Demokratian merkitysmuutoksessa ei ole kysymys ensisijaisesti asennemuutoksesta, vaan muutoksesta itse asiassa eli demokratian sisällössä. Vanhastaan demokratia ymmärrettiin yleisluonteisesti kansanvallaksi, jossa rahvas, alempiluokkainen kansa käyttää valtaa yhteiskunnassa.

Demokratia ei siis viitannut poliittiseen päätöksenteko­järjestelmään ja vaalitapaan, vaan ylhäisöstä ja sen harjoittamasta sorrosta vapautuneeseen yhteiskuntaan, jossa valta on rahvaalla, alhaisolla tai muulla alistetulla ryhmällä kuten työväenluokalla.

Rahvaan valtaan viittaava demokratiakäsitys nostatti luonnollisesti hallitseviin sosiaalisiin ryhmiin kuuluneiden niskakarvat pystyyn, ja tällaiset demokraattiset pyrkimykset haluttiin torjua. Vielä 1800-luvulla eurooppalaiset eliitit rinnastivat demokratian usein muun muassa kommunismiin, sosialismiin tai anarkiaan ja ylipäänsä aikakauden nouseviin kumousoppeihin ja radikaaleihin suuntauksiin.

Erinomainen esitys tästä aiheesta on marxilaisen poliittisen ajattelun teoreetikon Ellen Meiksins-Woodin artikkeli A Tale of Two Democracies, joka toimii tämän artikkelin yhtenä lähtökohtana.

Vaarallisena pidetty demokratia

Vielä 1800–1900-lukujen taitteessa Suomessakin säätyläisväestö piti demokratiaa vaarallisena asiana. Fennomaanisen poliittisen sanaston ytimessä oli kansa, mutta ei kansanvalta.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus ja siihen sisältynyt, naisiakin koskenut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui säädyistä huolimatta. Maan itsenäistyessä myös tasavaltalainen hallitusmuoto omaksuttiin muista kuin kotoperäisistä syistä.

Tasavallan ylempien säätyjen liiallisen demokraattisuuden huolta lievensivät presidentille perustuslaissa annetut suuret valtaoikeudet, joita rajoitettiin vasta Mauno Koiviston noustua presidentiksi vuonna 1982.

Vielä 1800–1900-lukujen taitteessa Suomessakin säätyläisväestö piti demokratiaa vaarallisena asiana.

Demokratian muodonmuutos hyväksi ja jopa hallintotapana halutuksi tapahtui 1800-luvulla ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa. Amerikan-matkan kokemustensa pohjalta teoksen Demokratia Amerikassa (1835 ja 1840) kirjoittanut ranskalainen aatelismies Alexis de Tocqueville kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:

”Ihmisille, joiden mielestä demokratia-sana merkitsee samaa kuin kumous, anarkia, ryöstö ja murha, olen yrittänyt osoittaa, että demokratia voi varsin hyvin päästä hallitsemaan yhteiskuntaa, jos se kunnioittaa omistusta, tunnustaa oikeudet, suvaitsee vapautta ja antaa arvoa uskomuksille”.

De Tocqueville näki, että demokratia ei välttämättä ollutkaan yhteensovittamaton yksityisomistuksen kanssa, vaikka Euroopassa tuohon aikaan niin ajateltiin. Vapaus luonnehti nyt paitsi kapitalistin ja työläisen välistä työsopimusta, myös yksilökansalaisen vapautta ostaa tai myydä työvoimaa ja muita hyödykkeitä kapitalistisilla työ- ja tavaramarkkinoilla.

Lyhyesti sanottuna kysymys oli liberaalien oikeuksien, vapauksien ja velvollisuuksien omaksumisesta porvarillisessa luokkayhteiskunnassa.

Liberalismi ja demokratia

Kirjeessään de Tocqueville yhdistää kaksi alkuperältään erilaista sanaa ja asiaa, demokratian ja liberalismin – hahmottaen samalla kuin vahingossa kapitalististen valtioiden kulun kohti liberaalidemokratiaa.

Liberalismin ja demokratian yhdistyminen liberaalidemokratiassa liittyi siis kapitalististen yhteiskuntien muodostumiseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi luokaksi.

Siinä demokratia tarkoittaa ennen muuta politiikan tai valtiollisen päätöksenteon sektorilla tapahtuvaa toimintaa kuten edustuksellista demokratiaa sekä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa vaalijärjestelmää.

