Syksyllä 2018 uutisoitiin, että markkinaliberaali ajatushautomo Libera pyrkii yhdessä asianajotoimisto Boreniuksen kanssa haastamaan suomalaisen työsopimusjärjestelmän kantelemalla siitä Euroopan komissioon. Kantelu on ensimmäinen kerta, kun yleissitovuutta käsitellään Euroopan komissiossa.

Vapaus merkitsee Liberalle ”ulkoisen pakon poissaoloa ja liittyy olennaisesti vastuuseen”. Libera haluaa siis profiloitua liberalismin ja vapauden äänitorvena ja puolestapuhujana. Vapaus ”ulkoisen pakon poissaolosta” viittaa suoraan negatiiviseen vapauskäsitykseen, jota liberalismissa tyypillisesti onkin korostettu.

Puoluepoliittisesti Libera on sitoutumaton, mutta täysin poliittisesti riippumattomasta tai ideologiattomasta ajatuspajasta tuskin voidaan puhua, kun hallituksen puheenjohtajana istuu kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ja varapuheenjohtajana pankkiiri Björn Wahlroos. Wahlroos on nimennyt suurimmiksi esikuvikseen taloustieteen isänä pidetyn Adam Smithin, monetaristisen koulukunnan tunnetuimman edustajan Milton Friedmanin sekä laissez-faire-kapitalismin puolesta puhuneen kiistellyn kirjailija Ayn Randin.

Sinänsä Liberan hyökkäyksessä ammattiyhdistysliikettä vastaan ei ole mitään yllättävää. Kanta edustaa varsin yleiseurooppalaista oikeistoliberaalia linjaa työnantajien ja työntekijöiden suhteesta. Vastaavanlaisia oikeistoliberaaleja tai libertaareja ajatuspajoja löytyy kaikkialta Euroopasta.

Kiinnostavaa on kuitenkin vertailla, kuinka paljon nykyliberalismi resonoi varhaisen, klassisen liberalismin kanssa ja millaiseen liberalismin haaraan se asettuu. Koska työntekijöiden ja työnantajien välinen suhde on noussut niin vahvasti Suomen poliittiselle agendalle, analysoin eurooppalaisen liberalismin klassikoita erityisesti tästä näkökulmasta.

Liberalismin juuret

Kaikki liberalismin muodot ovat ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä.

Myös liberalismin perillisellä, klassisella liberalismilla, on monia merkityksiä. Yhtäältä sillä on tarkoitettu niin sanottua vanhaa liberalismia, toisaalta sitä on pidetty synonyyminä liberalismille. Jotkut ovat rinnastaneet klassisen liberalismin peräti konservatismiin. Harvinaista ei myöskään ole asettaa vastakkain yhtäältä klassinen liberalismi ja toisaalta Leonard Hobhousen (1864–1929) aloittama sosiaaliliberalismin perinne, joka on tyypillisesti nähty vasemmalle kallellaan olevana liberalismin haarana.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on skotlantilainen moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Samansuuntaisia ajatuksia olivat tosin esittäneet jo aiemmin Bernard Mandeville (1670–1733) (”Private vices, public benefits”) sekä suomalainen pappi ja valistusajattelija Anders Chydenius (1729–1803).

”Pohjolan Adam Smithiksi” kutsutun Chydeniuksen pääteoksena pidetään taloudellisen liberalismin ja sen yhteiskunnallisten vaikutusten esitystä Kansallinen voitto (1765), jossa Chydenius esitti 11 vuotta ennen Smithin Kansojen varallisuuden julkaisua tämän näkymätöntä kättä vastaavan teoriansa talouden vapauttamisen positiivisista seurauksista yhteiskunnille.

Teoksessaan Chydenius hyökkää merkantilismia, merkantilistista valloituspolitiikkaa, konservatismia sekä protektionismia vastaan. Hän kritisoi valtion virkojen myymistä sekä säädyille kuuluvia erioikeuksia ja rajoituksia.

Chydeniuksen kritiikki kohdistui erityisesti papistoa, aatelia, virkamiehiä ja muita etuoikeutettuja vastaan, joiden hän totesi elävän talonpoikien työstä. Näin hän pyrki kääntämään keskustelun talonpoikien asemasta etuoikeutettujen asemaan.

1700-luvulla vallalla olleen käsityksen mukaan talonpojat ja työväestö tuli pitää köyhinä, jotta he eivät laiskottelisi. Chydenius päinvastoin esitti, etteivät työntekijät ole laiskureita, jotka pitää pakottaa tekemään valtio rikkaaksi, vaan elinvoimaisia yksilöitä, jotka vapaina omaa onneaan tavoitellessaan tulevat hyödyttäneeksi koko yhteiskuntaa. Hän vastusti tiukasti myös hintojen ja palkkojen sääntelyä sekä työpakkoa ja vaati työntekijöille oikeutta valita työnantajansa.

Chydeniuksen ajatukset vaikuttavat siis varsin erilaisilta verrattuna tämän päivän oikeistoliberaaleihin, joiden puolustaessa esimerkiksi Suomen aktiivimallia välittyy usein taustalla oleva ajatus laiskoista ja saamattomista työttömistä, joita on patistettava tekemään edes jotain. Teoksessaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista Chydenius kirjoittaa:

”Toiset puhuvat toki paljon vapaudesta, mutta tarkoittavat vain tiettyjen ihmisjoukkojen tai henkilöiden vapautta ja unohtavat vähäisimmät, joilla ei ole ollut onnea päästä muiden pystyttämien suojavallitusten sisäpuolelle, vaan jotka joutuvat tietysti entistäkin ahtaammalle ja vaille sijaa maapallollamme, kun suojavallituksia laajennetaan toisia varten.”

Ajalleen perin epätyypillisesti Chydenius puolusti köyhiä ja heikommassa asemassa olevia ja puhui demokratian ja työläisten oikeuksien puolesta. Chydeniuksen liberalismi poikkeaa varsin merkittävästi nykypäivän oikeistoliberaalista ajattelusta, jossa ei korostu köyhien oikeudet vaan yritysten intressit.

Adam Smith – väärin ymmärretty liberalisti

Smithin ajatukset muistuttavat monessa mielessä Chydeniuksen näkökulmia. Myös Smithin pyrkimys talouden vapauttamiseen oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja tämän aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen ja siten vapauden lisääminen. Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja sitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan.

Smith katsoi, että vapaa talous tuottaa myös muunlaista vapautta. Tämän hän puolestaan näki johtavan lopulta yhteiskunnan kokonaisvaltaisen vaurauden, kukoistuksen, hyvinvoinnin ja onnellisuuden lisääntymiseen. Toisin kuin tyypillisesti esitetään, Smith ei ollut taloustieteilijä tai poliittinen taloustieteilijä vaan moraalifilosofi. Hänen pohdiskelunsa taloudesta tai kaupallisen yhteiskunnan luonteesta kytkeytyivät aina laajemmin kysymyksiin hyvinvoinnista ja onnellisuudesta.

Myös Smithin kohdalla hänen modernit ihailijansa unohtavat usein kontekstin, johon hänen talousajattelunsa erottamattomasti kytkeytyi. Tänä päivänä liberalistiksi itseään kutsuvat vetoavat Smithin auktoriteettiin puolustaessaan vapaiden markkinoiden, globaalin vapaakaupan, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuutta. Smithin ajatuksiin nojataan myös kritisoitaessa hyvinvointivaltiota, progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja rikkailta köyhille.

Merkantilismi ja luonnollisen vapauden järjestelmä

Yksi Smithin yhteiskunnallisen kritiikin kohde oli 1700-luvun talouspoliittinen järjestelmä, jota hän kutsui merkantilismiksi, koska se suosi ennen kaikkea suurkauppiaita ja industrialisteja pienyrittäjien, työläisten ja perheviljelijöiden kustannuksella. Suurkauppiaat ja industrialistit pystyivät vaikutusvallallaan suostuttelemaan valtaapitävät säätämään lakeja, jotka suosivat heidän henkilökohtaisia etujaan.

Kansojen varallisuus ei peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ne olivat Smithin mukaan mitä tyypillisimmin yleisen edun vastaisia. Smithin kritiikin kohteena ei siis ollut valtion puuttuminen talouteen sinänsä, vaan sellainen valtio, joka toimii suurliikemiesten oman edun tavoittelun välikappaleena.

Merkantilismin tilalle Smith ehdotti luonnollisen vapauden järjestelmää, jossa kaikki suurkauppiaita ja industrialisteja koskevat säädökset, erioikeudet ja rajoitukset on poistettu. Kansojen varallisuus ei siis peräänkuuluta suuryritysten absoluuttista vapautta vaan miespuolisten yksilöiden vapaata taloudellista toimintaa.

Ajatuksena oli, että yksilöt ovat tasaveroisesti vapaita tavoittelemaan omia taloudellisia päämääriään parhaaksi katsomalla tavalla, kunhan eivät niin tehdessään tule loukanneeksi muiden vastaavia oikeuksia. Huomautuksen arvoista on, että Smithin aikana oli tiukasti säädeltyä, kuka sai harjoittaa mitäkin ammattia, eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta ollut tietoakaan.

Hänen kirjoitustensa taustalla oli kaupallisen yhteiskunnan nousu, joka mahdollisti aikaisempaa suuremman varallisuuden kasvun. Smith ei kuitenkaan arvostanut kaupallista yhteiskuntaa ja varallisuuden kasvua itseisarvoisesti vaan pikemminkin siksi, että ne tekivät mahdolliseksi myös enemmistöä edustavien työläisten kohtuullisen ja ihmisarvoiseen elämään tarvittavan materiaalisen elintason.

Valtion tehtävät luonnollisen vapauden järjestelmässä

Vaikka Smith kirjoitti luonnollisesta vapaudesta, ei hänen mainettaan valtiolliseen talouteen puuttumisen täydellisenä vastustajana voi kuitenkaan pitää totuudenmukaisena. Hän ei katsonut, että luonnollisen vapauden järjestelmä pysyisi pystyssä ilman valtion apua vaan päinvastoin.

Smith oli valmis sallimaan valtiolle erilaisia tapoja puuttua vapaan talouden toimintaan. Valtion tuli muun muassa huolehtia, ettei suuria etuja itselleen kahmivia taloudellisia keskittymiä pääse syntymään.

Juuri tämän vuoksi hän kritisoi yksityisiä monopoleja. Kritisoidessaan monopolioikeuksia Smith kritisoi ennen kaikkea tyypillisiä tapauksia, joissa suurliikemiehet olivat onnistuneet suostuttelemaan valtiovallan asettamaan säädöksiä, jotka takasivat heille etuoikeuksia suhteessa muihin.

Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Smith katsoi valtiolla olevan kolme pääasiallista tehtävää. Valtion tuli suojella kansalaisiaan ulkoisilta uhilta ja pitää pysyvää armeijaa. Sen täytyi suojella kansalaisia toisiltaan ja ylläpitää poliisi- ja oikeuslaitosta. Valtion kuului myös tarjota yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia palveluita, jotka ovat kannattamattomia yksityisille toimijoille, mutta välttämättömiä yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Jälkimmäisillä hän tarkoitti esimerkiksi kansalaisten henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa, jotta nämä voisivat elää ihmisarvoista elämää – muun muassa sellaista koulutusta, johon työläisilläkin olisi varaa. Kuten Chydenius myös Smith katsoi, että ihmisten erot kyvykkyydessä johtuivat lähinnä erilaisista olosuhteista, joissa nämä ovat varttuneet.

Näkymätön käsi

Smith esitti, että kun kaikki suurkauppiaita koskevat erioikeudet ja rajoitukset poistetaan, vapautuu yhteiskuntaan mekanismi, jonka avulla ihmisten oman edun tavoittelu tulee ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana hyödyttäneeksi yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tämä ajatus oli kuitenkin täysin riippuvainen kahdesta oletuksesta, jotka käyvät hyvin ilmi Kansojen varallisuuden ainoassa kohdassa, jossa hän käyttää ilmaisua “näkymätön käsi”.

Ensimmäinen niistä oli, että yrittäjille on luontaista investoida saamansa voitot siihen maahan, jossa ovat ne hankkineet. Toinen oletus oli, että yrittäjät investoivat voittonsa uuteen työvoimaan, ei työvoiman tarvetta vähentävään teknologiaan.

Yrittäjien tiettyyn rajaan saakka vapaa voitontavoittelu lopulta edistää siis koko yhteiskunnan vaurautta ja hyvinvointia. Heidän menestyessään syntyy uusia työpaikkoja ja kun työn kysyntä kasvaa, on työläisillä varaa vaatia parempia palkkoja. Kumpikaan oletuksista ei kuitenkaan päde nykymuotoisessa maailmantaloudessa.

