Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomella ei ole varaa lähteä supistamaan ulkopolitiikasta käytävää keskustelua. Se tarjoaa resurssit pienen maan ketteryydelle. Kaventaminen saattaa suojata keskeisiä tahoja kritiikiltä ja antaa heille työrauhaa. Mutta pidemmällä tähtäimelle se johtaa ryhmäajattelun pahimpiin vaaroihin.

Kartoitan seuraavassa yhdysvaltalaista ulkopoliittisen tiedon tuottamista. Keskeisenä kysymyksenä on havainnoida tätä Suomellekin tärkeää tiedontuotantomarkkinaa ja tarkastella mitä Suomessa voitaisiin tehdä ulkopolitiikan tiedontuotannon edistämiseksi. Lähestyn Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa koskevan tutkimustiedon tuottamista etnograafisesti omakohtaisten kokemusten kautta.

Pienillä mailla kapeammat tietomarkkinat kuin suurvalloilla

On selvää, että suurvallan ulkosuhteiden suuri tietotarve tuottaa laajan tiedontuotantotalouden, johon nähden suomalainen keskustelu on melko suppeaa ja yleisesti derivoivaa. Usein käsitteitä omaksutaan ja sovelletaan englanninkieliseltä alueelta, Yhdysvalloista ja Britanniasta. Yhdysvalloissa, kuten läntisissä demokratioissa yleensä, menestymiseen tiedontuotantomarkkinoilla vaikuttaa kyky muotoilla tuoreiksi ja innovatiivisiksi miellettyjä analyysejä ulkopolitiikan kannalta relevantista globaalista todellisuudesta. Tutkijat siirtyvät hallintoon ja hallinnon edustajat toimivat yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja ajatushautomoissa. Hallintojen ja virkamiesten vaihdokset ovat pääsääntö.

Seuraavat havainnot perustuvat omaan kokemukseeni yhdysvaltalaisista yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Opiskelin ensimmäisen tutkintoni New Yorkin Columbian yliopistossa 1990-luvulla. 2006–2008 vietin vierailevana professorina Minnesotan yliopistossa. Syksyllä 2013 olin Washingtonissa Johns Hopkinsin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulussa SAIS:issa osana Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvallat-keskuksen toimintaa.

Yhdysvaltalainen suomalaisittain kiihkeä debatti tukee myös vaihtoehtoisia ja kriittisiä näkemyksiä. Yhdysvallat muodostaa kantoja hyvin laajaan joukkoon globaaleja kysymyksiä. Suomessa lähin vastine löytyy maan EU-puheenjohtajuuskausilta. Yhdysvalloissa kiistellään eri lähestymisvaihtoehdoista tilanteessa, jossa sisäpoliittiset voimasuhteet vaihtelevat. Globaalit käänteet tuottavat yllätyksiä. Uusia käsiteaparaatteja ja -muotoiluja haetaan aktiivisesti. Suomalaisittain nopeasti vaihtuvat mallit saattavat vaikuttaa ankkuroimattomilta ja pinnallisilta.

Yhdysvalloissa vaihtoehtojen hakeminen on alituista, oli kyseessä sitten pelkkä trendi tai aito tarve toimivampaan ulkopolitiikkaan. Ukrainan tilanne on tuottanut Suomessa painetta reagoida nopeasti muuttuvaan turvallisuustilanteeseen. Tämä muutos on avannut myös keskustelua tietotalouden eri osapuolten välisistä suhteista. Tiedon tilaajien (esim. ulkoministeriön) ja sen tuottajien (esim. tutkimuslaitosten, yliopiston ja ehkäpä myös bloggaajien) välisiä suhteita on määritellyt erillisyys.

Nyt politiikan tekijät hapuilevat politiikkarelevantin tiedon perään ja samalla tuottajatahot hakevat muuttuneessa tilanteessa omaa rooliaan. Suomeen pesiytynyt tuottajien ja tilaajien erillisyys ei ole määrittelevänä tekijänä Washingtonin tietomarkkinoilla. Omat kokemukseni vierailevana tutkijana Ranskasta (Sciences Po, 2010) ja Britanniasta (Cambridge University, 1997) luovat kuvaa, että ulkopoliittisen tiedon markkinat ovat sitä kapeammat ja jäykistyneemmät, mitä pienempi maa on kyseessä.

Washingtonin tietotalous

Washingtonin tietotalouteen liittyvät kaupungin keskeiset yliopistot ja maan tunnustetut akateemiset keskukset. Oleellinen osa ovat myös tutkimusinstituutit ja ajatushautomot. Kiihkeä kilpailu vaikuttavuudesta on vahvistanut tietomarkkinoiden dynaamisuutta. Ideoita muodostetaan, markkinoidaan ja omaksutaan. Uusilla käsitteillä ja avauksilla on tutkimuksellista arvoa, jos ne saavat tunnustusta myös politiikan tekijöiden maailmassa ja politiikan tekeminen perustuu hyväksyttyjen tutkimustahojen tukeen. Tämä kilpailutilanne saattaa tuntua arvaamattomalta ja epätyydyttävältä. Äkkiseltään saattaa vaikuttaa, että tiede politisoituu ja se kaapataan poliittisten päämäärien tukemiseen.

Nämä piirteet on kuitenkin syytä suhteuttaa yhdysvaltalaiseen keskustelukulttuuriin. Maan pragmaattinen ajattelu korostaa paitsi “oikeiden” vaihtoehtojen moninaisuutta ja valittujen linjojen jatkuvaa räätälöinnin tarvetta, myös tarvetta saada valinnoille yhteisöllistä tunnustusta. Amerikkalainen pragmatismi korostaa ulkopoliittisten ongelmien avointa luonnetta. Niillä käsitetään olevan useita tilannesidonnaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tutkimukselliset lähestymistavat ovat eklektisiä ja räätälöityjä. Keskiössä ei ole teoreettinen puhtaus vaan yhteisöllisesti puhutteleva “common sense”, terve järki.

Yhdysvaltalainen akateeminen “political science” on pääsääntöisesti pyrkinyt erottamaan itsensä päiväpolitiikasta ja siihen liittyvästä policy-tutkimuksesta. Osallistumisen ideologisesti latautuneisiin kiistoihin koetaan nakertavan tieteellistä auktoriteettia. Ajankohtaisia yhteiskunnallisia kiistoja kartetaan vaikeasti lähestyttävinä. Niiden tieteellisemmän ymmärryksen koetaan vaativan jälkikäteistarkastelua. Washingtonin policy-maailmassa tutkimus korostaa yhdysvaltalaisen tutkimuksen toista puolta: tarvetta rakentaa ja räätälöidä suurvallan hallinnalle tukevammat tutkimukselliset perustukset.

Politiikan tutkijoiden ja tekijöiden raja-aidan olemassaolo jopa unohdetaan. Siinä missä akateeminen keskustelu on teoreettisesti stimuloivaa, keskustelu Washingtonin toisiinsa linkittyvissä tutkimuslaitoksissa keskittyy uusimpiin globaaleihin tapahtumiin ja tämänhetkisiin politiikkaongelmiin. Keskeisenä haasteena on uusien näkökulmien synnyttäminen ja niiden huomioarvon maksimoiminen.

Yhdysvaltalaiseen ulkopolitiikan tietotalouteen voi nähdä liittyvän kolme keskeistä dynamiikkaa, jotka määrittävät tiedontuottajien ja kuluttajien välisiä suhteita. Kutsun niitä valumismalliksi, ruhtinaan peili -malliksi ja hautomomalliksi. Nämä mallit eivät toimi yhteen täysin ongelmattomasti ja niiden välillä on ristiriitoja.

Ulkopoliittisen tiedon valumismalli

Valumismalli perustuu ajatukseen hierarkiasta, jossa akateeminen perustutkimus tuottaa tietoa, joka “valuu” politiikan tekijöiden ratkaisuihin. Valumismalli perustuu käsitykselle, jossa valtio on keskeinen puite, ulko- ja turvallisuusasioiden hallinto valtion keskeinen osa ja yliopistot arvostetuimpia tiedontuottajia. Tämä jaottelu otetaan usein annettuna.

Mutta ketjussa on haluttu luoda raja-aitoja ylittäviä osia, joita ovat esimerkiksi henkilöiden siirtymiset hallinnon ja tutkimusmaailman välillä sekä Washingtonin runsas tilaisuus- ja kuulemistarjonta. Suomessa nämä välittävät tekijät ovat vähäisempiä ja vähemmän säännönmukaisia. Eräänä poikkeuksena on henkilöstönvaihtosuhteet esimerkiksi Helsingin yliopiston ja ulkoministeriön sekä Ulkopoliittisen instituutin ja ulkoasiainministeriön välillä.

Valumismallissa legitiimin tiedon koetaan syntyvän yliopistoissa tehtävän perustutkimuksen kautta. Yliopistoista tieto siirtyy soveltavaa tutkimusta tekeviin tutkimuslaitoksiin. Lopulta tieto saavuttaa politiikan tekijät paremmin pureskeltavassa muodossa. Tämä lähestymistapa oli selkeästi aistittavissa Minnesotan yliopistossa, joka kansainvälisissä suhteissa on yksi Yhdysvaltojen kriittisimmistä tutkimustahoista.

Minnesota tuki ratkaisevalla tavalla Eurooppaankin vaikuttanutta konstruktivististä tutkimusorinentaatiota 1990-luvun alkuvuosina. Puhtaan akateemisesti orientoituneella yliopistolaitoksella politiikkarelevantin tiedon tuottaminen ei ollut keskiössä. Suhde Washingtonin tietomarkkinoihin oli etäinen. Taustalla vaikutti käsitys, jonka mukaan metateoreettiset mallit ovat käännettävissä kielelle, joka on politiikan tekijöiden ymmärrettävissä. Tämän kääntämisen koettiin vain olevan vähemmän meritoivaa ja muiden tahojen tehtävä.

Opiskeluni Columbian yliopistossa 1990-luvulla paljasti puolestaan hyvin läheisen suhteen perustutkimuksen kääntämiseen erityisesti ympäröivän globaalin hallinnan yhteisön käyttöön (esim. YK ja kansalaisjärjestöt). Perustutkimukseen panostettiin, mutta sijainti New Yorkissa pakotti yliopiston olemaan yhteistyössä politiikka-sektorin kanssa. Tälle tiedolle oli kysyntää ja rahoitusta. Esimerkiksi yliopiston School of International and Public Affairs (SIPA) tekee hyvin käytännönläheistä tutkimus- ja opetustyötä. Tutkimuksella on pragmaattinen päämäärä, joka tekee siitä helpommin sovellettavaa ja relevanttia.

Valumismalliin saattavat samaistua myös yliopistollisissa ja itsenäisissä tutkimuslaitoksissa työskentelevät policy-tutkijat. Nämä “puolimatkankrouvilaiset” kokevat, että politiikan tekijöiden tarpeiden tuntemus mahdollistaa linkittävän roolin perustutkimuksen ja käytännön välille. Samoin hallinnon policy-suunnittelijat ja ulkopolitiikasta kiinnostuneet poliitikot lukevat ja tuottavat sovellettua tietoa. Suomessa on harvinaista, että akateemiseen tietoon suhtaudutaan vakavasti politiikan toimijoiden parissa. Olen kuullut sanottavan, että jos lähdeviitteissä mainitaan esimerkiksi teoreettista lähestymistapaa edustava Foucault, lukeminen loppuu siihen.

Räätälöinnin ja eklektiivisyyden puute vaikeuttavat tiedon omaksumista. Toisaalta Suomen ulkopolitiikan kannalta relevantilla tutkimuksella ei akateemisella puolella meritoidu. Tilanne on johtanut ulkopoliittisen tiedon tuottamisen tyrehtymiseen. Osittain tätä katvetta on paikattu maaspesifillä aluetieteellisellä tuntemuksella. Mutta tämä usein historiaan, kulttuuriin tai kieleen keskittynyt tutkimus ei riitä paikkaamaan strategisen tai poliittisen tason tiedon tarvetta.

Puolimatkankrouvilaisia on Suomessakin. Heillä on tärkeä roolinsa. Mutta pienessä maassa on totuttu erillisyyteen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimusta tuotetaan ja rahoitetaan niukalti. Ministeriöt pyrkivät pitämään tiedontuotannon omassa hallinnassaan tai tilaamaan tutkimusta läntisen maailman keskeisistä instituuteista tai ajatushautomoista. Tämä erillisyys köyhdyttää valumisketjun dynaamisuutta ja johtaa helposti kitkaisuuteen erityisesti silloin, jos vallitsevaan ulkopoliittiseen linjaan kohdistuu tutkimuksellista kritiikkiä.

