Hallituskausien vaihtumisella ei ole yleensä ollut vaikutusta Suomen ulkopoliittisiin linjaratkaisuihin. Tähän on kaksi pääasiallista syytä. Keskeiset puolueet ovat ensinnäkin olleet lähes yksimielisiä ulkopolitiikan suurista linjoista. Toiseksi perustuslaki antaa presidentille vahvan aseman ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana, mikä kaventaa hallituksen roolia ulkopoliittisena linjavetäjänä. 

Kulloisenkin hallituksen kädenjälki ulkopoliittiseen linjaan onkin näkynyt lähinnä nyansseissa. Perustavanlaatuiset linjamuutokset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat liittyneet turvallisuusympäristössä tapahtuneisiin murroksiin, jotka ovat pakottaneet maan sopeuttamaan turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan. 

Hallitusohjelman toiveikkaat tavoitteet 

Aiempien hallitusten tavoin Antti Rinteen­—Sanna Marinin (sd.) hallitus pyrki jättämään kädenjälkensä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sen ydinviesti liittyi Suomen ulkopolitiikan ihmisoikeusperustaisuuteen. Vuonna 2019 laadittu hallitusohjelma asetti kaiken kaikkiaan seitsemän kattavaa ulko- ja turvallisuuspoliittista tavoitetta, joihin lukeutui muun muassa monenkeskisyyden vahvistaminen, rauhanrakentaminen ja globaalin vastuun kantaminen. 

Ohjelma lisäksi nimesi kolme pääasiallista puolustuspoliittista tavoitetta uskottavan puolustuksen ylläpidosta strategisten suorituskykyhankkeiden läpivientiin ja kyberturvallisuuden vahvistamiseen. 

Hallitusohjelman tavoitteiden piirtämä kuva maailmasta ei voida katsoa heijastaneen kansainvälisen politiikan tolaa. 

Hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet näyttäytyivät jo sen laatimisen aikaan toiveikkailta suhteessa senhetkisen turvallisuusympäristön alati heikkenevään tilaan. Tuolloin presidentti Donald Trumpin johtama Yhdysvallat kyseenalaisti kovaäänisesti monenkeskistä kansainvälistä järjestelmää, ja Washingtonin ja Pekingin kilpailuasetelma oli kiristymässä. Lännen ja Venäjän suhteiden alamäki oli myös jyrkkenemässä, mikä näkyi muun muassa asevalvonta-arkkitehtuurin rapautumisena. Hallitusohjelman tavoitteiden piirtämä kuva maailmasta ei voida katsoa heijastaneen kansainvälisen politiikan tolaa. 

Täten ei ole yllättävää, että Rinteen-Marinin hallitusta ei muistettane arvopohjaisesta, globaaleja teemoja syleilevästä ulkopolitiikasta. Väistyvästä hallituksesta tuli sen sijaan kovan turvallisuuden hallitus – hallitus, joka päätti viedä Suomen puolustusliitto Natoon ja joka teki merkittäviä satsauksia Suomen puolustuskykyyn. 

Nato-hallitus

Vaikka vuoden 2019 hallitusohjelmaan oli kirjattu Nato-optiona tunnettu linjaus siitä, miten Suomi ”säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä”, hallituksessa tuskin kuviteltiin, että sen tehtäväksi tulisi kolme vuotta myöhemmin ulkopoliittiseksi opinkappaleeksi vakiintuneen linjanvedon toimeenpano. 

Toisin kävi. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan käänsi lähes yhdessä yössä Naton jäsenyyttä aiemmin vastustaneen kansalaismielipiteen liittokuntaan hakeutumisen kannalle. Itänaapurin aggressio ei ollut shokki ainoastaan tavallisille suomalaisille, vaan myös valtion eliitille. 

Hyökkäys pakottikin maan johdon ja poliittisen kentän arvioimaan uudelleen näkemyksensä Suomen uhkakuvista ja turvallisuusvalinnoista. Hyökkäyksen myötä Suomeen syntyi ”pidäkevaje”, eli jaettu näkemys maan aiempien turvallisuusratkaisujen riittämättömyydestä suhteessa Venäjän kasvaneeseen uhkaan. Maaliskuun 2022 puolivälistä alkaen valtiojohto alkoi määrätietoisesti valmistella Suomen tietä Naton jäsenyyteen, jonka avulla syntynyt vaje oli tarkoitus paikata. 

