Vuoden 2025 aikana etenkin julkisessa keskustelussa taloudesta keskityttiin tunteisiin. Kuluttajien luottamus talouteen ja näkemykset tulevasta olivat heikkoja. Etenkin nuorten nähtiin olevan ”lamaantuneita”. Ihmisten apatian nähtiin olevan yhteydessä kotimaisen kysynnän heikkoon tilaan ja siten hidastavan kansantalouden elpymistä.

Tässä ilmiössä ei ole mitään uutta. Yleisen ilmapiirin ja tunteiden vaikutuksista talouteen on puhuttu esimerkiksi keynesläisen taloustieteen koulukunnan piirissä jo lähes sata vuotta. Ekonomistit Frank Hahn ja Nobel-palkittu Robert Solow kiteyttivät tämän ajatuksen kirjassaan A Critical Essay on Macroeconomic Theory: paikoin talous toimii kuten ihmiset kuvittelevat sen toimivan. Apatia saattaa muodostaa itseään ruokkivan kehän.

Tunteiden ja kokemusten esiin tuominen talouskeskustelussa on tärkeää. Kuitenkin se, että julkisessa keskustelussa ja uutisoinnissa ihmisten, etenkin nuorten, näköalattomuus ja jopa toivottomuus yhdistetään ensisijaisesti kansantalouden kasvun jarruttamiseen, kertoo paljon siitä ajasta ja mediaympäristöstä, jossa elämme. Viime aikoina talouteen ja turvallisuuteen – siis rahaan ja aseisiin – liittyvät aiheet ovat hallinneet uutisointia ylipäätään.

Laajoilla toivottomuuden, lamaantumisen ja näköalattomuuden tuntemuksilla on muitakin vaikutuksia. Yksilön kannalta kyse on aina tragediasta, mutta näiden kokemusten ja tuntemusten levitessä tarpeeksi laajalle, koetaan vaikutukset yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Miten apatia ja toivottomuus voivat muokata yhteiskuntaamme ja sen eri osa-alueita? Entä miten tätä kehityskulkua voidaan hillitä tai miten edistää toiveikkuutta?

Apatia ja toivottomuus demokratioissa

Demokraattiseen osallistumiseen ja kansalaismielipiteisiin keskittyvän tutkijan ajatukset kääntyvät väistämättä kielteisten tulevaisuuskuvien vaikutuksista demokraattiseen järjestelmään. Taloudellisen epätasa-arvoisuuden lisääntymisen ja yleisen heikon talouskehityksen tiedetään edesauttaneen nuorten demokratioiden romahdusta. Näin on käynyt esimerkiksi Argentiinassa ja Chilessä 1970-luvulla. Suomen kaltaisessa maassa, joka on ollut demokratia koko itsenäisyytensä ajan, pelkästään heikko talouskehitys tai laajallekaan levinneet kokemukset siitä tuskin riittävät murentamaan poliittisen järjestelmän.

Entä laajempi apatia ja toivottomuus? Suomessa vallitsevaa tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö, jolla on seurauksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Monet kiireelliset ja kasautuvat ongelmat, jotka liittyvät esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kasvavaan eriarvoisuuteen tai etenevään globalisaatioon, voivat aiheuttaa neuvottomuutta, kielteisiä tunteita ja stressiä tulevaisuuden suunnasta.

Tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö.

Perinteisesti tunteiden merkitys demokratian määrittelyssä on tunnistettavissa pääosin epäsuorasti ja se saattaakin edellyttää lukijan omaa tulkintaa. Esimerkiksi kun filosofi Hannah Arendt korosti demokratiassa ”mahdollisuutta ja kykyä aloittaa”; laittaa alulle uudenlaisia prosesseja, halukkuutta oppia uutta ja valmiutta hylätä vanhaa, lukija voi päätellä mikä vaikutus esimerkiksi toivottomuuden ja näköalattomuuden tuntemuksilla voi olla. Tämä mahdollisuus ja kyky ei kukoista apatiassa ja vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä, vaan edellyttää toiveikkuutta tulevaa kohtaan sekä avoimuutta sen eri kehityskuluille.   

Kirjassaan Democracy and Its Critics demokratiateoreetikko Robert Dahl esittää, ettei demokratisoitumisessa ole kyse vain kansalaisten tasapuolisesti oikeudesta ja kyvystä osallistua poliittisesti, vaan myös heidän uskostaan siihen, että näin todella tapahtuu. Demokratian kannalta on tärkeää uskoa, että osallistuminen ja keskustelu ovat toimivia, tarpeellisia ja vaivan arvoisia tapoja ratkoa poliittisia kysymyksiä.

Ongelmien kasautuessa ja jatkuessa sekä tulevaisuuden uskon hiipuessa moni saattaa kuitenkin kyseenalaistaa nykyisten päätöksentekoprosessien, instituutioiden ja demokraattisesti valittujen poliitikkojen kyvyn ratkaista yhteiskunnan haasteita.

Yhteiskunnan mieliala vaikuttaa ongelmien ratkaisemiseen

Kun huomio käännetään yhteiskuntamme kohtaamiin ongelmiin ja yhteiskuntaa koetteleviin kriiseihin, tutkimuskirjallisuus esimerkiksi sosiaalipsykologian, tulevaisuuden tutkimuksen sekä politiikan tutkimuksen aloilta antaa selkeämmän kuvan tunteiden merkityksestä. Samalla kun globaalit ongelmat ja yhteen kietoutuneet kriisit aiheuttavat negatiivisia tunteita, yhteiskunnan yleinen mieliala vaikuttaa merkittävästi niiden ratkaisemiseen.

