Mitä tunteita ja ajatuksia väkivaltaiset kuvat meissä herättävät? Miksi katselemme väkivaltaviihdettä, mutta käännämme katseemme pois sodan uhrien kärsimyksestä kertovista kuvista? Mikä saa taiteilijan tai tutkijan keskittymään väkivaltaan omassa työssään?

Näitä ja muita kysymyksiä käsiteltiin paneelikeskustelussa “Me väkivallan suurkuluttajat: väkivalta taiteessa ja popkulttuurissa”. Puhujina olivat tutkijatohtori Noora Kotilainen, kuvataiteilija Pekka Niskanen ja valokuvataiteilija Harri Pälviranta. Keskustelua moderoi väitöskirjatutkija Iida-Maria Tammi. Tilaisuus järjestettiin verkossa keskiviikkona 16.3.2022.

Sisältövaroitus: Artikkeli sisältää väkivaltaista kuvastoa.

Miksi väkivalta kiinnostaa?

Vaikka väkivaltaisten kuvien katselu saattaa ahdistaa, moni meistä huomaa palaavansa tämän kuvamaailman äärelle yhä uudelleen. Katselemme väkivaltaisia kuvia television ruudulta jopa pakonomaisesti: väkivallan uhrien veren ja kärsimyksen näkeminen aiheuttaa inhon väristyksiä, mutta emme kuitenkaan voi kääntää katsettamme pois. Silmiä peittävien käsien sormet raottuvat juuri sen verran, että niiden välistä voi tirkistää ruudulla tapahtuvaa toimintaa. Miksi toimimme näin?

Tähän kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Pälvirannan mukaan väkivaltaiset kuvat kiehtovat meitä osittain juuri niiden moniselitteisyyden takia. Yhtäältä ajatellemme, että erilaisten väkivallan kuvausten katseleminen auttaa meitä ymmärtämään väkivallan olemusta ja sen juurisyitä. Toisaalta näitä kuvia kuitenkin leimaa ”toiseus”: niissä kuvattu väkivalta ikään kuin pakenee katselijaa.

Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen.

Tapa, jolla reagoimme väkivaltaisiin kuviin, on kaikessa monimutkaisuudessaan syvästi inhimillinen. Niskanen kertoi, kuinka vieraillessaan Firenzen Gallerie degli Uffizissa hän huomasi nuoren lapsen pysähtyvän kahden maalauksen äärelle. Kyseessä olivat italialaisten barokkitaiteilijoiden Caravaggion ja Battistellon vaikuttavat kuvaukset Iisakin ja Johannes Kastajan mestauksesta. Lapsi kuvasi matkapuhelimellaan maalauksista kaksi kohtaa, ennen kuin seurasi vanhempiaan näyttelyn seuraavaan huoneeseen.

Tilanteesta kiinnostunut Niskanen lähestyi maalauksia ja nappasi niistä kuvat mahdollisimman samoilla rajauksilla kuin lapsi hetkeä aiemmin. Hänen ottamissaan valokuvissa näkyy mestausta odottavan Iisakin kauhistunut ilme veitsen lähestyessä hänen kaulaansa ja jo kuolleen Johannes Kastajan irti leikattu pää.

Yksityiskohdat Caravaggion maalauksesta “Sacrifice of Isaac” (1603-1604, vas.) ja Battistellon “Salome with the Head of John the Baptist” (1615-1625, oik.). Kuvat: Pekka Niskanen

Vaikka emme voi tietää syitä, mitkä saivat lapsen ikuistamaan juuri nämä kohdat maalauksista, tilanne kuvaa hyvin sitä inhimillistä kiinnostusta, jota tunnemme väkivaltaa kohtaan. Kotilainen huomauttaakin, että väkivallan uhrin kärsimys voi herättää meissä empatian tunteita. Kun todistamme hänen tuskaansa, tulemme tietoisiksi oman haavoittuvan ruumiimme ja väkivallan uhrin jo haavoittuneen ruumiin samankaltaisuudesta.

Tieteellisessä tutkimuksessa puhutaan tämän lisäksi kärsimyksen pornografisuudesta, eli tavasta, jolla toisen kivun todistamiseen saattaa liittyä myös seksuaalisia tai eroottisia tuntemuksia. Väkivaltaisen tapahtuman todistaja on tilanteessa ikään kuin salakatselijan roolissa: läsnä, mutta väkivallan uhrille ja hänen kärsimyksensä aiheuttajalle näkymättömänä.

Dokumentaarinen väkivallan kuvaus on poliittista

Kun katsomme väkivaltaisia kuvia, tilanteessa on mukana aina vähintään kolme osapuolta. Kuvan katsoja, väkivallan uhri ja väkivallan tekijä. Jälkimmäinen hahmo voi olla jo kuvassa mukana tai sitten hänen läsnäolonsa niin sanotusti “piirtyy” kuvaan väkivallan uhrin ruumiiseen jättämien jälkien kautta.

Näiden kolmen osapuolen lisäksi tilanteessa voi olla mukana jokin näkymätön, usein poliittinen voima tai tekijä. Kotilainen on esimerkiksi perehtynyt väitöskirjassaan tapaan, jolla kärsimyksen kuvastoa on käytetty erilaisten poliittisten tai sotilaallisten kampanjoiden osana. Kuvaamalla esimerkiksi sodan uhrien kärsimystä voidaan pyrkiä oikeuttamaan humanitaarinen väliintulo tai lisäämään sodan kannatusta kotimaisen yleisön keskuudessa.

Kotilainen huomauttaa, että väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.

Enemmän tai vähemmän poliittisia ovat myös tilanteet, joissa väkivallan tekijä ikuistaa tekonsa ja uhrin kärsimyksen joko videolle tai valokuvaksi. Muun muassa Uudessa Seelannissa vuonna 2019 tapahtuneen Christchurchin terrori-iskun tekijä live-striimasi iskun, jossa kuoli 51 ihmistä.

Väkivallan todistaminen kuvan kautta voi olla myös pasifistinen teko, sillä se voi motivoida meitä vastustamaan esimerkiksi sotaa tai aseellista väkivaltaa.

Paljon keskustelua ovat herättäneet myös amerikkalaisten vartijoiden Abu Ghraibin sotilasvankilassa ottamat valokuvat. Vartijat olivat ottaneet yli 2000 valokuvaa vangeista ja heidän runnelluista ruumiistaan. Monet kuvat esittivät tilanteita, joissa vankeja kidutettiin tai heihin kohdistettiin muuta epäinhimillistä kohtelua. Myös Suomessa vuonna 2020 tapahtuneen Koskelan teinisurman tekijät kuvasivat puhelimillaan väkivaltaa, joka johti 16-vuotiaan uhrin menehtymiseen.

Keskeistä yllä mainituissa tapauksissa on kuvien dokumentaarinen luonne. Ne todistavat oikeita, jo tapahtuneita väkivallan tekoja. Siinä missä fiktiivisten väkivallan kuvausten katselu tuntuu turvalliselta — tiedämme, että tilanne ei ole todellinen ja uhrit ovat näyttelijöitä — dokumentaarinen väkivallan kuvasto tulee iholle. Puhujat totesivat, että vaikka mediassa käytetyt väkivaltaiset kuvat ovat usein arkisempia kuin viihdeteollisuuden väkivaltakuvasto, juuri kuvien banaalius ja arkipäiväisyys tekevät niistä vaikuttavia.

Dokumentaariset väkivallan kuvaukset voivat myös auttaa väkivallan uhreja työstämään traumaattisia kokemuksia. Niskanen kertoo, kuinka Pariisin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen hän ystävineen katsoi useaan otteeseen Bataclan-teatteriin tehdystä iskusta otettua videota. Kuvamateriaali auttoi käsittelemään Niskasen kotikadulla tapahtuneen iskun aiheuttamaa shokkia ja sitä seuranneita tunteita.

Taide rikkoo tabuja ja luo uutta ymmärrystä väkivallasta

Kun katsomme väkivaltaviihdettä, törmäämme usein karikatyrisoituihin tai kuluneisiin kuvauksiin väkivallasta ja sen tekijöistä. Kuten Pälviranta huomauttaa, väkivallan kuvaus on pääasiallisesti pahan kuvausta. Väkivallan tekijät ovat pääasiallisesti miehiä ja heidän tekonsa joko kylmän laskelmoituja tai silmittömän vihan vallassa toteutettuja. Uhreiksi valikoituvat heikot ja hauraat yksilöt, joiden pääasiallisena määrittävänä tekijä on heidän viattomuutensa.

Suhteemme väkivaltaan on kuitenkin monimutkaisempi kuin tällainen kaksinapainen diskurssi antaa ymmärtää. Pälvirannan mukaan väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme. Ne toimivat ikään kuin venttiilinä, jonka kautta voimme kokea aggressioita turvallisesti.

Ongelmalliseksi väkivallan kuvaus muodostuu siinä vaiheessa, kun se tehdään kritiikittömästi tai väkivallan uhrin oikeuksia loukaten. Puhujat toteavat, että tämä ongelma ei liity vain mediaan tai viihdeteollisuuteen vaan myös taiteeseen. Niskasen mukaan on oletettavaa, että on olemassa sekä taidetta, joka viihteellistää väkivaltaa, että taidetta, joka analysoi ja kritisoi sitä. Näin ollen on virheellistä olettaa, että taide on aina pasifistista tai niin sanotusti ”hyvän puolella”.

Väkivaltaa sisältävissä viihde-esityksissä on episteemistä voimaa, joka voi auttaa meitä käsittelemään väkivallan kokemusta ja omia väkivaltaisia halujamme.

Vaikka taiteellinen työ kuuluisi jälkimmäiseen kategoriaan, saattaa taiteilija silti kohdata syytöksiä väkivallan trivialisoimisesta tai sen kierteen jatkamisesta. Muun muassa Pälviranta kertoi saaneensa kritiikkiä väkivaltaisten kuvien tekemisestä. Hän kuitenkin painotti, että taiteellinen työskentely on yksi keino analysoida suhdettamme väkivaltaan ja tuoda näkyväksi sen eri puolia.

Tapa, jolla taide voi auttaa purkamaan väkivallan kokemuksia tuli esille myös Pariisin terrori-iskujen jälkimainingeissa. Niskanen kertoo, kuinka pariisilaiset purkivat tuntemuksiaan sanalliseen muotoon esimerkiksi runoina tai graffiteina. Hän viittaa näihin teksteihin ”väkivallan ei-kuvallisina representaatioina”, jotka auttoivat ihmisiä kontekstualisoimaan ja käsittelemään kokemiaan järkyttäviä tapahtumia.

Niskanen nostaa esille erityisesti runon, jonka joku pariisilainen oli spraymaalannut tapahtumapaikan läheisyyteen. Siinä luki ranskaksi “Menimme ulos 13… rakkaani ja minä…tänään me rakastamme… vielä enemmän…” Näiden lyhyiden säkeiden avulla kirjoittaja sanoitti monen ranskalaisen kokeman tyrmistyksen ja ikuisti Pariisin katukuvaan perjantaina 13.11.2015 tapahtuneen terrori-iskun muiston.

VTT Noora Kotilainen työskentelee postdoc-tutkijana Suomen Akatemian Demeso: karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Pekka Niskanen on kuvataiteilija ja kuvataiteen tohtori.

Harri Pälviranta on valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.

MSc Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Politiikasta taidetta -sarjan kuraattori.

Julkaisu Me väkivallan suurkuluttajat: väkivallan merkitys taiteessa ja popkulttuurissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Al-Holin tilanne, samoin kuin lukuisat muutkin kansainvälisesti merkittävät kriisit, on jäänyt koronakriisin varjoon. Pandemian viedessä huomion kysymys palautuksista säilyy ratkaisemattomana ja tilanne leirillä kestämättömänä. Al-Holin leirin naiset ja lapset ovat herättäneet valtavasti keskustelua ja vahvoja moraalisia äänenpainoja samalla kun alueen vankiloihin suljettujen miesten ja poikien tilannetta ja mahdollisen paluun uhkia on harvemmin samaan tapaan julkisesti pohdittu.

Tässä tekstin toisessa osiossa pohdimmekin, onko sukupuolittunut ja moraalisia sävyjä saanut naisten “vääriin valintoihin” keskittynyt keskustelu eräs keskeinen syy sille, miksi palautuskeskustelu seisoo paikallaan. Tilanne vaatii ratkaisuja, sillä pitkittyessään se on humanitaarisesti kestämätön ja leirille sijoitettujen lasten oikeuksia loukkaava.

Pohdimme, onko sukupuolittunut ja moraalisia sävyjä saanut naisten “vääriin valintoihin” keskittynyt keskustelu eräs keskeinen syy sille, miksi palautuskeskustelu seisoo paikallaan.

Seisova tilanne lisää radikalisoitumisen todennäköisyyttä ja muodostaa kiusallisen ihmisoikeudellisen ja kansainvälisoikeudellisen kipukohdan Suomelle. Keskustelu naisten vääristä tai moraalisesti arveluttavista valinnoista ei vie tilannetta eteen päin. Kokonaisuutta olisi syytä tarkastella ilman sukupuolittunutta moraalista paheksuntaa, objektiivisesti oikeusvaltioperiaatteisiin nojaten ja ihmisoikeuksia kunnioittaen.

