Euraasian talousunionin on määrä aloittaa toimintansa tammikuussa 2015. Perustajajäseniä ovat Venäjä, Kazakstan ja Valko-Venäjä. Armenia on tehnyt päätöksen liittyä järjestöön siten, että sen jäsenyys olisi voimassa heti järjestön käynnistäessä toimintansa. Armenian jäsenyys on tällä hetkellä kuitenkin vielä kiinni siitä, hyväksyvätkö muut jäsenet sen liittymisen.

Venäjä on ajanut voimakkaasti Armenian jäsenyyttä ja on tehnyt asiasta arvovaltakysymyksen. Sen sijaan etenkin Kazakstan on suhtautunut Armenian jäsenyyteen epäröiden. Saattaa hyvin olla, että näemme vielä loppuvuonna Euraasian integraatiopolitiikassa tiukkoja neuvotteluja, joissa Venäjän kumppanit hakevat itselleen parhaita mahdollisia etuja Armenian jäsenyyden hyväksymisen ehtona.

Armenian parlamentin eilistä vahvistusta edelsi marraskuussa Armenian perustuslakituomioistuimen päätös, jonka mukaan sopimus on maan perustuslain mukainen. Armenia kuitenkin valitsi Moskova-johtoisen integraation jo syksyllä 2013 – hieman ennen kuin Ukrainan entinen presidentti Viktor Janukovytš teki samanlaisen täyskäännöksen, joka lopulta johti maan poliittisen tilanteen kärjistymiseen.

Armenia oli neuvotellut vuodesta 2010 alkaen syvenevästä integraatiosta EU:n kanssa ja valmistautui allekirjoittamaan assosiaatiosopimuksen EU:n huippukokouksessa Vilnassa 2013. Armenian päätös tarkoitti käytännössä sitä, että se lopetti vuosia kestäneet neuvottelut EU:n kanssa. Siitä, kuinka paljon Venäjän painostus vaikutti Armenian päätökseen, ei vallitse yksimielisyyttä. Osoituksena Venäjän kiristyksestä on pidetty muun muassa sitä, että Venäjä on luvannut laskea kaasun hintaa 30 prosenttia heti kun Armeniasta tulee EEU:n jäsen.

It’s security, stupid

Armenian valintaa liittyä Euraasian unioniin voidaan pitää turvallisuuspoliittisena päätöksenä. Jos Armenian pitää valita talouden ja turvallisuuden välillä, se valitsee aina jälkimmäisen.

Armenialaisten turvattomuuden tunteen taustalla on yhä ratkaisematon, yli kaksi vuosikymmentä kestänyt Vuoristo-Karabahin konflikti, joka on ollut yksi niin kutsutuista jäätyneistä konflikteista Etelä-Kaukasian alueella. Armenian ja Azerbaidzhanin välinen sota päättyi tulitaukosopimukseen vuonna 1994 ja siitä lähtien Armenia on pitänyt hallussaan Vuoristo-Karabahia ja miehittänyt sitä ympäröiviä Azerbaidzhanille kuuluvia alueita. Rintamalinjalla käydään taisteluita edelleen eikä maiden välillä ole rauhansopimusta saati diplomaattisuhteita. Maaraja Armenian ja Azerbaidzhanin välillä on suljettu.

Suhteet Turkkiin ovat tulehtuneet kansanmurhakysymyksen takia. Armenia on vaatinut Turkkia tunnustamaan Osmanien valtakunnan ensimmäisen maailmansodan aikana suorittaman armenialaisten kansanmurhan, jossa arvioista riippuen kuoli miljoonasta puoleentoista miljoonaa armenialaista. Virallinen Turkki on systemaattisesti kieltänyt armenialaisten kansanmurhan peläten sekä maan maineen tahriintumista että mahdollisia korvausvaatimuksia.

Kansanmurha on kansallinen kokemus, joka on muokannut armenialaista identiteettiä voimakkaasti, ja se vaikuttaa edelleen maan ulko- ja tuvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa. Aihe on erityisen herkkä juuri nyt, kun kansanmurhasta tulee ensi vuonna kuluneeksi sata vuotta. Turkki on myös Azerbaidzhanin sotilaallinen liittolainen ja tukee tätä Vuoristo-Karabahin kriisissä. Siten Armenia kokee olevansa uhattu kahdesta suunnasta: Turkista ja Azerbaidzhanista.

