Sananvapaudesta ja siihen liittyvistä rajoituksista on jälleen kerran keskusteltu julkisuudessa tällä viikolla. Kokoomusnuoret esittivät tavoiteohjelmassaan, että kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisointi tulisi poistaa laista. Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho ilmoitti heti perään laativansa lakialoitteen, jolla viittaukset herjaaviin ja panetteleviin mielipiteisiin poistettaisiin laista. Tällä hetkellä uhkaus, panettelu ja solvaaminen jotain ryhmää vastaan rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden tai näihin rinnastettavan syyn perusteella on rikoslain mukaan tuomittavaa (11. luku, 10 pykälä).

Sananvapauskysymykset ovat myös jatkuvan pohdinnan aiheena etenkin monissa toimituksissa. Osallistuin Porissa järjestettävällä SuomiAreenalla tänä kesänä erittäin kiinnostavaan keskusteluun, jossa median edustajat keskustelivat ajankohtaisista sananvapauteen liittyvistä kysymyksistä – etenkin vähemmistöihin kohdistuvista uhkauksista. Keskusteluun osallistuivat Hufvudstadsbladetin päätoimittaja Jens Berg, Ylen verkkopalvelujen julkaisupäällikkö Mary Gestrin, Borgåbladetin päätoimittaja Micaela Röman sekä Helsingin Sanomien toimituspäällikkönä toiminut Paula Salovaara.

Monet kielikysymyksiä esillä pitäneet suomenruotsalaiset toimittajat ovat saaneet uhkauksia. Salovaaran kirjoitettua uhkauksista Helsingin Sanomiin myös häntä uhattiin. SuomiAreenan keskustelussa Salovaara toi esille, että hänen mukaansa sananvapauden rajat kulkevat nimenomaan uhkauksissa. Muissa tapauksissa hän ei ollut valmis rajoittamaan esimerkiksi anonyymiä nettikeskustelua, vaikkei se aina miellyttävää luettavaa olekaan. Jos keskustelua rajoitetaan, voi negatiivisuus purkautua paljon pahemmalla tavalla, Salovaara sanoi. Hänen mukaansa anonyymi nettikeskustelu tarjoaa myös tietoa erilaisista virtauksista yhteiskunnassa.

Suomenruotsalaiset keskustelijat olivat selkeästi varovaisempia. Gestrin kertoi, että hänelle kysymys on sekä henkilökohtainen että ammatillinen. Hän on saanut anonyymejä uhkauksia. Ammatillisesti hän kertoi olevansa sitä mieltä, että anonyymien puheenvuorojen rajoittamisesta on voitava keskustella niissä tapauksissa joissa kannanottojen seuraukset ovat liian epämiellyttäviä. Gestrin oli myös huomannut muutoksen siinä, mitä nykyisin pidetään sallittavana. Ihmiset voivat sanoa tuntemattomalle henkilölle kadulle sellaista, jota olisi pidetty hävyttömänä vain kymmenen vuotta sitten.

Röman viittasi lakiin, jonka mukaan ihmisiä ei saa uhkailla esimerkiksi kielen tai alkuperän perustella. Hänen mukaansa on myös syytä keskustella tulkintakysymyksistä: mikä on mielestämme epämiellyttävää ja turhaa.

Berg toi esille, että lukijakeskustelu juttujen yhteydessä Hbl:n verkkosivuilla suistui helposti raiteiltaan epäasialliseksi kielidebatiksi – oli artikkelin aihe mikä tahansa. Epäasiallista luisumista helpotti Bergin mukaan toimittajien osallistuminen keskusteluun. Toimittajien mahdollisuudet kommentoida keskustelua ovat Bergin mukaan kuitenkin ajankäytöllisistä syistä rajalliset.