Kalifaatti kaatui, ideologia elää

Koronan vallattua mediatilan keskustelu al-Holin leirille jääneiden naisten ja lasten kohtalosta hiipui, kunnes toukokuun lopussa asia nousi otsikoihin kolmen naisen ja yhdeksän lapsen onnistuttua pääsemään leiriltä omin avuin pois ja Suomeen. Heidän lisäkseen leiriltä palasi elokuun alussa nainen lapsineen. Ennen tätä Suojelupoliisin tietojen mukaan alueelta oli omatoimisesti palannut noin 20 henkilöä.

Itsenäisesti palanneiden henkilöiden lisäksi Suomi on palauttanut kaksi orvoksi jäänyttä suomalaislasta Suomeen joulukuussa 2019. Palautuksia koskeva ongelma ei kuitenkaan ole kadonnut, vaikka tällä hetkellä globaali huomio on pandemian.

Suomessa viranomaisten tiedetään luoneen suunnitelmia leirillä edelleen oleskelevien naisten ja lasten palauttamiseksi, mutta konkreettisia päätöksiä asian suhteen ei ole tiedettävästi toistaiseksi tehty. Ulkoministeriön tämänhetkinen kanta on, että toimintaedellytysten palautuessa Suomi pyrkii palauttamaan alueella olevat suomalaiset lapset. Lasten äitejä Suomi ei aktiivisesti pyri palauttamaan.

Alueelle matkustaneiden suomalaisten tämänhetkinen tilanne on pitkällä aikavälillä kestämätön ihmisoikeuksien sekä turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.

Viranomaiset korostavat, että Suomen kansalaisella on lain mukaan oikeus palata kotimaahansa ja tämä oikeus koskee myös al-Holin leirin naisia sekä lapsia. Käytännössä paluu kuitenkin vaatii sen, että naisten tulee päästä pois valvotulta leiriltä lapsineen ja hakeutua omin neuvoin Suomen lähimpään suurlähetystöön Turkin Ankaraan, kuten kesän aikana Suomeen palanneet olivat onnistuneet tekemään.

Isisin ideologia ja ajatukset leviävät edelleen, eikä kalifaatti ole heikentymisestään huolimatta kuollut. Asiantuntijoiden tuoreiden arvioiden mukaan Isis on hyötynyt koronan aiheuttamasta globaalista sekasorrosta ja on vahvistumassa sisäisesti muun muassa uuden johtajan valinnan myötä. Alueelle matkustaneiden suomalaisten tämänhetkinen tilanne on pitkällä aikavälillä kestämätön ihmisoikeuksien sekä turvallisuuspolitiikan näkökulmasta, sillä paikallisten viranomaisten kyky ylläpitää järjestystä ja vakautta alueella on rajallinen.

Vankileirit ”ideologia-hautomoina”

Huomion arvoista on, että leirit ja vankilat, joihin suomalaisia on sijoitettu, toimivat itsessään ideaalina kasvualustana kalifaatin ideologialle ja sen levittämiselle. Osa paikallisista jopa katsoo, että al-Holin kaltaiset leirit toimivat Isisin viimeisenä linnakkeena.

Useat leireillä haastatellut naiset kertovat, että kalifaatin ideologiasta irtautuminen on leirioloissa liki mahdotonta, sillä leirillä olevat naiset valvovat toisiaan ja väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. On olemassa viitteitä siitä, että naisten rooli kalifaatin arkisessa toiminnassa on ollut verrattain rajattu, mutta leiriolosuhteissa naisten aktiivinen toimijuus kalifaatin ideologiselle jatkuvuudelle korostuu.

Ainakin osalla naisista on ollut aktiivinen rooli kalifaatin toiminnassa: he ovat suunnitelleet iskuja, rekrytoineet uusia jäseniä ja muodostaneet taidokkaasti sosiaalisia verkostoja sekä levittäneet liikkeen propagandaa. Myös suomalaisten naisten tiedetään osallistuneen Isisin propagandamateriaalin tuottamiseen ja toimineen aktiivisessa roolissa kalifaatin alueelle suuntautuneessa rekrytoinnissa.

Useat leireillä haastatellut naiset kertovat, että kalifaatin ideologiasta irtautuminen on leirioloissa liki mahdotonta, sillä leirillä olevat naiset valvovat toisiaan ja väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä.

Euroopan viranomaiset ovat tuoneet ilmi, että toistaiseksi islamilainen terrorismi on ollut pääsääntöisesti miesten hallinnoimaa aluetta. He kuitenkin pitävät todennäköisenä, että tulevaisuudessa naisten rooli islamistisessa terrorismissa tulee kasvamaan eikä naisiin tulisi näin ollen suhtautua pelkästään passiivisina “Isisin morsiamina” tai “Isis-vaimoina”.  Arviot naisten kasvavasta roolista kalifaatin toiminnassa korostavat entisestään al-Holin kaltaisten naisvaltaisten keskittymien ongelmallisuutta ja lisäävät tarvetta tilanteen aktiiviselle ratkomiselle.

Kysymys siitä, miten kalifaatissa eläneiden naisten suhteen tulisi menetellä, ei ole helppo. Naisten tekemien rikosten selvittäminen jälkikäteen on haastava prosessi, mitä ei helpota se, että monet naiset tuntuvat kieltävän oman aktiivisen toimijuutensa ja sysäävän vastuun kalifaatin hirmuteoista miesten harteille.

Arviot naisten kasvavasta roolista kalifaatin toiminnassa korostavat entisestään al-Holin kaltaisten naisvaltaisten keskittymien ongelmallisuutta ja lisäävät tarvetta tilanteen aktiiviselle ratkomiselle.

Tästä huolimatta Isisin uhreiksi joutuneet henkilöt kertovat myös naisten osallistuneen sortoon ja väkivaltaan miesten rinnalla. Alueelle vietyjen ja siellä syntyneiden lasten näkökulmasta tilanne on vielä monimutkaisempi. Lapset eivät ole aikuisten tavoin valinneet elinympäristöään, mutta lasten tiedetään saaneen alueella kalifaatin arvopohjan mukaista koulutusta, joka sotii länsimaalaista arvomaailmaa vastaan.

Äitiensä tekemistä valinnoista kärsivät lapset

Palautuskeskustelussa naiset ja lapset on usein nivottu yhteneväiseksi paketiksi. Tilaansa syyllisiksi nähtyjen ja ideologisesti vaarallisiksi koettujen äitien palauttamiseen suhtaudutaan haluttomasti, mikä synnyttää dilemman, sillä lapsia ei haluta palauttaa ilman äitejään. Naisten ja lasten yhteispalautuksista perustellaan varsin ymmärrettävästi lasten edulla, mutta vaikuttaa siltä, että keskustelu ideologisesti vaarallisista äideistä on myös toiminut retorisena keinona lykätä palautuksia ja päätöksentekoa asiassa.

Ratkaisevana kysymyksenä on, ovatko alueelle matkanneet naiset olleet passiivisia, yksityisen tilan piiriin suljettuja vaimoja vai aktiivisesti osana kalifaattia toimineita jihadisteja.

Tematiikkaa voidaan pitää kyseenalaisena, sillä se asettaa naiset ja lapset eriarvoiseen asemaan miehiin nähden jättäen heidät roikkumaan epämääräiseen ja näköalattomaan välitilaan. Sukupuolten välisen eriarvoisuuden lisäksi myös leirin lapset ovat keskenään eriarvoisessa asemassa, sillä orvoksi jääneitä lapsia on alettu kotouttaa myös Suomeen, kun taas muut lapset ovat jääneet jumiin leirille ikään kuin kärsimään vanhempiensa mahdollisista rikoksista ja vääriksi nähdyistä moraalisista valinnoista.

Ratkaisevana kysymyksenä onkin, ovatko alueelle matkanneet naiset olleet passiivisia, yksityisen tilan piiriin suljettuja vaimoja vai aktiivisesti osana kalifaattia toimineita jihadisteja. Kysymykseen on mahdollista saada vastaus vain, mikäli naiset saadaan oikeuden eteen, ja asiaa päästään selvittämään juridisesti.

Julkisen keskustelun suunnanmuutos tarpeen

Selvää on, että alueelle matkustaneiden naisten aatteelliset sitoumukset ja toimet tulee selvittää ja kyseenalaistaa sekä rikosnimikkeiden täyttyessä henkilöt tulee tuomita Suomen lakien mukaisesti.  Tätä ei kuitenkaan päästä tekemään ennen kuin osittain sukupuoleen kiertyvästä ja moraalisia vireitä sisältävästä keskustelusta päästään eteen päin.

Tilanteen ratkaiseminen edellyttää asiapitoista keskustelua, jonka keskiössä ovat faktat eivätkä mielipiteet.

Keskustelua palautuksista ei tulisikaan johtaa sukupuolilähtöisesti pohtien naisten valintojen moraalista oikeutusta tai heidän ansaitsevuuttaan, vaan keskittyen asiasisältöihin. Tilanteen ratkaiseminen edellyttää asiapitoista keskustelua, jonka keskiössä ovat faktat eivätkä mielipiteet.

Sen sijaan, että pohditaan naisten moraalista vastuuta koskien esimerkiksi lastensa tämänhetkistä kasvuympäristöä, olisi järkevämpää keskittää huomiota siihen, miten Isisin kalifaattiin liittyneitä suomalaisia voitaisiin tukea yhteiskuntaan palautumisessa ja kuinka heidät voitaisiin mahdollisimman pikaisesti saattaa objektiivisen oikeuskäsittelyn kautta vastuuseen teoistaan.

VTK Minttu Hyökyvaara työskenteli Suomen Akatemian HYTE, Terroristinen väkivalta globaalina mediatapahtumana -projektissa harjoittelijana. Hän valmistelee pro gradu -tutkielmaansa vierastaisteluilmiöstä Helsingin yliopistolla.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Maanpuolustuskorkeakoulussa ja vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, mediasta, muuttoliikkeestä, väkivallasta, humanitarismista ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista.

Julkaisu Perinteisiä vaimoja vai vaarallisia agitaattoreita? – Osa 2: Miksi keskustelu al-Holin leirin naisten ja lasten palauttamisesta on niin vaikeaa?  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suojelupoliisin tietojen mukaan Irakin ja Syyrian konfliktialueille on matkustanut noin 80 suomalaista, joista noin 20 tiedetään saaneen surmansa. Vilkkainta alueelle matkustus oli vuosina 2012–2016, jolloin kalifaatti eli menestyksekkäintä kauttaan. Nykyisin monet alueelle lähteneistä haluaisivat palata takaisin Suomeen. Kevääseen 2020 mennessä noin 20 henkilöä oli palannut Suomeen omatoimisesti eli ilman valtion apua. Heidän lisäkseen elokuun alussa palasi leirillä oleskellut nainen lapsineen. Ulkoministeriö ei ole ottanut kantaa siihen, kuinka monta lasta ja naista al-Holin leirillä tällä hetkellä oleskelee.

Al-Holin leirin naisten ja lasten palauttaminen Suomeen sekä naisten suhde terroristijärjestö Isisiin on puhuttanut laajasti julkisuudessa jo yli vuoden ajan. Politiikasta-lehdessä asiaa on käsitelty muun muassa turvallisuuden sekä humanitarismin näkökulmista. Erityistä huomiota on saanut alueelle vietyjen tai siellä syntyneiden lasten kestämätön asema.   Keskustelun keskiöön on useissa tapauksissa noussut kysymys siitä, onko naisilla oikeus toivoa tai ainakin yhdessä tapauksessa vastustaa kotimaahan palautusta.

Keskustelussa Al-Holin palautuksista keskeinen rooli on ollut lasten statuksella alaikäisinä ja täten erityistä suojelua ansaitsevina sekä alueelle lähteneiden sukupuoleen liitetyillä ominaisuuksilla.  Naiset on nähty paitsi potentiaalisina sotarikollisina myös vaarallisina Isisin ideologian levittäjinä sekä lapsensa vaaralle altistaneina ja yhteiskuntaamme uhkaavaan ideologiaan kasvattavina äiteinä. Niin kutsutut ”Isis-vaimot” näyttäytyvät omat ihmisoikeutensa, kansallisuutensa kautta saamansa vapaudet ja tasa-arvon hylänneinä, ympäröivän yhteiskunnan silmissä tasa-arvonormien vastaisesti käyttäytyvinä naisina.

Naiset on nähty paitsi potentiaalisina sotarikollisina myös vaarallisina Isisin ideologian levittäjinä sekä lapsensa vaaralle altistaneina ja yhteiskuntaamme uhkaavaan ideologiaan kasvattavina äiteinä.

Tässä kaksiosaisen tekstin ensimmäisessä osassa näkökulmamme on alueelle lähteneiden naisten ristiriitainen asema ja rooli valinnanvapauden sekä tasa-arvon paradoksin tulokulmasta tarkasteltuna. Tarkastelemme sitä, miksi nämä “Isis-vaimoiksi” nimitetyt naiset ärsyttävät ja herättävät keskustelua eri tavalla kuin alueelle lähteneet miehet. Pohdimme valinnanvapauden, sukupuolten tasa-arvon ja naisten yhteiskunnallisten sekä perheroolien näkökulmista sitä, miksi keskustelu alueelle lähteneiden naisten palauttamisesta Suomeen on ollut niin latautunutta.

