Nykyaikainen tutkimus ponnistaa tutkimusperinteestä, jolla on tiettyjä painotuksia. Siksi jotkut muut näkökulmat jäävät vähemmälle huomiolle. On tavallista, että tutkimuksen painotukset muuttuvat ajan myötä, kun aiemmat tutkimussuunnat jäävät historiaan ja uusia avataan. Tutkijoiden huomio kiinnittyy ymmärrettävästi asioihin, jotka herättävät huomiota – muutokset maailmalla vaikuttavat näin myös tutkimuksen suuntiin, oli kyse sitten koronaviruspandemiasta tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Jälkimmäinen mainituista palautti monet klassiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset koulukunnat, tutkijat ja teoriat tieteelliseen ja julkiseen keskusteluun. Vastauksia muuttuneeksi koettuun maailmanjärjestykseen ovat etsineet yhtä lailla tutkijat, journalistit ja tavalliset kansalaiset. Tutkijoilta on odotettu selkeitä kannanottoja kehittyviin tilanteisiin, joista tutkimuksellista varmuutta ei ole ehtinyt vielä kehittyä. 

Onkin syytä miettiä, missä määrin perinteinen turvallisuuskäsitys on haastanut vanhoja totuuksia ja missä määrin vanhat totuudet ovat vahvistuneet – ja mitä tämä on merkinnyt tutkimuksen sokeille pisteille.

Tutkijoiden katseen suuntautumisen myötä sokeat pisteet tarkoittavat myös hiljentyneitä – jopa hiljennettyjä – ääniä. Sokeat pisteet liittyvät siten suoraan valtasuhteisiin paitsi tutkimuskohteiden, mutta myös tutkijayhteisöjen välillä ja sisällä. 

Uusia tutkimussuuntauksia edustavat tutkijat voivat törmätä voimakkaaseen ”portinvartiointiin” esimerkiksi tieteenalan arvostetuimmissa julkaisukanavissa vakiintuneiden tutkimussuuntien edustajien toimesta. Raadissa keskustellaan niin klassisista kuin uusistakin tutkimusteemoista, mutta huomioiden myös tutkimuksen inhimillisen tekijän – tutkijat itse. 

Tämä Politiikasta-raati pohjaa Politiikasta-lehden järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) konferenssissa 6.-7.5.2022. Keskustelua ohjasi Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen. Panelisteina keskustelussa ja tässä Politiikasta-raadissa ovat väitöskirjatutkija Mikko Räkköläinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Tiina Vaittinen Tampereen yliopistosta, tutkijatohtori Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Leena Vastapuu Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta.

Raati aloittaa haastavalla kysymyksellä tutkijoille: mitä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa sokeat pisteet tarkoittavat teille?

Anna: Tutkijana olen kiinnostunut ensisijaisesti käsitteistä ja poliittisista debateista. Sokean pisteen kysymys on yhtäältä menetelmällinen, liittyen vallalla oleviin tulkintoihin eri kysymyksistä, ja toisaalta kuvaa aiheita, jotka pysyvät marginaalissa. 

Mahdollisina sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen. Esimerkiksi avoin julkaiseminen ja toimituskuntien ja arvioitsijoiden näkökulmien monipuolisuuden lisääminen ovat yksi keino, joilla tutkimuksen saavutettavuutta ja näkökulmien moninaisuutta voidaan pyrkiä lisäämään. 

Mikko: Luulen, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet eivät liity yksittäisiin ilmiöihin ja näkökulmiin vaan niiden välisiin yhteyksiin, joita emme syystä tai toisesta tunnista. Koska emme hahmota yhteyksiä, emme tunnista joidenkin pimentoon jäävien ilmiöiden arvoa ja relevanssia alan ydinkysymyksille. Tämä tunnistamisen vaikeus ei ole ensisijaisesti yksilöiden ongelma, vaan liittyy akateemisten organisaatioiden vallankäyttöön, sekä rahoittajien ja muiden sidosryhmien ymmärrykseen tutkimuksesta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Sokeina pisteinä voi pitää myös tieteellisten julkaisujen saavutettavuutta tai samankaltaisuutta, jolloin julkaisujen antama kuva tutkimuksellisista näkemyksistä tai aiheista on hyvin yksipuolinen.

Tiina: Olen erikoistunut globaaliin hoivan ja terveydenhuollon poliittiseen talouteen ja etiikkaan, myös rauhalle ja turvallisuudelle keskeisenä kysymyksenä. Alamme kansainvälisissä piireissä tutkimukselleni löytyy useita lokeroita, ja olen saanut tutkimukselleni tunnustusta. Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa aiheeni on kuitenkin nähty kummajaisena: ei kansainväliselle politiikalle, saati ulkopolitiikan käytännöille merkittävänä kysymyksenä. 

