Babi Yar. Context on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Ensimmäisessä näkymässä on ratapenger ja rautatiesilta. Kuva on mustavalkoinen, kuten odottaa sopii. Väliteksti on kertonut, että kuvausajankohta ajoittuu vuoden 1941 kesäkuuhun Neuvosto-Ukrainassa. Kaikki on rauhallista. Sitten ratapenkereeseen iskeytyy ensimmäinen tykistökranaatti, maa pöllähtää, savupatsas kohoaa kesäpäivän taivaalle. Ja toisin kuin aikalaiskuvissa yleensä, räjähdyksen ääni repii korvia.

Ääni on tehokeino, jolla ukrainalainen ohjaaja Sergei Loznitsa tuo menneisyyden lähelle. Hänen kokonaan arkistokuvamateriaalin varaan rakennettu elokuvansa ”Babi Yar. Context” (ukr. Babin Jar. Kontekst) on kertomus Babin Jarin joukkomurhaan syyskuussa 1941 johtaneista tapahtumista, Saksan sotaretkestä Neuvostoliittoon ja siihen elimellisesti liittyneestä samanaikaisesta juutalaisten ja romanien kansanmurhasta, rangaistuksesta ja viimein unohduksesta.

Sota, vapautus, miehitys?

Elokuva seuraa sotaa sen ensimmäisistä hetkistä ja on mukana saksalaisten tunkeutumisessa kesäkuun 22. päivän jälkeen yhä syvemmälle Ukrainaan. Elokuun tullen Ukrainan pääkaupunki Kiova oli läntisin kärki suuressa rintamanmutkassa, jonka ympärille saksalaiset puristivat panssaroidut pihtinsä sotahistorian mittavimmassa saarrostustaistelussa.

Motista otettiin satoja tuhansia sotavankeja. Elokuva näyttää ilmasta kuvattua materiaalia puna-armeijan suunnattomista mies- ja kalustotappioista. Saksalaiset marssivat syyskuun puolivälin jälkeen Kiovaan.

Takana oli jo verinen taival halki Länsi-Ukrainan. Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina. Kuvissa näkyy kukkakimppuja ojentelevia ihmisiä, Hitlerin kuvilla ja hakaristilippuja koristeltuja julkisia paikkoja, vilahduksia ukrainalaisen nationalistijärjestö OUN:n läsnäolosta. OUN:n keskenään riitautuneiden johtajien Andrii Melnikin ja Stepan Banderan nimet vilahtavat hetkeksi näkyviin.

Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina.

Ne ovat kaikki ohueksi jääviä ja vain asiaa tunteville avautuvia viittauksia miehityksen ristiriitoihin: nationalistit olivat pääosin kansallissosialisteihin myötämielisesti suhtautuneita äärioikeistolaisia, jotka itsekin vainosivat puolalaisia, juutalaisia ja muita ei-ukrainalaisina pitämiään etnisiä ryhmiä. Länsi-Ukrainan tärkeimmän kaupungin Lvivin (ven. Lvov, saks. Lemberg) valtauksen jälkeen toimeen pannusta kaupungin juutalaisten joukkomurhasta säilynyt järkyttävä filmimateriaali korostaa kansanmurhan mekaniikkaa: nöyryyttämisen, hakkaamisen, ilmiantamisen ja tappamisen takana olivat usein paikalliset ihmiset. SS:n tarvitsi usein vain yllyttää ja katsoa päältä.

Tie Babin Jariin

Vetäytyessään Kiovasta puna-armeija panosti kaupungin keskeisiä rakennuksia radio-ohjattavilla räjähdyspanoksilla, jotka räjäytettiin viimeisten neuvostojoukkojen vetäydyttyä. Yli kaksisataa keskustan rakennusta tuhoutui, mukaan lukien kaupungin pääväylä Hreštšatik. Sen nykyistä ulkoasua hallitsevat stalinistista barokkia edustavat yhtenäiset rakennuskolossit ovat kaikki sodanjälkeistä tuotantoa.