Armenialaiset tutkijat ovat muotoilleet idän ja lännen välillä tehdyn valinnan siten, että Armenia kykenee selviytymään EU:n assosiaatiosopimuksen hylkäämisen taloudellisista vaikutuksista, mutta se ei kykenisi selviytymään turvallisuutensa heikkenemisestä. Armenia on jo aiemmin valinnut moninkertaisen sotilaallisen liittoutumisen Venäjän kanssa: se on Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestön (CSTO) jäsen, Venäjän rajavartijat huolehtivat Armenian Turkin ja Iranin vastaisten rajojen valvonnasta, Armenia kuuluu Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ilmapuolustusjärjestelmään.

Lisäksi Venäjällä on Gjumrissä suuri sotilastukikohta, jonka vuokra-aikaa pidennettiin hiljattain vuoteen 2044 saakka. Venäjä ja Armenia ovat myös tehneet yhteistyötä yhteisten sotilasyksiköiden kehittämisessä (Markedonov, 2013, 30).

Venäjälle sen sotilastukikohdat Armeniassa ovat kuin sillanpääasema, joiden strateginen merkitys ulottuu pitkälle Etelä-Kaukasian ulkopuolelle. Armenialla on maarajaa kahden keskeisen geopoliittisen toimijan, Iranin ja Turkin, kanssa. Armeniassa olevien tukikohtien avulla Venäjä pystyisi tarpeen vaatiessa projisoimaan sotilaallista voimaansa myös Lähi-idän nopeasti eskaloituneisiin kriiseihin Irakissa ja Syyriassa.

Jos Armenia tässä tilanteessa sanoisi ”ei” Euraasian unionille, se tarkoittaisi käytännössä sitä, että Armenia sanoisi ”ei” strategiselle kumppanilleen Venäjälle, joka viime kädessä takaa Armenian turvallisuuden.  Venäjällä on merkittäviä sotilaallisia intressejä Armeniassa, ja sen vuoksi Venäjän vastustaminen on Armenialle mahdoton ajatus.

Vuoristo-Karabahin kokoinen ongelma tulliunionille

Armenian liittymisestä Euraasian unioniin on muodostumassa ongelma tulliunionin näkökulmasta. Erityisesti tämä kiteytyy Vuoristo-Karabahin herkkään asemaan ja siihen, miten Armenia järjestää taloussuhteensa Vuoristo-Karabahiin Euraasian unionin jäsenenä. Käytännössä kyse on siitä, pitäisikö Armenian ja Vuoristo-Karabahin välille avata tullauspiste, kuten Valko-Venäjä ja Kazakstan ovat vaatineet.  Kazakstan on vastustanut Armenian liittymistä myös siksi, että sillä on Azerbaidzhanin kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä. Maat ovat suunnitelleet yhteistyötä esimerkiksi energianviennin alalla.

Toisaalta Venäjä on pyrkinyt vakuuttamaan liittolaisiaan siitä, ettei Vuoristo-Karabahin konflikti vaikuta Armenian liittymiseen Euraasian unioniin. Sen väliaikaisratkaisu oli lähettää Venäjän tulliviranomaisen edustaja Armeniaan valvomaan tullauspistettä Armenian ja Vuoristo-Karabahin välillä. Armenian presidentti Sargsyan puolestaan on ilmoittanut, ettei maa tule vaatimaan erityiskohtelua kumppaneiltaan vaan se tulee liittymään jäseneksi niillä kansainvälisillä maarajoilla, jotka se on itse tunnustanut – eli ilman Vuoristo-Karabahia.

Tullauspiste Armenian ja Vuoristo-Karabahin “rajalla” on siten toistaiseksi ratkaisematon kysymys. Tämä aiheuttaa Armenialle epävarmuutta eikä se tällä hetkellä tiedä, miten tulliunionin jäsenyys vaikuttaa sen kauppasuhteisiin Vuoristo-Karabahin kanssa.

Armenian täysipainoiselle jäsenyydelle Euraasian unionissa on muitakin käytännön haasteita. Armenialla ei ole yhteistä rajaa yhdenkään toisen tulliliiton jäsenmaan kanssa. Armenian ulkomaankauppa kulkee pääosin Georgian kautta, sillä sen muut rajat ovat konfliktien vuoksi kiinni. Siten esimerkiksi 90 prosenttia Armenian ulkomaankaupasta ja melkein 100 prosenttia kaupasta Venäjän kanssa on riippuvaista Georgiasta kauttakulkumaana.

