Maaliskuun puolivälissä Euroopan unionin tuomioistuin antoi kivuliaan tuomion. Se tulkitsi, että belgialaisen yrityksen määräys kieltää islamin uskoa harjoittavalta naispuoliselta työntekijältä huivin käyttö ei ole neuvoston antaman yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevan direktiivin vastainen.

Perusteluissaan tuomioistuin toteaa, että huivin käyttö on ”yrityksen asiakaskontakteissaan tavoitteleman neutraliteetin vastaista”.

Tuomiollaan EU:n korkein juridinen elin puolsi päätöstä, jonka varjolla G4S-yrityksen työntekijä Samira Achbita menetti työpaikkansa kesäkuussa 2006 sen jälkeen, kun hän oli ottanut huivin käyttöönsä. Tuomioistuin selventää ratkaisussaan, että ”sisäinen sääntö, jossa kielletään kaikenlaisten poliittisten, filosofisten tai uskonnollisten tunnusmerkkien näkyvä käyttäminen, ei merkitse välitöntä syrjintään”.

Tarkat määritelmät poliittisista, filosofisista ja uskonnollisista tunnusmerkeistä puuttuvat. Silti joidenkin musliminaisten pitämästä päähuivista on tullut yksi näistä uskonnollisuuden tunnusmerkit täyttävistä vaatekappaleista. Näin se on yrityksen vaatiman ”neutraaliksi” nimetyn pukeutumisen vastaista.

Joidenkin musliminaisten pitämästä päähuivista on tullut yksi uskonnollisuuden tunnusmerkit täyttävistä vaatekappaleista.

Tuomioistuin jatkaa, että tällainen yrityksen sisäinen sääntö ei eriarvoista yrityksen työntekijöitä, koska se kohtelee kaikkia työntekijöitä samalla tavalla. Yritys vaatii ”neutraaliutta” kaikilta asiakaskontakteissa työskenteleviltä työntekijöiltään.

Jotta tätä abstraktia tuomioistuimen puoltamaa neutraaliutta voitaisiin vaalia, sille pitää löytyä säännöt. G4S-yrityskin luonnosteli tällaiset säännöt. Kuten tuomioistuimen pohdinnasta voi lukea, yrityksen aikaisemmat implisiittiset säännöt tosin kirjattiin neutraaliutta vaaliviksi säännöiksi vasta siinä vaiheessa, kun Achbita oli ilmoittanut aloittavansa huivin käytön.

Pelkät säännöt kuitenkaan eivät riitä, tuomioistuin toteaa. Sääntöjä tulee myös soveltaa johdonmukaisesti, kuten seuraavasta voimme lukea:

”Se että kielletään käyttämästä näkyvästi poliittista, filosofista tai uskonnollista vakaumusta osoittavia tunnusmerkkejä, on omiaan varmistamaan neutraalisuuden käytännön asianmukaisen soveltamisen, kunhan tähän käytäntöön tosiasiallisesti pyritään johdonmukaisella ja järjestelmällisellä tavalla.”

Tuomioistuin pitää sääntöjä, jotka tukevat tätä abstraktia neutraaliutta erityisen oikeutettuna, jos ne edistävät yrityksen imagoa: ”Työnantajan halu osoittaa suhteissa sekä julkisiin että yksityisiin asiakkaisiin neutraliteettia on oikeutettu, erityisesti silloin kun siihen saatetaan osalliseksi vain työntekijät, jotka joutuvat kontaktiin asiakkaiden kanssa”.

Ranskan ja Belgian ongelmasta koko EU:n ongelmaksi 

Unionin tuomioistuin antaa kansallisten tuomioistuinten pyynnöstä ennakkoratkaisuja liittyen unionin oikeuden tulkintaan. Kansallisen tuomioistuimen tehtävä on sitten ratkaista asia unionin tuomioistuimen ratkaisun mukaisesti.

Kuten oikeusoppineet kertovat, kyseinen ennakkoratkaisu olisi saattanut vaikuttaa Suomessakin muutamaan tapaukseen. Se olisi laillistanut Guess-liikkeessä tapahtuneen syrjinnän sekä Veolian kuljettajilleen asettaman ja sittemmin kumotun turbaanin pitokiellon.

