Olemme kuluvan kevään aikana osallistuneet Hoivan arvoiset -kirjan tiimoilta Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin järjestämään paneelikeskustelujen sarjaan, joissa poliitikot, johtavat virkamiehet, SuPerin edustajat ja tutkijat keskustelevat itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia viettävän Suomen vanhushoivan tilasta. Yksi näistä tilaisuuksista järjestettiin hotelli Presidentin Kaleva-salissa jokunen viikko sitten.

Kyseinen kokoustila on nimetty presidentti Urho Kaleva Kekkosen mukaan, ja sen seiniä koristavat valokuvat hyväkuntoisesta vanhasta miehestä: kalastamassa ja poseeraamassa kalansaaliinsa kanssa, juoksemassa ryhdikkäästi ylös kallioisia mäkiä, perässään itseään nuorempia miehiä.

Aktiivisesti vanhenevaa presidenttiä esittävä kuvasarja on surullisella tavalla ajankohtainen, kun pohditaan vanhenemisen politiikkaa sote-uudistusta valmistelevassa Suomessa.

Vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Historiaa tuntevat muistavat, että vaikka presidentti Kekkosen julkisuuskuva pyrittiin loppuun saakka säilyttämään nuorekkaan urheilullisena ja miehekkään vahvana, todellisuudessa hänen viimeisiä vuosiaan vallassa värittivät vanhuuden vaivat.

Verenkiertohäiriö arterioskleroosia sairastanut presidentti ei oikein enää pysynyt tehtäviensä tasalla. Hänen muistinsa pätki, eikä hän kohtausten aikana välttämättä tiennyt missä oli. Kuitenkin tällaisia sairaudesta johtuvia sekavuuskohtauksia peiteltiin visusti julkisuudelta, jopa vuosikausia Kekkosen valtakauden jälkeen.

Keinotekoinen valinnanvapaus

Parhaillaan valmisteilla oleva sote-uudistus antaa ymmärtää, että meidän kaikkien tulisi vanheta kuten kiillotetussa julkisuuskuvassa näkyvä Kekkonen: loppuun saakka fyysisesti vahvoina ja mieleltämme pystyvinä, vaivaisuus kieltäen ja salaten, ja siitä omin voimin huolehtien.

Sote-uudistusta määrittää vahvasti pyrkimys sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitsevan ”asiakkaan” valinnanvapauteen, johon puolestaan kuuluu ajatus ja ihanne yksilön riippumattomuudesta, kyvystä tehdä valintoja ja solmia sopimuksia sekä ymmärrys hoivasta palvelutuotteena.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa ei kuitenkaan ole kaupan mitä tahansa vapaasti valittavia hyödykkeitä, vaan ihmisen terveyden, hyvinvoinnin ja jopa hengissä pysymisen takaavaa hoivaa ja hoitoa. Hoivan ja hoidon maailma taas ei toimi ideaalisten markkinoiden ja niiden olettaman toimijuuden mukaan.

Rationaalisen kuluttajavalinnan sijasta hyvän hoivan käytännöissä on pikemminkin kyse tarpeisiin vastaamisesta ja hoivan rationaliteetin ja etiikan mukaan toimimisesta. Usein tämä tarkoittaa ja vaatii ammatillista osaamista.

Hoivan tarpeessa oleva ei myöskään välttämättä aina itse enää tiedä tai ymmärrä mitä tarvitsee. Yksilönvalintaan nojaaminen voi siten johtaa puutoksiin ja valinnat saattavat olla jopa asiakkaan edun vastaisia, jos palvelun tarvitsijalla ei ole riittävästi tietoa saatavilla tai kykyä toimia saatavilla olevan tiedon perusteella.

Erityisen ongelmalliseksi sote-uudistuksen ihannoima valinnanvapaus muuttuu sosiaali- ja terveyspalveluista laajasti riippuvaisten vanhusten kohdalla. Sekä kotihoidon että ympärivuorokautisen vanhushoivan kriteerit ovat viime vuosikymmeninä asteittain kiristyneet siinä määrin, että vanhukset, jotka julkisten palveluiden piiriin kelpuutetaan, ovat usein hyvin huonokuntoisia.