Tasa-arvoisen oikeusvaltion kansalaisesta kalifaatin alamaiseksi

Suomi on valittu jo kolmesti maailman onnellisimmaksi maaksi. Tutkimuksessa on kartoitettu muun muassa ihmisten valinnanvapautta, anteliaisuutta, terveyttä, sosiaalisia tukiverkostoja, bruttokansantuotetta sekä valtiollista korruptiota. Pohjoismaat ovat poikkeuksellisen tasa-arvoisia ja hyvinvoivia valtioita, joiden on nähty olevan erityisesti naisille maailman parhaita paikkoja elää.

Tästä huolimatta noin 80 henkilöä Suomesta on päättänyt matkustaa Irakin ja Syyrian konfliktialueelle rakentamaan kalifaattia ja oman näkemyksensä mukaan etsimään parempaa, enemmän arvojensa mukaista elämää. Alueelle matkustaneista miehistä monien tiedetään saaneen surmansa taisteluissa tai joutuneen paikallisiin vankiloihin. Viranomaiset ovat ohjanneet Isisiin kytköksissä olleet naiset ja lapset al-Holin pakolaisleirille Koillis-Syyriaan. Arvioidaan, että kesän 2020 aikana palanneiden lisäksi pakolaisleirillä on yhä 7 suomalaista naista sekä ainakin 17 alaikäistä lasta, joista osa on syntynyt konfliktialueella.

Vapaaehtoinen osallistuminen oman valtion ulkopuolisiin konflikteihin on historiallisesti tarkasteltuna tuttu toimintamalli Suomessa. Suomalaisten tiedetään olleen osallisina lukuisissa kansainvälistä huomiota saaneissa konflikteissa aina Espanjan vuosien 1936–1939 sisällissodasta vapaaehtoisiin SS-sotilaisiin ja Bosnian sisällissotaan. Näiden lisäksi yksittäisiä suomalaisia on osallistunut lukuisiin konflikteihin ympäri maailmaa.

Vapaaehtoinen osallistuminen oman valtion ulkopuolisiin konflikteihin on historiallisesti tarkasteltuna tuttu toimintamalli Suomessa.

Viranomaisten suhtautuminen ilmiöön ja toimintaan osallistuneisiin henkilöihin on ollut pääsääntöisesti kielteistä. Esimerkiksi Espanjan sisällissotaan osallistumista pyrittiin Suomessa estämään kriminalisoimalla (HE 16/1938) alueelle matkustus.

Isisin kalifaatin muodostukseen on osallistunut ennen näkemätön määrä ympäri maailmaa saapuneita vapaaehtoisia, mikä on asettanut kansallisten toimien lisäksi haasteita myös kansainväliselle yhteistyölle. Mikään aikaisemmista konflikteista ei ole mobilisoinut yhtä suurta suomalaisten joukkoa, ja erityisen poikkeuksen muodostaa naisten ja lasten osallisuus.

Kun alueelle matkanneiden naisten asemaa ja mahdollisia palautuksia alueelta on pohdittu, esiin ovat nousseet etenkin kysymykset naisten roolista Isisin ideologian levittäjinä ja agitaattoreina, sekä se, mikä todella on ollut heidän roolinsa kalifaatissa. Naiset on usein esitetty julkisessa keskustelussa potentiaalisesti jopa alueelle lähteneitä miehiä vaarallisempina, sillä heidän katsotaan olevan vastuussa ideologian sosiaalisesta levittämisestä sekä olevan aatteellisesti sitoutuneita kasvattamaan lapsensa kalifaatin ideologian mukaisesti.

Naiset on usein esitetty julkisessa keskustelussa potentiaalisesti jopa alueelle lähteneitä miehiä vaarallisempina, sillä heidän katsotaan olevan vastuussa ideologian sosiaalisesta levittämisestä sekä olevan aatteellisesti sitoutuneita kasvattamaan lapsensa kalifaatin ideologian mukaisesti.

Suhtautuminen vapaaehtoisesti ideologisista syistä alueelle lähteneisiin naisiin on ollut erilaista kuin keskustelu taistelemaan lähteneistä miehistä.  Miehen valinta tarttua aseisiin ja lähteä taisteluun vieraille maille ei heiluta käsitystä nuorten miesten rooleista tai vallitsevasta sukupuolijärjestelmästä. Valinta näyttäytyy usein jokseenkin ymmärrettävänä, vaikka se tuomittaisiinkin moraalisesti. Isisin riveihin taistelemaan lähteneiden miesten valintaa on usein selitetty esimerkiksi syrjäytyneisyydellä ja sillä, etteivät nuoret, usein maahanmuuttajataustaiset miehet ole sopeutuneet yhteiskuntaan.

Vaikka sekä miehiin että naisiin voidaan soveltaa samaa argumenttia tietoisesta, vapaaehtoisesta lähdöstä ja suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen hylkäämisestä eli kurjuuden ja sorron valinnasta tasa-arvon sijaan suhtautuminen naisten, erityisesti äitien, lähtöön konfliktialueelle on tässä suhteessa ollut voimakkaan kielteistä. Se on sisältänyt sävyjä moraalisesta närkästyksestä. Erityisen paljon on puhuttanut kysymys siitä, onko naisilla moraalista oikeutta palata Suomeen heidän kerran täältä vapaaehtoisesti lähdettyään.

Vaimoja vai jihadisteja?

Ovatko alueelle matkanneet naiset passiivisia yksityisen tilan piiriin suljettuja vaimoja vai aktiivisesti osana kalifaattia toimineita jihadisteja?  Kansallismielisestä tulokulmasta tarkasteltuna naiset on perinteisesti esitetty passiivisina, kodin ja yksityisen tilan piiriin suljettuina hahmoina. Kansakunnan puhtauden, arvojen ja jatkuvuuden suojelu nousee nationalismeissa usein keskeiseksi tekijäksi.

Näissä tarinoissa naiset ja heidän ruumiinsa esitetään puhtauden symbolisina vaalijoina, joiden tärkein tehtävä on turvata kansakunnan jatkuvuus äitiyden sekä tähän liittyvän kasvatustyön kautta. Henkisiltä ominaisuuksiltaan naiset esitetään rauhanomaisina ja hoivaluontoisina, sotatoimiin luonteensa vuoksi sopimattomia. Miehisiksi rooleiksi jäävät aktiivinen kansalaisuus sekä kansakunnan, naisten ja lasten suojelu.

Tätä asetelmaa Suomessa historiallisesti haastaneina, ärtymystä ja halveksuntaa sekä jopa vihaa nostattaneina naisina nousevat esiin erityisesti sisällissodan punaiset naiset ja naissotilaat. Heidän roolinsa aktiivisesti sotaan osallistuneina toimijoina, jopa taistelijoina, mutta myös uutta ideologisesti potentiaalisesti saastunutta sukupolvea synnyttävinä ja kasvattavina äiteinä nähtiin erityisen raskauttavana. Kuten esimerkiksi Tiina Lintusen väitöskirjasta käy esiin, punaisia äitejä kutsuttiinkin muun muassa halventavilla nimityksillä “naarassudet” ja “pahuuden lähteet”. Esitettiin jopa, että heidät tulisi vaarallisen ominaisuutensa vuoksi steriloida, jopa tappaa.

Nykykeskustelussa konfliktialueelle matkustaneista ”Isis-vaimoista” sadan vuoden takaiset äitiyteen ja naisten lisääntymiseen liittyvään ylisukupolviseen ideologiseen uhkaan liittyvät kaiut ovat jälleen läsnä: ideologisesti turmeltuneiden äitien lapset esitetään mahdollisesti vaaralliselle ideologialle niin vahvasti altistuneina, että heidän sopeutumisensa ympäröivään yhteiskuntaan voi olla hankalaa.

Keskustelussa konfliktialueelle matkustaneista ”Isis-vaimoista” sadan vuoden takaiset äitiyteen ja naisten lisääntymiseen liittyvään ylisukupolviseen ideologiseen uhkaan liittyvät kaiut ovat jälleen läsnä.

Toisin kuin perinteiset roolit hylänneet ja sukupuolijärjestelmää vahvasti keikuttaneet, jopa aseet kädessä taistelleet punaiset naiset, nykyiset ”Isis-vaimot” ovat osallistuneet kalifaatin toimintaan pääsääntöisesti erilaisten tukitoimien sekä perinteisten sukupuoliroolien kautta. Al-Holin leirillä haastatellut naiset kuvaavat elämäänsä kalifaatissa keskenään yhtenevin sanoin. Naisten roolit ovat noudatelleet perinteisiä sukupuolirooleja: he ovat olleet kotona kokkaamassa, siivoamassa ja kasvattamassa lapsia miesten toimiessa kodin ulkopuolella.

Naiset eivät omien sanojensa mukaan osallistuneet kalifaatin varsinaiseen toimintaan, vannoneet sille uskollisuutta tai tienneet sen toiminnasta. Isisin hirmuteot tapahtuivat jossain oman arjen ulkopuolella, paikoissa joihin naisilla ei ollut pääsyä.

Naimattomina alueelle lähteneiden naisten kohtalo oli karumpi. Avioliiton solmiminen oli edellytys yhteisöön pääsylle: Isis eristi naimattomat naiset omiin rakennuksiinsa, jossa he elivät suljettua elämää, kunnes joku alueelle saapuneista ulkomaalaisista vierastaistelijoista päätti valita heidät vaimokseen. Perheen solmiminen oli Isisin keino saada vierastaistelijat kotiutumaan uuteen kotimaahansa, ja tiukkojen sosiaalisten normien vuoksi vapaa seurustelu oli kiellettyä.

Naisten rooli Isisin kalifaatissa näyttäytyy heidän omissa kertomuksissaan patriarkaalisen yhteisön konservatiivisena naisroolina: yksityiseen elämänpiiriin, perheeseen ja lapsiin kiinnittyvänä eikä näin aktiivisesti yhteiskunnallisena. Perinteisen naisen roolin, yksityiseen ja perheeseen kiinnittyvään elämänpiirin eristäytymisen on usein nähty tekevän naisista epäpoliittisia, jopa passiivisia.

Naisten rooli Isisin kalifaatissa näyttäytyy heidän omissa kertomuksissaan patriarkaalisen yhteisön konservatiivisena naisroolina: yksityiseen elämänpiiriin, perheeseen ja lapsiin kiinnittyvänä eikä näin aktiivisesti yhteiskunnallisena.

Siksi alistumisen miesten valtaan kalifaatissa voisi nähdä tekevän naisista vähemmän syyllisiä ja edesvastuullisia, irrallisia terroristijärjestön ideologisesta agendasta ja hirmuteoista. Näin naisten roolia ei kuitenkaan ole julkisessa keskustelussa nähty. Vaikka naisten rooli Isisin kalifaatissa vaikuttaa olleen vahvasti miehille alisteinen, on heidän asemaansa ideologian levittäjinä ja agitaattoreina korostettu.  Heidät on nähty valitsemansa elämäntavan mannekiineina ja näin ollen terrorijärjestön rekrytointiin ja mielipiteen muokkaukseen osallistuvina aktiivisina toimijoina sekä uutta ideologisesti “aivopestyä” sukupolvea kasvattavina äiteinä.

“Isis-vaimoihin” liitetyn vaarallisuuden ja häiritsevyyden auraa on keskusteluissa lisännyt se, että he ovat nimenomaan tehneet aktiivisen valinnan hylätä oikeutensa, hyvinvointivaltion naisille tuoman liikkumavaran ja tasavertaiset mahdollisuudet. Paradoksaalisesti he ovat lähtiessään tehneet aktiivisen ideologisen ja liberaalin lähtömaan tasa-arvopolitiikan mahdollistaman valinnan luopua oikeuksistaan ja siirtyä suomalaisesta normatiivisesta näkökulmasta katsottuna sorrettujen leiriin.

Naisten häiritsevät valinnat ja tasa-arvon paradoksit

Tämä siirtymä nähdään yhteiskuntaa läpileikkaavien tasa-arvon ideaalien vastaisena valintana. ”Isis-vaimojen” radikaalia valintaa voi hahmottaa myös toisen lännessä viime vuosina huomiota herättäneen tasa-arvoisissa yhteiskunnissa syntyneen ja perinteisiin sukupuolirooleihin nojaavan traditional wife eli tradwife -trendin kautta.

Länsimaiset, hyvinkin etuoikeutetussa asemassa olevat tradwife-elämäntavan valinneet naiset ilmoittavat haluavansa elää parisuhteessaan ja yhteiskunnallisen osallisuutensa suhteen perinteisten, heteronormatiivisten ja vahvan miesjohtoisten sukupuoliroolien mukaisesti: he jättäytyvät pois työelämästä, palvelevat miestään, alistuvat kyseenalaistamatta hänen tahtoonsa ja omistautuvat perheelleen ja yksityiseen piiriin.

Tämä perinteisten, patriarkaalisten roolien vapaaehtoinen omaksuminen naisille vapaan yhteiskunnallisen toiminnan ja taloudellisen itsenäisyyden mahdollisuudet takaavassa yhteiskunnassa herättää paitsi kummeksuntaa, myös paheksuntaa ja moraalista närkästystä: miksi kukaan haluaisi luopua oikeudestaan ja mahdollisuudestaan olla vapaa, itsenäinen ja tasavertainen toimija? Tradwife-vakaumuksen mukaan elävät kuitenkin perustelevat valintaansa juuri vapaalla tahdolla, jopa feministisellä oikeudella tehdä omat elämäntapavalinnat.