Voidaan hyvästä syystä otaksua, että Suomen ulkopoliittinen johto tuskin olisi tehnyt päätöstä Nato-jäsenyydestä, mikäli sen kannatus ei olisi noussut yhtä korkeaksi – tai päätöstä ei ainakaan olisi tehty yhtä nopeasti. On ilmiselvää, että hyökkäys horjutti sekä kansan että sen johtajien turvallisuudentunnetta. Kansa kuitenkin teki päätöksensä eliittiä nopeammin, ja muuttunut yleinen mielipide todennäköisesti edesauttoi ratkaisevalla tavalla käytännöllisen konsensuksen syntymistä päätöksentekijöiden keskuudessa.

Hyökkäyksen myötä Suomeen syntyi ”pidäkevaje”, eli jaettu näkemys maan aiempien turvallisuusratkaisujen riittämättömyydestä suhteessa Venäjän kasvaneeseen uhkaan.

Mikään muu vaihtoehto kuin Nato-jäsenyys ei olisi kansan silmissä näyttänyt Suomen turvallisuutta vahvistavalta päätökseltä. Tilanne oli historiallinen, sillä yleinen mielipide on ani harvoin, jos koskaan, yhtä vahvasti ohjannut Suomen ulkopoliittista päätöksentekoa. 

Hallituksella ja sen avainministereillä on ollut keskeinen rooli Suomen Nato-jäsenyyspäätökseen liittyvien kysymysten toimeenpanossa, mukaan lukien kansainvälisten konsultaatioiden hoitamisessa. Tasavallan presidentin ohella erityisesti pääministeri Marin, ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.) aurasivat yhteydenpidollaan Suomen tietä kohti liittokunnan jäsenyyttä. 

Kiinnostavaa kyllä, Nato-prosessin aikana hallitus toimeenpani ohjelmansa ulkopoliittisia linjauksia. Hallitusohjelmassa peräänkuulutettiin suhteiden tiivistämistä Ruotsiin ja Norjaan, ja näin toden totta tapahtui. Kevään 2022 aikana Helsingistä pidettiin äärimmäisen tiivistä yhteyttä niin Tukholmaan kuin Osloon, mikä on vankistanut Suomen suhteita Ruotsiin ja Norjaan historiallisen vankalle tasolle. 

Hallituksessa ymmärrettiin laajaa poliittista kenttää paremmin Ruotsi-suhteen merkitys Suomelle. Kansallinen Nato-prosessi sopeutettiin taiten Ruotsin hitaammin heränneeseen päätöksentekoon.

Venäjä-paradigman muutos?

Suomalaisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten perustavanlaatuisesti Venäjän hyökkäys ja sitä seurannut Nato-päätös ovat myös muovanneet Suomen Venäjä-politiikkaa. Venäjän helmikuisen hyökkäyksen jälkeen varovaisista linjauksistaan tunnettu Suomi on erityisesti pääministeri Marinin johdolla profiloitunut Euroopassa kovan Venäjä-linjan leiriin, johon kuuluvat muun muassa Baltian maat ja Puola. 

Pääministerin suorasanaiset Venäjä-linjaukset ovat saaneet kansainvälisesti runsaasti huomiota. Suomi on lisäksi tukenut voimakasta pakotepolitiikkaa EU-pöydissä ja päätti lopulta ryhtyä venäläisten maahantuloa rajoittaviin toimiin – päätös, josta ei EU-tasolla tai läntisessä yhteisössä päästy yksimielisyyteen. 

Suomen toimien kontrasti hallitusohjelman hyviä Venäjä-suhteita painottavaan linjaukseen on suuri, mikä korostaa kahdenvälisessä suhteessa tapahtuneen muutoksen mittasuhteita.

Suomen toimien kontrasti hallitusohjelman hyviä Venäjä-suhteita painottavaan linjaukseen on suuri, mikä korostaa kahdenvälisessä suhteessa tapahtuneen muutoksen mittasuhteita. Vielä on liian aikaista sanoa, onko kyseessä pidempiaikainen ulkopoliittisen linjan muutos. 

Aiempaa jyrkemmästä linjasta huolimatta suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa eliitissä – esimerkiksi eduskunnassa, ministeriöissä ja puolustusvoimissa – elää kuitenkin näkemys, että muuttuneesta tilanteesta huolimatta Suomen tulisi pidättäytyä kaikkein kovasanaisimmista kannanotoista ja toimista suhteessa itänaapuriin.