Lyhyessä keskustelutilaisuudessa ei vaikeaan ja laajaan aiheeseen tietenkään ehditty kovin syvällisesti paneutua. Siitä kävi kuitenkin hyvin ilmi, minkälaisiin sananvapauteen liittyviin kysymyksiin toimituksissa joudutaan tällä hetkellä ottamaan kantaa.

Politiikan teorian näkökulmia sananvapauteen

Tuon seuraavaksi esille joitakin sananvapauteen liittyviä keskusteluja politiikan teorian alueelta. Käsittelen ensin politiikan teoreetikko Hannah Arendtin näkemyksiä puheesta ja politiikasta sekä filosofi Emmanuel Levinasin näkemyksiä kielestä ja eettisestä suhteesta toiseen. Kummallakin ajattelijalla oli juutalaisuutensa vuoksi järkyttäviä kokemuksia natsien vainosta toisen maailmansodan aikana, ja nämä kokemukset ovat vahvasti vaikuttaneet heidän ajatteluunsa.

Toisena politiikan teorian näkökulmana tuon esille filosofi Judith Butlerin ajatuksia liittyen vihapuheeseen (”hate speech”) ja sen rajoittamiseen. Butlerin ajattelu eroaa sekä tavoitteiltaan että metodologisilta lähtökohdiltaan hyvin paljon Arendtin ja Levinasin ajattelusta, mutta samassa yhteydessä tarkasteltuna teoriat mielestäni täydentävät toisiaan.

Arendin ajattelussa puheen tarkasteleminen on keskeistä, koska nimenomaan puhe tekee ihmisestä poliittisen olennon. Puhe on määritelmällisesti poliittisia, hän toteaa teoksessa Vita Activa (alkuperäisteos vuodelta 1958). Puheen perusedellytys on Arendtin mukaan, että olemme moninaisia ja yksilöllisiä. Jos ihmisiä ei voisi erottaa toisistaan, ei tarvittaisi puhetta, jotta voisimme ymmärtää toisiamme, vaan pelkät merkit ja äänet riittäisivät. Siten puhe ei ole Arendtille pelkkä kommunikaation väline. Puheen välityksellä ihmiset näyttäytyvät ihmismaailmalle – he paljastavat ainutlaatuisuutensa, eli ”kuka” hän on, erona siihen ”mitä” hän on.

Parhaiten Arendtin keskeiset ajatukset puheeseen ja politiikkaan liittyen voi mielestäni ymmärtää kun ottaa huomioon hänen toisen maailmansodan aikaiset kokemukset. Ihmisiä ei vainottu sen vuoksi, mitä he olivat tehneet, vaan siksi, että he kuuluivat ”väärään” uskontoon, heillä oli ”väärä” kansallisuus tai vastaavaa.

Myös Levinasin ajattelulle eettinen suhde toiseen, jonka puhe paljastaa, on merkittävämpi kuin se, mitä sanotaan. Hän ei keskustele politiikan, vaan etiikan kontekstissa. Levinasin ajatuksia on soveltanut politiikan teoriaan muun muassa Adriana Cavarero, joka painottaa, ettemme voi ajatella itseämme ilman välttämätöntä suhdetta toiseen. Tämä suhde paljastuu äänen välityksellä – puhumme toiselle, joka kuulee äänemme, joka on aina erilainen kuin jonkun toisen ääni. Tämä on lähtökohta, jota ei hänen mukaansa voi ohittaa kun puhutaan puheen sisällöstä.

Mielestäni Arendtin, Levinasin ja Cavareron ajattelu tarjoaa kiinnostavia näkökulmia ajankohtaiseen sananvapauskeskusteluun, koska on hyvä pohtia välttämätöntä suhdettamme toisiin, tasa-arvoisesti samankaltaisiin, joiden keskellä olemme huolimatta siitä, mitä haluamme puheellamme ilmaista.