Räjäytyksillä oli Ukrainan juutalaisten tuhoamista jouduttava seurauksensa, sillä miehityshallinto ja rintamajoukkojen kintereillä Ukrainaan tunkeutunut, ideologis-rodullisen tuhoamissodan toimeenpanosta päävastuussa ollut Einsatzgruppe C saivat niistä aiheen syyttää juutalaisia. Kaupungin juutalaiselle väestölle annettiin käsky saapua kokoontumispaikoille teloituksen uhalla. Suurin osa noudatti käskyä pahemmat seuraukset välttääkseen.

Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa.

Seurauksena oli koko aatteelliseksi ja rodulliseksi tarkoitetun tuhoamissodan suurin yksittäinen joukkomurha. Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa. Heidän rinnallaan surmattiin romaneita ja muita sellaisten kansanryhmien edustajia, joiden elämällä ei kansallissosialistisessa tulevaisuudennäyssä ollut arvoa. Ruumiit peitettiin rotkon helposti kaivettavaan hiekkamaahan.

Tappamisen suorittivat käsillä olleet poliisi- ja SS-joukot. Suomalaisen katsojan on syytä ymmärtää, että suomalaisia SS-vapaaehtoisia palveli sotaretken alusta saakka SS-divisioona Wikingin mukana. Wiking syyllistyi ensimmäiseen suureen joukkomurhaan juuri Lvivissä, ja siitä alkaen myös suomalaiset olivat enemmän tai vähemmän mukana itärintamalla käydyn, siviiliväestöön kohdistuneen tuhoamissodan todellisuudessa.

Kukaan mukana olleista ei myöhemmin kertonut sodan tästä puolesta julkisesti, ja historian tutkimus on vasta aivan viime aikoina kyennyt selvittämään suomalaisten osallisuutta yksityiskohtaisemmin.

Kansanmurhan muisto ja unohdus

Ohjaaja itse on luonnehtinut teosta ensisijaisesti elokuvaksi, ja vankasta dokumenttipohjaisuudesta huolimatta katsojan on hyvä pitää se mielessään. Monista aikalaisfilmeistä puuttui ääniraita, ja kautta elokuvan läsnä olevasta äänimaailmasta vain osa on autenttista. Loppu on kuvaan yhdistettyä ääniarkistomateriaalia, ääninäyttelijöiden vuorosanoja, äänitehosteita.

Olemme tottuneet katsomaan aivan lähimenneisyyttäkin aikalaiskuvien kautta: mustavalkoisena, mykkänä, alle 24 kuvan/sekunti kuvataajuudella, joka saa vanhimmat elokuvat vaikuttamaan koomiselta poukkoilulta. Menneisyys ei ollut mitään näistä.

Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina.

Nykyteknologialla näitä harhaanjohtavia kuvia menneisyydestä on mahdollista manipuloida toiseen suuntaan: luonnolliseen kuvataajuuteen, jälkiväritykseen, syventämiseen. Tällainen kuvamanipulointi tehdään yleensä hyvässä tarkoituksessa, mutta se on silti omiaan vääristämään historiakuvaa toiseen suuntaan. Jälkiväritettyjen kuvien värimaailma on aina jonkun moderni valinta, ja värit lopulta pelkkiä arvauksia. Näin käsitelty kuva ei ole sen autenttisempi todiste menneisyydestä kuin käsittelemätönkään.

Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina. Neuvostoliiton alueella kansanmurhan virallinen muistaminen tapahtui aina ”neuvostokansaa” vastaan tehtyjen rikosten muistamisena. Loznitsan elokuva sisältää myös joukkomurhista tuomittujen saksalaisten Kiovassa vuonna 1946 järjestetyn julkisen teloituksen filmatisoinnin. Langetettujen julkisten ja brutaalien rangaistusten tarkoituksena oli alleviivata asian saaneen oikeutetun lopputuloksensa ja että se oli sen jälkeen syytä unohtaa.

 ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonne pyrittiin häivyttämään.

Babin Jarissa tänä päivänä vieraileva hätkähtää, miten lähellä kaupungin ydintä sen on täytynyt olla jo 1940-luvulla. Nykyisin paikka on kokonaan modernin Kiovan ympäröimä, entisestä rotkosta ei näy juuri jälkeäkään, ja alue on puistomaista metsää. Niin ei ole ollut aina. Elokuva päättyy kuviin Babin Jarista 1950-luvun jälkeen, kun rotko oli täytetty ja paikalle alettu rakentaa uudisrakennuksia. Rinnastus on Loznitsan tapa korostaa Neuvostoliiton muistipolitiikan pyrkimystä oman lähimenneisyyden sumentamiseen ja ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonteen ja taustan – kontekstin – häivyttämiseen.