Valumismallia voi kritisoida sen yksisuuntaisuudesta. Yliopistollinen tutkimus on monella tavalla poliittisten tahojen ohjauksessa. Myös perustutkimukseen vaikuttaa valtiollinen tiedepolitiikka ja rahoitus. Nämä “porkkanat” ohjaavat tutkimusta strategisiksi käsitettyihin suuntiin toimien samalla myös “keppeinä” niille, jotka ovat valinneet toisenlaisia tutkimussuuntia. Yhdysvalloissa muut rahoitustahot, kuten keskeiset säätiöt ja puolueiden taustarahoittajat, ovat runsaslukuisia. Ne tarjoavat vastinparin valtion rahoitukselle.

Rahoituslähteitä on useita, mutta monille niistä on ominaista omat poliittiset asialistat ja vaikutustavoitteet. Valumismallin sijaan suhdetta määrittävät moninaiset verkostot, isäntä-kisälli- suhteet ja asialistan muodostamismallit. Tilanne on sama myös Suomessa. Rahoitus yliopistoille tulee kuitenkin pääsääntöisesti valtiolta tai siihen liittyviltä lähteiltä. Tämä yksipuolistaa kysyntää ja tuottaa painetta tukea tutkimuksella kulloinkin vallalla olevaa käsitystä “hyvästä” tutkimuksesta.

Ruhtinaan peili

Ruhtinaan peili -ajattelu tarjoaa toisen keskeisen mallin ymmärtää ulkopolitiikan tutkimuksen ja tekemisen välistä suhdetta ulkopolitiikassa. Tiedontuottaja on passiivisen tutkijaroolinsa lisäksi neuvonantaja, kriitikko ja opettaja. Tutkijalta odotetaan kommentointia eri foorumeilla, jotka mahdollistavat suoran vaikuttamissuhteen. Hän on myös tulevien ulkopolitiikan tekijöiden opettaja. Nämä asemat korostavat tutkijan roolia yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa. Neuvonantajan ja kriitikon roolit tarjoavat tutkijalle myös mahdollisuuden vallan kritiikkiin, “talking truth to power”.

Yhdysvalloissa roolin omaksuivat keskeiset tutkijat, kuten Hans Morgenthau, Reinhold Neibuhr, Henry Kissinger, ja Kenneth Waltz. Yhdysvaltalainen julkinen keskustelu kannustaa kriittistä suhtautumistapaa, koska foorumit (esim. media) eivät suhtaudu neutraalisti tutkijan asiantuntijarooliin. Tutkijan odotetaan tuovan esille uusia näkemyksiä. Usein näkemykset saavat osakseen voimakastakin kritiikkiä hyvin monimuotoisten foorumien kentällä. Myös tutkijoiden rooli vallan vahtikoirina on voimissaan Yhdysvalloissa.

Suomessa asiantuntijoilla on roolinsa mediassa ja julkisessa keskustelussa. Mutta erityisesti ulkopolitiikassa Suomen tekemisten tai tekemättä jättämisten kriittiseen arviointiin ei olla totuttu. Suomessa ulkopolitiikan konsensustraditio asettaa rajoitteet maan oman aseman tulkinnoille. Kriittiset huomiot kohdistuvat kaukaisempiin asioihin tai suurvaltojen arvosteluun. On huomattavasti vaikeampaa tuottaa yleisesti hyväksyttyä analyysia Suomen suhteesta Venäjään tai NATO:on kuin vaikkapa Lähi-idän kriisistä. Tietomarkkinat Suomessa tukevat etäisien tai universaalina pidettyjen asioiden (esim. kansainvälinen oikeus ja kansainväliset organisaatiot) tutkimusta. Mitä lähempänä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa liikutaan, sitä vaikeammaksi ja herkemmäksi “talking truth to power” -asenne muodostuu.

Yhdysvaltalaisten yhteiskuntatieteiden valtiokeskeisyys vaihtui 1970-luvulla yritykseksi ymmärtää laajempia yhteiskunnallisia prosesseja ja niiden vaikutuksia. Valtion suorittamaa tutkimuksen ohjaamista ja sen alistamista valtiolliseen intressiin kritisoitiin voimakkaasti. Puhtaasti akateemisin kriteerein ohjattua tiedontuottamista pidettiin tärkeänä. Ulkopolitiikan tutkimuksessa tämä asenne tuki vertailevan ulkopolitiikan tutkimuksen kehittymistä. Tämän tutkimuksen perustehtävänä oli löytää tieteellinen ja yleinen lähestymistapa, joka ei keskity vain yhden toimijan, esimerkiksi Yhdysvaltojen, erityiseen näkökulmaan.

Pelko liiallisesta politisoitumista voimistui 1990-luvulla ns. kulttuurisotien tuloksena. Akateeminen kansainvälisten suhteiden tutkimus pyrki ottamaan etäisyyttä polarisoituneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Rationaalisen vallinnan teoria mahdollisti neutraaliksi käsitetyn lähestymistavan. Monimutkaiset peliteoreettiset mallit eivät avaudu kovin helposti yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Sama pätee myös kriittisiin ja jälkistrukturalistisiin keskusteluihin.  Niiden vaikeaselkoisten neologismien kääntäminen politiikan tekijöiden kielelle saattaa olla kimuranttia. Policy-piireissä akateemisen kentän vetäytyminen tieteelliseen, kriittiseen tai emansipatoriseen etäisyyteen koetaan usein ylenkatsovana ja politiikan realiteetteja vähättelevänä. Perustutkimuksen koetaan myös laiminlyövän tieteen yhteiskunnallista tehtävää vallan arvostelijana.

Ajatushautomomalli

Kolmas malli, hautomomalli, viittaa yliopiston ja politiikan tekijöiden väliin syntyneeseen toimijaryppääseen. Yhdysvalloissa yliopistojen monopoli tiedontuottajina on paljolti murtunut. Politiikan tekijöiden huomiosta on yhä avoimempi kilpailu. Erilaiset ajatushautomot, mediatahot ja lobbarit pyrkivät tuomaan omia näkökumiaan esiin ja kilpailemaan varteenotettavuudesta. Valtaa on myös valunut perinteisen ulkopoliittisen koneiston ulkopuolelle.

Yhdysvaltalainen hallinnon polarisaatio on tuottanut uusia vaikutusväyliä.  Kongressin rooli ulkopolitiikassa on vahvistunut. Ulkopolitiikan muodostukseen osallistuva kenttä on moninaistunut ja laajentunut. Erityisesti ajatushautomot ja itsenäiset tutkimusinstituutit ovat vahvistaneet rooliaan foorumeina mutta myös toimijoina ja vaikuttajina. Perustutkimusta tekevät yliopistolaitokset ovat jäämässä aikaisempaa enemmän taustalle tiedontuottamisen keskeisinä toimijoina. Yhdysvalloissa on yhä enemmän keskustelua perustutkimuksen relevanssivajeesta. Se on usein eriytynyt liian vaikeaselkoiseksi ja sisäsiittoiseksi verrattuna nopealiikkeisiksi koettuihin uudempiin tutkimustahoihin.

Yhdysvaltalaiselle tutkimuskentälle on noussut uusia toimijoita yliopistolaitosten menettäessä asemiaan ulkopoliittisen tiedon tuotannossa. Ajatushautomot ovat muuttaneet tilannetta 1950-luvulta lähtien.  Ajatushautomoilla on pääsääntöisesti selkeä poliittinen agenda, jonka puolesta tehdään tutkimuksellista työtä ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Ne saattavat olla lähellä järjestöjä, yrityksiä tai puolueita. Kokonaisuutena ottaen keskeinen piirre on uusien ideoiden ja käsitteiden lanseeraaminen ja markkinoiminen. Muodikkaat mallit ja käsitteen syntyvät, yleistyvät ja katoavat tai jalostuvat kiihtyvällä vauhdilla.

Rahoitus on kiinni näkyvyydestä ja hyväksynnästä. Poliittista relevanssia ei määrittele yksinomaan Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hallinto. Suhteellisen moninainen tutkimuslaitosten ja ajatushautomojen sektori tuottaa tietoa, joka leviää hallintoon ja myös ylipistoihin, jotka pyrkivät taistelemaan omasta yhteiskunnallisesta asemastaan. Esimerkiksi Johns Hopkinsin SAIS tarjoaa keskeisen solmukohdan moninaisille ulkopolitiikkaan liittyville tahoille. Tilaisuus- ja tutkimustarjonta on hyvin runsasta. Sellaisenaan sillä ei ole vahvasti tiedostettua tai yleistynyttä omaa politiikka-agendaa. SAIS:in sisällä on useita melko itsenäisiä keskittymiä, joilla on oma varainhankintansa. Nämä tahot vaikuttavat yleiseen keskusteluun tarjoamalla omalla tutkimusalueellaan tilaisuuksia ja verkottumalla Washingtonissa ja sen ulkopuolella.

Johns Hopkinsin ohella muut alueen yliopistot ovat perustaneet vastaavia verkostoja. Yhdysvaltojen tärkeimmät yliopistot ovat seuranneet tätä kehitystä. Keskeisenä motivoivana voimana on tarve saada näkyvyyttä ja osoittaa omaa relevanssia.  Kilpailu huomiosta ja arvostuksesta on intensiivistä. Suomalaiset erottelut perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen reviireihin ovat näillä markkinoilla vähemmän näkyviä.

Suomessa ajatushautomot eivät ole saaneet vielä sitä jalansijaa, mikä niillä on Yhdysvalloissa. Erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa itsenäistä ajatushautomosektoria ei ole syntynyt tarjoamaan vaihtoehtoja olemassa oleville tiedontuottajille. Ehkäpä taustalla vaikuttaa näkemys, jonka mukaan todellisuuteen on olemassa yksi selitys- ja ratkaisumalli. Amerikassa yleiset pragmatismi, eklektiivisyys ja pluralismi eivät ole Suomessa samassa asemassa.

Täällä on taipumus löytää yksi näkemys tai linja, johon on sosiaalista painetta sopeutua. Tämä vaikuttaa kuihduttavasti myös tiedontuottajiin ja markkinoihin. Ulkopoliittinen instituuttin noin sadan tilaisuuden vuosittainen tilaisuustarjonta ilmentaa kuitenkin yhtä keskeistä läntistä ulkopolitiikan tietotalousmallia. Tutkijoilla ja toimijoille tarjotaan yhdistäviä foorumeja, joilla syntyy yhteistä kieltä ja sitä tukevia tutkimusideoita.

Johtopäätökset

Pienessä maassa “kukapa pientä venettä keinuttaisi” -asenne määrittelee tutkimuksen hyväksyttävyyttä. Konsensustradition vahvuus erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ehkäisee normaalille läntiselle demokratialle tyypillistä keskustelua. Tämä tuottaa erityisen mentaalisen regiimin, joka edesauttaa kahta perusdynamiikkaa. Ensinnäkin tutkimuslaitosten ja ajatushautomoiden sektori jää helposti kehittymättä itsenäiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi. Toiseksi yliopistolaitosten erillisyys hallinnosta saattaa jäädä pysyväksi piirteeksi.

Amerikkalaisesta tilanteesta ollaan luonnollisesti kaukana. Suomessa laajaan ja moninaiseen keskusteluun ei ole resursseja, halua ja tarjontaa. Toisaalta aktiivista keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tarvitaan erityisesti pienessä maassa, jossa ei ole varaa sortua ryhmäajattelun vaaroihin. Yleisenä oletuksenahan on, että pienempien maiden hyveenä globaalissa todellisuudessa on ketteryys. Tätä tukevaa vaihtoehtojen hakemista tarvitaan, jotta maa havahtuu ajoissa kansainvälisen todellisuuden muutoksiin.

Itsereflektion puutetta ulkopoliittisessa päätöksenteossa ovat valitettavasti osoittaneet esimerkiksi turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen ja kyvyttömyys havaita ajoissa Venäjän muuttunut geostrategia – tästä poikkeuksena on pääministeri Alexander Stubbin paljon kritiikkiä osakseen saaneet näkemykset Georgian sodan aikana. Juuri näihin ongelmatilanteisiin tarvittaisiin kapasiteettia ja kommunkaatioväyliä, jotka tukisivat yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimustulosten hyödyntämistä hallinnossa ja toisaalta laajentaisivat ulkopolitiikan tutkijoiden ymmärrystä ulkopolitiikan tekijöiden maailmasta.

Vaikka kaikki kolme Yhdysvalloissa yleistä ulkopolitiikan tietotalousmallia ovat Suomessa hyvin erimuotoisia, niillä on kuitenkin vaikutuksensa. Tärkein yhdysvaltalaisen tutkimussektorin vaikutus Suomeen on kuitenkin sen tuotoksien valuminen tänne. Yhdysvaltalaisia opinahjoja ja tutkijoita seurataan Suomessa tiiviisti. Heidän käsitteitään räätälöidään sopimaan suomalaisiin analyyseihin. Vaikutusvaltaiset tutkijat saavat näkyvyyttä myös Suomessa. Heidän Suomea sivuavat tulkintansa (esim. Ukrainaan liittyvä suomettumiskeskustelu) saavat osakseen suurta huomiota.

