Praying for Armageddon (Tonje Hessen Schei, Michael Rowley, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi 2023) esitetään DocPoint -festivaalilla keskiviikkona 31.1., perjantaina 2.2. ja sunnuntaina 4.2.2024

Synkkäsävyisessä dokumenttielokuvassa ohjaajakaksikon vahvuusalueet tukevat hienosti toisiaan. Norjalainen Tonje Hessen Schei on aiemmin kunnostautunut erityisesti transhumanismin nurjien puolien kriittisessä käsittelyssä tekoälyteollisuutta (iHuman, 2019), lennokkisotaa (Drone, 2014) ja lasten luonnosta erkaantumista (Play Again, 2010) tarkastelevilla elokuvillaan. Vaikka yhdysvaltalainen Michael Rowley tunnetaan paremmin Pohjois-Amerikkalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen eri alakulttuureita käsittelevistä dokumenttisarjoistaan (Totally Game, 2020; Hooked on the Look, 2020–22; Unbelievable Me, 2023), tässä dokumentissa palataan Rowleyn esikoiselokuva Hurdlen teemoihin ja kuvauspaikkoihin, miehitetyillä alueilla asuvan palestiinalaisväestön elämään.

Maailmanlopussa ei ole mitään pelättävää

Jo dokumentin alkuminuuteilla käy selväksi, että ”maailmanlopun rukoileminen” ei ole pelkästään dokumentin nimeksi valittu iskevä kielikuva, vaan suora viittaus Yhdysvaltain evankelikaalien rukousten ja poliittisen vaikuttamisen ydintavoitteeseen.

Monituhatpäisille yleisöille saarnaavat vaikutusvaltaiset megakirkkojen pastorit ja tele-evankelistat kuten John Hagee ja Robert Jeffress eivät kerro kuulijoilleen kuolemanjälkeisen elämän siunauksista, vaan tarjoavat sen sijaan konkreettista mahdollisuutta välttää kuolema tykkänään toteuttamalla Jeesuksen toinen tuleminen vielä heidän omana elinaikanaan.

Asiassa on vain yksi iso mutta: ilmestyskirjasta peräisin olevien jakeiden mukaan Jeesus ei nimittäin tule palaamaan maan päälle ennen kuin Israelin valtio on saavuttanut muinaiset rajansa. Tästä näkökulmasta koko Lähi-Idän rauhanprosessi ja erityisesti kahden valtion politiikka, niin heikoissa kantimissa kuin ne tällä hetkellä ovatkin, uhkaavat siirtää Toisen Tulemisen hamaan tulevaisuuteen. Kuinka siis estää maallista rauhaa asettumasta poikkiteloin kristikunnan pelastuksen ja ikuisen rauhan tielle? Molemmat kun siintävät jo horisontissa niin kovin lähellä.

Rukouksen rajat tulevat vastaan

Vaikka maailmanlopun vauhdittaminen resonoi evankelikaalien rukouksissa, käy pian ilmi, miksi pelkkä rukous ei riitä. Jotta tarvittavat resurssit voidaan valjastaa maailmanlopun työhön, on tosikristityn tuettava Israelia, ja aivan erityisesti ortodoksijuutalaisten siirtokuntakolonialismia monilla muillakin tavoilla. Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Vaikka osa pastoreista ja kongressiedustajista on silminnähden kiusaantuneita tutkivan journalisti Lee Fangin yhteydenotoista, monet vaikutusvaltaisista evankelikaaleista suostuvat kuitenkin avaamaan uskonnollisen ja ulkopoliittisen ajattelunsa yhtymäkohtia Fangille.

Republikaaniedustajien parissa vallitseva ilmapiiri tiivistyy kongressin ulkopoliittisen komitean jäsenen Tim Burchettin väistelevässä vastauksessa. Kysyttäessä suhtautumisestaan viimeistä taistelua Lähi-Idässä kiihkeästi rukoileviin äänestäjiinsä, Burchett toteaa: ”Uskon, että Jeesus on palaamassa maan päälle. Ja aion olla hänen puolellaan.”

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Poliitikkojen haluttomuus käsitellä Israelin tukemiseen kytkeytyviä konkreettisia ongelmakohtia liitetään yleisesti juutalaisyhteisön edunvalvontaan Yhdysvaltain politiikassa, erityisesti sen parissa liikkuviin valtaviin rahasummiin. Praying for Armageddon tarkentaa tätä kuvaa tuomalla rinnalle esiin evankelikaalisen edunvalvontatyön mittakaavan.