Liberalismin ja demokratian yhdistyminen liberaalidemokratiassa liittyi siis kapitalististen yhteiskuntien muodostumiseen ja porvariston nousuun hallitsevaksi luokaksi. Teollisen vallankumouksen myötä porvarisluokan käyttövoimaksi ja samalla myös vastavoimaksi muodostui räjähdysmäisesti kasvavien teollisuus­kaupunkien slummeihin ahdettu ja kapitalistisissa tuotantolaitoksissa palkkatyötä tekevä työväen­luokka.

Maaseudulla puolestaan maanomistus – Suomessa erityisesti metsänomistus – keskittyi ja tuotanto muuttui kapitalistiseksi voitontavoitteluksi. Samalla se tuotti kaupunkeihin suuren määrän tilatonta tai tilansa menettänyttä väestöä. Kehitys oli erilainen eri valtioissa, mutta kaikkialla sitä määräsi kapitalistinen tuotantotapa tuotantovoimineen ja -suhteineen.

Kapitalismi ja demokratia

Kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä vallitsi kohtalonyhteys ja keskinäisriippuvuus. Voimakkaasti kehittyvä kapitalistinen tuotanto vaati yhä suuremmat määrät lisäarvon tuottajiksi valjastettua työvoimaa, josta osa siirtyi työttömien reserviin laskusuhdanteen tai laman koittaessa. Työväenluokan elämä oli sidottu palkkatyöhön, eikä kapitalistinen tuotanto olisi voinut toimia ja laajentua ilman palkkatyöläisiä.

Työväenluokan ja luokkayhteiskunnan tunnettu teoreetikko Karl Marx katsoi, että kapitalistinen tuotantotapa yhtäältä sitoi yhteen poliittisen ja taloudellisen vallan, mutta toisaalta eriytti ”poliittisen” ja ”taloudellisen” toisistaan.

Poliittinen ja taloudellinen valta eivät ole kapitalistisessa yhteiskunnassa samoissa käsissä, vaikka niiden välillä onkin yhteys, kuten Juha Koiviston kanssa kirjoitimme teoksen Klassiset poliittiset ajattelijat Marxia koskevassa luvussa.

Kapitalistiluokan ja työväenluokan välillä vallitsi kohtalonyhteys ja keskinäisriippuvuus.

Nousevan porvariston keskeinen tavoite oli sen omaisuuden oikeudellinen suojaaminen myös hallitusvallalta. Tavoite edellytti ennen pitkää vanhan vallan kumoamista.

Johtavaksi luokaksi nousseen porvariston keskeinen pyrkimys oli puolestaan turvata talouden yksityisomistusta. Se pyrki suojaamaan yksityisomaisuutta eli tuotantovälineitä ja pääomaa valtiovallan kautta, käyttämällä oikeudellis-hallinnollista valtionkoneistoa ja hädän tullen valtion väkivaltakoneistoa. Vaikka meille lähin kiinnepiste on vuonna 2008 alkanut globaali finanssikriisi, kapitalistinen talousjärjestelmä on seilannut kriisistä toiseen jo Marxin ajoista.

Kapitalistinen riisto ei kuitenkaan edellytä suorasukaisia pakkotoimia ja fyysisen väkivallan käyttöä kuin poikkeustapauksissa. Marx toteaa Pääoman ensimmäisessä osassa, että kapitalismin ”tuotannon luonnonlait” uusintavat riippuvaisuuden pääomasta.

Vaikka työväenluokka joutui alistumaan niin kutsuttujen tuotannon luonnonlakien alaisuuteen, se ei estänyt sitä organisoitumasta ja vaatimasta oikeudenmukaisempaa osuutta rikkauksista, joiden tuottamisessa sillä oli ratkaiseva merkitys. Tilanne oli paradoksaalinen: vauraissa oloissa eli sadoista miljoonista ihmisistä koostuva riistetty ja rakenteellisesti alistettu yhteiskuntaluokka.

Työväenluokan poliittinen herääminen

Edellä kuvatun perusteella ei ole vaikea ymmärtää, että työväenluokkaan kuuluneiden keskuudessa kannatusta saivat näkemykset, joissa ryhmä itse omistaisi tuotantovälineet ja työ olisi muuta kuin riistosuhteeseen perustuvaa, vieraantunutta palkkatyötä ylemmän luokan alaisuudessa.

Tilanne oli paradoksaalinen: vauraissa oloissa eli sadoista miljoonista ihmisistä koostuva riistetty ja rakenteellisesti alistettu yhteiskuntaluokka.