He eivät välttämättä halua tai yksinkertaisesti kykene tekemään päätöksiä hoivamarkkinoilla tarjottujen tuotteiden ja tuottajien välillä. Silloin päätökset ja niissä ohjaaminen lankeavat paitsi vanhuspalveluista vastaaville työntekijöille myös (useimmiten naispuolisille) omaisille.

Ne vanhukset, joilla ei ole omaisia tai joiden omaiset eivät syystä tai toisesta pysty olemaan apuna tässä valintojen maailmassa, jäävät hoivatarpeensa kanssa yksin ja oman valinnanvapautensa jalkoihin.

Sote-uudistuksen kielessä ei kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana.

Sote-uudistuksen toteuttaminen tuleekin vaatimaan raskaan ja kalliin palveluohjausbyrokratian luomista maakuntiin. Toisin sanoen on luotava raskas byrokratia, jotta lähtökohtaisesti ongelmallinen valinnanvapausperiaate voisi (nimellisesti) toteutua silloinkin, kun sote-asiakas ei enää kykene valintoja tekemään.

Sote-uudistuksen kielessä ei tällaisia kykenemättömiä vanhuksia kuitenkaan ole, ainakaan muutoin kuin kustannustaakkana. Parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevassa sote-lakiluonnoksessa vanhuus ja vanhushoiva esiintyy lähinnä kahdella tapaa: julkisen talouden säästökohteena ja aktiivisena ikääntymisenä.

Miten näkymättömistä huolehditaan?

Kuten vanhuudenhöperö Kekkonen virallisesta historiankirjoituksesta, kaikista hauraimmat ja heikoimmat vanhukset on näin ollen siivottu pois sote-uudistuksesta. Tämä on irvokasta, sillä samalla sote-uudistus tulee kieltäneeksi heikoimpien vanhusten olemassaolon sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Nurinkurisella tavalla sote-uudistuksesta on tulossa hallintorakenteiden uudistus sen sijaan, että se lupaustensa mukaan pyrkisi takaamaan riittävän hoidon ja hoivan tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Sen sijaan, että uudistuksessa lähdettäisiin liikkeelle vaivaisista kansalaisista, jotka palveluita eniten tarvitsevat ja käyttävät, lähdetään liikkeelle kuvitteellisen vaivattomasta ihmisestä, joka sairastuessaan valitsee kaupanhyllyltä hoitoa ja hoivaa kuin lenkkikenkiä – tai kalareissulle parhaiten sopivaa viehettä.

Kuinka hauraimpien vanhusten tarpeisiin pystytään sote-uudistuksessa vastaamaan, jos heitä ei lakiluonnoksessa ole olemassa?

Se, millä tavalla hallinnon kielessä määritellään palvelut ja niiden käyttäjät, vaikuttaa suoraan siihen, miten ja ketä varten palvelut järjestetään. Sote-hallinnon valinnanvapautta korostava kieli ei vain luo kuvaa todellisuudesta, vaan samalla se luo todellisuuden, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut tuotetaan.

Tässä todellisuudessa sote-hallinnon valinnanvapaus toimiikin ehkä ennen kaikkea demokraattisen valvonnan ulottumattomiin lipuvien, hoivapalveluita myyvien yritysten valinnanvapautena: tuottaa hoiva mahdollisimman halvalla. Jo nyt esimerkiksi kotona asuvien vanhusten turvapuhelupalvelut on usein ketjutettu sekalaiselle joukolle palveluntuottajia.

Alihankintaketjut voivat olla pitkiä, jolloin myös vastuukysymykset hämärtyvät silloin, kun ketjun toisessa päässä oleva asiakas ei saa tarvitsemaansa hoivaa, kärsii ja pahimmassa tapauksessa kuolee. Tällaisessa todellisuudessa hoivasta riippuvaisella vanhuksella ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tietää, minkälaista palvelua valitsee ja miten ketjun kuuluisi toimia. Vapaus on jossain muualla.

Palvelujärjestelmä muodostuu hyvin erilaiseksi, jos liikkeelle lähdetään aktiivisen, valinnanvapautta käyttävän kuluttajan näkökulmasta verrattuna siihen, että suunnitelmia tehtäisiin valintaan kykenemättömän, tarvitsevan vanhuksen näkökulmasta. Korostamalla valinnanvapautta tullaan myös luoneeksi ihanteita, joissa kuluttajana markkinoilla toimiminen on tavoiteltava, ellei jopa ainoa, tapa ajatella hoivaa ja palveluita.

