Nyt kun koronavirus näyttää hellittävän otettaan Euroopassa – tai ainakin lukuisat valtiot alkavat poistaa tiukempia rajoituksia – on tärkeä miettiä, kuinka yhteiskunnan tulisi vastata pandemiaan jatkossa. Voihan olla, että myöhemmin virus aiheuttaa toisen aallon tai että kohtaamme tulevaisuudessa uusia pandemioita.

Koronavirus ja sen aiheuttamat toimenpiteet vaikuttavat eri tavalla jokaiseen meistä. Joillekin kyse on enemmän terveyteen kohdistuvasta uhasta. Tällaisen ryhmän muodostavat esimerkiksi ikääntyneet. Toisille taas epidemia uhkaa taloudellista hyvinvointia. Näin on etenkin monen nuoren naisen kohdalla.

On totta, että myös ikääntyneet ovat taloudellisesti haavoittuvaisia. Heille tärkeitä ovat eläkkeiden ja hoivan kaltaiset ikäsidonnaiset etuudet ja palvelut. Köyhtynyt työväestö voi tarkoittaa, että ikääntyneille on vähemmän resursseja jaettavaksi.

Kuinka yhteiskunnan tulisi vastata pandemiaan jatkossa?

Virus on terveysuhka myös työikäisille. Iän lisäksi koronan aiheuttaman taudin vaarallisuutta kasvattavat monet muut tekijät, kuten sydän- ja verisuonisairaudet.

Karkeasti rajaten voimme kuitenkin todeta, että ikääntyneille ja työikäisille koronan aiheuttama uhka on erilainen.

Tiedämme siis, että epidemia ja sen rajoittamiseksi tehtävät toimenpiteet tulevat aiheuttamaan eriarvoisuutta eri ryhmien välillä. Ovatko nämä eriarvoisuudet välttämättä epäreiluja?

Sattumasta johtuva eriarvoisuus

Tunnettu kanadalainen yhteiskuntafilosofi G.A. Cohen ryhtyi jo 1980-luvulla kiinnittämään huomiota eriarvoisuuteen, joka johtui huonosta tuurista.

Hänen jälkeensä useat yhteiskuntafilosofit ovat tarkastelleet sattumasolidaarisuuden käsitettä ja pitäneet tärkeänä ehkäistä “sattumasta johtuvaa eriarvoisuutta” eli sitä, että yksilöt eivät ole muita huonommassa asemassa johtuen syistä, joihin he eivät ole itse voineet vaikuttaa.

Yleisesti ottaen viruksen vaikutukset kehossamme eivät ole seurausta tekemistämme valinnoista, joten tähän periaatteeseen tukeutuminen tuntuu intuitiiviselta.

Yhteiskuntafilosofit ovat pitäneet tärkeänä ehkäistä sitä, että yksilöt eivät ole muita huonommassa asemassa johtuen syistä, joihin he eivät ole itse voineet vaikuttaa.

Meille, jotka elämme liberaaleissa demokratioissa, vastuu-sensitiivisen egalitarismin periaatteet ovat tuttuja. Ovathan ne vahvasti läsnä yhteiskuntiamme määrittävässä ilmapiirissä. Niiden mukaan ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti, mutta heitä voi pitää vastuullisina teoistaan, jotka perustuvat valintoihin, joihin he itse ovat voineet vaikuttaa.

Näihin periaatteisiin nojautuen voidaan todeta, että on epäreilua, mikäli jotkut joutuvat epidemian takia huonompaan asemaan kuin toiset. Esimerkiksi ikääntyneet eivät voi itse vaikuttaa syihin, kuten ikäänsä tai heikompaan terveydentilaansa, joiden takia virus asettaa heidät heikompaan asemaan. Tämän takia on tärkeää varmistaa, että vastauksemme koronaepidemiaan ei syrji joitain ryhmiä enemmän kuin toisia ja jätä heitä yhteiskunnallisesti heikompaan asemaan heistä riippumattomista syistä tai ilman heidän tietoista hyväksyntäänsä.

Tulisiko parempi onni hyvittää ja kuinka siihen voi suostua?

Kuten jo edellä todettua, joillekin koronaviruksen aiheuttama terveysuhka on suurempi kuin toisille. Nämä vähemmän uhatut voivat hyvittää paremman onnensa kantamalla suuremman vastuun rajoitustoimien tuottamista taloudellisista tappioista.

Hyvittämiselle löytyy kaksi perustelua.