Ammatillinen ja poliittinen työväenliike otti ensi askeleensa 1830- ja -40-luvun eurooppalaisissa valtioissa. Työläisten ensimmäinen kansainvälinen yhteenliittymä Internationaali puolestaan perustettiin Lontoossa 1864. 1860-luvulla ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä syntyivät työväenluokan puolueet – kuten Suomen sosialidemokraattinen puolue SDP vuonna 1899.

Taloudellisen vallan saamisen ohella työväenliikkeen tavoite oli päästä osalliseksi vallitsevien kapitalististen yhteiskuntien päätöksenteosta. Työväenliike tuki taistelua äänioikeuden laajentamisen puolesta ja pyrkimystä saada työväenluokan edustajat mukaan poliittiseen päätöksentekoon.

Kehitys kulki eri maissa eri tahtia, mutta kaikkialla kuljettiin kohti yleisempää ja yhtäläisempää vaali- ja äänioikeutta. Ne olivat tärkeä edellytys työväen­luokan joukkopuolueiden synnylle.

Vuosina 1848-1849 tapahtuneiden vallankumousten jälkeen hallitsevat yhteis­kunnalliset ryhmät tiedostivat, ettei poliittisesti järjestäytyvää työväenluokkaa ollut enää mahdollista tai järkevää pitää valtiollisen päätöksenteon ulkopuolella. Hiljalleen hallitsevat luokat alkoivat ymmärtää, että kapitalismi ja demokratia on mahdollista, välttämätöntä ja myös järkevää sovittaa yhteen.

Työväenliike tuki taistelua äänioikeuden laajentamisen puolesta ja pyrkimystä saada työväenluokan edustajat mukaan poliittiseen päätöksentekoon.

Tällainen yhteensovittaminen onkin luonnehtinut kapitalistisia yhteiskuntia 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta eteenpäin. Sen konkreettinen toteuttaminen ei ole ollut ongelmatonta, vaan on synnyttänyt monenlaisia erimielisyyksiä luokkien sisällä ja tuottanut 1900-luvulla vastareaktioina muun muassa fasismin ja natsismin.

Esimerkkejä tästä ovat fasistinen Italia ja natsi-Saksa, jotka olivat kapitalistisia yhteiskuntia. Moni porvaristoon kuuluva näki näissä totalitaarisissa järjestelmissä ratkaisun kommunismin uhkaa ja työväenliikettä vastaan.

Liberalismi ja liberaalidemokratia ovat kuitenkin olleet 1800- ja 1900-luvun historiassa voittajia verrattuna fasistisiin ja natsistisiin tai myös sosialistisiin ja kommunistisiin oppeihin ja pyrkimyksiin.

Eurooppalaisissa työväenliikkeissäkin kapitalismin sisäisiin uudistuksiin tyytynyt reformistinen sosialismi ja siihen sisältynyt luottamus kapitalismin itsesäätelystä muodostui hallitsevaksi suuntaukseksi.

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittaminen

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittamisessa on kysymys historiallisesta kompromissista, jossa työväenluokka päästettiin äänestäjinä ja edustajiensa kautta mukaan poliittiseen päätöksentekoon, jotta se ei ryhtyisi ”demokratisoimaan” koko yhteiskuntaa, erityisesti taloutta.

Toisaalta kapitalismille ominainen ”poliittisen” ja ”talou­dellisen” eriytyneisyys varmisti sen, ettei työväenliikkeen vahvakaan rooli poliittisessa päätöksenteossa ja osallisuus valtiovallassa vaarantaisi kapitalistisia tuotantosuhteita.

Marxilaisittain määriteltynä taloudessa vallitsi edelleen omistajan valta, ei demokratian periaate. Liberaalidemokratiassa oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden periaatteiden ala rajoittuikin poliittiseen järjestelmään ja porvarillisen oikeusvaltion periaatteiden noudattamiseen.

Demokratian ja kapitalismin yhteensovittamisessa on kysymys historiallisesta kompromissista.

Taloudellisen vallan ja varallisuuden epätasainen jakautuminen merkitsee myös sitä, että kapitalistiluokalla liittolaisineen on lukumäärällisestä alivoimastaan huolimatta ylivertaiset resurssit itselleen myönteisten poliitikkojen tai puolueiden tukemiseen, lobbaus- ja painostus­toiminnan harjoittamiseen sekä poliittisen eliitin sisäisten suhteiden rakentamiseen.

