Akateeminen tutkimus perustuu käsitteelliseen ajatteluun, jolla maailmaa pyritään tulkitsemaan ja selittämään. Tieteenalojen sisällä ja välillä käsitteistä käydään toisinaan kiivasta keskustelua. Toraisakin dialogi vaatii yhteisesti jaetun käsitteistön.

Talous- ja yhteiskuntatieteellistä keskustelua seuraavalle muodostuu nopeasti käsitys uusliberalismin käsitteen latautuneisuudesta. Käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia. Asiallisen keskustelun sijaan voimakkaat affektit johdattavat keskustelijoita omiin poteroihinsa.

Uusliberalismin käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia.

Uusliberalismin käsitteen affektiivisuus ilmenee myös Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin dialogimuotoisessa teoksessa Keskusteluja taloudesta. Puheenvuorossaan Vartiainen jopa vihjailee, että ekonomisteilla olisi yhteinen – salaseurassa sovittu – intressi välttää koko ”höhlää termiä”. Omasta suhteestaan uusliberalismin käsitteeseen Vartiainen kirjoittaa seuraavasti:

”’Uusliberalismistakin’ voidaan ehkä kirjoittaa jotakin kiinnostavaa, jos markkinavetoisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan piirteitä ja kehityskulkuja yritetään systematisoida ja ymmärtää. Jos taas hengenharjoituksen lähtökohtana on kysymys ’mitä uusliberalismi on’, minä käännän katseeni muualle, ja samoin silloin, jos jokin reformiehdotus torjutaan vain siksi, että sitä pidetään uusliberalismina.”

Uusliberalismin käsitettä pohdiskellessaan Vartiainen on tapansa mukaan provokatiivinen. Vartiaisen vuodatus kuitenkin johdattelee lukijaa pohtimaan sitä, miten dialogia tieteiden välillä voi käydä, mikäli toinen osapuoli on jo etukäteen päättänyt, ettei pidä toisen käsitteistä.

Tämän kaltaista käsitteellistä valikointia voi nimittää vallankäytöksi.

Uusliberalismi on pulmallinen käsite

Uusliberalismin käsitteen kritiikkiin on helppo yhtyä. Uusliberalismi on löperö käsite, joka on kaikkialla ja ei missään. Toisinaan uusliberalismiksi kuvataan kaikkia (työ)elämän pieniä ja suuria kurjuuksia 1980-luvulta eteenpäin – ikään kuin niiden taustalla olisi vain yksi tekijä.

Itse tuskailin uusliberalismin käsitteen kanssa tehdessäni väitöskirjaa työn rationalisoinnin historiallisista jatkumoista. Argumenttini voi kenties sijoittaa uusliberalismikeskustelun kehykseen, mutta tein tietoisen päätöksen muunlaisten käsitteiden käytöstä. Yksi syy valintoihini oli se, että uusliberalismi vaikutti liian deterministiseltä tulkinnalta yksilöiden toiminnan motiiveista.

Erityisesti minua häiritsi se, että uusliberalismin käsite sisältää usein oletuksen kontrolloivasta pedagogisesta viestistä, jonka kaikki nappaavat samalla tavalla. Tällainen oletus vapauttaa yksilöt pohtimasta omia motiivejaan ja toimintaansa.

Pohdin vapauden ja hallinnan välistä suhdetta erityisesti yliopistoreformeissa, jotka tulkitaan usein uusliberaaleiksi eli ylhäältä ohjatuiksi ja pakottaviksi. On kiistatonta, että reformit ovat ylhäältä ohjattuja. Haluan silti ajatella, että reformien keskellä toimivilla subjekteilla on jossakin määrin mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi siihen, paljonko he ruokkivat omalla toiminnallaan kilpailullista työkulttuuria.’

Uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla.

Lisäksi uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla. Oikea vastaus kysymykseen ei liene se, että reformeja ei tulisi lainkaan kritisoida.