Esimerkiksi pastori John Hageen johtama edunvalvontajärjestö Christians United for Israel (CUFI) keräsi yksinomaan vuoden 2021 aikana 3,3 miljardia dollaria sotilaallista apua Yhdysvalloista Israeliin. Tällaisiin summiin ei päästä edes CUFI:n kymmenmiljoonaisen jäsenistön voimin, vaan tueksi tarvitaan tiivistä suhdetoimintaa Yhdysvaltain poliittisen eliitin kanssa. CUFI:n tilaisuuksissa nähdäänkin hengennostattajina sellaisia kunniavieraita kuin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja Mike Pompeo ja Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence. Hagee itse reagoi lukuisista haastattelupyynnöistä ainoastaan viimeiseen, ja siihenkin vain viittilöimällä turvamiehet kantamaan Fangin ulos kirkostaan.

Katkelmat Hageen vetämistä messuista ja televisioesiintymisistä piirtävät kuitenkin selkeän kuvan hänen uskonnollisesta ja ulkopoliittisesta ajattelustaan: ”Sanoin [Trumpille Valkoisessa talossa], että tämä on se vuosi, jolloin siirtää Israelin suurlähetystö Jerusalemiin, sillä kyseessä on äärimmäisen tarkka, raamatullinen hetki.”

Trumpin hengellinen neuvonantaja, ja First Baptist Dallas -megakirkon vanhempi pastori Robert Jeffress on lähestyttävämpi. Lempeä hymy kasvoillaan hän kertoo antaneensa presidentille saman neuvon, ja muistuttaa samalla Jeesuksen palaavan pian teloittamaan Jumalan viholliset.

Evankelikaalien rahoittamat siirtokuntaorganisaatiot kärjistävät konfliktia

”Minut tekee vihaiseksi tieto siitä, että siirtokuntaorganisaatioiden nimenomaisesti Yhdysvalloista saama rahoitus mahdollistaa palestiinalaisten työntämisen pois kodeistaan.” – Itä-Jerusalemin kiertueopas Fayrouz Sharqawi

Dokumenttiin on leikattu mukaan vanhempaa arkistomateriaalia, joka taustoittaa haastateltavien näkemyksiä ja kutoo useampia rinnakkaisia tarinoita yhteen. Itä-Jerusalemin palestiinalaisen turistioppaan kertoessa arkeologisista kaivauksista Silwanin kaupunginosassa näemme puskutraktorien raivaavan taloja pois vuonna 2009 yhdysvaltalaisrahoitteisen Daavidin kaupunki -järjestön rahoituksella.

Dokumentin valmistumishetkillä käynnistynyt maasota Gazassa tekee tästä aineistosta entistäkin ajankohtaisemman tuomalla esiin tärkeitä, mutta vähemmän tunnettuja evankelikaalisia toimijoita, joiden vuosikymmeniä kestänyt aktivismi on entisestään tulehduttanut ristiriitoja palestiinalaisten ja Israelin välillä. Näemme evankelikaaleilta peräisin olevien rahojen kanavoituneen myös palestiinalaisia sortavan aktivismin mikrotasolle, kuten ortodoksijuutalaisnuorison häiriköintikampanjoihin.

Dokumentti esittelee käsivaralla kuvattuja pätkiä nuorista ja vanhemmistakin ortodoksijuutalaisista valtaamassa palestiinalaisten taloja ja pihamaita. Komeat lennokkikamera-ajot Megiddon laaksosta puolestaan esittelevät paikan, jossa Raamattua kirjaimellisesti lukevat evankelikaalit uskovat viimeisen taistelun pikapuoliin käynnistyvän.

Nahkaliiviset moottoripyöräkerhon jäsenet muistelevat kaiholla matkaansa pyhälle maalle vuonna 2011, jossa näemme kolmenkymmenen yhdysvaltalaismotoristin liittävän voimansa 120 israelilaisen prätkäkerholaisen kanssa, ja kiittelevän vuolaasti israelilaissotilaita uhrauksistaan, joiden ansiosta Harmageddon on taas askeleen lähempänä. Kiertäessään saarnaamassa ympäri Yhdysvaltoja dokumentin kuvausryhmän kanssa, M25-lähetystyön karskit evankelikaalimotoristit liikuttuvat kyyneliin kertoessaan, kuinka näkevät itsensä pian taistelemassa pyhällä maalla Jeesuksen rinnalla.