Läntisessä Euroopassa työn ja pääoman välinen historiallinen kompromissi kulminoitui toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten hyvinvointivaltioihin. Tulonsiirtojen, tukijärjestelmien ja julkisten palveluiden tasaamissa luokkayhteiskunnissa työväenluokka pääsi monin tavoin vaikuttamaan oman elämänsä yhteiskunnallisten edellytysten muodostumiseen.

Toisaalta työväenliike kyseenalaisti kapitalistista järjestelmää yhä vähemmän. Toimiva liberaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ehkäisivät tehokkaasti laajojen työläisjoukkojen radikalisoitumista ja valoivat uskoa ihmis­kasvoisen kapitalismin mahdolli­suuksiin.

Hyvinvointivaltiolliset reformit eivät pyrkineet ylittämään tuotanto­välineiden yksityisen ja yhteisomistuksen välistä rajaa. Tämän rajan ylittäminen olisi asettanut koko järjestelmän vaaraan.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä todeta, että hyvin­vointivaltiollinen liberaalidemokratia on osoittautunut monin tavoin menestyksekkääksi myös siksi, että myös palkkatyötä tekevä väestönosa on kokenut sen oikeuteuksi ja omakseen.

Toimiva liberaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ehkäisivät tehokkaasti laajojen työläisjoukkojen radikalisoitumista ja valoivat uskoa ihmis­kasvoisen kapitalismin mahdolli­suuksiin.

Sellaiset porvarilliset vapaudet kuin sanan- ja ilmaisunvapaus tai yhdistymisen ja kokoontumisen vapaus ovat puolestaan myös työväenluokan kannalta hyvin merkittäviä historiallisen kehityksen merkkejä.

Hyvinvointivaltioiden tuki- ja palvelujärjestelmät ovat mahdollistaneet myös työväenluokan merkittävän elintason nousun ja elämänlaadun paranemisen. Hyvinvointivaltioissa tulo- ja luokkaerot olivat pienemmät kuin aiemmissa kapitalistisissa yhteiskunnissa tai niitä edeltäneillä feodalismin ja säätyvallan vuosisadoilla.

Hyvinvointivaltion kompromissi särkyy?

Hyvinvointivaltioiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Se päättyi viimeistään 1980-luvun painuessa mailleen ja vaihtui uusliberalismin aikakaudeksi.

Silloin poliittinen päätöksenteko ja julkinen sektori alistettiin kapitalistisen markkinatalouden palvelijaksi, kun taas hyvinvointivaltion aikakaudella niiden tehtävänä oli ollut hillitä kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia.

Uusliberalismissa hyvinvoinnin lähtökohtana pidetäänkin kapitalistisia markkinoita ja yksityisyrittäjyyttä. Tästä kertoo retorinen siirtymä hyvinvointivaltiosta hyvinvointiyhteiskuntaan.

Nykyisissä uusliberalismin ajan yhteiskunnissa, myös Suomessa, edustuksellinen demokratia torjuukin aiempaa kehnommin globaalin kapitalismin eriarvoistavia vaikutuksia.

Hyvinvointivaltioiden kulta-aika jäi lyhyeksi. Se päättyi viimeistään 1980-luvun painuessa mailleen ja vaihtui uusliberalismin aikakaudeksi.

Kuten Meiksins-Wood teoksessaan kuvaa, 1980-luvulla Britannian pääministerinä toimineen Margaret Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin nimeä kantavien uusliberaalien talouspoliittisten suuntausten eli thatcherismin ja reaganismin ajan kokemusten pohjalta taloudellinen valta kapitalismissa on demokratian vaikutuspiiristä yhä erkaantuneempi, eikä liberaalidemokratiaa ole suunniteltu hallitsemaan taloudellisen aluetta.

Nykyään myös uusliberaalit ja poliittinen uusoikeisto ovat alkaneet yhä useammin löytää toisensa. Tämä on johtanut aiempaa autoritaarisempaan poliittiseen todellisuuteen, johon joskus viitataan autoritaarisena uusliberalismina.

Tässä kehityksessä on kysymys sekä klassiseen liberalismiin että perinteiseen sosialidemokratiaan nojaavien poliittisten voimien kriisiytymisestä. Jos siis rahvaan ”paha demokratia” muuttui 1900-luvulle tultaessa työväenluokan osallistavaksi ”hyväksi demokratiaksi”, niin nykyisessä 2000-luvun alkuvuosikymmenten todellisuudessa vallalla on yhä enemmän näkemyksiä ja suuntauksia, joissa liberaalidemokratiakin asetetaan kyseenalaiseksi ja halutaan korvata autoritaarisemmilla järjestelyillä. Joskus niitä myös oikeutetaan länsimaisen demokratian pelastamiseen vedoten.