Puhetavat ja käsitteistöt eivät siis ainoastaan piilota tai tee näkyviksi erilaisia tilanteita ja todellisuuksia, vaan samalla ne tuottavat käsityksiä siitä, minkälainen toiminta ja toimijuus on hyvää, arvokasta tai moraalista. Samalla vaihtoehtoiset positiot muuttuvat arveluttaviksi, noloiksi, näkymättömiksi, arvottomiksi – jopa mahdottomiksi.

Vaivaisen osa

Kyse ei siis ole yksinomaan siitä, että sote-lakiluonnos esittää vanhuskansalaisen pystyvänä ja aktiivisena valintojen tekijänä, vaan siitä, että tämän kuvan ulkopuolella elinehdot kaventuvat. Sujuvien palveluiden reunoille ja marginaaleihin jää sote-uudistuksessa kasvava joukko vaivaisia vanhuksia, jotka näyttäytyvät hallinnollisina poikkeuksina – vaikka ovat todellisuudessa juuri se osa kansasta, joka palveluita jokapäiväisessä arjessaan eniten tarvitsee.

Sote-uudistuksessa on näin ollen syntymässä kaksi eri tasoa, jotka etääntyvät toisistaan: yhtäällä on politiikkadokumentteihin sanallistettu valinnanvapauden ideaaleihin nojaava hoivan ja hoidon hallinta ja toisaalla käytäntö, jossa vaivaisten vanhusten tarpeisiin on vastattava hallinnon epärealistisista ideaaleista huolimatta.

Kuilua näiden kahden tason välillä kurovat päivittäin umpeen hoivan järjestämisestä vastaavat viranomaiset sosiaalipäivystystä myöten, hoivatyöntekijät ja omaiset – sekä viime kädessä ne vanhukset, jotka kuiluun putoavat. Tästä politiikan ja todellisuuden välisestä kuilusta syntyy vanhushoivapolitiikkaa, joka jättää heikoimmat, hauraimmat ja yksinäisimmät heitteille.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen.

Sote-uudistuksen luomassa todellisuudessa meidän kaikkien tulisi vanheta kuten julkisuuskuvan kalastava ja kallioisilla rinteillä lenkkeilevä Kekkonen – vaikka todellisuudessa vanhenemme kuten julkisuudelta piilotettu hauras Kekkonen.

Tasavallan presidentillä ja muulla eliitillä on varmasti jatkossakin varaa vanheta ja sairastaa salassa siten, että heidän tarpeistaan joku huolehtii joka tapauksessa, kaikessa hiljaisuudessa. Useimmilla meistä ei tällaista etuoikeutta kuitenkaan ole.

Kekkonen joutui vahvasta julkisuuskuvastaan huolimatta lopulta antamaan periksi haurastuvalle ruumiilleen ja mielelleen. Julkisuuskuva petti, ja oli luovuttava vallasta. Millainen poliittinen kriisi vaaditaan, ennen kuin sote-kuvastoja hallitseva valitseva vahva vanhuus suo tilaa heikkoudelle, ja heille, jotka kipeimmin sosiaali- ja terveyspalveluita tarvitsevat?

Lisää aiheesta voi lukea Hanna-Kaisa Hoppanian Politiikka-lehden 1/2017 artikkelista ”Käsitepolitiikkaa: kamppailu hoivasta” sekä Hanna-Kaisa Hoppanian, Olli Karsion, Lena Näreen, Antero Olakiven, Liina Soinnun, Tiina Vaittisen ja Minna Zechnerin kirjasta Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä.

YTM Tiina Vaittinen on tutkija ja jatko-opiskelija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa. VTT Hanna-Kaisa Hoppania on sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori (ma.) Tampereen yliopistossa. Lena Näre on sosiologian tenure track -apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Vanheta kuin Kekkonen – sote-uudistus ja politiikan kieli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yliopistossa tapahtuva opetus- ja tutkimustoiminta on väistämättä yhteiskunnallista ja poliittista. Työskentelen maahanmuuton ja rasismin tutkijana. Jokin aika sitten Helsingin Sanomien toimittaja pyysi minua ja kollegoitani kommentoimaan alan tutkijoihin kohdistuvaa vihapuhetta ja uhkailua. Suurin osa meistä vastasi, että ajatus asian kommentoimisesta nimillämme ei edistäisi siitä käytävää keskustelua. Suomalaisen rasismia koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ongelma on se, että keskustelua käydään yksilötasolla. Siitä puhutaan joidenkin henkilöiden yksittäisten kokemusten tai yksittäisten tutkimusten kautta. Rasismin ymmärtäminen rakenteellisena ja institutionaalisena ilmiönä on vaikeaa.