Ulkoministeriö myös rahoittaa eri kanavia pitkin amerikkalaisten tutkimuslaitosten toimintaa. Tähän liittyy sekä aitoa tarvetta syventää ulkoministeriön omia analyyseja että julkisuusdiplomatiaa. Usein nämä projektit saattavat jäädä pintapuolisiksi. Amerikkalaisille tutkijoille ne tarjoavat rahoitusta, mutta heidän intressinsä ovat muualla kuin Suomeen sovellettavan tutkimuksen tuottamisessa. Samanlaista tutkimusyhteistyötä harrastetaan myös joidenkin muiden maiden keskeisten tutkimuslaitosten kanssa.

Yhtenä omana suosituksenani olisi näiden varojen kohdistaminen suomalaisen ulkopolitiikan tutkimuskapasiteetin luomiseen. Tämä voisi tukea valumismallin ja ajatushautomomallin kehittymistä. Suomalaiset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat luonteeltaan hyvin kansainvälisiä. Kansainvälisten vaikutuksien hakeminen on niille ominaista. Suomalaisen kapasiteetin luominen (esimerkiksi yhteisprojektien kautta) ei heikentäisi siten tiedontuottamisen kansainvälisyyttä. Nyt valtioneuvosto on luonnut oman rahoituskanavan politiikkarelevantille tutkimukselle. Ensimmäisellä hakukierrokselle ei ollut suoraan ulkopolitiikaan liittyviä aiheita. Tämä kuvaa hyvin pienen maan ulkopolitiikan tiedontuottamista ja siihen vaikuttavia kaventumia.

Ulkopolitiikan tutkimus on pienessä maassa herkkä aihe erityisesti kriisiaikoina. Tämä näkyy poliittisena paineena keskimatkankrouvilaisia eli tutkimuslaitoksia kohtaan. Niiden asema on tulenarka. Ulkopolitiikan päätöksentekokoneisto on Suomessa kovin monimutkainen. Paljon energiaa suntautuu itse johtamiseen ja tasapainon hakeiseen eri instituutioiden kesken. Kriittisen tiedon koetaan häiritsevän tätä linjan ja tasapainon hakemista.

Aikaisemmin ulkopoliittinen päätöksenteko piti omissa käsissään keskeisen tiedontuottamisen. Palkkalistoilla oli erinomaisia tutkijoita, joiden panos Suomen ulkopolitiikan ohjaamisessa on ollut merkittävä. Osa näistä ministeriön tutkijoista kävi aktiivisesti tieteellisissä tilaisuuksissa ja loi kansainvälisiä yhteyksiä (esim. professori Kari Möttölä). Toisaalta tämä tiedontuottamisen omissa käsissä pitäminen on tukenut ulkopolitiikan tekemisen ja sen akateemisen tutkimuksen eriytymistä.

Nyt kun hallinnon resurssit eivät enää yksin riitä, välimatkan nopea kurominen umpeen on vaikeaa. Avoimen ja ketterän yhteiskunnan suojaaminen, myös ulkopolitiikassa, vaatii kuitenkin tiedontuottamisen pidemmälle menevää “joukkoistamista”. Parhaat ajatukset syntyvät vain, jos keskustelulle luodaan tilaa ja puitteita. Tähän tarvitaan avointa mieltä ja eriäänisyydensietämistä.

Artikkelikuva: JamesDeMers / Pixabay

Julkaisu Suomen ulkopoliittinen tiedontuotanto ei vastaa maailmalla yleisiä malleja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sanktioluettelolla oli myös strategisempaa merkitystä. Se pyrki osaltaan mitätöimään Venäjän päämääriä Suomen suhteen tuomalla ne yleisempään tietoisuuteen. Samalla lista korosti Suomen merkitystä Washingtonin näkökulmasta. Toisin kuin Krimin niemimaalla tai Itä-Ukrainalla, Suomella on huomattavaa geoekonomista painoarvoa keskinäisriippuvuuden maailmankartalla. Tämä kirjoitus tarkastelee Suomea Venäjän lähinaapuruston muuttuvassa turvallisuusympäristössä. Keskeisinä teemoina ovat Suomen ulkoisen aseman muutos ja taloudellinen sekä poliittinen kampailu Suomen suunnasta.

Suomen strateginen merkitys

Viime aikoihin asti Suomen keskeisissä valtiollisissa strategioissa sotilaallisen voiman ei ole nähty merkittävästi lisäävän Suomen tulevaisuuspotentiaalia. Nyt Venäjän hallinto on ottanut sotilaalliset keinot käyttöönsä. Viime vuosikymmeninä valtiokapitalistiset autoritääriset valtiot eivät ole laajamittaisesti käyttäneet sotilaallista voimaa etujensa ajamiseen. Niiden ei ole koettu edesauttavan valtion sopeutumista globaalien rakenteiden muutokseen.

Huomio on ollut taloudellisessa kilpailussa menestymisessä. Yhdessä julkilausutun laajentumishakuisen ulkopolitiikan kanssa Venäjän uudet käytännöt ovat herättäneet keskustelua Suomessa. Kysymys on paljolti siitä, miten Suomen tulisi varautua Venäjän muuttuvaan strategiaan ja kuinka keskinäisriippuvainen Suomi kykenee turvaamaan oman avoimen yhteiskuntansa erilaisissa skenaarioissa. Yhden lisänäkökulman tähän keskusteluun tarjoaa Suomen tarkastelu osana yhteyksien geopolitiikkaa.

Maailmantalous toimii teknologisella pohjalla, jossa merien ja ilmateiden kautta kulkevat sekä kyber- ja avaruusteknologiaa hyväksikäyttävät kriittiset yhteydet muodostavat keskeisen toimintakehyksen. Tälle globaalille kriittiselle infrastruktuurille nojautuvat esimerkiksi tuotannon, rahoituksen, tietotaidon ja yhteiskuntaturvallisuuden nykykäytännöt. Tuotannon siirtyminen Aasiaan ja keskeisten markkinoiden säilyminen Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat nostaneet kuljetusyhteydet merkittävään rooliin. Portit yhteysväyliin, kuten satamiin ja lentokenttiin, muodostavat yhä tärkeämmän resurssin geotaloudellisessa kamppailussa. Näiden yhteysikkunoiden lähettyvillä sijaitsevat myös nopeiden digitaalisten yhteyksien solmukohdat ja niitä hyödyntävät yritykset.

Suomessa Nokia on hyvä esimerkki tästä kyberosaamisesta samoin kuin nykyinen tietoturva- ja pelisektori (esim. F-Secure ja Angry Birds). Ei ole sattumaa, että näiden yhteyskeskuksien lähelle sijoittuvat myös tärkeimmät eurooppalaiset innovaatiokeskukset, kuten kilpailukykyiset yliopistot. Samalla tietotaitoa vaativat finanssitalouden käytännöt kukoistavat solmukohtien, esimerkiksi Frankfurtin, Pariisin tai Lontoon, läheisyydessä. Yhteydet vetävät puoleensa niistä hyötyviä yrityksiä, jotka puolestaan nostavat näiden alueiden kykyä investoida lisää yhteyksien kehittämiseen.

Pohjoisemman Euroopan alueen keskeiset yhteystihentymät sijaitsevat Tukholman, Kööpenhaminan, Pietarin ja Helsingin ympäristössä. Helsinkiin sidottu Etelä-Suomi ja siihen linkittyvä Tallinnan seutu muodostavat alueellisen geoekonomian kannalta tärkeän yhteyskeskittymän. Tällä alueella kyetään esimerkiksi jalostamaan Venäjän raaka-aineita tavalla, johon Venäjä itse ei kykene.

Helsingin yhteystihentymän kapasiteetti, joka synnyttää uusia yhteyksiin perustuvia arvoketjuja, on alueellisessa mielessä hyvin merkittävä. Vaikka meillä on huomattavia taloudellisia haavoittuvuuksia, Suomi on kyennyt saamaan maaperää niillä geotalouden aloilla, jotka ovat keskeisiä valtioiden sopeutuessa uusiin keskinäisriippuvuuden realiteetteihin. Yhteystihentymät kertovat sopeutumisvoimasta, joka on keskeisimpiä vallan muotoja geotaloudellisesta näkökulmasta.

Suomen strateginen painoarvo on kasvanut

Suomen menestys yhteyksien geopolitiikassa on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Helsingin seudun yhteyskeskittymä on synnyttänyt uutta geoekonomista maaperää. Maaperävertaus auttaa ymmärtämään uuden kartan yhteyttä vanhempaan geopolitiikkaan. Yhteystihentymä heijastuu geopoliittiselle kartalle, johon myös Venäjän hallinnon katse on kiinnittynyt. Tästä näkökulmasta Suomi on tavallaan tihentänyt omaa territoriotaan. Sen alueen käyttökelpoisuus ja painoarvo ovat kasvaneet. Samaan aikaan Venäjä kamppailee omien samankaltaisten keskittymien synnyttämiseksi.

Talouden modernisaatio on jäänyt kesken. Väestö vähenee. Uusia kyvykkyyksiä ei ole täysimittaisesti valjastettu käyttöön. Esimerkiksi kyberteknologioissa Venäjän globaalit kyvykkyydet ovat paljolti puolirikollisen varjotalouden sektorilla. Siinä missä Suomi on kasvattanut sillanpäätään legitiimien yhteyksien geopolitiikassa, Venäjän maaperä on suhteessa harventunut ja menettänyt käyttökelpoisuuttaan suhteessa geotaloudellisiin realiteetteihin. Tästä näkökulmasta Venäjä ei saavuttanut Krimin valtauksella muuta kuin harventunutta ja ongelmallista maaperää. Se sai haltuunsa köyhän niemimaan, jonka geoekonominen merkitys on vähäinen ja jonka integroiminen Venäjään kuluttaa huomattavia resursseja, joista osa häviää korruptioverkostoihin.

Suomen geoekonominen menestys tekee siitä erittäin tärkeän rajamaan Venäjälle. Suomen merkitys Venäjälle on osittain merkittävämpi kuin esimerkiksi itäisen Ukrainan teollistuneiden alueiden. Putinin taannoisessa linjapuheessa venäläiseen maailmaan liitettiin koko Venäjän vanhan imperiumin alue. Yleisenä tulkintana oli, että Putinin laajentumisajattelun taustalla oli päällisin puolin venäläinen etnisyys. Venäjä kokee tärkeiden intressiensä olevan sidoksissa venäläisten vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen naapurimaissaan.

Tämä selitys on geoekonomisesta näkökulmasta vain osa totuutta. Venäjän nykyhallinto varmasti tiedostaa maan olevan hyvin riippuvainen viennistä ja kansainvälisistä finanssikeskuksista. Strategisesti venäläisyyttä voidaan käyttää politiikan oikeuttamiseen ja käytännön toteutukseen. Mutta todellisuudessa Venäjän suuruus on toteutettavissa vain yhteystihentymien kehittämisellä tai niihin pääsystä taloudellisen keppi- ja porkkanapolitiikan, poliittisen painostuksen ja ääritapauksissa sotilaallisten keinojen avulla.

Nato toiminee jonkinasteisena pelotteena ja rajoitteena Venäjän hallinnon strategisessa ajattelussa. Naton kyvyttömyys vastata Venäjän mahdolliseen työkalupakkiin esimerkiksi Baltiassa olisi kuolinisku koko järjestölle. Nato tulee tiivistämään rivejään ja patoamaan Venäjän painostusta Venäjän raja-alueella. EU ei muodosta Venäjälle samankaltaista välitöntä pelotetta. Venäjän Euroopan rajoilla Natoon kuulumattomia maita ovat vain Ukraina, Valko-Venäjä ja Suomi. Ukrainan ja Valko-Venäjän suhteen Putin on jo korttinsa paljastanut. Valko-Venäjä on integroitu tiiviisti Venäjään. Ukrainan Venäjä puolestaan haluaisi olevan löyhä ja neutraali federaatio, jonka kyky poiketa Moskovan näkemyksistä olisi olematon. Voidaan olettaa, että verrattuna näihin kahteen verrokkimaahan, Suomi on yhteystihentymineen erittäin tärkeässä ja erilaisessa asemassa.

On oletettavaa, että Putinin Suomi-strategian keinot eivät ole sotilaallisia. Päähuomio on talouden ja politiikan varassa tapahtuvassa strategisessa vaikuttamisessa. Saattaa olla, että strategia on modernisoitu versio Neuvostoliiton suhteesta Suomeen. Neuvostoliitolle Suomi oli näyteikkuna rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kylmän sodan Suomi tarjosi strategisen vaikuttamisen väylän, jonka hyviä opetuksia voitiin tarjota muille. Suomelle tarjottiin suuria taloudellisia porkkanoita. Samalla Suomesta saatiin korkeatasoista teknologiaa muiden tuotteiden ohessa.