Vaihtoehtona on yhä demokratian elvyttäminen ja päivittäminen suuntaan, joka ei rajoitu kansallisvaltiolliseen poliittiseen järjestelmään eikä rajaa taloutta itsensä ulkopuolelle. 1800-luvulla syntyneessä kansainvälisessä työväen­liikkeessä ymmärrettiin, että ihmiskunnan keskeinen ongelma on kansallisvaltioihin ja yhteiskuntaluokkiin jakautunut todellisuus.

Se estää rakentamasta sellaista inhimillistä todellisuutta, jota luonnehtisi syvenevä globaali demokratia ja lujittuva maailmanrauha. Tällaisesta ymmärryksestä me koulutetut nykyihmiset olemme valitettavasti kauempana kuin kouluttamaton, mutta kansainvälisesti järjestäytynyt työväenluokka toissa vuosisadalla.

On lohduttavaa, että vaikka demokratian uhat ovat osa yhteiskunnallista järjestystämme, niin ovat myös ongelmiemme ratkaisun avaimet.

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Julkaisu Pahasta hyvään demokratiaan: Demokratia kapitalististen yhteiskuntien historian osatekijänä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maksuttomaan koulutukseen perustunut Suomen korkeakoulujärjestelmä sai kolhun pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella, kun EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille asetettiin lukukausimaksut. Ajoittain julkiseen keskusteluun nousee ehdotuksia lukukausimaksujen laajentamisesta kaikkiin korkeakouluopiskelijoihin. Viimeisin ehdotus tulee koronakriisin aikaista ja jälkeistä talouspolitiikkaa pohtimaan asetetulta ekonomistien työryhmältä.

Twitter-keskustelussa lukukausimaksuja puoltavaa kantaa on luonnehdittu jopa ekonomistikonsensuksen mukaiseksi. Ekonomistien lisäksi lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat ehdottaneet elinkeinoelämää lähellä olevat tahot. Vihriälän työryhmää edeltävä kannanotto tuli keskuskauppakamarilta joulukuussa 2019. Aiemmin lukukausimaksuja kaikille korkeakouluopiskelijoille ovat esittäneet myös Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) vuonna 2007 sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) vuonna 2017.

Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen. Oikeudenmukaisuutta tukevat lisäksi myös lukukausimaksut kattava opintolainajärjestelmä ja opintojen jälkeisiin tuloihin sidottu takaisinmaksujärjestelmä.

Yksi lukukausimaksuja puoltavien keskeinen argumentti perustuu siihen, että korkeakoulutus lisää keskimäärin elinkaarituloja, jolloin on kohtuullista, että opiskelijat osallistuvat oman koulutuksensa rahoittamiseen.

Vähemmän on keskusteltu siitä, mitä vaikutuksia lukukausimaksuilla yhdessä laajemman koulutuspolitiikan linjan kanssa voi olla itse korkeakoulutukseen ja korkeakouluihin. Lukukausimaksuissa ei ole kyse vain siitä, kuka maksaa koulutuksesta, vaan laajemmin esimerkiksi yliopistollisen opiskelun luonteesta, yliopistojen tehtävistä sekä Suomen koulutuspoliittisesta linjasta.

Lukukausimaksut eivät ole vain tekninen ratkaisu taloudellisten tosiasioiden aiheuttamaan rahoitusongelmaan, vaan niitä tulee arvioida myös poliittisina kamppailuina, joissa määritellään koulutuksen yhteiskunnallista merkitystä. Tarkastelemme tässä tekstissä keskuskauppakamarin, EVAn ja ETLAn lukukausimaksujen puolesta esitettyihin argumentteihin sisältyvää käsitystä yliopistosta, opiskelun luonteesta ja tarkoituksesta sekä yliopiston tehtävästä.

Kilpailukyky-yliopisto

Jo keskuskauppakamarin kannanoton sisältävän ohjelman otsikko Kilpailukyvyn avaimet 2020-luvulla – Suomesta maailman kilpailukykyisin maa paljastaa ohjelman keskeisimmän huolen: kilpailukyvyn. Ohjelman johdannossa todetaan Suomen kilpailukyvyn heikentyneen ja esitetään maan tulevaisuudesta kaksi vaihtoehtoa: uudistuminen tai näivettyminen. Suomen tulee voittaa kilpailussa, koska ”kilpailukykyinen yhteiskunta on hyvinvoiva yhteiskunta” ja ”Mitä kilpailukykyisempi maamme on, sitä turvallisemmalla ja tuottoisemmalla pohjalla hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitus on.”