Reformi-ideat ja käsitteet matkustelevat

Uusliberalismi on kimurantti käsite, mutta samalla se on yleisesti käytetty kansainvälisellä yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkimuksen kentällä. Tutkijan on muodostettava jonkinlainen suhde uusliberalismin käsitteeseen, mikäli hän mielii keskustella tai julkaista tällä areenalla.

Suomen Akatemiaa myöten tutkijoita kannustetaan voimakkaasti julkaisemaan kansainvälisissä huippulehdissä, joten käsitteiden käyttöön sisältyy myös tiedepoliittisia ulottuvuuksia.

Tiedepoliittiset seikat eivät muuta sitä, etteikö Yhdysvaltojen ja Britannian talouspoliittisten reformien tutkimukseen suunnattu käsite olisi ongelmallinen suomalaisessa kontekstissa. Silti on naiivia ajatella, että arvostetuimmat kansainväliset tieteelliset lehdet olisivat kiinnostuneita suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteistä.

Kansainvälistä keskustelua voi myös pitää perusteltuna, sillä tiedepolitiikan ohella talouspolitiikka ylittää kansalliset rajat. Suomalaiset reformi-ideat ovatkin pääosin tuontitavaraa. Näin uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.

Uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.

Tähän tapaan uusliberalismia ja kokeilukulttuuria tarkastelevat Jamie Peck ja Nik Theodore teoksessa Fast Policy: Experimental Statecraft at the Thresholds of Neoliberalism. Kirjoittajien mukaan oleellista ei ole kysyä mitä uusliberalismi on, vaan miten uusliberaalit ”hyvät käytännöt” toteutetaan paikallisesti. Uusliberalismi tulee siis paikantaa ja asettaa kontekstiin.

Tästä näkökulmasta tutkijat eivät välttämättä käytä uusliberalismin käsitettä paljastaakseen ekonomistien globaaleja salaliittoja vaan keskustellakseen muiden samantapaisia aiheita ja strategisia uudistuksia kriittisesti tarkastelevien tutkijoiden kanssa. Yhteyksien osoittaminen auttaa myös spekuloimaan niin utopististen kuin dystooppisten tulevaisuusskenaarioiden kanssa.

Neoliberalismista neuroliberalismiin

Uusliberalismin käsitteeseen kytkeytyvässä latautuneessa keskustelussa jää herkästi huomiotta se, että myös aihepiirin sisällä käydään kriittistä käsitteellistä keskustelua. Ymmärrettävästi tutkijoiden maltillinen käsitteellinen keskustelu ei ole suuren yleisön mielestä yhtä kiinnostavaa kuin kiivas Twitter-sanailu.

Törmäsin tovi sitten kiinnostavaan uusliberalismin käsitteeseen liittyvien pulmien pohdintaan teoksessa Neuroliberalism: Behavioural Government in the Twenty-First Century. Routledgen ”Economics in the real world” -sarjassa julkaistu teos on neurotieteiden, behaviorismin ja politiikan välisiä yhteyksiä tarkastelevien viiden tutkijan yleisesitys tuuppauspolitiikasta eli kansalaisten valintojen ohjaamisesta ilman suoria käskyjä.

Teoksen kirjoittajia motivoi uusliberalismin käsitteen päivittäminen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tällä he viittaavat aikaan, jolloin käyttäytymistaloustiede ja valtion perustamat ”tuuppausyksiköt” (nudge unit) saivat jalansijaa poliittisessa päätöksenteossa. Kirjoittajat pohtivat, millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia.

Millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia?

Kirjoittajat tarjoavat uusliberalismin tilalle käsitettä neuroliberalismi. Neuroliberalismi on kehys, jonka kautta tarkastellaan politiikkaa, jossa valtio käyttää neurotieteellisiä löydöksiä budjettivajeen paikkaamiseen ja ihmisten käyttäytymisen muokkaamiseen valinnanvapautta korostamalla.

