Asettamalla vastakkain ”korruptoituneen valtamedian” ja ”itsenäisen vaihtoehtomedian” amerikkalaisdokumentti muodostaa melko yksinkertaistetun kuvan mediakentästä.

Kuuluisa yhdysvaltalainen poliittinen toimittaja I. F.Stone totesi jo 60-luvulla, että kaikki hallitukset valehtelevat ja median tärkein tehtävä on paljastaa ja haastaa näitä valheita.

Fred Peabodyn tutkiva dokumentti All Governments Lie: Truth, Deception, and the Spirit of I.F. Stone tuo kameran eteen useita itsenäisiä Stonen jalanjäljissä kulkevia journalisteja, kuten Amy Goodmanin ja Matt Taibbin, kertomaan työstään Yhdysvaltain poliittisten salaisuuksien paljastajina. Tutut mediakriitikot, kuten Noah Chomsky ja Michael Moore, toistavat jo monesti kuultuja mantroja.

Elokuvan analyysi yhdysvaltalaisen median epäonnistumisista ei juuri tarjoa uusia avauksia.

Mediaorganisaatioiden moititaan vahvistavan jo valtaapitävien toimijoiden valtaa. Voitonhimoista kaupallista mediaa syytetään klikkien määrän nostamisesta kriittisen journalismin edelle.

Demokratian alennustilasta ei syytetä vain valehtelevia poliitikkoja, vaan vähintään yhtä syyllisinä nähdään näiden valheiden kuluttajat, levittäjät ja ylläpitäjät.

Syytökset eivät varmasti ole aiheettomia. Dokumentissa esitellyistä journalisteista jää erityisesti mieleen John Carlos Frey, joka tutkii Teksasista löytynyttä, satoja paperittomien ruumiita sisältävää joukkohautaa.

Frey purkaa toistuvasti kameralle turhautumistaan median portinvartijoihin. Hän kertoo yrittäneensä saada joukkohaudasta kertovaa tarinaansa lähetykseen useaan otteeseen ja tulleensa joka kerta torjutuksi.

Eräs kanava oli perustellut torjuntaansa sillä, että he lähettivät Yhdysvaltain ja Meksikon rajalta tarinan jo edellisvuonna. Kuitenkin samat uutiskanavat seuraavat kuumimpien julkkisten elämää hetki hetkeltä ja ovat varmasti paikalla mikrofonit ojossa, kun kampanjoiva Donald Trump toistaa yleisölleen, mitä mielikuvituksellisimpia väitteitään.

Tätä epäkohtaa alleviivaa dokumentissa nauhoitus, jolla CBS:n johtaja Leslie Moonves myöntää Trumpin ehkä olevan kamala Yhdysvaltojen, mutta loistava CBS:n kannalta. Mediatalot kuvataan ennen kaikkea yrityistoimintana, jonka on tarkoitus tuottaa voittoa.

Ongelmaan tarjotaan ratkaisuksi itsenäistä mediaa, joka saa rahoituksensa suoraan kansalaisilta tai riippumattomilta säätiöiltä.

Elokuvan analyysi yhdysvaltalaisen median epäonnistumisista ei juuri tarjoa uusia avauksia. Dokumentin lyhyistä freelancetoimittajien ja media-asiantuntijoiden haastatteluista rakentuu melko yksinkertainen teoria: jos mediaorganisaatio on riippuvainen valtiovallasta ja yrityksistä eikä kansalaisista, se ei koskaan voi todella olla itsenäinen ja puolueeton, sillä se ei voi olla aidosti kriittinen rahoittajiansa kohtaan.

Tähän ongelmaan tarjotaan ratkaisuksi itsenäistä mediaa, joka saa rahoituksensa suoraan kansalaisilta tai riippumattomilta säätiöiltä, ja jonka parissa työskentelevät aidosti puolueettomat toimittajat. Vain tällaiselle medialle nähdään olevan mahdollista haastaa yhteiskunnallisia valtasuhteita.

Vastakkainasettelun ongelmat

Dokumentissa rakennetaan siis tuttu kahtiajako ”valtamediaan” ja sen vastavoimaan ”vaihtoehtomediaan”. Journalistit jaetaan kahtia itsenäisiin journalisteihin – todellisiin vallan vahtikoiriin, ”heihin, jotka välittävät” – ja suurissa mediaorganisaatioissa työskenteleviin leipääntyneisiin reporttereihin, jotka pääosin rutiinilla toistavat eliittien ja korruptoituneiden esimiestensä heille syöttämiä viestejä.

Tällainen vastakkainasettelu on paitsi vähintäänkin äärimmilleen kärjistetty, myös vaarallinen. Rakennetussa mielikuvassa mediakenttä on jaettu mustavalkoisesti ”valtamediaan” ja itsenäiseen mediaan, ja yhteiskunnallisen todellisuuden määritteleminen esitetään näiden kahden toimijan välisenä taisteluna.