Yhteiskunnallisen hiljaisuuden sijaan niin ”Isis-vaimojen” kuin tradwidfe-ideologian valinneiden toimintaan kuuluu ajatus oman valinnan näkyväksi tekemisestä, sen poliittisen puolen esiin nostamisesta.

Tästä näkökulmasta feministisen valinnanvapauden piiriin kuuluu myös oikeus luopua omasta oikeudestaan olla “vapaa”, itsenäinen toimija ja yhteiskunnallinen aktiivinen, kodin piirin ja miesvallan ulkopuolinen subjekti.

Yhteiskunnallisen hiljaisuuden sijaan niin ”Isis-vaimojen” kuin tradwidfe-ideologian valinneiden toimintaan kuuluu ajatus oman valinnan näkyväksi tekemisestä, sen poliittisen puolen esiin nostamisesta. ”Isis-vaimojen” vaaralliseksi toiminnaksi onkin nimetty juuri heidän vaikuttavuutensa sosiaalisessa mediassa ja vahvuudekseen vallan vaikuttaa alttiisiin mieliin verkossa tapahtuvan “vertaisrekrytoinnin” keinoin.

Samaten tradwife-valinnan tehneet ovat usein aktiivisia sosiaalisen media kanavissa tehden elämäntapaansa tunnetuksi verkkoyhteisöissä. Näin ollen myös valittu “perinteinen rooli” on poliittinen ja aktiivisesti yhteiskunnallinen kannanotto, henkilökohtaisen poliittista, poliittisen ytimessä olevaa.

Näennäisesti poliittisesta ja yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta irtisanoutumisen sijaan Yhdysvalloista peräisin oleva elämäntapa sisältää poliittisen ideologian, joka kytkeytyy usein jopa rasistiseen valkoisen ylivallan puolustamiseen ja tätä kautta entisen valkoisen, heteronormatiivisen ja patriarkaalisen “kulta-ajan” haikailuun.

Paradoksaalisesti lännen tradwife-ideologian edustajat ja ”Isis-vaimot” vertautuvatkin monelta osin toisiinsa.

Vaikkakin ideologisesti varsin eri laidalta, myös ”Isis-vaimot” haikailevat perinteisten, uskonnollisesti perusteltujen “puhtaiden” miesvaltaisten sukupuoliroolien perään. Näin ollen, paradoksaalisesti, lännen tradwife-ideologian edustajat ja ”Isis-vaimot” vertautuvatkin monelta osin toisiinsa. Varsin erilaiset ryhmät ovat molemmat päättäneet valita sukupuolten tasa-arvon sijaan toisenlaisen, ympäröivän vallitsevan yhteiskunnan näkökulmasta normeista häiritsevällä tavalla poikkeavan, monille käsittämättömän tien.

Molemmat näyttäytyvätkin häiritsevinä ja vaarallisina vallitsevien sukupuoliroolien, naisten vapaan valinnan ja yhteiskunnallisen roolin suhteen. Naisten näennäinen epäpoliittisuus ja oletetusta yhteiskunnallisesta roolista sivuun jättäytyminen onkin näin itse asiassa räikeän poliittista, vallitsevien normien näkökulmasta ärsyttävää, ja jopa yhteiskunnallisesti vaarallista. Näin myös al-Holin leirin ”Isis-vaimojen” tekemät valinnat hankaloittavat julkista keskustelua palautuksista ja vaikeuttavat asian poliittista ratkaisemista.

VTK Minttu Hyökyvaara työskenteli Suomen Akatemian HYTE, Terroristinen väkivalta globaalina mediatapahtumana -projektissa harjoittelijana. Hän valmistelee pro gradu -tutkielmaansa vierastaisteluilmiöstä Helsingin yliopistolla.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Maanpuolustuskorkeakoulussa ja vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, mediasta, muuttoliikkeestä, väkivallasta, humanitarismista ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista.

Julkaisu Perinteisiä vaimoja vai vaarallisia agitaattoreita? Osa 1: al-Holin leirin naisten häiritsevät valinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Punk ei ole kuollut. Se elää Indonesiassa – ja kaipaa äitiä. Dokumentti A Punk Daydream kertoo pääkaupunki Jakartan punk-katulapsista.

Maailman väkirikkaimmassa muslimimaassa Indonesiassa on Aasian ehkäpä suurin ja elinvoimaisin punk-skene. Indonesialainen punk-yhteisö on peruja jo 1990-luvulta, jolloin sillä oli diktaattori Haji Muhammed Suharton kaatumisessa oma asemansa. Punkista on tullut, ehkä hieman yllättäen, näkyvä mutta vainottu alakulttuuri Indonesiassa. Tähän yhteisöön ja maisemaan visuaalisesti hienolle, mutta pintaa raapaisevalle matkalle vie belgialaisen elokuvantekijän Jimmy Hendrickxin dokumentti A Punk Daydream (2018).

Indonesian punkkarit, ja varsinkin maan punk-vastainen politiikka on päässyt välillä jopa kansainvälisen median otsikoihin, erityisesti vuonna 2011, kun yli 60 punkkaria vangittiin konsertissa ja suljettiin valtion uudelleenkoulutusleireille. Punkkarit ovat Indonesiassa vainottuja ja valtavirrasta poikkeavan ulkonäön vuoksi he joutuvat helposti silmätikuiksi. Dokumentti keskittyy Jakartan punk-katulasten kohtaloihin.

Indonesian punk-vastainen politiikka on päässyt välillä jopa kansainvälisen median otsikoihin.

Tarina pohjaa paikalliseen punkkareita halveksivaan kulttuuriin, jossa poikkeava ulkonäkö ja varsinkin tatuoinnit ovat vahvasti stigmatisoituja. Indonesian punk-kulttuurin ja poliittisen vastarinnan kiinnostavaa taustaa ja omaleimaista nykyhetkeä Hendricksxin dokumentti ei valitettavasti juuri availe.  Taustoitusta katsoja kuitenkin jää kaipaamaan, sillä ennakkotiedot useimmilla, jopa punk-kulttuurista kiinnostuneilla länsimaisilla katsojilla lienevät melko vähäiset.

Punk Indonesiassa

Punk-kulttuuriin syttyminen Indonesiassa sijoittuu maan epävarmoihin ja poliittisesti turbulentteihin vuosiin. 1990-luvun puolivälissä diktaattori Suharton 30-vuotisen vallan natistessa, maa alkoi altistua globaalille medialle – ja länsimaiselle punkille. Länsimaisten klassikkobändien kuten The Dead Kennedy’sin, The Ramonesin, The Exploitedin sekä jopa Crassin tapaisten anarkopunkyhtyeiden kasetteja salakuljetettiin, nauhoitettiin itse ja levitettiin kädestä käteen.

Nuoret indonesialaiset innostuivat punkin vallankumouksellisesta ja poliittisesti kapinallisesta asenteesta: auktoriteettivastainen alakulttuuri antoi toivoa siitä, että valtaa vastaan voi taistella itse. 1990-luvun punkkarit olivat usein opiskelijoita, ja globalisaation mukanaan tuoma musiikki linkittyi ajan murrokseen sekä kritiikkiin korruptoituneita ja autoritaarisia vallanpitäjiä vastaan. Tuon ajan indonesialaiset punk-bändit vastustivat Suharton hallinnon brutaaliutta ja korruptiota ja sanoivat sen kovaan ääneen, vaikka sanominen oli vaarallista.

Useat linkittävät vieläkin punk-kulttuurin Indonesiassa Suharton vastaiseen kamppailuun, vaikka sittemmin Indonesian punk-porukka on jakautunut poliittisesti ja muutoinkin – aivan kuten länsimainenkin punk-skene. Indonesian poliittisissa ja sosiaalisissa oloissa on kuitenkin syntynyt ihan omanlaisensa punkin aluskasvusto, joka elää nyt jo kolmannessa sukupolvessa: elävää DIY (Do It Yourself) -kulttuuria, omaleimainen musiikkityyli, laajat sosiaalista vastuuta kantavien underground-kollektiivien verkostot, sekä katukuvassa näkyvät Anak– eli lapsipunkkarit.

Osa kadulle päätyneistä lapsista valitsee punkyhteisön omakseen ja hakee siltä turvaa ja voimaa.

Indonesia on köyhä maa, jossa köyhyysrajan alapuolella asuu jopa puolet ihmisistä. Näissä oloissa moni lapsi päätyy kadulle. Osa kadulle päätyneistä lapsista valitsee punkyhteisön omakseen ja hakee siltä turvaa ja voimaa. Osa päätyy mukaan oma-aloitteisesti, etsiessään vaihtoehtoa tiukkojen normien kyllästämälle yhteiskunnalle. A Punk Daydream -elokuvan tapahtumapaikan, pääkaupunki Jakartan kaduilla elää tänä päivänä ukulelejaan soittavien Anak-punkkareiden yhteisö. Tämän yhteisön jäseniä Hendrickxin dokumentti seuraa.

Eksyneet lapset kadulla, jalot villit viidakossa

Elokuva alkaa paitsi rämisevällä punk-musiikilla, myös kuvilla viidakoiden alkuperäiskansojen edustajista vaeltamassa luonnossa – ja punkkareista viidakossa puita halaamassa. Dokumentin punainen lanka onkin rinnastaa paikalliset Dayak-alkuperäiskansaheimot ja kaupungin katujen punkkarit.

Molempien elämäntyylistä on toki löydettävissä yhtymäkohtia ja samaa henkeä: vallitsevan elämäntavan vastustamista ja normeista piittaamattomuutta, kapitalismin totuuksina pidettyjen ajatusmallien sekä egoistisen menestyksen tavoittelun tunnustamattomuutta. Katupunkkareita kuvataankin dokumentissa ikään kuin omana heimonaan.

Visuaalisten huikeiden kontrastien, rosoisen kaupunki- ja slummikuvaston sekä kauniiden alkuperäiskansojen asuinseutujen luontokuvausten ohella pääosassa dokumentissa ovat Anak-punkkarit, teinipojat Eka ja Edo, joiden mukana dokumentaristin kamera kulkee.

Pojat käyvät keikoilla, ja lampsivat Jakartan katuja, juovat ginseng-viiniä ja oksentavat, osallistuvat teatteriharjoituksiin, puhuvat elämästään islamilaisen hengenmiehen kanssa ja kertovat pidätyskokemuksistaan ja koti-ikävästä tarkkaan stailatuissa punk-vetimissään. Välillä dokumentaristi on laittanut pojat esiintymään alkuperäiskansojen maisemissa ja juoksentelemaan tulivuoren rinteillä.

Välillä dokumentaristi on laittanut pojat esiintymään alkuperäiskansojen maisemissa ja juoksentelemaan tulivuoren rinteillä.

Punkkareiden ulkonäkö, värikäs pukeutuminen, visuaalinen tyyli, hiukset, korut ja erityisesti tatuoinnit ovat dokumentissa keskeisessä osassa. Lähikuvissa usein kuvatut Eka ja Edo, ja joissain kohtauksissa joukkona marssivat ”punk-heimolaiset” näyttäytyvät paikoin jopa mallinukkemaisina ja visuaalisesti asetellun oloisina. Myös yhtymäkohdat alkuperäiskansojen ja punkkareiden välillä rakentuvat pitkälti visuaalisella tasolla, niin että molempien ”heimojen” pukeutuminen ja ulkonäkö tuodaan esille ylikorostetusti, jopa mystifioidaan. Muut merkitykset jäävät ulkonäön varjoon.

Alkuperäiskansojen ja punk-yhteisön rinnastus asettaa punk-kulttuurin myös ikään kuin moraaliseksi voimaksi, elämäntavaksi, joka on paitsi hyväksyvä, myös elämää arvostava ja huomioonottava. Punkin eetos esitetään samaan tapaan kuin alkuperäiskansojen maailmaansuhtautuminen. Vastakohtana näille esitetään modernin maailman egoismi, suvaitsemattomuus ja muut vallitsevat kovat arvot. Molemmat mainituista asetelmista ovat kaukana omaperäisestä, ja tuntuvat välillä jopa hieman naiiveilta ja vaivaannuttavilta.

Syrjintää, hyväksynnän kaipuuta ja punk-perhe

Toinen dokumentin punainen lanka on päähenkilöiden Ekan ja Edon hyväksynnän ja kodin kaipuu. Eka haaveilee siitä, että vanhemmat – armeijan levissä oleva tiukka isä, ja välinsä Ekaan punk-elämäntyylin vuoksi katkaisut ennen niin läheinen äiti – huolisivat hänet takaisin perheeseen. Hän haaveilee Hollywood-tähden urasta, jonka ajattelee tuovan kunnioitusta, ja tarjoavan näin tien takaisin äidin sydämeen. Kun Edon hyväksyvä adoptioäiti kuolee, poika jää yksin ja suree paikattomuuttaan. Pojat puhuvat punkkarien halveksimisesta, pidätyskokemuksistaan ja siitä, miten valtion lisäksi sukukin sulkee punkkarit ulos.

Molemmat kaipaavat äidin hyväksyvää syliä.