Hyvinvointi syntyy siis taloudesta ja hyvä kilpailukyky on edellytys hyvinvointia tuottavalle taloudelle. Tärkeimpänä osana kilpailukykyisessä taloudessa nähdään osaaminen. Yliopistojen tehtäväksi määritellään siis tämän osaamisen edistäminen. Osaamisessa korostuvat erityisesti yritysten ja työmarkkinoiden tarpeet. Keskuskauppakamari ehdottaa myös yritysten edustajien määrän kasvattamista yliopistojen hallinnossa.

Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?

Osaavan työvoiman riittävän määrän takaaminen sekä yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin sopeutuminen vaativat uudistuksia korkeakoulujärjestelmään. Ohjelmassa esitetään vahva poliittinen kannanotto, jonka mukaan korkeakoulutus tulee järjestää ensisijaisesti työelämän tarpeiden mukaisesti. Silti kanta esitetään ikään kuin se olisi kiistaton totuus, triviaali fakta, jonka toteamisen jälkeen voidaan aloittaa keskustelu itse asiasta eli keinoista kilpailukyvyn kohentamiseen ja työelämän tarpeiden parempaan huomioimiseen.

Myös EVA ja ETLA näkevät yliopistot ensisijaisesti talouden ja työmarkkinoiden näkökulmasta. Sen vuoksi tavoiteaikaa pidemmät opiskeluajat nähdään keskeisenä ongelmana. Yliopistolla vietetty ylimääräinen aika on pois työmarkkinoilla käytetystä ajasta, joten opiskeluaika tulee karsia minimiin. Lukukausimaksut ovat tässä oiva väline.

Työmarkkinoiden ja yritysten tarpeiden mukaisen osaamisen korostumista voi pitää elinkeinoelämän ja sitä lähellä olevien tahojen intressien mukaisena, muttei välttämättä työnantajien itsensä. Johtavatko nopeasti suoritetut tutkinnot samanlaiseen osaamiseen kuin hitaammin ja siten kenties huolellisemmin suoritetut?

Yhteiskunta, yksilö, vai sivistys

EVAn raportissa huoli yhteiskunnan kustannuksella opiskelevista yliopistolaisista ilmenee raportin laatijan, Helsingin yliopiston entisen kanslerin Kari Raivio kommentissa, jonka mukaan ”vanhemmat joutuvat maksamaan lastensa varhaiskasvatuksesta, mutta nuoret aikuiset vaativat ilmaista päivähoitopaikkaa yliopistoissa”. Ylipitkästä aikuisiän päivähoidosta nauttivia opiskelijoita sietääkin siis hieman patistella ottamaan vastuuta koulutuksensa kustannuksista varsinkin, kun he itse yksilöinä hyötyvät koulutuksesta suhteessa enemmän kuin ”yhteiskunta”. Hyöty viittaa tässä lähinnä yksilön tuloihin ja talouden kasvuun.

Yliopistoille ja niissä tapahtuvalle koulutukselle on annettu kuitenkin muunkinlaista kuin taloudellista arvoa. Koulutuksen työmarkkinoiden tarpeet ylittävästä merkityksestä voidaan puhua sivistyksen käsitteen avulla. Tutkijat Tuukka Tomperi ja Jaakko Belt vertaavat sivistyksen käsitettä osaamisen käsitteeseen. Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Ero näiden näkemysten välillä on havaittavissa Keskuskauppakamarin puheesta, joka korostaa koulutusjärjestelmän sopeutumista yksilöiden, yritysten ja yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin.

Osaaja sopeutuu sujuvasti ennalta asetettuihin odotuksiin ja toimii tehokkaasti annettujen päämäärien hyväksi, kun taas sivistynyt yksilö kykenee myös pohtimaan kriittisesti omia ja yhteiskunnan päämääriä.

Pelkän työmarkkinoiden ja yhteiskunnan tarpeisiin sopeutumisen sijaan sivistynyt yksilö osaa kysyä, ovatko nuo tarpeet mielekkäitä ja kuka ne määrittää. EVAn, ETLAn ja Keskuskauppakamarin teksteissä eivät juuri esiinny vaihtoehtoiset koulutuspoliittiset linjat, vaan poliittisen suunnan määrittävät epämääräisen vääjäämättömät voimat, kuten talous, työmarkkinat, kansainväliset kokemukset tai yhteiskunnallinen hyöty.