Arvio on kirjoitettu kansainvälisenä holokaustin muistopäivänä 27.1.2022.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Julkaisu DocPoint-arvio: Joukkomurhan kronikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisten julkaisujeni johdosta koskaan saamieni yhteydenottojen joukossa oli soittaja, joka oli tullut siihen tulokseen, että olin kommunisti. Oli vuosi 2008, ja olin juuri julkaissut väitöskirjani Salaiset aseveljet.

Soittajan päätelmä tuntui ällistyttävältä. En heti kyennyt edes kuvittelemaan, minkälaisen päättelyketjun kautta hän oli voinut siihen päätyä.

Työssäni käsittelin valtiollisen poliisin osallisuutta pääasiassa natsi-Saksan SS:n alaisuudessa tehtyihin sotarikoksiksi katsottaviin tekoihin, joiden uhrit olivat lähes yksinomaan olleet Neuvostoliiton kansalaisia. Tutkimuksen tulos oli, että myös monilla suomalaisilla oli ollut aktiivinen osuus näissä etupäässä sotavankeihin kohdistuneissa rikoksissa.

Jotain olin sentään osannut aavistella. Väitöskirjan alkulukuihin olin sisällyttänyt taustoituksen, joka omasta mielestäni teki selväksi, ettei työtäni voinut mitenkään lukea Neuvostoliiton puolustelemiseksi. Teot, joihin valtiollinen poliisi yhteistyössään Reichssicherheitshauptamtin kanssa syyllistyi, olivat kuitenkin rikoksia, ja niiden uhrit ihmisiä, jotka eivät olleet vastuussa Neuvostoliiton kiistattomasta luonteesta raakana terrorihallintona.

Kustantajani kysyi minulta ennen kirjan julkaisua, kuka tästä tulee suuttumaan. ”Oikeisto ja vasemmisto”, vastasin. Ei se aivan väärin mennyt. Tuohtuneita yhteydenottoja tuli myös nähdäkseni joiltakin äärivasemmistoa edustaneilta ihmisiltä – niiltä kommunisteilta. Mutta ehdoton valtaosa oli juuri epäilyjä kommunistisuudestani.

Minulle selvisi myös pian, että hyvin harva jos kukaan vihaisen palautteen antajista oli kirjaani lukenut. Heidän reaktionsa perustuivat tiedotusvälineiden aiheesta laatimiin uutisiin, joita niitäkään monet eivät ilmeisesti olleet jaksaneet lukea otsikkoa pidemmälle.

Olin kyllä tietoinen tämän kaltaisten, poliittisesti latautuneiden aiheiden tutkijoiden saamasta vihapalautteesta. Kollegani Juha Pohjonen, joka väitteli vuonna 2000 suomalaisista maanpetosrikoksista, kertoi joutuneensa tottumaan samankaltaisiin solvauksiin ja jopa uhkailuihin.

Valkoisen Suomen perintö

Jatkoin tutkijan uralla ja vähitellen aloin ymmärtää paremmin, mistä kommunistiksi syyttely kumpusi. Suomessa oli pinnan alla, huomaamattani, käyty koko sodanjälkeinen aika taistelua kansakunnan historiasta ja muistista. Kysymys oli yhä vieläkin vuoden 1918 synnyttämän valkoisen Suomen perinnön ja valkoisen historiantulkinnan asemasta suomalaisen yhteiskunnan valtaeetoksena.

Virallisesti, tasavallan korkeinta johtoa myöten, vuoden 1944 jälkeen astuttiin uuteen aikakauteen, jossa kansallinen kertomus kammettiin valkoiselta tulkintalinjalta ja sovitettiin ulkopoliittisten tosiasioiden ja sisäpoliittisen sovinnollisuuden maailmaan. Sillä joukolla suomalaisia, joka yhä samaisti itsensä valkoiseen, antikommunistiseen Suomeen, oli paljon syitä tuntea itsensä syrjäytetyksi ja marginalisoiduksi omassa yhteiskunnassaan. Heidän versionsa historiasta ei saanut julkisuutta juuri muualla kuin maineeltaan arveluttavien aikakauslehtien ja pienkustanteiden sivuilla.

