Reilu viikko sitten yksi arkipäiväiseltä kuulostanut uutinen polki hetkessä kaikki muut alleen Yhdysvalloissa: korkeimman oikeuden 79-vuotias tuomari Antonin Scalia oli kuollut.

Häly luonnollisen tapahtuman ympärillä hämmentää. Harvempi suomalainen muistaa noteeranneensa meikäläistuomarien edesottamuksista ensimmäistäkään. Onko kyse vain sikäläisestä uutispulasta?

”Mitä Ronald Reagan oli presidenttiydelle, sitä Scalia oli korkeimmalle oikeudelle”, tiivisti presidenttiehdokas Ted Cruz.

Pääsyy niin viikonloppuna haudatun Scalian kuin hänen työpaikkansa poikkeuksellisuuteen piilee tahroissa yli 225 vuoden takaisella paperilla. Vuonna 1790 säädetty, tuolloin vastikään itsenäistyneen Yhdysvaltain perustuslaki on amerikkalaisten kestoylpeydenaihe. Sitä on sanottu ”maahanmuuttajien maan” ainoaksi yhdistäjäksi.

Säädöksen iästä ja yhteiskunnan lävistävästä tärkeydestä seuraa väistämätön yhteisvaikutus. Kurkistamatta maan historiaan ei voi ymmärtää sen enempää sikäläistä valtaa, oikeutta kuin Scaliaakaan.

Toinen, toistuva selittäjä juontaa yhdestä sääntöjen yleispiirteestä. Mitä laaja-alaisempia ne ovat, sitä enemmän ne jättävät harkintavaltaa niiden yksittäiselle tulkitsijalle.

Korkeimman oikeudenkin tarina alkoi sitä koskeneista perustuslain sanamuodoista, jotka olivat hyvin yleisluontoiset. Ne eivät antaneet sille valtaa kumota tavallisia lakeja, mutta eivät asiaa suoranaisesti kieltäneetkään. Kun silmä vältti, Scalian varhaiset edeltäjät luikahtivat luomaan etuoikeuden itselleen erään vähämerkityksellisen tuomion sivutuotteena.

Vertailun vuoksi: samantapaista valvontavaltaa käyttäviä perustuslakituomioistuimia sinänsä piisaa vaikkapa nyky-Euroopassa. Ne on kuitenkin tavattu perustaa lakiteitse ja paljon myöhemmin. Vuoden 2000 perustuslailla myös suomalaistuomioistuimet saivat samansuuntaisia valtuuksia.

Suomalaisen perustuslakivalvonnan näkyvin osa on silti edelleen eduskunnan perustuslakivaliokunta, joka perkaa lait etukäteen. Tuomioistuimemme ovat vielä ujostelleet uuden valtakirjansa käyttämistä. Suomen korkeinta oikeutta ei toistaiseksi ole kannattanut suoraan samaistaa amerikkalaiskaimaansa.

Yhdysvaltain korkein oikeus nimittäin hakeutui jo varhain peruuttamattomille raiteille, joiden seurauksena maailman vaikutusvaltaisimpaan maahan juurtui suhteessakin poikkeuksellisen voimakas ylin tuomioistuin. Vuosien vieriessä se on heiluttanut kumoamiskorttiaan monissa aikakausiensa isoimmista kysymyksistä.

Kaikki on mahdollista viidellä äänellä

Juridisesti sen avainratkaisut ovat tyypillisesti koskeneet asioiden poissulkemista tai sisällyttämistä osavaltioiden päätäntävaltaan. Usein ne ovat liittyneet yleismaailmallisiksi miellettyihin yksilön oikeuksiin.

Päätösten suunta taas on paljossa riippunut sen kulloisistakin tuomareista. Samalla presidentit ovat ymmärtäneet mahdollisuudet, jotka heille suo perustuslain korkeinta oikeutta koskevista pykälistä ideologisuudelle altistavin: valta nimittää uudet jäsenet väistyvien tilalle.

Suuri yleisö on puolestaan oppinut vähitellen suhtautumaan korkeimman oikeuden jäseniin ”poliitikkoina tuomarinkaavuissa”.

Suuri yleisö on puolestaan oppinut vähitellen suhtautumaan sen jäseniin vain ”poliitikkoina tuomarinkaavuissa”. Toisaalta yleinen mielipide on pitkällä aikavälillä ollut ratkaiseva, äänetön sanelija sen ratkaisulinjoille.

Esimerkiksi 160 vuotta sitten korkein oikeus ajoi maata kohti sisällissotaa, kun se kielsi afrikkalaissyntyisiltä Yhdysvaltain kansalaisuuden ja vankisti valkoisten oikeuksia pitää heitä orjinaan. Toisen maailmansodan aikana se siunasi yli sadantuhannen amerikkalais-japanilaisen pakkokeskittämisen internointileireille.

Jo paljon aiemmin se oli profiloitunut rotuerottelun tukipilarina, kunnes vuonna 1954 juuri korkein oikeus päätti menettelyn kieltämisestä valtion kouluissa. Ratkaisu aloitti sen 1950–1960-lukujen ennennäkemättömän liberaalin kauden, jolloin se edisti aktiivisesti sosiaalista tasa-arvoa.

Sen tuolloisen tuomarin William Brennanin on arvioitu vaikuttaneen maan sosiaalipolitiikkaan enemmän kuin kenenkään muun koskaan. Hän itse tapasi tiivistää yhdeksänjäsenisen työpaikkansa mahdin edelleen osuvalla nyrkkisäännöllä:  ”Täälläpäin saa tehtyä viidellä äänellä mitä vain!”

Tuolloinen korkein oikeus muun muassa lopetti viralliset koulurukoukset. Se loi rikoksista syytettyjen oikeuden maksuttomaan oikeusapuun ja loihti tyhjästä ”oikeuden yksityisyyteen”. Sen ratkaisu johti poliisien tv-sarjoista tuttuun velvollisuuteen lukea pidätettävälle tämän oikeudet.