Kielteiset tunteet, kuten toivottomuus tai apatia, saattavat saada ihmiset kuvittelemaan ongelmat ylitsepääsemättömiksi ja mieltämään uhkaavat tulevaisuuskuvat väistämättömiksi. Tämä saa heidät välttämään tulevaisuuden ajattelemista, yksinkertaistamaan sen kulkua sekä jopa sivuuttamaan ongelmiin ehdotetut ratkaisut. Joillain kielteisillä tunteilla voi siis olla passivoiva vaikutus.

Toiset negatiiviset tunteet, kuten viha ja katkeruus, voivat aktivoida kansalaisia. Lopputuloksena saattaa kuitenkin olla lisääntynyt polarisaatio, eripuraisuus ja haluttomuus kompromisseihin itse ongelmien ratkaisun tai kriisinhallinnan sijaan.

Erityisesti häpeä, pelko ja viha ovat voimakkaita poliittisia polttoaineita, joiden on havaittu olevan yhteydessä autoritaarisen politiikan kannatukseen. Ahdistus tai tuskastuminen voivat puolestaan vinouttaa uuden tiedon käsittelemistä ja omaksumista, samalla kun stressi on yhdistetty impulsiivisuuteen ja lyhytnäköiseen päätöksentekoon.

Positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin.

Monilla positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi sen sijaan olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin. Korkea motivaatio ja myönteinen sekä avoin suhtautuminen auttavat uuden tiedon käsittelyssä. On myös esitetty, että toiveikkuuden, myötätuntoisuuden ja ylpeyden tunteet voivat vahvistaa yksilön toimijuutta ja edesauttaa yhteistyötä sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Edellä esitetty karkea jako positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin on väistämättä yksinkertaistus. Erilaiset tunnetilojen vaikutukset ovat myös paikoin yksilöllisiä. Lyhyen kirjallisuuskatsauksen perusteella on kuitenkin tehtävissä johtopäätös, että laaja yhteiskunnallinen apatia, epätoivon tunteet ja näköalattomuus ovat suurella todennäköisyydellä haitallisia kansalaisyhteiskunnan aktiivisuudelle, heikentävät poliittista toimijuutta ja osallistumista sekä vaikeuttavat yhteisponnisteluja vakavien haasteiden ratkaisemiseksi.

Kuinka edistää toiveikkuutta?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee siten, kuinka torjua poliittisen toivottomuuden ja lamaannuksen leviämistä ja kääntää kehitys demokraattisen optimismin vahvistumiseksi? Palaan Dahlin määritelmään toimivasta demokratiasta. Jotta yksilö voi tuntea poliittisen järjestelmän toimivaksi, tulee hänellä olla itsevarmuutta koskien omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan osallistua vaikuttavalla tavalla sekä samalla luottamusta muiden kykyyn toimia samoin.

Tällä perusteella demokraattisen optimismin ja kansalaisten toiveikkuuden lisääminen voi perustua minäpystyvyyden tunteen sekä kansalaistaitojen vahvistamiseen. Tähän on erilaisia keinoja, kuten demokratiakasvatuksen kehittäminen, koulutukseen panostaminen sekä aiempaa monimuotoisempien ja vaikuttavampien osallistumismenetelmien kytkeminen osaksi päätöksentekoa.

Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi.

Toinen melko ilmeinen väylä liittyy julkiseen keskusteluun tulevaisuudesta. Viime vuosina suomalainen poliittinen keskustelu on keskittynyt osin ymmärrettävistä syistä pääosin vakaviin haasteisiin ja kriisien hallintaan. Kuitenkin kriisiretoriikkaa on käytetty myös omien tavoitteiden edistämiseen. Samalla julkisesta keskustelusta ovat puuttuneet moniäänisyys ja vaihtoehdot.

Tämä tyyppinen keskustelu todennäköisesti vain vähentää kansalaisten itsevarmuutta sekä käsitystä siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi. Moniäänisyyden kasvattamisen lisäksi olisikin toivottavaa, että julkisessa keskustelussa esiintyisi enemmän visioita ja tavoiteltavia tulevaisuuskuvia.

Tulevaisuus ei ole dystopia tai utopia

Suurin toivottomuutta ja pelkoa tulevaisuudesta aiheuttava seikka on se, ettei tulevaisuutta ole olemassa. Voimme vain ennakoida sitä. Ennakointi on se muoto, jonka tulevaisuus saa nykyisyydessä. Yleisesti ottaen ihmiset pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta erilaisten, ennalta määrättyjen ja usein vastakohtaisten kehysten kautta. On mahdollista, että tällöin tulevaisuuden muoto muodostuukin vain yksinkertaiseksi ja väistämättömäksi dystopiaksi.

Todellisuudessa mikään tulevaisuuden ennakoitu skenaario tai kehys ei ole täysin oikea; ne eivät toteudu täydellisinä. Ne yksinkertaistavat sitä, mikä on paitsi todennäköistä, myös mahdollista tulevaisuudessa. Mikäli ennakoinnin apuna toimivia kehyksiä on vähän ja ne edustavat vain tiettyjä näkökulmia, ne supistavat huomisen valtavan monimutkaisuuden ja epävarmuuden sekä nykyhetken suuren potentiaalin yksinkertaisiksi, rajoitetuiksi kuviksi. Se, mitä tulevaisuudessa todella tapahtuu, saattaa sisältää joitakin näiden ennakoitujen tulevaisuuksien tuntomerkkejä, mutta se ei varmasti ole täysin samaa kuin esitetään.

Tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua.

Mahdollisten tulevaisuuksien – läheisten tai kaukaisten – ei tulisi pelkistyä vain utopioiksi tai dystopioiksi. Pikemminkin tulisi kuvitella mahdollisimman monta mahdollista tulevaisuutta ja keskustella näistä visioista. Tämä voi johtaa oivallukseen, että tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua sekä vähentää lamaannusta ja tulevaisuuskuvien kehittämää pelkoa tai vihaa.

Vastaavan päätoimittajan uudenvuoden toiveena on tilanne, jossa aiempaa useampi osallistuisi Suomen tulevaisuudesta keskusteluun ja sen muokkaamiseen demokraattisin keinoin. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin vain talouskasvun tai kuluttamisen lähitulevaisuuden näkymät.

Haluan toivottaa kaikille Politiikasta -lehden lukijoille demokraattisesti optimistista ja visiorikasta uutta vuotta 2026!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Edoardo Bortoli / Unsplash

Julkaisu Demokratia edellyttää toiveikkuutta – mutta voi myös lisätä sitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuotta 2024 oli etukäteen kuvailtu demokratian kohtalonvuodeksi. Merkittäviä vaalikamppailuja käytiin ympäri maailmaa. Monin paikoin vastakkain vaikuttivat olevan moniäänisyyden ja yhdenvertaisuuden kaltaiset liberaalin demokratian periaatteet sekä populistinen ja nostalginen – ja jopa autoritaarisuuden kanssa flirttaileva – vahvan johtajan kaipuu.

Tätä lukiessamme emme voi vielä arvioida viime vuoden vaalikamppailujen vaikutusta demokratian nykytilaan tai tulevaisuuteen. Voimme vain arvailla oliko vuosi lopulta vain tavanomaista jatkumoa jo vuosia jatkuneessa demokraattisuuden heikentymisen ja autoritaarisuuden nousun kehityksessä vai jotain merkityksellisempää tai enteellisempää. Yksittäisistä vaalituloksista riippumatta demokratia tai demokraattisuus tuskin katoavat maailmasta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että demokraattisuuden – kuten yhteiskunnat ylipäätään – ovat alati kiihtyvässä muutoksessa.

Modernit demokratiat eivät ole valmiita, saati pysyviä järjestelmiä. Kukaan ei keksinyt demokratiaa, eikä sen kehitystä tulisi kuvitella lineaarisena suorana tuhansien vuosien takaa kohti nykypäivän päätepistettä. Demokraattisuuteen liitettäviä arvoja, periaatteita ja toimintoja syntyi eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Yhtäällä ne kuihtuivat samalla kun toisaalla ne kukoistivat ja kehittyivät.

Nykyisin tuntemamme demokratiat ovatkin muotoutuneet lukemattomien yhteen kytkeytyneiden tai toisiinsa liittymättömien kehityskulkujen ja tapahtumien sekä tarkoituksellisten valintojen ja tahattomien sattumusten seurauksena vuosituhansien saatossa. Niiden kehitys tapahtui – ja tapahtuu yhä – suhteessa aikaan; kunkin ajanjakson tieteelliseen, taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen, sosiaaliseen turbulenssiin sekä kulttuurin, taiteen ja uskomusten vaikutuksiin.

Kehkeytyvä demokratia ja muotoutuvat toiminnot

Sana demokratia tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa kansan valtaa (demos = kansa, kratia = valta). Siksi on omalla tavallaan luonnollista, että demokratian synty johdetaan usein antiikin Kreikan kaupunkivaltioihin ja tästä alkanut kehitys nähdään johtaneen nykyisiin moderneihin demokratioihin. Tämä kertomus, joka kehittyi valistuksen aikana oletettavasti vastapainona edeltäviä vuosisatoja hallinneelle paavilliselle opille, on kuitenkin vahva yksinkertaistus – ja osin myös täysin virheellinen.

Demokraattisia toimintoja muistuttavia tapoja oli olemassa jo aikaisemmin. Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin. Tästä taipumuksesta kehkeytyneitä demokraattisia toimintoja ovat esimerkiksi yhteen kokoontuminen ja yhteisistä asioista keskusteleminen.

Jo noin 3000-vuotta eaa. muinaisen Syyria-Mesopotamian alueen kaupunkivaltioissa, kuten Larsa, Mari, Nabada, Nippur, Tuttul, Ur ja Babylon, kokoontui tietäjien ja kaupunkilaisten kokous, jolta kuninkaan tuli esimerkiksi sodan ja rauhan asioissa pyytää päätökselleen suostumus. Vaikka kokousten tarkoitus olikin pääosin vain neuvoa ja neuvotella, tanskalainen historioitsija Thorkild Jacobsen kutsui tätä hallintoa ”primitiiviseksi demokratiaksi”.

Kokoontumisen ja keskustelemisen traditiot levisivät antiikin Kreikan alueelle todennäköisesti foinikialaisten kauppiaiden mukana. Muun muassa Ateenassa näistä muotoutui koko kaupunkivaltion toimintaa hallinnoiva kokous, ekklesia, jolla oli omat tarkkaan säädetyt ja määritellyt toimintatapansa ja sääntönsä. Kansalaiskokouksella oli kyky määrittää oma asialistansa, muodostaa ja punnita eri kantoja keskustelemalla sekä tehdä päätöksiä. Edustajien puuttuminen korosti ateenalaisen demokratian suoraa luonnetta.

Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin.

On ilmeistä, että nämä tavat vaikuttivat erilaisiin hallintomuotoihin Välimeren alueella. Kuitenkin vastaavanlaisia toimintatapoja kehkeytyi myöhemmin myös alueilla, jotka olivat todennäköisesti eristäytyneitä antiikin vaikutteilta. Vuotuiset kokoontumiset ja neuvottelut olivat tavanomaisia: esimerkiksi druidien kokoontumiset nykyisen Ranskan alueella noin 50 jaa. alkaen, ”saaren johtavien miesten kokous” Feis of Tara Irlannissa 500-luvulle asti, viikinkien kokous al-thing tai alping nykyisessä Islannissa ja Färsaarilla 900- ja 1000-luvuilla tai kaupunkikokoukset Landsgemeinde Sveitsin alueen kantoneissa.

Kokoontuminen ja keskustelu antoivat pohjan muiden toimintojen tarpeelle ja kehitykselle. Ateenalaiset valitsivat vastuuhenkilöt ja viranhaltijat usein arvalla, sillä äänestämistä pidettiin oligarkkisena menetelmänä. Arpominen heijasteli useita ateenalaisille keskeisiä demokraattisia arvoja, kuten virkojen kierto, tasa-arvo ja politiikan ammattimaistumiseen liittyvä epäluulo.

Arpominen säilyi keskeisenä toimintona mm. renessanssiajan Italian kaupunkivaltioiden sekä Sveitsin kantoneiden hallinnossa, vaikuttaen merkittävästi muun muassa tasavaltalaisuuden ihanteen kehitykseen. Nykypäivänä sen rooli demokratioissa on rajallinen, mutta sitä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltojen valamiehistön sekä eri demokraattisten innovaatioiden osallistujien valinnassa.

Ateenassa ehdokkaiden asettaminen ja sopivan viranomaisen löytäminen heidän joukostaan ehdottoman enemmistön tuen perusteella kehitettiin vain tiettyjen, hyvin rajattua osaamista vaativia, tehtävien täyttöä varten. Äänestämällä valittiin esimerkiksi sotapäälliköitä ja laivojen kapteeneita. Äänestäminen yleistyi ja lujittui osaksi hallintoa erityisesti Rooman tasavallan, keisarillisen Rooman sekä paavinvallan kausina. Erilaisten virkojen, kuten konsulien tai piispojen, valintatilanteita varten kehittyi perinteisen enemmistöäänestyksen rinnalle uusia menetelmiä, esimerkiksi preferenssiäänestys ja pluraliteettisääntö.

Kesti kuitenkin kauan ennen kuin äänestäminen alettiin liittää erottamattomasti edustamiseen. Johtajien valitsemisen ja virkojen täyttämisen käytännöistä on nimittäin vielä pitkä matka siihen demokraattiseen arvoon, jonka mukaan johtajien tai lainsäätäjien tulisi edustaa kansaa.   

Kilpailullisen demokratian synty

Kuten demokratian kehitys ylipäätään, säännöllisiin vaaleihin sekä edustukseen perustuvan vaalidemokratian alku oli monimutkainen ja monipolvinen. Kuitenkaan kyseessä tuskin oli suora kehitys kansallisvaltion synnystä tai Amerikan vallankumouksesta. Britit eivät myöskään lahjoittaneet maailmalle parlamentteja, kuten toisinaan on kuultu ehdotettavan. Parlamentti-nimitystä alettiin toki käyttämään Englannissa n. 1230-luvulla – sanan taustalla on ranskan kielen sana parler (= puhua, keskustella).

Politiikan tutkimuksen professori John Keane kirjoittaa The Shortest History of Democracy -teoksessa, että ensimmäiset merkit parlamenteista ja edustajista ovat havaittavissa lähes tuhat vuotta sitten. UNESCOn mukaan vanhin todiste eräänlaisesta parlamentista on Decreta de León, joka kuvaa eri säätyjen edustusta 1100-luvun lopun Pohjois-Espanjassa.

Vastaavanlaisia sopimuksia ja menettelyitä kehittyi vähitellen muualla Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, mistä ne pakolla levitettiin myös muualle. Maailman vanhin yhä toiminnassa oleva parlamentti on tiettävästi House of Burgesses, vuonna 1619 perustettu Virginian siirtokunnan parlamentin alahuone, joka muodostaa nykyään osavaltion edustajainhuoneen Yhdysvalloissa.

Ensimmäiset viralliset vaalit kansallisella tasolla järjestettiin vuosina 1788–1789 Yhdysvalloissa, jolloin maalle valittiin presidentti, varapresidentti, senaattori ja edustajainhuoneen jäsenet äänestämällä. Miksi äänestäminen vakiintui edustajien valitsemisen tavaksi arpomisen sijaan – pidettiinhän äänestämistä ennemmin keskiaikaisena, kirkollisena ja feodaalisena perinteenä; arpomista puolestaan tasavaltalaisena menetelmänä? Esimerkiksi professori Bernard Manin esittää teoksessa The Principles of Representative Government, etteivät 1600–1700 luvun poliittiset ajattelijat enää pitäneet päättäjien valintaa arpomalla yhteensopivana hallittavien suostumuksen periaatteen kanssa.

Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.