Smith ei myöskään osannut ennakoida tilannetta, jossa valtavia rahasummia sijoitetaan estoitta toiselle puolelle maailmaa ja yritykset sijoittavat voittonsa työntekijöiden tarvetta vähentävään teknologiaan eikä uuteen työvoimaan. Toisin kuin taloussäätelyn purkua vaativat tapaavat nykyään esittää, yritysten menestymisen ja tuotannon kasvun sekä työvoiman kysynnän välillä ei enää ole välttämätöntä korrelaatiota.

Yrittäjät saattavat sijoittaa voittonsa joko teknologiaan tai yhä suurempiin omistajilleen maksamiin osinkoihin. Mitä pidemmälle teknologisoitumistrendi etenee, sitä heikommaksi korrelaatio yritysten menestyksen ja työläisten aseman välillä muuttuu. Smithin näkymätön käsi ei nykymaailmassa enää hänen tarkoittamallaan tavalla päde.

Yhteiskuntaluokat ja työläisten asema

Smithin modernit seuraajat ovat olleet hiljaa myös hänen yhteiskunnallistaloudelliseen ajatteluunsa oleellisesti kuuluvista yhteiskuntaluokista. Smith jakoi ihmiset kolmeen ryhmään sen mukaan, mistä nämä saivat elantonsa.

Maanomistajat saivat tulonsa maankorosta, industrialistit ja suurkauppiaat voitoista ja työväki oli palkkatulojen varassa. Näistä ensin mainitun asema oli Smithin mukaan ylivoimaisesti paras, kun taas jälkimmäisten elämää määritti eniten epävarmuus ja jatkuvat, raskaat ponnistelut toimeentulon takaamiseksi. Työläisten asemaa heikensi myös se, että heidän elantonsa oli täysin riippuvaista voitolla eläviltä saatavasta työstä.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään.

Jos Smithin kieli näkymättömästä kädestä ei enää sellaisenaan päde, on sitä huomattavasti ajattomampi hänen huomautuksensa, että työväestön ja voitoista elävän ryhmän edut ovat aina perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään. Työläisiä kiinnostaa saada mahdollisimman korkea palkka työstään, kun taas työnantajat haluavat maksaa niin vähän kuin mahdollista.

Epäreilun tilanteesta tekee kuitenkin se, että työläisten myymä hyödyke on heidän oma työnsä, jolloin he joutuvat aina luopumaan osasta ”mukavuuttaan, vapauttaan ja onnellisuuttaan” sekä se, ettei työläinen voi valita olla myymättä työtään. Industrialisti taas voi aina päättää olla myymättä hyödykkeitään, mikäli katsoo, ettei tarjottu hinta ole kyllin korkea.

Smithin mukaan tilanne oli erityisen epäreilu, koska 1700-luvun Isossa-Britanniassa laki kielsi työläisiltä omien yhteisöjen muodostamisen, joiden avulla nämä olisivat voineet yhdessä taistella työnantajia vastaan:

”Ei ole parlamentin päätöstä, joka kieltäisi yhteenliittymät työn hinnan laskemiseksi, mutta on lukuisia päätöksiä, joilla kielletään yhteenliittymät sen nostamiseksi.”

Työnantajat taas olivat ”aina ja kaikkialla eräänlaisella sanattomalla mutta pysyvällä ja yhtenäisellä sopimuksella sitoutuneet olemaan nostamatta palkkakuluja niiden olemassa olevan tason yläpuolelle”. Smithin mukaan työnantajat pyrkivät myös salaisin sopimuksin yhdessä pudottamaan palkkoja:

”Nämä hankkeet toteutetaan poikkeuksetta äärimmäisen vaitonaisuuden ja salailun vallitessa aina toteutushetkeen saakka, ja kun työmiehet antavat periksi vastaan panematta, kuten joskus käy, he tuntevat niiden vaikutukset kipeästi nahoissaan, vaikka muut eivät kuule niistä koskaan.”

Smithin mukaan konfliktitilanteen syttyessä työnantajien ja työntekijöiden välille ensimmäiset saattoivat aina luottaa siihen, että järjestysvalta ja laki olivat heidän puolellaan. Tänäkään päivänä laki ei aina kohtele kaikkia samalla tavalla.

Smith lisäsi vielä, että voitoista elävien suuryrittäjien edut eivät olleet ainoastaan ristiriidassa työntekijöiden intressien kanssa vaan myös yhteiskunnan edun kanssa. Tästä syystä hän esitti, että suurliikemiesten tekemiin ehdotuksiin lainsäädäntöä tai taloutta koskien tulee suhtautua epäluuloisesti. sillä ”ne tulevat ryhmittymältä, jonka edut eivät koskaan ole täsmälleen samat kuin yhteisön ja jolla on tavallisesti intressi pettää tai jopa alistaa kansalaisia – ja jotka ovat monesti näin myös tehneet”. Huonoin mahdollinen hallitus on sellainen, jossa suurliikemiehet ovat onnistuneet tavalla tai toisella pääsemään valtaan.

Kaiken edellä sanotun nojalla Smithin auktoriteettiin vetoaminen esimerkiksi ammattiyhdistysliikettä vastustettaessa tai työläisten neuvotteluasemaa heikennettäessä on kyseenalaista. Smith tuskin perustaisi myöskään nykytrendistä, jossa esimerkiksi Suomen, Ranskan, Tšekin ja Yhdysvaltojen johtoon on tullut miljonäärejä, suurliikemiehiä ja investointipankkiireita. Näiden henkilökohtaiset taloudelliset intressit ovat usein ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa.

1800-luvun liberaalit ja kysymys köyhistä

Mistä sitten johtuu Smithin maine täysin sääntelemättömän, modernin vapaakaupan oppi-isänä ja valtiollisen talouteen puuttumisen kriitikkona? Suurimmilta osin kiitos tästä kuuluu Smithin ajatusten johdonmukaisina seuraajina maailmansotien jälkeisenä aikana esiintyneille Friedrich von Hayekille ja Friedmanille.

Smithin ajatuksilla oli kuitenkin jo 1800-luvulla epäsuoraa mutta huomattavaa yhteiskunnallista vaikutusta. 1800-luvun taitteessa syntynyt poliittinen taloustiede omaksui Smithin Kansojen varallisuudesta valikoituja taloustieteellisiä elementtejä, mutta irrotti ne laajemmasta kontekstista, joka koski esimerkiksi moraalin ja talouden suhdetta tai työntekijöiden epäreilua neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin.

Smithin huoli teollisuustyön henkisesti turmelevasta vaikutuksesta unohtui. Sen sijaan poliittisen taloustieteen uranuurtajat korostivat Smithin ajatusta luonnollisen vapauden järjestelmästä. Heidän käsissään se muuttui opiksi siitä, että kaikenlainen valtiollinen puuttuminen markkinoiden toimintaan on pahasta.

Varhaisen poliittisen taloustieteen keskeisimmät hahmot olivat Thomas Malthus ja David Ricardo. Malthusista tuli vuonna 1805 maailman tiettävästi ensimmäinen kansantaloustieteen professori, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan niin sanotusta Malthusin väestölaista. Sen mukaan vapaasti lisääntyvä väestö kasvaa aina nopeammin kuin ruoan tuotanto.

Malthusin väestölain taustalla piili varsin moralisoiva ja ylenkatsova suhtautuminen 1800-luvun taitteessa huomattavasti kasvaneeseen köyhälistöön. Teollistumisen myötä köyhyydestä tuli kaupallisen yhteiskunnan pysyvä piirre. Köyhäinhoidosta elävien elinolot alkoivat 1800-luvulle tultaessa muuttua huomattavasti aiempaa kurjemmiksi.

Malthus katsoi kasvavan väestön ongelman koskevan lähinnä työläisiä ja köyhiä, joita hän piti yläluokkaa kyvyttömämpinä itsehillinnän hyveeseen. Näin hän päätyi esittämään, että köyhäinhoidon kautta tapahtuva tulonsiirto rikkailta köyhille tuli poistaa. Ajatuksena oli, että mikäli työläistä autettiin, hän hankkii lisää lapsia, mikä johtaa uusiin köyhiin.

Malthus ehdotti köyhäinhoidon asteittaista lakkauttamista ja korvaamista työläisille ja köyhille suunnatulla kasvatuksella esimerkiksi raittiuden ja maltillisuuden hyveistä. Näin köyhät oppisivat itse auttamaan itseään sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia valtion avusta.

Ajattelu sai runsaasti suosiota 1800-luvun liberalistien keskuudessa. ”Malthusilaisuudesta” on tullut vertauskuva ankaralle laissez-faire-sosiaalipolitiikalle, joka yhdistää köyhyyden moraaliseen heikkouteen.

Ricardo puolestaan kehitti osin Malthusin ajatusten innoittamana oppinsa luonnollisesta palkkatasosta. Tällä hän tarkoitti palkkaa, joka on riittävä pitämään työläiset hengissä, mutta ei kuitenkaan yhtään tätä suurempi, ettei se innostaisi näitä lisääntymään holtittomasti. Myös luonnontieteilijä Charles Darwin ja filosofi Herbert Spencer ottivat vaikutteita Malthusin ajatuksista kirjoittaessaan ihmislajin sisäisestä eloonjäämiskamppailusta.

Spencer päätyi esittämään, että kaikki valtiollinen puuttuminen talouden toimintaan ainoastaan häiritsee niin sanottua luonnollista valintaa, jossa heikompi ihmisaines väistyy vahvemman tieltä. Vaikka olisi helppo ajatella tämän kaltaisen ajattelutavan väistyneen jo kauan sitten, julkisessa keskustelussa nousee edelleen näkökulmia, joissa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kuvataan vastaavilla tavoilla. Esimerkiksi kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja ja liberaaliksi itseään kutsuva Saul Schubak vaati lapsilisien poistamista, koska on ”järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä”.

Isossa-Britanniassa Malthusin kirjoitukset toimivat innoittajina 1830-luvun uudistuksiin, joilla karsittiin köyhille suunnattuja sosiaaliavustuksia. Vuoden 1834 köyhäinhoitolain uudistus rajasi julkisen köyhäinavun ainoaksi muodoksi asumisen köyhäintaloissa ja pakotti työläiset ottamaan työtä vastaan millaisilla ehdoilla tahansa.

Tunnetun taloushistorioitsija Karl Polanyin mukaan juuri tämä tapahtuma merkitsi puhtaan markkinatalouden – ”saatanallisen myllyn” – ensimmäistä askelta. Kirjailija Charles Dickensin kirjat kuvaavat niitä karuja olosuhteita, joihin tämän vapausaatteen mukainen köyhäinpolitiikka johti.

1800-luvun poliittisen taloustieteen liberalistit eivät arvostelleet valtion puuttumista talouteen silloin, kun se takasi parempia edellytyksiä liiketoiminnalle. Mutta kun valtio pyrki puuttumaan esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien väliseen epäreiluun neuvotteluasetelmaan, sitä pidettiin täysin epäoikeutettuna. Myös lapsityövoiman kieltävää lakia vastustettiin, koska sen katsottiin merkitsevän valtiovallan tunkeutumista oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle – talouden luonnolliseen toimintaan.

Nykyinen oikeistoliberalismi muistuttaa myös nuoren Wilhelm von Humboldtin romantiikan ajan valtiovastaista liberalismia. Humboldtille keskeinen yhteiskunnallinen ideaali oli ajatus yksilön itsensä kehittämisestä sekä varhainen hahmotelma yövartijavaltiosta.

Aikamme hyvinvointivaltion kriitikoiden tapaan hän katsoi, että valtion pyrkimykset edistää kansalaistensa hyvinvointia johtavat väistämättä ihmisten passivoitumiseen ja moraaliseen rappioon. Tästä syystä Humboldt esitti, että ihmisten tulisi pyrkiä kehittämään itsestään eräänlaisia taideteoksia ja että tämä luova itsensä kehittäminen vaatii mahdollisimman suurta valinnan vapautta. Tämän takia valtion tulee puuttua mahdollisimman vähän yksilöiden itsemääräämisoikeuteen ja toimintaan.

Humboldt toki ymmärsi, ettei esimerkiksi maaorjalla tai tehdastyöläisellä ollut välttämättä samanlaisia mahdollisuuksia kehittää itsestään luovaa taideteosta kuin työstä vapaalla vapaaherralla. Tämän hän ratkaisi kuitenkin yhtä oivallisesti kuin 2000-luvun hyvinvointikonsultit. Hän esitti, ettei sillä ole merkitystä, mitä työtä ihminen työkseen tekee, vaan ainoastaan asenteella, jolla työhönsä suhtautuu.