Viimeinen taistelu miekoin ja sarjatuliasein

Moderni ja ikiaikainen kuvasto kilpailevat jatkuvasti keskenään. Kuulemme kolmen tähden kenraali Jerry Boykinin siteeraavan joukoilleen ilmestyskirjaa. Samalla hän arvelee Jeesuksen todellisuudessa kantavan miekkanaan viimeiseen taisteluun yhdysvaltalaisvalmisteista AR-15-rynnäkkökivääriä. Moottoripyöräkerholaiset ottavat raamatulliset viittaukset kristittyjen miekkaan kirjaimellisemmin ja lyövät toisiaan ritareiksi keskiaikaisin replikamiekoin, jotka on koristeltu ristiretkeläisten symboleilla.

Afganistaniin sijoitettujen joukkojen esitellessä aseitaan paikallisten pikkukylien kiinnostuneille miehille, kuulemme uskonnonvapautta Yhdysvaltain sotilasvoimissa puolustavan kansalaisjärjestön johtajaa Mickey Weinsteinia. Tyhjentäessä puhelinvastaajansa uhkauksista Weinstein kertoo ristiretkeläisyyden modernimmista ilmentymistä. Sanojen painoksi katsojalle esitellään puolustusvoimien miljardeilla dollareilla tilaamia tähtäimiä, joihin on painettu raamatunjakeita. Ne lähtivät Afganistaniin yhdysvaltalaissotilaiden mukana. Tämä ristiretkiviittaus ei jäänyt afganistanilaisten pikkukylien miehiltäkään huomaamatta.

Dokumentin nähtyään on helppo ymmärtää, miksi minkään PR-kampanjan on vaikea peittää sitä isoa, apokalyptistä visiota, jonka Harmageddonin rukoilijat haluavat miljardeillaan iskostaa ihmisten mieliin seurakunnissaan, Yhdysvaltain poliittisessa eliitissä ja pyhällä maalla.

VTT Niko Pyrhönen työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan hankkeessa Uskonto ja populismi hybridissä mediaympäristössä (MERELPO).

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Praying for Armageddon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mediaympäristön nopea muuttuminen on avannut uudenlaiset viestintästrategiat ja jopa manipulaation mahdollisuudet kaikenlaisille poliittisille liikkeille. Hämmästystä, pöyristystä ja jopa vihaa herättävä väite somealustalla kiinnittää tunnetusti käyttäjien huomion. Parasta on, jos syntyy spekulaatiota väitteen paikkansapitävyydestä. Näin väite kerää reaktioita ja lähtee liikkeelle alustalta toiselle ja kontekstista toiseen parhaimmillaan valtavirtaiseen mediaan saakka. Loputonta spekulaatiota ylläpitävät salaliittoteoriat ovat ihanteellisen tarrautuvaa, hyvin leviävää sisältöä.

Salaliittoteoriat ja radikaalioikeisto

Vaikka uudet poliittisen mobilisaation tavat eivät kysy niiden käyttäjän agendaa, toistaiseksi oikeistopopulistit ovat olleet menestyksekkäimpiä valjastamaan hybridin mediatilan mahdollisuuksia käyttöönsä. Heille kysymys ei ole ainoastaan suorempien viestikanavien mahdollistamasta äänestäjien puhuttelusta ‘valtamedian’ asettaman poliittisen agendan yli.

Keskeistä on myös alhaisen moderoinnin mahdollistama poliittinen tyyli, jossa korostuu eliitinvastaisuuden lisäksi “huonotapainen” retoriikka sekä kriisitietoisuuden propagointi ja lietsominen. Samalla oikeistopopulistit ovat jo pitkään ja säännönmukaisesti pyrkineet asemoimaan perinteisempiä tiedotusvälineitä ja tiedontuotannon auktoriteetteja osaksi ‘eliittiä’, jonka massiivista koneistoa vastaan “urheat altavastaajat joutuvat sotimaan nuolin ja jousin” (mm. Copsey 1996).

Parasta on, jos syntyy spekulaatiota väitteen paikkansapitävyydestä. Näin väite kerää reaktioita ja lähtee liikkeelle alustalta toiselle ja kontekstista toiseen parhaimmillaan valtavirtaiseen mediaan saakka.

Tällaiset kehystämiskäytännöt korostuvat radikaali- ja äärioikeiston suosimissa vastamedian julkaisuissa ja sosiaalisen median ryhmissä. Eräänä vedenjakajana oikeistopopulistisen ja radikaalioikeiston mobilisaationarratiivien välillä voidaan pitää ajatusta demokraattisten instituutioiden kautta tapahtuvasta vallankäytöstä lähtökohtaisesti salamyhkäisenä ja kansanvastaisena prosessina, jonka keskeinen toimija on jonkinlainen “syvä valtio”.