Suomi varustautuu

Nato-päätöksen ohella väistyvä hallitus muistetaan merkittävistä puolustusmateriaalihankinnoista ja huomattavista korotuksista puolustusmäärärahoihin. Uskollisena omalle ohjelmalleen valtioneuvosto totta tosiaan panosti uskottavaan puolustukseen ja strategisten suorituskykyhankkeiden toimeenpanoon.

Hallitus teki merkittävimmän puolustuskykyä vahvistavan päätöksen jo joulukuussa 2021, kun se päätti korvata ikääntyvät Hornet-hävittäjät yhdysvaltalaisilla F-35-monitoimihävittäjillä. Kyseessä oli Suomen historian kallein asekauppa, joka vahvistaa entisestään maan suhdetta Yhdysvaltoihin. Päätös oli hallitukselle oletettua helpompi, vaikka eritoten vasemmistoliitolle ja osalle sosialidemokraateista kalliin amerikkalaisen asejärjestelmän ostaminen ei ollut mieluinen valinta.

Lisämäärärahoilla puolustusvoimat vahvistaa tulivoimaansa, kasvattaa ammusvarastojaan, paikkaa puolustuksen aiempia aukkoja ja korvaa Ukrainaan lahjoitettuja sotilaallisia kykyjä. Iso kuva on selvä: Suomi varustautuu pahan päivän varalle.

Puolustukseen satsaaminen jatkui Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Huhtikuun 2022 kehysriihessä hallitus myönsi 2,2 miljardia euroa lisärahoitusta puolustusmäärärahoihin vuosille 2023–2026, mikä lopulta nosti vuoden 2023 puolustusmenot historiallisen korkealle tasolle, yli 6 miljardiin euroon. Suurin osa lisärahasta korvamerkittiin puolustusmateriaalihankinnoille. 

Toukokuussa hallitus lisäksi osoitti lisätalousarviossaan kuluvalle vuodelle 2022 lähes 670 miljoonaa euroa lisärahoitusta. Syksyn 2022 aikana puolustusministeriö julkistikin useita asehankintoja haupitseista raketteihin ja ohjuksiin.

Lisämäärärahoilla puolustusvoimat vahvistaa tulivoimaansa, kasvattaa ammusvarastojaan, paikkaa puolustuksen aiempia aukkoja ja korvaa Ukrainaan lahjoitettuja sotilaallisia kykyjä. Iso kuva on selvä: Suomi varustautuu pahan päivän varalle. Suomi ei suinkaan ole toimissaan yksin, vaan sen satsaukset ovat osa globaalia varustautumistrendiä, joka näkyy maailmanpolitiikan herkimmillä näyttämöillä Euroopassa ja Aasiassa.

Saumakohdassa 

Kuluva hallituskausi osui kansainvälispoliittiseen murroskauteen, joka pakotti Suomen mukauttamaan turvallisuuspolitiikkaansa. Marinin hallituksella oli huomattava rooli muutoksen kätilöinnissä. Helmikuun lopulta maaliskuun puoliväliin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan suunnasta vallitsi eräänlainen hämmennystila. Lopulta valtiojohto tarttui ruoriin ja alkoi ohjata Suomea kohti puolustusliitto Naton jäsenyyttä.  

Euroopassa raivoavasta sodasta ja suurvaltajännitteistä huolimatta Suomen Nato-päätös näyttää osuneen suotuisaan saumaan. Sisäpoliittisesti ratkaisu on ollut kansaa ja poliittista kenttää yhdistävä, ei hajottava. Vaikka Turkki ja Unkari ovatkin omilla toimilla jarruttaneet Suomin ja Ruotsin jäsenyyksiä, enemmistö Naton jäsenmaista on toivottanut maat avosylin liittolaisikseen. 

Euroopassa raivoavasta sodasta ja suurvaltajännitteistä huolimatta Suomen Nato-päätös näyttää osuneen suotuisaan saumaan. Sisäpoliittisesti ratkaisu on ollut kansaa ja poliittista kenttää yhdistävä, ei hajottava.

Venäjä ei myöskään ole ryhtynyt pelättyihin kostotoimiin. Moskovalla on kädet täynnä odotettua heikommin sujuneiden sotatoimiensa kanssa, ja se on ilmeisesti halunnut lakaista arvovaltansa näkökulmasta kiusallisen Naton laajenemisen maton alle. 