Jopa monitieteinen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopolis hylkäsi joku vuosi sitten hoivan poliittista taloutta käsittelevän teemanumeroideamme – aihe ei ollut relevantti rauhan ja konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimukselle. Koronapandemian tullen toki kaikilla olikin sitten aiheesta sanottavaa ja asiantuntemusta.

Leena: Sokeita pisteitä on mielenkiintoista lähestyä näköaistin sijaan kuuloaistin kautta. Esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä puhuttu hiljaisuuksista ja niiden kuuntelemisesta – siitä, että melun keskellä olevat hiljaisuuden alueet ovat täynnä informaatiota, puhumattomia ”itsestäänselvyyksiä” ja kipeitä salaisuuksia. Tämä pätee kaikenlaisiin sosiaalisiin ryhmiin perheistä ja työporukoista kokonaisiin tieteenaloihin. 

Suomalaisessa kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa koen olevani feministitutkijana yhtäältä hiljennetty esimerkiksi uramahdollisuuksien olemattomuutena, mutta toisaalta tunnen myös painetta rikkoa hiljaisuuksia erityisesti tulevia tutkijasukupolvia ajatellen. Kansainvälisessä tarkastelussa näyttääkin absurdilta, ettei Suomessa ole yhtään feministitutkijaa kansainvälisten suhteiden professorina. 

Voitteko kuvata miten sokeat pisteet tutkimuksessa ovat vaikuttaneet omaan tutkimukseenne tai uraanne tutkijoina?

Leena: Palkitusta väitöskirjastani huolimatta tieteellinen urani käytännössä tyssäsi väittelyyn ja sen jälkeen saamaani lyhytaikaiseen jaksoon tutkijatohtorina (postdoc). Päädyin joiksikin vuosiksi yliopiston ulkopuolisiin, sinänsä hyvin mielenkiintoisiin tehtäviin, jolla on ilman muuta ollut vaikutuksensa esimerkiksi julkaisuluettelooni. Vaikka kaikki meni lopulta hyvin ja ajauduin apulaisprofessoriksi Ruotsiin, tutkijanpolkuni on ollut kaikkea muuta kuin suoraviivainen. 

Haluan myös huomauttaa, ettei tapaukseni suinkaan ole poikkeus vaan sääntö. Kaikki tuntemani suomalaiset kansainvälisen politiikan alan feministitutkijat ovat päätyneet joko muihin oppiaineisiin tai paenneet ulkomaille. Portinvartijat ovat olleet tiukkoina.

Tiina: Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin. Tutkimusaiheisiini liittyvät verkostot olen rakentanut muiden tieteenalojen varaan väitöskirjan alkutaipaleelta saakka. Nykyään olen monitieteinen yhteiskuntatieteilijä ilman omaa tieteenalaa: kuulun moneen paikkaan, enkä minnekään. Tällä hetkellä vien yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa muun muassa urologian kansainvälisille kentille. 

Hyödyn pakon alla opitusta poikkitieteellisyydestä: liikun diskurssista toiseen vikkelästi, ja ymmärrän ilmiöiden välisiä yhteyksiä monialaisesti. Työnhauissa en kuitenkaan pärjää. Poikkitieteellisyyttä ylistetään juhlapuheissa, mutta yliopistojen urapolut ovat Suomessa tieteenalasidonnaisia ja piirit pieniä. Näin etenkin kansainvälisten suhteiden oppiaineessa – eli siellä, mistä olen kotoisin, mutta jonka kapeasti määritellylle suomalaiselle kentälle asiantuntemukseni ei tunnu sopivan. 

Taustani on vankasti kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksessa. Suomessa olen aiheineni näillä aloilla yksin.

Mikko: Työni keskiössä oleva kaupallisten palveluntuottajien rooli valtioiden sotilaallisen toiminnan tukena on mielestäni esimerkki sokeasta pisteestä. Kaupallisen sotilaspalvelualan tutkimuksen merkityksen ymmärtämiseksi täytyy tunnistaa kaupallisten yritysten ja sotilaallisen turvallisuuden moninaiset yhteydet. Julkisen sektorin monopoli sotilaalliseen toimintaan on kuitenkin syvällä istuva ajattelutapa, ja olen usein joutunut perustelemaan kaupallisten toimijoiden relevanssia suhteessa siihen. Toisaalta olen siinä onnellisessa tilanteessa, että pystyn linkittämään ilmiön ja oman tutkimukseni selkeästi ja konkreettisesti tieteenalalla yleisesti merkitykselliseksi tunnustettuun sotilaallisen turvallisuuden teemaan.

Anna: Omassa tutkimuksessani olen kiinnostunut kansainvälisten suhteisiin liittyvistä teemoista ja aiheista, mutta olen lähestynyt niitä etenkin poliittisen tutkimuksen keinoin, eli ajatuksella, että myös kansainvälistä politiikkaa voi lähestyä kuten mitä tahansa politiikkaa. Täten oppialakohtaisista samanlaisuuksista huolimatta (historia, politiikan tutkimus, kansainväliset suhteet) on tietynlaisena haasteena se, miten löytää omalle tutkimukselleen tutkimusyhteisö, johon linkittyä. 