Tällaisille tuomioille virisi konservatiivisten juristipiirien vankka vastaliike. Se heijasti 60-luvun lopun yleistä kaipuuta ”laille ja järjestykselle” niissä amerikkalaisissa, joita Richard Nixon nimitti ”suureksi hiljaiseksi enemmistöksi”.

Tämänkin vuoden esivaaliväittelyt jatkavat Nixonin aloittamaa perinnettä, jossa presidentiksi hamuavat republikaanit sitoutuvat nimittämään korkeimpaan oikeuteen vain ehdokkaita, jotka edustivat tuolloista muotisanaa, ”jyrkkää konstruktionismia”.

Pian Nixonin lukuisat nimitykset osoittivat kuitenkin epäluotettavuutensa. Osa heistä petasi korkeimman oikeuden ratkaisuista konservatiiveille kavahduttavimman. Se tosiasiallisesti laillisti abortin koko maassa vuonna 1973.

Vaikka voittojakin tuli, suuntaus hiipui. Uudet voimat olivat puuhaamassa sen renessanssia ”originalismin” nimissä, kun seuraava pitempiaikainen republikaanipresidentti Ronald Reagan pääsi nimittämään uutta tuomaria vuonna 1986. Reaganin valinta, liikkeen silloinen johtohahmo Antonin Scalia, osoittautui lähtölaukaukseksi sen uudelle kukoistukselle.

Takaisin juurille

Ydinpiirteissään näiden oppien viesti oli kirkas: tuomioistuimet painukoot pois demokraattisesti valitun lainsäätäjän tontilta! Ne pyrkivät lakien kirjaimellisen, alkuperäisen merkityksen mukaiseen tulkintaan.

Näkökulma vaikuttaa ensi kuulemalta loogiselta ja tutulta suomalaisellekin. Aloittavathan meikäläistuomaritkin tulkinnan lakipykälistä, kunnes tarvittaessa kulloisenkin lainkohdan tarkoitusta metsästetään lakia edeltäneestä hallituksen esityksestä.

Scalian oppivariaatio kuitenkin sanoutui irti niin tämäntapaisten esitöiden kuin ”lainsäätäjän tahdon” jäljittämisestä yleensäkin. Askeleittain muuntuneessa ”tekstualismissa” kaikki alkaa ja päättyy kulloiseenkin lakitekstiin. Sanamuodot on pyrittävä hahmottamaan siinä merkityksessä, jossa ne säätämisaikanaankin olisi ymmärretty.

Perustuslain kohdalla Scalia siis tapasi suunnata lingvistisille aikamatkoille hevoskärryjen ja kirjekyyhkyjen 1700-luvulle.

Perustuslain kohdalla Scalia siis tapasi suunnata lingvistisille aikamatkoille hevoskärryjen ja kirjekyyhkyjen 1700-luvulle – vaikkapa arvioitaessa sitä, saako väkivaltaisia videopelejä myydä alaikäisille. Työkaluinaan hän vaali vanhoja sanakirjoja. Scalia luonnehti hommansa usein sopivan ennemminkin historioitsijalle kuin lakimiehelle.

Esimerkiksi Suomen perustuslaki ja Suomen allekirjoittama Euroopan ihmisoikeussopimus kieltävät kuolemanrangaistuksen nimenomaisesti. Sen sijaan originalisti ei koskaan voisi tulkita sitä Yhdysvaltain perustuslain abstraktin ”julman ja epätavallisen rangaistuksen” kiellon vastaiseksi, koska se oli perustajaisien aikaan yleisesti käytössä.

Ja koska tavalliset kansalaiset tapasivat tuolloin kantaa asetta, Scalia tuki asiaa koskevan, tuolloisiin ”miliiseihin” viitanneen perustuslainkohdan mahdollisimman sallivaa tulkintaa nykyamerikkalaisille.

Oppi alkaa kuulostaa eksoottiselta käytännöllisissä suomalaiskorvissa, eikä moisien ismien nimeen käräjäoikeuksissamme vannotakaan.

Mutta jos suomalaistuomari lähetettäisiin atlantintakaiseen ”tuomarivaihtoon”, olisi hänenkin tultava toimeen sikäläisen perustuslain muinaisuuden kanssa. Vaikka siitä alun perin uumoiltiin vain väliaikaista, ei sen korvaaminen uudella ole enää minkäänlainen vaihtoehto.

Todennäköisesti vaihtarimme liittyisi liberaalituomareiden sisäisesti löyhempään pääkoulukuntaan, johon tavataan liittää ”elävän perustuslain” käsite.

Jos ”jyrkkä konstruktionismi” on vastine Raamatun kirjaimellista tulkintaa edustaville kiihkokristityille, näiden ”väljien konstruktionistien” mukaan ikivanhoja dokumentteja ei pidä lukea ”kuin piru Raamattua”. Tuomarin tulisi hahmottaa säännöille nyky-yhteiskunnassa realistiset merkitykset, ja pragmaattisesti punnita vaikutuksia, joita eri ratkaisuvaihtoehdoista seuraa.

Useimmat liberaalit sallisivat myös vertailuavun ammentamisen vaikkapa Euroopan maiden oikeuskäytännöistä. Myös niille korkeimman oikeuden ensimmäinen amerikanitalialainen viittasi kintaalla.

”Tahdon”, sanoi tuomioistuin

Kesän 2015 merkkipaalutapaus ilmensi koulukuntien kohtaamista. Kiistakapula, samansukupuolisten väliset avioliitot, ei ollut viime vuonna meillekään ihan vieras.

