää uhkakuvien muutosta ja sen taustalla olevia tekijöitä.

Onko viralliselle militaristiselle patriotismille vaihtoehtoja nyky-Venäjällä? Entä miten Venäjä näkee monikulttuurisuutensa osana turvallisuutta? Vai onko nationalismista tullut Venäjän suurvalta-ajattelun käyttövoima?

Jos tarkastellaan turvallisuuspolitiikan ja talouden kytköksiä, on paikallaan kysyä, kykeneekö Venäjän sotateollisuus kuromaan kiinni länsimaiden etumatkan seuraavan sukupolven asejärjestelmien kehityksessä. Vai johtaako nykyinen ”sotateollisuuden modernisaatiolle” perustuva kehityslinja päinvastaiseen suuntaan eli Venäjän putoamiseen lopullisesti kilpailijamaiden kyydistä?

Nykytilanteessa on myös paikallaan pohtia sitä, mikä on Ukrainan konfliktin merkitys venäläiselle strategiselle ajattelulle. Mitä johtopäätöksiä Venäjällä on tehty omista ja vastustajan heikkouksista konfliktissa, jota käydään poliittisin, taloudellisin, diplomaattisin ja aseellisin menetelmin? On myös hyvä kysyä, missä määrin Venäjällä ylipäänsä käydään tällä hetkellä kriittistä keskustelua maan turvallisuuspolitiikan lähtökohdista.

Venäjä ei toimi irrallaan muusta maailmasta eikä voi irrottautua globalisaation ja ilmastonmuutoksen kaltaisista megatrendeistä. Kysymys on siitä, miten Venäjä omassa politiikassaan ottaa nämä muutokset huomioon. Miten ilmastonmuutoksen rankimmat ilmenemismuodot, erityisesti ikiroudan sulaminen, asettuu Venäjän kansallisiin tavoitteisiin ja sitoumuksiin ja niistä luistamiseen?

Suurten harppausten historiaa

Palataan vielä hetkeksi ajassa taaksepäin ja mielikuvitusjunan kyytiin.

Venäjän keisarinna Katariina II teki tarkastusmatkan Krimille vuonna 1787. Tältä matkalta on jäänyt elämään sanonta Potemkinin kulisseista. Väitetään, että Katariinan uskottu, ruhtinas Grigori Potemkin olisi rakentanut tyhjiä julkisivuja keisarinnan matkareitin varrelle.

Myöhempi historiantutkimus on osoittanut, että  tarina Potemkinin kulisseista oli oman aikansa valeuutinen  – saksalaisen diplomaatin keksimä ilkeämielinen juoru. Vaikka itse tarina ei olisikaan totta, sanonta Potemkinin kulisseista on osoittanut moneen kertaan käyttökelpoisuutensa. Sanontaan tiivistyy yleisinhimillinen tapa piilottaa pelottava tulevaisuus tai ikävät tosiasiat tyhjänpäiväisten fraasien ja kiiltokuvamaisten visioiden taakse.

Osaammeko erottaa nopeasti ohikiitävästä maisemasta katkokset, ne hetket, jotka paljastavat kulissin olemassaolon?

Kun siis nyt silmäilemme mielikuvitusjunamme ikkunasta Venäjää, ei ole yhdentekevää, mihin huomiomme kohdistuu. Osaammeko erottaa nopeasti ohikiitävästä maisemasta katkokset, ne hetket, jotka paljastavat kulissin olemassaolon?

Vai näemmekö, kuten Gogol aikoinaan, vain joutomaata kaikkialla? Ehkä katseemme on tiiviisti kaukaisuudessa etäisyyksien päässä, ajassa, jolloin Venäjän talouden ja yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuudet ovat täysimääräisesti toteutuneet.

Väitän, että vain realistinen analyysi nykyhetkestä kelpaa Venäjän turvallisuuspolitiikkaa koskevien pohdintojen lähtökohdaksi. Venäjän poliittinen johto kyllä puhuu kauniisti talouden rakenneuudistuksista, mutta ei ole sitoutunut niihin.

Poliittinen vallanvaihto ei ole Venäjällä vakiintunut, vaan synnyttää riskejä ja tarpeen erityisjärjestelyihin. Yksityisistä liikemiehistä on tullut valtion vasalleja, kuten talousliberaali ja Venäjän entinen pääministeri Jegor Gaidar syksyllä 1994 kirjoitetussa tarkkanäköisessä analyysissä ennakoi.