Eliittikriittisyytensä vuoksi salaliittoteoreettinen ajattelu resonoi hyvin populismin kanssa. Koska syvää valtiota johtavan harmaan eminenssin identiteetistä, saati vaikuttimista, on radikaalioikeiston mukaan äärimmäisen vaikeaa saada luotettavaa tietoa, heidän on tuotettava tätä koskeva sisältö olennaisilta osin keskenään omilla foorumeillaan sekä uudelleenkoulutettava yleisönsä tulkitsemaan ”elitistisen valtamedian” uutistuotantoa vastakarvaan.

Salaliittoteorioiden ja faktojen välinen suhde

Salaliittoteoreettista maailmankuvaa on kuitenkin vaikea ymmärtää, jos sitä tarkastellaan vain joko ”totuudenjälkeisen ajan” poliittisena ilmiönä tai pyrkien tarkastamaan ja kumoamaan esitettyjä virheellisiä tosiasiaväittämiä. “Vaihtoehtoiset faktat”, joihin Donald Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway viittasi perustellessaan Valkoisen talon käsitystä presidentin virkaanastujaisten väkimäärästä, saivat hetkessä osakseen globaalin pilkkavyöryn. Ilmaus kuitenkin paljastaa salaliittoteoreettisen ajattelun ytimen, jossa kysymys on kokonaisesta uskomusjärjestelmästä, joka järjestää ”faktat” uuteen asentoon.

Salaliittoteoreettisen ajattelun kokonaisvaltaisuutta kuvaa käsite “maailmanhallintamyytti”, jota Toni Saarinen (2019) käyttää kuvaamaan salaliittoteorioiden ydintä, vaihtoehtoista uskomusjärjestelmää salaisesta maailmanhallituksesta. Maailmanhallintamyytti kuvaa yhtäältä uskomusjärjestelmän sisältöä: jaettua, vaihtoehtoista ymmärrystä maailmaa hallitsevasta salajuonesta ja sen korvaavasta uudesta maailmanjärjestyksestä. Toisaalta maailmanhallintamyytin käsitteellä voidaan selittää yksilön kognitiivista prosessia hakea kokonaisselitystä globaalin maailman monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien määrittelemille ilmiöille.

Kysymys on kokonaisesta uskomusjärjestelmästä, joka järjestää ”faktat” uuteen asentoon.

Hybridi mediaympäristö tarjoaakin yhtäältä alustan vaihtoehtoisten uskonyhteisöjen muodostamiselle, levittämiselle ja niiden poliittiselle hyödyntämiselle ja toisaalta runsaasti polttoainetta myyttisen ajattelun vahvistamiseksi. Digitaalisesta teknologiasta ja innovaatiosta on tullut keskeinen spekulaation osa radikaalioikeiston kierrättämissä maailmanhallintamyyteissä.

Salaliittoteorioiksi kutsuttujen maailmanhallintamyyttien, -narratiivien ja -ajatusrakennelmien kumoaminen tai vahvistaminen on usein mahdotonta. Siksi ne ovat huomattavan vastustuskykyisiä jopa hyvin resursoidulle ja systemaattiselle faktantarkistukselle.

Aktiivinen faktantarkistus voi jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan tarjoamalla radikaalioikeiston narratiiveille huomattavaa näkyvyyttä ja lisää seuraajia.

Kuten olemme aiemmin todenneet, aktiivinen faktantarkistus voi jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan tarjoamalla radikaalioikeiston narratiiveille huomattavaa näkyvyyttä ja lisää seuraajia. Toisaalta yksittäisiin täsmäiskuihin perustuva faktantarkistus voi tehokkaimmillaan katkaista siivet sellaisilta valheellisilta ja virheellisiltä tulkinnoilta, jotka uhkaavat saavuttaa merkittävää suosiota suuren yleisön parissa.

QAnon ja koronauutisointi esimerkkinä salaliittoteoriasta

Syksystä 2017 asti levinnyt QAnon on yksi esimerkki nopeasta uuden maailmanhallintamyytin muotoutumisesta sekä digitaalisen teknologian ja hybridin mediaympäristön kaksoisluonteen hyväksikäyttämisestä. Vaikka monimutkaisten ja risteävien uskomusten kirjoma QAnon ei kutsu yksinomaan radikaalioikeistoa, on sillä tiivis yhteys presidentti Donald Trumpiin.