Äänestämisen suosimiselle on esitetty myös vähemmän ylevä syy. Kirjassa Crises of Democracy professori Adam Przeworski väittää, että eliitit rakensivat alun perin edustuksellisen demokratian eliittejä varten. Tarkoitus oli suojella järjestelmää ”köyhältä, tietämättömältä ja lukutaidottomalta massalta” sekä turvata taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti etuoikeutettujen asema hallinnossa. Arpominen olisi mahdollistanut ehdolle asettumisen ja päättävät asemat kaikille. Äänestäminen puolestaan hillitsi massojen vaikutusvaltaa vaalien välillä ja mahdollisti ehdolle asettumisen kontrolloinnin, ollen samalla yhteensopiva edustuksellisuuden perimmäisten periaatteiden kanssa.

Käänteentekevä hetki demokratialle oli, kun ensimmäisen kerran valta vaihtui äänestämällä vuonna 1801 Yhdysvalloissa, jolloin istuva presidentti, John Adams, hävisi presidentinvaalit kilpailijalleen Thomas Jeffersonille. Jälkikäteen ajateltuna on varmasti ollut aikalaisille hämmästyttävää nähdä, kuinka valtion johtaja astuu vapaaehtoisesti syrjään ilman verenvuodatusta ja ojentaa vallan kovimmalle kilpailijalleen.

Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien kirjo kasvaa

Vaalikilpailu kehittyi vähitellen yhdeksi edustuksellisen demokratian keskeisemmäksi elementiksi. Vaalisalaisuus (Australian ballot) eli äänestäjän oikeus antaa äänensä siten, ettei kukaan tiedä miten hän äänesti, otettiin ensimmäisen kerran systemaattisesti käyttöön Victorian, Tasmanian ja Etelä-Australian siirtokunnissa vuonna 1856. Eliitti vastusti pitkään yleistä äänioikeutta, mutta vastustus murtui lopulta asteittain. Ensin hälveni sosiaaliseen luokkaan ja koulutustasoon perustuva vastustus, seuraavaksi sukupuoleen liittyvä vastarinta. Pisimpään säilyi etniseen taustaan perustuva ulossulkeminen.

Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät. Vaaliuurnilla käymisen ohella kansalaiset saattoivat yhä monipuolisemmin jakaa näkemyksensä esimerkiksi mielenosoituksissa, kulutuskäyttäytymisellä tai kirjoittamalla lehtiin ja kommenttipalstoille.

Entä mitä tapahtui suoralle demokratialle? Antiikin Ateenan kaltaisia, pääosin kansalaisten suoriin vaikutusmahdollisuuksiin perustuvia demokraattisia yhteisöjä, ei ole vastaavassa mittakaavassa ollut olemassa roomalaisten hävitettyä Korintin ja vallattua koko nykyisen Kreikan alueen vuonna 146 eaa. Kuitenkin erilaiset demokraattiset hallinnot ovat jo vuosisatoja sisällyttäneet erilaisia suoran demokratian toimintoja institutionaaliseen kokonaisuuteensa.

Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät.

Kansanäänestysten juuret ovat paikallistasolla nykyisen Sveitsin alueen kylissä. Tiettävästi kaupunkilaiset äänestivät ensimmäisen kerran politiikkatoimesta kantonissa nimeltä Schwyz vuonna 1294 ja ensimmäisiä kansanäänestyksiä järjestettiin 1400-luvulla eri kantoneissa.

Kansallisella tasolla ensimmäinen kansanäänestys järjestettiin kuitenkin Suuren vallankumouksen jälkeen Ranskassa vuonna 1793, jolloin hyväksyttiin uusi perustuslaki. Sveitsissä vuodesta 1848 lähtien perustuslakiin tulevat muutokset ja lisäykset on pitänyt hyväksyä sitovassa kansanäänestyksessä. Amerikkalainen vahva suoran demokratian perinne kehittyi erityisesti vuosina 1898–1918, jolloin suuressa osassa osavaltioita otettiin käyttöön erilaisia anomus-, aloite- sekä kansanäänestyskäytäntöjä.

Suoran demokratian toiminnot ovat yleistyneet monissa valtioissa eri hallinnon tasoilla, erityisesti 1970-luvulta alkaen. Samalla edustuksellisten demokratioiden osallistumismahdollisuuksien kirjoa ovat monipuolistaneet erilaiset demokraattiset innovaatiot, kuten kansalaiskokoukset ja muut kansalaiskeskustelut, osallistuva budjetointi ja erilaiset digitaaliset vaihtoehdot.

Demokratian haasteista toiveikkuuteen

Demokratian ja demokraattisuuden historiallisen sattumanvaraisuuden ja niihin liitettyjen toimintojen suosion vaihtelun tunnustaminen ei tarkoita käsitteen venyttämistä tai sen keskeisten periaatteiden sumentamista. Päinvastoin, se auttaa meitä ymmärtämään, ettei demokratian tulevaisuus ole kiinni yksittäisistä vaalituloksista, keskinkertaisista johtajista tai itsevaltaisia taipumuksia mahdollisesti omaavista pyrkyreistä, vaan järjestelmän kyvykkyydestä sopeutua ja kestää aikaa.

Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto, jonka legitimiteetti tai säilyvyys – toisin kuin autokratian – ei perustu kiinteisiin ja muuttumattomiin sääntöihin, normeihin tai instituutioihin, saati muun yhteiskunnallisen tai kulttuurisen kehityksen hallitsemiseen ja opposition tukahduttamiseen.