Voiko olla niin, että Venäjän traaginen ”suurten harppausten” historia, maan peruuttamattomat epäonnistumiset ja toistuvat menetykset, eivät ole opettaneet meille mitään, Gaidar kysyy kirjoituksessaan.

Huolimatta näistä varsin pessimistisistä huomioista Gaidar hahmottelee uudistuslinjan, joka on myöhemmin toistettu Venäjän kaikissa talouspolitiikan linjapapereissa. Venäjän on muututtava maaksi, jonka taloutta ei ohjaa ylhäältä pakotettu mobilisaatio vaan innovaatiot ja muutos. Tämän muutoksen aikaansaaminen edellyttää poliittista tahtoa, halua kehittää maata muuttamalla valtion asemaa politiikan ja talouden yhtälössä.

Kertoo paljon Venäjän tilanteesta, että vajaa kaksi vuosikymmentä myöhemmin Thane Gustafson, Venäjällä vuosia työskennellyt konsultti, päätyy Venäjän öljysektorin kehitystä kuvaavassa tiiliskivessään täsmälleen samaan johtopäätökseen kuin Gaidar. Venäjän talouden modernisaation tiellä olevat esteet eivät poistu ennen kuin löytyy konsensus maan kehityksen suuntaviivoista.

Venäjän toimet Krimillä ja Itä-Ukrainassa ovat siirtäneet näiden ongelmien ratkaisua vuosilla eteenpäin. Puheet integraatiosta läntisiin rakenteisiin ovat vaihtuneet näköalaan Venäjästä saarrettuna linnakkeena.

On pystyttävä erottamaan kriisiä ylläpitävät syvärakenteet tähän aikakauteen olennaisesti kuuluvasta ”pintakuohusta”.

Tämä verrattain nopea siirtymä on haaste myös tutkimukselle. On pystyttävä erottamaan kriisiä ylläpitävät syvärakenteet tähän aikakauteen olennaisesti kuuluvasta ”pintakuohusta”.  Tämän haasteen selättämisessä auttaa empatia, joka tutkimusmielessä tarkoittaa uteliaisuutta selvittää muiden ajattelun lähtökohtia, kykyä jakaa oppimaansa ja hankkimaansa tietoa sekä halua tehdä työtä yhteistyön onnistumisen eteen.

Nämä eivät ole helppoja asioita toteuttaa käytännössä ja olen usein itse epäonnistunut. Uskon kuitenkin, että empaattinen ote elämään ja tutkimukseen on loppujen lopuksi avain onnistumiseen. Vaalikaamme siis empatiaa.

Teksti perustuu esitelmään Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun juhlaseminaarissa 5. kesäkuuta 2017, joka järjestettiin yhteistyössä Mannerheim-professuurin rahoittajien kanssa. Juhlapuheen lyhennetty versio julkaistaan myös Maanpuolustus-lehdessä syksyllä 2017.

Katri Pynnöniemi on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Julkaisu Venäjän selittäminen vaatii realismia ja empatiaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tästä käänteestä voidaan näkökulmasta riippuen kiittää tai syyttää sotatieteiden tohtori Saara Jantusen teosta Infosota (Otava, 2015). Jos infosota-termi on kristallinkirkas sotatieteissä, se ei ole vielä vakiintunut osaksi suomalaista ulkopolitiikasta käytyä keskustelua.

Mutta pitäisikö sen olla? Mitkä ovat tämän käsitteen vahvuudet tai heikkoudet selitettäessä ajankohtaista ilmiötä ja sen merkitystä Suomelle? Ainakin näistä kysymyksistä meidän tutkijoiden ja muiden aiheesta kiinnostuneiden tulisi keskustella.

Jantunen tuo kirjassaan hyvin esiin nimenomaan sotatieteiden näkökulman hybridisotaan ja informaatiosodankäyntiin. Kirjaa lukiessa jäin kuitenkin pohtimaan erityisesti propagandan ja disinformaation käsitteiden määrittelyä ja niihin sisäänrakennettuja oletuksia tarkasteltavasta ilmiöstä.

Orwellin ja Arendtin perintö

Jantusen kirjassa tarkastellaan pääosin Venäjän tuottamaa propagandaa/disinformaatiota osana informaatiosotaa sen kolmella eri tasolla: strategisessa, operatiivisessa ja taktisessa mielessä (ss. 42-45). Käytännössä tämä tarkoittaa informaatiosodankäynnin rinnastamista ”vihamieliseen vaikuttamiseen” (s. 61).