Tuuppauspolitiikka perustuu ajatukseen, jonka mukaan kansalainen on rationaalisen toimijan sijaan Homer Simpson. Näin ollen kansalaista on jopa suotavaa ohjata oikeaan suuntaan sekä yleisen hyödyn että kansalaisen oman edun nimissä.

Paternalistinen tuuppaaminen asettaa politiikan tutkimuksen kummallisten kysymysten eteen. Kuinka paljon valtio saa optimoida kansalaisten ajattelua tai jopa heidän alitajuntaansa? Millainen paternalismi on suotavaa? Miten valtiolla on oikeus ohjailla kansalaisten käytöstä terveelliseen suuntaan kustannuksia säästääkseen?

Onko perustulo neuroliberalismia?

Käsitteenä neuroliberalismi sisältää sudenkuoppia, mutta se vaikuttaa lupaavalta esimerkiksi perustulokokeilun tulkintaan.

Perustulo on yhtäältä työttömien aktivointiin tähtäävä toimenpide. Toisaalta se on myös mahdollisesti hyvinvointia lisäävä ja voimavaroja vapauttava kokeilu. Hallituksen strategisessa ohjelmassa perustulokokeilu esitetään osana hyvinvoinnin ja valinnanvapauden lisäämistä.

Hallituksen strategista ohjelmaa voi lukea kuin piru raamattua, ja itselläni on kieltämättä tapana niin tehdä. Suhtaudun myös hyvin kriittisesti käyttäytymisperusteisiin valtiojohtoisiin satunnaiskokeisiin sekä kansalaisten behavioristis-neuropsykologiseen arviointiin.

Samaan aikaan toisaalla perustulokokeilu, kuten myös työttömien haastattelut ja heidän terveydentilansa tarkastelu, saavat osan kansalaisista nyökyttelemään myötämielisesti. Perustulokokeiluun liittyvä uutisointi on ollut pääsääntöisesti myönteistä ja jotkut kokeiluun osallistuneet ovat kokeneet kokeilun vapauttavan heidät orjamarkkinoilta.

Perustulokokeilun ohella kansalaiset suhtautuvat varsin positiivisesti terveysdatan keräämiseen ja mittaamiseen. Suomi on uutisten mukaan edelläkävijä työntekijöiden elämäntapojen tuuppaamisessa terveelliseen suuntaan.

Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi.

Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi. Kriittisiä näkökulmia joka tapauksessa tarvitaan, sillä näissä malleissa raja manipuloinnin ja vapauden välillä on hiuksenhieno ja herkästi ylitettävissä.

Neuroliberalismia tulisikin lähestyä avoimesti keskustellen ja tieteidenväliset rajat ylittäen. En spekuloi millaisia tunteita Neuroliberalism-teos ekonomisteissa herättää, mutta ainakin toinen Nudge–teoksen kirjoittajista, käyttäytymistaloustieteilijä Cass R. Sunstein, suosittelee sitä käyttäytymisperusteisesta poliittisesta ohjauksesta kiinnostuneille.

FT Mona Mannevuo työskentelee tutkijana Turun yliopistossa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Tällä hetkellä hän työstää monografiaa neurotieteiden ja työnjohto-oppien kytköksistä. Elokuusta alkaen hän toimii erikoistutkijana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -konsortiossa. 

Julkaisu Uusliberalismista neuroliberalismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kelan perustulokokeilu on herättänyt uteliaisuutta ja hämmennystä. New York Times hihkuu Suomen jakavan työttömille ilmaista rahaa.

Yle puolestaan tekee juttusarjaa onnekkaista perustulokokeiluun valitusta. Sarjan ensimmäisessä osassa yksi kokeiluun valituista toteaa huojentuneena vapautuneensa orjamarkkinoilta ja saaneensa kansalaisuutensa takaisin.

Perustulokokeiluun valittiin osallistujat arpomalla. Arpalipun sai, mikäli nosti Kelan työmarkkinatukea tai peruspäivärahaa ja osui ikähaarukkaan 25–58. Satunnaisotannan joukko oli 175 000 kansalaista, ja osallistujia valittiin 2 000.