QAnoniin uskovat pitävät totena julkisuuden henkilöiden pedofilia- ja saatananpalvontarinkejä. He näkevät Trumpin messiaanisena pelastajana, jonka avulla korruptoitunut virkakoneisto eli ”syvä valtio” paljastuu. Tulevaan “suureen myrskyyn” uskovat jatkavat apokalyptista perinnettä, jossa mullistuksen jälkeen odottaa oikeudenmukaisempi maailma ja siihen uskovat palkitaan. Kannattajat seuraavat Q:ksi kutsutun anonyymin “vuotajan” ripottelemia vihjeitä eli “leivänmuruja” sosiaalisen median alustalta toiselle kooten kollektiivista käsitystä uuden maailmanjärjestyksen muodostumisen vaiheesta ja omasta roolistaan siinä. QAnoniin uskovia on myös Suomessa.

Q:n vihjeet pelillistävät salaliittoteorian. Vihjeiden seuraaminen ja tulkitseminen on kollektiivista maailmanhallintamyytin rakennus- ja ylläpitotyötä, joka kiinnittää osallistujat eri alustoilla toimiviin yhteisöihin, joissa tätä työtä tehdään. Poliittinen osallistuminen laajenee eksegeettiseksi tulkinnaksi, jonka vihjeitä haetaan paitsi Q:n kryptisistä viesteistä, myös poliitikkojen silmäniskuista tai sähköpostivuotojen ruokaresepteistä.

Kannattajat seuraavat Q:ksi kutsutun anonyymin “vuotajan” ripottelemia vihjeitä eli “leivänmuruja” sosiaalisen median alustalta toiselle kooten kollektiivista käsitystä uuden maailmanjärjestyksen muodostumisen vaiheesta ja omasta roolistaan siinä.

Ennusmerkki voi piillä missä hyvänsä ja kulttifaniutta muistuttavassa yhteisössä on mahdollisuus koota sosiaalista pääomaa sisäpiiriä vahvistavaa sisältöä tuottamalla ja tietämällä enemmän kuin muut (vrt. Nikunen 2005; Hirsjärvi 2009; Valaskivi 2009). Kuluttaja-tuottajien (“produser”, Bruns 2008) muodostama “digitaalinen jalkaväki” (Vaccari and Valeriani 2016) lähtee yhä useammin myös kaduille, Trumpin vaalitilaisuuksiin ja koronarajoituksia vastustaviin mielenosoituksiin.

Korona-aikana korostuva tiedon huomattava epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus on laskenut kynnystä virallisten lähteiden tuottaman tiedon uudelleentulkinnalle myös sellaisten ihmisten parissa, joita maailmanhallintamyyttien askartelu ei tyypillisesti puhuttele. Insinöörien ja aktivistien jakamien vaihtoehtoisten pandemiamallinnusten ja projektiokäppyröiden räjähdysmäinen kierto legitimoi osaltaan myös villimpiä teorioita Kiinan pyrkimyksistä levittää tahallaan virusta 5G-mastojen kautta tai lääketeollisuuden tavoitteesta istuttaa ihmisiin mikrosiruja rokotteella. Tällaisia teorioita pyritään myös valjastamaan radikaalioikeiston poliittisen agendan ajamiseksi.

Perinteisen median rooli uudenlaisessa toimintaympäristössä

Sosiaalisen median toimintalogiikka ja liiketoimintamallit perustuvat huomioon, jota mitataan reaktioilla. Reaktioksi riittää jo linkin avaaminen, mutta niitä ovat myös tunne-emojien käyttö, jakaminen ja kommentointi. Algoritmit eli alustojen toimintalogiikan määrittelevät kaavat ja säännöt nostavat esiin sitä, mikä on jo saanut reaktioita.

Tunteita herättävä sisältö kerää enemmän reaktioita kuin neutraali ja erityisen paljon kiertää pelon, vihan ja pöyristyksen tunteita keräävä sisältö. Oikeistopopulistit ja radikaalioikeisto käyttävät tätä hybridin mediaympäristön ominaisuutta erityisen taitavasti hyväkseen. Suomalainen tutkimus osoittaa, että närkästystä herättävä oikeistopopulistinen sisältö kiertää erityisen hyvin, koska sitä kierrättävät sekä sen vastustajat että kannattajat.

Sosiaalinen media ei kuitenkaan riitä tekemään salaliittoteorioista ja radikaalioikeiston näkemyksistä merkittäviä ilmiötä. Hybridissäkin mediaympäristössä tämä rooli on edelleen vanhoilla valtavirtamedioilla. Raportoidessaan ‘neutraalisti’ poliitikon pöyristyttävät, mutta paikkansapitämättömät väitteet journalistinen media levittää käsitykset uskovien kulttipiirien ulkopuolelle ja lisää niiden vaikutusvaltaisuutta. Lisäksi perinteisillä mediatoimijoilla on oma lehmä ojassa. Personoinnille, tunteellistamiselle ja eliittikritiikille perustuva mediapopulistinen toimintalogiikka nojaa samaan, tunteilla käyvään voitontavoittelun periaatteeseen kuin sosiaalisen median alustojen liiketoimintamallit.