Yhteiskunnallista kapinaa tai muutosta vahvemmin molemmat kaipaavatkin huolehtivaa ja välittävää kotia, ja ennen kaikkea äidin hyväksyvää syliä. Valittu tulokulma tuo dokumenttiin henkilökohtaista syvyyttä, ja korostaa syrjinnän ja ennakkoluulojen kulttuurin henkilökohtaisia, yksilöön osuvia seurauksia. Samalla yksittäisten tarinoiden painotus sekä narratiivinen heikkous yhdistettynä puutteelliseen taustoitukseen häivyttää kollektiivin tarinaa ja tekee elokuvasta anekdoottisen.

Vaikka dokumentissa viittaillaan tuon tuosta Indonesian yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja punk-kulttuurin asemaan, jää kokonaiskuva siitä huolimatta fragmentaariseksi. Esimerkkinä dokumentin harmillisen niukasta informatiivisesta linjasta kertoo se, että vaikka paikallisen punkbändi Marjinalin kitaristi Mike saa muutaman minuutin aikaa kertoa Indonesian henkisestä kulttuurista ja punkin asemasta, ei hänen asemaansa Indonesian punk-skenessä avata.

Poliittisia epäkohtia omissa biiseissään suomivan suositun bändin jäsenet ja taidekollektiivinsa Taring Babi ovat auttaneet nuoria katupunkkareita voimaantumaan ja liittymään välittävään yhteisöön. He pitävät taidetyöpajoja, opettavat lapsia soittamaan ukulelea ja laulamaan. Musiikilla he saattavat omanarvontunnon nostamisen lisäksi ansaita hieman rahaakin. Mitä ilmeisemmin Eka ja Edokin ovat tämän kollektiivin jäseniä.

Punk-bändin jäsenet pitävät taidetyöpajoja, opettavat lapsia soittamaan ukulelea ja laulamaan.

Tätä syvempää kuvausta ja kertomusta paikallisen skenen omintakeisuudesta ja selviytymiskeinoista olisi mielellään kuullut enemmän. Dokumentin tarjoilemilla tiedoilla indonesialaisen punkin omaleimaisuus, elinvoima, yhteiskunnallinen rooli, tai rooli Indonesian historiassa ja kulttuurissa ei aukea. Se on harmi.

Visuaalisuuden lisäksi dokumentin ansioksi jääkin mielenkiinnon herättävä kurkistus kiehtovaan alakulttuuriin, jonka kulttuurin syvyydestä, musiikista, poliittisesta roolista Indonesian nykypäivässä ja menneisyydessä oppisi mielellään lisää.

Julkaisu Docpoint: Punk elää Indonesiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

GLASE eli Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen konsortiohanke (2016–2019). Monitieteisessä hankkeessa tarkastellaan globaalin turvallisuusympäristön muutoksia, arvioidaan muutosten luomia yhteiskunnallisia haasteita ja analysoidaan ja pyritään löytämään keinoja vastata näihin haasteisiin.

Hankkeen toteuttavat Helsingin, Itä-Suomen ja Oulun yliopistot sekä Rajavartiolaitos. Oppialoja ovat poliittinen historia, sosiologia, oikeustiede, maantiede ja yhteiskuntapolitiikka.

Vuoden 2018 aikana GLASE-tutkijat kirjoittavat Politiikasta-verkkolehteen hankkeen tutkimusta ja keskeisiä teemoja käsittelevän juttusarjan. Kirjoitukset avaavat tutkimusta ja esittelevät tuoreita tuloksia ja uusia näkökulmia globaaliin turvallisuuteen, rajoihin, maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan, yhteiskunnan eheyteen ja hyvinvointivaltioon.

Turvallisuutta ei käsitetä vain turvallisuus- ja geopolitiikkana, vaan myös sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhä tiiviimmän yhteenkietoutumisen näkökulmasta.

GLASE-hankkeessa pohditaan erilaisia rajoja, rajojen monikerroksellisuutta, eri ulottuvuuksia ja merkityksiä – siis laajasta näkökulmasta turvallisuutta ja valtioiden muuttuvia rooleja turvallisuuden tuottamisessa. Turvallisuutta ei käsitetä vain turvallisuus- ja geopolitiikkana, vaan myös sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhä tiiviimmän yhteenkietoutumisen näkökulmasta.

Niin hankkeessa kuin kirjoitussarjassakin kysytään, kenen turvallisuudesta tai turvattomuudesta on kyse, ja nähdään turvallisuus myös yhteiskuntien eheytenä sekä arjen turvallisuuden näkökulmasta. Kiinnostusta on myös uhkakuviin ja erilaisiin uhkakäsityksiin.

Tavoitteena on analysoida monipuolisesti ja siten auttaa ratkaisemaan tämän hetken maailman ja suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä haasteita sekä lisätä tietoa ja ymmärrystä uhista ja turvallisuudesta.

Luvassa on keskusteluja mielenosoituksista Venäjällä ja Valko-Venäjällä, kaksoiskansalaisuudesta, perheenyhdistämisestä, maahanmuuttopolitiikasta, rajaturvallisuudesta, geopolitiikasta, arjen turvallisuudesta sekä Venäjästä, arktisesta reitistä ja muuttoliikkeestä.

Sarjan avaa huomenna julkaistava Kristiina Silvanin ja Veera Laineen kirjoitus Venäjän ja Valko-Venäjän mielenosoituksista. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa muita ajankohtaisia aiheita: keskusteluja kaksoiskansalaisuudesta, perheenyhdistämisestä, maahanmuuttopolitiikasta, rajaturvallisuudesta, geopolitiikasta, arjen turvallisuudesta sekä Venäjästä, arktisesta reitistä ja muuttoliikkeestä.

Sarjan on toimittanut Noora Kotilainen.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. 

Julkaisu Aluksi: Katse rajaan ja yli rajojen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lokakuussa Yhdysvalloista alkunsa saanut #MeToo-kampanja nosti esiin naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän, ahdistelun, vallankäytön ja väkivallan kulttuurin. #MeToo paljasti vaietun, mutta vallitsevan käytännön: lähes kaikki naiset ovat kokeneet jonkin asteista seksuaalista häirintää, ahdistelua tai usein jopa väkivaltaa.

Kun naiset alkoivat kertoa tarinoitaan, pato murtui. Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan piilotettu maailma räjähti silmille ja nousi keskustelun aiheeksi. Hiljaisuuden rikkominen paljasti laajan arkisen käytännön, jonka olemassaolosta ovat olleet hyvin tietoisia niin sen uhrit kuin sen ylläpitäjätkin. Moni onkin yllättänyt siitä, kuinka niin monen ihmisen arkinen kokemus nousee keskusteluun vasta nyt.

Suomeen rantautuminen

Suomeen seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan purkaminen rantautui aluksi kevyesti. Kun Ruotsissa kampanja sai aikaan poliisitutkintoja ja on vaikuttanut lainsäädäntötyöhön, Suomessa nimettiin muutamia yksittäisiä tapauksia. Suomalainen media tyytyi lähinnä referoimaan muiden maiden keskusteluja. Tuntui kuin Suomi, tasa-arvon mallimaa, vaikenisi ja käyttäytyisi kuin meillä ei tällaista ongelmaa liiemmin olisi.

Lopulta ruotsinkielinen #dammenbrister rikkoi yllättävän pitkään kestäneen suhteellisen hiljaisuuden maassamme. Sen innoittamana perustimme viime viikon lopulla Facebookiin suomenkielisen #MeMyös-ryhmän. Hieman yli viikossa ryhmään on kertynyt jo pitkästi yli 12 000 jäsentä.

Itsenäisyysjuhlahumun jälkeisenä päivänä, 7. joulukuuta, aukesi #MeMyös-vetoomus, jonka toivomme kaikkien sukupuolten allekirjoittavan ja näin joukkovoimalla kertovan, että on tullut aika laittaa loppu hiljaisuudelle ja seksuaalisen häirinnän, ahdistelun ja väkivallan rakenteelle.

Tarkoitus on paitsi sanoa, että nyt saa riittää, myös: et ole yksin, se ei ole sinun syysi, sinun ei tarvitse hävetä, sinun ei pitäisi joutua pelkäämään – tämän käytännön voi muuttaa!

Paljastavat tarinat

#MeToosta liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen. Koostamme naisten kokemuksia, jotka jaamme nimettöminä, kertoaksemme myös laajemmalle yleisölle, miten vallitseva ilmiö on kyseessä. Tarinat paljastavat viiltävällä tavalla arkipäiväisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan taustalla olevan yhteiskunnallisen rakenteen, johon häirintä pohjaa ja joka mahdollistaa sen jatkumisen.

Liikkeelle lähtenyt vyöry perustuu ihmisten kertomiin ja toisilleen jakamiin tarinoihin, omien kokemusten julkiseksi ja näkyväksi tekemiseen.

Kertomusten jakaminen on ilmiön hahmottamista, sen laajuuden ja piirteiden kartoittamista, näkyväksi tekemistä ja tunnistamista. Se on vastarintaa liian pitkään vallinneelle hiljaisuudelle.

Kertomukset tuovat esille sen, miten ahdistelun ja häirinnän käytäntö on syvällä kodeissa. Se tunkeutuu meidän makuuhuoneisiimme, se vallitsee kouluissamme, sen kohtaa baareissa, urheilu- ja kulttuuriharrastuksissa, kesämökillä ja opiskeluelämässä, sitä esiintyy työelämässä ja armeijassa, se näyttäytyy ravintoloissa, festareilla, vapaa-ajan vietossa, se käy kimppuun katutilassa, sitä esiintyy virastoissa ja juna-asemilla, siltä ei pääse pakoon hisseissä eikä vessoissa. Siltä ei ole turvassa missään.

Tämä osoittaa, miten naisten itsemääräämisen riistämisen ja kehon häirinnän ja vahingoittamisen kulttuuri on kietoutunut kaikkiin elämän osa-alueisiin: se on kaikkialla läsnä oleva systeemi, joka kertoo yhteiskuntiemme vallitsevista valtasuhteista sekä asennoitumisesta naisiin.

Myötätunnon voima

Tarinat paljastavat järjestelmän ja häirinnän mittakaavaa ja arkista esiintymistä. Niiden teho on myös siinä, että ne kutsuvat kuuntelemaan, eläytymään, kokemaan toisen tilanteen, tuntemaan toisen tuskaa: ne kutsuvat tuntemaan myötätuntoa.

Myötätunto on vahva poliittinen voima. Tarinat, niiden jakaminen ja niihin eläytyminen luovat yhteisön ja synnyttävät solidaarisuutta.

Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi.

Eläytyminen toisen tuskaan on historiallisesti usein muodostunut poliittiseksi voimaksi, väkivallan ja sorron järjestelmän kaatamiseen tähtääväksi liikkeeksi. Väkivaltaa, nöyryytystä, vääryyden tuntoa uhkuvat ja häpeän ja sorron järjestelmää suomivat tarinat ovat poliittinen ase.

Tällaisista lähtökohdista syntyneet liikkeet ovat aikanaan murtaneet orjuuden järjestelmän, ne ovat hankkineet kansalaisoikeudet naisille, saaneet aikaan työsuojelulainsäädännön kuin laittaneet pisteen lailliselle rotusorrollekin.

Vaikka tarinat naisten kokemuksista ovat nimettömiä ja kokemuksellisia, eikä niissä ole tarkoitus tuoda esiin tekijöiden identiteettiä, tässä mittakaavassa ne muodostavat valtavan aineiston. Ne tuottavat tietoa, jota meillä ei ole aiheesta ennen ollut. Niiden huomioon ottamista lainsäädännössä, valistuksessa, kasvatuksessa ja tutkimuksessa ei pidä ohittaa.

Välinpitämättömyyden järjestelmä

Naisten tarinat osoittavat myös laajan väkivaltaa kohdanneiden naisten epäluulon viranomaisia kohtaan ja luottamuspulan siihen, että seksuaalisesta häirinnästä tai väkivallasta kannattaisi ilmoittaa viranomaisille tai että tekijää rangaistaisiin. Seksuaalisen väkivallan uhrien epäluottamus järjestelmään sekä se, että uhri jää usein vaille oikeutta, on osoitettu tutkimuksessakin. Tilanne, jossa lainsäädäntö ei suojele suurta osaa kansasta, on kestämätön.

Raiskausta koskevan rikoslainsäädännön muuttamisesta maassamme, suostumusperustaisuuteen siirtymisestä, on puhuttu pitkään tuloksetta. Nykyinen tilanne kertoo siitä, kuinka uhrin sana tai kokemus ei edelleenkään paina, vaan häneltä odotetaan sitä, että hän aktiivisesti estäisi väkivallan.

Jos sama tilanne vallitsisi ”normaalissa väkivallassa”, väkivallan kohde nähtäisiin rikoksen uhrina vain, jos hän olisi väkivaltaisessa tilanteessa aktiivisesti pyrkinyt estämään lyönnin osumisen itseensä. Kun tilannetta tarkastelee näin, se näyttäytyy absurdina. Näin vahvasti sukupuolittunut seksuaalinen väkivalta näyttäytyy toisarvoisena ”oikealle väkivallalle”.

Lainsäädännön kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella.

Lainsäädäntö on peli, jonka kautta yhteiskunnan asenteita ja arvotuksia voi tarkastella. Kun ristiinvalottaa ihmisten kokemuksia ja lainsäädäntöä, näyttää kuva suomalaisesta järjestelmästä seksuaalisen häirinnän ja seksuaalirikosten suhteen lohduttomalta.