Laaja poikkitieteellisyys on siten haastavampaa kuin perinteisiin tieteenaloihin keskittyminen. Tiina omassa vastauksessaan toikin hyvin esille verkostojen löytämisen tärkeyden.

Jos mietimme laajemman yleisön tiedonhalua liittyen tutkimukseen, etenkin nyt Venäjän hyökkäyksen myötä, uskotteko, että keskittyminen klassisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiin uhkaa kasvattaa sokeiden pisteiden kokoa tai määrää? Vai onko liioiteltua ajatella, että vanhat ulko- ja turvallisuuspoliittiset painotukset hallitsisivat yhä kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kenttää?

Anna: Toisen maailmansodan jälkeen ja esimerkiksi YK:n perustamisen yhteydessä luotiin erilaisia viitekehyksiä sodan ja rauhan ylläpitämiseen sekä tulkintakehyksiä tapahtumiin, kuten kansanmurha. Ei kuitenkaan ole enää selvää missä määrin keskeiset periaatteet, käsitteet ja instituutiot, kuten YK:n turvallisuusneuvosto tai oikeudenmukaisen sodankäynnin periaatteet toimivat nykypolitiikan kontekstissa. Yhtäältä olemme nähneet sodankäynnin muuttumisen valtioiden välisistä konflikteista ja tavat, joilla sotaa käydään sotilaslennokki-operaatioista hybridisodankäyntiin ja toisaalta rauhan ylläpitämisen edellytysten lisääntymiseen. 

Esimerkiksi YK on pyrkinyt tuomaan eri toimijoita yhteen ja turvaamaan rauhan edellytyksiä monelta kantilta jo ennen konfliktien syntymistä. Venäjän hyökkäys kuitenkin osoitti, että helposti solahdetaan vanhoihin kehyksiin, ja että esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat eivät ole olleet halukkaita luopumaan omista etuuksistaan veto-oikeuden käytössä. Sokea piste voikin liittyä siihen, että suurvaltapolitiikka paluun myötä myös katsantokannat määritellään sen mukaisesti. 

Mikko: Perinteisille painotuksille on nyt paljon kysyntää. Se on minusta kiistatonta Venäjän hyökkäyssodan jälkeen medioissa vakiokasvoiksi valikoituneiden tutkijoiden ja laajemmassa kansalaiskeskustelussa käytettyjen argumenttien perusteella. Vaikka nämä lähestymistavat tuottavat hyödyllistä ymmärrystä, pelkään pahoin, että niiden rooli kasvaa rauhantutkimuksen, feministisen tutkimuksen ja muiden kriittisten, tietyssä mielessä konsensusta haastavien lähestymistapojen kustannuksella. Tässäkin suhteessa korostuu se, etteivät sokeat pisteet ole tiedeyhteisön sisäsyntyinen ilmiö vaan muodostuvat vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Tiina: Nykyaikainen kansainvälisen politiikan teoria, joka tunnustaa tunteiden ja ruumiillisten aikajatkumoiden kietoutumisen maailmanpolitiikkaan antaisi työkaluja tilanteen monipolviseen analyysiin, mutta keskustelu on yllättävän kapea-alaista. Keskustelua ovat hallinneet perinteiset, jopa kylmän sodan aikaiset teoriat ja sotatiede. Asiantuntijoiden joukossa on onneksi nähty myös naisia, mutta feministisen turvallisuustutkimuksen asiantuntijoita ei juurikaan.

Esimerkiksi venäläisten sotilaiden tekemät joukkoraiskaukset Butšassa ja muualla ovat järkyttäneet raakuudellaan. Feministiset sodan ja rauhan tutkijat kuitenkin tiesivät heti hyökkäyspäivänä, että kaikki tämä tullaan vielä näkemään – ja miksi. 

Seksuaalinen väkivalta on raaka sodankäynnin väline, jota käytetään myös imperialististen armeijoiden moraalin murentamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Feministinen kansainvälinen politiikka tuntee sodan teemat, usein syvemmin ja laajemmista näkökulmasta kuin perinteisempi analyysi. Tämä voisi näkyä myös suomalaisessa keskustelussa.

Leena: Ilman muuta sodan ja rauhan kysymysten tulee olla kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ytimessä. Uskon kuitenkin, että teoreettisten lähtökohtien tulisi olla moninaisia ja moniäänisiä, ja ettei alan tutkimus voi olla ainoastaan konflikteihin keskittyvää. Palaan taas hiljaisuuksiin. Olisi nimittäin tärkeää pohtia, keiden näkökulmista ja mistä olettamuksista ponnistaen erilaisia analyyseja tuotetaan. Kansainvälinen politiikka koskettaa meitä kaikkia, toisia hyvin konkreettisesti – esimerkiksi parhaillaan Ukrainassa. 