Suomen nykyinen ulkopoliittinen johto on päätöksillään valanut pohjan Suomen tulevien vuosien ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Nato-jäsenyyden saadessa sinettinsä Suomi alkaa rakentaa turvallisuuttaan sotilaallisesti liittoutuneena maana. Kesällä 2023 aloittavan uuden hallituksen ja talvella 2024 valittavan uuden tasavallan presidentin vastuulla on määrittää, miten tämä konkreettisesti tapahtuu.  

Matti Pesu, YTT, on johtava tutkija Ulkopoliittisen instituutin Suomi, Pohjois-Euroopan turvallisuus ja Nato -tutkimusohjelmassa. Tällä hetkellä hän johtaa tutkimushanketta, joka tarkastelee Suomen muotoutuvaa Nato-politiikkaa ja euroatlanttisen turvallisuusympäristön kehittymistä.  

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Artur Voznenko/Unsplash

Julkaisu Kovan turvallisuuden hallitus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitus on alun perin julkaistu The Ulkopolitist -verkkolehdessä 13.5.2017.

Työväen Mannerheim. Platonilainen filosofikuningas. Yksinäinen sheriffi. Fundeeraaja. Nämä ovat kaikki ominaisuuksia, joita perjantaina menehtyneeseen presidentti Mauno Koivistoon on aikojen saatossa liitetty. Itse hän oli pitkään haluton tiivistämään omaa katsomustaan yhteen määritelmään. Kun Koivisto lopulta sen presidenttikausiensa jälkeen teki, hän kuvasi itseään protestanttiseksi kristityksi.

Huolimatta siitä, että attribuutit tuntuivat tarttuvan Koivistoon, hän oli lopulta kansan näkökulmasta etäinen mies. Mauno Koivisto ei ollut kansanvillitsijä. Hänen puheensa olivat monimerkityksellisiä ja niistä olikin vaikea saada kiinni. Ehkä juuri tästä syystä hän edustaa monelle suomalaiselle valtiomiesmäisyyttä: arvokkuutta ja vakaata pohdintaa sekä harkintaa. Tuntuu, että vastaavat piirteet ovat kovassa huudossa tänäkin päivänä.

Suomen historian kannalta ehkä olennaisinta eivät kuitenkaan ole Koiviston luonteenpiirteet.

Suomen historian kannalta ehkä olennaisinta eivät kuitenkaan ole Koiviston luonteenpiirteet. Suomen tasavallan presidentin tehtävänä on perinteisesti ollut johtaa maan ulkopolitiikkaa. Kaudellaan Koivisto luotsasikin Suomea suvereenilla tavalla. Onkin paikallaan kysyä, minkälaista oli Mauno Koiviston ulkopolitiikka ja minkälaisen ulkopoliittisen perinnön hän oikein jätti.

Olen osana väitöskirjaani tutkinut Koiviston ulkopoliittista ajattelua. Päädyin lopulta tutkimusartikkelissani kutsumaan häntä ”suurvaltaempiristiksi”.

Koiviston maailmankuva oli suurvaltakeskeinen. Hän peilaisi Suomen asemaa erityisesti maantieteen kautta, ja Koivistolle Suomen ulkopolitiikan peruslähtökohtana oli naapuruus suurvallan, Neuvostoliiton – myöhemmin Venäjän, kanssa. Tässä suhteessa hän oli mitä suurimmassa määrin aikakautensa tuote. Emma-kivääriin tarttuneella sotaveteraani Koivistolla oli omakohtaisia kokemuksia siitä, mihin kansainvälisen politiikan käänteet voivat pahimmillaan johtaa. ”On oltava joku toinenkin tapa elää” oli hänen sotakokemuksistaan kummunnut lähtökohta naapuruuspolitiikkaan. Koivisto onnistui luomaan toimivat keskusteluyhteydet niin itään kuin länteen, erityisesti G. H. W Bushiin ja Mihail Gorbatšoviin.

Koiviston maailmankuva oli suurvaltakeskeinen.