Kysymyksiä herättää myös se, kuinka Armenia voi tällaisessa eristyneessä tilanteessa liittyä tulliliittoon. On myös vaikea kuvitella tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta Armenian ja muiden Euraasian unionin jäsenmaiden välillä, mihin koko integraatiohanke viime kädessä tähtää.

Jäsenyys Euraasian unionissa syventää entisestään Armenian riippuvuutta Venäjästä. Se joutuu nostamaan tullimuurit EEU:n asettamalle tasolle, mikä vähentää Euraasian unioniin kuulumattomien maiden kannustimia käydä kauppaa sen kanssa. Vaikuttaakin siltä, ettei Armenia tule saamaan kaikkia Venäjä-johtoisen integraatioprojektin mahdollisia hyötyjä. Toisaalta se kuitenkin joutuu kärsimään täysimääräisesti haitoista, joita sille koituu EU:n vapaakauppajärjestelyjen ulkopuolelle jäämisestä.

EEU-täysjäseneksi seurauksia kaihtamatta

Huolimatta siitä, että Armenia on ollut Venäjälle kuuliainen liittolainen, ei Venäjä ole aina palkinnut Armenian lojaalisuutta. Karkein esimerkki lienee Venäjän asekaupat Armenian arkkivihollisen Azerbaidzhanin kanssa, jolle Venäjä on myynyt mm. uudenaikaisia panssarivaunuja, raketinheittimiä ja taisteluhelikoptereita. Venäjän ja Azerbaidzhanin välinen asekauppa ei kyseenalaista pelkästään Venäjän luotettavuutta Armenian strategisena kumppanina. Se myös epäsuorasti vie uskottavuuden turvallisuusargumentilta, jolla Euraasian unioniin liittymistä on pyritty perustelemaan sekä armenialaisille että ulkomaailmalle.

Myös EEU-jäsenyyden taloudellisilta perusteluilta on putoamassa pohja. Tällä hetkellä Kremlin hupenevia varoja syövät sekä Krimin pakkoliitos että Itä-Ukrainan separatistialueiden tukeminen. Lista avustettavista alueista ei myöskään lopu tähän, vaan Venäjän budjetista pidetään pystyssä Abhaasiaa, Etelä-Ossetiaa ja Transnistriaa sekä Pohjois-Kaukasian levottomia tasavaltoja.

Öljyn hinnan jatkuva lasku ja EU-maiden lisääntyvät pakotteet vaikuttavat jo nyt Venäjän talouteen. Avoin kysymys on, voiko Venäjä nykytilanteessa tukea Armeniaa taloudellisesti ja kompensoida Euraasiaan unioniin liittymisen negatiivisia taloudellisia vaikutuksia siinä mittakaavassa kuin Armenia olettaa.

Armenian päätös liittyä Euraasian unioniin oli valinta ilman vaihtoehtoja. EEU-integraatio on nähtävä turvallisuuspoliittisena valintana, jolla Armenia pyrkii varmistamaan Venäjän tuen. Tässä tilanteessa sen on syytä löytää yhteisiä intressejä myös muiden EEU-maiden kanssa. Liittoutuminen Venäjän geopoliittisia ambitioita vastaan taistelevan Kazakstanin kanssa voi tuoda Armenialle turvaa Venäjän mahdollista painostusta vastaan.

Toisaalta vaikka Armenia joutuikin luopumaan assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa, sen ei pidä unohtaa länsi-integraatiota. EU on edelleen kiinnostunut lisäämään yhteistyötä Armenian kanssa. Armenian kannattaisikin hyödyntää mahdollista asemaansa sillanrakentajana EU:n ja EEU:n välillä.

Teksti perustuu kirjoittajien pian ilmestyvään artikkeliin: Suvi Kansikas, Mikko Palonkorpi. The EEU and the EU and the new spheres of influence game in the South Caucasus. Teoksessa: The South Caucasus Beyond Borders, Boundaries and Division Lines: Conflicts, Cooperation and Development. Mikko Palonkorpi (toim.), Aleksanteri-instituutti, 2014. 201-234.