Ongelma on sama tasa-arvosta puhuttaessa. Haastattelin tätä yliopistollista tasa-arvoa käsittelevää puheenvuoroa varten naiskollegoita yliopistohierarkian eri portailta: tutkijatohtoreja, lehtoreja ja emeritusprofessoreja. Esitin heille kolme kysymystä. Mitkä asiat he mieltävät keskeisiksi tasa-arvokysymyksiksi yliopistolla? Mitkä asiat he näkevät tärkeimpinä esteinä tasa-arvon toteutumiselle yliopistossa? Ja mitä käytännön ratkaisuja heillä olisi esittää jotta yliopistosta tulisi tasa-arvoisempi instituutio?

Miksi lasikatto ei mene rikki?

Keskustelujen keskeisimmäksi tasa-arvokysymykseksi nousi poikkeuksetta yliopistojen lasikattoilmiö. Yhteiskuntakeskustelussa lasikatto viittaa ”näkymättömään esteeseen”, joka pysäyttää naisten urakehityksen etenemisen. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) perustettiin vuonna 1972 eli Suomessa on tehty virallista valtiollista tasa-arvotyötä yli neljäkymmentä vuotta. Silti tasa-arvon airueeksi itsensä mieltävässä maassa ei ole vieläkään päästy tilanteeseen, jossa  naiset kokisivat yliopiston tarjoavan heille yhtäläiset ylenemismahdollisuudet.

Suomalaisten yliopistojen koko historian ajan niitä on johtanut miesten joukko. Helsingin yliopistoa on vuodesta 1640 lähtien johtanut 156 rehtoria. Heidän joukossaan ei ole ollut yhtään naista. Valtiollisen tasa-arvon aikana eli 1970-luvulta lähtien Helsingin yliopiston rehtori on valittu kymmenen kertaa. Naisia heidän joukossaan ei ole ollut, ja sama pätee kanslereihin. Helsingin yliopistossa lasikatto on siis pysähtynyt vararehtorin kohdalle.

Vaikka Suomen 14 yliopistosta viidessä toimii tällä hetkellä rehtorina nainen, myös suomalaisten yliopistojen johtotehtävät ovat pysyneet pääasiassa miehillä. Tasa-arvovaltuutettu puuttui muutama vuosi sitten Tampereen yliopiston johtajavalintoihin, kun yhdeksän tieteenalajohtajan tehtävään valitun joukossa ei ollut yhtään naista. Itä-Suomen yliopiston tuoreessa 27-jäsenisessä neuvottelukunnassa naisia on yksi.

Akateeminen lasikattoilmiö on kansainvälinen ilmiö. Tämä ei kuitenkaan vähennä suomalaisen yliopistoinstituution johdon sukupuolirakenteen symbolista merkitystä. Mediassa suuryritysten johdon ja johtokuntien miesvaltaisuudesta on viime aikoina puhuttu toistuvasti. Minkä vuoksi aiheesta ollaan oltu hiljaa yliopistoinstituution kohdalla?

Tilastot vahvistavat haastattelemieni naisten kokemuksen lasikatosta. Mitä korkeammalle akateemisessa virkahierarkiassa etenee, sitä vähemmän naisia tulee vastaan. Ylioppilaista jo kauan yli puolet on ollut naisia, samoin yliopistoihin hyväksytyistä, maistereista ja tohtorin tutkintoa suorittavista. Tilastot kertovat myös, että yliopistojen päätoimisista tuntiopettajista, assistenteista ja lehtoreista yli puolet on naisia. Yliassistenteista tai yliopistonlehtoreista naisia on enää alle 40 prosenttia, ja professoreihin tultaessa naisia on enää joka neljäs.