Koska olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea vastaan.

Viholliset heillä kuitenkin olivat kirkkaana tähtäimissään: kommunistit ja kaikki käytännössä kommunistien kanssa liittoutuneilta vaikuttaneet poliittiset toimijat. Koska minäkin olin tullut tuloksillani arvostelleeksi sodanaikaisen suomalaisen valtiovallan toimintatapaa, edustin varmasti samaa sosiaalidemokraattien vasemmalta puolelta tulevaa ja yhä jatkuvaa hyökkäystä valkoista Suomea ja sen instituutioita ja perintöä vastaan.

Pahaksi onnekseni olin kovin kiinnostunut juuri niistä Suomen lähimenneisyyden aiheista, joihin voimakkaimmat poliittiset erimielisyydet liittyivät. Elettiin yhä jonkinlaista viattomuuden aikaa, jolloin viha ilmaistiin haukkumakirjeiden, sähköpostien, tekstiviestien ja harvojen puheluiden kautta.

Vihamessut sosiaalisessa mediassa

Kaikki päättyi sosiaalisen median yleistymiseen. Vihapuhe alkoi rehottaa ensimmäiseksi internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla. Julkaistuamme Pohjosen kanssa vuonna 2013 teoksen ehkä merkittävimmästä valkoisen Suomen perillisten vaalimasta sotasankarihahmosta, Lauri Törnistä, saimme kuulla olevamme paitsi kommunisteja myös ”punavihreitä dosentteja”, ”tutkijoita” ja ”yliopistovässyköitä”.

Arvostelun päälinja oli selvä: olimme kirjoittaneet Törnistä niin kuin olimme, koska meitä eivät ohjanneet tutkimukselliset periaatteet, vaan vasemmistoliberaali ideologia. Siinä vaiheessa, teoksen julkaisupäivänä, kukaan yleensä nimettömistä arvostelijoista ei tietenkään ollut voinut koko kirjaa edes lukea. Kaikki reaktiot perustuivat uutisjuttuihin ja niiden otsikoihin, jos niihinkään.

Vihapuhe alkoi rehottaa internetin keskustelufoorumeilla, uutisjuttujen kommenttiketjuissa ja palautesivuilla.

Olin törmännyt piirteeseen jo vähän aiemmin liityttyäni Facebookiin. Tietyissä aiheissa ja keskusteluryhmissä aloituksilla oli taipumus degeneroitua vihamessuiksi, joissa jokainen osallistuja kävi vuorollaan sanomassa samat asiat kulloisestakin närkästyksen kohteesta. Se ei ollut keskustelua. Se oli herätyskokous.

Kaleva julkaisi pilapiirroksen, jossa kaksi nuhjuista tutkijahahmoa kiskoo Törnin sankaripatsasta nurin. Piirtäjä ei ole tehnyt kuvaansa mallista. Vakuutan, ettei kumpikaan meistä muistuta piirroksen hahmoja. Sen sijaan ne lienevät ulkoasuaan myöten hyvinkin kuvaavia esimerkkejä ulkopuolisten mielikuvista (historian)tutkijoista.

Perussuomalaisten nousu

Samaan aikaan Suomessa teki nousuaan oikeistopopulistinen puolue, Timo Soinin johtama perussuomalaiset. Vuosien 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa puolue nousi vaikuttavaan menestykseen aina hallituspuolueeksi saakka. Se osoittautui myös kompastuskiveksi, sillä puolueen vaihdettua kesällä 2017 puheenjohtajansa ja puoluejohtonsa radikaalia maahanmuuttovastaisuutta edustaviin henkilöihin, koko puolue hajosi kahtia.

Jussi Halla-ahon johdolla perussuomalaiset-nimen säilyttäneestä puolikkaasta on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi. Populisteina puolueen yhteiskuntakuva perustuu ankaralle kahtiajaolle. Yhtäällä on turmeltuneeksi, epärehelliseksi ja suomalaisten etuja vastaan toimivaksi kuvattu eliitti. Toisaalla on kansa, jota perussuomalaiset väittävät edustavansa yksinoikeudella.