Kirjan perusteesi onkin, että Suomeen kohdistuva vihamielinen vaikuttaminen on Venäjän intressien mukaista (tai pyrkii edistämään Venäjän intressejä) ja sitä ”resonoidaan” niin vilpittömästi (eli asiaan uskoen), puolihuolimattomasti kuin ammattimaisestikin.

Jantusen kirjassa propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan nähdäkseni synonyymeinä (kappale 4). Valkoisella propagandalla/disinformaatiolla tarkoitetaan ”valikoivaa totuutta” ja sen tarkoituksena on ihmisten tilannekuvaa ja maailmankuvaa yksipuolistamalla luoda ”vääristynyt käsitys todellisuudesta” (s.141).

Tässä yhteydessä olisi voinut mainita muun muassa George Orwellin havainnot ja Hanna Arendtin tutkimukset siitä, miten käsitteitä manipuloimalla voidaan hallita ihmisten ymmärrystä maailmasta. Toinen propagandan/disinformaation laji – harmaa propaganda – on yhdistelmä totuutta ja valhetta, ja Jantusen mukaan ”yhtä yleinen kuin tilannekuvan vääristäminen valikoituneella informaatiolla” (s.141).

Kolmas tyyppi eli täysin valheellinen tieto on ”mustaa propagandaa”. Jantunen väittää suoraan tai epäsuorasti, että suurin osa Venäjän tuottamasta propagandasta on tätä kolmatta tyyppiä. Disinformaation määritteleminen ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi” ei sinänsä ole harhaanjohtavaa, vaan hyvinkin perusteltua informaatiosodankäynnin kontekstissa. Sikäli kirjan viesti on johdonmukainen. Mutta propagandalla ja disinformaatiolla on muitakin tehtäviä, jotka jäävät näkökulman rajauksen vuoksi osittain käsittelyn ulkopuolelle.

Yhdysvaltalaista propagandatutkimusta

Jantusen kirjassa hahmottelema tutkimustehtävä muistuttaa muun muassa 1980-luvun lopulla Yhdysvalloissa tehtyjä tutkimuksia neuvostopropagandasta. Lähtökohtana näissä tutkimuksissa oli, että propaganda ja disinformaatio heijastivat Neuvostoliiton intressejä ja pyrkimystä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, yksittäisiin poliitikkoihin ja sitä kautta Yhdysvaltain hallituksen linjaan.

Tutkimuksissa paljastettiin esimerkiksi se, miten Neuvostoliitto pyrki hyötymään AIDS-epidemian puhkeamisesta tuottamalla disinformaatiota, jonka mukaan syypäänä epidemiaan olivat yhdysvaltalaiset tiedemiehet (CIA). Kun kävi ilmeiseksi, että epidemialta suojautuminen vaatii yhteistyötä samaisten tiedemiesten kanssa, disinformaatiokampanjointi vähitellen lopetettiin.

Kampanjan jatkuminen yhteistyöpyrkimysten ohella kertoi tutkimuksen tekijöiden mukaan disinformaatio-operaatioiden merkityksestä Neuvostoliiton ulkopolitiikan keinovalikoimassa. Tutkimusprojekti tuotti tietoa nimenomaan propagandan operatiivisista käytännöistä ja rakenteista sekä niiden yhteyksistä Neuvostoliiton strategisiin päämääriin.

Projektin tuottamista raporteista on ollut hyötyä hahmottaessani Venäjän nykyisten toimien historiallista taustaa. Epäilemättä projektissa tutkittu ilmiö olisi nimetty informaatiosodaksi, mikäli kyseinen käsite olisi ollut yleisesti käytössä tuohon aikaan. Mutta ilman termin käyttöäkin ja pelkästään tutkimuksen perusteella saa hyvän käsityksen siitä, miten Neuvostoliitto pyrki ”aktiivisilla toimilla” (aktivnye meropriyatiya) edistämään strategisia intressejään maailmalla.

Haluan tällä esimerkillä tuoda esiin sen itsestäänselvyyden, että kyseessä olevaa ilmiötä voi tutkia ilman sen nimeämistä ”informaatiosodaksi”. Onhan kyse ennen kaikkea sotatieteiden tieteenalaan 1990-luvun kuluessa vakiintuneesta käsitteestä.