Lähteet

Markedonov Sergey (2013), Russia and Armenia in the South Caucasus Security Context: Basic Trends and Hidden Contradictions. In: Mikko Palonkorpi and Alexander Iskandaryan (eds.): Armenia’s Foreign and Domestic Politics: Development Trends. Yerevan: Caucasus Institute and Aleksanteri Institute, 2013, 29-35.

Artikkelikuva: Mikko Palonkorpi

Julkaisu Turvallisuus ohi talouden: Armenia valitsi Venäjä-johtoisen integraation ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisi eskaloitui nopeasti sodan partaalle maaliskuun alussa 2014, kun Venäjän asevoimiin kuuluviksi arvioidut joukot ottivat haltuunsa Ukrainalle kuuluvia alueita Krimin niemimaalla. Tätä edelsi Maidanin aukion mielenosoittajien voitto Ukrainan venäjämielisestä presidentistä Viktor Janukovitshista, joka erotettiin virastaan Ukrainan parlamentin päätöksellä. Mielenosoittajien ja presidentin välisen verisen voimainkoitoksen lopputuloksena Janukovitsh joutui lopulta pakenemaan Venäjälle.

Viimeaikaisessa Ukraina-keskustelussa ja Krimin kriisin uutisoinnissa sekä tutkijat että toimittajat ovat nähneet Venäjän retoriikassa ja toimissa analogian Georgian ja Venäjän viisipäiväiseen sotaan elokuussa 2008. Olli Kivinen nosti Helsingin Sanomissa 4. maaliskuuta 2014 julkaistussa kolumnissa esiin seikan, joka useissa analyyseissa on unohtunut: ”Ukrainan ja Georgian välinen ero on selvä”.

Tietyistä samankaltaisuuksistaan huolimatta näiden kahden kriisin sisä- ja ulkopoliittiset kontekstit ovat lähemmin tarkasteltuna hyvin erilaiset. Erilaiset ovat myös tavat, joilla Georgia ja Ukraina toimivat konfliktitilanteessa. Viiden päivän sota alkoi Georgian hyökkäyksellä Etelä-Ossetiaan, mihin Venäjä vastasi sotilaallisesti. Ukrainassa Venäjän toimet alkoivat yksipuolisesti ilman ukrainalaista provokaatiota.

Se, että Venäjä käyttää Krimin intervention yhteydessä samankaltaista omien kansalaistensa suojelemisen retoriikkaa kuin ”viiden päivän sodassa” vuonna 2008, ei tarkoita sitä, että Georgia-esimerkeissä olisi muita samankaltaisuuksia. Päinvastoin, erot kriisien välillä ovat huomattavasti suuremmat kuin yhtäläisyydet. Ukraina-keskustelussa Georgia-analogia on ongelmallinen useasta syystä.

Viittä vaille passikolonna

Monet Ukraina-keskusteluun osallistuneet ovat tehneet Georgia-analogiasta johtopäätöksen, että Venäjällä oli toimintasabluuna, jota se kokeili ensin viiden päivän sodassa Georgiaa vastaan, ja jota se monistaa nyt Krimillä. Samankaltaisuus jää kuitenkin yhtäläisyyksiin Venäjän käyttämissä retorisissa keinoissa, erityisesti Venäjän tapaan esittää toimillensa oikeutus.

Georgian sodan aikana Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ja pääministeri Vladimir Putin julistivat Venäjän suojelevan kansalaisiaan Etelä-Ossetiassa ja ehkäisevän heihin kohdistuvaa väitettyä kansanmurhaa. Venäjä yritti piirtää kuvan Etelä-Ossetian sotilasoperaatiosta humanitaarisena interventiona ja rauhaan pakottamisena.

Kuitenkin jo aikaisemmin – viimeistään Beslanin koulukaappauksen jälkeen vuonna 2004 – Venäjä oli lanseerannut Yhdysvaltain esimerkkiä imitoivan ennaltaehkäisevän iskun opin. Venäjän asevoimien komentaja Juri Balujevski ilmoitti vuonna 2004, että Venäjän armeijalla olisi oikeus suorittaa ennaltaehkäiseviä iskuja missä tahansa maailmassa. Iskuilla viitattiin tuolloin terrorismin vastaisiin operaatioihin ulkomailla. Prosessi kulminoitui Georgian sodan päättymisen jälkeen. Syksyllä 2009 Venäjän duuma hyväksyi lain, jonka nojalla maan armeijaa voidaan käyttää sen rajojen ulkopuolella paitsi Venäjän kansalaisten tai sotilaiden suojelemiseen, myös tilanteissa, joissa ystävälliset suhteet Venäjään omaava valtio tarvitsee Venäjän asevoimien apua puolustuksessaan.