Vaikka Koivisto vannoi virkaan astuessaan vaalivansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittista linjaa, hän karsasti doktriinillisuutta. Hänen mukaansa pienvaltiolla ei ole varaa oppeihin. Oli katsottava eteenpäin, eikä tuijotettava taaksepäin, että takana tuleva viiva olisi mahdollisimman suora. Koiviston ulkopoliittisessa ajattelussa olennaista oli hahmottaa, mihin kansainvälisen politiikan palapelin palat asettuvat. Vasta sen jälkeen oli valintojen aika. Siksi häntä on syytä kutsua myös empiristiksi.

Itse Koivisto kuvasi vuonna 1992 ulkopoliittista toimintatapaansa seuraavalla tavalla:

”Myös suhtautumiseni ulkopolitiikan kysymyksiin on ollut varsin varovaisista lähtökohdista lähtevää – ettei tavoitella mitään suurta voittoa alistumalla johonkin riskiin. Jos se on mahdollista, niin edetään systemaattisesti ja varovasti sillä tavalla, että mahdollisuuksien mukaan aina voidaan etukäteen tietää mitä seurauksia mistäkin ratkaisuista on. Aina tämä ei ole mahdollista ollut. Joskus joudutaan ratkaisuja tekemään puutteellisella informaatiolla. Mutta sellaista tilannetta minun mielestä pitäisi pyrkiä välttämään […] Tämmöinen asioiden hoitotapa on ollut semmoista, joka on ollut minulle ominaista ja johon minä olen pyrkinyt.”

Mauno Koiviston presidenttikauteen pelkistyi niin sisä- kuin ulkopoliittisia muutoksia. Kyllästyminen Kekkosen ajan politiikkaan ja poliittiseen kulttuuriin oli merkittävä Koiviston valtaannousuun vaikuttanut tekijä. Lisäksi Koiviston aikana suomettuminen alkoi hiipua. Median kontrollointiin Koivistokaan ei ollut syytön, mutta iso tekijä poliittisen kulttuurin tervehtymisessä oli parlamentaarisuuden korostaminen sekä Koiviston haluttomuus rakentaa kekkoslaista vallan vertikaalia. Lentopallomies Koivisto kaipasikin enemmän kanssapelaajia kuin perässähiihtäjiä.

Koivisto johti Suomen ulkopolitiikkaa aikana, jolloin epookki vaihtui yhdestä toiseen. Suomi oli vuosikymmenten aikana oppinut navigoimaan ja elämään kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa, kahden eri järjestelmän puristuksessa. Tämä näkyi varovaisena suhtautumisena maailman muutoksiin. Koivisto sanoi Neuvostoliiton vetäessä viimeisiä henkäyksiään vuosina 1990–1991, että hän ei toivo itänaapurin hajoavan. Vaan toisin kävi. Ja hyvä niin.

Näin jälkikäteen näemme, mihin suuntaan maailma lopulta kulki.

Näin jälkikäteen näemme, mihin suuntaan maailma lopulta kulki. Itä-Euroopan maat saivat vapautensa ja astuivat demokratian tielle. Venäjä alkoi kaaoksen keskellä ottaa hataria askelia kohti demokratiaa – yritys, jonka lopputuloksen nyt tiedämme. Eurooppalainen integraatio otti isoja askelia. Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni, joka päätyi lopulta laajenemaan.

Aikalaisille kansainvälisen politiikan suunta oli kuitenkin hyvin epäselvä. Itä-Euroopan maiden kohtalo, Neuvostoliiton hajoaminen ja venäläisjoukkojen takaisin vetäytyminen, Baltian maiden tulevaisuus ja kehittyvä turvallisuusarkkitehtuuri olivat kaikki avoimia kysymyksiä, joita Koivisto muiden mukana pohti. Erityisesti toisen presidenttikautensa aikana Koivisto johti Suomea erittäin haasteellisessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa.

Suomen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan lopussa oli yhdistelmä peliliikkeitä ja pitäytymistä perinteisessä linjassa. Yhtäältä Suomi irrottautui Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista artikloista ja julisti YYA-sopimuksen Saksa-viittaukset vanhaksi. Lisäksi se päätti, että uudessa tilanteessa sen tuli pyrkiä Euroopan integraation täysivaltaiseksi jäseneksi. Lopulta Suomi päätyi Koiviston johdolla valitsemaan Euroopan unionin jäsenyyden. Se oli päätös, jota suomalaisten suuri enemmistö tälläkin hetkellä kannattaa. Koivisto näki Euroopan kehityksen, ja hänelle oli olennaista, että Suomi pääsi niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Jäsenyyden turvallisuuspoliittista puolta ei haluttu korostaa; tällöin jäsenyyden kariutuminen olisi tarkoittanut Suomen aseman heikkenemistä. Myös Koivisto kuitenkin ymmärsi, että kyseessä oli turvallisuuspoliittinen päätös.