Parhaillaan on kuitenkin käynnissä laaja keskustelu siitä, miten eri tieteenaloilla jo vakiintuneita käsitteitä ja ehkä vastikään keksittyjä selitysmalleja olisi parasta soveltaa tämän ilmiön tutkimuksessa. Itse näen, että ”strategisen hämäyksen” käsite antaa hyvät lähtökohdat Venäjän toiminnan suunnan ja merkityksen ymmärtämiselle. Kyse ei ole vain sattumanvaraisesta reagoinnista, vaikka improvisointi sinänsä kuuluu asiaan, vaan strategisten intressien edistämisestä propagandan ja disinformaation keinovalikoiman avulla.

Käsitteiden moninaisuus

Jotta voi ymmärtää ”strategisen hämäyksen” logiikkaa, on mielestäni kuitenkin välttämätöntä laajentaa propagandan ja/tai disinformaation käsitteiden määrittelyä. Nimittäin jos propagandaa ja disinformaatiota tarkastellaan pelkästään akseleilla totuus/valhe tai vihamielinen/neutraali/myötämielinen, jää käsitteen määrittelystä puuttumaan tärkeä osatekijä: propagandan tehtävä (rationaalisen) ajattelun rakenteiden horjuttamisessa ja sitä kautta päätöksenteon estämisessä ja ohjailussa (ks. Pomerantsev 2014).

Tähän problematiikkaan kiinnitti huomiota Cambridgen yliopiston kokeellisen psykologian professori F. C. Bartlett.  Vuonna 1942 julkaistussa kirjassaan Political Propaganda Bartlett määritteli propagandan seuraavasti:

An attempt to influence opinion and conduct – especially social opinion and conduct – in such a manner that the persons who adopt the opinions and behaviour indicated do so without themselves making any definite search for reasons.

Bartlettin analyysi Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian tuottaman propagandan vahvuuksista ja erityispiirteistä on kiinnostavaa luettavaa edelleen. Yalen yliopiston professori Jason Stanley ei viittaa Bartlettiin hiljattain julkaistussa teoksessaan How Propaganda Works (2015), mutta määrittelee propagandan samalla tavalla pyrkimykseksi manipuloida rationaalista päätöksentekoa päämääränä lopettaa keskustelu asiasta (“manipulation of the rational will to close off debate”).

Propaganda vastakkainasetteluna

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna propagandan (ja/tai disinformaation) tehtävänä on saada kansalaiset toimimaan (kirjaimellisesti: ryntäämään kohti toimintaa) ajattelematta, siis punnitsematta ensin eri vaihtoehtoja. Esimerkiksi käsitteen ”Donetskin kansantasavalta” systemaattinen käyttö Venäjän mediassa (ei niinkään virallisissa lausunnoissa) on tuottanut tehokkaan ”spiraali-ilmiön”: täysin marginaalisesta ja epämääräisestä ryhmästä on luotu mielikuva enemmistönä ja sitä kautta on suoraan ja epäsuorasti edistetty Ukrainan sisäisen tilanteen kärjistymistä ja myöhemmin vaikeutettu Minskin sopimusten täytäntöönpanoa.

Venäjän mediassa ja jopa virallisissa lausunnoissa käytetään myös ahkerasti käsitettä ”Venäjän-vastainen” (anti-Russian) teoista tai ihmisistä, joiden katsotaan suuntautuvan Venäjän intressejä vastaan. Tämän voi toki tulkinta ”vihamieliseksi vaikuttamiseksi”, mutta olennaista on huomata, että tekojen ja näkökulmien luokittelu vastakohtapareiksi vaikeuttaa keskustelemista itse asiasta. Tämän huomion toki myös Jantunen tekee kirjassaan koskien Venäjän toimintaa.

Toisaalta soveltamalla Bartlettin ja Stanleyn käyttämää propagandan käsitettä vältetään ilmiön yksinkertaistaminen vastakkainasettelun kautta. Propagandalla ja disinformaatiolla voidaan murtaa (rationaalisen) ajattelun rakenteita, ja kuten Ukrainan sodan yhteydessä on moneen kertaan todettu, luoda hyvinkin konkreettisia kehyksiä ”aktiiviselle toiminnalle” (aktivnye meropriyatiya).

Aina ei hämäyksen toteuttamiseen edes tarvita uudissanoja saati trolliarmeijaa, vaan ihmisten väärinymmärrystä tilanteesta voidaan rakentaa kielioppisääntöjä hienosäätämällä. Esimerkiksi käyttämällä järjestelmällisesti muotoa na Ukraine (eikä v Ukraine) luodaan mielikuva Ukrainasta alueena eikä valtiona.