Mutta entäpä jos voimapoliittisten laskelmien ohella kysyisimme vaikkapa, miten Venäjän hyökkäyssota näyttäytyy köyhimmissä maissa? Olin esimerkiksi hiljattain yhteydessä Monroviaan, jossa ruuan kallistuminen ja bensan hinnan yhtäaikainen nousu olivat ajaneet lukemattomia pienyrittäjiä konkurssiin. 

Miten tutkijoina hahmotatte suhteenne esimerkiksi laajempiin tiedettä yleistajuistavisiin ja vaikkapa median kautta käytäviin keskusteluihin? Voimmeko tutkijoina tehdä enemmän osallistuaksemme julkiseen keskusteluun niin, että sokeat pisteet saavat huomiota?

Leena: Haluan aloittaa toteamalla, että esimerkiksi Politiikasta-lehti on mitä erinomaisin väylä sokeiden pisteiden perkaamiseen. Yleisemmällä tasolla toteaisin, että totta kai meillä tutkijoina on velvollisuus tuoda esille tutkimustuloksiamme yliopistoyhteisöä laajemman yleisön tietoisuuteen – jo senkin takia, että monen meistä työ rahoitetaan verovaroin. 

Samalla tutkijan arki on äärimmäisen kuluttavaa ja vaativaa jo ilman julkiseen keskusteluun osallistumistakin, ja on tutkijoita, joille tällainen keskustelu on suorastaan vaarallista. Olen itse pyrkinyt yleistajuistamaan tutkimustuloksiani muun muassa taiteilijayhteistyön kautta, sillä taiteilijoilla on kyky ravistella katsojan tunteita ja tunnereaktioista syntyy halu toimia. 

Tiina: Nostaisin tässä katseen yksittäisten, marginaalissa työskentelevien tutkijoiden viestintävastuusta laajempaan suomalaisessa kansainvälisessä politiikassa vallitsevaan rekrytointipolitikkaan. Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa. He osaavat kyllä opettaa myös ne perinteisemmät teoriat, sillä valtavirta kuuluu kaikkien peruskoulutukseen. 

Valtavirran lisäksi he voisivat kuitenkin varustaa politiikan tutkimuksesta valtionhallintoon työllistyvät opiskelijat laajemmalla osaamisella siitä, mitä kaikkea kansainvälinen politiikka on nyt ja tulevaisuudessa. Miten politiikan tutkimuksesta valmistuvilla voisi olla esimerkiksi olla keinoja valmistautua tulevaisuuden pandemioiden hallintaan, kun yksikään politiikan tutkimuksen koulutus ei varusta opiskelijoitaan ymmärtämään sosiaali- ja terveysjärjestelmää, sen rakenteita, globaalia hallintaa sekä ylikansallisia taloudellisia ja eettisiä kietoutumia? 

Näitä ja monia muita aiheita on maailmalla tutkittu pitkään kansainvälisen politiikan ja ulkopolitiikan kysymyksinä. Miksei Suomessa? Kyse ei ole vain urapoluista, vaan siitä, mihin suuntaan suomalainen maailmanpolitiikan ymmärrys kehittyy.

Paras keino saada sokeille pisteille huomiota mediassa on laajentaa tieteenalan rekrytointipolitiikkaa siten, että vakituisissa tehtävissä olevien joukkoon palkataan ihmisiä, jotka työskentelevät marginaaleihin ajettujen aiheiden parissa.

Mikko: Julkiseen keskusteluun osallistuminen omien mahdollisuuksiensa mukaan on mielestäni osa ammattia ja myös tietynlainen moraalinen velvollisuus. Akateemisen maailman kehittyminen yhä ahtaammaksi jättää tälle valitettavasti vähemmän aikaa. Toisaalta mediaesiintymiset ja varsinkin omaehtoinen julkinen kirjoittaminen ovat tutkijan vapainta tilaa, jossa on mahdollisuus tuoda esiin sellaisia näkökulmia, joita akateemisen rahoituksen ja julkaisemisen käytännöt eivät välttämättä päästäisi läpi. 

Esimerkiksi olen itse julkaissut Politiikasta-lehdessä kirja-arvioita konservatiiviselta kantilta sananvapauden ja vähemmistöjen oikeuksien kaltaisia aiheita käsittelevistä teoksista, koska julkinen keskustelu näistä aiheista menee usein poteroista huuteluksi. Toivon, että teosten argumentaation avaamisella ja käsitteellistämisellä olisi mahdollista viedä keskustelua hiukan eteenpäin.