Kyseinen ennakkoratkaisu olisi saattanut vaikuttaa Suomessakin muutamaan tapaukseen

Espanjan Palman kaupungissa se olisi voinut vaikuttaa paikallisen tuomioistuimen päätökseen, jossa lentokentällä toimiva yritys määrättiin maksamaan sakkoja huivin käytön takia syrjitylle naispuoliselle työntekijälle. Myös Saksassa tuomiolaitos on puoltanut hunnun käytön vapautta ja vuonna 2002 liittovaltion työtuomioistuin antoi lausunnon huntukieltoa vastaan.

Huntu-asiaa on aikaisemmin käsitelty useaan otteeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Unionin tuomioistuin puolestaan puuttui nyt ensimmäistä kertaa hunnun käyttöön. Samalla se teki erityisesti Ranskassa ja Belgiassa ongelmaksi nousseesta asiasta koko EU:n ongelman.

Neutraalius vai homogeenisuus?

Tuomioistuimen päätös aiheutti paljon kohua mediassa: iloa Euroopan oikeistopopulistien keskuudessa ja suurta huolta niille, joille huivin pitäminen on osa heidän minuuttaan ja yksi elämälle merkitystä antavista tekijöistä.

Katsaus keskusteluun kansainvälisessä mediassa havainnollistaa, kuinka asianomaiset kokevat tuomion syrjiväksi. Huivikiellon seuraamuksia pelkäämään joutuvat Euroopan muslimit ja tuomiota kriittisesti tulkitsevat kysyvät, mitä tällä neutraaliudella oikein tarkoitetaan.

”Homogeenisyyttä”, kommentoi yksi eurooppalainen muslimi. Tietynlaista kuvitteellista ”normaaliutta”, kirjoittaa toinen. Eli joidenkin eurooppalaisten itseymmärrystä?

Entä miten huivikiellon oikeuttava neutraalius henkii länsimaissa valloilla olevaa naisen sukupuolittunutta representaatiota? Mediakeskustelussa joku heittää ilmaan kysymyksen siitä, tarkoittaako vapaus Euroopassa naiselle vain riisuutumista.

Huivipolitiikan historiaa 

Edellä mainittuja kysymyksiä kannattaa miettiä globaalihistorian valossa. Laajempaa näkökulmaa asiaan toivoisi myös oikeusoppineilta.

Huivikeskustelussa kiteytyvät monet historialliset konfliktit.

Kun historian arkistoihin kurkistaa hakusanoilla ”huivi” ja ”siirtomaavallat”, selviää, että huivikeskustelussa kiteytyvät monet historialliset konfliktit. Huividebattia ei ole käyty vain sekulaarin eli maallisen itseymmärryksen Euroopassa, vaan ideaa huivittomasta neutraaliudesta on testattu myös muualla.

Turkissa oli pitkään vallalla poliittinen pyrkimys rajoittaa huivin käyttöä julkisessa tilassa. Euroopan entisissä siirtomaissa puolestaan siirtomaaherrat yrittivät kontrolloida huivin käyttöä.

Turkissa julkisella sektorilla pitkään voimassa ollut, sekulaarin valtiomuodon varjolla ylläpidetty huivikielto aiheutti kivuliaita kohtaamisia kansalaisten välillä. Maininnan arvoinen konflikti sekulaarin huivittomuuden puoltajien sekä huivin käyttöoikeutta vaativien välillä käytiin 1990-luvun lopussa.

Huiviin pukeutuneen Merve Kavakçin valinta parlamenttiin aiheutti paheksuntaa sekulaarin itseymmärryksen omaksuneiden Turkin kemalistien keskuudessa. Antropologi Kim Shivelyä lainaten sekulaarit huivikiellon puolestapuhujat protestoivat kyynelehtien kaduilla siinä pelossa, että heille neutraalilta tuntuva hunnuton maailma saattaisi tulla tiensä päätökseen Kavakçin valinnan myötä.

Huivin käyttöä halveksivat tyyntyivät vasta, kun heidän maailmankuvaansa loukkaava ”olio”, huivipäinen Kavakçi, oli poistettu tasavallan poliittisesta sydämestä. Tuolloin hunnun aiheuttamasta umpikujasta päästiin eteenpäin, kun kaksoiskansalaisuuden saaneelta Kavakcilta riistettiin Turkin kansalaisuus.