Smithin ajatusten modernit tulkit

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa monessa Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa täysin vapaan markkinatalouden ihanne menetti suosiotaan ja sääntelylle alkoi löytyä kannattajia. Polanyin mukaan syynä oli, että vapaan markkinatalouden seuraukset olivat olleet niin hirvittäviä, etteivät edes markkinatalouden puolustajat kestäneet niitä. Sotien jälkeisenä aikana Hayek ja Friedman kuitenkin ylistivät 1800-luvun Isoa-Britanniaa liberalismin ihmemaana, joka oli harmillisesti luopunut fantastisesta järjestelmästään 1900-luvun alussa.

Hayekia ja Friedmania pidetään niin sanotun uusliberalismin keskeisinä teoreetikkoina. Erityisesti Hayekille kysymys valtiosta ja sen oikeutetuista rajoista oli keskeinen.

Hayek piti valtiota välttämättömänä pahana. Hänelle valtio oli loismainen organisaatio, joka pyrkii jatkuvasti levittäytymään oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle, mutta kuitenkin tarvittava edellytys markkinayhteiskunnan toiminnalle. Kuten tutkija Timo Miettinen kirjoittaa, ”uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen”, jolloin valtion tehtäväksi jäi kilpailun ylläpitäminen sekä markkinoiden sääntökehikon valvominen.

Hayekin ajattelussa ei ollut välimuotoa sosialismin ja sääntelemättömän markkinatalouden välillä. Kaikki valtiollinen puuttuminen talouteen, esimerkiksi työmarkkinoiden pelisääntöihin, tai sosialismille tehtävät pienimmätkin myönnytykset merkitsivät yhteiskunnan väistämätöntä luisua totalitarismiin.

Vuonna 1960 julkaistussa teoksessa The Constitution of Liberty Hayek esitti, että uskon valtiojohtoiseen sosialismiin romahdettua tilalle on tullut uusi, yhtä lailla totalitarismiin johtava vaara nimeltä hyvinvointivaltio. Toistaiseksi esimerkiksi pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät ole johtaneet yksilöä julmasti alistavaan totalitaristiseen valtiokoneistoon. Toisaalta toisinaan libertaareiksi itseään kutsuvat rinnastavat maltillisenkin verotuksen orjuuteen.

Vastalääkkeeksi hyvinvointivaltiota vastaan Hayek vaati paluuta ajatteluun, jota hän kutsui klassiseksi liberalismiksi. Hayek piti itseään Smithin ajatusten johdonmukaisena seuraajana, joka päivittää ajatukset 1900-luvun maailmaan. Hänen aloitteestaan käsite uusliberalismi korvattiin klassisen liberalismin käsitteellä. Mutta minkä verran Hayekin edustama klassinen liberalismi edustaa Smithin klassista liberalismia?

Yhtenä hyvinvointivaltion ongelmana Hayek piti ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, jonka perusteella markkinoilla esiintyviä luonnollisia tuloeroja pyritään tasaamaan valtiollisin toimenpitein. Hän piti koko ajatusta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta harhaisena ja katsoi, että oikeudenmukaisuudesta voidaan puhua yksinomaan yksilöjen tekojen kohdalla. Teot ovat oikeudenmukaisia silloin, kun ne noudattavat markkinoiden toiminnan kannalta välttämättömiä oikeusperiaatteita.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen. Erityisesti teoksessaan Moraalituntojen teoria Smith painottaa termiä sympatia ja esittää oikeudenmukaisuuden nousevan juuri sympatiasta.

Siinä missä Hayek toivoi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hävittämistä yleisestä kielenkäytöstä, Smith vetosi jatkuvasti oikeudenmukaisuuteen.

Myös työntekijöiden oikeuksista keskusteltaessa Hayek on varsin eri linjoilla kuuluisan oppi-isänsä kanssa. Siinä missä Smith arvosteli oman aikansa Ison-Britannian tilannetta, jossa laki kielsi työläisiä muodostamasta omaa etuaan ajavia yhteisöjä ja työntekijöillä oli epäreilun huono neuvotteluasema suhteessa työnantajiin, Hayekin suhtautuminen ammattiyhdistysliikkeeseen tai työntekijöiden oikeuksiin oli kielteinen.

Hayek myönsi, että perhe- tai työelämään voi liittyä monenlaista pakottamista, mutta kyseessä oli ihmisten keskinäinen asia, johon valtiolla ei ole oikeutta puuttua. Hayek suhtautui vihamielisesti kaikkiin ammattiliittojen aikaansaamiin työelämän säädöksiin sekä siihen, että nämä saattoivat käyttää lakko-oikeutta painostaakseen hallituksia. Hän olikin valmis kaventamaan rajusti ammattiyhdistysliikkeen oikeuksia.

Smith puolestaan katsoi, että työläisten palkkojen noustessa koko yhteiskunnasta tulee pitkällä aikavälillä menestynyt, sillä tämä johtaa taloudellisen toimeliaisuuden nousuun ja lisääntyneisiin investointeihin. Hänelle työntekijöiden aseman parantuminen ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen kysymys, vaan liittyi tiiviisti kysymyksiin koulutuksesta, elämänlaadusta ja onnellisuudesta.

Hayek näki hyvinvointivaltion yksilön vapautta alistavana byrokraattisena koneistona ja tarkasteli sitä lähinnä taloudellisten kysymysten kautta – tulonsiirtoina ja köyhäinhoitona. Hayekin mukaan oli ensisijaisen tärkeää opettaa ihmisille jo lapsesta lähtien, että jokainen on oman onnensa seppä. Malthusilaisittain vain näin voidaan saada ”laiskat, saamattomat ja tuhlailevat” ihmiset ponnistelemaan itsensä ja markkinoiden kannalta hyödyllisellä tavalla.

Mitä tulee Hayekille kaikista tärkeimpään yhteiskunnalliseen ideaaliin, yksilön vapauteen, hän ei katsonut vapauden edellyttävän demokratiaa eli kansalaisten mahdollisuutta osallistua itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. Päinvastoin se edusti hänen kritisoimaansa ja harhaisena pitämäänsä positiivista (ja vasemmistolaista) vapauskäsitystä. Myöskään Wahlroosia ei miellytä ”liiallinen” demokratia – sen sijaan hän haluaisi lisää valtaa markkinoille ja hierarkioille.

Hayekille, kuten tämän päivän oikeistoliberaaleillekin, vapaus merkitsi negatiivista vapautta eli vapautta ulkopuolisesta pakottamisesta. Hän katsoi ihmisen olevan vapaa voidessaan seurata esteettä yhteiskunnassa ilmeneviä hintasignaaleja riippumatta siitä, kuinka huonoja tarjolla olevat signaalit sattuivat olemaan.

Hayekin ajattelussa markkinat muodostivat keskeisen toimintakentän inhimilliselle vapaudelle. Siinä vapaus rajautui käytännössä vapaudeksi tehdä valintoja markkinoilla olevista eri vaihtoehdoista – ostaako Niket vai Adidakset – joskin tämä edellyttää, että ihmisellä on ylipäätään varaa ostaa jommatkummat.

Abstrakti vai konkreettinen vapaus?

Hayekin, Liberan ja muiden oikeistoliberaalien edustamasta negatiivisen vapauskäsityksen voimakkaasta painotuksesta tulee mieleen sosiologi Karl Mannheimin pääteoksessaan Ideologie und Utopie antama esimerkki. Mannheimin mukaan lähestymistapaa kulloiseenkin ongelmaan tai aiheeseen määrittää vahvasti historiallinen ja sosiaalinen konteksti. Mannheim havainnollistaa asiaa juuri vapauden käsitteellä.

Siinä missä marxilaisuus on korostanut konkretiaa puhuessaan vapaudesta, oikeistoliberaalit ovat puhuneet aiheesta lähinnä abstraktilla tasolla. Heidän intressejään on tukenut vapauden kuvaaminen kauniina, abstraktina ”vapautena ulkopuolisen pakon poissaolosta”.

Tästä ideologiasta käsin ei olisi järkevää puhua vapaudesta konkreettisella tasolla, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei heidän käsityksensä vapaudesta ole välttämättä riittävä. Silloin pitäisi ottaa huomioon konkreettinen todellisuus. Mikäli varallisuus kumuloituu estoitta harvoille samaan aikaan, kun moni tulee hädin tuskin toimeen palkkatuloillaan, on vaikea nähdä, kuinka tällainen abstrakti negatiivinen vapauskäsitys voisi konkreettisessa maailmassa taata kovinkaan suurta vapautta – ainakaan suurimmalle osalle ihmisiä.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla.Nykyisten oikeistoliberaalien ”klassinen liberalismi” ei vastaa suurimmalta osin lainkaan sitä klassista liberalismia, joka liitetään esimerkiksi Lockeen, Smithiin tai Chydeniukseen. Heidän liberalisminsa muistuttaa huomattavasti enemmän Malthusin, Spencerin ja Hayekin kaltaisia klassisen liberalismin uudelleenmuotoiluja ja toiveita epäpoliittisesta valtiosta, jonka pääasiallisena tehtävänä on tarjota markkinoille ja liiketoiminnalle suotuisat olosuhteet.

Modernit liberalistit Malthusista alkaen ovat todella onnistuneet ajattelemaan innovatiivisesti ”laatikon ulkopuolella” erikoisissa tulkinnoissaan liberalismista ja klassisen liberalismin pioneereista. Mikäli he olisivat lukeneet enemmän ihailemiensa ajattelijoiden kirjoituksia, olisi saattanut käydä ilmi, että esimerkiksi Smithin ajatuksia, arvoja ja päämääriä huomattavasti lähempänä on Hobhousen aloittama sosiaaliliberalismin traditio tai omalla tavallaan peräti Karl Marx.

Klassista liberalismia ja Smithiä on tulkittu virheellisesti niin oikealla kuin vasemmalla. Syynä on varmaan ennen kaikkea, että harva on lukenut näitä teoksia. Sen sijaan mielikuvat Smithistä ovat perustuneet lähes yksinomaan 1800-luvun poliittisen taloustieteen edustajien ja Hayekin kaltaisten ajattelijoiden liberalismin uudelleentulkintaan.

Monet vaativat liberalismin perinnön palauttamista. Se on ymmärrettävä ja kannatettava vaatimus sen valossa, kuinka väärin liberalismin klassikoita tulkitaan nykypäivän ”klassisten liberalistien” piirissä.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa ja työskentelee tutkimusavustajana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-lehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 11:24: Saul Schubak on kokoomusnuorten entinen varapuheenjohtaja, ei puheenjohtaja.

Julkaisu Nykypäivän liberalismi on irtautunut juuristaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Renessanssifilosofi Niccoló Machiavelliä (1469–1527) pidetään poliittisen viekkauden oppi-isänä. Tämä neuvoi vallankäyttäjiä olemaan ovelia kuin ketut ja vahvoja kuin leijonat. Machiavelli kirjoittikin, ettei hallitsijoiden hyvyyttä tai huonoutta mitata moraalissa tai toden puhumisessa, vaan lopputulosten perusteella.

Hänen mukaansa oma etu ja valtion etu sekä vallan säilyttäminen ovat rehellisyyttä tärkeämpiä. Näin ollen laskelmoitu viekkaus ja käytännöllinen petollisuus ovat hallitsijalle ja valtaa janoavalle äärimmäisen hyödyllisiä taitoja.

Machiavellin kaikuja on nähtävissä nykykeskustelussa ideologisuudesta. Ideologisuus näyttäytyy nykykeskustelussa kielteisenä asiana, ja sitä on ryhdytty aktiivisesti viljelemään poliittisen vastapuolen haukkumasanana.

Yleensä ideologiaksi määritellään aatejärjestelmät: poliittiset totuuskäsitykset ja niiden mukaiset aatteiden kokoelmat. Ideologia-käsitettä käytetään tyypillisimmin kolmessa eri merkityksessä.

Neutraali ideologiakäsitys mieltää ideologian ajatusten ja uskomusten synnyttämäksi käsitykseksi ympäröivästä todellisuudesta. Tämä ideologiakäsitys näkee ideologian siis neutraalina eikä itsessään positiivisessa tai negatiivisessa merkityksessä. Negatiivisen ideologiakäsityksen mukaan ideologia edustaa puolestaan vääristynyttä tietoisuutta todellisuudesta.

Tällöin ideologia nähdään jonain, joka häiritsee ja sumentaa ihmisen kykyä ymmärtää todellisuuden luonnetta. Kriittiseen teoriaan kytkeytyvä kriittinen ideologiakäsitys taas yhdistää ideologian tiiviisti valtasuhteisiin.

Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Suurimmat poliittiset ideologiat ovat Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä 1800-luvun vaihteessa syntyneet liberalismi, sosialismi ja konservatismi. Tänä päivänä kuitenkin eräät tahot ovat alkaneet korostaa liberalismin ja sen perillisen, klassisen liberalismin arvovapautta.