Venäjä käytti viiden päivän sodan aikaisessa retoriikassaan omien kansalaistensa suojelemista yhtenä sotilaallisen väliintulonsa perusteluista.  Tässä auttoi se seikka, että vuonna 2002 uudistetun Venäjän kansalaisuuslain nojalla Georgialle kuuluvien Etelä-Ossetian ja Abhasian alueiden asukkaat olivat usean vuoden ajan voineet hankkia Venäjän passeja. Venäjän passien myöntäminen toisen valtion alueella, toisen valtion kansalaisille ilman kyseisen valtion suostumusta loukkasi kuitenkin jo lähtökohtaisesti Georgian suvereniteettia ja oli siten sekaantumista Georgian sisäisiin asioihin.

Analogiahakuisuus tiedonsiirron vääristäjänä Ukrainan kriisissä?

Georgian sodan ja Ukrainan kriisin analogialla on viisi keskeistä heikkoutta.

Ensinnäkin Georgian joukot aloittivat viiden päivän sodan 7. elokuuta 2008 tulittamalla tykistöllä ja raskailla raketinheittimillä summittaisesti Etelä-Ossetian Tskhinvalia sekä hyökkäämällä maavoimin Etelä-Ossetian puolelle tarkoituksenaan ”palauttaa perustuslaillinen järjestys koko (Etelä-Ossetian) alueelle”, kuten Georgian rauhanturvajoukkojen komentaja Mamuka Kurashvili operaation tavoitetta tuolloin kuvaili. Kurashvilin tarkoituksena oli ilmeisesti mukailla Boris Jeltsinin vuonna 1994 antamaa määräystä, joka sysäsi liikkeelle ensimmäisen Tshetshenian sodan.

Toiseksi, sodan alkuvaiheessa Georgian tulituksen kohteiksi joutui myös Tshinkvaliin sijoitettu Venäjän rauhanturvaajapataljoona, joka kärsi tappioita.

Kolmanneksi, Georgia oli elokuun alkupäivinä 2008 keskittänyt huomattavan määrän joukkoja ja kalustoa Etelä-Ossetian rajan läheisyyteen.

Neljänneksi, sotaa edeltäneen vuoden aikana Saakashvilin hallinto käytti kovenevaa retoriikkaa, jossa se varoitteli Georgian kärsivällisyyden olevan loppumassa konfliktien ratkaisun suhteen.

Viidenneksi, Georgian sotilasmenot moninkertaistuivat vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeisinä vuosina, ja Georgian sotilaat keskittyivät harjoittelemaan lähinnä hyökkäyssodankäyntiä.

Georgia-analogia ontuu Krimin kriisissä pahasti, koska Ukraina ei ole syyllistynyt mihinkään näistä viidestä.

Verrattaessa Georgian sotaa Ukrainan kriisiin on toissijaista, oliko Venäjällä tuolloin ennalta laadittu suunnitelma Etelä-Ossetian miehittämiseksi. Tilanne olisi toinen ainoastaan mikäli pystyttäisiin yksiselitteisesti näyttämään toteen, että venäläisiä joukkoja oli siirtynyt Etelä-Ossetian puolelle ennen Georgian ensilaukauksia. Tätä kirjoittaessa Ukrainan asevoimat eivät ole avanneet tulta ”itsepuolustusjoukkoja” tai Venäjän kansalaisia vastaan Krimin niemimaalla tai muualla Ukrainassa.

Uusi konflikti Itä-Euroopan geopoliittiseen pakastimeen?

Georgian kontekstissa Abhaasia ja Etelä-Ossetia olivat vuonna 2008 ja ovat yhä toistakymmentä vuotta vanhoja ”pitkittyneitä” tai ”jäätyneitä” konflikteja. Krimille puolestaan ollaan tietoisesti luomassa uusi, separatistinen ja kaikella todennäköisyydellä pitkittyvä konflikti edellä mainittujen Abhasian ja Etelä-Ossetian, sekä Vuoristo-Karabakhin ja Transnistrian rinnalle.