Raportoidessaan ‘neutraalisti’ poliitikon pöyristyttävät, mutta paikkansapitämättömät väitteet journalistinen media levittää käsitykset uskovien kulttipiirien ulkopuolelle ja lisää niiden vaikutusvaltaisuutta.

Mediatoimijoiden kesken on suuria eroja siinä, millä tavoin ja missä määrin esimerkiksi tunteita käytetään huomion ja sen tuoman taloudellisen hyödyn tavoittelussa. Suomalaiset mediatalot ovat silti käyttäjätiedon keräämisen ja personoidun sisällön jakamisessa osa samaa hybridiä mediaympäristöä kuin sosiaalisen median alustat. Tämän kytköksen selvempi avaaminen lisäisi valtavirtaisen median uskottavuutta.

Moniäänisen mediakentän vaaliminen on ensiarvoisen tärkeää. Perinteiset mediatoimijat voivat haastaa radikaalioikeiston tarinaa valtavirtamediasta ”ja kansanvastaisen eliitin käsikassarana” luomalla tilaa keskenään ristiriitaisille, perustelluille näkemyksille. Vaikka radikaalioikeiston digisotilaiden uskomuksiin vaikuttaminen ei liene perinteisille mediatoimijoille mahdollista, todellinen kamppailu käydään siitä, millaisiin tiedontuotannon auktoriteetteihin laajat yleisöjoukot luottavat.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Tutkijatohtori Niko Pyrhönen työskentelee Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian ENNCODE-konsortion osahankkeessa, joka tarkastelee ääri-ilmiöiden kiertoa pimeän verkon ja haettavan internetin välillä.

Apulaisprofessori Katja Valaskivi johtaa mainittua osahanketta ENNCODE-konsortiossa sekä Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa Salaliittoteorioiden politiikka (SAPO) -hanketta Helsingin yliopiston Teologisessa tiedekunnassa.

Julkaisu Radikaalioikeisto käyttää hyväkseen hybridiä mediatilaa salaliittoteoreettisen ajattelun levittämisessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kenties yllättäen ”maahanmuuttokriitikot” ovat jo vuosikausia olleet oikeassa eräässä pääväittämistään: ”Maahanmuuttopolitiikasta ei Suomessa käydä keskustelua.”

Ensitarkastelemalta argumentti voi kuulostaa absurdilta. Julkinen keskusteluhan on jo pitkään ollut maahanmuuttoteeman käsittelyä ja viime viikkoina sitä on tullut joka tuutista. Puhe maahanmuutosta on kuitenkin ”maahanmuuttopoliittista keskustelua” vain hyvin abstraktissa mielessä. Parhaatkaan arvot, asenteet, periaatteet, teesit tai pamfletit eivät itsestään realisoidu maahanmuuttopolitiikaksi, vaikka saisivat taakseen huomattavan kriittisen massan.

Eräs parhaista esimerkeistä tässä suhteessa on perussuomalaisten hallituskauden alkutaival. Ennen vaaleja Timo Soini oli puhunut 200–300 miljoonan euron leikkausvarasta maahanmuuttopolitiikasta, mutta lopulta hallituksen uudistukset maahanmuuttopolitiikkaan jäivät taivaanrannan maalailun tasolle. Parhaalla tahdollakaan on vaikea uskoa, että maahanmuuttopolitiikassa ”tehostamisella” ja ”virtaviivaistamisella” voisi säästää kustannuksia paria kymmentä miljoonaa enempää, ja nämäkin säästöt voivat helposti kostautua huonompana kotoutumisena moninkertaisesti.

Vaikuttaa selvältä, etteivät edes perussuomalaiset yhtenä hallituksen kolmesta suuresta pysty luomaan maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi jotenkin ratkaisevasti erilaista kuin tähän asti harjoitettu politiikka.

Sen sijaan se maahanmuuttokeskustelu, jota heidän ehdoillaan nyt käydään, koskeekin lähinnä sitä, miten maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen tulisi suhtautua. Monella ”maahanmuuttokriitikolla” on mielestään selkeä vastaus. ”Ei maahanmuutolle, ei monikulttuurisuudelle!” Mutta mitä tällaiset teesit voisivat käytännössä tarkoittaa?

Suljettaisiinko rajat?