Lasikatosta on puhuttu jo nelisenkymmentä vuotta ja selvityksiä naistutkijoiden tilanteesta on tehty 1960-luvun lopulta lähtien. Miten on mahdollista, että ilmiö edelleen toimii ja estää tehokkaasti naisten pääsyn akateemisen hierarkian ylimmän tason tehtäviin ja että akateemiset naiset kokevat sen estävän omaa urakehitystään?

Lasikatto koostuu syrjivistä käytännöistä

Miksi tasa-arvokehitys on hidasta? Haastattelemani tutkijatohtorikollega tiivisti asian hyvin sanoessaan, että ”naisten ansioita arvioidaan systemaattisesti alemmaksi kuin miesten. Kyse ei ole vain miesten harjoittamasta aliarvioinnista vaan myös naiset syyllistyvät siihen suhteessa muiden naisten ja suhteessa omiin kykyihinsä”. Haastattelemani kollegat jakoivat kokemuksen, etteivät heidän ansionsa saa vastaavaa tunnustusta kuin miehet. He kertoivat esimerkkejä tilanteista, joissa olivat kokeneet yhtälailla avointa syrjintää kuin niin kutsuttua piilosyrjintää. Suomalaisten akateemisten naisten kokemukset saavat tukea useista kansainvälisistä tutkimuksista, joiden mukaan naishakijan tulee olla selvästi ansioituneempi, jotta häntä akateemisessa arviointitilanteessa pidettäisiin yhtä pätevänä kuin miespuolista kilpahakijaa .

Esimerkit tämän päivän avoimesta syrjinnästä ovat ikäviä. Käyn seuraavassa kuitenkin läpi niistä muutamia tuodakseni esiin epätasa-arvoisten ja syrjivien käytäntöjen kirjoa. Keskusteluissa tuotiin esiin useita esimerkkejä tehtäväntäytöistä, joissa alan miesvaltaisuudesta huolimatta tasa-arvolain henkeä oli päätetty olla noudattamatta. Aivan lähiajoilta nostettiin esiin esimerkkejä siitä, ettei rekrytointitilanteissa ole ollut tietoa sen paremmin mahdollisuudesta harjoittaa positiivista erityiskohtelua kuin siitä että sen harjoittaminen olisi tasa-arvolain mukaista. Positiivinen erityiskohtelu tarkoittaa sitä, että kahdesta yhtä pätevästä kärkihakijasta voidaan nimittää vähemmistösukupuolen edustaja. Haastateltavat kertoivat myös toistuvia esimerkkejä opetustehtävien sijaisuuksien täytöistä kutsumenettelyllä siten, että tehtäviä ei avattu avoimeen rekrytointiin ja naisvaltaisen alan tehtävään kutsuttiin mies.

Eräs tilanne, jossa haastateltavien mukaan naisten akateemisia ansioita selvästi vähätellään suomalaisissa yliopistoissa ovat dosentuurin pätevyyden arviointikeskustelut. Kollegani kertoivat esimerkkejä siitä, että naispuolisten tutkijoiden julkaisuja ei niiden suuremmasta määrästä tai julkaisufoorumin korkeammasta tasosta huolimatta tunnisteta ansioiksi samassa määrin kuin miesten. Useampaa naiskollegaa oli kehotettu odottamaan dosentiksi hakemista, vaikka väitöksenjälkeisiä julkaisuja olisi ollut selvästikin enemmän kuin mieskollegalla, jonka dosentuurihakemusta oli päätetty puoltaa. Näissä tapauksissa tuotiin esiin myös se, ettei sukupuolentutkimuksellista otetta mielletä kunnon tieteeksi, mikä tuntuu vaikuttavan dosentiksi pätevöitymisen arviointiin.

Syrjinnän kohteeksi joutuminen rapauttaa sen kohteeksi joutuvan henkilön työmotivaatiota.  Väitän, että koska tarinat avoimesta syrjinnästä myös liikkuvat nopeasti työyhteisöissä sekä yliopistojen välillä ne vaikuttavat työyhteisön ilmapiiriin ja sen imagoon laajemminkin. Niistä tulee osa jaettua ymmärrystä tietyssä organisaatiossa ja työyhteisössä vallitsevasta ”maan tavasta”. Tämä vaikuttaa siihen, kuinka vetovoimaisena työpaikkana naiset sekä miehet pitävät kyseistä organisaatiota.

Piiloista vai rakenteellista syrjintää?