Sosiologi Nilüfer Göle näkee Turkin huntukiellon osana prosessia, joka demonisoi paikallisia traditiota ja toimintamalleja universaaliksi kutsutun siviilisaatioprosessin nimissä.

Eurooppalaiset veivät siirtomaihin mukanaan hunnulle itse antamansa merkityksen naista alistavana vaatekappaleena.

Egyptissä, Britannian entisessä siirtomaassa, huivikysymys on ollut jatkuvasti esillä. Eurooppalaiset veivät Egyptiin ja muhin siirtomaihin mukanaan hunnulle itse antamansa merkityksen naista alistavana vaatekappaleena. Sitä tuki aikakauden feminismin tulkinnat huivin käytön merkityksistä.

Siirtomaavaltaa oikeuttava retoriikka pohjautui ajatukseen siitä, että paikalliset miehet alistivat egyptiläisiä naisia. Huivi määriteltiin yhdeksi alistuksen välineeksi.

Harvardin yliopiston naistutkimuksen ja uskontotieteen professori Leila Ahmed on osoittanut, kuinka Britannian siirtomaahallinnon johtajalla pääkonsuli lordi Cromerilla oli vahva mielipide naisten huivin käytöstä. Modernisaatioteorian turvin pääkonsuli edisti ajatusta, että huntu oli este kansakunnan edistyksen tiellä.

Ei myöskään kannata unohtaa, kuinka ranskalaiset arvottivat huivia ja sen pitäjiä Algeriaa miehittäessään. 1950-luvun lopussa siirtomaaviranomaiset organisoivat seremonian, jossa algerialaiset musliminaiset riisuivat huivinsa ranskalaisnaisten avustuksella. Sitten huivit poltettiin merkkinä edistyksestä.

Ranskalaisten keskuudessa seremonian uskottiin kuvainnollistavan vapautumista, minkä kolonisaatio oli mahdollistanut Algerian naisille.

Seremonian uskottiin kuvainnollistavan vapautumista, minkä kolonisaatio oli mahdollistanut Algerian naisille.

Turkissa AK-puolueen valtaan astumisen jälkeen huivittomuutta juhlistava neutraalius on ollut jo jonkin aikaa muutostilassa, ja nykyään julkisissa viroissa tapaa huivia käyttäviä naisia. Egyptissä hunnun käyttö lisääntyi 1970-luvulla.

Ei ole kuitenkaan harvinaista, että Egyptissä tiettyjen sektorien yritykset edelleen pitävät kiinni samanlaisista ”neutraaliutta” vaalivista säännöistä kuin G4S-yritys Belgiassa. Asianomaisten yritysten asiakaskontakteja Kairossa palkataan hoitamaan vain henkilöitä, jotka hyväksyvät ”neutraaliuden”.

Käytäntö vaikeuttaa enemmistön työnsaannin mahdollisuuksia kyseistä politiikkaa noudattavista yrityksistä. Kohua ovat herättäneet myös kairolaiset ravintolat, jotka eivät päästä huivipäisiä naisia tiloihinsa.

Eurooppalaiselle turistille eurooppalaisen neutraaliuden ihanteen mukaan luodut tilat ehkä luovat kotoisen tunnelman. Kun valtaosan Egyptin naisista pukeutuu kuitenkin huiviin, tällaisen niin kutsuttua neutraliteettia vaalivan politiikan yhdenvertaisuudesta ei kannata puhua.

Unionin tuomioistuimen ideaalin eli neutraaliutta vaalivien käytäntöjen toimeenpaneminen Euroopan entisissä siirtomaissa sekä Turkissa havainnollistaa konseptin ongelmallisuutta.

Katsaus siirtomaahistoriaan laittaa myös liikkeelle ajatusprosessin, jossa yhdistyvät patriarkaalisuus, huntukielto ja hegemonisen läntisen naisen sukupuolittuneet representaatiot. Samoja ajatuksia herättää Itävallan populistipuolueen kampanja, jossa ”liian kaunis pitämään huivia” -slogania säestävät naisen vapaana tuulahtavat vaaleat hiukset ja kosmetiikkatuotteilla muutettu ulkomuoto.