Tässäkin tapauksessa sen selittäminen, miten ”hyppy” yksittäisestä puheaktista voi tietyissä olosuhteissa tuottaa (maailman)politiikkaa (Ukrainan valtion olemassaolon horjuttaminen), edellyttää aputeorioiden käyttöä. Tällaisena voi toimia Jantusen mainitsema Baudrillardin ”hypertodellisuuden” teoria tai muut sosiaalisen todellisuuden rakentumista selittävät teoriat.

Näitä teorioita tarvitaan paitsi propagandan ja disinformaation vaikutusten ymmärtämiseksi myös sen selittämiseen, miten ja miksi ”Paasikiven-Kekkosen linja” on edelleen käypää tavaraa suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa. Retorinen heitto ”Kekkonen on kuollut” ei sitä yksinään tee.

Päätänkin tämän kirjoituksen toiveeseen, että jatkamme keskustelua propagandan ja disinformaation käsitteistä sekä niiden käytön maailmanpoliittisesta merkityksestä eri tieteenalojen välillä. Nähdäkseni edessämme on aidosti monitieteinen ongelma, jonka ratkaisemisen avaimet ovat yhteistyössä.

Lähteet

Bartlett, F.C. (1942). Political Propaganda. Cambridge: Cambridge University Press.

Stanley, Jason (2015). How Propaganda Works. Princeton: Princeton University Press.

Pomerantsev, Peter (2014). Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of New Russia. Public Affairs.

Julkaisu Propagandan ja disinformaation määrittelystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metaforat ja muut kiertoilmaukset ovat olennainen osa turvallisuuspoliittista keskustelua. Niiden käyttöä analysoimalla on mahdollista ainakin avata keskustelun solmukohtia, jollei sitten selvittää koko vyyhteä.

Karhumetafora viittaa tutusti Suomen asemaan Venäjän naapurina. Se on sisällöltään ristiriitainen vertauskuva, jonka ristiriitaisuuksia Ukrainan-kriisi on konkretisoinut. Milloin löydämme itsemme karhun kainalossa, milloin taas heräävän karhun silmien alta. Metafora karhusta johdattelee ajattelemaan Venäjää voimakkaana toimijana, joka ärsytettynä voi käyttäytyä aggressiivisesti.

Kesyssä versiossa Venäjän Karhunen – pääministeri Dmitri Medvedev – solmii molempia osapuolia hyödyttäviä kauppasopimuksia kumppanimaansa Suomen kanssa. Taloudellisen keskinäisriippuvuuden oletetaan tasaavan maiden välistä kokoeroa.

Viime vuosien suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa on laskettu sen varaan, että karhun alkuvoimaista arvaamattomuutta voidaan hallita keskinäisriippuvuuksista syntyvien verkostojen kautta. Tällöin on unohtunut se, että kesyinkin karhu voi olla arvaamaton, jos toimintaympäristö sen sallii.

Ukrainan kriisi onkin toiminut eräänlaisena prismana, joka on paitsi vauhdittanut keskustelua Suomen turvallisuuspolitiikasta, myös tuonut aiempaa selkeämmin esiin keskustelun rajat. Keskustelu karhusta ei tunnu johtavan minnekään. Kun puhe kääntyy Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksen reunaehtoihin, tuntuu kuin törmäisimme johonkin näkymättömään esteeseen. Törmäämme virtahepoon.

Virtahepometafora viittaa asiaan, joka on liian suuri jäädäkseen keneltäkään huomaamatta, mutta josta ei siitä huolimatta saa puhua. Suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun virtahepo piilee hokemissa, ettei ”Suomi ole Ukraina” tai ”Nato-jäsenyydessä ei ole kysymys Venäjästä”. Ne eivät avaa vaihtoehtoja uudella tavalla, vaan johdattelevat keskustelua sivuraiteille, pois sen keskiössä makaavan virtahevon luota.

Virtahevon tunnistaa parhaiten Venäjä-keskustelun epäjatkuvuuksista ja tauoista. Se on läsnä siinä, miten kysymys Venäjän muutoksesta ja sen merkityksestä Suomen nykyiselle linjalle pyritään sivuuttamaan. Metaforana virtahepo toimii käänteisesti: se paljastaa sen mistä vaietaan.