Anna: Omasta näkökulmasta katsottuna tutkijoille on tärkeä tehtävä osallistua keskusteluun eri yhteyksissä eikä pelkästään mediassa tai yleisöpuheenvuorojen kautta. Olen kokenut itselle mielekkääksi toimia akateemisissa luottamustehtävissä, esimerkiksi julkaisujen toimituksissa kuten Valtiotieteellisen yhdistyksen Pro et Contra. Book Series from the Finnish Political Science Association -kirjasarjan tai tieteellisten seurojen johtokunnissa. Tällöin itselläni on mahdollisuus olla mukana erilaisissa keskusteluissa ja tuoda mahdollisia sokeita pisteitä esille sekä olla mukana tiedeyhteisön edistämisessä. 

Tutkija tietenkin työskentelee ensisijaisesti ajatellen, mutta usein myös tuntien – pään ohella tutkija käyttää sydäntään. Kun maailma on myllerryksessä, tutkija voi hakea turvaa objektiivisesta etäisyydestä, mutta uhraamatta tutkimuksen inhimillistä tekijää. Miten omassa tutkimuksessanne tunteet ottavat tilaa työskentelyssänne ja miten suhtaudutte niihin?

Anna: Tutkijoiden oletetaan usein kommentoivan ajankohtaisia aiheita, mikä aiheuttaa omat haasteensa. Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektin (saks. Verfremdungseffekt) käsitettä mukaillen on usein tarpeellista etäännyttää itsensä tutkimuskohteesta, jotta siihen voidaan suhtautua kriittisesti tai poliittisen kohteena olevana, eikä niinkään jonakin annettuna.

Itse olen tutkinut sotaan ja poikkeustilaan liittyviä keskusteluja liittyen lähinnä asevoimien käytön auktorisointiin, mutta ajatellut hieman samalla tavalla kuin Mikko omassa vastauksessaan alla, että asioiden tarkastelu ja analysointi sekä niiden tuominen keskusteluun purkavat auki niihin liittyviä kysymyksiä.

Mikko: Olen tutkinut kaupallista sotilaspalvelualaa ja muita konflikteihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä niin kauan, että olin jo etäännyttänyt itseni hyvinkin kauas näihin ilmiöihin liittyvästä inhimillisestä kärsimyksestä. Kuten paneelikeskustelussa kerroin, tyttäreni syntymä on kuitenkin hyvinkin tehokkaasti purkanut rakentamani suojamuurit. Jäljelle on kuitenkin jäänyt modernistinen edistysusko siihen, että tutkimustyöni on yksi pieni osa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen kehityksessä, joka ajan kuluessa tulee vähentämään konflikteja ja kärsimystä maailmassa.   

Tiina: Tutkijan, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, ei ole mahdollista työskennellä ”pelkillä aivoillaan” ja tunteistaan erillään. Myös tunnekylmyys tutkimusaihetta kohtaan on tunnetyötä. Tutkimustyömme ei tapahdu jossain ruumistamme irrallisessa paikassa. Se, miten ja millaisista asemista käsin maailmaa tarkastelemme, vaikuttaa aina tuottamaamme tietoon. 

Etäännyttämisen sijasta tutkijan olisi aina rehellistä tarkastella tunteidensa vaikutusta analyysiin. Etnografiassa ja monissa feministisissä tutkimusperinteissä tämä tunnustetaan: tunteiden havaitseminen niiden peittämisen sijasta lisää objektiivisuutta. En itse tutki tällä hetkellä sotaan liittyviä aiheita, eikä minun ole onneksi tarvinnut julkisesti analysoida Venäjän hyökkäyssotaa tai siihen liittyvää keskustelua. Olen silti toki analysoinut – ja tuntenut, itkenyt, pelännyt. 

Vaikka tässä sodassa ei ole edes kyse ”meistä”, Ukrainan tilanne nostaa Suomessa pintaan moninaisia ylisukupolvisia traumoja sota-ajan ja sodanjälkeisestä Suomesta. Ne muokkaavat keskustelujamme ja keskusteluissa viriäviä konflikteja – ehkä myös tieteellistä analyysiamme. Tämä olisi hyvä tiedostaa.

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia.

Leena: Viittasinkin jo tunteisiin edellisessä vastauksessani tutkimustulosten yleistajuistamisen yhteydessä. Tunteet ovat työni keskiössä. Niiden perusteella valitsen tutkimusaiheeni (häilyvä tunne, että tässä asiassa on jotakin), maailmanpolitiikka on tunteiden lävistämää ja siksi äärimmäisen tärkeä analyysin elementti, ja tutkijana ja opettajana käytän tunteita ilmaisun välineenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin tunteiden vietävänä ja sen vuoksi epäanalyyttinen. 

Uskon, että tunteiden lukutaito on tutkijalle elintärkeää niin analyyttisesti kuin oman jaksamisenkin takia. Esimerkiksi pelottavin ja samalla opettavaisin hetki omalla tutkijanurallani on ollut, kun eräässä haastattelutilanteessa huomasin olevani tunteellisesti turta. Oli hyväksyttävä, että minun oli levättävä, vaikken olisi millään malttanut.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori, rauhan- ja konfliktintutkija sekä Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee tällä hetkellä globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. 