Moneen korvaan yksinkertaiselta kuulostava rajojen sulkeminen olisi äärimmäisen hankalasti toteutettavissa. Ensinnäkin se edellyttäisi yksipuolista eroamista lukuisista kansainvälisistä sopimuksista, mikä parhaimmillaankin tekisi Suomesta tökerön vapaamatkustajan Euroopan laajuisessa ongelmassa ja sitä kautta erittäin epäluotettavan yhteistyökumppanin.

Tästä huolimatta rajojen sulkeminen olisi huomattavasti monimutkaisempi toimenpide toteuttaa kuin mitä ”maahanmuuttokriitikot” antavat ymmärtää. Pelkät suorat kustannukset rajavalvonnan lisäämisestä olisivat merkittävät.

Lisäksi muualla maailmassa saadut kokemukset rajojen sulkemisesta ovat varsin negatiivisia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Meksikon vastainen raja – tarkasta valvonnasta huolimatta – vuotaa kuin seula. Vuoden 2006 arvioiden perusteella noin puoli miljoonaa meksikolaista saapuu joka vuosi maahan laittomasti.

Rajat voidaan siis sulkea, ainakin teoriassa, mutta on huomattavasti vaikeampaa estää ihmisiä tulemasta rajojen yli laittomasti maahan. Näillä ihmisillä on vähän menetettävää, he työskentelevät surkeissa oloissa ilman mitään työehtoja, ja tämä näköalattomuus tuo mukanaan inhimillisen kärsimyksen lisäksi huomattavan määrän rikollisuutta.

Mitä monikulttuurisuus oikein on?

”Ei monikulttuurisuudelle” on yhtä lailla käsittämätön vaatimus jo pelkästään tosiasioiden valossa. Vastoin ”maahanmuuttokriitikoiden” mielellään tarjoamaa myyttiä ”suomalaisesta yhtenäiskulttuurista”, supisuomalaisten ihmisten elämäntavat, arvot ja asenteet ovat aina olleet varsin heterogeenisiä. Globaali tiedonkulku takaa sen, että vaikka yksikään ihminen ei tulisi rajan yli, suomalaiset valitsevat elää elämäänsä yhä enemmän ja enemmän erilaisilla tavoilla.

Maahanmuutto osaltaan lisää monikulttuurisuutta, muttei suinkaan ole monikulttuurisuuden alkulähde.  Monikulttuurisuus ja sen lisääntyminen on siis demografinen fakta, josta ei ole mitään ulospääsyä. Tämän faktan yhteiskunnalliset vaikutukset voidaan joko kiistää toiveajattelulla, tai sitten voidaan kehitellä monikulttuurisuuspolitiikkaa, jolla näitä vaikutuksia voidaan ottaa tavalla tai toisella haltuun.

On kiistatonta, että Suomi tarvitsee yhä enemmän monikulttuurisuuspolitiikkaa. Ei siksi, että monikulttuurisuus ja moskeijat olisivat jotenkin siististi cool, vaan siksi, että eriävien näkemysten tukahduttaminen johtaa väistämättä turhautumiseen, radikalisoitumiseen ja demokraattisten instituutioiden näivettymiseen.

Tässä mielessä ”Ei monikulttuurisuudelle” on nähtävä samanlaisena tyhmyyden ylistyksenä kuin ”Ei globalisaatiolle” tai ”Ei uudelle teknologialle”.

Rikasta tarinankerrontaa

Perussuomalaisten kyvyttömyys tuottaa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käytännön realiteetit huomioon ottavia poliittisia ratkaisuja on johtanut siihen, että ”maahanmuuttokriittinen” puhe on tänä päivänä – ilmiön aidoista ja kiistattomista ongelmista huolimatta – lähinnä abstrakteja linjanvetoja, teesejä ja sutkautuksia.

Väitöstutkimuksessani olen tarkastellut sitä, kuinka ”maahanmuuttokriittinen” liikehdintä on jo toistakymmentä vuotta kehitellyt julkisia tarinoita näiden retoristen elementtien ympärille. Erityisesti oppositiosta käsin populistien on ollut helppo houkutella äänestäjiä hyvinkin erilaisista sosioekonomisista asemista, sillä lupausten katteettomuutta on ollut vaikea todeta.

Globalisaation nettohäviäjät, köyhät ja työväenluokka uskoisivat mielellään, että maahanmuuttoa rajoittamalla voidaan hillitä kilpailua tulonsiirroista ja prekariaatin ahdinkoa. Keskiluokkaa ja vauraampia äänestäjiä puolestaan motivoi toivo siitä, että maahanmuuttopolitiikan kiristämisellä voidaan hillitä verorasitetta.