Hieman erilaisen näkökulman sananvapauskeskusteluun tarjoaa sen sijaan Butler, joka teoksessaan Excitable Speech (1997) pohtii vihapuhetta ja sitä, miten sitä tulisi rajoittaa. Siinä missä Arendt ja erityisesti Levinas ja Cavarero painottavat olemassaolon ehtoja ennen kieltä, tulee olemassaolomme Butlerin mukaan mahdolliseksi nimenomaan kielessä. Myöskään Butlerille kieli ei siis ole ainoastaan kommunikaation väline, vaan myös seikka, joka mahdollistaa olemassaolomme muiden keskuudessa.

Butlerin tyyliin eivät kuulu normatiiviset kannanotot. Hän suhtautuu vihapuheen rajoittamiseenkin pohdiskellen: hän kysyy, mistä vihapuhe juontaa juurensa ja mitä vaikutuksia sillä tai sen sääntelyllä on. Vastaukset eivät ole yksinkertaisia. Butler on tuotannossaan pohtinut paljon ympärillämme vallitsevia käsityksiä, joita pidämme niin itsestäänselvyyksinä, ettemme kiinnitä niihin huomiota. Nämä käsitykset voivat kuitenkin olla myös vahingollisia. Esimerkkinä voi mainita kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän, jossa nimeäminen ”naiseksi” tai ”mieheksi” ei ainoastaan kuvaile tiettyä tilannetta, vaan samalla tuottaa nämä kategoriat. Butler kysyy, mitä kategorioiden ulkopuolelle jää, mitä seurauksia niiden toistamisella on, ja mistä ne ovat ilmaantuneet puheeseemme.

Sanoilla on Butlerin ajattelussa voimaa ja puheella käytetään valtaa. Hän muistuttaa meitä suhtautumaan kriittisesti siihen, mitä kutsumme ”vihapuheeksi”. Ja jos tiettyä puhetta rajoitetaan, tulee myös tämän seurauksia jatkuvasti tarkastella kriittisesti.

Lopuksi

Ymmärrän hyvin niitä, jotka ovat varovaisia sananvapauden rajoittamisen suhteen. Näin tuleekin olla, sillä kyse on yhdestä demokraattisen järjestelmämme kulmakivistä. Juuri siksi meidän tulee mielestäni kyetä keskustelemaan sananvapauskysymyksistä niin, että pienetkin sävyerot tulevat selkeästi esille.

Jos joskus aiemmin lehtien päätoimittajat saattoivat ajatella, että heillä on jopa kansaa sivistävä tehtävä, on tilanne nykyisin toinen. Mediasisältöä tehdään osin dialogissa lukijoiden kanssa.

Jos julkista keskustelua ja sananvapauskysymyksiä tarkastelee demokratianäkökulmasta, kannattaa mielestäni tarkoin harkita, kenen pussiin pelaa. Jos lähtökohtana on, ettei keskustelua – edes anonyymiä keskustelua – tulisi millään tavoin rajoittaa, keiden etua tämä ajaa? Jos esimerkiksi pohtii seksuaalisesti yhteiskunnassa marginalisoituja ryhmiä, jotka ovat aivan viime aikoina saaneet yhä enemmän mediatilaa, voisi ajatella, että tämän seurauksena tasa-arvo olisi toteutumassa. Puhumme kuitenkin yksilöistä ja yhteisöistä, jotka olivat 1970-luvulle asti lainsuojattomia ja tämän jälkeen pitkään ja yhä edelleen monessa yhteydessä syrjittyjä. Nämä ovat seikkoja, joita ei voi mielestäni sivuuttaa puhuttaessa julkisesta keskustelusta ja siihen osallistumisesta. Suomessa on myös sukupuolivähemmistöjä, joilta puuttuu kokonaan historiankirjoitus, kuten FT Antu Sorainen on tuonut esille. Näistä moni kuuluu useampaan muuhun vähemmistöön.