Jälkisekulaarinen aikakausi 

Asiat ja objektit, kuten vaatekappaleet, saavat merkityksen konteksteissaan. Pluralistisessa maailmassa ihmisten elämänkatsomukselliset vakaumukset ovat erilaisia.

Filosofit ja sosiologit havainnollistavat tätä kutsumalla aikakauttamme jälkisekulaariseksi eli jälkimaalliseksi. Se ei tarkoita, että yhteiskuntamme olisi joskus ollut sekulaari, vaan että ymmärrämme ja hyväksymme uskonnot ja eri elämänkatsomukset osaksi yhteiskuntaamme.

Kuten kanadalainen filosofi Charles Taylor toteaa laajassa uskonnon ja sekulaarisuuden suhdetta tarkastelevassa teoksessaan A Secular Age, me kaikki elämme immanentissa kehyksessä eli tämänpuoleisessa.

Lista kielletyistä filosofisista, poliittisista ja uskonnollisista symboleista voi olla ainoastaan mielivaltainen.

Uskonto tai vaikkapa sekulaaris-neutraaliuteen perustuva ideologia ovat molemmat mahdollisia apuvälineitä täällä tämänpuoleisessa navigoimiseen. Siksi lista kielletyistä filosofisista, poliittisista ja uskonnollisista symboleista voi olla ainoastaan mielivaltainen, eikä sellainen lista koskaan pysty luomaan kaikille neutraalia tilaa.

Sen sijaan pluralistiseen Eurooppaan uskovien instituutioiden tulee toimia neutraaliuden eli puolueettomuuden ja tasavertaisuuden periaatteiden mukaan suhteessa kaikkiin kansalaisiin.

Liina Mustonen väittelee keväällä 2017 Firenzen Eurooppalaisen yliopistoinstituutin yhteiskuntatieteiden laitokselta.

Julkaisu Huivi ja neutraaliuden illuusio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

”Kairon yöelämä viihdyttää, stimuloi mielikuvitustasi ja luo täydellisen uuden vuoden kokemuksen ja loistavan päätteen vuodelle!”

Tuhansien kairolaisten kiinnostuksen sosiaalisessa mediassa herättänyt kutsu kielii juhlatunnelmasta Lähi-idän väkirikkaimmassa kaupungissa. Vuoden viimeisenä iltana juhlatunnelma konkretisoituu vähän ennen puoltayötä alkoholituotteisiin erikoistuneen kaupan edessä. Nuoret ostavat juhlasta juhlan tekeviä juomia. Tietysti Kairon parempiosaisten asuinalueella.

Uuden vuoden pitoihin eivät ole kaikki kairolaiset tervetulleita. Kuten muidenkin suurkaupunkien yöelämässä, bileisiin pyrkivän habitus ratkaisee, pääseekö hän mukaan uudenvuodenjuhliin. Kutsussa mainitaan erikseen yökerhon selektiivinen ovipolitiikka.

Vuodenvaihteesta huolimatta juhlahabituksen stailaaminen ei ole Kairon valtaväestöllä mielessä. Ystäväni on yksi heistä. Hänen toimittaja-aviopuolisonsa on vankilassa.

Ystäväni kohauttaa olkapäitään ja kysyy retorisen kysymyksen – miksi he välittäisivät?

Toimittajaa syytetään väärän informaation levittämisestä, julkisen rauhan häiritsemisestä sekä jäsenyydestä vuoden 2013 syksystä lähtien kiellettyyn Muslimiveljeskuntaan.

Egyptin politiikkaa seuraavat kuitenkin uskovat, että kyseessä on pikemminkin Egyptin hallituksen ärsyyntyminen siihen, että toimittaja kyseenalaisti hallituksen virallista narratiivia maan tapahtumista.  Hän ei ole yksin syytettyjen penkillä.

Kansalaisjärjestöt puhuvat kymmenistä tuhansista vangeista, jotka on vangittu kesän 2013 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Vuoden 2013 syksyllä myös Egyptiä vuoden hallinneen entisen presidentin Mohammed Mursin järjestön Muslimiveljeskunnan olemassaolo kiellettiin. Tämä laillisti vangitsemiset.