Tutkimuksessani keskeisimmät uuspopulistiset mobilisaationarratiivit liittyvät kuitenkin identiteettipolitiikkaan. ”Maahanmuuttokriitikot” pyrkivät henkilökohtaistamaan ja tunteellistamaan monimutkaiset poliittiset kysymykset ja positioimaan itsensä ainoina hyvinvointivaltion puolustajina. Samalla he mielellään esittävät poliittiset vastustajansa ja julkiset kriitikkonsa muun muassa kukkahattutäteinä ja korruptoituneen poliittisen eliitin edustajina.

Nämä uhriutuvat tarinat toimivat kollektiivisen identiteetin liimana tilanteessa, jossa mitään konkreettista ja ratkaisukeskeistä maahanmuuttokriittistä politiikkaa ei ole tarjota ja jossa populistit ovat antaneet eri kannattajilleen keskenään hyvin ristiriitaisia lupauksia siitä, kuinka maahanmuuttoon keskittymällä hyvinvointivaltio voidaan pelastaa.

Suomalainen media ei ole kohdellut perussuomalaisia mitenkään poikkeuksellisen lempeästi,  vaan on ollut ylipäänsä kyvytön vaatimaan eturivin poliitikkoja tilille katteettomista lupauksistaan ja suoranaisesta valehtelusta. Median hampaattomuus on kuitenkin hyödyttänyt perussuomalaisia eniten, sillä heidän poliittinen retoriikkaansa on ollut kiistatta kaikkein maalailevinta ja lukuisista uhkakuvista huolimatta vähiten ratkaisukeskeistä.

Aika keskittyä todellisiin ratkaisuihin

Ylen 6.10.2015 esittämä A2 Pakolais-ilta oli viimeisin esimerkki siitä, kuinka ”tasapuolinen puheenvuorojen jakaminen” tarkoittaa käytännössä perusteltujen ja perustelemattomien näkemysten asettamista samalle viivalle.

Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tutkijoiden ja käytännön kotouttamisesta vastuussa olevien ihmisten esittäessä hankalia ja epäseksikkäitä kysymyksiä muun muassa rakenteellisesta rasismista ja etnisestä syrjinnästä työhönotossa, Juho Eerola (ps) ja muut ”kriitikot” saivat pudotella ”vastauksiksi” one-linereita resurssipulasta ja kantaväestön pelosta, jotka muka oikeuttavat todellisen ratkaisukeskeisyyden puuttumisen ”maahanmuuttokriittiseltä” poliittiselta agendalta.

Asiaa eivät auta ”kevennykset,” joissa juuri saapuneet turvapaikanhakijat pääsevät syömään suomalaista puuroa tai joutuvat perustelemaan arvoaan ahkerina työssäkävijöinä. Tällaiset asemoinnit eivät auta lievittämään maahanmuuttoa koskevia pelkoja, vaan pikemminkin vahvistavat stereotypioita maahanmuuttajaväestöstä kiittämättömänä kulueränä, joka on oikein laittaa joka käänteessä perustelemaan olemassaolonsa oikeutus.

Vaikka ajattelisi mitä maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista tai pakolaisuudesta, ei ole missään mielessä perusteltua syyttää näitä ihmisiä siitä, että he ovat Suomessa. Päinvastoin. Heitä syyllistämällä, pelottelemalla ja uhkailemalla tuotetaan sitä maahanmuuttajat syrjäyttävää ja segregoivaa todellisuutta, jota ”maahanmuuttokriitikot” esittävät vastustavansa.

Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi, vaan maahanmuuttoa koskevat ongelmat, arvot, asenteet, huolet ja pelot ovat olleet julkisen keskustelun ja ohihuutelun keskiössä jo vuosikausia. Nyt olisi aika puhua ratkaisuista.

Koska on aivan turha peitellä sitä, että julkinen keskustelu on tätä nykyä äärimmäisen leiriytynyttä, sen voisi todeta täysin avoimesti. Nyt jos koska olisi tilausta uudelle pakolaisillan tyyppiselle keskustelulle, jossa yhdellekään ”suvakille” tai ”persulle” ei anneta puheenvuoroa ongelmien valittelua tai pelkojen lietsontaa varten.

Järjestetään vaikka ”Ratkaisu-ilta: persut versus suvakit.” Jätetään asenteet hetkeksi narikkaan, ja katsotaan keillä on käytännön tasolla toteuttamiskelpoisia poliittisia avauksia, ja keskitytään viimeinkin niihin. Ehkä löydämme keisarin ilman vaatteita?

Julkaisu Kriitikot ilman ratkaisuja? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.