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Leena Vastapuu toimii apulaisprofessorina Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa. Hänen tutkimuksensa käsittelee sodankäynnin sukupuolikysymyksiä erityisesti tyttö- ja naissotilaiden näkökulmista sekä kansainvälisten suhteiden feminististä teoriaa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen sokeat pisteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisen kautensa Liberian presidenttinä tänään päättävä Ellen Johnson Sirleaf on tuttu näky juhlavastaanotoilla. Afrikan ensimmäistä vapailla vaaleilla valittua naisjohtajaa on muistettu esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimmalla siviilikunniamerkillä (2007), Afrikan tasa-arvopalkinnolla (2011) sekä Indira Gandhin rauhanpalkinnolla (2012).

Vuonna 2011 Sirleafille myönnettiin Nobelin rauhapalkinto yhdessä liberialaisen Leymah Gboween ja jemeniläisen Tawakkul Karmanin kanssa.

Sirleaf on rikkonut monia lasikattoja. Presidentin tehtävänsä lisäksi hän oli ensimmäinen naisjohtaja YK:n kehitysohjelman Afrikan aluetoimistossa sekä Länsi-Afrikan talousyhteisön ensimmäinen naispuheenjohtaja. Kyseessä on siis monella tapaa rohkea ja esimerkillinen nainen.

Ensimmäisen kauden lupaava alku

Tasa-arvotyöllä kansainvälisesti profiloituneen Sirleafin perintö on kuitenkin omassa maassaan synkempi. Kun presidentti astui valtaan vuonna 2006, oli Liberia kahden peräkkäisen sisällissodan runtelema valtioraakile.

Sirleaf nähtiin raikkaana tuulahduksena raunioiden keskellä, ja lukuisat naisjärjestöt kävivät väsymätöntä kampanjointia idolinsa puolesta. ”Mitä mies voi tehdä, nainen voi tehdä paremmin”, muodostui lentäväksi lauseeksi katujen täyttyessä ”Ma Ellenin” tukijoista. Odotukset olivat korkealla.

Alussa näyttikin lupaavalta. Esimerkiksi heti vuonna 2006 uudistettiin raiskausta koskeva lainsäädäntö ja lanseerattiin kansallinen ohjelma tyttöjen koulunkäynnin lisäämiseksi. Samana vuonna Liberia muotoili ensimmäisenä Afrikan valtiona oman toimintaohjelmansa YK:n ”Naiset, rauha ja turvallisuus” -päätöslauselman toteuttamiseksi.

Jos tarkastellaan ainoastaan näitä sekä lukuisia muita Liberian kansallisia ja kansainvälisiä sitoumuksia, maa näyttäytyy tasa-arvon mallioppilaana. Tässä lienee myös syy Sirleafin lukuisille palkinnoille.

Tilastot ja katujen todellisuus kertovat toisenlaisesta Liberiasta.

Suurten odotusten jälkeinen pettymys

Valtakunnan politiikassa tasa-arvokehitys näyttää itse asiassa taantuneen Sirleafin valtakaudella. Kun vuonna 2005 Liberian kaksikamarisen parlamentin edustajainhuoneessa oli naisia 12,5 prosenttia, vuonna 2017 oltiin 9,9 prosentissa. Senaatissa pudotus on vielä suurempi: vuoden 2005 tilastoissa naisia oli 16,7 prosenttia, kun vuonna 2017 luku oli enää 10.

Valtakunnan politiikassa tasa-arvokehitys näyttää itse asiassa taantuneen Sirleafin valtakaudella.

Vuoden 2017 lopussa Liberian senaatti ehdotti vuonna 2006 uudistetun raiskauslainsäädännön heikentämistä saaden naisjärjestöt taas kaduille.

Sirleafin ministerivalinnoissa naiset ovat jääneet vähemmistön. Esimerkiksi joulukuussa 2017 oli kaikkiaan 19 ministeriä, joista vain neljä naista. Parlamenttienvälisen liiton julkaisemassa, naisten määrää kansallisissa parlamenteissa vertailevassa tilastossa Liberia on pudonnut sijalle 160/187. Vuonna 2005 maan sijoitus oli 82/139.

Nepotismia ja korruptiosyytteitä

Tilastojen takaa paljastuu jakautunut valtio. Kun ebola-epidemian ensimmäisistä uhreista uutisoitiin vuonna 2014, pääkaupunki Monrovian slummeissa kaiken uskottiin olevan valhetta. Huhuttiin, että kyseessä oli vain yksi ”Ellenin” uusimmista keinoista tavoitella lisää kansainvälistä avustusrahaa omiin ja kannattajiensa taskuihin. Huhut eivät olleet täysin perättömiä, sillä kansainväliset avustusjärjestöt selvittävät parhaillaan miljoonien ebola-dollareiden kohtaloa.