Vastakkainasettelu on paitsi vähintäänkin äärimmilleen kärjistetty, myös vaarallinen.

Viime vuosina voimistunut ja viimeistään marraskuisten presidentinvaalien jälkeen laajaan julkiseen keskusteluun noussut valeuutisilmiö on yhteydessä juuri tällaiseen polarisoituneeseen mediakuvaukseen.

Uutisen muotoon kirjoitettuihin, mutta paikkansapitämättömiin väitteisiin tai tarinoihin on helpompi uskoa, kun niiden kanssa ristiriitaiset suurten mediatalojen uutiset voi tuomita eliitin propagandaksi. Näin silotetaan tietä valeuutisten suosion kasvulle.

Kun suuret mediatalot leimataan valtamediaksi tai jopa valemediaksi, epämääräisistäkin lähteistä löydetyt, omia ajatuksia tukevat ”uutiset” voi nähdä mieluisena vaihtoehtona tämän suuren median salaliiton viesteille. Ammattimediasta rakennetaan näin käypä poliittinen vastustaja milloin mitäkin ”totuutta” julistaville toimijoille.

Paitsi vapaa media, myös vapaa mediakritiikki on liberaalille demokratialle elintärkeää. Suurten mediatalojen toimintaa pitää voida julkisesti kritisoida, ja siitä pitää voida keskustella.

On tärkeää arvioida mediassa esitettyjen väitteiden todenperäisyyttä – ja kuten dokumentissa kuvatut tapaukset todistavat, on esitettyjen faktojen kyseenalaistukselle ajoittain myös aihetta.

On myös paikallaan tunnustaa taitavien ja rohkeiden itsenäisten journalistien työn arvo, kuten tässä dokumentissa on tehty.

On myös paikallaan tunnustaa taitavien ja rohkeiden itsenäisten journalistien työn arvo, kuten tässä dokumentissa on tehty.

Kuitenkin dokumentin perusteella Yhdysvalloissa itsenäiset journalistit ovat ainoita mediatoimijoita, joiden sanaan kansalainen voi luottaa. Tämä on vähintäänkin ylitulkintaa.

Mediatodellisuus on harvoin, jos koskaan, näin yksinkertaista, eikä se ole sitä ainakaan Yhdysvalloissa. Maan mediakenttä on monimutkainen ja monitasoinen ja täynnä erilaisia, päällekkäisiä sekä julkisia että salaisia riippuvuussuhteita ja sidonnaisuuksia.

Tätä kokonaisuutta ei voi näin yksinkertaisesti jakaa kahtia hyviin ja pahoihin, propagandaan ja Oikeaan Totuuteen.

Ongelmistaan huolimatta dokumentti on viihdyttävä ja mukavasti haastatteluiden ja arkistomateriaalin tahdittama katselukokemus. Elokuva on helposti hallittava kokonaisuus, mutta se jättää katsojan miettimään moniakin erilaisia yhteiskunnan epäkohtia.

Suomalaisnäkökulmasta elokuvan tuoreinta antia ovat toimittaja I. F. ”Izzy” Stonesta kertovat osuudet, jotka auttavat hahmottamaan yhdysvaltalaisen kriittisen journalismin taustoja.

Dokumentti ei ehkä tarjoa juurikaan uutta syvällistä pohdittavaa katsojille, jotka ovat aiemmin tutustuneet analyyseihin nykymedian ja demokratian ongelmista, mutta toimii varmasti tietyin varauksin hyvänä johdatuksena aiheeseen uusille teemasta kiinnostuneille.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

Mari Marttila on politiikan tutkimuksen jatko-opiskelija ja töissä politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Kaikki dokumentit valehtelevat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkimusten mukaan yksilöiden digitaalinen pääoma – verkonkäyttötaidot, -asenteet ja suotuisa ympäristö – vaikuttaa merkittävästi heidän toimintamahdollisuuksiinsa yhteiskunnassa.

Digitaalinen pääoma on yhteydessä niin opintomenestykseen, työelämässä pärjäämiseen kuin aktiivisena kansalaisena toimimiseenkin. Sama pääoma kasvattaa menestyviä ”Pokémon-kouluttajia” eli parhaita pelaajia.

Kaikki kerätään, kaikki kerätään

Pokémon Go -sovellusta mainostetaan ilmaisena pelinä, jollainen se teoriassa onkin. Käytännössä peli vaatii käyttäjältään älypuhelimen tai tabletin ja nopeahkon verkkoyhteyden.

Pokéfanit, joilla ei näihin ole varaa, jäävät automaattisesti pelaamisen riemun ulkopuolelle. Myöskään innokkaat pelaajat, jotka asuvat hyvän mobiiliverkon ulkopuolella, eivät pääse pelistä juuri nauttimaan.

Ympäristöllä on pelissä menestymisen kannalta valtava merkitys.