Suomalaista poliittista elämää ja liikkumatilaa Neuvostostrategia rajoitti huomattavasti. Meillä puhuttiin suomettumisesta, joka kavensi demokraattisen yhteisön tapoja. Suomi eli suuressa pinteessä, jossa siltä puuttuivat normaalit suvereenin valtion oikeudet esimerkiksi turvallisuus- ja ulkosuhteissaan. Tavallaan Suomea pidettiin kuin leijonaa eläintarhassa: päälle päin hyvinvoivana, jotta sitä olisi hyvä ulkopuolisten katsella. Mutta elintila oli hyvin ongelmallinen.

Venäjän uudemman strategian tavoite on luultavasti sama eli Suomen integroiminen mahdollisimman tiiviisti Venäjään. Geoekonomisessa mielessä tämä tarkoittaa Suomen yhteyksien liittämistä tiiviisti Venäjän talouteen. Linkittyminen Suomen yhteystihentymiin toisi lisäarvoa maan sopeutumisstrategioille ja jämäköittäisi suunniteltua takapajuisista mutta energiarikkaista maista koostuvaa Euraasian liittoa. Suomen poliittiset yhteydet sallisivat Venäjän tehokkaamman vaikutuksen myös Euroopan suuntaan.

Venäjän laajentunut keinovalikoima

Keskinäisriippuvaa maailmantaloutta on rakennettu ottamatta huomioon suurien toimijoiden tuottamia sotilaallisia uhkia. Putin kokeilee nyt sotilaallisen voiman käyttöä Venäjän geopoliittisen mutta samalla myös geoekonomisen kyvykkyyden kasvattamisessa. Eurooppalainen keskinäisriippuvainen järjestelmä on hyvin avoin. Haavoittuvuudet tarjoavat tilaa myös sotilaallisten keinojen käyttämiseen valtioiden painostuksessa. Venäjä pyrkii luomaan ilmapiirin, jossa se kykenee käyttämään taloudellisia ja poliittisia keinoja tehokkaammin omien intressiensä toteuttamisessa.

Suomessa Venäjän sotilaallinen toiminta on herättänyt henkiin kunnioituksen Venäjän intressejä kohtaan. Tämä huoli luo otollista toimintaympäristöä, jonka turvin Suomea voi tehokkaammin painostaa taloudellisilla keinoilla (esim. tullit ja muut sanktiot) ja toisaalta tarjota huomattavia taloudellisia etuja (esim. suurehkoja tilauksia tai muuta taloudellista hyötyä). Tämänkaltaista monitahoista politiikkaa Venäjä on käyttänyt esimerkiksi Ukrainan ja Armenian taltuttamiseksi.

Lännessä on arvioitu, että mahdolliset sanktiot Venäjää vastaan voisivat vaikuttaa Putinin lähipiirin kautta Putinin laajentumispolitiikkaan. Toisaalta on selvää, että Putinin politiikan vaikutus lähipiiriin on voimakkaampaa. Tarkoituksena on jo kymmenisen vuotta ollut valjastaa Venäjän liike-elämän menestystoimijoita mukaan suurvaltastatuksen palauttamisprojektiin. Putinin hallintoon liittyvien tahojen liiketoiminta Suomessa on noussut otsikoihin. Raha on Venäjälle yhä enemmän kotimaa.

Suomen kylmän sodan aikainen onnistunut nuorallakävely on ollut jonkin sortin ylpeyden aihe. On ehkä ymmärrettävää, että jotkut tahot kannattavat tähän aidan päällä istumiseen palaamista. Se nähdään varteenotettavana tulevaisuuden vaihtoehtona ja Venäjän Suomi-strategiaan sopivana toimintaohjelmana. Suomen toimijuus on kuitenkin vähäisempää Venäjän vaikutuspiirissä. Sen kyky ylläpitää laajempia läntisiä ja globaaleja yhteyksiä saattaisi vaarantua merkittävästi. Suomi leimaantuisi, ja Venäjän uhka saattaisi levitä Suomeen. Aitoa kauppaa Venäjältä ja Venäjälle tulee tukea. Mutta tämä kannattava pitkän tähtäimen toiminta voi onnistua vain, jos haittoja aktiivisesti padotaan.

Suomen linjavaihtoehdot

Suomi on luonut kaksi vuosikymmentä hyvin avointa valtioalustaa. Haavoittuvuutta aiheuttavat kuitenkin makro- ja mikrotaloudelliset sidokset, jotka sääntöjä rikkova Venäjä voi muuttaa riippuvuussuhteiksi. Yhteyksiä on haluttu kehittää hyvin voimakkaasti. Sitä on ohjannut näkemys taloudellisiin realiteetteihin perustuvasta maailmasta. Suomi näki esimerkiksi Nord Stream -kaasuputken suurelta osin ympäristöpoliittisena kysymyksenä. Samoin venäläisen valtiollisen tahon avokätinen osallistuminen mahdolliseen uuteen ydinvoimalaan nähdään joillakin tahoilla vain kannattavana liiketoimintana.

Samalla Suomen ja muiden Euroopan valtioiden riippuvuus Venäjästä on vähitellen kasvanut. Venäjän tarjoamat kauppaedut ja raaka-aineet tuottavat jo nyt haluttomuutta toteuttaa taloudellisten etujen vastaisia pakotteita, vaikka valtioturvallisuus saattaa olla uhattuna. Myös tärkeiden vientiyritysten kyky vaikuttaa kotimaidensa ulkopolitiikkaan tuottaa Putinin Venäjälle turvaa ja alentaa sen sotilaallisesta toiminnasta aiheutuvia riskejä.

Onneksi voi olettaa, että Suomi ei alistu taannuttavalle kehityskululle, vaan se alkaa vaikuttaa itse aktiivisesti omaan kohtaloonsa. Suomettunut Suomi ei ole malli Ukrainalle, saatikka sitten Suomelle itselleen. Muutama keskeinen taho on näyttävästi tuonut esiin suomettumisen ratkaisuna Ukrainan tilanteeseen. Tämä vertaus on helposti kaksisuuntainen. Suomi olisi vaarassa ukrainalaistua, jos Ukraina pakotetaan luopumaan Venäjän painostuksen alla omasta kansallisesta liikkumavapaudestaan. Nato-optio liittyy Suomessa oman liikkumatilan ilmaisuun. Kukaan ei oleta Suomen saman tien liittyvän Natoon, mutta option säilyttäminen ja selkeä julkituominen on järkevää, koska se kertoo Suomen olevan itsenäinen toimija myös muissa suhteissa.

Venäjän Ukrainassa toteuttama politiikka alueanastuksineen herättää varmasti huolta Moskovassa. Yksi keskeinen huoli liittyy Suomen päättäväiseen hakeutumiseen Naton suuntaan. Nato-option ytimekäs julkituominen on tässäkin mielessä järkevää. Se on miltei ainoa tapa, jolla Suomi voi suoranaisesti kertoa Venäjälle, että sen repivällä politiikalla on mahdolliset seurauksensa ja hintansa. Suomi on korostanut myös toista optiota. Se varaa oikeuden säilyttää korkean tason poliittisia suhteita Venäjälle rutiiniasioiden sitä vaatiessa. Tämä on ainakin heikko signaali Suomen toimijuuden säilymisestä.

Suomesta on käynnistynyt kamppailu. Sen osallisia ovat läntinen kansainvälinen yhteisö, Putinin Venäjä ja Suomi itse. Pienen valtion kyvykkyys toimijuuteen on kiinni sen aloitteellisuudesta ja päättäväisyydestä oman kantansa itsenäisessä määrittelyssä. Suomi on pitkälle valintansa jo tehnyt. Se on integroitunut läntisiin järjestelmiin. Sen tulevaisuus on kiinni menestymisestä innovaatiokeskeisillä maailmantalouden markkinoilla.

Kyvyttömyys todeta aktiivisesti ja osoittaa käytännön teoilla seisomisensa omien valintojensa takana antaisi laajentumishaluiselle Venäjälle mahdollisuuden uudelleen määrittää Suomea. Silmien sulkemiselle ja toiveajattelulle ei ole aikaa. Jos Suomi aikoo olla osapuoli kamppailussa itsestään, sen tulee kyetä erityisesti kriittisillä hetkillä aktiivisesti muistuttamaan muita omista perusvalinnoistaan. Muuten valta valuu Suomen ulkopuolelle ja kamppailu vaikeutuu olennaisesti.

Artikkelikuva: Anu Kuru / Pixabay

Julkaisu Kamppailu Suomesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

On vaikea löytää Euroopan unionissa tai Suomessa laadittua strategiapaperia, jossa ei toistuisi viimeisen 15 vuoden perusajatus: perinteisen sotilaallisen konfliktin riski on pieni tai olematon. Miltei poikkeuksetta tämä liitetään kasvaneeseen keskinäisriippuvuuteen. Ajatuksena on, että Euroopassa on saavutettu vaadittava pakonopeus perinteisen geopolitiikan kartalta keskinäisriippuvuuden maailmaan, jossa valtioiden väliset konfliktit ovat hyvin poikkeuksellisia.

Ukrainan tilanne kauhukuvineen on herättänyt Suomen tästä mantrasta. Seuranneessa krapulassa on hamuiltu ympärille, ja monet ovat löytäneet Suomelle tutun ja turvallisen ”tosiasian”: Maantieteelle emme voi mitään. Tosiasiat pitää tunnustaa. Hattuun pitää kaataa jäitä. Tällainen ”tunnustaminen” muodostaa yhden keskeisen piirteen suomalaisissa kansainvälisen politiikan skenaarioissa. Tunnustaminen on eräänlainen jaettu emotionaalinen regiimi, johon liittyy myös kansalaisuskonnollisia piirteitä.

Pyrin tässä kirjoituksessa avaamaan perinteisen geopoliittisen tunnustamisen ja uudemman hahmottamisen välistä vuorovaikutusta sekänäiden välisiä keskeisiä ristiriitoja. Erityisesti huomioni kohteena on se, miten keskinäisriippuvuuden geoekonomia muuttaa Suomen dynamiikkaa perinteisen geopolitiikan kartalla. Miten Suomi hahmottuu ja miten sen tulisi hahmottaa itsensä maantieteellisten faktojen muuttuessa?

Suomi rajamaana

Arvovaltaiset yhdysvaltalaiset tahot, kuten Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski, ovat viimeaikaisessa keskustelussa tuoneet esiin Suomen aseman Venäjän rajamaana. Suomen on esitetty antavan mallia Ukrainalle siitä, miten suhde Venäjään voidaan ratkaista ja silti säilyttää oma luonne. Tämä on Suomessa saanut osakseen hyväksyntää ja kritiikkiä. Erityislaatuisuutemme ja harjoittamamme politiikka ovat saaneet tunnustusta.

Samalla on kuitenkin pelätty, että Suomi asettuu väärään viiteryhmään entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Yksi tapa ymmärtää tätä keskustelua on pyrkiä luomaan yleiskuvaa territorioiden muodostumisesta. Rajamaan statuksella on vanhat perinteet. Toisaalta territoriaalisuuden jäsentelymalleja on useita ja niiden ristiaallokolla on vaikutuksensa siihen, miten Suomi hahmottuu Moskovasta, Washingtonista ja Brysselistä.

Jaottelu valtiomalliin, imperiumiajatteluun ja nomadiseen lähestymistapaan voi selkeyttää Euroopan territoriaalista sekamelskaa (Mayer 2014). Westfalenin rauhan jälkeinen malli liitetään usein valtiokeskeisyyteen, jonka modernit eurooppalaiset muodot vakiintuivat kylmän sodan jälkeen esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) puitteissa. Valtioiden nähtiin tuottavan järjestystä. Niiden väliset rajariidat piti ratkaista vakiinnuttamalla rajat millimetrin tarkkuudella.

Imperiumiajattelussa rajat ovat aina liukuva käsite. Imperiumin ulkoraja on rajamaa, jonka luonne on alisteinen keskushallinnolle, muttei suoraan. Raja muistuttaa enemmänkin jokien alkulähteitä, virtoja ja puroja. Ne alkavat jostain, mikä ei enää ole imperiumin aluetta.

Nomadinen malli taas korostaa liikkuvaa valtaa. Siinä liikkeen säännöllisyys määrittää alueita, joiden läpi liike virtaa. Liike on ollut tärkeää myös imperiumeille. Esimerkiksi Rooman imperiumin legioonat olivat pääsääntöisesti sijoitettuna sen teiden varsille, koska niillä tapahtuva liike oli pitkään keskuksen kannalta merkittävämpää kuin jonkin ulkorajan puolustaminen.