Scalia oli 1990-luvun ratkaisussa verrannut homoseksuaalisuuden tuomittavana pitämistä vastaavaan suhtautumiseen murhaa, moniavioisuutta tai eläimiin kohdistuvaa julmuutta kohtaan. Tuore kanta on nykylukijalle huomattavasti poliittisesti korrektimpi.

Tapauksessa sovellettiin sisällissodan jälkeen vuonna 1868 säädettyä perustuslain lisäystä. Scaliasta sen osavaltiot ylittävän ”tasa-arvoisen kohtelun” velvoite ei noihin aikoihin varmasti olisi pätenyt tällaisiin liittoihin.

Yhdysvaltojen tahdon-hetken taanneesta liberaalisiivestä taas perustuslaillisia ”oikeuksia ei voi määrittää sen mukaan, kuka niitä on menneisyydessä käyttänyt”. Suomalaisen kansalaisaloitteen kannattajalle kanta kuulostaa tietysti vastaansanomattomalta.

On helppo jättää huomiotta, ettei Scaliakaan eriävässä mielipiteessään pitänyt homoavioliittoja perustuslain vastaisina. Hänestä ne olivat kouluesimerkki asiasta, josta olisi pitänyt päättää perinteisesti lainsäädännöllä demokraattisen prosessin päätteeksi. Juuri näinhän Suomessa tapahtui.

Toisaalta korkeimman oikeuden ratkaisu oli odotettu juuri siksi, että enemmistö amerikkalaisista oli suomalaisten tavoin hiljattain asettunut muutoksen taakse. ”Kaapupoliitikot” olivat seuranneet yleistä mielipidettä – taas kerran.

Puoskari vai puolueeton?

Mikä koulukunta sitten on objektiivisesti oikeassa?

Kysymykseen ei ole oikeaa vastausta: laveat lainkohdat altistavat väistämättäkin tulkinnoille, jotka juontavat henkilökohtaisista taipumuksista. Edes suuresta ja mahtavasta Yhdysvalloista ei löydy mitään korkeinta oikeutta taivaallisempaa mittaria määrittämään objektiivisia sisältöjä tällaisille pykälille.

Ei olekaan yllättävää, että perustuslakien tulkinnat tapaavat herättää arvostelua, jossa pyritään kiinnittämään huomiota niiden puolueelliseen subjektiivisuuteen. Ylikansalliseen ilmiöön kytkeytyy usein sokeus samalle piirteelle omassa leirissä. Sen suuruus tapaa tietysti riippua kulloisenkin kysymyksen poliittisista panoksista.

Viime vuosikymmeninä tällaisista kysymyksistä kiistanalaisimmat ovat Suomessakin liittyneet ihmisoikeuksiin. Niiden muodonmuutosta iskulauseista oikeudellisiksi mittapuiksi on näillä leveysasteilla vauhdittanut viime vuosikymmeninä erityisesti Strasbourgissa sijaitseva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin.

Esimerkiksi Britanniassa on jaksettu protestoida sen aktiivisuutta, joka on tavallaan muistuttanut takavuosikymmenten Yhdysvaltain korkeimmasta oikeudesta. Jopa Scalia ehti vanhan mantereen vierailuillaan parjaamaan ihmisoikeustuomioistuimen vallankäyttöä ”Euroopan demokraattisten hallitusten” kustannuksella.

Suomessa viime vuosien suurin kritiikki on kuitenkin kummunnut ennakkovalvontajärjestelmästämme. Siitä on seurannut epäsuoraa valtaa akateemisille valtiosääntöasiantuntijoille, joita säännöllisesti kuullaan maallikkokansanedustajien miehittämässä perustuslakivaliokunnassa. Eräät kokeneet poliitikot ovat moittineet näitä professoreita omien ideologisten intressiensä ajamisesta ihmisoikeuksien valepuvussa.

Moni on toivonut valiokunnan tilalle amerikkalaistyylistä perustuslakituomioistuinta. Sitä kautta todellisen vallan käyttäjillä olisi ainakin selkeämpi oikeudellinen valtuutus. Onhan velvollisuutemme noudattaa vaikkapa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja nimenomaan juridinen tosiasia. Se on Suomen omien sitoumuksien seuraus, jonka purkamiseen eivät riitä kansanvaltaiset vastalauseet tai kyyniset filosofoinnit.

On silti harhaa haaveilla, että vallan siirtäminen tuomioistuimelle riisuisi perustuslain tulkinnasta poliittisuuden – tai tukahduttaisi ilmiöstä kumpuavat syytökset.

Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa esimerkiksi Scalia tapasi ruoskia ratkaisuissaan työtovereitaan ”subjektiivisista arvotuomioista” ja ”poliittisista valinnoista”. Vastaavasti liberaalimmat juristit ja tavalliset amerikkalaiset näkivät hänet kuin monet suomalaiset Paavo Väyrysen: poliittisista juonittelijoista parantumattomimpana. Heidän kirjoissaan Scalian kantoja saneli oikeasti esimerkiksi hänen oma homofobiansa.

Liberaalimmat juristit ja tavalliset amerikkalaiset näkivät hänet kuin monet suomalaiset Paavo Väyrysen: poliittisista juonittelijoista parantumattomimpana.

Scalia itse kiisti vaikkapa hartaan katolilaisuutensa vaikuttaneen ratkaisuihinsa. Hänen bravuurinsa oli muistuttaa sananvapaustapauksesta, jossa hän oli ollut kumoamassa Yhdysvaltain lipun polttamisen kieltävää lakia, vaikka ”konservatiivisena kaverina” ei ”pitänytkään sandaalijalkaisista, parrakkaista hyypiöistä, jotka kuljeskelevat polttelemassa lippuja.”

Kriitikot vastasivat Scalialle läjällä vastaesimerkkejä hänen epäjohdonmukaisuudestaan. Näissä tapauksissa hän kummasti ei ollut asettunut liberaalimman kannan puolelle, vaikka juuri kirjaimellinen perustuslain tulkinta olisi sitä tukenut.