Virtahevon muoto hahmottuu kiertoilmauksien ja taukojen kautta. Keskusteluissa Suomen turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta ja liittoutumisen eri vaihtoehdoista puhe on käytännössä Venäjän epäsuorasta hyökkäyksestä Ukrainaan. Venäjä on horjuttanut Ukrainan suvereenisuutta viime kuukausien aikana, ja tässä ei välttämättä ole kyse ainutkertaisesta tapahtumasta. Toiston mahdollisuus on aina olemassa, vain sen muoto vaihtelee.

Venäjä on toteuttanut epäsuoran hyökkäyksen Ukrainaan aktivoimalla ukrainalaisessa yhteiskunnassa piilleitä jännitteitä. Se on luonnut uhkia ja riskejä, joiden purkaminen vaatii toimia nimenomaan Venäjältä.

Venäjän kyky tuottaa jännitteitä kriisin aikana on yksi osasyy useiden kansainvälisten neuvotteluyritysten kariutumiseen. Tämä on asia, joka ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, mutta jonka harva suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun osallistuja haluaa myöntää. On kyse tapahtumista, jotka edellyttävät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan uudelleentarkastelua.

Karhu- ja virtahepometaforat – kumpikin omalla tavallaan – kiteyttävät jotakin olennaista Suomen Venäjä-suhteesta. Puhe ärisevästä karhusta on suomalaiselle ulkopoliittiselle puheelle tyypillistä. Sillä viitataan mahdollisuuteen, että Venäjä voi käyttäytyä voimapoliittisesti naapureitaan kohtaan.

Kesytetystä karhusta keskusteleminen viittaa erilaisiin valtiotaidon muotoihin, joilla suomalaiset ovat ajatelleet kykenevänsä hallitsemaan ja hillitsemään karhua. Mutta toistuva karhupuhe peittää alleen virtahevon; sen että Krimin niemimaan valtaus teki kerralla tyhjäksi monet Venäjän myönteiseen kehitykseen ladatuista toiveista ja oletuksista, ja että taistelujen jatkuminen Itä-Ukrainassa kyseenalaistaa paitsi Ukrainan valtion eheyden, myös Euroopan laajuisen turvallisuusyhteisön uskottavuuden.

Artikkelikuva: Michael Siebert / Pixabay

Julkaisu Venäjä ei ole karhu vaan virtahepo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjällä on tapana toistella väsymykseen asti entisen pääministerin, Viktor Tšernomyrdinin lausahdusta: haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina käy (hotelis lutšše, no polutšilos kak vsegda). Lausahdus sopii erityisesti tilanteisiin, joissa halutaan lieventää toistuvan epäonnistumisen aiheuttamaa ahdistusta ja hätää. Ajatuksessa, että tämäkin epäonnistuminen on melkein ennalta määrätty, on jotain lohduttavaa. Teimme parhaamme, mutta näin vain kävi.

Tšernomyrdinin lausahdusta ei toistella kisojen jälkeen. Syynä on yksinkertaisesti se, ettei lausahduksen kollektiivia, joka yhdessä yrittää saada asiat sujumaan parhain päin, ole enää olemassa. Maa on syvästi kahtiajakautunut: niihin, joiden mielestä mitään lohduttamista ei tarvita – kisat ja kisajärjestelyt on hoidettu mallikkaasti loppuun asti ja niihin, jotka eivät myöskään kaipaa lieventäviä sanoja, vaan haluavat ymmärtää mistä olympiahistorian kalleimmat talvikisat on tehty.

Tähän asti lukemistani arvioista vakuuttavimman selvityksen Sotshin kisajärjestelyjen rahavirroista on kirjoittanut Venäjän tiedeakatemian alaisen tutkimusinstituutin tutkija Aleksandr Sokolov. Sokolov on tutkimuksessaan pyrkinyt hahmottamaan tekijöitä, joiden vuoksi urheiluareenoiden ja muun tarvittavan infrastruktuurin kustannukset ovat moninkertaistuneet suunnitellusta. Syyt ovat pääosin samoja kuin muissakin Venäjän mega-projekteissa: rakennustöistä vastaavat viranomaiset, tässä tapauksessa varta vasten perustettu valtionyhtiö Olimpstroi, toimivat lain puitteissa mutta käytännössä julkisen valvonnan ulottumattomissa. Kisojen rakennustöihin on osallistunut fiktiivisiä yrityksiä, rahoja on kadonnut veroparatiisiyhtiöihin ja virkamiehet ovat vaatineet kynnysrahoja projekteihin mukaan haluavilta tahoilta.