Ottaen huomioon kuinka vaikeita jo olemassa olevien pitkittyneiden konfliktien ratkaisuyritykset ovat olleet, on vaikea käsittää sitä logiikkaa, joka Venäjän toimia ohjaa: Venäjän federaatio on multietninen, ja separatismipotentiaalia on myös muissa kuin edelleen kuohuvissa Pohjois-Kaukasian tasavalloissa. Ehkä Venäjän motiivina on Ukrainan Nato-jäsenyyden estäminen pitkälle tulevaisuuteen uuden alueellisen konfliktin avulla?

Jos Georgia-analogiaa kuitenkin halutaan soveltaa Krimin kontekstissa, samalla on tarkasteltava myös elokuun 2008 sotaan oleellisesti taustatekijänä kuulunutta Kosovon kriisiä. Pakottaako Venäjä Ukrainan polvilleen aseylivoimaa käyttämällä, kuten Nato pakotti Serbian Kosovon sodassa? Onko Kosovo ennakkotapaus, jota sovelletaan lopulta myös Krimin oikeudellisesta asemasta päätettäessä?

Jos tämä haluttaisiin sisällyttää Georgia-analogiaan, pitäisi Krimin aluehallinnon julistautua kansanäänestyksen jälkeen itsenäiseksi, ja Venäjän tulisi tunnustaa itsenäisyys. Olisi kuitenkin vaikea kuvitella Venäjän saavan muita valtioita tunnustamaan Krimin itsenäisyyden kuin saman kourallisen pikkuvaltioita, jotka ovat tunnustaneet Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Niidenkin tunnustukset on tehty lähinnä Venäjän talousavun houkuttelemina.

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua (Ukraina-remix)

Entä analogia, jossa Ukrainan nykyistä kriisiä verrattaisiin laajempaan Georgian ruusuvallankumouksesta 2003 alkaneeseen kehitykseen? Siinä Georgian ulkopoliittinen kurssi käännettiin yksinomaan kohti länttä, Georgia haki jäsenyyttä sotilasliitto Natossa sekä läheisempää yhteistyötä EU:n kanssa, mutta ajautui lopulta sotaan Venäjän kanssa ilman, että Nato tai länsimaat tulivat sen avuksi.

Tällöin unohtuu Ukrainan oma vuoden 2004 oranssi vallankumous, joka toteutui Georgian ruusuvallankumouksen jälkeen. Analogia olisi osuvampi, jos Venäjä olisi puuttunut Georgian tilanteeseen heti ruusuvallankumouksen (tai Ukrainan oranssin vallankumouksen) jälkeen. Mutta näinhän se ei tehnyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Venäjä vetäytyi Georgian alueella sijainneista tukikohdistaan Istanbulin sopimuksen mukaisesti vuonna 2007, luoden tosin samalla sotilaallisen tyhjiön yhdelle Etelä-Kaukasian räjähdysherkimmistä alueista.

Oranssin vallankumouksen jälkeen valtaan nousseen Viktor Jushenkon Ukrainalla ja Mihail Saakashvilin Georgialla oli toki tiettyjä yhtäläisyyksiä. Molemmat maat ovat jäseniä aikoinaan Venäjän vastapainoksi perustetussa GUAM/GUUAM -järjestössä, joka koostui valikoidusta joukosta Venäjän ympärysvaltoja entisen Neuvostoliiton alueella (Georgia, Ukraina, Uzbekistan, Azerbaidzhan ja Moldova). GUAM (ilman Uzbekistania) ei kuitenkaan ole ollut keskustelukerhoa kummempi organisaatio.

Lisäksi sekä Georgia että Ukraina ovat mukana Baltian maiden, Moldovan, Romanian sekä muutaman muun maan kanssa vieläkin löyhemmässä Demokraattisen valinnan yhteisö -maaliitossa (engl. Commonwealth of Democratic Choice, ven. Содружество демократического выбора), jota oli ehkä kaavailtu jonkinlaiseksi Naton odotushuoneeksi ja jonka nimessä tölvitään Venäjä-johtoisen Itsenäisten valtioiden yhteisön englanninkielistä nimeä Commonwealth of Independent States (CIS).