Evan mukaan kansainväliset kokemukset osoittavat, että lukukausimaksut tulevat ennemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi. Etlan mukaan julkista rahoitusta tulisi käyttää kohteisiin, joissa sen yhteiskunnallinen hyöty on suurin eli alempiin koulutusasteisiin.

Kuka määrittelee yhteiskunnallisen hyödyn?

Sivistyksen ihanteen mukaisesti on syytä kuitenkin kysyä, miksi yliopiston tulisi palvella ensisijaisesti markkinatalouden ja työmarkkinoiden välittömiä tarpeita, mitä nämä kansainväliset kokemukset ovat, ja miksi ne muka pakottavat tekemään tietynlaisia korkeakoulupoliittisia valintoja, tai mitä tarkoittaa yhteiskunnallinen hyöty ja kuka sen määrittelee.

Asiakkuus ja laatu

Yhteiskuntatieteissä usein ajatellaan, että toiminta sosiaalisissa tilanteissa on riippuvaista tilanteen tulkinnasta, koska niihin sisältyy erilaisia sosiaalisesti rakentuvia odotuksia ja rooleja. Esimerkiksi perinteisellä yliopistoluennolla luennoitsijan oletetaan luennoivan ja opiskelijoille jää tarkkaavaisen kuuntelijan ja kysymysten esittäjän rooli. Tilanteen tulkinnan vaikutusta toimintaan voi havainnollistaa seuraavalla esimerkillä.

Steven D. Levitt ja Stephen J. Dubner kertovat kirjassaan Freakonomics taloustieteellisestä kokeesta, jossa päiväkodista lapsiaan myöhässä hakemaan tulleille vanhemmille asetettiin kolmen dollarin sakkomaksu. Tarkoituksena oli asettaa vanhemmille kannustin hakea lapsensa päivähoidosta ajoissa. Seurauksena oli kuitenkin myöhästymisten vähenemisen sijaan niiden kasvu. Levitt ja Dubner selittävät tätä odotusten vastaista tulosta yhtäältä maksun pienuudella ja toisaalta sillä, että kannustin vaihtui moraalisesta rahalliseen kannustimeen. Maksun pienuus saattoi myös saada vanhemmat ajattelemaan, ettei myöhästyminen ole päiväkodille kovin suuri huoli.

Vaihtoehtoisesti kun myöhästymiselle asetettiin maksuseuraamus, se saatettiin tulkita ostettuna palveluna eikä sosiaalisen normin rikkomuksena. Päivähoidosta tuli joustavan aikataulun palvelu, johon voi pienellä lisämaksulla ostaa lisäaikaa, jos omat aikataulut käyvät liian tiukoiksi.

Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa seuraten voidaan katsoa, että myös lukukausimaksuihin liittyvät ongelmat koskevat koulutuksen merkityksen tulkintoja. Kun koulutukseen tulevalle opiskelijalle asetetaan lukukausimaksu, hänestä tulee asiakas, joka on ostanut palvelun. Keskuskauppakamarin ohjelmassa asiakkuusajattelun soveltaminen koulutuksessa nostetaan eksplisiittiseksi tavoitteeksi.

Heikki Patomäki on kuvannut lukukausimaksujen vaikutuksia opiskelijoihin kirjassaan Yliopisto Oyj. Patomäen mukaan opiskelijat alkavat nähdä tutkinnon hyödykkeenä, joka heille maksavina asiakkaina kuuluu riippumatta opintomenestyksestä. Opiskelijoiden vaatimukset saada rahoilleen vastinetta johtavat Patomäen mukaan helpotuksiin yliopistojen opetus- ja sisäänottokäytännöissä ja siten koulutuksen laadun heikentymiseen.

Etlan mukaan lukukausimaksujen käyttöönotto parantaisi todennäköisesti opetuksen laatua, sillä korkeammasta laadusta ollaan valmiimpia maksamaan suurempia lukukausimaksuja. On kuitenkin ongelmallista puhua laadusta määrittelemättä tarkemmin, mitä se sisältää ja mihin päämäärään nähden se määritellään.

Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin. Yksinkertaisen talousteoreettisen olettamuksen sijaan laatu tulisi määritellä jollakin mielekkäällä tavalla sekä osoittaa mekanismi, joka saa yliopistot lukukausimaksujen seurauksena parantamaan opetuksen laatua.

Pelkän työmarkkina-aseman näkökulmasta koulutuksen laatu määrittyy puhtaasti sen perusteella, kuinka suuret tulot tai vakaan työtilanteen koulutus takaa. Silloin on periaatteessa yhdentekevää, mitä koulutuksessa opitaan, jos tutkintotodistuksella pääsee töihin.