Demokratiateoreettisessa keskustelussa oli pitkään valtavirtaa keskustelu, jossa lähtökohdaksi otettiin rationaaliset yksilöt ilman kytköstä muuhun maailmaan. Jo jonkin aikaa eniten tutkijoiden parissa huomiota saaneissa demokratiateoreettisissa suuntauksissa demokratiaa on kuitenkin käsitelty ensisijaisesti kommunikatiivisena toimintana. Myös sananvapauskysymyksistä, jotka demokraattiseen järjestelmään liittyvät, voi tällaisessa kehikossa keskustella monimuotoisemmin kuin jos kysymystä tarkastelee ainoastaan yksilön näkökulmasta.

Vastustan ehdottomasti ehdotusta poistaa laista kohta, jonka mukaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan on tuomittavaa. Sen sijaan yhdyn Gestrinin ja Römanin SuomiAreenan tilaisuudessa esittämiin mielipiteisiin siitä, että rajoittamattoman ilmaisuvapauden seurauksia on syytä pohtia. On ilahduttavaa että keskeisten medioiden edustajat keskustelivat sananvapauteen liittyvistä näkemyksistä julkisessa tilaisuudessa – heillä on aiheesta asiantuntemusta, jota millään muilla tahoilla ei ole. Toivoisin tällaista keskustelua lisää.

Lähteet

Lähteet: Arendt, Hannah: Vita Activa (2006), Butler, Judith (1997): Excitable Speech, Cavarero, Adriana (2005): For More than One Voice, Levinas, Emmanuel (1998, alkuperäisteos vuodelta 1974): Otherwise than Being or Beyond Essence.

SuomiAreenssa järjestettävän keskustelun vähemmistöihin kohdistuvista uhkauksista järjesti Folktinget.

Julkaisu Sananvapaus, eettisyys ja rajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perinteiset itsenäisyyspäivänä järjestettävät linnan juhlat ovat poliittisten kannanottojen kannalta hieman hankala tapahtuma. Tilaisuudessa ei ole aikaa analysoida päivään liittyviä monia merkityksiä kovin yksityiskohtaisesti. Kuitenkin tilaisuudessa puhutaan myös politiikkaa – tänäkin vuonna sekä presidenttiä että monia juhlavieraita pyydettiin kommentoimaan ajankohtaisiakin asioita.

Linnan juhlien jatkoilla nähtiin tänä vuonna jotain erilaista: mentalisti Noora Karma hypnotisoi kansanedustaja Ilkka Kanervan (kok.) osana viihdenumeroa. Tapaus, jonka yhteydessä Kanerva päätyi makaamaan ravintolan lattialle, yllätti sekä Kanervan että monet katsojatkin, joista osa on päätynyt tuomitsemaan tempun epäeettisenä. On kysytty, mitä todellisia mahdollisuuksia ammattipoliitikolla olisi ollut kieltäytyä osallistumasta viihdenumeroon suorassa lähetyksessä. Niin, miten itsenäisesti Kanerva päätti osallistumisestaan?

Demokratiaa ja itsenäisyyttä

Suomen itsenäisyys liittyy suoranaisesti demokratiaan ja yksilön poliittisiin oikeuksiin: itsenäisyys antoi Suomelle mahdollisuuden valita, että yhteiskunta järjestetään demokraattisen mallin mukaisesti. Myöhemmin monet demokratiatutkijat ovat osoittaneet, ettei tasa-arvo kansalaisten välillä ole toteutunut vaikka tasa-arvon periaatteisiin ollaan sitouduttu. Yhtenä ongelmana on nähty se, että ”kansalainen”, joka on toiminut tämän mallin lähtökohtana, on lähinnä muistuttanut porvarillista, heteroseksuaalista miestä. Tällä on monia vaikutuksia yhteiskunnan eri alueilla.