Uudenvuodenpäivällisellä kertaan ystävälleni edellisen illan tapahtumia. Ihmettelen, miten ihmiset voivat juhlia ja olla niin välinpitämättömiä kaiken sen poliittisen repression ja mielivaltaisten vangitsemisten, vankilakuolemien ja kidutuksen keskellä. Ystäväni kohauttaa olkapäitään ja kysyy retorisen kysymyksen – miksi he välittäisivät?

Niin, miksi he välittäisivät? Egyptihän on lumoava maa. Eurooppalaiset ovat kertoneet siitä tarinoita jo pitkään, muistuttaa jälkikoloniaalinen tutkimustraditio. Egyptin taika ja sen arkeologiset ihmeet ovat tuttuja turisteille. Nehän eivät kuulu vain egyptiläisille, vaan niitä pidetään koko maailman kulttuuriperintönä.

Egypti on kaunis maa – kaikille niille, joiden elämä ei koostu edellä mainituista kauheuksista, kadonneen omaisen etsimisestä tai vankilakäynneistä, kuten ystäväni elämä.

Egyptin kauneudesta ja lumosta meitä muistuttaa Egyptin turismiministeriön lanseeraama videosarja ”This is Egypt”. Lyhyet mainosvideot eivät vain houkuttele turisteja. Ne havainnollistavat yllämainitun uuden vuoden juhlistajan mielikuvaa Egyptistä. Kuten uudenvuodenjuhlat, videoiden Egypti kimaltaa.

Niin, miksi siis tämän kaiken keskellä he välittäisivät?

Zygmunt Baumanin moderni ja holokausti

Kirjassaan Modernity and the Holocaust (1989) hiljattain edesmennyt Zygmunt Bauman pureutuu moraalisen välinpitämättömyyden tuottamiseen. Baumanin tärkeimpänä tuotoksena pidetty kirja haastaa aikaisemmat sosiologiset teoriat, jotka käsittelivät juutalaisten kansanmurhaa Euroopan sivilisaatiokehityksessä poikkeuksena, virheenä tai niin kutsuttuna sivilisaation sairautena.

Vieraillessaan Firenzen Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa syksyllä 2014 Bauman kertoi, kuinka hän itsekin oli erehtynyt käsittelemään holokaustia sosiologikollegoidensa tapaan eurooppalaisen sivilisaatiokehityksen ”poikkeuksena”.

Bauman edisti ajatusta siitä, että juutalaisten kansanmurha piti ymmärtää tämän yhteiskunnan, kulttuurin ja sivilisaation ongelmaksi.

Holokaustista selviytyneen vaimonsa Janina Baumanin kirjoituksiin perehtyminen sai hänet toisiin ajatuksiin.  Kansanmurha oli itseasiassa sivilisaation tuote ja toimi sen ehdoilla.

Bauman argumentoi, että holokausti nimenomaan suunniteltiin ja pantiin täytäntöön modernin rationaalisen yhteiskunnan toimesta. Hän edisti ajatusta siitä, että juutalaisten kansanmurha piti ymmärtää tämän yhteiskunnan, kulttuurin ja sivilisaation ongelmaksi. Ei sille ulkoiseksi tekijäksi.

Joukkomurha Rabaa al-Adawyia- ja al-Nahda-aukioilla

Egyptin sotilasvallankaappausta kesällä 2013 seurasi paljon väkivaltaa. Turvallisuusviranomaiset tappoivat satoja mielenosoittajia saman vuoden heinäkuussa. Syynä oli, että Mursia tukeneet joukot eivät hyväksyneet armeijajohtoista vallansiirtoa ja osoittivat sen maan kaduilla.

Poliittisessa umpikujassa Mursin presidenttiyden laillisuuteen vetoavat mielenosoittajat pystyttivät leirinsä kahdelle Kairon aukiolle. Kairon yliopiston edessä sijaitseva al-Nahda-protestileiri oli yksi niistä. Toisella puolella kaupunkia sijaitsi toinen, vielä suurempi Rabaa al-Adawiya -aukion leiri.