Perussuomalaisista on kehittynyt eurooppalaisen mallin mukainen äärioikeistopuolue, jonka poliittinen mobilisaatio nojaa ennen kaikkea sosiaalisen median käyttämiseen hyväksi.

Kiinnostuin puolueesta toden teolla vuoden 2015 tienoilla kirjoittaessani yhdessä Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kanssa teostamme Suomalaiset fasistit. Ryhdyin vähitellen järjestelmällisesti seuraamaan puolueen sosiaalisessa mediassa liikkuvia aktiiveja, kannattajia ja tukijoita.

Facebookin keskusteluryhmät ovat olleet puolueelle tärkeitä alustoja, joiden kautta on levitetty erilaista propagandaa, tunteita nostattavia keskustelunavauksia, käyty ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja masinoitu sosiaalisen median kautta tapahtuvia hyökkäyksiä vihollisiksi miellettyjä henkilöitä kohtaan. Tärkein kanava tällaiselle toiminnalle oli juuri näihin aikoihin voimissaan ollut verkkojulkaisu MV-lehti, jonka kautta solvauskampanjoita ohjattiin kohteiksi valittujen kimppuun.

Aktivoiduttuani Twitterin käyttäjänä samoihin aikoihin kävi nopeasti ilmeiseksi, että perussuomalaiset yrittivät tehdä tästäkin alustasta kannatuksensa kulmakiveä. Twitterin ominaisuus, jossa yhden käyttäjän luomien tilien määrää ei ole rajoitettu, tarjosi siihen hyvät mahdollisuudet. Ihmettelin itsekin perussuomalaisten twiittaajien säännöllisesti generoimaa suurta uudelleentwiittausten, tykkäysten ja kommenttien määrää, kunnes perehdyin taustalla olevaan kuvioon: anonyymiin trolliverkostoon.

Anonyymejä käyttäjiä ja häiriköitä on Twitterissä paljon, mutta perussuomalaisten ympärillä pyörivä koneisto on kooltaan ja aggressiivisuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Puoluetta arvosteleva saa säännönmukaisesti vastaansa kymmenittäin nimettömiä tilejä, jotka yleensä käyvät vuorollaan kertomassa, miten väärässä, tyhmä ja kaikin puolin epäonnistunut ihminen arvostelija on.

Pieni mutta aktiivinen joukko

Trollitilien verkoston lähempi tarkastelu on kuitenkin osoittanut verkoston rajat: tilejä kuolee ja syntyy koko ajan, mutta aktiivisen ydinryhmän koko ei ylitä muutamaa sataa. Sen takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Tällainen joukko yrittää pitää suomenkielistä Twitter-yhteisöä panttivankinaan, määrittää puheenaiheet ja synnyttää kuvaa perussuomalaisten takana olevasta suurestakin kannatuksesta.

Ydinryhmän takana piileskelee todennäköisesti joitakin kymmeniä aktiivisempia trollaajia, joilla on toimintaansa käytettävissään runsaasti aikaa ja kenties myös rahaa.

Vihapalautteen kaava kohdallani toimii siten, että pääosan vihaviesteistä saan Twitterin kautta. En toista niitä tässä. Jos joku haluaa tutustua, niitä löytyy profiilini kautta suunnilleen jokaisen aloitukseni alta.

Muuta näkyvyyttäni julkisuudessa seuraa yleensä kiihkeämmän palautteen vaihe, jolloin vihaviestejä tulee pääasiassa Twitterin, vähemmän Facebookin ja sähköpostin välityksellä. Postin kuljettamaa haukkumakirjettä en ole saanut enää vuosiin.

Erotan tavallisen arvostelun tai erimielisyyden vihapuheesta, joksi lasken vain asiattomuudet: henkilööni käyvät hyökkäykset ja solvaukset (”idiootti”), viestini tahallisen vääristelyn (”näkee natseja kaikkialla”), leimaamisen (”äärivasemmistolainen”), ammatillisen pätevyyteni vähättelyn tai kyseenalaistamisen.

Joihinkin aiheisiin liittyneen julkisuuden seurauksena olen saanut myös Facebookin Messenger-sovelluksen kautta henkilökohtaisia vihaviestejä, joissa vakavimmissa on nimettömyyden suojista uhattu väkivallalla. Työhuoneeni ovea yliopistolla on käyty kuvaamassa ja kuva julkaistu Twitterissä verhottuna uhkauksena: tiedämme mistä sinut löytää.