Nomadinen ajattelu korostuu nykyajassa puheena globaalivirroista. Toisaalta nomadisia piirteitä on myös valtioterritoriaalisuudessa. Suomessa korostettiin 1990-luvulla, että Euroopan maat ovat vapaita päättämään oman sijaintinsa Euroopan poliittisella kartalla. Kielikuvassa korostui kartan dynaamisuus ja perinteisten maantieteellisten tulkintojen poistuminen.

Tämän hahmotelman pääsuunnat ovat nähtävissä piirteinä siinä tilannesidonnaisessa skenaariossa, jonka avulla voi paikantaa Suomen aluetta Euroopan kartalla. Suomalaisessa puheessa korostetaan suvereenin valtiojärjestelmän kansainvälisoikeudellisia piirteitä. Suomi on myös hyvin tarkka rajoistaan. Ilmatilan loukkauksia lasketaan tarkoin. Alueellisella maanpuolustuksella pyritään kriisin tullen puolustamaan koko maata.

Toisaalta tiukka valtiokeskeisyys on myös hämärtynyt. Suomi on myös EU:n aluetta. Talous on integroitunut laajempiin verkostoihin. Suomi on liikkunut nomadiseen suuntaan kansallisissa strategioissaan. Sen huoltovarmuuden käsitetään olevan osa laajempaa globaalia järjestelmää. Tämä mainitaan myös muissa strategioissa, kuten kyberstrategiassa ja arktisessa strategiassa.

Suomen halutaan olevan ainakin alueellinen solmukohta tai keskus (engl. hub), joiden kautta globaalivirrat kulkevat. Näiden virtojen käsitetään muokkaavan Suomen territoriota meitä hyödyttävällä tavalla, vaikka samalla pelätään varjovirtoja kuten huumekauppaa, kyberrikollisuutta ja laitonta maahanmuuttoa. Kokonaisuudessaan tämä ajattelu ilmentää yhtä tapaa, jolla suomalainen geopoliittinen ajattelu on jo pitkään tunnustanut uusia geoekonomisia realiteetteja.

Venäjän geopoliittinen kaava

Imperiumiajattelu vaikuttaa Suomeen erityisesti Venäjän kautta. Esimerkiksi Venäjä pyrkii tavalla tai toisella kontrolloimaan Krimin aluetta. Tämä muistuttaa perinteistä imperialistista asennetta, jossa valtiolaajentuminen strategisesti tärkeille alueille lisää käytettävissä olevaa valtaa. Krimin haltuunotto sopii Venäjän perinteiseen laajentumiseen kohti meriä. Se saa myös turvatuksi tärkeän laivastotukikohdan. Syyriassa oleva laivastotukikohta on pieni ja sen säilyminen on kiinni Syyrian riskialttiista hallinnosta.

Toinen territoriaalisen laajentumisen syy on uusien markkinoiden synnyttäminen. Krimin ja Itä-Ukrainan alueet tuottaisivat kysyntää venäläisen teollisuuden tuotteille. Ilman Ukrainaa Venäjän kaavailema talousunioni ei synnytä kysyntää, jota tarvitaan keskusalueen teollisuuden kehittämiseen. Kolmannen perinteisen syyn laajentumiseen muodostavat ideologisemmat tekijät, kuten venäjää puhuvan väestönosan suojelu ja suurvaltastatuksen puolustaminen.

Venäjän tavoitteet ovat ymmärrettäviä vanhan geopoliittisen ajattelun näkökulmasta. Mutta sitä on syytä verrata uudempiin valtiokäytäntöihin. Niissä korostuvat nykyaikaisten käytäntöyhteisöjen kehittäminen ja puoleensa vetäminen. Näissä Venäjä ei ole onnistunut. Lisäuhan sen öljyyn satsanneelle mutta takaperoiselle teollisuudelle muodostaa käynnissä oleva energiavallankumous. Venäläiset innovaatiostrategiat ovat epäonnistuneet myös kyberin suhteen. Väestö vanhenee. Markkinat pienenevät. Vienti on hyvin yksipuolista.

Globaalin vallan muodot

Yhdysvalloissa on verkostovallan strategioista siirrytty globaalin vallan muotoihin, jotka korostavat liikettä. Maan toimintakyky edellyttää toimivaa innovaatiotaloutta ja maailmankaupan päävaltimoiden turvaamista. Yhdysvaltojen hallinta perustuu lisääntyvästi nomadiseen ajatteluun. Samalla tämä heikentää Yhdysvaltojen näkyvyyttä perinteisemmillä kartoilla.

Perinteisen näkyvyyden heikkeneminen tulkitaan helposti alamäkenä, jos sitä tulkitaan suhteessa keskittyneempiin ja monoliittisempiin valtiotoimijoihin kuten Kiinaan. Mutta selvästi Yhdysvallat on haluttomampi käyttämään perinteisiä sotilaallisia keinoja alueelliseen miehitykseen Irakin ja Afganistanin epäonnistumisten jälkeen. Se on harjoitellut runsaasti niin sanottuja epäsymmetrisiä konflikteja ja sen sotilaallinen voima (esim. taistelulennokit ja kyberaseet) kohdistuvat hyvin erilaisiin vihollisiin kuin perinteisiin valtiotoimijoihin.

Samalla on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että Yhdysvallat on kehittänyt toimintakykyään myös ehdollistamispolitiikan saralla. Esimerkkinä on Iranin osittainen eristäminen finanssivirroista ja maailmankaupasta. Maailmankaupan vallasta on kysymys myös transatlanttisen vapaakaupan (TTIP) neuvotteluissa. Jos sopimus syntyy, siinä päätetään keskeisistä standardeista ja säätelyjärjestelmistä, joihin muun maailman, mukaan lukien Venäjän ja Kiinan, on sopeuduttava. Kuvaavaa on, että Yhdysvaltojen ensireaktiot Ukrainan tapahtumiin ovat nimenomaan osa näitä uusia epätavanomaisia keinoja saada aikaan sille ja sen liittolaisille myönteisiä seurauksia.

Kaikki kolme territoriaalisuuteen vaikuttavaa muotoa vaikuttavat Suomen alueelliseen luonteeseen. Suomen kyky sopeutua järkevällä ja hyödyttävällä tavalla edellyttää skenaarion kaikkien piirteiden huomioimista. Puhe paluusta johonkin vanhaan, kuten neutraaliin asemaan geopolitiikan laudalle, rajamaallistaa Suomea suurvalta Venäjän reuna-alueena. Tämä näkemys ei ota huomioon Suomen geoekonomista selviytymistä ja sen syvää sitoutuneisuutta maailmankaupan ja innovaatiotalouden virtoihin.

Suomi on valinnut muutoksen

Tietyssä ei-sotilaallisessa mielessä Suomi on jo valintansa tehnyt. Suomalaista valtaa on suunnattu kohti uusia realiteetteja jo kylmän sodan ajoista lähtien. Voidaan väittää, ettei Suomi tarjoa valtioalustaa, joka kykenisi olemaan entiseen tapaan Venäjän imperiumin rajamaa ilman, että Suomen strategiset linjaukset epäonnistuisivat.

Suomeen liittyvät toimijat, kuten elinkeinoelämä, ovat kehittäneet huomattavaa kapasiteettia selviytymään olosuhteissa ja realiteeteissa, jotka poikkeavat vanhasta jakolinjasta. Keskitetty valtiollisen toimijuuden suuntaaminen uudelleen kohti jotain versiota kylmän sodan sakkilaudasta olisi pahimmillaan virhe, joka estäisi uuteen maailmaan suuntautuvaa strategista ajattelua.

Integroituminen Venäjällä oleviin toimijoihin ja kytkeytyminen Venäjälle ulottuviin talouden arvoketjuihin ei ole kiinni korkean tason politiikasta. Keskitetyt komissiot ja komiteat eivät enää ole kaupankäynnin keskeisin muoto. Ruplan arvon ja Venäjän talouden menestys vaikuttavat eniten Suomen ja Venäjän väliseen kauppaan.

On vaikea kuvitella, että Venäjän valtion toimet voisivat pitkällä aikavälillä tulpata suomalaisten ja venäläisten toimijoiden halua tuottaa taloudellista lisäarvoa, vaikka Suomi päättäisi olla hyväksymättä Venäjän imperialistista hallintamenetelmää. Totta on, että Venäjän toimet politisoivat venäläistä rahaa ja haittaavat jo nyt maiden suhteiden tulevaisuutta. Keskustelu venäläisten maaostoista tai Pyhäjoelle rakennettavasta ydinvoimalasta kertoo karua kieltä siitä, kuinka Venäjän valtion toimet purkavat keskinäisriippuvuuden kudelmia ja lisäävät ennakkoluuloja.

Samalla on hyvä huomata, että putinilainen hallinta ja siihen sidoksissa olevat toimijat ovat kiinni globaalin finanssitalouden virroissa. Heidän kykynsä sanoutua irti tästä sidoksesta on hyvin rajallinen. Putinin lähipiirin ajattelu on omaksunut nomadisia piirteitä, vaikka sidokset virtoihin jakautuvatkin hyvin epätasaisesti ja suurelta osin valtiojohtoisesti.

Venäläinen talouselämä on riippuvainen näistä nopealiikkeisistä virroista. Putinin kyky estää esimerkiksi Pietarin seudun venäläisten toimijoiden taloudellisen hyödyn tavoittelua vaikkapa Suomessa on pitkällä tähtäimellä melko mahdotonta. Läntiset taloussanktiot voisivat vaikeuttaa Suomen ja Venäjän välistä kauppaa lyhytkestoisesti. Mutta niiden strateginen tavoite saattaa ennalta estää Venäjän viime aikoina yleistynyttä tapaa kiristää naapureitaan kauppapoliittisilla toimenpiteillä. Ne auttaisivat siinä, että Venäjä-riski ei siirtyisi Suomi-riskiksi.

Millisekuntien geopolitiikkaa / Kamppailu uusista territorioista

Portit globaaleihin kuljetusvirtoihin ovat keskeisiä valtakeskittymiä Euroopan kartalla. Tärkeimmät satamat, kansainväliset lentokentät ja datakaapelien solmukohdat sijaitsevat samoilla alueilla.  Nämä portaalit tarjoavat suoran pääsyn keskinäisriippuvuuden virtoihin.

Samoilla alueilla sijaitsee myös kansainvälisen talouden keskittymiä, kuten pörssejä ja rahoituslaitoksia. Kyberteknologiat ovat yksi tekijä, joka johtaa tähän yhteyksien tihentymisiin tietyille alueille. Hyvän uuden esimerkin näistä trendeistä tarjoaa High Frequency Trading -käytännön yleistyminen. HFT perustuu mahdollisimman nopeisiin kyberyhteyksiin. Johtuen valonnopeuden rajallisuudesta (300 km/millisekunnissa), eri pörssien välille muodostuu eroja samojen tuotteiden hinnoittelussa.

Nopeiden yhteyksien avulla voi saada voittoja. Samaa osaketta voi myydä esimerkiksi Frankfurtissa, jos sen ostohinta on Lontoossa halvempi. Tämä kaupankäynti on yleistymässä Lontoon, Frankfurtin ja Pariisin muodostamassa kolmiossa. Pohjoismaiden pörssien palvelimet sijaitsevat maantieteellisesti Tukholman lähellä. Millisekuntikilpailu on yleistymässä myös siellä. Millisekuntien geopolitiikassa keskinäisriippuvuuden hyödyt valuvat niille toimijoille, joilla on nopeimmat yhteydet.

Suomalaisessa keskustelussa väläytellään usein pohjoista merireittiä Suomen tulevaisuuden mahdollisuutena. Suomi nähtäisiin mielellään solmukohtana. Samoin puhutaan datakaapeleista Koillisväylän läpi tai Itämeren halki Saksaan. Sama laaja ajattelu, jossa keskinäisriippuvuus on nopeuden funktio, määrittää myös muita Suomen tekemiä linjauksia. Lentoliikenteen sektorilla sama nopeiden yhteyksien logiikka näkyy siinä, että Helsinki-Vantaan lentokenttään sijoitetaan huomattavia summia, jotta se säilyisi jonkinlaisena alueellisena hubina ja lentoliikenteen syöttäjänä Euroopasta Aasiaan.

Hubistuminen territoriaalisuuden muotona on saanut aikaan sen, että joidenkin alueiden keskinäisriippuvuus on tihentynyt. Kartalle on muodostunut yhteyksiä puoleensa vetäviä solmukohtia. Samasta neliökilometristä saadaan nyt enemmän irti. Näiden territorioiden painoarvo kasvaa. Kehitys on päinvastainen politiikan tutkimuksen yleiselle olettamukselle. Käytettävissä olevan maantieteellisen alueen on usein ajateltu olevan rajallinen luonnonvara. Sen kuvitellaan loppuneen imperialismin ajalla ennen ensimmäistä maailmansotaa. Eurooppalaiset suurvallat olivat saaneet haltuunsa suuren osan maapalloa. Siirtomaat alkoivat ehtyä. Kartalla ei ollut kartoittamattomia aukkoja.