Siten, vaikka demokratiaa koettelevatkin vaikeudet, sen voidaan olettaa mukautuvan kunkin aikakauden haasteisiin muita hallintomuotoja paremmin. Esimerkiksi teknologinen kehitys ei säästä yhtäkään hallintomuotoa, vaan siihen on sopeuduttava. Viime vuosina on demokratiankin viitekehyksessä keskustelut paljon muun muassa tekoälyn kehityksestä – sen tuomista mahdollisuuksista ja siihen liittyvistä uhkakuvista. Pelkona on ollut, että tekoälyn kehittyminen johtaa yhä laajamittaisempaan väärän informaation levittämiseen, väärennöksiin, harhaanjohtamiseen sekä polarisaatioon.

Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto.

Näistä perustelluista huolista riippumatta, tekoäly tarjoaa demokraattiselle hallinnolle myös mahdollisuuksia, joista muut hallintotavat eivät nauti. Politiikan tutkimuksen professori Hélène Landemore esittää, että tekoäly voi parantaa poliitikkojen mahdollisuuksia hyödyntää kansalaisten ja eturyhmien kuulemisista, koska erilaiset kielimallit ovat jo tällä hetkellä erittäin hyviä toisistaan poikkeavien näkökantojen summaamisessa. Tämä edistää sekä yhteistä tahdonmuodostusta, eri intressien yhteensovittamista sekä responsiivisempaa hallintoa. Esimerkki tämän tyyppisestä digitaalisesta innovaatiosta on erityisesti Taiwanissa politiikkaan suuresti vaikuttanut Polis, jota on hyödynnetty jo muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Singaporessa ja Filippiineillä – ja joka on rantautunut Suomeenkin.

Filosofi Daniel Innerarity puolestaan korostaa tekoälyn mahdollisuuksia globaalissa demokratiassa ja muistuttaa sen potentiaalia kansalaisten osallistumisen, politiikkatoimien arvioinnin sekä poliitikkojen tilivelvollisuuden näkökulmasta. Näistä hyödyistä nauttiminen on kuitenkin mahdollista vain, mikäli niiden hallinta ja valvonta suoritetaan demokraattisten normien mukaisesti: yhdenvertaisesti, avoimesti ja moniäänisesti.

Ainoa demokraattinen varmuus, joka meillä tänään on, on luultavasti se, että tulevaisuuden demokratia on väistämättä hyvin erilaista kuin mennyt. Haluan toivottaa kaikille Politiikasta-lehden lukijoille oikein toiveikasta uutta vuotta 2025!

Dosentti, VTT Mikko Leino toimii erikoistutkijana Turun yliopistossa ja on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Josh Boot / Unsplash

Julkaisu Demokratia kehkeytyy ja muovautuu myös vuonna 2025 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikasta-lehti tekee vaikuttavaa ja vastavuoroista tiedeviestintää. Se kokee roolikseen esiintyä tulkkina asiantuntijoiden sekä laajemman yleisön välisessä vuorovaikutuksessa. Tavoitteena on yhtäältä tutkimuksen vaikuttavuuden parantaminen, mutta toisaalta myös kansalaispätevyyteen ja demokratiakasvatukseen liittyvät kehittämistehtävät.

Ollakseen vaikuttavaa tulee tiedeviestinnän olla paikoin myös kohdennettua. Sama viesti yksittäisessä muodossa ei välity samaa välinettä käyttäen kaikille. Samalla kun yksi väline ja muoto voi tavoittaa tietyt yleisöt, osa jää siitä kokonaan paitsi. Erityisesti herkästi syrjään jäävien ryhmien tavoittamiseen on kiinnitettävä yhä enemmän huomiota.

Politiikasta on jo pitkään viestinyt tutkimuksesta monipuolisilla välineillä ja menettelytavoilla. Kuitenkin demokratian tila maailmalla on heikkenemässä samalla kun suomalaista yhteiskuntaa kohtaavat erilaiset mahdollisuuksiin, kykyihin sekä näkemyksiin liittyvät eriytymiskehitykset. Kuinka tiedeviestintä kykenee kehittymään ja ylläpitämään merkityksellisyytensä sekä vaikuttavuutensa? Politiikasta katsoo, että moniäänisellä, tietoon perustuvalla ja vaihtelevin keinoin toteutetulla tiedeviestinnällä se pystyy osaltaan rakentamaan ja ylläpitämään laadukasta ja vastavuoroista julkista keskustelua Suomessa.

Demokratia on heikentymässä

Demokratian tilan mittaamiseen maailmassa on kehitetty erilaisia asteikkoja. Göteborgin yliopiston johtama Varieties of democracy -projekti (V-DEM) hyödyntää laajaa ja monipuolista mittausasteikkoa demokraattisuuden maailmanlaajuiseen ja vertailukelpoiseen tarkasteluun. Projektin viime vuosien raportit kertovat karua kuvaa demokratioiden ja demokraattisuuden kehityksestä maailmassa.

Demokratisoitumisen huipulla 2000-luvun alussa yli puolet maailman väestöstä asui demokraattisesti hallituissa valtioissa – tällä hetkellä osuus on alle 30 prosenttia. Kohti autokraattista eli yksinvaltaista hallintoa kehittyvien maiden määrä on huipussaan samalla kun vain runsaat toistakymmentä valtiota demokratisoituu.

Maailmanlaajuinen kehitys näyttää edenneen demokratioiden kriisistä autokraattisuuden – ja usein myös autoritaarisuuden – vahvistumiseksi. Tämä 2010-luvulla alkanut ja viime vuosina kiihtynyt kehitys on johtanut siihen, että edeltävinä vuosikymmeninä aikaansaadut demokraattisuuden kehityskulut ovat pyyhkiytyneet pois. Globaalisti demokratia onkin projektin mittareilla mitattuna samalla tasolla kuin vuonna 1986 – ja alueellisesti tilanne on paikoin jopa heikompi.