Haastatteluissa tuotiin esiin esimerkkejä tapauksista, joita tavallisesti kutsutaan piilosyrjinnäksi, mutta joita mieluummin kutsuisin rakenteelliseksi syrjinnäksi. Piilosyrjinnän käsite lanseerattiin Suomessa jo vuonna 1982 opetusministeriön asettaman komitean mietinnössä Tutkijan uran ongelmat ja esteet. Sen mukaan piilosyrjinnällä tarkoitetaan yliopistomaailman käytäntöjä ja sekä tieteellisen että sosiaalisen käyttäytymisen muotoja, jotka ovat naisille epäedullisia ja toimivat siksi naisia syrjivästi.

Mietinnössä piilosyrjinnän muodoiksi luetaan esimerkiksi naisten eristyneisyys epävirallisesta tieteellisestä kommunikaatiosta ja kanssakäymisestä, naisten näkymättömyys mieskollegoilleen, naisten työn ja kykyjen vähättely, heidän tutkimusaiheidensa aliarvostus sekä sukupuolenmukainen eriytyminen tutkimustehtävissä. Monet näistä rakenteellisen syrjinnän muodoista ovat yhä – kaikkien näiden vuosien jälkeen – monille naistutkijoille valitettavan tuttuja ilmiöitä.

Rakenteellisen syrjinnän muodoista haastatteluissa tuotiin lisäksi esiin nuoriin naisiin kohdistuva syrjintä projektien rekrytoinneissa. Kun tutkimuksessa painottuu yhä enemmän ulkopuolinen rahoitus ja kun siihen soveltuu huonosti vanhempainvapaalle jääminen, alle 50-vuotiaista naisista saattaa tulla rekrytointiriski. Keskusteluissa nostettiin esiin myös se, että julkaisujen painottaminen yliopistouralla etenemisessä suosii miesvaltaisia kvantitatiivisesti ja luonnontieteellisesti orientoituneita tieteenaloja. Niillä julkaistaan paljon, yhdessä ja nopealla tahdilla verrattuna humanistisiin ja yhteiskuntatieteellisiin aloihin. Rakenteelliseen syrjintään ja naisten uralla etenemiseen vaikuttaa myös se, ettei opetus- ja ohjauskokemusta mielletä yhtä arvokkaaksi kuin julkaisemista. Naiset kun tutkitusti ohjaavat ja opettavat enemmän kuin miehet.

Kuusi askelta kohti tasa-arvoisempaa yliopistoa

Millaisia konkreettisia ehdotuksia haastatteluissa sitten esitettiin sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi? Esitän kuusi konkreettista ehdotusta, jotka kaikki olisivat varsin helppo toteuttaa.

1. Tehtäväntäytöissä voitaisiin ottaa käyttöön pohjoiseurooppalainen ja pohjoismainen malli, jossa rekrytointi-ilmoituksissa on tapana kehottaa naisia hakemaan avoinna olevaa paikkaa. Vaikka tämä voi tuntua vain lauseelta, se olisi vastalääkettä erääseen keskeiseen syyhyn sille, miksi naisia on professoreiden joukossa vain vähän: he eivät lasikaton seurauksena koe olevansa päteviä hakemaan täysiä professuureja. Omalla alallani sosiologiassa ikäiseni, eli päälle kolmikymppiset, mieskollegat ovat suvereenisti hakeneet niin täysiä kuin tenure track –professuurejakin siinä missä naispuolisille ja erittäin päteville kollegoille ei ole ”tullut mieleenkään” hakea professorin tehtävää, vaikka he olisivat menestyneet hyvin apulaisprofessuurihauissa. Lause rekrytointi-ilmoituksessa voisi olla ratkaiseva tekijä, joka rohkaisisi empiviä naishakijoita hakemaan ja hakkaisi samalla hienoja säröjä lasikattoon.

2. Rekrytointiprosessit on kaikkinensa tehtävä läpinäkyvimmiksi. Kaikki yliopistolliset toimet  mukaan lukien lyhyet sijaisuudet tulee julistaa avoimesti haettaviksi ja niistä on ilmoitettava sähköpostilistoilla. Sijaisuuksien  junailu omissa verkostoissa on kategorisesti kiellettävä, koska se on selvästi eräs akateemisia naisia syrjivä käytäntö. Sijaisuuksien kautta integroidutaan työyhteisöön ja saadaan opetus- ja ohjauskokemusta, mikä on toimien täytössä tärkeää.