Eräs kauaskantoisimmista tapauksista ratkaisi vuoden 2000 presidentinvaalit. Silloin ääntenlasku Floridassa keskeytettiin republikaaniehdokas George W. Bushin hyväksi konservatiivituomarien äänillä. Perustelut vetosivat nimenomaan ratkaisun käytännön seurauksiin.

Scalian kestovastaus tapausta koskeneeseen kritiikkiin oli niin ikään vähemmän historiavetoinen: ”Get over it!”

Kohti kansanäänestystä

Konservatiivipiireille Scalia oli tietysti legenda jo eläessään: etuvartion taistelija, joka sankarillisesti suojeli oikeusvaltiota ja perustuslakia ”radikaalien tuomioistuinaktivistien” hyökkäyksiltä. Viime vuosina originalismista on tullut osa valtavirtaa jopa Yhdysvaltojen akateemisessa maailmassa.

Scalia kuoli siis huipulla. Surun murtamat konservatiivit ovat vaikeroineet yksissä tuumin pyhimyksensä korvaamattomuutta. ”Mitä Ronald Reagan oli presidenttiydelle, sitä Scalia oli korkeimmalle oikeudelle”, tiivisti presidenttiehdokas Ted Cruz, joka juristiurallaan esiintyi korkeimmassa oikeudessa moneen kertaan.

Samaan aikaan miljoonissa liberaalikodeissa on kiljuttu ilosta. Avoin riemu sosiaalisessa mediassa toi mieleen hiljattaiset ”noidan kuolemaa” juhlineet englantilaismielenosoitukset Margaret Thatcherin menehdyttyä.

Avoin riemu sosiaalisessa mediassa toi mieleen hiljattaiset ”noidan kuolemaa” juhlineet mielenosoitukset Thatcherin menehdyttyä.

Mutta siinä missä Reagan ja Thatcher joutuivat päästämään vallan kahvasta jo yli neljännesvuosisata sitten, tämä ”kylmän sodan reliikki” päätti maansa ykkösasioista vielä toissa viikolla.

Hämmästyttävä kolmenkymmenen vuoden valtakausi oli sekin seurausta 1700-lukulaisesta lainlaadinnasta. Aikana, jolloin ihmiset elivät keskimäärin nelikymppisiksi, virat korkeimmassa oikeudessa säädettiin paavimaisen elinikäisiksi.

Eikä Scalia ollut edes työpaikkansa vanhin. Virassa on edelleen pian 83-vuotias Ruth Bader Ginsburg, joka oikeuspoliittisesti oli Scalian arkkivihollinen, mutta tuomioiden ulkopuolella hänen läheinen ystävänsä.

Oikeasti tehtävästä eroaminen onnistuisi toki muutenkin kuin ruumisarkussa. Scalian uran ääneensanomaton pitkittäjä oli todennäköisistä terveysongelmista huolimatta demokraattipresidentti Barack Obaman kahdeksanvuotinen valtakausi.

Ginsburgin sitkeyttä taas selittää nimitysprosessin toinen edellytys: senaatin suostumus. Paljon on muuttunut siitä, kun Scalia ja Ginsburg läpäisivät seulan käytännössä soraäänittä.

Yhä vankemmaksi feministi-ikoniksi viime vuosina sukeutunut  ”Notorious R.B.G” on perustellut avoimesti, ettei usko kaltaisensa, voimakkaan naisten oikeuksien ajajan läpimenoon enää. Tämä johtuu senaattia viime vuosina hallinneesta, yhä kompromissivastaisemmasta republikaanivuosikerrasta.

Samasta syystä korkein oikeus joutunee nyt toimimaan pitkään kahdeksanjäsenisenä. Senaatin republikaanijohto ilmoitti tuoreeltaan estävänsä Obaman seuraajavalinnan marraskuun vaaleihin saakka. Se tietää, ettei uutta Scaliaa Obamalta heru.

Senaattori Cruz on perustellut ennenkuulumatonta strategiaa ylevästi Scalian muistolla. Hänen mukaansa senaatti on ”Amerikan sankarille” velkaa varmistaa, että uusi presidentti saa nimittää tämän seuraajan. Cruzin toive, että vaaleista tulee ”kansanäänestys korkeimmasta oikeudesta” epäilemättä toteutuu.

Cruzin toive, että vaaleista tulee ”kansanäänestys korkeimmasta oikeudesta” epäilemättä toteutuu.

On kuitenkin mahdollista, että republikaanien itsenäisiä äänestäjiä vieraannuttava manööveri ratkaisee presidenttiyden demokraateille. Äänestyspäivän panoksia lisää, että silloin äänestetään myös senaatin kokoonpanosta.

Käy vaaleissa miten käy, yhdestä asiasta vakuuttuminen ei ole kiinni sen enempää oikeudellisesta kuin uskonnollisestakaan koulukunnasta. Antonin Scalian hengen läsnäolo tulee ilmenemään Yhdysvaltojen omalaatuisessa oikeuskentässä vielä pitkään.

Lassi Jyrkkiö on väitöskirjatutkija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Jyrkkiön väitöskirja käsittelee muun muassa Yhdysvaltain historiaa sekä oikeuden ja politiikan suhdetta.

Julkaisu Oikeutta amerikkalaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Jo riittää vuosikausien rääkkäys. Tämä on viimeinen pisara, jonka jälkeen hakattu vaimo vihdoin toteaa: ’Ei enää’.” Sarah Palinin käyttämä metafora kuvaa hyvin Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin viimeaikaista kärjistymistä. Se liittyy tuoreisiin tapahtumiin, joiden seurauksena kongressin republikaanienemmistöinen edustajainhuone on sitoutunut haastamaan maan presidentin oikeuteen.