Kamppailu siirtyi 1914 eurooppalaiseen nollasummapeliin kahden huomattavan sodan ajaksi.  Myös kylmä sota edusti muuttuneessa muodossa tätä samaa geopoliittista kamppailua. Tämän tilanteen uudet teknologiat ja niiden varaan kehitetyt käytännöt ovat mullistuneet. Satelliittinavigaatio ja merellisten kuljetusväylien tehokkaampi merikonteille ja konttilaivoille perustuva käyttö on avannut hub-alueille mahdollisuuden kerätä uusia toimijoita, joiden tuottama taloudellinen hyöty ammentaa globaaleista virroista ja etäisyyksien merkityksen vähentymisestä. Territorion käytettävyys on lisännyt näiden alueiden valtaa.

Kyberavaruuden käyttöj a yleistyminen ovat lisänneet tällaista tilan tuntua. Se on luonut uuden laajenevan alustan, joka tietyssä mielessä synnyttää uutta territoriota siellä missä yhteydet ovat tehokkaita (laajakaistageopolitiikka pilvipalvelimineen) ja nopeita (millisekuntigeopolitiikka).

Epäonnistunut Ukraina

Keskeisten hubien ulkopuolinen tila on siis menettänyt painoarvoaan. Näin Halford Mackinderin geopoliittinen ajattelu, jonka mukaan se kuka hallitsee Euraasian sydänalueita (esim. Ukrainassa) hallitsee maailmaa, on harhaanjohtava. Ukraina on kokenut useampia levottomuuksia ja vallankumouksia. Se on periaatteessa epäonnistunut valtio. Yksi selittävä tekijä onkin sen territorion käytettävyyden aleneminen geoekonomisessa mielessä.

Krim saattoi olla Venäjälle merkittävä entisellä kartalla. Se ei kuitenkaan merkitse nykymaailmassa paljoa geopoliittisen kamppailun näkökulmasta. Energiavallankumous on muuttamassa myös kaasuvirtojen asemaa. Transatlanttinen energiavirta saattaa lähitulevaisuudessa korvata Venäjän energian toimittajana.

Euroopan kartta on hubistumisen johdosta muuttunut. Länsi-Euroopan tihentymät tuottavat geoekonomista lisäarvoa. Sama kehitys näkyy Ukrainassa ja Venäjällä tehokkaiden neliökilometrien vähenemisenä. Jos asiaa ajatellaan perinteisen logiikan mukaan, Venäjä menettää kaiken aikaa territoriotaan. Paradoksaalisesti se turvautuu uusien alueiden haltuunottoon kompensoidakseen vähenevää suhteellista painoarvoaan.

Käytettävissä olevan territorion tehokkaampi käyttö ei näytä olevan Putinin hallinnon mielestä mahdollista. Tämä vanhanaikainen lähestymistapa on Venäjän kannalta negatiivista. Se ei ole nouseva BRICS-maa, vaan taantuva ja entisiin ratkaisuihin käpertyvä valtio.

Venäjän hallinnon yritys palata perinteiseen geopolitiikkaan on pitkälle illuusio. Perinteisen geopolitiikan kielikuvat rakentuvat valtion sisäisen ja ulkoisen erotukselle, keskitetyn valtiotoimijan ideaalille ja rationaalisen strategisen kyvyn olettamukselle ja ovat sellaisina tuttuja ja turvallisia.  Mutta ne eivät tarjoa todellista selitysvoimaa nykytilanteeseen.

Geoekonomia on nakertanut kaikkien keskeisten argumenttien merkittävyyttä. Territoriaalinen kilpailu on siirtynyt uusiin teknologisiin tiloihin ja geoekonomiaan. Venäjän kyky muuttaa tätä tilannetta on hyvin rajallinen. Se hamuaa alueita ja kehittää geopoliittista työkalupakkia, joka ei toimi, mutta joka saattaa pelottaa sen naapurimaita ottamaan siitä etäisyyttä. Tämä taas vähentää Venäjän käytettävissä olevan tilan tehokkuutta. Pelkona Venäjän osalta saattaa olla syöksykierre entistä takaperoisempaan politiikkaan. Tämä kujanjuoksu säteilee sen lähialueille. Mutta Venäjän kyky sanella muiden harjoittamaa politiikkaa vähenee samalla entisestään.

Suomen strategiat ja resilienssiturvallisuus

Suomen asema hahmottuu eri mallien geopoliittisilla areenoilla. Miten nämä vaikuttavat toisiinsa?

1. Perinteinen valtaskenaario perustuu puolustuksen käytäntöihin, jolloin turvaamisen kohteena on valtiotoimijan alueellinen koskemattomuus.

2. Institutionaalinen valtakäsitys korostaa sidoksien vahvistamista osana keskinäisriippuvaista kansainvälistä ympäristöä. Toimijoiden kyvykkyys määräytyy suhteessa keskinäisriippuvuuden verkostoihin, kuten kansainvälisiin instituutioihin.

3. Rakenteellinen turvallisuus kuvaa suhdetta, joka valtioilla ja muilla toimijoilla on globaaleihin muutosprosesseihin, kuten informaatioteknologiseen murrokseen, globaaleihin markkinoihin ja ilmastonmuutokseen. Valtion ja muiden toimijoiden kyvykkyys liittyy niiden kykyyn sopeutua kestävällä tavalla muuttuviin olosuhteisiin.

4. Neljäntenä turvallisuuden tasona vaikuttavat erilaiset käsitteelliset trendit (diskurssit), joilla turvallisuuteen liittyvistä teemoista keskustellaan. Esimerkiksi Suomessa syntyi pieni debatti maamiinoista reaktiona Ukrainaan. Tätä perinteistä diskurssilanseerausta voidaan verrata Yhdysvalloista levinneeseen fiksun puolustuksen (engl. smart defense) käsiteinnovaatioon, jonka ajatuksena on yhteensopivien sotilaallisten järjestelmien joustava käyttö (Barnett ja Duvall 2006).

Keskeistä on havaita, kuinka turvallisuuden eri skenaariot vaikuttavat toisiinsa. Esimerkiksi teknologinen murros vaikuttaa eri tavoin perinteisen turvallisuuden maailman. Se tuottaa kyvykkyyksiä, joista hyötyvät etupäässä suuret resurssirikkaat toimijat.

Snowden-skandaali on paljastanut, kuinka Yhdysvallat on kehittänyt laajoja kybertiedusteluun ja -valvontaan liittyviä järjestelmiä. Samoja kyvykkyyksiä on Yhdysvaltojen liittolaisilla ja muilla suurvalloilla. Pienempien toimijoiden kyky valjastaa kybervalmiuksia puolustukselliseen käyttöön on huomattavasti vähäisempi. Tämä synnyttää painetta sulauttaa omia kyvykkyyksiä osaksi laajempia liittokuntia.

Tätä sopeuttamispainetta lisää se, että kyberkyvykkyydet liittyvät saumattomasti myös kineettisen aseistuksen uusimpiin järjestelmiin. Niistä on tullut yhä monimutkaisempia. Niiden tuottama lisäarvo jakautuu varsin epätasaisesti vaikuttaen valtioiden pelotekykyyn. Samoin käsiteinnovaatioiden maailmanlaajuinen jakauma on varsin epätasainen. Isot innovaatiokeskukset sijaitsevat yleensä maineikkaiden yliopistojen läheisyydessä. Näissä kehitetään uusia vaikutusvaltaisia tapoja puhua maailmasta ja sen muutoksesta. Nämä diskurssit leviävät ja vaikuttavat myös suomalaisiin tulkintamalleihin.

Kyvykkyyksien epätasainen jakauma näkyy myös geoekonomiassa. Liberaali maailmanjärjestys on hyvin länsikeskeinen. Globaalivirrat kasaavat painoarvoa läntisiin keskuksiin mutta myös nousevaan Aasiaan. Näihin järjestelmiin sopeutuminen muodostaa rakenteellisen haasteen. Järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden muuttaminen on yksittäiselle toimijoille vaikeaa. Erityisesti pienet toimivat kohtaavat paljon haasteita. Mutta pienten haasteet olivat mittavia myöskin perinteisellä geopoliittisella kartalla. Suomen kohdalla tämä yhtälö on erityisen haastava, koska Venäjän toimet tuottavat painetta sopeutua niihin samalla kun todelliset strategiset haasteet ovat muualla.

Sitkoisuus turvallisuuskäytäntönä

Vaikka Suomessa herätettiin henkiin ajatus puolustusmäärärahojen korottamisesta, vallitsevana kehityskulkuna on siirtyminen pois kansallisen puolustuksen käytännöistä kohti laajempia turvallisuusmalleja. Ulkoisten uhkien nähdään ulottuvan valtion rajojen sisäpuolelle ilman, että ne olisivat torjuttavissa perinteisin keinoin ulkorajoille.

Keskustelussa on korostunut myös uusia teemoja. Venäjän disinformaatiokampanjan on koettu altistavan vapaan tiedonvälityksen. Faktat ja fiktio sekoittuvat yhä helpommin. Avoin yhteiskunta on vaarassa, jos suuri ulkopuolinen toimija kohdistaa siihen strategisen informaatioiskun. Kyber ja sen varaan rakennetut taloudelliset ja tiedonvälitykselliset järjestelmät ovat myös erittäin häiriöalttiita.

Näin tarkasteltuna keskeiseksi tavoitteeksi näyttää tulleen Suomen tekeminen vastuskykyisemmäksi häiriöille, ja häiriöttömän valtioalustan tarjoaminen innovaatiotalouden toimijoille. Erilaisiin kriisiskenaarioihin valmistaudutaan samalla kun laaditaan ennakkosuunnitelmia. Turvallisuuskäytännöt ovat kehittymässä yhä enemmän sitkoisuuden eli resilienssin tuottamiseksi.

Sitkoisuuden lähtökohtana on kyky palautua takaisin alkuperäiseen tilaan yllättävän häiriötilanteen iskiessä. Uudempien instituutioiden, kuten huoltovarmuuskeskuksen, työ perustuu tämän ”kimmoisuuskyvykkyyden” lisäämiseen. Suomea tarkastellaan yhteiskuntana, jonka keskeisin turvallisuutta tuottava ominaisuus on sen kyky ottaa vastaan iskuja ilman keskeisten toimintojen halvaantumista. Keskiössä on esimerkiksi keskeisten viranomaistoimintojen jatkuvuuden turvaaminen tilanteissa, joissa yhteiskunta on tasapainottomassa tilanteessa. Näissä skenaarioissa priorisoidaan usein elintärkeitä valmiuksia ja tehtäviä.

Kyky palautua normaalitilaan liitetään yhteiskunnan keskeisten funktioiden priorisoimiseen. Turvallisuuskäytäntöjen muuttumista ajaa tarve tehdä kriittisistä järjestelmistä joustavampia. Teknologiset järjestelmät ja niiden viranomaisrajapinnat halutaan suunnitella niin, että kimmoisuus on keskiössä. Esimerkiksi yhteydenpitojärjestelmien ja niitä ylläpitävän sähköverkon on kyettävä joustamaan ilman, että se kaatuu kokonaisuudessaan. Erilaisia haavoittuvuuksia kyetään kartoittamaan ja niiden varalle on laadittu toimenpiteet, joiden toteuttaminen on institutionaalisesti, juridisesti ja teknologisesti mahdollista erilaisissa poikkeusolosuhteissa.

Resilienssikeskustelun keskeisenä ongelmana on kimmoisuuden hahmottaminen suomalaiseen yhteiskuntaan liittyvänä ominaisuutena. Resilienssi ei lähtökohtaisesti ole ainoastaan passiivinen ominaisuus, joka kyetään rakentamaan sisään kriittisiin järjestelmiin ja yhteiskunnallisiin perustehtäviin.

Ensiksi, Suomen huoltovarmuus ei ole kansallista vaan se on alueellista ja globaalia. Erityisesti kriisiolosuhteissa Suomi ei ole eristäytynyt saari. Esimerkiksi teknologisten järjestelmien haavoittuvuudet eivät ole joko Suomeen kohdistuvia tai eristettävissä Suomen ulkopuolelle. Suomi on hyvin altistunut laajemmille ongelmille, joiden perussyyt liittyvät usein monitasoiseen keskinäisriippuvuuteen.

Toiseksi, passiivisuuden sijaan resilienssi on aktiivisuutta ja aloitteellisuutta vaativa piirre. Erilaiset ennakoitavat ja ennakoimattomat riskit ovat liian moninaisia, jotta turvallisuusrakenteiden resilienssi (iskunkestävyys) voitaisiin taata. Esimerkiksi Suomen kybervalmiudet tulevat jäämään riittämättömiksi.