Kanerva nimenomaan edustaa kategorioita, jotka asettavat hänet etuoikeutettuun asemaan yhteiskunnassa. Jos asian ilmaisee dialektisessa kehikossa, sijoittuu hän rakenteellisesti paremmalle puolelle suhteessa ei omistavaan luokkaan, naisiin ja ei-heteroseksuaaleihin. Kuitenkin hän koki tv-ohjelmassa, ettei hän voinut vaikuttaa siihen, osallistuuko hän viihdenumeroon vai ei – vaikka häneltä jopa kysyttiin asiasta.

Tämä osoittaa, että dialektinen kehikko, jossa valtasuhteet on asetettu tarkastelussa keskiöön, on edelleen ajankohtainen. Näkökulma sopii niin yksilöiden välille ja kuten mielenosoittajat ovat aiemmin tuoneet esille myös ryhmien väliseen tarkasteluun.

Psykoanalyytikko, politiikan teoreetikko Jessica Benjamin on tuonut tähän kehikkoon myös psykoanalyyttisen ulottuvuuden: tasa-arvo ei ole ainoastaan rationaalisen päätöksenteon asia koska valtasuhteisiin liittyvät niin monet eri tasot joista emme aina ole edes suoranaisesti kovin tietoisia. Hypnoositapaus osoittaa, että myös privilegioidussa asemassa olevat saattavat hyötyä tällaisesta tarkastelusta. Dialektinen kehikko helpottaa valtasuhdetarkastelua, mutta vallankäytön seuraukset eivät välttämättä aina ole täysin ennalta arvattavia.

Ideologiaa ja fantasioita

Voi myös tulkita, että meedion temppu leikitteli pääministeripuolueen ideologialla tavalla, joka tilaisuuden vaativasta luonteesta huolimatta istui siihen mielestäni kuitenkin tyylikkäästi. Kokoomus on pitkään painottanut yksilöiden vastuuta kiinnittäen vähemmän huomiota rakenteellisiin kysymyksiin jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan, kuten luokkaan, sukupuoleen, etniseen taustaan, maailmankatsomukseen ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Osoittiko meedion temppu, että jos oikein paljon jotain haluaa, on mikä tahansa mahdollista – jopa lasin rikkominen mielen voimalla?

Tässä yhteydessä tulee mieleen feministifilosofi Rosi Braidottin monitasoiset kirjoitukset, joissa politiikkaa ei tarkastella vain rationaalisena toimintana, vaan erilaisten valtasuhteiden monitasoisena kuviona. Näissä otetaan huomioon niin fantasiat, ideologiat kuin historialliset kerrostumatkin. Ajan ja paikan pohtimiselle annetaan paljon tilaa. Tarkastelukehikko ei ole dialektinen, kuten Benjaminilla, vaan verkostomainen. Poliittisten kysymysten pohtiminen monien tasojen aallokossa ei ole helppoa, mutta tuleeko kaiken aina olla niin helppoa?

Vastakkainasettelu on jo nähty – vaikka uskon, että mielenosoituksiakin tulemme vielä näkemään. Noora Karma toi itsenäisyyspäivänä sen sijaan näkyviin myös jotain uutta. Parhaaseen katseluaikaan viihteen muodossa esitetty temppu, joka avasi ikkunoita politiikan mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tarkasteluun, sai monet kokeneetkin politiikanharrastajat tippumaan tuolilta.

Ysi miikan antoi stylisti kouluarvosanaksi presidentin puoliso Jenni Haukion juhlapuvusta itsenäisyyspäivänä: kaikki oli oikein, mutta ei yllätyksiä, kuten Iltalehti kirjoitti. Noora Karman esityksestä annan kouluarvosanaksi täyden kympin: olihan temppu yllätyksellisyydessäänkin huippusuoritus.

Kirjallisuutta:

Rosi Braidotti: Nomadic Subjects (1994), Metamorphoses (2002) , Transpositions (2006).

Jessica Benjamin: The Bonds of Love (1988), Like Subjects, Love Objects (1995) & Shadow of the Other (1997).

Julkaisu Mentalisti Noora Karmalle täysi kymppi politiikan tutkijalta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.