Kongressi valmistautuu parhaillaan marraskuun alun vaaleihin. Kaksikamarinen ’Amerikan eduskunta’ on viime vuodet ollut lainsäädännöllisessä lamaannustilassa. Republikaanit eivät tunnu pääsevän mistään sopuun senaatissa enemmistönä olevien demokraattien kanssa. Vuoden alussa Valkoinen talo julisti kamelin selän taittuneen. ”Amerikka ei kynnä paikallaan – enkä minä,” Barack Obama julisti. “Missä ja koska vain voin lakeja säätämättä edistää amerikkalaisperheiden mahdollisuuksia, niin myös teen.”

Mielipidejohtaja Palin viittasi “viimeisellä pisarallaan” näistä hankkeista kiistanalaisimpaan. Jo vuonna 2012 kongressissa laitettiin vireille säädöspaketti, jonka tarkoituksena oli laillistaa monien paperittomien maahanmuuttajien työnteko ja eläminen Yhdysvalloissa. Vaikka hankkeella oli alun perin tukijoita molemmissa puolueissa, se kuitenkin tyssäsi republikaanien koottua rivinsä. Lopulta Obama toteutti tosiasiallisen massa-armahduksen itse niin sanotulla toimeenpanomääräyksellä eli executive orderilla. Operaatiolle on luvassa jatkoa ennen vuoden loppua, kunhan ne vaalit on saatu pois alta.

Vallanjaon vahingoittajat vastuuseen – myös Suomessa?

Edustajainhuoneen oikeusjuttu on vastaisku tällaiselle takaoven lainsäädännölle, johon viimeisellä kaudellaan oleva Obama on voinut turvautua ilman huolta uudelleenvalintansa vaarantamisesta. Käsitteellisesti vastarinta sen käyttämistä kohtaan on linkittynyt jokaiselle suomalaisellekin yhteiskuntaopin tunneilta tuttuihin vallanjakokysymyksiin. Niin sanottu toimeenpano- eli hallitusvalta kuuluu Yhdysvalloissa presidentille. Nyt republikaanit katsovat Obaman toistuvasti kurottaneen kongressin reviirille lainsäätäjänä.

Vastapuolen uudistusten kampeaminen oikeussalissa on muutenkin vakiintunut Yhdysvalloissa yhä tyypillisemmäksi viimeiseksi oljenkorreksi. Obaman kausien dramaattisin esimerkki liittyy viime vuosien tärkeimpään ja kiistellyimpään sisäpoliittiseen hankkeeseen. Republikaanit nimittäin pyrkivät saamaan vuoden 2010 terveydenhuoltouudistuksen eli ObamaCaren pääkohdat kumottua perustuslain vastaisina. Lopulta korkein oikeus jätti avainpykälät voimaan äänin 5-4, jotka jakautuivat miltei poikkeuksetta sen mukaan, kumpaa puoluetta edustanut presidentti oli kunkin tuomarin tehtävään nimittänyt.

Ironista kyllä, republikaanit ovat nyt nostaneet oikeusjuttunsa juuri ObamaCaren lepsusta noudattamisesta. Obaman hallinto on myöntänyt yrityksille lisäaikaa eräiden uusien sairausvakuutusvelvoitteiden noudattamiseen. Tämä on sinänsä tapahtunut selkeästi vastoin lain sanamuotoja. Tapauksen valinnalla onkin pyritty maksimoimaan kanteen menestysmahdollisuudet.

Onko tällainen presidentillinen vallankäyttö uusi poliittinen villitys? Lukumääräisesti Obama on itse asiassa jaellut toimeenpanomääräyksiä huomattavasti vähemmän kuin useimmat edeltäjänsä. Republikaaniedustajat kuitenkin julistivat kanteesta äänestettäessä kilpaa, ettei kyse ole puoluepolitiikasta vaan tärkeästä yleisperiaatteesta. Silti George W. Bushin moninaiset variaatiot toimeenpanomääräyksistä eivät olleet herättäneet heissä vastaavia käräjöintihaluja. Tuolloin hälytyskelloja helisti eräs akateeminen asiantuntija: ”Olen ollut valtiosääntöoikeuden professori kymmenen vuotta ja otan perustuslain vakavasti. Eräät suurimmista ongelmistamme liittyvät Bushin kasvavaan vallankahmintaan toimeenpanovallalle.” Arvion esitti silloinen senaattori Barack Obama.

Vaikka syyllisyys tässä asiassa jakautuisi kumpaankin leiriin, valittu toimintamalli tuntuu epäeettiseltä, jos ei suoranaisesti korruptoituneelta. Kirjoittihan vallan kolmijako-opin kantaisäksi mielletty paroni Montesquieukin, että vapaus loppuu, kun lakien säätämis- ja toimeenpanovalta yhdistyy samassa henkilössä. Kukaan tuskin haluaa, että Yhdysvallat liittyisi arvatenkin synkkään joukkoon mielivallan maita, joiden valtiosäännöissä tämä ydinihanne ei toteudu.

Tähän joukkoon kylläkin kuuluu valtaosa Eurooppaa, mukaan lukien Suomi. Kun presidentin valtaoikeuksia on Urho Kekkosen ajoista kavennettu, meillä vallitsee nykyään varsin klassinen parlamentarismi, jossa eduskunnalle kuuluva lainsäädäntövalta ja hallituksen toimeenpanovalta ovat monin tavoin yhteen kietoutuneita. Kansanedustaja-pääministeri Aleksander Stubbin nykyhallitus siis elää hallituspuolueiden eduskunnan äänienemmistöstä – niin niukka kuin se tällä erää onkin.