Viikkoja kestäneet protestileirit häiritsivät liikennettä ja ihmisten arkea. Väliaikaishallinto piti niitä turvallisuusriskinä ja syytti niitä terroristien piilottelemisesta.

Leirien lakkauttamisen puolestapuhujat vertasivat niitä Eurooppaan: mikään sivilisoitunut Euroopan valtio ei heidän mielestään sallisi tällaisia leirejä keskeisillä liikenneväylillä.

Elokuun 14. päivän aamuna Kairon asukas heräsi suoraan lähetykseen, jossa Egyptin turvallisuuskoneisto toimeenpani aukioiden ”puhdistusoperaatioita”.

Ja niin leirit lakkautettiin. Elokuun 14. päivän aamuna Kairon asukas heräsi suoraan lähetykseen, jossa Egyptin turvallisuuskoneisto toimeenpani aukioiden ”puhdistusoperaatioita”. Paikalla olleiden toimittajien sekä sieltä pakoon päässeiden mielenosoittajien kertomuksista voi päätellä, että operaatio oli tarkkaan suunniteltu.

Eri järjestöjen raportit painottavat, että turvallisuuskoneisto käytti tappavaa väkivaltaa.  Eri laskelmien mukaan päivän aikana molempien leirien yhteenlaskettu uhrimäärä lähentelee tuhatta.

Moraalisen välinpitämättömyyden tuottaminen

Aikaisempaan holokaustia käsittelevään tutkimukseen viitaten Bauman esittää kolme vaihetta moraalisen välinpitämättömyyden tuottamisessa: väkivallan valtuuttaminen, sen rutinoituminen ja uhrien epäinhimillistäminen.

Kuten muissakin modernisoitumiskehityksen läpikäyneissä valtioissa, väkivallan monopolin keskittämisellä on Egyptissä historiansa. Historioitsijat osoittavat armeijan tärkeyden Egyptin valtion rationalisoitumiskehityksessä aina Muhammad Alin ajoista 1800-luvulta lähtien. Myös kesän 2013 operaatiossa näkyi operaation suunnitelmallisuus ja sen kurinalainen läpivieminen sekä väkivallan rutinoituminen.

Väkivalta kohdistui tiettyyn poliittiseen ryhmään – Muslimiveljeskunnan kannattajiin eli ikhwaneihin. Ikhwan kuvaa arabian kielellä yksittäistä Muslimiveljeskunnan jäsentä (Läheskään kaikki mielenosoittajista eivät olleet Muslimiveljeskunnan jäseniä, mutta alueella oleminen leimasi heidät ryhmän kannattajiksi.)

Armejia oli heille parempi vaihtoehto kuin vaaleilla valittu Muslimiveljeskunta, joka nähtiin esteenä Egyptin sivilisaatiokehitykselle.

Seuraavien päivien lehdissä useat kommentaattorit oikeuttivat aseellisen operaation ja tukivat turvallisuuskoneiston toimintaa. Armeija oli heille parempi vaihtoehto kuin vaaleilla valittu Muslimiveljeskunta. Muslimiveljeskunta puolestaan nähtiin esteenä Egyptin sivilisaatiokehitykselle.

Tämä argumentointi seuraa logiikkaa, jonka Bauman tuo esille viitatessaan holokaustin yhden päätoimeenpanijan Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä kuultuun puolustuksen puheeseen: Eichmann teki tekoja, jotka ovat hyväksyttäviä, jos ne toteutetaan sodan voittajien puolesta. Teot itsessään eivät ole moraalittomia. Niillä ei ole moraalista arvoa. Teon moraalisuus arvioidaan teon logiikalle ulkoisilla kriteereillä.

Kesän 2013 aikana myös osa Muslimiveljeskunnan kannattajista syyllistyi kuolettavan väkivallan käyttöön ja tuhotöihin. He tekivät sen vähemmän systemaattisesti kuin Egyptin armeija ja poliisi. Kuitenkin vain Muslimiveljeskunnan jäsenet istuvat nyt syytettyjen penkillä, eivät Egyptin turvallisuusviranomaiset.