Ensinnäkin yksi filosofinen esimerkki on niin sanottu hukkumistapaus eli tilanne, jossa näkisimme lapsen hukkumassa. Tällöin meillä olisi moraalinen velvollisuus auttaa, vaikka auttaminen kuluttaisi  resurssejamme. Ajatus saattoi olla taustalla myös monen yhteiskunnan toimissa, kun ne asettivat laajoja rajoituksia, joilla pyrittiin ehkäisemään viruksen leviäminen. Tämän moraalisen velvoitteen hyväksyisivät niin utilitaristiset filosofit, kuten Peter Singer tai sopimusteoriaan nojaavat filosofit, kuten T. M. Scanlon teoksessaan What We Owe to Each Other.

Toiseksi, ja varsinaisesti ihmisyyden arvostukseen liittymättä, laajempien taloudellisten kustannusten kantaminen “neutralisoisi” sattuman vaikutusta ja varmistaisi sen, että onnekkaammat tasoittaisivat joidenkin toisten huonompaa onnea.

Onnekkaammat voisivat tasoittaa joidenkin toisten huonompaa onnea.

Jos ikääntyneet tai työikäiset suostuisivat maksamaan enemmän, esimerkiksi rajoittamalla vapauksiaan tai kärsimällä enemmän taloudellisesti, tämä ryhmä ei olisi tahtomattaan syrjitty. Voimme siis todeta, että jotkut ryhmät voivat kärsiä enemmän epidemiasta, jos se perustuu suostumukseen. Näissä tapauksissa eriarvoisuus ei olisi vastentahtoista eikä siis epäreilua.

Tällä hetkellä koronavirukseen ja sen tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta, joka voi vähentää sitä, kuinka uskottavasti kukaan voi tehdä omia tietoisia päätöksiä tai antaa suostumuksensa. Tietoon liittyvä ongelma kuitenkin vähenee ajan myötä, kun saamme lisätietoa viruksesta sekä siitä, millaisen riskin se muodostaa sekä yksilöille että yhteisöille. Pääsemme lähemmäksi tavallista jokapäiväiseen elämäämme kuuluvaa epävarmuuden astetta.

Ehkä ainoa epidemiaan liittyvä varmuus on se, että epävarmuus ei tule poistumaan kokonaan. Kenties tämä epävarmuus pitää vain hyväksyä ja nojata egalitaristisen filosofin Ronald Dwarkinin käsitykseen vastuusta ja oikeudenmukaisuudesta, jonka mukaan “meidän tulisi tehdä ihmisistä, mahdollisuuksiemme mukaan, tasavertaisia niiden resurssien suhteen, joilla he kohtaavat epävarmuuden”.

Kolme tapaa vähentää tahatonta eriarvoisuutta

Esittelemme seuraavaksi kolme tapaa, joiden avulla voidaan ehkäistä sitä, että koronaviruksesta enemmän kärsivät joutuvat tahtomattaan syrjityiksi.

Ensinnäkin voisimme sallia jokaiselle vapauden päättää, kuinka paljon he ovat valmiita uhraamaan koronan vuoksi. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että eristys ei olisi enää pakollista heille, jotka ovat kärsineet eniten. Näillä ihmisillä tulisi olla oikeus ilmaista mielipiteensä siitä, kuinka he haluavat jatkossa toimia.

Emme esimerkiksi voi olettaa, että kaikki ikääntyneet suosivat eristystä. Sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä meille kaikille ja ne pitävät meidän mielemme virkeänä. Erityisesti ikääntyneille terveyden ylläpito vuorovaikutuksen kautta on tärkeää.

Voidaan myös kysyä, kuinka merkityksellistä vanhuutta eristyksessä eläminen on. Ikääntyneet voivat siis kieltäytyä eristäytymisestä monesta perustellusta syystä, vaikka se aiheuttaa heille suuremman terveysuhan.

Yksilön pitäisi kuitenkin tiedostaa käytöksensä mahdolliset vaikutukset sivullisiin. Jos omassa käytöksessään ottaa riskejä, kuten käymällä massatapahtumissa, toiminta ei saisi vaarantaa sivullisten turvallisuutta.

Toiseksi, John Rawlsin ansioksi on laskettava, että hän toi tehokkuuden edistämisen olennaiseksi osaksi egalitaristiseen oikeudenmukaisuusteoriaan liittyvää projektia.

”Tehokkuus” tulee ymmärtää tässä paretolaisesti, jonka mukaan joidenkin asemaa voidaan parantaa ilman, että se heikentää kenenkään toisen asemaa. Näemme, että tämä ajatus on taustalla niissä toimissa, joita monet maat ovat toimeenpanneet ja EU-komission puheenjohtaja peräänkuuluttanut: vain osa väestöstä pyritään pitämään eristyksissä.