Toisaalta kylmän sodan loppuessa Suomi myös pitäytyi perinteisissä opinkappaleissa ja muun muassa pidättäytyi julkilausumapolitiikasta. Tämä näkyi erityisesti Helsingin politiikassa Baltian maiden itsenäistymisen suhteen. Omaan isovelimäiseen tapaansa Suomi suositteli itsenäisyyttä haikailevalle Virolle maan omaa Neuvostoliiton intressejä huomioivaa linjaa ja etenemistä itsenäisyyteen Neuvostoliiton perustuslain mukaisesti. Koiviston kylmäksi tulkittu politiikka kohtasi Suomessa varsin runsasta kritiikkiä, mikä poikkesi YYA-ajan pohjoiskoreamaisesta yksimielisyydestä. Kylmää se kieltämättä olikin, ja muutamat lämpimämmät sekä ymmärtävämmät sanat tuskin olisivat huonontaneet niin Suomenkaan kuin balttien tilannetta. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että Suomi ja suomalaiset tahot tukivat jopa sadoilla miljoonilla markoilla Viron itsenäistymiskehitystä näennäisen epäpoliittisten kanavien kautta. ”Kulttuurin nimessä voi harrastella aika paljon”, totesi Koivisto. Viileiden julkilausumien alla oli toinen todellisuus.

Koivisto oli poliittinen realisti.

Mauno Koivisto oli poliittinen realisti. Hänen toimintansa perusta oli kansallinen etu sellaisena kuin hän sen itse näki. Koivisto katsoi, että myös realismi oli mitä suuremmissa määrin moraalista politiikkaa. Tämä tuli esiin jo mainittujen Baltian maiden itsenäistymisprosessien kohdalla, jolloin Suomi varjeli veljeskansojen huomioimisen kustannuksella idänsuhteitaan ja Mihail Gorbatšovin asemaa, mihin osa kansasta myös pettyi. Koivisto kuitenkin katsoi, että kansalaisten valitsemana presidenttinä hänellä oli velvollisuus noudattaa sellaista politiikkaa, jonka hän katsoi olevan maan edun mukaista. Koiviston mukaan joskus johtajan oli tuotettava kansalle pettymys, jottei menettäisi heidän luottamustaan.

Lopuksi on kysyttävä, mitä annettavaa Koiviston ajattelussa voisi olla Suomen nykypäivän ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Ensinnäkin Koivisto arvioi, että Venäjän-politiikassaan Suomi ei voi eriytyä liian pitkälle länsimaiden Venäjä-kannoista. Tässä mielessä Suomi on idänpolitiikassaan Koiviston linjoilla, ja sillä linjalla maan on myös syytä pysyä.

Toiseksi Koiviston politiikka ennen kaikkea Viron tapauksessa on osoitus siitä, että pragmaattisella ja vähäeleisellä politiikalla voi lopulta saada paljon aikaan – usein jopa enemmän kuin moralistisella julkilausumilla. Tuomitsevalla politiikalla on paikkansa, mutta käytännönläheisen diplomatian periaatteista ei ole syytä luopua.

Kolmanneksi suurvaltasuhteiden analyysin on edelleen oltava keskeinen osa Suomen ulkopolitiikkaa. Palapelin palojen asettuminen määrää pitkälti sen, millaisessa ympäristössä Suomi joutuu toimimaan. Ennen tehtäviä päätöksiä ulkopoliittisella johdolla tulee olla mahdollisimman selvä käsitys, mihin kukin päätös maata vie.

Kirjoitus on julkaistu uudelleen osana Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa. Se on alun perin julkaistu The Ulkopolitist -verkkolehdessä 13.5.2017.

Matti Pesu on kansainvälisen politiikan tohtorikoulutettava Tampereen yliopistosta. Hänen kiinnustuksen kohteitaan ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, transatlanttiset suhteet ja Euroopan turvallisuus. Pesu on myös ReImag-tutkimusprojektin jäsen.

Julkaisu Koivisto jätti ulkopoliittisen perinnön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.