Kun kokonaisuutta tarkastelee ja peilaa yksittäisten ihmisten kertomuksia vasten lainsäädännöllistä sekä institutionaalista linjaa, tulee kirkkaasti esiin, kuinka yhteiskuntamme sallii ja mahdollistaa seksuaalisen häirinnän kulttuurin katsomalla pois, vähättelyllä, vallitsevilla käytännöillä, löyhillä laeilla ja uhreja syyllistämällä.

Seksuaalisen ahdistelun politiikka

Lainsäädännöllinen käytäntö on poliittisen prosessin tuotos, ja poliittisella päätöksenteolla voidaan vaikuttaa ilmiöön myös asenteiden tasolla. Tämä olisi syytä pitää mielessä, kun eduskunnassa käydään tiistaina 12.12. aiheesta ajankohtaiskeskustelu, johon myös #MeMyös-vetoomus ja materiaali lähetetään.

Traagisimmatkaan tarinat eivät ole ainoastaan yksilöille tapahtuneita yksittäisiä, erillisiä tapauksia, vaan ne paljastavat yhteneväisiä kokemuksia, toistuvia juonia, pinnan alla olevan rakenteen ja sen toiminnan logiikan. Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.

On selvää, että naisten ja tyttöjen kohtaama seksuaalinen häirintä ja jopa väkivalta on valtava virtahepo keskellä yhteiskuntaa, epämääräinen ja iljettävä mörkö, jota ei ole haluttu nähdä. Mutta tarinoiden kautta piirtyy myös kuva siitä, miten naisten ahdinkoon ei ole nähty tarpeelliseksi puuttua, sitä ei ole otettu tosissaan, nähty vakavana, tarpeeksi tärkeänä.

Henkilökohtainen on poliittista ja yksittäisestä nousee yleinen.

Se, että kähmintä, ahdistelu, pelottelu, seksualisoiva vallankäyttö ja väkivalta ovat meillä normi, asioiden vallitseva tila, kumpuaa yhteiskuntiemme valtarakenteista: patriarkaatista, miesten valta-asemasta, sukupuolten epätasa-arvon järjestelmästä. Naisen kehon jatkuva seksualisointi ja vahingoittaminen on poliittista.

Häirintä osoittaa naiselle tämän paikan, se on vallankäyttöä, joka paljastaa naisen aseman yhteiskunnassa. Koura, joka kopeloi ja koskee naiseen ilman lupaa, joka alistaa ja ottaa kysymättä, on patriarkaatin väkivaltainen käsi.

Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, valtiollisten toimijoiden voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta. Tasa-arvoasioissa vallitsevien asenteiden muutos ja lainsäädännöllinen, institutionaalinen muutos kiertyvät toisiinsa.

Maassa, jossa on totuttu korostamaan pitkälle kehittynyttä tasa-arvoamme, voi olla hankalaa ottaa vastaan viestiä naisten laajasti kohtaamasta nurjasta todellisuudesta.

Kyse onkin paitsi lainsäädännöstä ja piintyneistä asenteista naisten itsemääräämistä kohtaan myös patriarkaattia pönkittävästä poliittisesta ilmapiiristä.

Häpeän ja pelon politiikkaa

Kampanjan myötä jaetuista tarinoista rakentuu kuva siitä, miten patriarkaatin koura arjessa naista koskettaa. Nämä jaetut piirteet kertovat siitä, miten järjestelmää pidetään yllä. Naisten tarinoista ehkä päällimmäiseksi yhteiseksi kokemukseksi jäävät häpeä ja pelko, vaientamisen, syyllistämisen perinne sekä vähättelyn ja hiljaisuuden kulttuuri.

Hiljaisuus mahdollistaa teot. Se on käyttövoimaa, joka palvelee järjestelmää, turvaa sen jatkumisen ja suojelee tekijöitä, pönkittää patriarkaattia. Hiljaisuutta on pitänyt yllä juuri häpeä.

Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista.

Häpeä ei ole vain yksilön tunne, vaan se on laadultaan kollektiivista. Häpeä on opittu, se kumpuaa kulttuurista, jossa naisen kunnian menetys liittyy seksuaalisuuteen ja jossa naisen seksuaalisuus on paitsi nähty häpeällisenä, myös miehisen vallan alaisena.

Vanhempien hiljaisuus, lamaantuminen ja häveliäs suhtautuminen seksuaalisen ahdistelun ja naisen kehon rajojen rikkomusten edessä antaa ymmärtää, että ilmiöön tulee suhtautua häveten, perinteen mukaisesti itseään syytellen ja hiljaa kestäen. Perinne, pelko ja häpeä ovat vahvoja voimia, joita ilman yksikään väkivaltainen, sortoon ja alistukseen perustuva yhteiskunnallinen rakenne ei pysy pystyssä.

#MeMyös kutsuu kuulemaan naisten hädän ja kollektiivisen kokemuksen. Se pyrkii rikkomaan hiljaisuuden, häpeän ja pelon noidankehän.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.

Julkaisu Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metallinaisia on syntynyt Leena Vastapuun Liberian tyttösotilaita käsittelevän väitöskirjatyön Hope Is Not Gone Altogether (2017) siivittämänä. Seuraava video esittelee hanketta, sen taustoja, syntyä ja toteutusta ja nostaa esiin Mirja Kurrin teoksen We Did Bad, Bad Things. Kurrin sanoin teos kertoo siitä, kuinka ”Tyttösotilaat eivät olleet vain passiivisia uhreja, vaan usein samanaikaisesti sekä uhreja että pahantekijöitä. Teoksessa We Did Bad, Bad Things yhdistyy hyvä ja paha. Toinen käsi on aggressiivinen, toinen lohduttava.”

Videon kuvasi Susanna Hast viimeisimmässä Metallinaisia-näyttelyn avajaisissa sekä keskustelutilaisuudessa ”Metallinaisia: Sodan kokemuksen tarkastelua tieteen ja taiteen keinoin” Galleria Huudossa Helsingissä toukokuussa 2017. Videolla kuullaan muunnelma Jaakko Vastapuun 16-kanavaisesta ääniteoksesta Metal Jungle.

Teostiedot:
Mirja Kurri
We Did Bad, Bad Things
2017
sekatekniikka teräslevylle / mixed media on sheet iron
54 x 48 cm

Julkaisu Metallinaisia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiovarainministeriön asetuksessa on seikkaperäinen kuvaus jokaisesta Itsenäisyyden vuosikymmenet -aiheisesta juhlarahasta. Yhdessä rahoista käytetään turkkilaisella rannalla otettua ikonista kuvaa kolmevuotiaasta Alan Kurdista. Hän menehtyi toissa vuonna pakolaismatkallaan Välimeren yli.

Asetuksessa kuvataan: ”Keskellä vasemmalla on ihmishahmo. Ihmishahmon taustalla ja etualalla on epäsuoria poikittaisia viivamuotoja sekä pienipiirteisiä muotoja. Kehällä oikealla on erimittaisista poikkiviivoista koostuva muoto, joka muodostaa puolikaaren.”

Rahaa kuvaavasta tekstistä on jätetty pois hukkuneen Kurdin hahmo, joka on alkuperäisen kuvan kannalta keskeinen elementti. Omien sanojensa mukaan suunnittelija halusi korostaa auttajan roolia: ”Siinä kolikossa olennaista on auttaja, ei hukkunut pikkupoika. Halusin tuoda esille sen, että Suomi on osa globaalia maailmaa ja sen ongelmat heijastuvat meillekin.”

Päätös painaa juhlakolikkoon hukkuneen pienen pojan kuva on mahdollisesti vielä hämmentävämpi ja poliittisesti irvokkaampi valinta kuin jo runsaasti mediassa käsitelty juhlaraha, jossa kuvataan Suomen sisällissodan aikaista teloitusta.

Traagisten asioiden tuominen julki kuolleen lapsen tai teloituskuopan reunalla kuolemaa odottavien ihmisten kuvien kautta on monin tavoin ongelmallinen, ajattelematon ja jopa makaaberi asia – varsinkin juhlarahan kohdalla.

Siinä missä sisällissota on Suomen kansalle kipeä historiallinen ja kansallinen trauma, globaali epäoikeudenmukaisuus ei ole menneisyyden trauma tai voitettu ”haaste” vaan elävää elämää ja edelleen käynnissä oleva, akuutti ja ratkaisematon ongelma, joka määrittää ihmisten elämää. Globaali epäoikeudenmukaisuus tarkoittaa maantieteellisesti ja kulttuurisesti hyvin epätasaisesti jakautuneita elämän edellytyksiä ja ihmishengen arvoa.

Globaali epäoikeudenmukaisuus tiivistyy riipaisevalla tavalla Euroopan turistirannoille huuhtoutuvien lasten ruumiissa. Kurdin laajasti tunnettu hahmo on ikoninen ilmentymä aikamme häpeällisestä, jokapäiväisestä tragediasta, joka kulminoituu pakolaisten kohtelussa ja kohtaloissa.

Mutta traagisten asioiden tuominen julki kuolleen lapsen tai teloituskuopan reunalla kuolemaa odottavien ihmisten kuvien kautta on monin tavoin ongelmallinen, ajattelematon ja jopa makaaberi asia – varsinkin juhlarahan kohdalla.

Juhlarahan taustatyö

Juhlarahaa painavan Suomen Rahapajan mukaan juhlarahan suunnittelussa on käytetty apuna useita eri asiantuntijoita. Tekijän sanotaan tehneen merkittävän taustatyön.

Tämä taustatyö ei käy ilmi juhlarahasarjasta, sen lanseerauksessa käytetyistä teksteistä tai tekijän medialausunnoista. Sarjan kuvat ja tekstikuvaukset jokaisesta rahasta ovat kulkeneet useiden käsien läpi. Oletettavasti myös juhlarahalautakunta on käsitellyt suunnitelman.

On yllättävää, jos juhlarahojen kuvituksen ongelmallisuus ei noussut missään vaiheessa esille. Jos ongelmat olisi tiedostettu hankkeen suunnittelun aikana, vastaukset kritiikkiin olisivat olleet valmiina ja rahojen lanseeraus olisi kehystetty toisin.

Jos ongelmat olisi tiedostettu hankkeen suunnittelun aikana, vastaukset kritiikkiin olisivat olleet valmiina ja rahojen lanseeraus olisi kehystetty toisin.

Nyt sarjan lanseerauksessa käytetyt lauseet tuntuivat kumpuavan suoraan totutusta kuvastosta, joka on historian saatossa muotoutunut merkkimiesten rintakuvien ja kansalliseläinten kautta.

Toisten kuolemaa ja kärsimystä esittävien kuvien yhteydessä sanat ”nostalginen” ja ”upea” eivät vain sovi kuvaukseen. Suunnitteluprosesseissa kannattaisi konsultoida myös historioitsijoita ja visuaalisen politiikan tai kulttuurin tutkijoita, jotta sudenkuopat vältettäisiin.

Juhlarahojen suunnitteluun, arviointiin, julkistamiseen ja kumoamiseen liittyvää selittelyä kuunnellessa mieleen tulee ajatus, että kaikki on tehty kiireellä, miettimättä loppuun ja pohtimatta kriittisesti. Hankkeesta saa vaikutelman, että se on toteutettu vailla syvempää kiinnostusta yhteiskunnallisten kipeiden aiheiden visuaalista käsittelyä kohtaan – ilman harkintaa ja herkkyyttä.

Selityksenä karuille kuvavalinnoille on nostettu esiin juhlarahainstituution ravistelu ja kipeiden traumaattisten teemojen esiin ottaminen. Ruumiskuvilla rajuilu, provosoiminen tai ironisoiminen on kuitenkin lähes aina mautonta.

Ruumiskuvilla rajuilu, provosoiminen tai ironisoiminen on kuitenkin lähes aina mautonta.

Taiteilija Ai Weiwei poseerasi kreikkalaisella rannalla imitoiden Kurdin kuvaa. Pieleen mennyt teko osoittaa hyvin, miten hankalaa toisten kärsimyksen kuvaston uusintaminen on. Keski-ikäinen, varakas ja maailmankuulu kiinalainen mies, joka makaa valokuvattavana samassa asennossa kuin hukkunut Kurdi, on pelkästään vastenmielistä ja epäkunnioittavaa.

Asiaan vihkiytyneistä lautakunnista ja väitetystä harkinnasta huolimatta yhteiskunnallisesti kipeitä aihealueita käsittelevien taiteilijoiden kiinnostuksen ja käsittelykyvyn puute tulee usein esiin. Ja jälki on silloin rumaa.

Ikonisen kuvan jähmettynyt merkitys

Turkkilaisella hiekkarannalla otettu kuva kuolleesta pakolaispojasta ei ole mikä tahansa kuva, jonka voi noin vain kopioida juhlarahaan. Se on ikoninen kuva, joka on järkyttänyt monia ja tiivistänyt jaettuja tuntoja laajasti. Se symboloi nykyistä humanitaarista tilannetta.

Kuvassa piirtyy esiin väkivalloin meihin ja heihin jaettu maailma, jossa tällä hetkellä elämme. Kuvan äärellä on järkytytty, herätty pakolaispolitiikan kestämättömyyteen, itketty, tunnettu häpeää ja pelkoa. Kuvaa on käytetty poliittisessa painostuksessa, sen kautta on syytelty ja sen tiimoilta on heitelty kiviä puolin ja toisin.