Kyber on suurelta osin monikansallisten yritysten hallussa, ja niiden halukkuus aktiiviseen yhteistyöhön suomalaisten viranomaisten kanssa on rajallista. Suomelta puuttuu ja tulee puuttumaan teknologisia valmiuksia kybertiedusteluun ja -puolustukseen. Suomen ja suomalaisten toimijoiden kannalta oleelliset kyvykkyydet ovat Suomen rajojen ulkopuolella. Pienen valtion keskeisin sitkoisuutta tuottava kyky liittyy sen ketteryyteen. Keinotekoisten rajoitteiden sijasta pitäisi tukea sitkoistavaa ketteryyttä.

Suomi on jo paljolti sitoutunut ja sulautunut osaksi järjestelmiä, jotka turvaavat sen rakenteellista valtaa eli sopeutumiskykyä. Tässä yhteydessä perinteisen turvallisuuden toimijat, kuten Nato, tarjoavat vain osaratkaisuja. Esimerkiksi osa Naton jäsenistä on jäänyt jälkeen sekä tavanomaisen että kyberpuolustuksen sektoreilla. Nato ei ole vielä kyennyt ratkaisemaan viidennen artiklan suhdetta kyberhyökkäykseen. Minkälainen vihamielinen toimenpide laukaisisi kollektiivisen puolustuksen?

Kyberkyvykkäät jäsenvaltiot (ts. Yhdysvallat ja Iso-Britannia) ovat haluttomia paikkaamaan muiden tuottamia haavoittuvuuksia. Toisaalta Naton tuottamaa kyberpelotetta ei haluta madaltaa. Näistä vaikeuksista huolimatta on syytä huomioida, että Nato on kehittänyt huoltovarmuutta tukevia toimintojaan. Se pyrkii tarjoamaan ratkaisuja jäsenmailleen ja kumppaneilleen niiden resilienssin kehittämiseksi.

Vastaavia huoltovarmuustuottajatahoja ei ole monia. Tämä havainto tuo Naton toimijaksi myös geoekonomian kartalle. Samalla tulee huomioida, että Naton keskeisten jäsenmaiden alueella sijaitsee Suomen tulevaisuuden kannalta keskeisiä hubeja ja tilallisia tihentymiä. Geopolitiikan painopiste on siirtynyt näiden hubien osalta myös Naton uusien kyvykkyyksien suuntaan.

Suomi on jo valintansa tehnyt

Suomen valinnat on tehty pitkäksi aikaa eteenpäin. Politiikan suunnan muuttaminen on vaikeaa – melkein mahdotonta. Suomi on sitoutunut viime vuosien valinnoillaan osaksi läntisiä keskinäisriippuvuuden virtoja. Hyvä näin, koska mitään pysyvää suomalaista oppia ei ole maailman muutoksiin edessä. Presidentti Kekkonen totesi tämän Ulkopolitiikka-lehdessä vuonna 1977 seuraavasti:

”Maantieteellisten tekijöiden ja historiallisten analogioiden liiallinen korostaminen saattaa kuitenkin johtaa erheellisiin yksinkertaistuksiin. Ympäröivä maailma nähdään helposti muuttumattomana sekä oma ulkopolitiikka autonomisena ja ongelmattomana, kunhan kerran on tehty realistinen perusvalinta.”

Suomen uudet kansalliset strategiat perustuvat maailman muutokseen sopeutumiseen. Suomen tulevaisuus on pyritty turvaamaan luomalla siitä monille käyttäjäryhmille avoin valtioalusta, joka olisi mahdollisimman hyvin linkittynyt globaaleihin yhteyksien tihentymiin. Tämän avoimen alustan turvaaminen Ukrainan kokemuksen jälkivaikutuksilta on uusi keskeinen haaste.

Perinteisen sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen voi perustua osittain omiin investointeihin. Toisaalta nämä järjestelmät ovat kalliita, ja niiden ylläpito vaatii läheisiä suhteita läntisiin tahoihin. Tämä puolustuspoliittinen logiikka liittää Suomea yhä tiiviimmin Naton puitteisiin. Geoekonomisen logiikan integroiva suunta on sama. Se vie Suomea kohti keskieurooppalaisia sidoksia samalla kuin alueellinen keskinäisriippuvuus kasvaa Suomenlahdella, ja globaali yhteys Aasiaan tiivistyy.

Informaatioteknologinen suojautuminen on tärkeää maksujärjestelmien toimivuuden kannalta. Suomi-riskin on oltava alhainen myös finanssivirtojen kannalta. Eurokriisin skenaariot ovat osoittaneet tämän realiteetin. Suomen kyky pitää yllä innovaatio- ja tietotalouttaan vaatii järkeviä investointeja koulutusjärjestelmiin.

Suomen sopeutuminen vaatii yleisen tiedon ohella erityistä soveltavaa käsitteistöä, jonka syntyminen kaukana rajoilta on epätodennäköistä. Muuttuvaan todellisuuteen sopeutumiselle ei ole yhtä optimaalista ratkaisuja. Hyviä ja huonoja esimerkkejä on useita. Kyvykkyys omaehtoiseen strategiseen suunnitteluun on oleellisen tärkeää.

Pienen valtion olemassaolo ja toimijuus vaativat erityistä taitoa. Paasikivi nostikin esiin, että usein ulkopolitiikkaa täytyy tehdä ilman, että kaikki tai mitkään faktat olisivat selvillä tilanteissa, joissa on aina useita toteutettavia mahdollisuuksia (Palonen 1987).

Pienvaltiotoimijuudelle keskeistä on kyvykkyys intentionaaliseen toimintaan: Pienen valtion huolena on, että suurempien tekemiset heijastuvat sen kohtalossa. Pienestä valtiosta tulee helposti vain objekti muiden toiminnalle. Tämänkaltainen tilanne vaatii pienen valtion ulkopolitiikalta erityisiä taitoja.

Pienvaltioviisaus on sitä, että se pitää yllä vaihtoehtoja ja valinnanvapautta. Maailman myllerrykset saattavat siten sallia onnekkaita hetkiä, jos tilanteen tullen ollaan ketteriä ja älykkäitä. Tämän toimijuuden maksimoinnissa olisi syytä pitää mielessä Thukydidekseltä peräisin oleva viisaus, jonka mukaan pienen ja heikon pelko on viisastuttavampaa kuin suuren ja vahvan voitonhalu. David ja Goljat -tilanteessa pitäisi olla innovatiivinen eikä vain alistua kohtaloonsa. Tämä koskee sekä Venäjän uusia suurvaltakäytäntöjä että sopeutumista läntisiin järjestelmiin.

Suomen mahdollisuudet

Suomella on omat etunsa. Sen kyvykkyydet uusissa geoekonomissa realiteeteissa ovat huomattavia. Se on integroitunut globaaliin talouteen, uusiin teknologioihin ja globaalin sekä alueellisen hallinnan instituutioihin huomattavasti Venäjää paremmin. Suomella on edes jonkinlainen tulevaisuus.

Venäjän indikaattorit osoittavat alaspäin. Suomessa on pyritty maksimoimaan omaa toimijuutta tuottamalla relevanttia tietoa eri vaihtoehdoista, jotta päätöksenteko ylipäätään olisi mahdollista. Toisaalta oikea ajoitus on oleellinen. Ajoituksen suhteen on otettava huomioon kaksi eri painotusta.

Odota ja katso -asennetta voidaan perustella huolellista ja vastuullista päätöksentekoa korostavien teemojen kautta. Tästä näkökulmasta odottaminen mahdollistaa huolellisen perehtymisen valittaviin vaihtoehtoihin. Nyt olisi syytä huomioida edelliseen liittyvä mutta rohkeampi tapa ajatella, että odottamisen tulee kestää vain niin kauan kuin ilmenee jotain, mikä luo pakottavan tarpeen lopettaa odottaminen.

Esimerkiksi Neuvostoliiton romahtaminen oli merkki Suomelle, että oli mahdollista sitoutua Euroopan unioniin. ”Merkki” voi olla siten jotain odotettua – esimerkiksi Venäjän suostumus – tai sitten odottamatonta – esimerkiksi raju muutos turvallisuusympäristössä. Tärkeää on, että odottelu kestää niin kauan, että jotain tapahtuu, mikä mahdollistaa suhteellisen nopean ja päättäväisen päätöksenteon.

Selkeästi Suomen turvallisuusympäristö on nopeassa muutoksessa. Tämä on myös luettavissa merkkinä ratkaisujen ajankohtaisuudelle. Venäjän legitiimien vaateiden ymmärtäminen on ollut Suomen valinta jo pitkään. Suurvallalla on sen omat vastuut ja oikeudet, jotka eroavat pienvallan vastaavista. Keskeistä on määritellä se raja, jonka ylitettyään Venäjä on illegitiimillä maaperällä.  Nyt tämä raja on selkeästi ylittynyt. Venäjän käytös on vastuutonta ja sen omaksuma ”työkalupakki” on selkeässä ristiriidassa Suomen kansallisen edun kanssa. Maailman muutokseen sopeutumattoman ja integroitumattoman Venäjän tulevaisuudenkaan politiikka ei näytä hyvältä. Se tulee oireilemaan pitkään.

Toinen merkki oikeasta hetkestä on juuri maailman muutos. Maailma on murroksessa. Venäjän rajut liikkeet pitäisi tulkita työntönä, ja veto puolestaan syntyy tarpeesta löytää Suomelle oikea tapa sopeutua geoekonomian muutoksiin. Strateginen suunnittelu on tehtävä suhteessa uusiin realiteetteihin eikä vanhoihin kummitteluihin. Tämän tajuamisessa vanhat dogmat ja tabut vaikeuttavat asioiden harkintaa puhtaalta pöydältä.

Suomi tarvitsee työvälineitä. Kehittyvillä transatlanttisilla rakenteilla on roolinsa, jota tulee vakavasti punnita. Nato ei saa olla vain ja ainoastaan mörkö. Oikein harkittuna sen salaattipöydällä on paljon tarjottavaa. Samoin Putinin Venäjän ei saa antaa liiaksi vaikuttaa Suomen orientoitumiseen niihin suuntiin, joilla on ratkaisevan tärkeä merkitys Suomen tarjoaman turvatun mutta avoimen valtioalustan käyttäjäryhmille. On aika ja tilaisuus lopettaa haikailut vanhaan maailmaan, joka ei enää palaa.

Viitteet

Barnett, Michael ja Duvall, Raymond (2005). Power in International Politics. International Organization. 59: 39-75.

Maier, Charles (2014), Leviathan 2.0: Inventing Modern Statehood. Cambridge: Harvard University Press.

Palonen, Kari (1987) The Art of the Possible on the Periphery: J. K. Paasikivi and Urho Kekkonen in the Realpolitik Tradition. Teoksessa Jukka Kanerva and Kari Palonen (toim.) Transformation of Ideas on a Periphery. Helsinki: The Finnish Political Science Association.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Analyysi Ukrainan opetuksista Suomelle: mennyt ei enää palaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kylmän sodan aikana linja tuntui olevan. Se oli idän ja lännen välisellä nuoralla tasapainottelua. 90-luvulla Suomen linjaksi tulkittiin asteittainen integroituminen läntisiin instituutioihin ja järjestelmiin. Suomen piti päästä niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Ulkopolitiikan käyttövoimana on kuitenkin kansallinen konsensus.

Se asettaa rajan läntiselle integraatiolle erityisesti NATO-kysymyksessä. Tämä tulppa johtaa mielenkiinnon siirtymiseen muihin instituutioihin ja valikoivaan osallistumiseen läntisiin operaatioihin. Ulkopolitiikan ”päätöksentekopöytämalli” oli lähtökohtana turvallisuusneuvostokampanjassa. Tämä neuvosto on keskeisin instituutio sodan ja rauhan kysymyksissä. Valinta olisi antanut Suomelle kokoonsa nähden paljon institutionaalista valtaa. Suomen merkitys olisi säteillyt YK-toimintaan oleellisesti liittyviä hyvä veli -verkostoja pitkin tuottaen poliittista pääomaa.

Valittu strategia oli selkeä ja linjakas. Strategian epäonnistumisen on tulkittu kielivän linjan epärealistisuudesta.  Monet pitävät epäonnistumista merkkinä tulpan ratkaisemattomuudesta. Suomi ei onnistunut, koska se ei ole integroitunut osaksi NATO:a. Muiden maiden koetaan epäilevän Suomea, koska se ei ole NATO:n jäsen eikä ole osallistunut joihinkin NATO-johtoisiin operaatioihin. Suomi ei osallistunut Libya-operaation toisin kuin esimerkiksi Ruotsi. Toisaalta operaatioon ei osallistunut myöskään Suomelta turvallisuusneuvostopaikan vienyt Luxemburg.