Keski-ikäisenä, valkoisena heteroseksuaalisena suomalaismiehenä säästyn melkein kokonaan naispuolisille, seksuaalista vähemmistöasemaansa peittelemättömille ja/tai vähemmän valkoisille kollegoilleni tutuilta ruumiiseen tai seksuaalisuuteen kohdistuvilta häpäisemisyrityksiltä tai etniseen taustaan liittyviltä solvauksilta.

Twitter on kuitenkin armoton ympäristö. Se paljastaa äärioikeiston olevan edelleen tukevasti marginaalissa. Todellisiksi henkilöiksi varmistettavien tilien määrä on vähäinen ja niiden seuraajamäärät ovat huomattavan vähäisiä.

Someraivon terä tylsyy jokapäiväisessä käytössä.

Ne koostuvat sellaisinaankin suurelta osin trolli- ja bottitileistä, jotka seuraavat toisiaan ja tykkäilevät toistensa kommenteista ristiin, jotta syntyisi vaikutelma suuremmasta käyttäjämäärästä. Perussuomalaisen somen supertähdet, Halla-aho ja Laura Huhtasaari, jäävät kumpikin noin 12 000 seuraajallaan kauas suomenkielisen Twitterin näkyvimmistä vaikuttajista.

Someraivon terä myös tylsyy jokapäiväisessä käytössä. Sosiaalisessa mediassa monen on helppo nähdä tämä ase käytännössä ja tehdä johtopäätöksensä.

Pyrkimys hiljentää ruokkii uteliaisuutta

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää. Se on suunniteltu rajaamaan puheenaiheet ja tekemään trollaajien kannalta ei-toivottujen aiheiden käsitteleminen julkisuudessa seurauksiltaan niin epämiellyttäväksi, että tutkija mieluummin jättää asiansa sanomatta.

Tutkijoihin kohdistetun vihapuheen tavoite on hiljentää.

Perussuomalaisilta ja samanlaisiin mediataktiikoihin turvautuvilta, puolueen liepeillä pyöriviltä äärioikeiston edustajilta jää kuitenkin huomaamatta, että heidän nostattamansa vihamyrsky on joka kerran osoitus puheena olleen asian tähdellisyydestä.

Kommunistisyytösten ja muun solvaavan palautteen jatkuva saaminen on ainakin minulle selvä merkki, että asiassa taitaa olla jotain lähempää tarkastelua ansaitsevaa. Hyökkäykset tutkijoita vastaan uskoakseni tapaavat kaatua tutkijoiden mielenlaatuun. Ne herättelevät uteliaisuutta ja halua saada tietää joka asiasta enemmän.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Kun historioitsija kohtaa vihaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari käy kampanjaansa iskulauseen ”Suomi takaisin!” alla. Huhtasaarta ja hänen puoluettaan ei juuri ole haastettu selittämään, mitä lause tarkoittaa. Marraskuussa 2017 sosiaalisessa mediassa levisi tämä tarkennus:

”Suomi takaisin tarkoittaa paluuta perusasioihin. Sellaisiin asioihin, jotka vielä jokin aika sitten olivat itsestään selviä, mutta joita tänä päivänä valitettavasti vain harvat uskaltavat puolustaa.”

Selvisikö? Ei ollut tarkoituskaan. Puolue ei selitä vaalilausettaan, mutta sosiaalisen median perussuomalaisia kannattavat tai puolustelevat keskustelijat ovat huomattavasti auliimpia. Heille ”Suomi takaisin” ei ole jäänyt epäselväksi.

Erään heistä mukaan Suomen on vienyt ”[e]nsin puolue eliitti, ja heidän avustuksellaan Eu- eliitti, ja heidän avustuksellaan arabivalloittaja. Kaikkien näiden suo tulee kuivattaa”.