Valitut muodostavat ryhmän, joka saa automaattisesti 560 euroa kuukaudessa vuosina 2017–2018. Kelan kokeilua leikkisästi esittelevässä videossa osallistumisesta kirjeen kotiin saanut kansalainen muuttuu murheellisesta onnelliseksi vapautuessaan kannustinloukusta.

https://www.youtube.com/watch?v=8xPAlEkT0kk

Hallitusohjelman mukaan perustulokokeilu edistää terveyttä ja hyvinvointia. Sen tarkoitus on opastaa työtöntä ottamaan vastuuta itsestään ja omasta elämästään. Kokeilussa työttömiä aktivoidaan voimavaroja vapauttamalla.

Perustulokokeilu on myös sosiaaliturvan uudistamista varten tehty taustatutkimus, jossa uteliaisuus kohdistuu tutkimuskohteiden käytökseen. Syntyykö yrityksiä? Vapautuvatko voimavarat? Jäävätkö ihmiset kotisohvalle vai lisääntyykö aktiivisuus?

Vastauksia kysymyksiin saadaan vertaamalla kokeiluun valittuja verrokkiryhmään, jolla ei tällä kertaa ollut onnea arpajaisissa.

Mentorivaltio

Perustulokokeilussa valtio on mentori, joka tukee ja mahdollistaa. Kumppanuus muodostuu sen jälkeen, kun arpalippu on osunut kohdalle. Kelan asiakkaat eivät saa päättää osallistuvatko kokeiluun, vaan osallistuminen on pakollista. Sekä osallistujat että verrokkiryhmä valitaan Kelan rekistereistä.

Perustulokokeiluun liittyvä tutkimus on tuore esimerkki valtion kiinnostuksesta kansalaisten käyttäytymiseen ja työttömien toimintakyvyn arviointiin. Tulokset vaikuttavat sosiaaliturvan uudistuksiin kytkeytyvään poliittiseen päätöksentekoon.

Kelan asiakkaat eivät saa päättää osallistuvatko kokeiluun, vaan osallistuminen on pakollista.

Perustulon kohdalla tutkimukseen perustuvaan päätöksentekoon suhtaudutaan erityisen myönteisesti. Laajasta myötämielisyydestä kertoo se, että kiireestä huolimatta kokeilulle onnistuttiin luomaan oma kokeilulakinsa, ja perustuslakivaliokunta katsoi kokeilun niin tärkeäksi, että se hyväksyi sosiaaliturvan satunnaistamisen ja osallistumisen pakollisuuden. Yhdenvertaisuusperiaatteesta poikettiin sillä oletuksella, että kokeilu tuottaa arvokasta yhteiskunnallista tietoa poliittiseen päätöksentekoon.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomistit ovat jo tovin suositelleet päätöksentekoa tukevan tutkimuksen tehostamista julkisen vallan, tutkijoiden ja lainsäätäjien yhteistyöllä. Vuonna 2014 Juhana Vartiainen ja Kari Hämäläinen kirjoittivat Helsingin Sanomien Vieraskynässä olevan harmillista, että lainsäätäjät estävät luotettavan tiedon tuottamisen ja siihen perustuvan politiikan toteuttamisen.

Perustulo on paitsi työvoimapoliittinen kokeilu, myös laaja tutkimus, jossa neuvotellaan julkisen vallan, tieteellisen tutkimuksen ja lainsäädännön rajoista.

Käyttäytymisperusteinen ohjaus

Perustulokokeilu tuo käyttäytymistaloustieteellisen tutkimuksen suomalaiseen politiikkaan. Käyttäytymistaloustieteellinen tutkimussuuntaus haastaa uusklassisen taloustieteen oletuksen rationaalisesta toimijasta. Käyttäytymistaloustieteellisten mallien mukaan yksilöt toimivat tunteiden ja virhepäätelmien ohjaamina.