Itse Harvardista valmistunut Sirleaf on kuvannut Liberian koulutusjärjestelmän nykytilaa sotkuksi. Naispuolisista liberialaisista puolet on lukutaidottomia, ja esimerkiksi vuonna 2013 ei yksikään kokelas läpäissyt puolueettoman toimijan koordinoimaa pääsykoetta maan suurimpaan yliopistoon.

Arvovaltaisimpiin Sirleafin kriitikoihin lukeutuu Gbowee. Vuonna 2012, presidentin toisen kauden alussa, Gbowee irtisanoutui tehtävästään maan rauhanrakennuskomission johdossa. Syiksi hän ilmoitti yhtäältä presidentin harjoittaman nepotismin – Sirleaf oli nimittänyt kolme poikaansa todella arvovaltaisiin asemiin – sekä jatkuvasti kasvavan kuilun köyhien ja rikkaiden välillä.

”Mitä hyötyä on infrastruktuurista, jos ei ole mitä syödä?”, Gbowee huomautti BBC:n haastattelussa vuonna 2012.

Kysymys on erinomainen myös tänään virkavalansa vannovalle entiselle jalkapallotähdelle George Weahille. Kenties, kaikkien yllätykseksi, tästä ryysyistä rikkauksiin ponnistaneesta kansansuosikista paljastuu käytännöllisempi tasa-arvon edistäjä kuin Sirleafista, joka on hiljattain rinnastanut feminismin ekstremismiin.

VTT Leena Vastapuu on tutkijatohtori Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu Ellen Johnson Sirleafin ristiriitainen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neljän päähenkilön tarinan kautta kerrottu This is Congo jättää kuvaamansa Kongon yksipuolisen kurjaksi ja sekasortoiseksi.

Jo vuosia sitten sovin ystäväni Leena Lindqvistin kanssa, että matkustaisimme vielä joskus Afrikan keskellä sijaitsevaan Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Lindqvist on asunut maassa kansalaisjärjestötehtäviensä takia vuodesta 2007 vuoteen 2012: ensin kolme ja puoli vuotta pääkaupunki Kinshasassa ja sittemmin puolitoista vuotta Gomassa, Pohjois-Kivun maakunnan pääkaupungissa.

Keskustelujemme perusteella mielikuvani oli, että tulisin matkallamme kohtaamaan köyhyyttä ja vuosikymmenien konfliktiryppään riuduttaman valtion. Mutta tutustuisin myös äärimmäisen ystävälliseen ilmapiiriin, oppisin ehkä ”sheikkaamaan” pohjoisen ilmanalan jäykistämää vartaloani ja ”en voisi olla rakastumatta” tähän ristiriitojen täyttämään valtavaan maahan.

Olinkin hyvin iloinen saadessani pyynnön arvioida valokuvaaja Daniel McCaben ohjaama dokumentti This is Congo.

Kongo: loputonta sekasortoa ja kurjuutta?

Dokumentin katsomista seurasi kuitenkin hämmennys. Yli puolentoista tunnin ajan eteeni levittäytyi neljän päähenkilön tarinoiden kautta esiteltävä jatkuva sekasorto. Tärkeimmässä roolissa on eversti Mamadou Ndala, Kongon armeijan iskujoukkojen komentaja ja sanavalmis kansan suosikki, jonka päätehtävänä on nitistää M23-nimisen vastarintaliikkeen toiminta Gomassa.

Eteeni levittäytyi neljän päähenkilön tarinoiden kautta esiteltävä jatkuva sekasorto.

Eversti ”Kasongo” puolestaan puhuu anonyymin paljastajan roolissa. Entinen kapinallistaistelija ja nykyinen Kongon armeijan sotilas pitää pääsyynä konfliktiin poliittisen eliitin ahneutta ja korruptiota. Sotilaita käytetään tässä likaisessa pelissä vain pelinappuloina.

Päähenkilöistä ainoa nainen on jalokivien salakuljettaja ja kauppias Mama Romance. Lempeän rationaalinen mutta samalla piinkova bisnesnainen kertoo rahoittavansa laittomilla tuloillaan lastensa koulutuksen – ura, joka täytynee lopettaa dokumentin julkaisun jälkeen.

Räätäli Hakiza Nyantaba taas hankkii perheensä elannon kantamalla ompelukonettaan maansisäisten pakolaisvirtojen mukana leiriltä toiselle. Vaikka olot ovat usein epäinhimilliset, vaatteita tarvitaan aina.

On pakko soittaa Lindqvistille: mihin olenkaan lupautunut? Onko Kongo tosiaan tällainen?

Kongo: maa, jossa hautajaisissakin tanssitaan

”Ei, ei tämä ole Kongo vaan ainoastaan pieni osa monimutkaista todellisuutta”, nykyisin Malissa asuva Lindqvist vastaa.