Sääntöjen sanelemaa vajaatoimintaa

Yhdysvalloissa taas nimenomaan sikäläisen vallan kolmijaon ”puhtauden” on katsottu mahdollistaneen nykyisen sisäpoliittisen umpikujan. Vuonna 2012 julkaistussa kirjassa It’s Even Worse Than It Looks: How the American Constitutional System Collided with the New Politics of Extremism arvostetut konkaritutkijat Thomas E. Mann ja Norman Ornstein arvioivat, ettei maan valtiosääntö ole kestänyt puolueiden yltynyttä vastakkainasettelua, erityisesti republikaanien ideologista taipumista oikealle. Kehitys on johtanut parlamentarismille tyypilliseen tiukkaan puoluekuriin ja tribalismiin, jossa vastapuolen ideoita vastustetaan pelkän vastustamisen vuoksi.

Tämä on umpikujaan johtava resepti, sillä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä lakien säätäminen edellyttää hyväksyntää niin kongressin molempien kamarien enemmistöltä kuin presidentiltäkin, jolle kuuluu Montesquieun mallia mukaillen veto-oikeus. Kun vielä kuhunkin elimeen äänestetään edustajia eri aikoihin, kaksipuoluejärjestelmän kummallakaan osapuolella on harvoin ’puhdasta pöytää’ toteuttaa haluamansa uudistukset.

Asetelmaa monimutkaistaa entisestään se, että filibuster-säännön takia puolueille riittää senaatin tosiasialliseen jäädyttämiseen vain 40 prosentin osuus edustajista. Alun perin tämä poikkeuspykälä laadittiin riittävän väittelyajan varmistamiseksi, mutta sitä hyväksikäytetään nykyään rutiinilla. Korkeimman oikeuden jo 81-vuotias tuomari Ruth Bader Ginsburg viittasi siihen Elle-lehden tuoreessa haastattelussa perustellessaan ratkaisua jatkaa tehtävässään edelleen. Presidentin valinnat korkeimpaan oikeuteen edellyttävät senaatin hyväksyntää, ja Bill Clintonin nimittämän Ginsburgin kaltainen, naisten oikeuksien ajamisella profiloitunut ehdokas päätyisi tänään auttamatta ”filibusteroiduksi”.

Vielä filibuster-reformia tehokkaampana täsmälääkkeenä tilanteeseen Mann ja Ornstein väläyttävät tietä parlamentarismiin. Samaan aikaan he myöntävät ajatuksen epärealistisuuden. Useimpia amerikkalaisia eivät periaatteelliset argumentit vallanjaon suhteellisuudesta kiinnosta, muun maailman valtavirrasta puhumattakaan. Samaten maassa, jossa presidenttiehdokkaankin kannattaa salata puhuvansa ranskaa, vallanjakopuheenvuoroista puuttuvat viittaukset vaikkapa Montesquieu’hun. Sen sijaan kaikki tiivistyy tulkintaan maan myyttisestä vuoden 1790 perustuslaista, jonka laatijoista moni oli kyllä valistusfilosofinsa lukenut. Kyse on perustajaisien jälkipolville jättämästä ikiaikaisesta, virheettömästä perinnöstä, jota jokainen presidentti on käsi Raamatulla vannonut suojelevansa. Eihän sellaiseen käy kajoaminen!

“Ovi on tuolla, Teidän Majesteettinne”

Nostalgia on erityisen luontevaa Obaman vuosina paisuneelle Teekutsuliikkeelle, joka edustaa republikaanipuolueen uutta ja vaikutusvaltaista oikeaa laitaa. Vanhanaikaisiin kolmikulmahattuihin ja huilumusiikkiin viehtynyt liike on napannut nimensä siirtomaa-ajan amerikkalaiskapinallisten brittihallintoon kohdistamalta operaatiolta. Tuo lopulta itsenäisyyteen johtanut ponnistelu muuntautui valistusaatteista inspiroituneissa amerikkalaistajunnoissa juhlalliseksi kamppailuksi tyrannia, Englannin kuningas Yrjö III:ta vastaan.

Juhlittu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, jonka legendaarisen lauseen mukaan “kaikki ihmiset on luotu samanarvoisiksi”, on itse asiassa suurimmalta osaltaan lista brittidespootin amerikkalaisalamaisiinsa suuntaamista julmuuksista. Nykynäkökulmasta ne tosin hieman kalpenevat sille, että julistuksen laatija Thomas Jefferson ja monet muut itsenäisyyssankarit pitivät Afrikasta pakolla tuotuja miehiä, naisia ja lapsia orjinaan. Tuolloista ’vapaustaistelun kulta-aikaa’ joka tapauksessa ihannoivat teekutsuilijat ovat nyt samaistaneet itsenäisyyttä edeltäneen hallitsijasuhteen omaan ’Kuningas Barack I:een’ kohdistettuun vastarintaansa. Kuten Palin argumentoi, “meillä oli vallankumous vuonna 1776, koska emme pidä kuninkaista.”

Ja kun vapautta vihaavaa itsevaltiasta kammetaan valtaistuimelta, edustajainhuoneen kanne on näennäistä näpertelyä. Palinin sanoin ”juristeja ei taistelukentällä kaivata!” Teekutsuliikkeen mielestä Obama tulisikin asettaa välittömästi virkasyytteeseen. Vakiintunut suomenkielinen käännös ei tosin tavoita menettelyn erikoislaatuisuutta. Virkasyyte eli impeachment on kongressissa käytävä oikeudenkäynti, jossa ei kuitenkaan jaella esimerkiksi rikostuomioita. Se on ainoa työkalu, jolla presidentti tai korkeimman oikeuden tuomari voidaan erottaa. Perustuslaki mahdollistaa menettelyn kuitenkin pelkästään ”vakavista rikoksista ja väärinkäytöksistä”.

Kuten koko perustuslaki, tämä ilmaus on monimerkityksellinen. Palin on muiden joukossa pyrkinyt alleviivaamaan, ettei sanamuoto edellytä syyllistymistä tavanomaisiin rikoksiin. Tällöin impeachment voisi tulla kyseeseen poliittisena sanktiona samaan tapaan kuin eduskunnan epäluottamuslause pääministerille Suomessa. Vastaavaa pykälää hyväksikäytettiin juuri näin esimerkiksi vallankumouksen ajan Ranskassa.