Klassisesta liberalismista onkin muodostunut todellinen taikasana, jonka avulla ennen kaikkea poliitikot ovat pyrkineet esiintymään anti-ideologisina järjen ääninä, ”tolkun ihmisinä”. Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on kuitenkin nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Machiavellin uudet opetuslapset

Pyrkimykset esiintyä antipoliittisena, politiikan ja ideologioiden yläpuolisena järjen (ja totuuden) äänenä ovat yleistyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Viekkaimmat poliitikot ovatkin havainneet, kuinka kannattavaa on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tästä esimerkkejä ovat paitsi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump myös Tšekissä vasta parlamenttivaalit voittaneen ANO-liikkeen perustaja ja maan todennäköinen uusi pääministeri, oikeistopopulisti Andrej Babiš. Kuvatunlaista viekkautta edustaa myös toukokuussa valittu Ranskan presidentti, ”kaksin verroin liberaaliksi” julistautunut Emmanuel Macron.

Macron perusti 2016 liberaalin poliittisen Tasavalta liikkeelle! -ryhmittymän. Näin hän pyrki irtaantumaan perinteisistä puolueista ja niiden edustamasta oikeisto–vasemmisto-jaottelusta. Presidentinvaaleissa hän korosti sitoutumattomuuttaan. Macron kuvataan yleensä uuden ja raikkaan politiikka-vapaan politiikan edustajana – Ranskan toivona, joka mihinkään ideologiaan sitoutumattomasti pelastaa talouden ja työpaikat.

Macronin ryhmittymä on pyrkinyt esiintymään kansanliikkeenä, jonka jäsenistö muodostuu suurimmilta osin politiikan ulkopuolelta tulevista, riippumattomista asiantuntijoista ja muutosta toivovista aktiivisista kansalaisista. Yritysjohtajien määrä kansanedustajista tuplaantui edelliseen parlamenttiin nähden.

Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, missä määrin Macronin edustama politiikka on todellisuudessa uutta, raikasta tai sitoutumatonta. Vaaliohjelmaa selaamalla paljastuu varsin perinteinen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vaalima, uusliberalistikseksi kuvattu oikeistopolitiikka, jonka ydintavoitteiksi on ilmoitettu työelämän modernisoiminen.

Tämän kerrotaan tapahtuvan ammattiliittojen syrjäyttämisellä työmarkkinoilta ja julkisen sektorin modernisoimisella siirtämällä sen resurssit tehokkaammille yrityksille – toisin sanoen yksityistämällä valtion tehtäviä.

Näin ollen voidaankin sanoa, että Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Ennen vaaleja Pariisin kadunkulmissa ei voinut olla huomaamatta lukuisia me-henkeä ja toiveita täynnä olevia Macronin vaalijulisteita, joissa Ranskan lipun värisellä taustalla komeili esimerkiksi ”Ensemble, la France!” eli ”Ranska yhdessä!”.

Oma ironiansa on myös siinä, että siinä missä entinen perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini kirjoitti gradunsa populismista, käsitteli Macron omassaan Machiavellia.

Vierasta Macronin edustama poliittinen viekkaus ja näennäinen epäpoliittisuus ei ole Suomessakaan. Suomen pääministeripuolue keskusta saavutti viimeisimmissä eduskuntavaaleissa voittonsa nimenomaan kampanjalla, johon sisältyi taloudellisen, koko kansakuntaa kohtaavan uhkakuvan korostaminen ja me-henkistä talkoomeininkiä hekumoiva ”Suomi kuntoon” -rallatus. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolestaan lähti uusiin presidentinvaaleihin poliittisesti sitoutumattomana ehdokkaana valitsijayhdistys takanaan.

Objektiiviset järjen äänet?

Syytökset ideologisuudesta ovat sinkoilleet viime aikoina tiheään tahtiin. Niiden yleistyminen on kulkenut käsi kädessä oman toimintansa epäpoliittisena esittämisen kanssa. Myös tutkijat ovat saaneet ideologisuudesta syyttäviä inkvisiittoreita peräänsä, mikäli ovat tutkineet vääränlaista aihetta tai saaneet tutkimuksissaan vääränlaisia tutkimustuloksia.

Tämän sai kokea muun muassa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo viimeisimmän raporttinsa seurauksena. Raportissa Hiilamo perkasi eriarvoistumiskehitystä ja käsitteli tuloerotutkimuksen uranuurtajan, taloustieteilijä Anthony B. Atkinsonin teoksessa Inequality. What can be done? esittämiä keinoja eriarvoisuuden kaventamiseksi.

Hiilamo arvioi myös niiden soveltuvuutta Suomeen ja esitti, että Suomessa eriarvoisuus lisääntyy ja erityisesti kaikista köyhimmät ja keskiluokka kurjistuvat. Syytökset ideologisuudesta ja epäobjektiivisuudesta seurasivat välittömästi raportin julkistamista.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi. Osaltaan tällainen vaikuttaa myös siihen, millaisia aiheita tutkijat uskaltavat tutkia ja missä määrin he uskaltavat julkistaa tutkimuksiaan tai osallistua niiden pohjalta julkiseen keskusteluun. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, ettei tutkittu tieto leviä tutkimuspiireistä yhteiskuntaan vaikuttamaan.

Ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen. Nämä anti-ideologiset järjen äänet tapaavat esittää, että taloustieteessä olisi jokin objektiivinen, arvovapaa totuus, joka on gravitaatiolain tapaan pelkistettävissä numeroihin.

Näin ollen talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, kuten vaikkapa maahanmuutosta tai kulttuurisesta omimisesta, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista. Perinteisesti tällaiset yhden totuuden olemassaoloa julistavat äänet on tavattu yhdistää totalitarismiin, vaikka nykyään kuvatunlaisen retoriikan edustajat puhuvat kovin kauniisti juuri vapaudesta.

Talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista.

Esimerkkejä edellä kuvaamastani tavasta puhua taloudesta, ideologisuudesta ja poliittisuudesta löytyy runsaasti. Yleensä sen edustajat määrittelevät itse edustavansa niin sanottua klassista liberalismia. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi vuoden 2015 vaalien aikaan, että ”talouden tosiasiat erotettaisiin politiikasta”.

Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia taas syytti taannoin taloustieteilijä ja kansantaloustieteen professori Markus Jänttiä ideologisuudesta, kun tämä kritisoi Vartian puolustamia korkeakoulujen lukukausimaksuja.

Kokoomuksen kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen puolestaan sanoi vastikään Ylen Politiikkaradiossa, että tutkittu tieto näkyy tällä hetkellä todella heikosti poliittisissa päätöksissä. Itse hän sanoi pyrkivänsä ottamaan runsaasti huomioon riippumattomien tutkijoiden tutkimustietoa.

Ääneen lausumattomana implikaationa Vartiainen ei siis ota huomioon ei-riippumattomien tutkijoiden tutkimustuloksia. Hän ei kuitenkaan tullut maininneeksi, kuinka tutkijan riippumattomuus tai sen vastakohta, ideologisuus, tulisi määritellä.

Jäikin epäselväksi, tarkoittaako Vartiainen riippumattomuudella esimerkiksi niin kutsuttuja talousviisaita, jollaisina esimerkiksi Liikanen, Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja pääanalyytikko Jan von Gerich tai toisinaan jopa ajatuspaja Liberan entinen tutkimusjohtaja ja nykyinen Mustreadin sisältöjohtaja Heikki Pursiainen tyypillisesti valtamediassa esitetään. Tuskin hän ainakaan Jänttiä tai toista valtamedian vasemmistolaiseksi tituleeraamaa kansantaloustieteen professoria Matti Tuomalaa tarkoittaa.

Kokoomuksen kansanedustaja ja liikemies Hjallis Harkimo julisti Helsingin Sanomien kirjoituksessa olevansa ”pettynyt politiikkaan”. Hänen mukaansa politiikassa on ”liikaa politikointia ja liikaa ideologioita”. Harkimo myös esitti, ettei kokoomuksella ole strategiaa.

Strategiaa tai ei strategiaa, Harkimon mielestä kokoomuksen päämäränä tulisi olla kaikkien asian ajaminen. Harkimo jätti kuitenkin määrittelemättä, mitä on tämä mystinen kaikkien asia tai yhteinen etu.

Toinen kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki esitti niin ikään Helsingin Sanomien kirjoituksessa, ettei tiedä, millä kriteereillä olisi oikeistolainen. ”Olen klassinen liberaali. Se ei määritelmällisesti ole oikealla eikä vasemmalla”. Näin ollen Lepomäki asettautui ideologisen politiikan yläpuolella olevaksi, objektiiviseksi järjen ääneksi.

Mutta mitä oikeastaan on klassinen liberalismi ja kuinka se eroaa liberalismista tai uusliberalismista?

Liberalismi, klassinen liberalismi ja uusliberalismi

Liberalismi lienee eräs aikamme mitä moninaisimpia merkityksiä saaneista käsitteistä. Sen tähden on sen ja sen perillisen, klassisen liberalismin sisältö tulkittu usein virheellisesti. Eurooppalainen liberalismi -teoksen kirjoittajan, aatehistorioitsija Kari Saastamoisen mukaan länsimaisessa poliittisessa traditiossa liberalismi ei viittaa mihinkään yhtenäiseen ajatusrakennelmaan eikä yksikään filosofinen teoria, poliittinen päämäärä tai ihmiskäsitys ole yhdistänyt liberalismiksi eri aikoina kutsuttuja ajattelutapoja.

Liberalismin erityiseksi tunnusmerkiksi mainitaan yleensä ajatus yksilön vapaudesta kaikista keskeisimpänä poliittisena arvona. Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Yhdistävä piirre sen eri suuntauksille on yksilön vapauden ensisijaisuus yhteisön vapaudelle.

Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla.

Ensimmäisenä liberalistisena ajattelijana mainitaan yleensä filosofi John Locke, joka puolusti paitsi uskonnonvapautta, korosti myös niin sanottuja yksilön luonnollisia oikeuksia, jollaisiksi hän esitti oikeuden henkeen, vapauteen ja omaisuuteen. Ranskassa puolestaan liberalismin alkuna pidetään 1700-luvun valistusfilosofiaa, joka korosti sananvapautta sekä vapautta itsevaltaisen monarkin despotismista.

Liberalismissa tavataankin korostaa Isaiah Berlinin kuuluisasta jaottelusta juuri negatiivista vapautta – eli yksinkertaistaen sanottuna vapautta jostakin. Kaikki liberalismin muodot ovat myös ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Tämän periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Klassinen liberalismi on liberalismin muoto, joka painottaa yksilönvapauksista erityisesti taloudellista vapautta. Siinä yhdistyy sekä arvo- että talousliberalismi ja nykyään se rinnastetaan usein markkinaliberalismiin.

Monilla tänä päivänä klassisiksi liberalisteiksi julistautuvista on kuitenkin taipumusta puhua lähinnä talouden vapauttamisesta. Ylen Pressiklubissa vieraillut kokoomuslainen lvi-asentaja Tere Sammallahti ylpeästi esiintyi klassisena liberalistina ja samaisessa ohjelmassa ei-niin-arvoliberaalisti vastusti sukupuolineutraaleja ammattitermejä.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Tällaisen vapaan markkinatalouden tunnuslauseena on perinteisesti ollut laissez-faire eli ”antakaa tehdä”. Liberaalina Smith myös vastusti orjuutta, mikä oli hänen aikanaan vielä verrattain edistyksellistä.

Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Smith on saanut osakseen monenlaista tunnustusta. Tästä esimerkkinä Saastamoinen mainitsee muun muassa The Economist -lehden artikkelin 1990-luvun lopusta, jossa Smithiä ylistetään sen ”ihmeen” oivaltamisesta, että ”toimiessaan ilman keskinäistä säätelyä, lähinnä omaa etuaan tavoitellen työläiset, yhtiöt ja kotitaloudet onnistuvat tuottamaan niin erinomaisen hyödyllisiä tuloksia”.

1900-luvun talousliberalismin keskeisimpiin vaikuttajiin kuulunut Friedrich von Hayek puolestaan esitti Smithin pääteoksen Kansojen varallisuuden 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaisemassaan artikkelissa tämän vastustaneen kiihkeästi kaikenlaista taloudelliseen toimintaan kohdistuvaa sääntelyä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden nimissä tehtyjä tulonsiirtoja. Samoin Milton Friedman ja tämän vaimo Rose Friedman vakuuttivat, että heidän kannattamansa hyvinvointipalvelujen alasajo on johdonmukainen kehitelmä Smithin opetuksista.