Käytännön NATO-toimintaan osallistumattomuuden lisäksi on mainittu Suomen olleen monessa kysymyksessä eri linjoilla Yhdysvaltojen kanssa. Mieleen tulee esimerkiksi Irakin sodan kritiikki. On myös koettu, ettei Suomi noudata hyvää arvosidonnaista ulkopoliittista linjaa. Se ei seiso oikeissa joukoissa ja kanna oikeaa lippua. Toisaalta Luxemburg ei ole ollut kovin johdonmukaisesti Yhdysvaltojen ystävä. Esimerkiksi heidän tehokkaasti YK-turvallisuusneuvostopaikkaa edistänyt ulkoministerinsä on julkisesti todennut olevansa ”Palestiinan ystävä”, mikä on herättänyt närää Yhdysvalloissa ja Israelissa, mutta saattoi poikia ääniä Lähi-idän mailta.

Pohjoismaat tärkeämpi tekijä kuin NATO

NATO:on kuulumattomuus saattoi vaikeuttaa strategisen päämäärän saavuttamista. Mutta se ei ollut YK-turvallisuusneuvostoasiassa oleellisin kysymys. Suomen selkein alueellinen, institutionaalinen ja identiteettiin liittyvä sidonnaisuus ovat Pohjoismaat. Pohjoismaisuuden vaikutukset ovat Suomessa monella tapaa laajat. Vaikka käytännön toiminta liittyy paljolti EU:hun, Pohjoismaat antavat Suomelle EU:ta enemmän mieltä ja merkitystä tarkasteltaessa esimerkiksi julkista puhetta.

YK-strategian epäonnistuminen on johtanut moniin tulkintoihin yksittäisistä syistä. Eräs keskeisimmistä on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle. Pohjoismainen malli ei ole muun maailman silmissä yhtä vetovoimainen kuin aiemmin. Suomen mahdollisuudet hakea paikkaa avautuivat Pohjoismaiden yhteisestä sopimuksesta. Pohjoismaat hakevat paikkaa neljän vuoden välein. Historiallisesti tämä taktiikka on toiminut hyvin. Mutta viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa tilanne on muuttunut. Ruotsi, Islanti ja Suomi ovat epäonnistuneet omissa kampanjoissaan. Tämä on suuri muutos. Eittämättä se kertoo Pohjoismaiden vaikutusvallan laskusta.

Suomen kampanjassa oli monia kärkiä. Niistä korostuivat kaksi teemaa: naistenoikeudet ja rauhanvälitys. Rauha ja naistenoikeudet olivat myös sisältönä Suomen edistämässä päätöslauselmassa 1325. Näillä kahdella teemalla on juuret nimenomaan pohjoismaisuudessa. Suomi muiden Pohjoismaiden tavoin on ylpeillyt edistyksellisellä yhteiskunnallaan. Väestöltään homogeeniset maat ovat saavuttaneet korkean elintason ja rauhanomaisen järjestyksen. Olemme voineet ylpeillä YK:n kehitystä kuvaavien tilastojen kärkisijoilla. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kärjessä miltei kaikilla mittareilla tasa-arvosta koulutukseen.

Suomen pohjoismainen omakuva korostaa ”maailmankatolla” olemista maantieteen lisäksi myös kehityksen kohdalla. Maailma on kuitenkin muuttunut moniarvoisempaan suuntaan. Muita kehityksen esikuvia on ilmaantunut, kuten Kiina ja Brasilia. Yksiraiteinen kehitysmalli, jonka on kuviteltu johtavan tavoittelemisen arvoiseen pohjoismaiseen yhteiskuntaan, alkaa olla vanhentunut. Silti Suomen pohjoinen identiteetti usein nojaa vielä tähän pohjaan. Uskomme sinnikkäästi olevamme edelleen esimerkki muulle maailmalle. Tämä usko on usein häiritsevää muiden maiden näkökulmasta. Tämä uskomus saattaa laskea myös kehitysavun toimivuutta olipa antoprosentti sitten 0.5 tai 0.7.

Rauhanvälitys on sinällään kannatettava teema. Mutta yhä useammille maille sen korostaminen saattaa kieliä ylimielisestä asenteesta. Kuka Suomi kuvittelee olevansa tässä suhteessa? Australian keskeinen kampanjateema oli pienten valtioiden aseman parantaminen. On selvää, että tällä oli paljon painoarvoa. Pienet valtiot hallitsevat YK:n yleiskokouksessa. Suomikin on pieni valtio. Vaikka se haluaisikin olla rauhanvälityksen suurvalta, sen poliittinen pääoma on sangen rajallinen. Pohjoismaisittain tulkitut naistenoikeudet eivät nekään kanna pitkälle. Teema ei valitettavasti ole poikkileikkaava kysymys monille maille.

Pohjoismainen esimerkki oli vetovoimainen kylmän sodan aikana. Se tarjosi neutraalimman kolmannen vaihtoehdon maailman valtioille. Tämä tenhovoima ei ole enää voimissaan. Malli kaipaisi terästystä ja nykyaikaistamista. Nyt Pohjoismaat saattavat vaikuttaa saavutettuja etujaan puolustavilta ylemmyydentuntoisilta toimijoilta. Monet ideat ja aloitteet resonoivat vain saman kulttuuripiirin toimijoiden parissa.

Pohjoismaat ovat myös pieniä valtioita. Suurinta osaa pienistä valtioista kiinnostaa vaikutusvalta YK:ssa. Pienten äänivallan lisääminen on vetoava viesti. Turvallisuusneuvoston reformi sen toiminnan nykyaikaistamiseksi on myös erityisesti nousevia suurvaltoja kiinnosta ajatus. Kansainvälisten instituutioiden kehittäminen esimerkiksi suojeluvastuukysymyksessä tarjoaa sekin rakentavan näkökulman.

Inhimillisen turvallisuuden kattoteema saattaisi toimia paremmin kuin naistenoikeuksien tai rauhanvälityksen käsitteet. Pohjoismailla on ollut suuri rooli YK:ssa. YK-järjestelmä on kuitenkin toisen maailmansodan ja kylmän sodan jäänne. Suurten globaalien haasteiden edessä se on usein osoittautunut toimintakyvyttömäksi. YK kaipaisi uudistamista. Kysymys on Pohjoismaiden halusta toimia tämän välttämättömän uudistuksen moottorina.

Pohjoismainen malli sopii hyvin Suomen ulkopoliittiseksi identiteetiksi. Se tarjosi Suomelle ankkurin ja viiteryhmän kylmän sodan aikana. Nyt pohjoisuuden avulla Suomelle annetaan mieltä ja merkitystä Euroopan unionin ja euroalueen aikakaudella. Enenevässä määrin pohjoismaisuudesta on ihanteen sijasta tullut Suomelle arkista ja tylsää. Mallin inspiroiva voima on vähentynyt myös muun maailman silmissä. Suomen kyky ammentaa poliittista hyvää tahtoa kuulumisestaan pohjolaan, EU:hun, ja euroon on kriisissä.

Nyt tarvitaan erityisesti pohjoismaisen mallin reformia, jotta se voisi toimia positiivisena voimana globaaleilla areenoilla ja tukea Suomea sen oman painoarvon palauttamisessa. Vaarana on, että Pohjoismaat alkavat käydä turvaneuvostokampanjoitaan omin päin vailla laajempaa koordinaatiota. Tämä entisestään hämärtäisi pohjoismaisuutta uudistamisen sijasta. Samalla Suomen asema ja linja tulisivat epäselvemmiksi.

Älykkäämpi ulkopoliittinen linja

Tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikka koostuu useasta eri komponentista (esim. EU-politiikka, kehityspolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja YK-politiikka). Politiikkaprioriteetit ovat eri osa-alueilla keskenään ristiriitaisia. Harkittua strategisista kokonaisuutta ja linjaa on vaikea löytää. Oman erinomaisuuden sijasta ulkopolitiikka voisi korostaa Suomea pienenä pohjoismaisena maana, jolla on ollut ja tulee olemaan rohkeutta panostaa ja tarttua kaikkien valtioiden kannalta oleellisiin kysymyksiin.

Ulkopolitiikan linja on ongelmallinen Suomen lisäksi myös monille muille maille. Joseph Nyen kehittämä ajatus älykkäästä vallasta pyrkii antamaan vastauksia valtioiden kohdatessa monimutkaistuvan ja yhä keskinäisriippuvaisemman maailman. Nye peräänkuuluttaa pragmaattista asennetta. Älykkään vallan strategiat pohjautuvat käytettävissä olevan työkalupakin ja keinovalikoiman hyvään tuntemiseen.

Älykäs vallankäyttö on aina myös tilannesidonnaista. Se pohjaa kokemuksellisen tiedon soveltamiskykyyn aina kulloinkin esille nousevassa tilanteessa. Älykäs ulkopolitiikka pyrkii hyväksi havaittuihin käytännöllisiin päämääriin. Suhteessa näihin päämääriin syntyvät pulmatilanteet ratkaistaan parhaalla mahdollisella tavalla. Arvot ja ideaalit eivät siis ole välttämättömiä ulkopolitiikan mittareita. Tietynlainen linjattomuuskin ja ad hoc -politiikka saattavat olla älykästä. Ne voivat tarjota joutavuutta hankalissa tilanteissa.

Mikä voisi olla käytännön elintärkeä päämäärä, jota älykäs ulkopoliittinen linja voisi tukea? Suomen kytkökset maailmaan tarjoavat yhdet käytännöllisen esimerkin. Suomi on pienenä valtiona keskinäisriippuvaisempi kuin suuremmat valtiot. Suomen tulevaisuus on kiinni pääsystä globaalivirtoihin. Ilman pääsyä kansainvälisen rahoituksen lähteille Suomella ei ole kykyä ylläpitää pohjoismaista hyvinvointia. Suuri osa tuotannosta tapahtuu Suomen ulkopuolella. Samoin raaka-aineet ja energia saapuvat meille muualta maailmasta. Suomen tulee olla kytkeytynyt logistiikan päävaltimoihin. Tietotaidon tulee virrata Suomeen ja Suomesta innovatiivisten tutkijoiden ja yritysten kautta. Toimivat tietoliikenneyhteydet ovat välttämätön ulottuvuus kaikille globaalivirroille.

Venäjän ulkopolitiikan historiallinen linja on perustunut pääsyyn merille. Yhdysvaltojen geostrategia perustuu ns. globaalien yhteiskäyttöalueiden hallintaan. Niitä ovat meret, ilmaliikenne, avaruus ja tietoliikenne. Yhteyksien maailman turvaaminen on ymmärretty myös Kiinassa ja Intiassa. Pienet valtiot kampailevat saman haasteen parissa. Tämän käytännönläheisen teeman voisi määritellä konkreettisesti suhteessa siihen, kuinka Suomen kriittinen infrastruktuuri – taloudesta tietoon – kytkeytyy globaaliin kriittiseen infrastruktuuriin.

Ongelmia on paljon. Kyberturvallisuus on yksi keskeisimmistä. Merialueet tuottavat uhkia ja mahdollisuuksia arktiselta alueelta itämerelle. Uhkia on paljon esimerkiksi Etelä-Kiinan merellä, jossa valtiosuvereenius on vielä voimissaan. Ongelmia on myös välimerellä esimerkiksi migraation johdosta. Valtiollinen rauhanvälistys voisi liittyä enemmän näihin uhkiin. Suomi oli mukana ATALANTA-kriisinhallintaoperaatiossa Somalian rannikolla. Tähän teemaan liittyvät globaalit instituutiot ovat edelleen kehittymättömiä aina kyberistä merille. Näiden instituutioiden kehittäminen voisi tuoda lisäarvoa sekä Suomelle että globaalille yhteisölle.

Jos ulkopoliittinen linja koostuisi käytännöllisten ongelmien ratkaisusta, voisimme päästä eroon alituisesta jahkaamisesta esimerkiksi NATO:n operaatioihin osallistumisesta. NATO:n operaatiot ja erilaiset jäsenyysvaihtoehdot eivät olisi enää tulppia vaan mahdollisia vaihtoehtoja praktisessa ongelmanratkaisussa. Sitä tehdään, mikä edistää strategisia tavoitteita. Jos nämä tavoitteet ovat myös globaalin yhteisön intressissä, niin Suomi saa kerrytettyä tarvitsemaansa poliittista pääomaa.

”Yhteyspolitiikka” ei voi kuitenkaan olla koko ulkopolitiikan ydin. Se voisi tarjota avaimet Suomen ulkopolitiikan laajempaan brändäykseen. Suomi loisi itsestään kuvaa sillanrakentajana ja yhdistäjänä. Näihin teemoihin liittyy Suomessa paljon muutakin perintöä ja yhteiskunnallisia arvoja. Suomi on ollut usein parhaimmillaan teknisluontoisella low politics -alueella. Syntynyt kokonaisvaikutelma voisi terästää Suomi-kuvaa maailmalla. Se tarjoaisi lisäarvoa myös pohjoismaisen eetoksen uudistamiseen.

Julkaisu Suomen ulkopoliittinen linja YK-epäonnistumisen valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.