Virkasyytteiden historiasta Palin on kuitenkin ollut hiljaa. Jo ensimmäinen “impeachaus” vuonna 1868 ehti nimittäin luoda kauaskantoisen, mutta päinvastaisen ennakkotapauksen. Virkasyyte tuolloista demokraattipresidentti Andrew Johnsonia vastaan liittyi nykynäkökulmasta katsottuna varsin arkipäiväiseen nimityskiistaan. Kun näennäisesti oikeudellisen operaation taustalta tuntui pilkistävän perinteisen poliittinen ajojahti, kongressista löytyi lopulta riittävästi republikaaniedustajia vastustamaan puolueensa valtavirtaa.

Sen jälkeen virkasyytteeseen on edetty kahdessa hivenen tunnetummassa tapauksessa. Kun paljastui, että Richard Nixon oli yrittänyt suojella Watergate-hotellille murtautuneita alaisiaan rikossyytteiltä, jopa ’omat’ republikaaniedustajat kääntyivät häntä vastaan. Kongressi olisi erottanut Nixonin vuonna 1974, ellei hän olisi ehtinyt erota ennen lopullista äänestystä. 25 vuotta myöhemmin edustajainhuoneen republikaanit haistoivat puolestaan verta Bill Clintonin valheista Lewinsky-skandaalin virallisemmissa sivujuonteissa. Tuolloinkin yleinen mielipide ja suuri osa republikaaneista katsoivat syytteen liioitelluksi, eikä erottamiselle kertynyt riittävää kannatusta.

Luovaa lainluentaa vaalien alla 

Kampanjointi Clintonin virkasyytteellä oli ehtinyt kostautua republikaaneille jo tappiollisissa vuoden 1998 kongressivaaleissa. Juuri poliittisten riskien takia edustajainhuoneen republikaanien johtaja John Boehner on nyt alleviivannut, ettei oikeusjuttu ole mikään esinäytös virkasyytteelle. Maltillisempia äänestäjäryhmiä ei haluta vieraannuttaa. Boehnerin mukaan virkasyytteestä tuntuvatkin jauhavan lähinnä demokraatit, joiden vaalirahoitusta uhkakuva onkin kartuttanut.

Edustajainhuoneen juttu ei ratkea ennen vaaleja. Vaikka kanteen virittelyyn uhrataankin parhaillaan professoritason panoksia, useimmat asiantuntijat eivät usko sen läpimenoon oikeusteknisistä syistä. Edustajainhuoneen on vaikea todistaa kärsineensä ’vahinkoa’ asiaankuuluvan juridisen jargonin tarkoittamalla tavalla. Ja vaikka tämä este ylitettäisiin, tapaus on kaukana läpihuutojutusta. Korkeimman oikeuden konservatiivituomari Antonin Scalia on muistuttanut aiemmissa ratkaisuissaan ylikansallisesta yleistotuudesta, joka liittyy niin toimeenpano- kuin tuomiovallankin käyttöön: molempiin on usein sisäänrakennettu väistämätön annos tosiasiallista lainsäätämistä – oli kyse sitten Yhdysvaltain presidentistä tai suomalaisesta poliisista.

Joka tapauksessa kanteen perimmäiset päämäärät ovat PR-puolella. Samoista syistä kongressissa ei heilauteltu vastaavalla kiihkolla perustuslakia Obaman ilmoitettua syyskuussa, ettei hän katso tarvitsevansa kongressin valtuutusta ilmaiskuihin Isis-järjestöä vastaan Irakissa ja Syyriassa. Sen sijaan monet valtiosääntöoikeuden asiantuntijat älähtivät tulkinnan laittomuudesta. Republikaanien valtavirralle ero on siinä, että amerikkalaiskaulojen katkomiset ovat vakuuttaneet iskujen kannalle myös heidän kantaäänestäjänsä, jotka ovat muutenkin tavanneet toivoa ’vapaan maailman johtajalta’ haukkamaista ulkopolitiikkaa.

Kun maailman mahtavimman ihmisen vallankäytölle määritetään rajoja, ratkaiseva mittatikku ei lopulta piile ruumisvuorten korkeuksissa tai lakikirjojen pykälissä, vaan keskivertoamerikkalaisen korvien välissä.

Artikkelikuva: JamesDeMers / Pixabay

Julkaisu Amerikan kuninkaan raastupareissu avaa ironisen ikkunan myös suomalaiseen valtaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuolloin syksyllä 2009 astui voimaan Lissabonin sopimus, jonka muutokset sanelevat sunnuntaisenkin eurovaalin asetelmat. Vuosikymmeniä keskustelukerhoksi haukuttu parlamentti vahvistui, vaikkei siitä vieläkään tullut vaikkapa eduskunnan kaltaista suvereenia lainsäätäjää. Käteen jäi kuitenkin esimerkiksi veto-oikeus torjua unionin uudet kansainväliset sopimukset.

Jokerikortti lyötiin pöytään helmikuussa 2010, kun parlamentti hylkäsi eurooppalaisten pankkitietojen luovuttamista yhdysvaltalaisviranomaisille koskevan SWIFT-sopimuksen. Esimerkiksi Suomessa saaga ei kiinnostanut ketään. Se oli kuitenkin etusivun juttu saksankielisessä Euroopassa, missä huoli isoveljen valvonnasta on Gestapo- ja Stasi-traumojen jäljiltä muurattu kansantajuntaan.