Smithin pyrkimyksenä talouden vapauttamisessa oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja sen aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen. (Smithin tavoin myös von Hayek ilmoitti vastustavansa yhteiskunnallisia hierarkioita ja eliitin erioikeuksia.)

Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja näitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan. Hänen mukaansa juuri vapaa talous aikaansaa myös muunlaisen vapauden.

Kuitenkin, toisin kuin nykyaikana Smithin opetuslapsiksi ilmoittautuvat, tämä ei kannattanut mitään ylikansallista vapaakauppaa, vaan lähinnä talouden vapautta valtioiden rajojen sisäpuolella. Smith ei myöskään ajatellut, että vapauden tulisi olla totaalisen rajoittamatonta.

Hän esimerkiksi katsoi, että valtion tulee hoitaa sellaiset tehtävät, jotka ovat yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia, mutta jotka ovat yksityisille toimijoille kannattamattomia. Näin ollen Smithin opit eivät ole hyvinvointivaltion kanssa yhteensovittamattomissa.

Saastamoinen toteaakin, että ”Smithistä on siis tullut eräänlainen taloudellisen liberalismin ja uusoikeistolaisen yhteiskuntapolitiikan profeetta ja Kansojen varallisuudesta sen raamattu. Mutta samoin kuin moni kristityksi ilmoittautuva ei juuri raamattua tunne, eivät Smithinkään uudet opetuslapset ole aina Kansojen varallisuutta paljoa lehteilleet.”

Smithin nimeen tänä päivänä vannovat unohtavat liki systemaattisesti mainita, että tämän taloudellinen ajattelu oli täysin sidottua oman aikansa Britannian taloudellis-poliittisiin olosuhteisiin, jotka poikkeavat perustavanlaatuisesti nykymaailman vastaavista. Toisin kuin Karl Marx ja Friedrich Engels sata vuotta myöhemmin, Smith ei myöskään osannut ennustaa suuryritysten ylikansallista valtaa. Näiden seikkojen vuoksi Smithin opit eivät millään sabluunalla ole sellaisinaan sovitettavissa nykymaailmaan.

Smithin ajatuksia on siis anakronistisesti irrotettu historiallisesta kontekstistaan ja puolusteltu niiden turvin sellaista talouspolitiikkaa, jonka lopputuloksia Smith ei olisi itse mitä todennäköisimmin hyväksynyt.  Tästä paras esimerkki on häneltä otettu ”näkymättömän käden” käsite, joka on alkanut elää täysin omaa elämäänsä sen alkuperäisestä kontekstista irrotettuna.

Kylmän sodan kynnyksellä Smithin ajatuksia omien sanojensa mukaan seuranneet von Hayek ja Friedman ilmoittautuivat klassisiksi liberalisteiksi, vaikka heidän ajatuksensa perustuivat monilta osin virheelliseen tulkintaan Smithin ajatuksista. Joiltain tärkeiltä kohdin ne olivat suorastaan ristiriitaisia Smithin ajatusten ja niiden taustavaikuttimien kanssa. Klassisiksi liberalisteiksi ja Adam Smithin ihailijoiksi ilmoittautuivat myös jo mainitut Thatcher ja Reagan, vaikka kumpikaan ei tosiasiassa noudattanut mitään liberalistista talouspolitiikkaa, joka tähtäisi periytyvän eriarvoisuuden poistamiseen taloutta vapauttamalla.

Thatcher ja Reagan eivät sellaisenaan toteuttaneet myöskään von Hayekin talousoppeja. Päinvastoin heidän talouspolitiikkansa oli konservatiivista, joka pyrki kyllä poistamaan työläisten oikeuksia puolustavaa ay-liikettä, mutta säilyttämään rakenteita, jotka ylläpitävät vakiintuneita hierarkioita ja erioikeuksia.

Tällaista talouspolitiikkaa, joka ottaa klassisesta liberalismista siitä johtamansa vapaan talouden yksityistämisineen ja ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisineen, mutta säilyttää konservatiivisesti eliitin erioikeuksia ylläpitäviä rakenteita (jotka niin ikään ovat vapaan talouden vastaisia), on tavattu kutsua uusliberalistiseksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi. Suurin osa näistä henkilöistä on kuitenkin edustanut päinvastoin uusliberalismia eli konservatiivista talouspolitiikkaa kuin klassista liberalismia sellaisena kuin Smith sitä muotoili. Harva on myöskään von Hayekin talousoppeja vaatinut sellaisinaan seurattavaksi.

Klassisiksi liberaaleiksi esittäytyvät henkilöt ovat kyllä vastustaneet aggressiivisesti työläisten asiaa ajavaa ammattiyhdistysliikettä, mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta eivät ole syystä tai toisesta puuttuneet samalla tarmokkuudella esimerkiksi lääkäri- tai apteekkariliiton toimintaan.

Mainittakoon myös, ettei talous voi olla kovin vapaata ilman minkäänlaista säätelyä. Muuten vallitsee vahvimman oikeus, mistä ajankohtainen esimerkki on Finnkino, joka ostaa pienemmät kilpailijansa. Tämän seurauksena sillä on yksityinen monopoliasema Suomen elokuvabisneksessä. Se voi siten vailla kilpailua määrätä millaiset hinnat hyvänsä ja, mitä elokuvia Suomessa ylipäätään esitetään. Tämä puolestaan ei ole kenenkään muun edun mukaista kuin sen itsensä.

Viekkaat machiavellistit vai ideologiansa orjat?

Kun Harkimo esittää, että politiikassa on liikaa politiikkaa ja ideologioita, eikä kokoomuksella ole strategiaa, tämä nimenomaan on strategia ja erittäin tehokas sellainen. Strategiana on siis osoittaa, ettei minkäänlaista strategiaa ole – toisin sanoen pyrkiä epäsuorasti viestimään, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin. Sen sijaan on vain tosiasioita, joiden annetaan puhua puolestaan.

Strategiana on osoittaa, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin.

Strategiaan kuuluu myös eri tavoin ajattelevien ideologiseksi syyttäminen. Leikkauspolitiikka, yksityistäminen ja veronalennukset esitetään ainoana vaihtoehtona – muuten edessä on ”Kreikan tie”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu vastuullisena talousrealistina esiintyminen. Tätä ilmentää muun muassa puheet siitä, että vaikkei kukaan haluaisi tehdä kipeitä leikkauksia, ne ovat silti välttämättömiä, ettemme jättäisi suunnatonta velkaa lapsillemme. Samaan aikaan Suomessa nuoret aikuiset velkaantuvat ennätyksellistä vauhtia.

Samaa argumentointitapaa edustaa myös retoriikka hyvinvointivaltion leikkauksista – se, että voidaksemme säilyttää hyvinvointivaltion, on meidän välttämätöntä leikata sille oleellisista tehtävistä.

Teoksessa The New Way Of The World: On Neoliberal Society Pierre Dardot ja Christian Laval esittävät, että uusliberalismin voittokulkua selittää sen kyky muuttaa syvällisesti yhteiskuntaa. Dardot’n ja Lavalin mukaan uusliberalismin normatiivisesta logiikasta, ihmisten ja kansakuntien välisestä ”luonnollisesta kilpailusta” markkinoilla, on tullut suorastaan ”uusi olemisen muoto”.

Max Weber esitti vuonna 1905 julkaistussa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki protestanttisen asketismin luoneen kapitalismille puitteet, joissa se syntyi, vahvistui ja saavutti sellaisen valta-aseman, että tuli lopulta syrjäyttäneeksi alkuperäisen synnyttäjänsä. Nykyään kapitalismi lepää niin vakaalla, mekanistisella pohjalla, että se oikeuttaa itse itsensä. Siitä on tullut liki uskontoon verrattavissa oleva uskomusjärjestelmä, jonka vastustajia ja vallan kyseenalaistajia on vainottu erityisesti viime vuosisadalla ankarasti.

Uusliberalistinen kapitalismi on onnistunut levittäytymään yksittäisten ihmisten elämien ja yhteiskuntien liki kaikille osa-alueille usein tavoilla, joita emme itse edes tiedosta. Kuten Michel Foucault esittää puhki kulutetussa valtateoriassaan: valta on vahvimmillaan siellä, missä se on niin sulautunutta, ettemme edes havaitse sen läsnäoloa.

Vapauden markkinat -teoksessaan Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löpponen määrittelee uusliberalismin keskeiseksi ajatukseksi käsityksen, ettei valtion tule puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan. Von Hayek on tiivistänyt tämän esittämällä, että valtion puuttuminen talouteen on tie orjuuteen.

Löppösen mukaan uusliberalismi on saavuttanut nykyisen valta-asemansa poimimalla oppiinsa ajatuksia vaikutusvaltaisilta ajattelijoilta, joita he ovat tarkoituksenmukaisesti irrottaneet konstekstistaan ja käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä. Näin he ovat onnistuneet ensin saamaan hyväksynnän premisseilleen, sitten myös johtopäätöksilleen ja lopulta kokonaiselle ideologialleen.

Asettamalla Smithin, erään länsimaisen historian merkittävimmistä talous- ja yhteiskuntafilosofeista oppi-isäkseen, uusliberalismi on saanut vahvan auktoriteettiaseman ja jalansijan taloustieteessä ja sen seurauksena myös poliittisessa päätöksenteossa. Suomessa yksityistämispolitiikkaa ajavat ovat puolestaan pyrkineet oikeuttamaan toimiaan esittämällä niitä taloustieteen Nobelilla palkitun Bengt Holmströmin auktoriteetin suojista.

Löppösen mukaan uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Sen kovasti korostama vapaus puolestaan ei ole juuri muuta kuin vapautta voitonpyynnin rajoitteista, veroista ja yhteiskunnan asettamista säännöistä.

Hän esittää, että puhtaimmillaan uusliberalistista politiikkaa lienee toteutetun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisellä Venäjällä, jossa oligarkit onnistuivat varastamaan liki koko valtion omaisuuden yksityistämisen seurauksena.

Uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa.

Uusliberalistisen ideologian keskeinen piirre on Löppösen mukaan ollut alusta asti vaivihkainen ja huomaamaton vaikuttaminen. Käytännön tasolla tämä on tapahtunut muun muassa tehokkaalla verkostoitumisella ja rahoituksen järjestämisellä samanmielisille ajatushautomoille.

Mediassa on pyritty olemaan aktiivisesti esillä, jotta oma aate saisi mahdollisimman paljon äänialaa. Tämä onkin tuottanut tulosta. Björn Wahlroosin johtama Nordea-pankki on alkanut puolestaan järjestää yhteistyössä koulujen kanssa taloustietoa lapsille leikkisästi opettavia puuhapäiviä.

Miksi uusliberalistit siis puhuvat yleisestä edusta ja uskottelevat edustavansa klassista liberalismia? Ovatko he omaksuneet Machiavellilta ajatuksen, että tarkoitus pyhittää keinot eikä totuuden puhuminen ole aina hyödyllistä? Onko kyseessä machiavellistista viekkautta tihkuva salaliitto?

Löppönen katsoo filosofi Louis Althusserin tavoin, ettei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa. Althusserin mukaan myös kapitalistismin demagogit ovat oman ideologiansa orjia. Varmasti osa uusliberalismin äänenkannattajista pyyteettömästi uskookin markkinoiden vapauden, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuuteen.

Ei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa.

Kuitenkin toteutetun uusliberalistisen yksityistämispolitiikan seuraukset puhuvat tätä vastaan. Kun katsomme esimerkiksi Britanniaa, Yhdysvaltoja, Romaniaa tai Venäjää, on vaikea havaita, että tehty politiikka olisi todellisuudessa lisännyt yleistä hyvinvointia ja vapautta tai poistanut yhteiskunnallisia hierarkioita ja arvojärjestyksiä – päinvastoin.

Sen sijaan edellä mainituissa valtioissa yhteiskunta on varsin eriarvoistunut ja luokkaerot ovat suuret.  Eriarvoisuus ja suuret tuloerot taas korreloivat enemmän tai vähemmän rikollisuuden ja muiden yhteiskunnassa ilmenevien negatiivisten ilmiöiden kanssa.

Tästä huolimatta myös Suomen hallitus on valinnut thatcherilais-reaganilaisen, uusliberalistisen linjan, jonka päätavoitteiksi on muodostunut julkisen sektorin pienentäminen mittavilla leikkauksilla ja yksityistämisellä. Esimerkit muualta eivät ole osoittaneet terveyspalvelujen tai rautateiden yksityistämisen johtaneen palvelun paranemiseen tai lippujen hinnan laskemiseen kilpailun seurauksena – päinvastoin.