Herkässä ja keskinäisriippuvaisessa maailmassa kehitys tarkoittaa muun muassa, että demokratiat ovat entistä riippuvaisempia autokraattisista valtioista kauppakumppaneina; samalla yksin- ja harvainvaltaisten valtioiden välinen kauppa kasvaa. Autoritaaristen ja demokratiaa halveksuvien äänien yleisyys ja painoarvo kasvavat myös kansainvälisissä organisaatioissa.

Ajantasainen, poliittisesti sitoutumaton ja moniääninen tieto politiikan agendalla olevista asiakysymyksistä sekä itse suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä on edellytys toimivan julkisen keskustelun rakentumiseksi.

Huomionarvoista on, että demokraattisten normien koettelu ja arvostuksen heikkeneminen koskettaa myös vakiintuneita demokratioita. Näissä valtioissa viime vuosikymmeninä on havaittu erityisesti laskua yhteiskuntien sananvapautta ja deliberatiivisuutta mittaavissa lukemissa. Lasku liittyy erilaisiin ilmiöihin, mukaan lukien vihapuheeseen, vapaan tiedonvälityksen rajoittamiseen, polarisaatioon, yhteistyön ja kompromissien mahdollisuuden laiminlyömiseen sekä opposition kunnioittamisen vähentymiseen – ja siten sen vasta-argumenttien arvon kyseenalaistamiseen tai jopa toimintamahdollisuuksien kaventamiseen.

Yhteistä ilmiöille on kuitenkin niiden kytkeytyminen julkiseen keskusteluun; tuntuu, että halu ja kyvykkyys vastavuoroiseen ja toisia kunnioittavaan argumentointiin sekä moniäänisyyden vaalimiseen puuttuvat.

Demokratian ominaisuus on, että periaatteessa se mahdollistaa itsensä horjuttamisen ja jopa tuhoamisen demokraattisia menettelytapoja hyväksikäyttäen. Moni yksinvaltias onkin noussut ensin valtaan demokraattisten prosessien kautta. Siksi vallassa olevien haluun ja kyvykkyyteen vastavuoroiseen ja toisia kunnioittavaan argumentointiin sekä moniäänisyyden vaalintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Haasteet koskettavat myös suomalaista demokratiaa

Suomi kuuluu niiden harvojen valtioiden joukkoon, jotka ovat koko olemassaolonsa ajan olleet demokratioita. Demokratia on siten monille erottamaton osa itsenäisyyttä ja saattaa olla vaikeaa kuvitella toisenlaista, autokraattista, mutta itsenäistä Suomea. Suomi ei kuitenkaan ole immuuni muun maailman kehityskuluille.

Suomessakin on viime aikoina syystä kannettu huolta poliittisen osallistumisen eriytymisestä, mielipiteiden sekä tuntemusten polarisaatiosta ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymisestä. Samalla kun poliittiset asiakysymykset ja päätöksentekoprosessit ovat monimutkaistuneet, kansalaisten poliittinen lukutaito ei ole kehittynyt yhtä nopeasti.

Monille demokraattisten prosessien kulku ja päätösten takana vaikuttavat tekijät jäävät hämäriksi, jolloin yksilön voi olla entistä vaikeampi hyväksyä niitä politiikkatoimia, joita demokraattinen järjestelmä tuottaa. Paikoin ongelmat ovat aiheuttaneet jopa demokraattisten prosessien kyseenalaistamista ja niiden arvostuksen madaltumista.

Ajantasainen, poliittisesti sitoutumaton ja moniääninen tieto politiikan agendalla olevista asiakysymyksistä sekä itse suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä on edellytys toimivan julkisen keskustelun rakentumiseksi. Keskustelun laadun ylläpito puolestaan vaatii tietojen ja asenteiden jatkuvaa päivittämistä.  

Politiikasta-lehti jatkaa toimintansa monipuolistamista

Politiikasta-lehti toimii tänäkin vuonna yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alustana, joka tarjoaa laadukasta, riippumatonta ja moniäänistä yhteiskunta-analyysia. Demokratiaa murentavia kehityskulkuja voidaan havaita myös Suomessa. Verkkolehtemme pyrkii toiminnassaan huomioimaan erilaiset yhteiskunnalliset eriytymiskehitykset sekä auttamaan uusien lukijakuntien hakeutumista tutkitun tiedon pariin.

Koneen säätiön sekä Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämillä apurahoilla lehti pystyy sekä vakiinnuttamaan että kehittämään toimintojaan. Politiikasta-lehden ydintoiminnan muodostavat tänäkin vuonna tutkimukseen perustuvat yleistajuiset analyysit, laajat juttusarjat ja erilaiset artikkelit. Kaikkiaan lehdessämme tullaan julkaisemaan tänäkin vuonna yli sata laajalle yleisölle suunnattua yhteiskuntatieteellistä tutkimusta käsittelevää artikkelia. Samalla lehden arkistosta löytyy tietoa lukemattomista erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Uutena avauksena Politiikasta-lehdessä aloitimme viime vuonna selkokieliset politiikan aiheita käsittelevät artikkelit ensimmäisenä tiede- ja tutkimusverkkolehtenä Suomessa. Politiikasta selkokielellä -sarja jatkuu myös tänä vuonna. Politiikasta kehittää sekä laajentaa myös Kysy politiikasta -artikkelisarjaa, jossa tutkijat vastaavat lukijoiden esittämiin kysymyksiin yhteiskunnallisista aiheista. Näitä artikkeleita julkaistaan myös selkokielisinä versioina.