Sekä Saakashvilin Georgia että Jushenkon Ukraina hakivat sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Nato-maat lupasivatkin Bukarestin huippukokouksessa 2008 Georgialle ja Ukrainalle Nato-jäsenyyden, kuitenkin ilman jäsenyyteen valmistelevaa MAP-ohjelmaa tai selkeää aikataulua puolustusliiton täysjäseneksi hyväksymisestä. Sittemmin Janukovitshin valtakaudella Ukrainan ja Georgian Nato-tiet erkanivat, kun Janukovitsh pisti vuonna 2010 jäihin Ukrainan Nato-jäsenyyden tavoittelun.

Entä millaista palkitsemispolitiikkaa länsi on harjoittanut Georgian sodan jälkeen? Käytännössä Saakashvilin hallinto palkittiin syksyllä 2008 uuden eurooppalaisen sodan aloittamisesta lähes viiden miljardin dollarin jälleenrakennus- ja avustuspaketilla. Vähättelemättä avuntarvetta Georgiassa sodan jälkeen, missä edelleen on vaikea maansisäisten pakolaisten ongelma, lännen apumiljardeilla ostettiin samalla Saakashvilin hallinnolle lisäaikaa vallankahvassa. Tämä on jyrkästi ristiriidassa entisen Jugoslavian maiden johtajien kohtaloihin, joista moni istuu Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa vastaamassa teoistaan. Nämäkään yksityiskohdat ovat tuskin jääneet Putinin hallinnolta huomaamatta sen ennakoidessa nykyisen Krimin konfliktin eskaloimisen seurauksia.

Analogy is What States Make of It

Ukrainan kriisiä koskevassa diskurssissa on noussut esiin väittämä, että Venäjä kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi länsimaiden taholta ja ettei sen näkemyksiä ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää lännessä. Osittain tämä varmasti pitää paikkansa. Kuitenkin esimerkiksi ns. toisessa Tshetshenian sodassa 1999 Venäjän sotatoimien perusteluille löytyi kriitikkojen ohella lännessä myös ymmärtäjiä.

Vaikka lopullista totuutta Buinakskin, Moskovan ja Volgogradin kerrostaloräjäytysten tekijöistä tai tilaajista ei saataisi ikinä selville, on kuitenkin kiistatonta, että tshetsheenikenttäkomentaja Shamil Basajevin joukkioiden iskut silloin de facto -itsenäisen Tshetshenian alueelta naapuritasavalta Dagestaniin olivat eräs merkittävä syy toisen Tshetshenian sodan syttymiselle. Samoin yllä käsitellyistä syistä johtuen Venäjän toimet Georgian sodassa olivat tiettyyn pisteeseen saakka ymmärrettäviä. Sen sijaan tämänhetkisessä Ukrainan tilanteessa ja Krimin kriisissä on helpompaa siteerata venäläisrunoilija Tjutshevia ja todeta, että ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”.

Analogiapolitiikan vaarat

On tärkeää kysyä, miksi kahden erilaisen tapauksen yhdistäminen analogioiden kautta voi olla haitallista tai jopa vaarallista. Analogiat ovat kuin rikkinäinen puhelin. Viesti välittyy perille, mutta siitä puuttuu jotain olennaista tai siihen on lisätty jotain siihen alun perin kuulumatonta.

Kaukasian alueen tuhansia vuosia pitkä historia on ollut aivan erityisen otollista maaperään historiallisten analogioiden väärinkäytölle. Lähes kaikki alueen valtiot tai muut toimijat ovat voineet historiaa valikoidusti käyttäen perustella toimiensa oikeutusta.

Analogioissa piilee kuitenkin riski, että niiden muodostaminen sellaisten konfliktien välille, jotka ovat tapahtuneet eri maantieteellisessä, poliittisessa tai ajallisessa kontekstissa, pakottaa valikoimaan konflikteista enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti yksityiskohtia, jotka palvelevat poliittisia päämääriä. Mediasodankäynnin aikakaudella varsinaisen akuutin kriisin tiedotuksen taustalla käydäänkin usein analogioiden hegemoniakamppailua.

Analogioilla on myös oma ironiansa. Ukrainan kriisin keskellä on hyvä muistaa, että presidentti Putinin johtama valtio sai sekin alkunsa prosessissa, jossa Boris Jeltsin nousi panssarivaunun päälle vanhaan hallintoon kyllästyneiden mielenosoittajien hurratessa.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Krimin kriisin ongelmalliset Georgia-analogiat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.