Uusliberalismin sijaan on puhuttu uudistamisesta, modernisoimisesta ja tehostamisesta. Tehostaminen tosin usein tarkoittaa pienemmillä resursseilla pärjäämistä, toisin sanoen irtisanomisia ja palvelun hinnan laskemista laadun kustannuksella. On kyseenalaista, onko tällainen ajattelu tarkoituksenmukaista, mitä tulee perinteisesti julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin kuten terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon tai koulutukseen.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot.

Smithin seuraajina itseään pitävät eivät ole toteuttaneet tämän päämääriä poistaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja hierarkioita sekä lisätä ihmisten vapautta taloutta vapauttamalla. Mikäli eri tavoin ajattelevat ovat tästä huomauttaneet ja kyseenalaistaneet tätä totalitaarisesti ainoaa totuutta vapaan talouden ja yksityistämisen siunauksellisuudesta, ei tähän ole vastattu tutkimustietoon nojaavalla, johdonmukaisella argumentaatiolla, vaan esittämällä syytös ideologisuudesta.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot, minkä vuoksi on epärehellistä esittää oma vakaumus ideologisuuden ja politiikan yläpuolisena. Kuitenkin, kuten Machiavelli huomauttaa: ”Ihmiset ovat siten yksinkertaisia ja siinä määrin kulloisenkin tilanteen orjia, että huijari löytää aina niitä, jotka antautuvat huijattaviksi”.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Julkaisu 2000-luvun machiavellistit ja taistelu ideologisuutta vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Thomas More (1478–1535) kirjoitti tunnetuimman teoksensa, Utopian vuonna 1516 – vuosi ennen kuin Martti Luther naulasi väitetysti teesinsä Wittenbergin linnan kirkon oveen. More kritisoi ajattomalla teoksellaan esimodernin Euroopan poliittis-taloudellisia oloja kuvaamalla keksittyä ihannevaltiota, Utopian saarta.

Tutkijoiden keskuudessa on erilaisia tulkintoja siitä, mihin hän teoksellaan konkreettisesti pyrki. Utopia-termin More omaksui antiikin kreikasta, jossa se tarkoittaa kirjaimellisesti paikkaa, jota ei ole olemassa.

Utopia on hämmentävän moderni teos 1500-luvun epätasa-arvoisessa Euroopassa.

Utopia on hämmentävän moderni teos 1500-luvun epätasa-arvoisessa Euroopassa, jossa syntyperä määritti ihmisen koko elämän eikä mahdollisuuksien tasa-arvosta ollut tietoakaan. Tuolloin sensuuri oli kova ja sanktiot ankaria niitä kohtaan, jotka uskalsivat kyseenalaistaa maallisten tai hengellisten auktoriteettien valtaa. Näistä syistä More kätki yhteiskuntakritiikkinsä tekaistun Utopian saaren taakse.

Teoksen keskiössä on kolme henkilöä: More itse, hänen ystävänsä, antwerpenilainen virkamies Pieter Gilles sekä fiktiivinen portugalilainen seikkailija Raphael Hythlodaeus. Koska More ei luonnollisesti voinut ilmaista ajatuksia omana itsenään, esitetään terävä yhteiskuntakritiikki Hythlodaeuksen suulla.

Teoksen ensimmäinen osa keskittyy Englannin ja Euroopan yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden käsittelyyn, kun taas jälkimmäinen esittelee Utopian saarta ja sen täydellisesti järjestettyä yhteiskuntaa. Tulenkin näin ollen esittäneeksi osat päinvastaisessa järjestyksessä.

Utopia

Utopian saarella vallitsee rauha, vauraus ja oikeudenmukaisuus. Siellä ei ole rikkaita tai köyhiä, vaan onnellisia ihmisiä, joilla on kaikkea, mitä he tarvitsevat. ”Kaikkialla muualla ihmiset puhuvat yhteisestä edusta, mutta huolehtivat vain omastaan; Utopiassa, jossa mikään ei ole yksityistä, kaikki toimivat toden teolla yhteiseksi parhaaksi.”

Siellä omaisuus on yhteistä ja ahneus loistaa poissaolollaan – edes maassa lojuvat jalokivet eivät saarelaisia kiinnosta. Yhteiskunta huolehtii kaikille yhtäläisestä opetuksesta ja terveydenhoidosta sekä vanhuksista ja työkyvyttömistä.

Hallitsija on kansan valitsema ja yhteiskunta varsin demokraattinen. Myös naiset ja miehet ovat verrattain tasa-arvoisia keskenään, uskonto on yksityisasia ja työpäivä kuusituntinen, jotta ihmisillä olisi aikaa myös vapaa-aikaan, opiskeluun ja itsensä kehittämiseen. Opiskelua Utopiassa pidetäänkin suuressa arvossa ja kansalaiset sivistävät itseään mielellään vapaa-aikanaan.

Hallitsijoista ja asiantuntijoista

 Hythlodaeus kuvataan teoksessa poikkeuksellisen viisaana, lukuisia eri kieliä ja filosofiaa hyvin tuntevana maailmanmiehenä. Gilles ihmetteleekin ihaillen, miksei hän liki kaikkien alojen asiantuntijana hakeutuisi jonkun kuninkaan hoviin ja toimisi tämän neuvonantajana.

Hythlodaeus torjuu ajatuksen kuitenkin jyrkästi. Hän toteaa, että kuninkaan hovissa menestyvät vain teeskentelijät ja imartelijat eikä häntä kiinnosta korkean aseman havitteleminen. More väittää, että Hythlodaeus voisi kuitenkin parhaiten edistää yhteistä hyvää ryhtymällä kuninkaan neuvonantajaksi.

Moren tarkoituksena on osoittaa parodioiden, etteivät typerät hallitsijat suostu kuuntelemaan itseään viisaampia asiantuntijoita.

More kritisoi Hythlodaeuksen suulla eurooppalaisia monarkkeja, joita kiinnostaa ainoastaan omien rikkauksien lisääminen – ei valtion asioiden rationaalinen ja oikeudenmukainen hoitaminen. Tuollaiset kuninkaat eivät halua neuvonantajikseen viisaita filosofeja, jotka pyrkisivät vain kitkemään heistä ahneuden ja vaatisivat heitä hallitsemaan oikeudenmukaisesti ja kansan etu päämääränään.

Hythlodaeus toteaa, että hallitsijat neuvonantajineen ovat joko niin viisaita, etteivät tarvitse muiden neuvoja, tai sitten he pitävät virheellisesti itseään niin viisaina, että ylenkatsoen luulevat pärjäävänsä niitä ilman. Moren tarkoituksena on osoittaa parodioiden, etteivät typerät hallitsijat suostu kuuntelemaan itseään viisaampia asiantuntijoita, vaan tuohtuneina heittävät nuo ulos valtiostaan, vähättelevät tai tekevät heidät naurunalaisiksi.

Vaatimuksista kovempiin tuomioihin

 Seuraavaksi kolmikko päätyy keskustelemaan laeista ja rangaistuksista. Tuon ajan Englannissa sekä taposta että leivän varastamisesta rangaistiin kuolemalla. More kritisoi ankaria tuomioita ja päätyy lopulta tuomitsemaan kuolemanrangaistuksen kokonaan.

Hythlodaeus kertoo tavanneensa Lontoossa juristin, joka ylisti Englannin ankaria lakeja ja erityisesti sitä, että kaikki varkaat hirtetään. Hän kysyy kuitenkin uteliaana, mistä sitten mahtaa johtua, että Englanti vilisee varkaita, kun kerran varkaudesta rangaistaan kuolemalla.

Rikollisuus johtuu siis köyhyydestä, joka puolestaan johtuu työttömyydestä.

Hythlodaeus vastaa kysymykseensä itse ja sanoo, että kuolemantuomio on paitsi liian ankara rangaistus varkaudesta, myös tehoton keino niiden ehkäisemiseksi. Hänen mukaansa mikään rangaistus ei voi estää rosvoamasta sitä, jolla ei ole muuta keinoa hankkia elantoaan.

Lisäksi on suorastaan järjetöntä rangaista varasta ja murhamiestä samalla tavalla. Kun varas tietää, että paljastuessaan hänet hirtetään, on hänen kannattavampaa minimoida todistajien riski ja varkauden lisäksi tappaa uhrinsa, ”jonka hän muuten olisi tyytynyt vain ryöstämään”.

”Varkaalle määrätään ankaria ja kauheita rangaistuksia, vaikka olisi paljon tärkeämpää huolehtia siitä, että hänellä olisi toimeentulon mahdollisuus, jottei hänellä olisi tällaista julmaa pakkoa ensin varastaa ja sitten joutua hirteen.”

Rikollisuus johtuu siis köyhyydestä, joka puolestaan johtuu työttömyydestä. Työttömyys taas on seurausta valtion sallimasta ja edistämästä epäoikeudenmukaisuudesta. Mikäli rikollisuutta halutaan kitkeä ja valtiosta tehdä hyvinvoiva ja turvallinen, tulee sen taata toimeentulo – sosiaaliturva – kaikille sen asukkaille – olivat nämä sitten orpoja, vanhuksia, sairaita tai muutoin heikoimmassa asemassa olevia.

Työttömyys taas on seurausta valtion sallimasta ja edistämästä epäoikeudenmukaisuudesta.

Juristi väittää vastaan, että onhan tarjolla maanviljely- ja käsityöammatteja, joilla jokainen voi hankkia elantonsa. Tämä ei Hythlodaeuksen mukaan pidä paikkaansa kahdestakaan syystä.

Ensiksi hän mainitsee aateliset, jotka eivät itse tee päivääkään työtä, mutta sortavat vuokraviljelijöitään ottamalla valtaosan näiden työn tuloksista ja lisäämällä jatkuvasti näiden maksuja. Tästä epäoikeudenmukaisuudesta seuraa, ettei viljelijöillä meinaa raskaasta työstä huolimatta riittää ruokaa suuhun. Toisena syynä ottaa hän puheeksi lampaat.

Lampaista, rautateistä ja terveyspalveluista

Euroopan valtioiden voimistuessa yleistyivät palkka-armeijat, ja voimistunut valtio tarvitsi toimiakseen suuren määrän koulutettuja virkamiehiä. Kun sodat alkoivat käydä yhä suuremmiksi ja sekä palkka-armeijat että virkamiehet nielivät suunnattoman määrän varoja, oli valtio aina rahapulassa. Saadakseen rahaa turvautuivat valtiot toisinaan virkojen kauppaamiseen.

Juuri valtion omaisuuden yksityistämistä ja virkojen myymistä rikkaille More kritisoi teoksessaan suorastaan mässäillen. Tuomittavinta virkojen myymisessä on se, että rikas saa näin mandaatin päättää valtion asioista ja voi siten ryhtyä ohjailemaan julkisia rahoja omiinsa ja sukulaistensa kukkaroihin.

Kaikkialla Euroopassa oli valtion yhteismaita, joilla erityisesti vähävaraiset voivat viljellä sen verran, että saivat perheensä ruokittua. Villan kasvanut kysyntä yhdessä valtion jatkuvan rahapulan kanssa johti kuitenkin siihen, että yhteismaita myytiin suurmaanomistajille, jotka muuttivat ne lammaslaitumiksi. Yhteismaiden yksityistäminen oli erityisen voimakasta juuri 1500-luvun Englannissa.

Juuri valtion omaisuuden yksityistämistä ja virkojen myymistä rikkaille More kritisoi teoksessaan suorastaan mässäillen.

Kun villan kysyntä oli kova, oli myös sen hinta korkea. Maanviljely oli hidasta ja paljon työvoimaa vaativaa, kun taas lampaiden ylläpito erittäin kustannustehokasta – työhön riitti yksikin paimen. Lampaat aiheuttavat kuitenkin eroosiota ja tuhoavat siten viljelykelvottomaksi maan, jolla laiduntavat.

Hythlodaeus puhuukin Englannin lampaista, jotka ”kuuluvat yltyneen niin hillittömiksi syömäreiksi, että ahmivat suihinsa ihmisetkin ja hävittävät ja autioittavat pellot, talot ja kaupungit”. Kuvailemalla inhoten lammasraukkoja More kritisoi oikeastaan yhteiskuntaa, yläluokkaa ja kirkonmiehiä – ”pyhiä miehiä tosiaan!”. ”Sitä varten, että yksi kyltymätön mässäilijä, oikea maansa vitsaus, voisi liittää peltoja yhteen ja ympäröidä samalla aitauksella eräitä tuhansia auranaloja, ajetaan vuokraviljelijät pois.”

Suomi kuntoon, se antaa työtä kaikille, itsekkyys on voitonpyyntiä

More katsoi Englannissa työttömien määrän lisääntymisen ja rikollisuuden kasvamisen johtuvan juuri maanomistusolojen muuttumisesta – valtion yhteismaiden yksityistämisestä. Tämän seurauksena monet menettivät ainoan keinonsa hankkia elantoa ja lähtivät kerjäämään tai varastamaan.