3. Kolmas konkreettinen parannusehdotus liittyy tehtävien arviointiohjeisiin. Perheen ja uran yhteensovittaminen on naisille selvästi vaikeampaa kuin miehille. Naisia saatetaan syrjiä potentiaalisina äiteinä eikä heidän urassaan äitiyden vuoksi tapahtuvia katkoksia aina huomioida tehtäviä täytettäessä. Tehtävien arviointiohjeissa tulisi selvästi mainita, että hakijaa arvioitaessa on otettava huomioon, mikäli tämän ura on hidastunut vanhempainvapaan takia. Iso-Britanniassa väitelleenä ja siellä työmarkkinoilla lyhyen aikaa olleena olin yllättynyt kun hakiessani Suomesta tenure track –professuuria kukaan arvioitsijoista ei ottanut huomioon sitä, että olin saanut väittelyn jälkeen lapsen ja ollut hoitovapaalla yli vuoden. Vaikka Iso-Britanniasta ei voi mitenkään ottaa suoranaista mallia työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen suhteen, siellä tällaiset ei ainoastaan sukupuoleen vaan myös etnisyyteen ja erilaisiin kykyihin liittyvät erot huomioidaan organisaatioiden tukijärjestelmissä ja rekrytointikäytännöissä aivan eri tavoin kuin Suomessa. Myös Suomessa sensitiivisyys intersektionaalisille eroille ja hierarkioille tulisi rakentaa sisään organisaatioiden käytäntöihin.

4. Tasa-arvosuunnitelmiin kirjattu mahdollisuus käyttää positiivista erityiskohtelua ei ole riittävä mikäli se on kirjattu mahdollisuus, ei elävä käytäntö.

5. Tasa-arvosuunnitelmista ja niihin kirjatuista toimenpiteistä, joiden avulla yliopistot pyrkivät toteuttamaan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevan lainsäädännön velvoitteita ei ole apua, elleivät ne ole kirkkaina yliopistoyhteisön ja varsinkin esimiesten mielissä. On osoitus heikosta johtajuudesta, mikäli tällaiset lainsäädäntöönkin kirjatut perusperiaatteet ovat jääneet hämäräksi yliopistoyhteisöissä. Kaikkien suomalaisten yliopistojen esimieskoulutukseen – jonka tulisi olla pakollista – tulisi sisältyä myös pakollinen oppimäärä tasa-arvokoulutusta.

6. Tasa-arvon tulisi näkyä vahvemmin yliopistojen strategioissa, joista se nyt loistaa poissaolollaan. Yliopistojen käytäntöihin ei yksinkertaisesti sovi arkaainen sovinismi.

Kohti tasa-arvoisempaa yliopistoa

Samaan tapaan kuin rasismi, joka ei katoa yhteiskunnasta mikäli se ymmärretään yksilötason asiana, sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteudu mikäli yliopistoissa jumiudutaan kiistelemään kiintiöistä tai henkilöiden välisistä asioista. Tasa-arvo jää toteutumatta, jos epätasa-arvoisten rakenteiden merkitystä ei ymmärretä. Mikäli rakenteisiin ei puututa, eivät rakenteet muutu.

Se että ihmisten kyvyt tunnistetaan ja tunnustetaan ei ole ainoastaan työmotivaatioon liittyvä seikka. Se on perustavanlaisesti ihmisyyden ytimessä oleva tarve. Mikäli kykyjämme ei tunnisteta, sivuutetaan myös ihmisyytemme tärkeä osa. Yliopisto, joka ei tunnista henkilöstönsä kykyjä ja joka ei luo rakenteita jotka tukevat mahdollisuutta kaikille edetä uralla ja kasvaa tehtäviinsä, ei ole sivistynyt, se ei ole yhteiskunnallinen edelläkävijä eikä maailman muuttaja. Sellainen yliopisto ohittaa suuren osan sen tärkeimmästä resurssista eli ihmisistä.

Kirjoitus perustuu Helsingin yliopiston tasa-arvo- ja työsuojelutilaisuudessa 25. huhtikuuta 2014 pidettyyn puheeseen.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Yliopiston lasikatto on rikottava ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.