Kuva on vaikuttanut poliittisesti ja sen synty on poliittisista poliittisin.

Kuva on vaikuttanut poliittisesti ja sen synty on poliittisista poliittisin: lapsen kuolema sodan ja epähumaanin, globaalisti epätasa-arvoistavan politiikan seurauksena. Ja vaikka kuva ja sen käyttö on voimakkaan symbolinen, se on myös kuva yhden ihmisen, ihan oikean täällä eläneen kanssaihmisemme, viimeisistä hetkistä.

Ikonisen kuvan kohdalla juuri nuo kuvaan liittyvät kulttuuriset ja poliittiset merkitykset määrittävät pääsääntöisesti sen, miten kuva luetaan ja mitä se meille merkitsee.

Tekijä voi vain hyvin rajallisesti määritellä, mitä yleisö tällaisessa kuvassa tai kuvaa uudelleen kierrätettävässä representaatiossa näkee. Vaikka juhlarahan suunnittelija sanoo, että merkittävää kuvassa on auttaja, varmasti hyvin harva unohtaa kuvassa olevan kuolleen lapsen.

Kun juhlarahan suunnittelija kertoo, että huomiota ei tulisi kiinnittää lapsen ruumiiseen vaan häntä sylissään pitävään auttajaan, hän ohjeistaa katsojan kääntämään huomionsa alkuperäisen valokuvan laajasti jaetusta merkityksestä toiseen, aivan uuteen kuvan tulkintaan.

Ongelmaksi tässä muodostuu paitsi ikonisen kuvan kollektiivinen luenta ja vaihtoehtoisen luentaan pakottamisen mahdottomuus, myös todellisuus kuvan takana. Hukkunutta lasta rannalta pois kantava mieshahmo ei ole avustustyöntekijä, hän on turkkilainen santarmi Mehmet Çıplak.

Çıplak ei oikeastaan auttanut tai ainakaan pelastanut poikaa, vaan kantoi hänen elottoman ruumiin pois rannalta. Hänen työhönsä kuuluu partioida turkkilaisen turistikohteen Bodrumin rannoilla, eikä pienen Kurdin ruumis ehkä ollut ensimmäinen tai viimeinen, jonka hän joutuu rannalta poistamaan.

Kuva tarjoaa meille luennan, jossa Suomen käsitys globaalista oikeudenmukaisuudesta on laittaa vierasmaalaiset kantamaan pois niiden ihmisten ruumiit, joita emme olisi valmiita maahamme ottamaan.

Kolikossa ”auttajaa” symboloimaan tarkoitettu hahmo on globaalin eliitin auringonpalvontaan varattuja turistirantoja puhtaana pitävä työntekijä. Hänen toimenkuvansa on pikemminkin globaalin epäoikeudenmukaisuuden symboli kuin eurooppalaisen myötätunnon tai solidaarisuuden ilmentymä.

Kuva tarjoaa meille luennan, jossa Suomen käsitys globaalista oikeudenmukaisuudesta on laittaa vierasmaalaiset kantamaan pois niiden ihmisten ruumiit, joita emme olisi valmiita maahamme ottamaan.

Tekijä ei kuitenkaan ole missään esittänyt kritisoivansa suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa, joten yhteiskuntakriittinen tulkinta kuvasta tai koko sarjasta jää lähinnä mahdollisuudeksi, jota kriittiset tutkijat voivat väläytellä.

Absurdia valuuttaa

Aluksi globaalia oikeudenmukaisuutta käsittelevän kolikon lukeminen oli hankalaa, koska se tuntui lähinnä parodialta. Parodiaksi kolikko kehystyi erityisesti levitessään Jami Järvisen Kaasuputki-sivun julkaisuna Facebookissa. Julkaisussa kolikko oli rinnastettu sen lähteenä käytetyn kuvan kanssa. Kuvapari vaikutti ensikatsomalta meemikuvalta, vaikka ei sitä ollutkaan.

Pieleen menneen yhteiskunnallisen kritiikin vuoksi globaalia (epä)oikeudenmukaisuutta kommentoimaan pyrkinyt kolikko tuotti absurdin kulman aikamme vaikeimpaan poliittiseen ongelmaan.

Lisäksi kolikon kuva on mykkä. Se ei itsessään kerro paljoa. Juhlarahassa esiintyvien visuaalisten kuvioiden merkit ovat melko vähissä. Siinä näkyy takaapäin kuvattuna ihmishahmo, joka kantaa sylissään jotain.

Aivan kuten Kurdin kuvan merkitys on jossain määrin jaettu, myös juhlarahan merkitys on pysyvä.

Mahdollisesti taustalla on rantaviiva, ehkä meri. Karikatyyrimainen, luonnollisten merkkien tasolla sekava kuva toimii juhlarahassa vain, koska se on ikoninen. Itsessään juhlarahan pikkuruinen kuva, vailla värejä tai muita tunnistettavuutta lisääviä ominaisuuksia, ei kerro katsojalle itsessään juuri mitään. Kuvan lukeminen juhlarahasta ilman sen ikonista merkitystä on mahdotonta.

Hämmennystä lisää kontekstin yllättävyys ja sopimattomuus. Juhlarahalla perinteisesti juhlistetaan ja sillä on omat konventionsa, jotka eivät kerta rykäyksellä muutu. Aivan kuten Kurdin kuvan merkitys on jossain määrin jaettu, myös juhlarahan merkitys on pysyvä.

Kun konteksti muuttuu hirvittävästä uutiskuvasta juhlarahaksi, teoksen katsoja hämmentyy. Päälimmäiseksi kokemukseksi jää nyrjähtänyt ja hämmästynyt olo – absurdi olo. Varmaankin Absurdistanin valuutta näyttää tällaiselta.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, pakolaisuudesta, muuttoliikkeestä ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista. YTT Saara Särmä on feministi, tutkija ja taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun toinen perustajajäsen.

4.5.2017 klo 10.25: tarkennettu kohtaa Ai Weiwein kuvasta. 

Julkaisu Globaalia oikeudenmukaisuutta Välimereen hukkuneen lapsen kuvalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teos löytyy varsin urbaanista ympäristöstä, Helsingistä Hietalahden telakan kupeesta, Telakkakatu kahdeksasta Nosturin takaa. Teoksen tekoprosessia ja punaisen suden liikkeitä kaupungilla voi katsella videotallenteesta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Susi ja kaupunki eivät mielikuvissamme usein yhdisty. Susista, suden metsästyksestä, niiden aiheuttamasta uhasta tai suojelusta puhuttaessa kaupunkilaisuus on yksi keskeisiä leimakirveitä. Mitä keskellä tiivistä asutusta ja kaukana korvesta elävä urbaani ihminen voisi sudesta tai sen aiheuttamasta uhasta tietää?

Kaupunkilaisella ei tunnu olevan puheoikeutta susiasioiden suhteen. Keskustelu sudesta onkin monin tavoin tuskastuttavan latautunutta ja jakolinjoja rakentavaa, jopa täynnä vihaa.

Susista puhuttaessa kaupunkilaisuus on yksi keskeisiä leimakirveitä.

Usein eläimet puheessamme jakautuvat yhtäältä hyödyllisiin, harmittomiin ja hyviin ja toisaalta pahoihin petoihin, ”haittaeläimiin”, epänormaaleihin, ihmisten säännöistä piittaamattomiin ”häiriköihin”, sellaisiin joiden kohdalla puhutaan haitoista, kustannuksista, turvallisuusuhista ja lopulta ”poistamisesta”, tappamisesta.

Paitsi että keskustelu sudesta jakaa muunlajiset eläimet eri kategorioihin, se jakaa myös meidät ihmiset ”meihin” ja ”heihin”: suden vastustajiin – sen aiheuttamien uhkien ja haittojen korostajiin – ja niihin, joiden mielestä myös sudella tulisi olla oikeus elää ja asua maassamme.

Suden vaaroja ja uhkaa korostavan ryhmän stereotyyppinen vastustaja näyttäytyy usein juuri kaupunkilaisena, luonnosta vieraantuneeksi, haihattelevaksi ja tietämättömäksi leimattuna suden elämisenoikeutta puolustavana luonnonsuojelijana.

Susivihan ja maahanmuuttoraivon analogiat

Keskustelu sudesta ei kuitenkaan ryhmittele ihmisiä vain kaupunkilaisiin ja maalaisiin, vaan erottelu on voimakkaan poliittista ja syvälle menevää. Naiivi cityvihreä suden puolustaja vertautuukin monin paikoin viimeaikaisessa, yhteiskunnallisesti näkyvässä ja voimakkaan polarisoituneessa maahanmuuttokeskustelussa rakennettuun stereotyyppiseen, hyväuskoiseen hahmoon: ”suvakkiin”.

Sutta puolustavan kaupunkilaisen ”viherpiipertäjän” hahmossa ja maahanmuuttokeskustelun ”suvakissa” on paljon yhteistä: toisten oikeuksien puolustaminen, toisenlaisuuden arvon tunnustaminen, pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja yhteisen tilan tunnistaminen – olkoon se sitten rajaton globaali maailma ja jakamaton ihmisarvo tai suomalainen maaseutu ja metsä, jonne mahtuvat ihmisen lisäksi muutkin eläimet.

Molemmat näistä hahmoista esitetään naiiveina ja asioiden oikeasta laidasta tietämättöminä.

Molemmat näistä hahmoista esitetään naiiveina ja asioiden oikeasta laidasta joko tietämättöminä tai niiltä silmänsä ummistavina ja tunteellisina. Tunteikkaat elämän monimuotoisuuden puolustajat esitetään vastakohtina rationaaliselle ja turhaan tunteiluun syyllistymättömälle ”maahanmuuttokriitikolle” tai ”susirealistille”, jonka pelon, aggression ja vihan tunteita ei tunnisteta tunteiksi.

Maahanmuuttokeskustelussa ja keskustelussa suden oikeudesta – tai pikemminkin oikeudettomuudesta – onkin hämmästyttävän paljon samoja piirteitä. Molemmissa kyse on toisten oikeuksista asua kanssamme samalla maalla, monimuotoisuuden arvostuksesta, suvaitsemisesta, toisen elämänoikeuden tunnustamisesta.

Toisaalta molemmissa keskusteluissa korostuu uhka, pelko ja jopa viha – viha tuntematonta, toisenlaista ja uhkaavaksi koettua vierasta kohtaan. Aivan kuten puhutaan ”häirikkösusista” tai ”haittaeläimistä”, puhutaan ”elintasosurffareista” ja vaarallisista, meitä uhkaavista ”maahantunkeutujista”, epätoivotuista pedoista keskuudessamme. Analogioita maahanmuuttoraivon ja susivihan väliltä ei ole hankalaa löytää.

Molempia keskusteluja vaivaakin muiden yhteisten piirteiden lisäksi poteroihin juuttuminen ja vastakkainasettelu, ennakkoluulot ja negatiivisuuden kierre.  Muukalaista – sutta aivan kuin turvapaikanhakijaakin – on helpompi vihata kuin arvostaa, se on helpompi etäännyttää kuin ottaa lähelle ja keskittyä yhteisiin ominaisuuksiimme, yhteisyyteemme, kohtaamiseen.

Kohtaa susi

Suomen laajoissa metsissä asuu hieman yli 200 sutta. Harva meistä koskaan onnistuu suteen keskellä ikimetsää törmäämään, vaikka yrittäisikin. Suden voi kuitenkin kohdata monella tapaa, myös ilman asetta: puheessa, teksteissä, tarinoissa, kuvissa ja taiteessa.

Pääsääntöisesti susi elääkin ihmisten mielikuvissa, tarinoissa ja kansanperinteessä, sanonnoissa, siinä miten puhumme sudesta ja miten sen näemme. Kuvamme sudesta määrittää sitä, mitä susi meille on, miten sitä kohdellaan ja mikä nähdään suden oikeudeksi, mikä suden arvoksi.

Pääsääntöisesti susi elääkin ihmisten mielikuvissa, tarinoissa ja kansanperinteessä, sanonnoissa, siinä miten puhumme sudesta ja miten sen näemme.

Sitä, miten suhtaudumme suteen, voidaan muuttaa kiinnittämällä huomiota siihen, miten puhumme sudesta ja miten sen esitämme, taiteessa ja muissa suden esitykissä, representaatioissa.  Nora Helsingin teoksen ideana on juuri suden kohtaaminen, toisen ja toiseuden arvostaminen, yhteisen jaettavamme näkeminen.

Viholliskuvia – jaettuja käsityksiä ja kuvia ”meitä” ja elämäntapaamme uhkaavista toisista – rakennetaan ja ylläpidetään kielellä, tavoilla joilla ilmiöstä puhutaan, taajaan toistetuilla kulttuurisilla representaatioilla.

Suden voi nähdä ja esittää haittana, jonain josta pitäisi päästä eroon, vihan kohteena. Tai sitten sen voi hahmottaa meidän yhteisenä aarteenamme, ikimetsiemme uljaana eläimenä, luontomme monimuotoisuuden yhtenä osana, olentona, jolla on arvo sinänsä.

Olisikin aika saada keskustelu sudesta liikahtamaan juuttuneilta uriltaan!