Päinvastoin maailmalla lukukausimaksulliset yliopistot eivät ole onnistuneet estämään esimerkiksi opetushenkilöstön työn pirstaloitumista entistä epävarmemmaksi, minkä vaikutus opetukseen laatuun on vähintäänkin kyseenalainen.

Vaikka opiskelija ei haluaisikaan ajatella koulutusta pelkkänä välineenä suuriin tuloihin, lukukausimaksut lisäävät kannustimia nimenomaan pyrkiä puristamaan koulutuksesta kaikki potentiaali suhteessa työmarkkina-asemaan. Maksullinen koulutus ilmenee sijoituksena, jolle on saatava asianmukainen tuotto. Tällöin koulutukseen liitetyt muut arvot – sivistys – jäävät syrjään, tai ainakin muuttuvat toissijaisiksi. Erityisesti paine lisääntyy vähävaraisista perheistä tuleville verrattuna esimerkiksi niihin, joiden vanhemmat pystyvät kustantamaan heidän lukukausimaksunsa.

Julkisen järjen loppu?

Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä aloilla yksi olennainen yliopiston tehtävä on kriittinen yhteiskunta-analyysi. Tutkimuksen ja tähän perustuvan opetuksen pohjalta on kyettävä arvioimaan kriittisesti yhteiskunnan käytäntöjä, instituutioita ja valtasuhteita. Yhteiskuntaa ei pidä tutkia ja arvioida intressiryhmien tarpeiden mukaisesti, vaan itsenäisesti opiskelijoiden ja tutkijoiden itse asettamien kysymyksenasettelujen pohjalta. Tätä tarkoittaa akateeminen vapaus.

Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa. Kriittisen arvioinnin tulee kohdistua myös sellaisiin ulkoa määriteltyihin päämääriin kuten työmarkkinoiden tarpeet tai kilpailukyvyn edistäminen sekä yliopistoon itseensä.

Lukukausimaksujen aiheuttama yhä suurempi velkaantuminen tekee opiskelijoista yhä riippuvaisempia hyvistä työmarkkina-asemista ja nopeasti etenevistä opinnoista. Tulevaisuuden työnantajien arvostelemista aletaan yhä enemmän välttää, koska opintolaina tekee opiskelijoista riippuvaisempia nopeasta työllistymisestä. Työnantajien päämäärien ja toimintatapojen kriittinen arviointi voi siis näyttäytyä riskinä, jota työllistymisestään huolestunut opiskelija haluaa välttää.

Yhteiskunnallisen edistyksen edellytyksenä on, että vallitsevia oloja voi vapaasti arvioida ja arvostella. Tähän opiskelijoille tulee antaa välineitä ja myös kannustaa.

Käsitys yliopistosta ensisijaisesti paremman työmarkkina-aseman takaajana voi muodostua myös yhä enemmän vallitsevaksi ymmärrykseksi. Opiskelijoiden työmarkkinakelpoisuus on korostunut esimerkiksi Euroopan korkeakoulujärjestelmien yhtenäistämiseen pyrkivässä Bolognan prosessissa.

Tällaisen ymmärryksen levitessä yliopisto aletaan yhä enemmän nähdä pelkästään työmarkkinoilla tarvittavan osaamisen takaajana. Työmarkkinakelpoisuuden ylikorostuessa opiskelu ei myöskään johda sellaiseen intellektuaaliseen kehitykseen, jota sivistyksen käsitteelläkin on pyritty kuvaamaan. Hyvän elämän ja yhteiskunnan saavuttamisessa yliopistolla nähdään olevan arvoa vain yksilön ja yhteiskunnan välittömien taloudellisten tarpeiden täyttämisessä.

Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset. Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys.

Yliopiston ideasta ei ole koskaan esiintynyt vain yhtä käsitystä. Yliopisto kietoutuu osaksi yhteiskunnallisia kamppailuja, joissa jokin ymmärrys voi muodostua vallitsevaksi ja syrjäyttää muut käsitykset.

Vaikuttaa siltä, että nyt vallalla on taloudellista ja välineellistä arvoa korostava ymmärrys. Yliopiston yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siihen liittyvistä poliittisista valtakamppailuista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua sekä yliopistoissa että niiden ulkopuolella.

Jussi Systä on valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa.

Mikko Lahtinen on valtio-opin yliopistolehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Lukukausimaksujen yliopisto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.