Kun yhä enemmän viljelysmaata vallattiin suuremman tuoton tarjoavalle lampaiden laiduntamiselle, kallistui puolestaan viljan hinta.  Samaan aikaan villankin hinta kohosi sen verran, etteivät kankurit enää kyenneet sitä ostamaan, jolloin yhä lisää väkeä joutui työttömäksi.

Kun villan hinta puolestaan kohosi, kääntyivät myöskin lampaiden kysyntä ja niiden hinta kasvuun. Täten yhä harvemmalla oli varaa omistaa lampaita, ja näille rikkaille kertyi niistä saatavan huomattavan taloudellisen edun vuoksi entistäkin enemmän varallisuutta samaan aikaan, kun monet muut menettivät työnsä ja köyhtyivät.

More tuomitsee kovin sanoin lisääntyneen eriarvoisuuden ja lammaslaitumiksi yhteismaat muuttaneet suurmaanomistajat.

More tuomitsee Hythlodaeuksen suulla kovin sanoin lisääntyneen eriarvoisuuden ja lammaslaitumiksi yhteismaat muuttaneet suurmaanomistajat. “Laidunmaiden laajentamisen jälkeen rutto tuhosi valtavan määrän lampaita, aivan kuin Jumala olisi rangaissut omistajien ahneuden lähettämällä lampaiden keskuuteen tämän tuhon, vaikkakin omistajat olisivat sietäneet saada sen omaan niskaansa.”

More pyrkii osoittamaan teoksessaan, että yhteiskunta salliessaan epäoikeudenmukaisuuden ja heikompien sortamisen on itse syyllinen rehottavaan työttömyyteen ja rikollisten suureen määrään. Hythlodaeus kysyykin, mitä järkeä on siinä, että valtio ensin itse tuottaa varkaita ja sitten rankaisee näitä mitä ankarimmilla tavoilla.

Myöhemmin hän lisää, ettei valtiota voida koskaan hallita oikeudenmukaisesti ja menestyksekkäästi, mikäli kaiken arvo lasketaan vain ja ainoastaan rahassa ja yksityisomaisuus on voimassa: ”…paitsi jos oikeudenmukaisuutena pidetään sitä, että kaikki parhain joutuu kehnoimmille, ja hyvinvointina sitä, että kaikki jaetaan muutaman harvan kesken.”

Mitä järkeä on siinä, että valtio ensin itse tuottaa varkaita ja sitten rankaisee näitä mitä ankarimmilla tavoilla?

More kuitenkin lieventää yksityisomaisuuden kritiikkiään ehdottamalla, että ainakin voitaisiin asettaa säädöksiä, jotka takaavat, etteivät varallisuuserot pääse kasvamaan liian suuriksi.

”Tutkiessani ja tarkastellessani näitä kaikkia nykyajan kukoistavia valtioita näen niissä Luoja paratkoon pelkästään rikkaiden salaliiton.” More  katsoi valtion ja sen lakien olevan rikkaille vain valtakoneisto, jonka avulla nämä pyrkivät tehokkaasti riistämään köyhiä ja suojelemaan sekä kasvattamaan rikkauksiaan.

Lopuksi Hythlodaeus pahoittelee muille sitä, että on rasittanut näitä pitkällä kertomuksella. Tästä More ei ole lainkaan pahastunut, vaan vastaa: ”Hyvä Raphael, olet todella tuottanut minulle suuren ilon tällä viisaalla ja hauskalla esitykselläsi.”

Moren kaikuja modernissa valtiossa

Viimeaikaisten uutisten ja poliittisten ilmiöiden valossa Moren nerokas tarina näyttäytyy suorastaan surkuhupaisana.

Asiantuntijoiden arvostus ei ole nytkään huipussaan. Presidentti Donald Trump irrotti Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta vedoten siihen, että ilmastonmuutos on tutkijoiden valetta. Myös kehitysavusta oli hänen mukaansa varaa leikata. Kuolemantuomiota hän kannattaa, vaikka lukuisat tutkimukset osoittavat Moren olleen oikeassa esittäessään, että ankarat rangaistukset korreloivat lisääntyneen ja raaistuneen rikollisuuden kanssa.

Myös Suomessa on tutkimustiedon ja tutkijoiden vähättely huomattavasti lisääntynyt. Maailman parhaisiin kuuluvaan koulutuslaitokseen on kohdistettu merkittäviä leikkauksia siitä huolimatta, että eri alojen asiantuntijat pitävät leikkauksia todella haitallisina valtiollemme. Suomi on noussut köyhästä maatalousmaasta lyhyessä ajassa vaurauteen juuri koulutuksensa ja sieltä kumpuavien innovaatioiden avulla.

Myös Suomessa on tutkimustiedon ja tutkijoiden vähättely huomattavasti lisääntynyt.

Asiantuntijoita ei ole myöskään kuunneltu mitenkään erityisen herkällä korvalla, mitä tulee esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollonuudistukseen. Lakialoitteita on puolestaan runnottu eteenpäin, vaikka oikeuskansleri ja monet oikeusoppineet ovat esittäneet niiden olevan perustuslain vastaisia.

Mitä tulee hallituksen yksityistämissuunnitelmiin, voimme katsoa esimerkkejä paitsi Moren ajan Englannista myös lähempää. Ruotsissa rautateiden kilpailutus aloitettiin kolmisenkymmentä vuotta sitten ja nyt seitsemän kymmenestä ruotsalaisesta toivoo paluuta valtiolliseen raideliikenteeseen. Hallitus haluaa tästä huolimatta yksityistää julkisen liikenteen ja avata rautatiet kilpailulle.

Postin avaamisesta kilpailulle on seurannut, ettei se pärjää kilpailussa yksityisiä toimijoita vastaan. Nyt postia ei jaeta enää tiistaisin ja työntekijöitä irtisanotaan. Muilla toimijoilla ei ole taloudellisesti epäkannattavaa velvollisuutta kuljettaa postia maan joka kolkkaan.

Sama koskee myös rautatieverkostoa. Ei ole kannattavaa liikennöidä yhteyksiä epäsuosituilla reiteillä ja vaarana on, että ennemmin tai myöhemmin ne lopetetaan. Tämän seurauksena maaseudun asukkaiden liikkuminen tulee hankaloitumaan. Tätä ajaa kuitenkin liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, paradoksaalisesti haja-asutusalueiden etuja perinteisesti puolustaneesta keskustapuolueesta.

Moren Utopiaa voi pitää eräänlaisena varhaisena hahmotelmana modernin pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetoksesta.

Poliittisia virkoja ei tänä päivänä tietenkään myydä samalla tapaa kuin ennen. Toisaalta valtavan budjetin vaalikampanjat, joihin harvalla on varaa sekä yksityisten tahojen tarjoama taloudellinen tuki poliittisesti avainasemassa oleville oman asiansa edistämistä vastaan herättävät kysymyksiä poliitikkojen kytköksistä ja riippuvaisuuksista.

Kansalliskirjasto kysyy sananvapautta ja sensuuria käsittelevässä Suomi 100 -juhlavuoden näyttelyssään ”Kuka valvoo valvojia?”. Seuratessamme pääministeri Sipilän kytköksiä Terrafameen, kokoomuspoliitikkojen lehmänkauppoja terveystalojen kanssa ja viimeisimpänä valtakunnansyyttäjän rikosepäilyjä lienee perusteltua sanoa, ettei Moren kriittinen yhteiskunta-analyysi ole täysin tuulesta temmattu.

Kenties Utopia on vielä viidensadan vuoden jälkeenkin niin ajankohtainen teos juuri siksi, etteivät ihmiset ole historian saatossa pohjimmiltaan juuri muuttuneet, vaikka yhteiskunnat ja maailma heidän ympärillään olisikin. Moren Utopiaa voi pitää eräänlaisena varhaisena hahmotelmana modernin pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetoksesta. Valitettavasti hänen kuvailemansa yhteiskunnalliset ongelmat ovat kuitenkin yhä varsin ajankohtaisia.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa ja toimii Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana.

Julkaisu Yhteismaiden yksityistämistä vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalaisen Freedom Housen mukaan autoritaaristen, nationalistis-populististen voimien nousu on vuonna 2016 muodostanut kasvavan uhan viime vuosisadalla menestykseensä nousseelle demokratialle ja toisaalta kansalaisoikeuksien säilymiselle. Esimerkiksi Puolan, Turkin ja Venezuelan epädemokraattista kehitystä on seurattu laajasti huolestuneina.

Myös Suomessa on käyty keskustelua demokratian ja sananvapauden tilasta. Kritiikkiä on herättänyt muun muassa se, miten hallitus on jyrännyt eteenpäin perustuslain kannalta ongelmallisia lakiesityksiä oikeuskanslerista välittämättä.

Median ja poliittisen johdon suhdetta on puitu niin sanotun Ylegaten yhteydessä, jossa pääministeri Juha Sipilä painosti Yleä hiljaisuuteen itselleen kiusallisista kytköksistä valtion tukea saaneeseen Terrafameen. Kohun jälkeen pääministeri ei kokenut tarpeelliseksi lukuisista vaatimuksista huolimatta irtisanoutua tehtävistään, koska katsoi itse toimineensa moitteettomasti.

Voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään?

On huomionarvoista kysyä, voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään. Montesquieuta lukeneet tietävät, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Hänen 1700-luvun puolivälissä esittämänsä vallan kolmijako-oppi on ollut keskeinen osa länsimaisten demokratioiden perustaa. Sen mukaan tulee vallan väärinkäytösten estämiseksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erottaa toisistaan, jotta ne toimisivat toistensa valvojina.

Poliittisen johdon kommenteista on toisinaan huokunut myös varsin kapea näkemys siitä, mistä demokratiassa on kysymys. Suomessa on tapana ajatella demokratian merkitsevän vaalien vapautta ja yleistä äänioikeutta.

Usko vaalien suomaan ehdottomaan valtamandaattiin on täällä luja. Ajoittain näkyvissä on ollut myös peittelemätöntä tuskastumista oppositioon ja ajankohtaisista aiheista käytyyn kansalaiskeskusteluun.

Pääministeri Sipilä esitti jopa vetoomuksen, että opposition tulisi antaa hallitukselle ”työrauha” ja ”pulinat pois”.  Vapaus valita kansanedustajat vaaleissa ei kuitenkaan automaattisesti vielä tarkoita kansanvaltaa, jos hallitusvastuussa olevien toimia ei sovi arvioida ja kyseenalaistaa.

Vaikka demokratiaa onkin pidetty laajasti toivottavana asiantilana, siihen liittyviin piirteisiin tuskastuneita vaikuttaa olevan alati enemmän. Nykykeskustelusta heijastuvat myös monet klassiset demokratian kritiikin teemat.

Massojen tyrannia 

Demokratia on kohdannut vastustusta idean tasolla antiikin Kreikasta lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.

Vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta.

Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Useassa maassa tätä riskiä on pyritty minimoimaan ennen kaikkea perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita muutaman vuoden välein vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa.

Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä. Enemmistövallan nurjaa puolta kuvastaa muun muassa kurdivähemmistön tilanne nyky-Turkissa. Demokratia, jossa enemmistö sortaa vähemmistöä, onkin rinnastettu yksittäisen ihmisen diktatuuriin.

Teknokraattinen demokratiakritiikki

Kansan viisauteen ei luottanut myöskään Voltaire, joka kritisoi demokratiaa 1700-luvulla kuvaamalla sitä ”massojen idiotismiksi”. Teknokratian mukaan niillä, joilla on tietoa ja taitoa, tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema.

Platon argumentoi, että vallan tulee olla niillä harvoilla ja valituilla, joilla on todellista tietoa, eli filosofikuninkailla. Vain he ovat kykeneviä ohjailemaan valtiolaivaa rationaalisesti. Todellisuudessa useimmista demokratioidenkin poliittisista päätöksistä vastuussa ovat lopulta ministeriöiden virkamiehet ja muut asiantuntijat.

Kaiken politiikan tulisi pyrkiä kansalaisten etuun sekä hyvään ja oikeudenmukaiseen valtioon – millaisia merkityksiä hyvälle ja oikeudenmukaisuudelle sitten annetaankaan. Demokratian ja teknokratian eli asiantuntijavallan hyveitä vertaillessa tulee pohtia, painaako vaakakupissa enemmän kaunis ihanne vai asiantuntijatietoon perustuva lopputulos.

Pierre Rosanvallon kysyykin, kummalle tulisi antaa suurempi arvo: poliittiselle tasa-arvolle ja yhtäläiselle äänioikeudelle vai rationaaliselle hallinnolle.