Joidenkin asemaa voidaan parantaa ilman, että se heikentää kenenkään toisen asemaa. Tämän argumentin turvin ei saa edistää eriarvoisuutta.

Ajatuksena tällöin on, että jos mahdollisimman monen ihmisen annetaan palata tietyin varotoimin normaaliin elämään, työikäisten talouteen kohdistuvaa painetta voidaan helpottaa ilman, että ikääntyneiden terveys vaarantuu. Samalla lisääntyvä taloudellinen toimeliaisuus voi mahdollistaa lisärahan ohjaamisen terveydenhuoltoon – tai ainakaan vähennys rahoituksessa ei ole yhtä suuri kuin koko väestöä koskevien rajoitusten yhteydessä.

Tämän argumentin kanssa on kuitenkin oltava tarkkana eikä sen turvin saa edistää eriarvoisuutta; on oltava painavat syyt, että tietyt vapaudet sallitaan vain joillekin mutta ei toisille.

Edistetään tasavertaisuutta parantamalla heikoimpien asemaa

Kolmanneksi, edelleen Rawlsin ajatusten viitoittamana, voimme edistää kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tilannetta ilman, että ihmisten välinen tasavertaisuus vaarantuu. Rawlsin eroperiaatteen mukaan erot ovat oikeudenmukaisia, jos ne maksimoivat sen kansalaisen aseman, joka jää heikoimpaan asemaan.

Kun rajoitustoimia puretaan, kasvavat samaan aikaan mahdollisuudet parantaa sekä ikääntyneiden terveydellistä tilannetta että työikäisten taloutta.

Parantaaksemme heikoimpien asemaa voimme lähestyä virusta samoin silmälasein kuin muita ympäristöön liittyviä ongelmia, kuten saasteita. Haitallisen toiminnan ulkoisvaikutusta ehkäistään haittaverolla, joka on yleisesti käytetty mekanismi yhteiskuntapolitiikassa. Sen avulla saastuttava toimija saadaan vastaamaan aiheuttamastaan ympäristöhaitasta oikeudenmukaisesti.

Baarien ja yökerhojen asiakkaat voisivat maksaa lisämaksua viruksen leviämisen sosiaalisista kustannuksista.

On viitteitä siitä, että viruslinkoina ovat toimineet erityisesti illanviettopaikat, kuten itävaltalaisen alppikylän baarit sekä viimeksi toukokuussa soulilaiset yökerhot. Nyt kun myös Suomessa palvelut, kuten baarit ja yökerhot, joissa viruksen voi olettaa leviävän herkimmin, avautuvat, voisivat palveluiden kuluttajat maksaa pientä lisämaksua toiminnan aiheuttamista sosiaalisista kustannuksista. Tämän veron tuotot voitaisiin ohjata hyödyttämään niitä, jotka kärsivät viruksesta eniten.

Onko epäreilua, jos itsensä virukselle enemmän altistavat maksavat enemmän? Ei, koska itsensä riskille altistaminen on tässä tietoinen valinta, joten sen seurauksista maksaminen on perusteltua. Oikein kohdistettuina maksut myös korostavat yksilönvastuuta.

Reilu vastaus huomioi nämä kolme lähestymistapaa

Voi olla reilua jakaa koronan aiheuttamat kustannukset tasan. Ei kuitenkaan ole epäreilua jakaa kustannuksia eriarvoisesti silloin, kun se perustuu tietoiseen suostumukseen tai silloin kun eriarvoisuus hyödyttää kaikista heikoimpia.

Jos oikeudenmukainen yhteiskunta noudattaa kuvaamiamme periaatteita –  joita myös liberaalien demokratioiden usein katsotaan edustavan – kuten vapautta, tehokkuutta ja tasa-arvoa, tällöin myös koronan vastaisten toimiemme tulisi noudattaa samoja periaatteita.

Niko Väänänen on politiikan tutkimuksen tohtorikoulutettava Louvainin yliopistossa sekä jäsen yliopiston eläkkeitä koskevassa Safe, Adequate and Sustainable pensions -tutkimushankkeessa (ARC-SAS).

Manuel Valente on filosofian tohtorikoulutettava Louvainin yliopiston talous- ja sosiaalietiikan laitoksella (Hoover Chair) sekä jäsen Safe, Adequate and Sustainable pensions -tutkimushankkeessa.

Julkaisu Korona, työikäiset ja ikääntyneet. Mikä on reilua? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.