Itseään maallistuneiksi tai liberaaleiksi kutsuvien intellektuellien ja kulttuurihenkilöiden Egyptin armeijaa tukeva diskurssi ei ole uusi ilmiö. Jälkikoloniaalinen tutkimustraditio osoittaa, että entisten siirtomaiden uudet paikalliset valtaeliitit eivät aina kyseenalaistaneet siirtomaaherrojen mukanaan tuomia valtarakenteita.

Nämä sivilisaatio-ideologiaan perustuvat valtasuhteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Egyptissä.

Pikemminkin nämä sivilisaatio-ideologiaan perustuvat valtasuhteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Egyptissä. Tämä näkyy Egyptin kulttuuriauktoriteettien suhtautumisessa sivistymättömiksi, barbaarisiksi ja alkukantaisiksi leimattuihin Muslimiveljeskunnan edustajiin ja sen yläkategoriaan, ”islamisteihin”.

Antropologinen tutkimus problematisoi sivilisaatiosta juontuvien hierarkioiden käyttöä. Se tuo esille Egyptin kulttuuritoimijoiden luoman vastakkainasettelun ”valistuneen” ja ”alkukantaisen” sekä ”sivistyneen” ja ”islamistin” välille.

Muun muassa Columbian yliopiston antropologian professori Lila Abu-Lughold on tutkinut televisiossa esitettävien draamasarjojen representaatiota alkukantaisiksi leimatuista islamisteista. Antropologi Jessica Winegar on tarkastellut kulttuuritoimijoiden omakuvaa valistuksen saattajina terrorismin ”pimeyttä” vastaan.

Tällaiset representaatiot ovat monessa mielessä ongelmallisia.  Ne tuottavat uudelleen tiettyjä valtasuhteita ja hierarkioita. Museot, teatterinäyttämöt ja muu esittävä taide tai kirjallisuus eivät ole kaikkien egyptiläisten ulottuvilla.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen korkeakulttuurin asemaa yhteiskunnallisena erottelumekanismina sivistyneiden ja sivistymättömien, tai sivistyneiden ja ikhwaneiden välillä juuri presidentti Mursin hallintokaudella.

”Sivistymättömäksi” leimaaminen edesauttaa epäinhimillistämistä ja epäinhimillistäminen eliminoimista. Vuosina 2013 ja 2014 Egyptissä liputettiin monesti kuolleiden sotilaiden kunniaksi, mutta ei joukkomurhissa kuolleille sivistymättömille ikhwaneille.

Baumanin perintö

Tarkoitukseni ei tietenkään ole verrata Kairon joukkomurhia juutalaisten kansanmurhaan. Baumanin teos tarjoaa kuitenkin tärkeän näkökulman Egyptin nykyhistorian tarkasteluun. Se auttaa käsittelemään kysymystä ”miksi he välittäisivät?”

Egypti muistuttaa Baumanin varoitusta siitä, kuinka sivistyneisyys pystyy tyrmistyttävällä tavalla asumaan samassa asuinkorttelissa joukkomurhan kanssa.

Sivistyneisyys pystyy tyrmistyttävällä tavalla asumaan samassa asuinkorttelissa joukkomurhan kanssa.

Egypti on esimerkki välinpitämättömyydestä sitä kohtaan, mikä tapahtuu yksilön oman kokemuspiirin ulkopuolella. Ja vaikka Egyptin nykyinen presidentti, siis entinen armeijan komentaja Abdel Fattah el-Sisi juuri saikin ystävän valkoiseen taloon, niin Yhdysvalloissa kuin Egyptissäkin monet urheat aktivistit jatkavat taistelua tätä välinpitämättömyyttä vastaan.

Modernity and the Holocaust  -kirjan viestiä kannattaa miettiä laajemminkin. Bauman muun muassa ennusti teknologisen kehityksen edesauttavan niitä prosesseja, jotka johtavat välinpitämättömyyteen. Eurooppalaiseen sosiologian traditioon perustavanlaatuisesti vaikuttaneen Baumanin merkittävin opetus holokaustista kehottaa meitä ottamaan sivilisaatiokritiikin tosissaan. Tämä opetus ei Baumanin poismenon myötä toivottavasti unohdu.

Liina Mustonen väittelee keväällä 2017 Firenzen Eurooppalaisen yliopistoinstituutin yhteiskuntatieteiden laitokselta.

Julkaisu Miksi he välittäisivät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.