”Konflikti ja köyhyys ovat tietenkin totta ja esimerkiksi Gomassa sotilaita on kaikkialla. Myös pakolaisleirien kurjuutta kuvataan osuvasti.  Mutta dokumentista puuttuu tavallinen, jokapäiväinen elämä. Otsikko on pielessä, sen pitäisi olla ’This is North Kivu’ tai vastaavaa. Tätä voisi verrata siihen, että tehtäisiin neljän lieksalaisen ihmisen elämästä dokumentti ja otsikoitaisiin se ’Tämä on Suomi’. Todellisuus on paljon monisyisempi”, Lindqvist kertoo.

”Dokumentista jää kuva, että ollaan antamassa neutraalia totuutta. Sitä tämä ei kuitenkaan ole. Jo Itä-Kongonkin analyysi jää ohueksi, mutta häiritsevintä on se, ettei katsojana aina tiedä kuka on äänessä. Esimerkiksi kongolainen ei sanoisi tutsi, vaan banyamulenge, ja tällaiset pienet asiat saavat kyseenalaistamaan dokumentin luotettavuutta”, Lindqvist pohtii.

Lindqvist jatkaa: ”Myös Kongon armeijan sotilaat esitetään ammattimaisempina kuin he todellisuudessa ovat. Valtaosalla armeijan sotilaista on resuiset univormut, luodittomat aseet ja olematon englannin ja ranskan kielitaito. Huonoja palkkoja maksetaan pitkällä viiveellä ja seurauksena on ryöstelyä ja väkivaltaa. Dokumentissa raapaistiin pintaa monesta asiasta, mutta mitään ei syvennetty. Esimerkiksi Kongon armeijan sotilaiden hyvin mielenkiintoinen väittely siitä, kuka tai mikä M23 on, olisi toiminut hyvänä pohjana perusteellisempaan analyysiin esimerkiksi presidentti Joseph Kabilan Ruanda-kytköksistä.”

Entäpä kongolaisten joie de vivre, josta olemme niin usein puhuneet? Sitä kun ei tuntunut olevan dokumentissa kuin hetken verran hääjuhlissa?

”Gomalaiset eivät tosin arvosta Kinshasaa erityisen paljon, sillä siellä elämän sanotaan olevan pelkästään ’BMD’: beer, music and dance.”

”Se puuttuu tästä lähes kokonaan”, Lindqvist vastaa. ”Vaikka on totta, että Itä-Kongo on tunnelmaltaan Länsi-Kongoa vakavampi, on elämäniloa tietenkin myös siellä. Kuten Kongossa yleensä, myös Gomassa järjestetyissä hautajaisissa tanssitaan ja juhlitaan, että on ylipäätään elänyt. Gomalaiset eivät tosin arvosta Kinshasaa erityisen paljon, sillä siellä elämän sanotaan olevan pelkästään ’BMD’: beer, music and dance”, Lindqvist naurahtaa.

Kongo: sekavaa politiikkaa, kulisseissa käytäviä valtataisteluja

Kongon demokraattinen tasavalta on pinta-alaltaan lähes seitsemän Suomen kokoinen. Väestömäärän arvioidaan olevan noin 83 miljoonaa, mutta tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan.

Väkivaltaisten protestien jälkeen vuonna 2016 vaaliviranomaiset julistivat, ettei samaksi vuodeksi kaavailtuja presidentinvaaleja voitaisi järjestää kuin vasta 2018. Ensin tulisi tietää äänestäjien tarkka määrä.

Presidentti Kabilan kausi päättyi virallisesti 20. joulukuuta 2016, ja opposition mukaan presidentillä on näppinsä pelissä vaalien lykkäämisessä. Nyt jopa Kongossa erittäin vahva katolinen kirkko on asettunut presidenttiä vastaan, ja Kabila itse on ilmoittanut, ettei vuoden 2018 vaaleista ole mitään takuuta.

Yhdessä dokumentissa ei ole mahdollista näyttää kuin kapea siivu tästä hyvin moniulotteisesta valtiosta.

”Vaalien järjestäminen tulee olemaan valtava urakka ja maan tulevaisuus on hyvin epävarmaa”, Leena Lindqvist arvioi. ”Kongo on todella kiehtova maa. Sen kolonialistinen historia, Mobutun kausi, ulkovaltojen pelit, suhde Ruandaan, valtavat luonnonvarat, moninaisuus. Vaikka dokumentin kuvaus oli kieltämättä hyvin kaunista ja osa kohtauksista onnistuneita, tämä ei oikeastaan tuo mitään uutta ihmisille, jotka tuntevat Kongon. Ja niille, jotka eivät maata tunne, tämä antaa ihan karmean kuvan”, Lindqvist järkeilee.

Huokaisen helpotuksesta. Yhdessä dokumentissa ei ole mahdollista näyttää kuin kapea siivu tästä hyvin moniulotteisesta valtiosta. Toivottavasti matka kaimani kanssa Kongoon järjestyy pian.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

VTT Leena Vastapuu on tutkijatohtori Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu DocPoint: Tämä(kin) on Kongo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.