Käyttäytymistaloustieteellinen tutkimussuuntaus haastaa uusklassisen taloustieteen oletuksen rationaalisesta toimijasta.

Kiinnostus käyttäytymistaloustieteeseen kasvoi vuosien 2007–2009 finanssikriisin jälkeen. Edelläkävijänä toimi Britannia, jossa David Cameronin hallitus perusti julkisen sektorin toimintaa tehostavan soveltavan yksikön Behavioural Insights Team.

BIT-yksikön tavoitteena on tutkimus, jonka avulla kansalaisia voidaan hienovaraisesti tuupata kohti taloudellisia ja terveydelle edullisia ratkaisuja. Tuuppausoppi perustuu teokseen Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth, and Happiness.

Teoksessa hiljattain taloustieteen Nobelin palkinnolla palkittu Richard H. Thaler ja hänen kollegansa Cass R. Sunstein nimittävät tuuppausta libertaariksi paternalismiksi. Libertaari paternalismi ei rajoita yksilöiden vapautta, mutta se muodostaa kansalaisia oikeaan suuntaan tuuppaavan valinta-arkkitehtuurin.

Suomessa käyttäytymistaloustieteen mahdollisuuksista sosiaaliturvan uudistamiseen ovat kirjoittaneet muun muassa Libera sekä ajatushautomo Tänk. Myös Valtioneuvoston Design for Government -hanke ehdottaa viheliäisten ongelmien ratkaisemiseksi käyttäytymisperusteisia kokeilevia tutkimuksia.

Viime vuosina myös Euroopan komissio on suositellut ”kovaan” käyttäytymistaloustieteelliseen tietoon perustuvaa ”pehmeää” ihmislähtöistä politiikkaa. Poliitikoille käyttäytymistaloustiede tarjoaa mahdollisuuden tulkita, ennustaa ja ohjailla kansalaisen käyttäytymistä.

Hallituksella on myös muita käyttäytymisperusteiseen ohjaukseen perustuvia hankkeita kuin perustulo.

Hallituksella on myös muita käyttäytymisperusteiseen ohjaukseen perustuvia hankkeita kuin perustulo. Yksi näistä on Omahoito- ja digitaaliset arvopalvelut (ODA) -hanke, jossa kansalaisia kehotetaan digitaalisella valinta-arkkitehtuurilla terveellisiin elämäntapoihin yksilöllisistä riskeistä huomautellen.

Molemmissa hankkeissa rekisteriaineistojen käyttöön liittyvät eettiset ongelmat sivuutetaan lupauksilla hyvinvoinnista ja kustannustehokkuudesta.

Tuuppauspolitiikan eettisyys

Britanniassa käyttäytymistaloustieteellinen poliittinen päätöksenteko on saanut osakseen kritiikkiä. Tutkija William Davies huomauttaa, että käyttäytymisperusteinen ohjaus ja siihen liittyvät kokeilut tarjoavat poliitikoille uuden työkalun arvioida, hallita ja ohjailla työvoimaa.

Daviesin mukaan historiallisesti työntekijöiden psykofyysisiä ominaisuuksia ja käytöstä on arvioinut ja lokeroinut henkilöstöhallinto. Nyt samaa tekee valtio, jolla on käytössä laaja kansalaisia koskeva rekisteriaineisto.

Perustulokokeilun esiselvityksessä eettisiä kysymyksiä sivutaan vain lyhyesti. Selvityksessä mainitaan YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, jonka mukaan ketään ei saa alistaa ilman vapaata suostumusta tieteelliseen kokeiluun.

Artiklaa ei yhteiskuntatieteellisen kokeilun kannalta koeta tärkeäksi, sillä se on luotu hyvin erilaisissa olosuhteissa. Artiklan tarkoitus on estää natsien tekemät julmat ihmiskokeet. Silti en ole vakuuttunut artiklan sivuuttamisesta natsivertauksella.