Kisoja varten Sotšiin rakennettiin 367 km teitä, 480 km kaasuputkea, yli 200 km rautateitä, 550 km sähkölinjaa ja noin 700 km muita voimansiirtolinjoja sekä yksi uusi 180 megawatin voimalaitos. Kymmenet perheet siirrettiin rakennustöiden tieltä sivummalle. Kisojen jälkeen on edessä kova kilpailu ”jonottajien” kesken pääsystä tilapäisasunnosta pysyvämpään kotiin. Ympäristöaktivistien huolena on puolestaan se, että massiivisten rakennustöiden myötä alueen ekosysteemi on peruuttamattomasti muuttunut. Korjaustöihin on varauduttava jo nyt, sillä uudet tiet ja talot on rakennettu soiselle maaperälle. Paikallisten tutkijoiden ja ympäristöaktivistien mukaan heidän asiantuntemustaan ei otettu huomioon rakennustöitä suunniteltaessa.

Ympäristöaktivisti Jevgeni Vitiškon saama (12.2.2014) kolmen vuoden tuomio selvityksistään koskien Sotšin kisajärjestelyjen aiheuttamia ympäristötuhoja ja Aleksandr Sokolovia mahdollisesti odottava tuomio ’ekstremismistä’ tulevat osaltaan vahvistamaan kahtiajakoa hallinnolle lojaalien ja muiden välillä.

Sotšin megaprojektia voikin ehkä parhaiten verrata alkuperäiskansojen keskuudessa edelleen käytössä olevaan luonnonvarojen hallintajärjestelmään, potlach-heimojuhlaan. Potlach-juhlan aikana yhteisön varallisuus jaetaan sen jäsenten kesken. Antropologisissa tutkimuksissa tätä perinnettä on tulkittu myös niin, että kyse on kilpailusta lahjojen antamisella. Tuhlauksen tarkoituksena on vakiinnuttaa poliittinen arvojärjestys, jonka huipulla on vaurain henkilö. Sotši on eräänlainen megaluokan potlatch, jossa lahjoja annetaan ja saadaan.

Tuhlailulla ei ole kuitenkaan yhteisöä eheyttävää vaikutusta. Päinvastoin se paljastaa Venäjän yhteiskuntarauhan haurauden. Megaprojektien toteuttamiseen liittyviä ongelmia ei täysin kyetä piilottamaan, mutta niiden käsittelylle ei näytä löytyvän paikkaa julkisessa tilassa, ellei tuomioistuinsaleja lasketa mukaan.

Artikkelikuva: Heike Georg / Pixabay

Julkaisu Sotši: megaluokan potlatch ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutussa lastenlorussa tytöt on tehty sokerista ja kukkasista, inkivääristä ja kanelista, kun taas pojat on tehty etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista.

Lastenlorun logiikkaa tapaillen voidaan ajatella, että Suomen ja Venäjän yhteistyön tulevaisuuden suuntaviivat on tehty EU:n ja Venäjän välisen perussopimuksen sopimisesta, Venäjän WTO-jäsenyydestä sekä EU:n ja Venäjän väliseen modernisaatiokumppanuuteen kuuluvien yhteisten päämäärien toimeenpanosta.

EU ja Venäjä ovat neuvotelleet pian neljä vuotta uudesta perussopimuksesta. Sen on määrä korvata vuonna 1997 solmittu kumppanuus- ja yhteistyösopimus. Neuvottelujen keskeinen kysymys koskee taloussuhteiden järjestämistä, ja tältä osin Venäjän tulevaa WTO-jäsenyyttä pidetään ratkaisevana askeleena uuden sopimuksen tiellä.

Venäjän WTO-jäsenyyteen liitetään paljon muitakin odotuksia: Venäjän kauppakumppanit odottavat tullien alenemista, kuluttajat hintojen laskua ja investoijat maan investointi-ilmapiirin parantumista. Jäsenyyteen jo näin ennalta ladattu potentiaali voi parhaimmillaan edesauttaa tavoitteisiin pääsemistä, mutta mikään automaatti se ei kuitenkaan ole.