Olisikin aika saada keskustelu sudesta liikahtamaan juuttuneilta uriltaan! Tämä maa ja sen luonto kuuluu meille kaikille. Täällä on tilaa moninaisuudelle, niin pääkaupungin kaduilla kuin metsissäkin.

Näitä(kin) seikkoja Nora ja Noora pohtivat 25. maaliskuuta, kun kuljettivat Hietalahden rannan katutaideteoksesta liikkuvaksi irronnutta punaista sutta ympäri kaupunkia. Huomiota herättävän värinen susi – joidenkin vihan ja kiukun kohde, toisille suojelunarvoinen aarre – kulki kaupungilla, se liikkui joukossa ja kohtasi ihmisiä. Sitten se palasi takaisin paikalleen sinne, mistä lähti, laumansa luokse.

Nora Helsinki on helsinkiläinen kuvataiteilija. VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa.

Keskustelu jatkuu keskiviikkona 29.3. Helsingissä Luonnontieteellisessä museossa Sutta ken vihaisi – susi poliittisena eläimenä -tapahtumassamme.

Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?  

Julkaisu Vihaa vastaan, suden puolesta! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Retoriikka, jossa syyllisyys nykyahdingosta sysätään vieraiden harteille, uppoaa kansaan niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Uhkia lietsova puhetapa ei kuitenkaan edes yritä ratkaista ongelmia. Myös Zygmunt Baumanin viimeiseksi jäänyt teos tarttuu aiheeseen. 

Tieto Zygmunt Baumanin kuolemasta saavutti minut juuri luettuani hänen viimeiseksi jääneen kirjansa Strangers at Our Door. Välitön reaktioni uutiseen oli, että 91-vuotiaan Baumanin myötä menetimme tuoreen ja ikihumaanin ajattelijan, jollaista tämän hetken maailma jää kipeästi kaipaamaan.

Aikana, jolloin viha, kauna ja solidaarisuusvaje kukkivat ja rajat meidän ja heidän välillä ratkeavat ennennäkemättömällä vauhdilla, yhdeksänkymppinen vanhus hahmotti maailmaa terävällä humanismillaan, tarkkanäköisesti ja rakkaudella.

Yhdeksänkymppinen vanhus hahmotti maailmaa terävällä humanismillaan, tarkkanäköisesti ja rakkaudella.

Euroopan niin kutsuttu pakolaiskriisi leimahdutti liekkiin moraalisen ”maahanmuuttopaniikin”. Strangers at Our Door ottaa lähtökohdakseen sen ruotimisen.

Baumanin ajatukset maahanmuutosta tuskin ovat kaikista omaperäisimpiä tai ennenkuulumattomimpia. Pikemminkin hän onnistuu kirjoittamaan ytimekkäästi siitä, mitä moni nykyisestä suunnasta huolestunut on varmasti omilla tahoillaan miettinyt. Euroopan edellisen suuren sodan kokeneen vanhuksen joutsenlaulun ansio onkin juuri viisaassa ja selvänäköisessä analyysissä ajastamme.

Bauman kirjoittaa siitä, kuinka ikiaikainen vieraan pelko yhdistettynä globalisaation synnyttämän uuden tilanteen aiheuttamaan länsikansalaisten ahdistukseen ja epävarmuuteen ovat käyttövoimaa lännessä vellovalle myrkylliselle diskurssille.

Yhä enemmän valtaa saavuttava populistinen politiikka perustuu pitkälti meidän ja heidän kahtiajaolle ja vieraan pelolle.

Maahanmuutto ja retoriikka

Bauman purkaa lännessä jatkuvasti tilaa voittavien populistien poliittista retoriikkaa, jonka keskiössä on maahanmuuttoon liittyvien uhkien ja pelkotilojen lietsonta. Retoriikka, jossa syyllisyys nykyahdingosta sysätään vieraiden, sotaa, vainoa ja mahdottomia elinoloja pakenevien heikkojen harteille, uppoaa kansaan niin Euroopassa kuin Amerikassakin.

Pakolaisia ja maahanmuuttoa käytetään Atlantin molemmin puolin syntipukkeina omalle ahdingollemme.

Tällainen puhe resonoi varsinkin modernisaation kärryiltä pudonneen, nykysuunnasta paljon kärsineen ja tulevaisuutensa suhteen pelokkaan kansanosan tuntojen kanssa. Pakolaisia ja maahanmuuttoa käytetään Atlantin molemmin puolin syntipukkeina omalle ahdingollemme: ne liitetään yhteen terrorismin kanssa ja nykymaailman monimutkaiset ylirajalliset ongelmat pelkistetään helposti nielaistavaan ja yksinkertaiseen, kaunaiseen muotoon.

Maahanmuuton demonisoimisesta ja ongelmiemme sysäämisestä pakolaisten harteille on tullut viime vuosina poliitikoille houkutteleva, ääniä keräävä retorinen keino, josta monen on jo vaikeaa kieltäytyä.

Tästä ilmiöstä sain paljastavan arkipäivän muistutuksen pari viikkoa sitten, kun Politiikasta-verkkolehti järjesti juuri Baumaninkin kirjassaan laajasti käsittelemää poliittista puhuntaa koskevan keskustelutilaisuuden aiheesta ”maahanmuutto retoriikkana”.

Tilaisuudessa yhtenä panelistina oli perussuomalaisten Simon Elo. Elo ihmetteli ääneen, miksi oppositiopuolueet, lähinnä vihreät ja vasemmisto, edelleen puhuvat maahanmuutosta hankalan ja vaikeasti hahmotettavan oikeus- ja ihmisyysdiskurssin puitteissa – eivätkä uhka-diskurssin, kuten hänen edustamansa poliittinen laita.

Elo esitti, että kansaa ei kiinnosta ”epäkonkreettinen” ja heidän arjestaan eriytynyt puhe maahanmuutosta. Sellaisena hän näki juuri ihmisyyden yhtenäisyyden ja solidaarisuuden korostamisen, ihmisoikeuspuheen sekä monimutkaisten globaalien prosessien avaamisen.

Elo vinkkasikin oppositiolle, että ehkäpä heidänkin kannattasi ottaa käyttöönsä joku ”vähän toimivampi keino”, kun kerran eivät ihmisoikeuksia korostavalla puheella ole riittävästi ääniä kalastelleet ja hallitusvastuuseen päässeet.

Ratkaisujen etsintää vai retorinen keino vain?

Tämä ajatus paljastaa paljon populistisesta maahanmuuttoretoriikasta ja laajemminkin aikaamme leimaavasta ”maahanmuuttokriittisestä” keskustelusta. Kommentti valaisee, kuinka poliittisessa puheessa asioita kehystetään ja mitkä asiat nostetaan esiin uhkina ja ongelmina. Juuri tämä on keskeistä maahanmuuttopuheessa.

Oikeistopopulistisessa puheessa ongelmana esitetään se, että ”meistä” erilaisina nähdyt ihmiset pyrkivät kohti meidän asuinalueitamme, ja tämän esitetään uhkaavan ”meidän” elämäntyyliämme, järjestystämme, arvojamme ja (taloudellista) hyvinvointiamme.

Tätä ajallemme keskeistä poliittisen puhetavan vyyhteä Baumankin kirjassaan avaa.

Juuri tätä ajallemme keskeistä poliittisen puhetavan vyyhteä Baumankin kirjassaan avaa. Yhdysvaltojen ongelma ei todellisuudessa ole pelkistettävissä ”laittomiin maassa oleskelijoihin” eikä niitä ratkaise Meksikon rajalle rakennettava korkea muuri tai maahantulokiellot. Samalla tavoin eivät Euroopan tai Suomenkaan ongelmat perimmiltään johdu maahanmuutosta tai ”siirtolaismassojen vyörystä” kohti länttä.

Pikemminkin ihmisten ylirajallinen liikkuvuus johtuu laajoista globaaleista kehityksistä ja niiden ongelmallisuudesta: globaalin talouden ja kansainvälisen kapitalismin toiminnan logiikasta, globaalista epätasa-arvosta sekä ilmastonmuutoksen luomista uudenlaisista paineista ja aseellisista konflikteista, jotka ajavat ihmisiä asuinsijoiltaan.

Elo näki puheen ihmisoikeuksista, globaalista solidaarisuudesta, ilmatonmuutoksen hillitsemisestä, rauhantyöstä ja globaalien ongelmien hahmottamisesta yhteisinä haasteina etäyttävänä ja poliittiseen kosiskeluun huonosti kelpaavana. Se puhe kuitenkin paneutuu yllä mainittujen ongelmien syihin ja pyrkii etsimään niihin ratkaisuja – toisin kuin isolationismi, ”monikulttuurisuuskritiikki” ja muukalaisvihamielisyys.

Elon kommentti osoittaa sen, kuinka oikeistopopulismin piirissä paljon käytetty uhka-diskurssi maahanmuuton tuhoisasta vaikutuksesta yhteiskunnillemme onkin lähinnä valinta – puhtaasti retorinen keino – jolla kosiskella kansaa helposti muuttuneessa maailmassa ja uudessa, monelle (länsi)kansalaiselle pelottavassa tilanteessa.

Todellisia ongelmia populistit eivät siis maahanmuuttoretoriikassaan juuri käsittele, vaan keskittyvät lähinnä syyttämään kokonaisuudesta niitä oireita, joita tauti aiheuttaa.

Populistisen politiikan tarjoamat vastaukset nykymaailman ongelmiin eivät edes pyri olemaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka meitä uhkaavat.

Näin Elon puhe paljastikin sen, miten populistisen politiikan tarjoamat vastaukset nykymaailman ongelmiin eivät edes pyri olemaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka meitä uhkaavat. Ne näyttäytyvät pikemminkin paniikinomaisena syyttelynä, jossa osoitellaan laajoista ongelmistamme johtuvia oireita ja väheksytään niiden taustasyitä.

Kansanedustajan kommentti tiivistikin sosiologin viimeiseksi jääneen kirjan monta väitettä.

Pelottavat haurauden sanansaattajat

Bauman muistuttaa meitä kirjassaan muistakin perusasioista: maahanmuutto, ihmisten liike maantieteellisten, kulttuuristen ja poliittisten rajojen yli, ei ole mikään uusi ilmiö. Ihmiskunnan leviäminen koko pallollemme, pärjääminen sekä länsimainen vauraus perustuvat ihmisten globaalille liikkeelle.

Aiemmissa kirjoituksissaan Bauman on todennut, kuinka Euroopasta on aiempina aikoina paettu kohti väljempiä vesiä, käyttämättömiä mahdollisuuksia ja parempia elinoloja: Afrikkaan, Amerikkaan, Intiaan. 1900-luvun puolivälin jälkeen suunta muuttui.

Suhteellisesti vahvemmat, vauraammat ja ”modernimmat” eivät enää siirry Euroopasta kohti villiä länttä ja siirtomaita, vaan nyt ylikansoitetun globaalin etelän suhteellisesti köyhemmät näkevät mahdollisuutensa lännessä. Muuttoliikkeen käännyttyä toiseen suuntaan olemme paniikissa ja näemme vääryyden tapahtuvan.  Bauman muistuttaakin historiallisen kontekstualisoinnin tärkeydestä.

Muuttoliikkeen käännyttyä toiseen suuntaan olemme paniikissa ja näemme vääryyden tapahtuvan.

Vieras ja tuntematon herättää aina epävarmuutta ja pelkoa. Meitä lähestyvä vieras henkilö, jota nykymaailma on monella tapaa kaltoin kohdellut, herättää rauhattomuutta, muistuttaa epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Yhteinen haavoittuvaisuus herättää toisissa haluan auttaa, toisissa taas pelkoa ja vihaa.

Pakolainen muistuttaa meitä omasta hauraudesta ja heikkoudestamme, alttiudesta jäädä säälimättömien ja kontrollimme ulkopuolisten olosuhteiden armoille. Tämän vuoksi hän muuntuu helposti myös vihatuksi huonojen uutisten tuojaksi, sanansaattajaksi, joka halutaan ampua.

Pahanilmanlintu on helpompaa demonisoida ja epäinhimillistää, hänen kärsimyksensä siirtää hänen oman moraalisen heikkoutensa ja epäkelpoutensa sekä huijarimaisen luonteensa syyksi, kuin ottaa vastaan karu sanoma maailman nykytilasta ja meitä kaikkia uhkaavista todellisista ilmiöistä – ja pyrkiä ratkaisemaan niitä, yhdessä.

Bauman vannoo vihan ja pelon sijasta solidaarisuuden nimiin. Vuoropuhelu, solidaarisuus, toisen arvostaminen – tai edes toiseuden sietäminen – eivät ehkä pärjää sensaatiomaisuudessaan ja iskevyydessään populistien vihapuheelle ja dynaamisena näyttäytyvälle muurien pystyttämisvimmalle.

Silti tylsähkö ja lööppiainekseksi kelpaamaton totuus lienee lähellä Baumanin kirjassaan esittämää teesiä: elämme maailmassa, jossa tulevaisuudessa on vain yhä enemmän ihmisiä ja yhä enemmän ylirajallisia, globaaleja ongelmia, joita emme kykene ratkaisemaan sulkemalla oviamme, eristäytymällä ja rakentamalla muureja, vaan pikemminkin vuoropuhelulla ja solidaarisuudella. Meidän on vaan tultava toimeen.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, pakolaisuudesta, muuttoliikkeestä ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista.

Julkaisu Bauman: Me ja vieraat ovellamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.