Voiko valtion tilaamalla päätöksentekoa tukevalla hyvinvointi-nimikkeen alla tehtävällä tutkimuksella olla oma eettinen koodistonsa?

Tieteellisen tutkimuksen valtasuhteisiin liittyvät ongelmat on kirjoitettu auki eri tieteenaloilla lukuisia kertoja, ja tutkimussuunnitelmissa eettisiä kysymyksiä on välttämätöntä reflektoida. Niitä ei voi tavallisesti sivuuttaa oletuksilla tieteen vapaudesta tai yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisen tärkeydestä.

Voiko valtion tilaamalla päätöksentekoa tukevalla hyvinvointi-nimikkeen alla tehtävällä tutkimuksella olla oma eettinen koodistonsa?

Kustannustehokasta tutkimusta?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkijat perustelevat perustulokokeilun kaltaisia satunnaiskokeita kustannustehokkuudella. Suomessa on poikkeuksellisen laadukkaat rekisteritiedot, jotka ovat syntyneet, kun viranomaiset ovat keränneet tietoja asiakkaistaan. Rekisterit tarjoavat nopeita ja edullisia mahdollisuuksia tarkastella kansalaisten käyttäytymistä satunnaistetuilla ”objektiivisilla” kokeilla.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen mukaan kokeiden ainoa riski näyttää olevan se, että tutkittavat tietävät olevansa tutkimuksen kohteena:

”Satunnaistettuun kenttäkokeeseen liittyy kaikkien muiden kokeiluiden tavoin riski siitä, että pelkkä tietous kokeilusta muuttaa käyttäytymistä. […] Lääketieteessä ongelmaa lievennetään suorittamalla satunnaiskokeet sokkoutettuina, jolloin tutkimukseen osallistujat eivät tiedä, saavatko he tutkittavaa lääkettä vai lumelääkettä. Tätä voidaan toisinaan käyttää yhteiskuntatieteissäkin. Palveluiden lisäämisen tai toimintatapojen muuttamisen vaikutuksia voidaan hyvin tutkia kertomatta asiakkaille taustalla olevasta laajemmasta kehikosta. Infokirjeissäkään ei aina tarvitse kertoa, että henkilö tai yritys on osana laajempaa kokeilua.

Jos kokeilusta kertominen on välttämätöntä, tilannetta voidaan lieventää muunlaisin keinoin. Yksi mahdollisuus on jatkaa rekisteriseurantaa kokeilun jälkeen, jolloin kohdejoukkoon kuuluvat eivät enää tiedosta olevansa seurannassa mukana.”

Yllä kuvattu tutkimuseettinen näkemys on linjassa EU-komission käyttäytymistieteellisten suositusten kanssa. Suosituksessa todetaan, että parhaan tuloksen saamiseksi yksilöiden  käytöstä tulee tutkia ”luonnollisissa olosuhteissa” satunnaisotannalla siten, että ulkopuolinen tarkkailija vertailee ”kontrolliryhmää” ja ”hoidettavaa ryhmää” toisiinsa.

Mutta onko valtion tilaama yhteiskunnallinen, päätöksentekoa tukeva tutkimus millään mittarilla objektiivista? Poliittiseen päätöksentekoon liittyvien tutkimusasetelmien eettinen tarkastelu on paikallaan, sillä perustulokokeilu on alkusoittoa. Tulevaisuudessa kansalliseen tulorekisteriin kerätyt tiedot mahdollistavat laajemmat sosiaaliturvan uudistamisen liittyvät kokeilut yhdessä perustulokokeilusta saatavien tulosten kanssa.

Kansalaisten on syytä tietää, miten kokeellisissa tilaustutkimuksissa yhdistellään erilaisia rekistereitä, millä tavoin niiden kautta tarkastellaan kansalaisten käytöstä ja miten kansalaisten käytös vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Mona Mannevuo työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Kun valtio tuuppii kansalaisia – tapaus perustulo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.