Politiikasta-lehden ydintoiminnan muodostavat tänäkin vuonna tutkimukseen perustuvat yleistajuiset analyysit, laajat juttusarjat ja erilaiset artikkelit.

Lisäksi jatkamme erilaisten keskustelutilaisuuksien sekä tutkijoiden kouluvierailujen järjestämistä sekä koordinointia. Kahdesti vuodessa haettavissa Politiikasta kouluissa -vierailuissa yläkouluilla ja toisen asteen oppilaitoksilla on mahdollisuus saada yhteiskunnallisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin perehtynyt tutkija vierailulle omaan kouluunsa.

Kouluvierailut laajentuvat ammattikouluihin ja -opistoihin keväästä 2024 alkaen ja haku niihin on käynnissä. Ammattikoulujen yleissivistävien opintojen osuuden kaventuessa mahdollisuuksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin perehtymiseen on vähemmän. Kysymys on paitsi yhdenvertaisuudesta, mutta myös yhteiskunnallisen kansalaistaitojen ja poliittisen lukutaidon kehittymisestä sekä erilaisten eriytymiskehitysten hillitsemisestä.

Politiikasta taidetta -sarja sijoittuu tieteen ja taiteen rajapintaan. Sarja lähestyy politiikan kysymyksiä taiteen keinoin ja tuo taiteilijoita mukaan yhteistyöhön yleistajuisen tiedejulkaisemisen kanssa.

Osana monialaista ja moniäänistä tiedeviestintää Politiikasta tuottaa myös podcasteja: Tarjoamme niin ikään myös julkaistuja artikkeleita äänitallenteiksi luettuina. Tällä hetkellä erilaisista aiheista tehtyjä Politiikasta-podcasteja on julkaistu jo kymmeniä.

Päätoimittajan toiveet uudelle vuodelle 2024

Time-lehti kuvaa vuotta 2024 demokratian kohtalon vuodeksi – joko se kestää siihen järjestelmien sisältä kohdistuvat paineet tai murtuu niiden voimasta. Tänä vuonna tiukkoja presidentinvaaleja käydään monissa maissa, kuten Intia ja Yhdysvallat, joissa demokratian kehitys ei ole viime vuosina ollut myönteistä.

Vaikka Suomessa presidentinvaaleihin ei oletettavasti liity saman tasoisia panoksia, vastuu suomalaisen demokratian ylläpitämisestä ja kehittämisestä kuuluu kaikille. Ottaen huomion suomalaisen demokratian vuosikymmenten menestyksen, ensisijainen velka ja velvollisuus tämän päivän aikuisilla sekä menneitä että tulevia sukupolvia kohtaan on tämän yhteiskuntajärjestelmän puolustaminen.

Tiedeviestinnässä tämä tarkoittaa uusien yleisöjen mukaan ottamista sekä entistä parempaa lukijoiden monimuotoisuuden tunnistamista. Kehitämme jatkuvasti uusia keinoja viestiä yhteiskunnallisista kysymyksistä uusilla ja entistä monipuolisemmilla välineillä. Samalla Politiikasta-toiminnan kivijalkojen, kuten esimerkiksi tutkimusperustaisuuden, ajankohtaisuuden sekä riippumattomuuden vaaliminen jatkuu.   

Päätoimittajana toivon vuodelle 2024 aiempaa kärsivällisempää, asiakeskeisempää ja vaihtoehtorikkaampaa julkista keskustelua, jossa on tilaa lukuisille erilaisille äänille.

Isossa kuvassa tähtäimenä on julkisen keskustelun laadun kehittäminen sekä suomalaisen demokratian puolustaminen. Jokainen voi pieneltä osaltaan vaikuttaa siihen, millaiseksi julkinen keskustelu tänä vuonna rakentuu. Päätoimittajana toivon vuodelle 2024 aiempaa kärsivällisempää, asiakeskeisempää ja vaihtoehtorikkaampaa julkista keskustelua, jossa on tilaa lukuisille erilaisille äänille.

Perustellaan omat näkemyksemme totuudenmukaisesti ja suoraselkäisesti, mutta ollaan avoimia muuttamaan kantaamme, mikäli muiden perustelut vakuuttavat meidät. Pyritään kehittämään julkista keskustelua, joka vaalii myös demokratiaa ylläpitäviä tunteita, kuten toiveikkuutta ja myötätuntoa, ei vain sitä murentavia tuntemuksia, kuten vihaa ja katkeruutta.

Ollaan reilusti erimielisiä yhteiskunnallisista kiistakysymyksistä, muttei kyseenalaisteta vastapuoleksi mieltämiemme oikeutta esittää näkemyksiään. Muistetaan, että toisella tavoin ajattelevia ja poliittista vastapuolta ei tule ainoastaan suvaita, vaan opposition olemassaolo ja julkisen keskustelun moniäänisyys ovat demokraattisen järjestelmän oikeutuksen perusta. Turvataan mahdollisuudet ja kyvyt tavoitella muutosta ja aloittaa jotain uutta kaikille.

Oikein hyvää uutta vuotta 2024!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelikuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Politiikasta 2024 – Ajantasaista ja moniäänistä tiedeviestintää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.