Kakkostason poliitikkojen kansoittamaksi mielletyssä parlamentissa käynnistyivät poikkeukselliset kekkerit. Tämä oli jotain muuta kuin tylsät tullikoodeksit tai väsähtäneet veroartiklat! Ylimielisille jenkeille laitettiin konkreettisesti kampoihin nykyaikaisessa teknologia-asiassa, jolla oli ymmärrettävä yhteys eurokansalaisen arkeen. EU:n ainoalle vaaleilla valitulle toimielimellehän pyrkimys äänestäjäkunnan miellyttämiseen on ammatillinen itsestäänselvyys.

Sauma menestysreseptin toistamiseen avautui pian, vieläpä trendikkäällä nettikuorrutuksella. EU, USA ja useat muut maat olivat neuvotelleet salaisesti jo vuosia ACTA-sopimuksesta, jolla pyrittiin uuteen maailmanlaajuiseen vähimmäistasoon tekijänoikeus- ja tavaramerkkisuojassa. Huhuttiin, että sopimus tukaloittaisi tavallisten eurooppalaissurffaajien asemaa.

Kuriositeetti kohderyhmän poliittisesta potentiaalista oli havaittu jo vuoden 2009 eurovaaleissa, kun ruotsalaisen piraattipuolueen edustajat rynnivät parlamenttiin. Aiheistolla ratsastaneiden meppien parvi on kuitenkin kuluneella kaudella ylittänyt kaikki puoluerajat. EU-vaaleihin teema onkin harvinaisen luonteva, sillä tekijänoikeuslait tosiaan ovat unionin toimivallassa. Väistyvä parlamentti ei kuitenkaan päässyt puuttumaan alan säädöksiin, koska muut EU-elimet eivät tehneet lakialoitteita.

Sen sijaan Yhdysvalloissa tulivat vuodenvaihteessa 2012 vireille lakipaketit SOPA ja PIPA. Ne olisivat esimerkiksi lisänneet verkkopalvelujen velvollisuuksia tukkia piraattisisältöjä. Pykäliä kiinnostavampi oli nettiyhteisöissä sirinnyt suurvastustus, joka käänsi pikaisesti kongressiedustajien päät. Wikipedian kaltaisten massasivujen protestipimennykset tutustuttivat hankkeen myös muulle maailmalle.

Kohu uhkaavasta “internetin rikkoutumisesta” tuli taivaanlahjana eurooppalaisaktivisteille. Amerikkalaisten kirjainyhdistelmien pahaenteisyyden klangi pyrittiin kaikin voimin samaistamaan ACTA:an, joka oli edennyt ratkaisevaan hyväksymisvaiheeseen. “Digitaalisia oikeuksia” puolustavat kansalaisjärjestöt näkivät mahdollisuuden peitota pikkurahalla ja sosiaalista mediaa hyödyntäen Brysselissä perinteisesti hallinneet teollisuuslobbarit. Vastarinta huipentui mielenosoitusten aaltoon Varsovasta Tukholmaan. Lopulta parlamentti tyrmäsi ACTA:n. Täysistunnossa ilakoitiin “internetin vapauden” ja demokratian “pelastumista”.

Oikeasti ACTA ei olisi kuitenkaan sanottavammin muuttanut lakeja eurooppalaiselle netinkäyttäjälle. Globaali mammuttihanke siis kompastui ironisesti kohderyhmään, jonka tilanteeseen se ei olisi välittömästi vaikuttanut.

Toisaalta twitter-teknokraattien masinoimista meppiyhteydenotoista virinnyt vaikutelma maanosan yhdistäneestä ACTA-rintamasta oli pitkälti harhaa: oikeasti useimmat eurooppalaiset eivät ole kuulleet siitä vieläkään. Vastaavasti valtaosa vaikkapa suomalaisäänestäjistä tulee vähät välittämään verkkoasioista sunnuntaisissa äänestyskopeissaan.

Elämiemme nettiytyessä on silti väistämätöntä, että sama kehitys kaikkine ulottuvuuksineen jatkuu myös politiikassa. Ja tosiaan: vaikka monet tärkeät EU-hankkeet tapaavatkin lipua ohi julkisen huomion, nykysuomalaisen arjen kannalta ovella ovat nyt varsinaiset lähivaalit.

Esimerkiksi parhaillaan europarlamentissa muotoutuvalla tietosuoja-asetuksella kaavoitetaan kauaskantoisesti myös meikäläisten facebook-käyttäjien oikeuksia. Yksityisyysasioissa monet eurooppalaiset ovat alkaneetkin “saksalaistua”, vaikka massat ovat niissäkin kohauttaneet olkiaan esimerkiksi Edward Snowdenin paljastuksille.

Monen mepin pettymykseksi asetusta ei kuitenkaan saatu maaliin ennen vaaleja. Sama aikaraja tykytti tuolle teleäänestykselle, johon nettiaktivistit onnistuivat painostamaan enemmistön myös ns. verkkoneutraliteetin tueksi. Dramaattinen äänestys oli siis paljossa vaalinalusperformanssi: kantojen muuttuminen lainsäädännöksi edellyttää vielä jäsenmaiden siunausta, joka vaikuttaa erittäin epävarmalta.

Lehtereillä puhelintaan räpläävä eurooppalainen kuluttaja lähtee siis metsästämään pääsyä parlamentin langattomaan verkkoon: oikeasti niistä roaming-maksuista ei päästä eroon ihan pian.

Kirjoittaja on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tohtorikoulutettava, joka työskenteli Euroopan parlamentissa 2009-2010 ja palasi vastikään tutkimusvierailulta Brysselin VUB -yliopiston Institute for European Studies -tutkimuslaitoksesta. Väitöskirjassaan ”Tale of Three Utopias: Critical Theory of EU Law in the Internet” Jyrkkiö käsittelee internet-sääntöjen muodostumista Euroopan unionissa. (https://twitter.com/jyrkkio, lassi.jyrkkio@utu.fi)

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Europarlamentti oppi kumartamaan nörteille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.