EU:n ja Venäjän välinen modernisaatiokumppanuus sinetöitiin virallisesti kesällä 2010. Sen jälkeen Venäjä on ehtinyt tämän ”emo-sopimuksen” lisäksi solmia reilut 20 kahdenvälistä kumppanuutta yksittäisten EU-maiden kanssa. Kumppanuutta on markkinoitu yhteisenä hankkeena, jonka keskiössä on Venäjän kokonaisvaltainen modernisaatio. Silti on tullut varsin selväksi, että Venäjän on helpompi käydä dialogia talouden modernisaatiosta, kuin avautua keskustelulle poliittisten uudistusten läpiviemisestä.

Mutta entäs ne lastenlorun etanat, sammakot ja koiran häntätupsukat?

Lastenlorua voi tulkita monella tapaa. Tässä yhteydessä olennaisinta on ehkä huomata, että sen taustalla lienee näkemys poikien orientoitumisesta maailmaan tekemisen ja osallistumisen kautta. Maailmaan orientoitumisesta tekemisen ja osallistumisen kautta on viime kädessä kyse myös pragmatismissa, joka on Suomen Venäjä-yhteistyön kulmakivi.

Tässä mielessä Suomen ja Venäjän yhteistyön suuntaviivat on tehty: jäänmurtajista, kännyköistä ja raakapuusta; Itämeren suojelukomissiosta ja Itämeren fosforikuormitusta tutkivasta suomalais-venäläisestä tutkimusryhmästä; sekä energiasektorin modernisoinnista.

Venäjä on yksi Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista. Korkean teknologian vientimaista se oli viime vuonna ykkösenä. STX:n ja Venäjän Yhtyneen laivanrakennuskorporaation yhteisesti omistamalla telakalla Helsingissä rakennetaan parhaillaan kahta jäänmurtajaa Venäjän suurimmalle varustamolle, Sovcomflotille. Venäjän liikenneministeriö on tilannut Koillisväylälle soveltuvan meripelastusaluksen.

Venäjän vuonna 2009 asettamat vientitullit laskivat raakapuun tuontia Venäjältä Suomeen kolmanneksella. WTO-jäsenyyden myötä raakapuun tuonnin odotetaan elpyvän ennen vientitullien asettamista olleelle tasolle.

Itämeren suojelukomissio, mutta erityisesti juuri nyt ajankohtainen Itämeren fosforikuormitusta tutkiva suomalais-venäläinen tutkimusryhmä, tekevät tärkeää työtä. Siihen niin Suomi kuin Venäjäkin ovat yhteisin sopimuksin sitoutuneet. Tämän vuoksi on tärkeää, että viime viikon tapahtumat Luga-joella selvitetään perin pohjin. Myös Venäjän energia-sektorin kehitystä on syytä seurata tarkkaan myös Suomessa. Onhan Fortumin jätti-investointi Venäjälle sidottu maan sähkömarkkinareformin etenemiseen.

Politiikkaa yllätysten vyöhykkeellä

Edellä olen kuvannut Suomen ja Venäjän yhteistyötä ajatuksella, että politiikan teon raameista, yksittäisistä projekteista ja laajemmista muutosprosesseista muodostuu kokonaisuus, jonka suunta on kohti likeisimpiä suhteita ja parempaa yhteisymmärrystä. Mutta olisi tietysti naiivia kuvitella, että Suomen ja Venäjän väliset suhteet olisivat intressiristiriidoista vapaata vyöhykettä.

Maailmanpolitiikkaan olennaisesti kuuluva ennakoimattomuus tuo yllätyksiä mukanaan jatkossakin.

Venäjän politiikkaan on vaalien jälkeen tullut uusia epävarmuustekijöitä, vaikka päältä näyttääkin, että Putinin paluu presidentiksi on paluuta vanhaan. Ongelman ydin on siinä, Venäjältä puuttuu avoin julkinen tila, joka mahdollistaisi monipuolisen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun. Nyt tätä keskustelua käydään joko valtiojohdon asettamien raamien sisällä tai tämän virallisen Venäjän ulkopuolella.

Venäjän ulkopuolelle maan sisäpoliittinen tilanne heijastuu monin eri tavoin, ulkopolitiikassa käytettävästä retoriikasta maan investointi-ilmapiirin ongelmiin. Venäjän mukaantulo ja sitoutuminen kansainvälisiin ja alueellisiin yhteistyöregiimeihin vaatii aikaa. Se on kuitenkin ennakoitavien ja tasapuolisten naapuruussuhteiden paras tae.

Julkaisu Mistä on Suomen ja Venäjän yhteistyö tehty? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.