Pelikokemuskaan ei välttämättä ole yhtä riemukas kaikille, sillä ympäristöllä on pelissä menestymisen kannalta valtava merkitys. Pelissä Pokémoneja ilmestyy huomattavasti enemmän tiiviisti asutuille kaupunkialueille kuin maaseudulle.

Se tekee pelissä etenemisestä turhauttavan hidasta keskusta-alueiden ulkopuolella. Kaupunkialueen ulkopuolella Pokémon-maailma on aivan yhtä harvaan asutettu kuin reaalimaailmakin.

Toinen toistaan opettaa

Pokémon Go -pelissä on kaksi tärkeää vuorovaikutuksellista ominaisuutta, pokéstopit ja gymit eli Pokémon-salit. Pokéstopeilta pelaajat saavat pokémonien keräämiseen ja niillä taistelemiseen tarvittavia varusteita.

Saleilla pelaajat taas ottelevat keräämillään ja kehittämillään Pokémoneilla toisten pelaajien Pokémoneja vastaan. Juuri salit ja stopit ovat niitä paikkoja, joihin pokéfanit kokoontuvat ja joilla he useimmiten tutustuvat toisiinsa.

Pókestopit ja -salit on sijoitettu Nianticin aikaisemmin julkaiseman pelin, Ingressin, pelaajien kartalle merkitsemien tärkeiden nähtävyyksien tai maamerkkien paikalle. Ingressin pelaajia ja nähtävyyksiä on huomattavasti enemmän kaupungeissa kuin maalla.

Näin pokéstoppien ja -gymien vähäisyys on jättänyt monet kaupunkialueen ulkopuolella asuvat pelaajat kouluttamaan Pokémoneitaan täysin ilman muilta pelaajilta saatavaa tukea.

Kaupunkialueen ulkopuolella Pokémon-maailma on yhtä harvaan asutettu kuin reaalimaailmakin.

Itse aloitin Pokémon Go -urani pienessä länsisuomalaisessa kunnassa, josta löytyi kolme pokéstopia eikä yhtäkään salia. Helsingin keskustassa taas pokéstoppeja on käytännössä joka kadunkulmassa ja salejakin muutaman korttelin välein.

Ero sekä pelaajien että erityisesti ympäristössä olevien Pokémonien määrässä oli huikea. Maaseudulla kolmen Pokémonin keräämiseksi täytyi kävellä kuuden kilometrin lenkki, kun pääkaupungin keskustassa kolme Pokémonia pyydystää helposti paikallaan istuskellen viidessä minuutissa.

Pokémon Go on erittäin hyvä ja koukuttava peli, jossa voi menestyä. Siihen vain tarvitaan sopivat laitteet ja tiiviisti asuttu alue, jossa välimatkat ovat lyhyet ja josta löytyy mielellään suojateiden yhdistämiä kävelyteitä.

Me yhdessä voitetaan

Pokémon Go -sovellusta voi toki pelata vain keräilemällä harvoin ilmestyviä villejä Pokémoneja. Parhaaksi kouluttajaksi ei tällä tavoin pelaamalla koskaan kuitenkaan nouse.

Pelin edetessä ja pelaajan kerryttäessä pisteitään pokéstopeilla ja saleilla pelaajan taso nousee. Mitä korkeammalla tasolla pelaaja on, sitä vahvempia Pokémoneja hän voi kerätä ja sitä taitavampia taistelijoita hänen Pokémoneistaan tulee.

Pelissä menestymisen lumipalloefekti on ilmeinen. Jo alkuun oikeassa ympäristössä olevat pelaajat nostavat tasoaan nopeasti, keräävät vahvempia Pokémoneja ja menestyvät saleilla käytävissä taisteluissa. Tämän seurauksena hitaammin kehittyvillä pelaajilla tason nostamisesta tulee entistä vaikeampaa.

Pelivalmistajalla ei ole velvollisuutta luoda pelaajille tasavertaisia mahdollisuuksia menestyä.

Pokémon Gon pelaaminen ei ole yleinen ihmisoikeus, eikä sen tarvitsekaan olla. Pelivalmistajalla ei ole mitään velvollisuutta luoda kaikille pelaajille tasavertaisia mahdollisuuksia menestyä pelissä.

Peli kuitenkin tuo hyvin konkreettisesti esiin digitaalisen eriarvoisuuden toimintamekanismin ja heijastelee sen mahdollisia seurauksia yhteiskunnassa. Ja toisin kuin Pokémon-maailmassa, meillä on velvollisuus puuttua näihin ongelmiin.

Mari Marttila on politiikan tutkimuksen jatko-opiskelija ja töissä politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa. Marttila käsittelee väitöskirjassaan digitaalista eriarvoisuutta ja sen vaikutusta demokratian toteutumiseen digitalisoituvassa yhteiskunnassa.

Julkaisu Pokémon Go ja digitaalinen eriarvoisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.