Kun demokratian oikeutusta perustellaan ja esitetään se ainoana reiluna ja ”moraalisesti” legitiiminä valtiomuotona, viitataan juuri demokratiaan ihanteena. Itsessään se on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Demokratia itsessään on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Teknokratian puolustajat usein perustelevat järjestelmäänsä sillä, että valtaosa ihmisistä on liian tietämättömiä kyetäkseen tekemään hyviä ja rationaalisia päätöksiä valtion asioista, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta. Heidän mukaansa parhaimmillaankin demokratia voi johtaa vain sattumalta hyviin lopputuloksiin, mutta toisinaan huonoihin ja erittäin huonoihin.

Teknokratiaan itseensä sisältyy kuitenkin eräs ongelma, jota yksikään teknokraatti ei ole toistaiseksi kyennyt ratkaisemaan – nimittäin se, kuka sitten on asiantuntija ja kenellä on oikeus päättää, mikä on oikeaa tietoa.

Kenties esimerkiksi itsensä tolkun ihmiseksi määrittelevä henkilö voisi tarpeen vaatiessa kuvitella peiliinsä myös korvaamattoman filosofikuninkaan. Asiantuntijuuden ja oikean tiedon määrittely on siis kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

”Kansan tahtoa” vääristäviä tekijöitä

Köyhyydellä on tutkitusti passivoiva vaikutus ihmiseen, ja köyhän on vaikeampi ottaa asioista selvää, kun energia kuluu toimeentulosta huolehtimiseen. Tieto on valtaa ja on selvää, ettei demokratia voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä enemmän yhteiskunta eriarvoistuu ja koulutus – eli myös tieto – periytyy, sitä suurempi ongelma syntyy demokratian tasa-arvon ihanteen kannalta. Köyhät ja kouluttamattomat äänestävät huomattavasti harvemmin kuin rikkaat ja koulutetut – ihmiset, joilla on paitsi tietoa, myös jotain menetettävää. Tämä vääristää ja murtaa ajatusta siitä, että vaaleilla valitut kansanedustajat edustaisivat legitiimiä ”kansan ääntä”.

Demokratia ei voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä vähemmän ihmiset luottavat poliitikkoihin, demokratiaan ja siihen, että heidän äänellään on väliä, sitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee. Useassa maassa äänestysprosentti on nykyään alle 50 prosenttia. Ranskan kesäkuisissa parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen, vain 42 prosenttia.

Eikö sitten ole ihmisten itsensä vika, jos he eivät käytä oikeuttaan äänestää? Vaikka periaatteessa vastaus on mitä ilmeisimmin kyllä, kielii ilmiö kuitenkin huolestuttavalla tavalla demokratian toimivuudesta ja ihmisten luottamuksesta poliittiseen instituutioonsa. Kenties lähes kaikkialla yleistyneeseen epäluottamukseen on myös jokin syy.

Kansan oletettuun tietämättömyyteen sisältyy myös toisenlaisia ongelmia. Mitä vähemmän ihmiset ymmärtävät asioista, joista äänestävät, sitä alttiimpia he ovat uskomaan asiat mustavalkoisena esittävää populistista johdattelua. Kukapa viitsisi käyttää vuosikausia Thomas Hobbesin tai Hannah Arendtin opiskelemiseen, jos yhtä lailla politiikkaa voi oppia hauskasti omenista, mangoista ja lippalakeista.

Erityisen suuri vaara demokratialle populismista syntyy silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Kärsimys ja epävarmuus tulevasta ovat vaarallisia kasvualustoja kansankiihottajille.

Vahvan johtajan kaipuu

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Euroopan historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu ja valtakamppailu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.

Aatelia ei ole sitonut velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, jolloin sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuksien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan ollut pakotettu turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu.

Demokratiaan epäilevästi suhtautunut Voltaire viljeli toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja rationaalisesta valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Hänen kanssaan läheisissä väleissä ollut Preussin kuningas Fredrik II päätyi jopa kirjoittamaan Niccolò Machiavellia kritisoivan teoksen Anti-Machiavel. Siinä hän esitti valistusihanteista inspiroituneena, että kuninkaan tulee aina pitää kansan parasta etusijalla omaan etuunsa nähden ja, että tämä on vain kansansa ensimmäinen palvelija.

Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.

Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä. Johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.

Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa myös täällä meillä. Pääministeri Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, jos hän alkaa muistuttamaan ”tavallista poliitikkoa”.

Mielenkiintoisimpia esimerkkejä vahvan johtajan kaipuusta on kuitenkin Turkin kansanäänestys lain puolesta, joka kasvatti huomattavasti presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtaoikeuksia. Kansa itse äänesti siis ainakin periaatteessa demokraattisesti demokratian kaventamisesta.

Onkin mielenkiintoista pohtia, sisältyykö demokratiaan väistämättä mahdollisuus siihen, että kansa voi niin halutessaan myös lakkauttaa kansanvallan.

Onko todellinen kansanvalta mahdollista?

Moni ajattelija on kritisoinut demokratiaa esittämällä, ettei kansanvalta ole käytännössä koskaan mahdollista. Eräs eurooppalaisen konservatismin isähahmoista, Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta tulee aina olemaan rajatulla ihmisjoukolla – eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, ennen kaikkea ne hänen mukaansa mahdollistaneen valistuksen katkeraksi vastustajaksi.

De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei se ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman.

Demokratiassa useampi ihminen on periaatteessa vapaampi kuin monarkiassa, kun ei ole kuningasta, joka tuota vapautta rajoittaisi. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, on kuitenkin suurempi joukko pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden orjuutettu.

De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto tulevat olemaan monin kerroin entistä pahempia, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.

Eliittiteorian ydinsanoma on, että pieni vähemmistö pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta.

De Maistren ajatuksia muistuttavaa eliittiteoriaa muotoilivat puolestaan 1900-luvun alussa Vilfredo Pareto, Gaetano Mosca ja Robert Michels. Eliittiteorian ydinsanoma – sikäli kuin kolmen itsenäisen ajattelijan ja samankaltaisia teorioita myöhemmin kehitelleiden tutkijoiden ajatukset voidaan niputtaa yhden käsitteen alle – on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja tuo valta on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.

Eliitin jäsenillä on suuri vaikutusvalta, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa, myös rahallisen tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.

Michels hyökkäsi demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateoriallaan, ”oligarkian rautaisella lailla”. Siinä hän esitti, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, ajautuu todellinen valta väistämättä lopulta eliitille.  Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin kauaa.

Demokratian jälkeen

Eliittiteoriasta tuttuja aineksia nykyajan poliittiseen kontekstiin toi Colin Crouch vuonna 2000. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa.

Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut.

Merkeiksi post-demokratiaan luisumisesta Crouch luettelee piirteitä, jotka kuulostavat vuonna 2017 varsin tutuilta. Sitä ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä, ja se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.

Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa puolestaan niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa. 

Kun luemme uutisia esimerkiksi Terrafamesta tai kokoomuspoliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, näyttäytyvät edellä esitellyt eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta kovin ajankohtaisilta.

Kirjoitus on perusteellisempi versio Voima-lehdessä 7/2017 julkaistusta kirjoituksesta ”Demokratia on epäonnistunut”.

Julkaisu Mitkä vaarat vaanivat demokratiaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian oikeutus otetaan nykyään melko annettuna – harva kehtaa ainakaan julkisesti tunnustautua demokratian vastustajaksi.

Meidän aikanamme termi demokratia on saanut melkein yksinomaan positiivisia merkityksiä niin, että lähes kaikenlaisia hallitusmuotoja on alettu kutsua demokraattiseksi: muun muassa eurooppalaisia monarkioita, Yhdysvaltojen, Meksikon ja latinalaisamerikkalaisten valtioiden kaltaisia tasavaltoja sekä Kiinan ja Neuvostoliiton kansantasavallan tapaisia kommunistivaltioita.

Meidän aikanamme termi demokratia on saanut melkein yksinomaan positiivisia merkityksiä.

Demokratiaa onkin ollut tapana kutsua ”viimeiseksi valtiomuodoksi”, ja se on levinnyt muodossa tai toisessa lähes kaikkialle maailmaan.

Demokratian kritiikin pitkä historia

Demokratiaa ja sen ongelmia on kuitenkin puitu niin kauan kuin termi demokratia on ollut edes käsitteellisesti olemassa. Kenties maailmanhistorian tunnetuimman demokratian kritiikin esitti Platon noin 370-luvulla ennen ajan laskun alkua. Platon katsoi demokratian merkitsevän yhteiskunnan suurimman ja irrationaalisimman osan, sokeasti himoilleen ja haluilleen antautuvan typerän enemmistön mielivaltaa.

Hän myös esitti, että kansanvallasta versoo väistämättä ennemmin tai myöhemmin valtiomuodoista huonoin, tyrannia, sillä ihmisillä on tapana nostaa joukostaan joku erityinen henkilö tai ihmisjoukko johtajakseen. Platon argumentoi teknokraattisesti, että vallan tulee olla sillä pienellä vähemmistöllä, jolla on tietoa – hänen tapauksessaan filosofikuninkailla.

Vuosisadasta toiseen on demokratiakritiikissä toistunut Platonin esiin tuoma ajatus, ettei ideaali kansanvallasta sellaisenaan toteudu missään, vaan valta ajautuu lopulta väistämättä yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän, eliitin, käsiin.

Vuosisadasta toiseen on demokratiakritiikissä toistunut ajatus, ettei ideaali kansanvallasta sellaisenaan toteudu missään.

Kiinnostavia esimerkkejä tästä ovat muun muassa eurooppalaisen konservatismin isäksi kutsutun Joseph de Maistren demokratian kritiikki 1800-luvun alusta, Vilfredo Pareton, Gaetano Moscan ja Robert Michelsin 1900-luvun alussa aloittama eliittiteorian perinne sekä sitä muistuttava, saman ajatuksen nykypäivän poliittiseen kontekstiin tuonut Colin Crouchin teoria post-demokratiasta.

Erityisesti Crouchin vuonna 2000 lanseeraama termi post-demokratia on ollut viime vuosien poliittisessa keskustelussa vahvasti esillä. Onkin kysytty, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Crouch itse määrittelee post-demokraattiseksi yhteiskunnaksi sellaisen, joka edelleen instituutioiltaan ja toimintatavoiltaan muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut ainoastaan näennäinen kuori.  Post-demokratiassa hallinnon läpinäkyvyys on suuressa määrin sumentunut, kun konsulttiyritysten ja pr-toimistojen rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa, ja todellinen valta on siirtynyt kansalaisten käsistä poliittisille ja taloudellisille eliiteille.

Demokratian nykyhaasteet

Viime aikoina keskustelu paitsi post-demokratiaan siirtymisestä, myös demokratian ongelmista ylipäätään on merkittävissä määrin lisääntynyt. Demokratian mahdollisiin ongelmiin herääminen kulkee tiiviisti käsi kädessä vuonna 2008 alkaneen maailmanlaajuisen finanssikriisin, euroalueen velkakriisin sekä niiden tuoman taloudellisen epävarmuuden ja 2014–2015 alkaneen Euroopan pakolaiskriisin kanssa.

Suuri rooli on myös näiden kehityskulkujen aiheuttamien pelkojen pohjalta kaikkialla läntisessä maailmassa levinneellä äärioikeistolaisuudella ja aggressiivisella kansallismielisyydellä. Äärioikeiston suosio ei ole kertaakaan ollut näin vahvaa sitten toisen maailmansodan loppumisen. Demokratia on nähty myös täysin voimattomaksi valtavien globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen tai kansainvälisen nälänhädän, torjumisessa.

Tässä kirjoitussarjassa eri alojen tutkijat käsittelevät demokratiaa  ja sen ongelmia sekä väitteitä post-demokratiaan luisumisesta.

Tässä kirjoitussarjassa eri alojen tutkijat käsittelevät demokratiaa – erityisesti liberaalia, edustuksellista demokratiaa – ja sen ongelmia sekä väitteitä post-demokratiaan luisumisesta. Kirjoitussarjan painopiste on nykypäivässä, mutta demokratian ongelmia saatetaan punnita myös historiallisesta näkökulmasta katsoen.

Emme ota annettuna idealistista ja ruusuista näkemystä demokratiasta itsessään moraalisena, kaiken korjaavana valtiomuotona, mutta toisaalta sen ongelmien esittely tai suoranainen kritisointikaan ei luonnollisesti johda siihen, että olisimme valmiita täysin hylkäämäänkään sitä. Kirjoitussarja pyrkii ennen kaikkea pohtimaan, mitkä ongelmat vaanivat nykydemokratioita, kuinka noita ongelmia voisi välttää ja miten demokratiaa olisi mahdollista kehittää nykyistä toimivammaksi.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa ja toimii Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Aluksi: Demokratian haasteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.