Aiheet ovat tuttuja kaikkien läntisten oikeistopopulistien puheista, ja perussuomalaiset on oikeistopopulistinen puolue. ”Suomi takaisin” viittaa kuitenkin myös paluuseen ajassa taaksepäin, parempaan, ristiriidattomampaan asiaintilaan. Vaalitilaisuudessaan Keravalla marraskuussa 2017 Huhtasaari ilmaisi tämän aikaregression näin:

”Koska ennen, jos me ajatellaan 80-lukua, me tehtiin monipuolisemmin vientikauppaa kuin tänä päivänä, terveyskeskukseen pääsi, kunnat oli velattomia, kansa oli aika harmoninen, ja tääl oli turvallista. Mäkin olen saanu elää lapsuuteni lintukodossa.”

Nyt lintukotoa kuitenkin Huhtasaaren mukaan uhkaavat ”globalismi”, ”EU”, ja ”kasvoton päätöksenteko”, jotka johtavat ”korporatismiin”. Päätösvalta on saatava takaisin, samoin kuin oma raha, joka elvyttäisi myös kilpailukyvyn: ”Suomi takaisin, turvallisuus takaisin”.

Palingeneettisen myytin suomalainen ilmentymä

Tämä nostalgian politiikka, ajatus paluusta johonkin turvallisempaan aikaan, on osa monen muunkin populistisen liikkeen retoriikkaa. Mutta iskulauseella on syvempi kaikupohja. ”Suomi takaisin” on yksi tapa ilmaista niin kutsuttua palingeneettistä myyttiä. Se tarkoittaa ajatusta, että yhteisöllä – suomalaisella kansalla – on määriteltävissä ja saavutettavissa oleva ihannetila (kr. παλιγγενεσία tarkoittaa uudestisyntymistä).

Ihannetila saatetaan kuvitella joskus menneisyydessä vallinneeksi tai vasta tulevaisuudessa saavutettavaksi. Oleellista on, että sinne pääseminen edellyttää yhteisön määrittelemistä tai rajaamista uudelleen – monokulttuuriseen kansalliseen yhteisöön johtavaa kansallista vallankumousta.

Ihannetilaan pääseminen edellyttää yhteisön määrittelemistä tai rajaamista uudelleen.

Palingeneettisen myytin käsitteen on tuonut esiin fasismin tutkija Roger Griffin, jonka fasismin määritelmä on 1990-luvulta lähtien saavuttanut tutkijoiden keskuudessa laajaa hyväksyntää. Griffinin mukaan juuri palingeneettinen myytti on fasismin erottamattoman tärkeä tunnusmerkki: poliittisena ideologiana fasismin ”mytologinen ydin sen eri ilmenemismuodoissa on populistisen äärikansallismielisyyden palingeneettinen muoto”.

Populistien ja fasistien läheinen yhteys kumpuaa siitä, että molemmat näkevät yksin itsensä kykeneviksi johdattamaan kansakunnan välttämättömään muutokseen. Antielitistinen populismi on fasisteille politiikanteon tekniikka erityisesti silloin, kun vallasta joudutaan taistelemaan edustuksellisen demokratian ympäristössä.

Fasismille keskeinen monokulttuurisen yhteisön tavoite vetoaa myös populisteihin moniarvoisuuden vastustajina. Populistit uskovat edustavansa yksinoikeudella myyttistä ”kansaa”, fasistit katsovat sen lisäksi yksin olevansa riittävän vallankumouksellisen tietoisuuden haltijoita.

Politiikan tutkija Jan-Werner Müller muistuttaa äskettäin suomennetussa teoksessaan Mitä on populismi? tästä populismin ja fasismin kohtalokkaasta yhteydestä. Müller korostaa, että vallassa populisteista tekee vaarallisia heidän uskonsa yksinoikeuteensa ”kansan” tahdon ja edun määrittelijöinä ja vihamielisyytensä moniarvoisuutta kohtaan.

Jo tavallistenkin populistiliikkeiden valtaannousu merkitsee vähintään demokratian horjumista.

Jo tavallistenkin populistiliikkeiden valtaannousu merkitsee siksi vähintään demokratian horjumista: kansalaisyhteiskunnan tukahduttamista ja yrityksiä betonoida sopivilla lainmuutoksilla populistien asema vallassa.

Populistihallinnot myös turvaavat kannatuspohjaansa tyypillisesti massaklientismillä ja kätyrikapitalismilla, jotka ovat suora tie korruptioon. Yhden kuvauksen tästä prosessista voi lukea Heino Nyyssösen tuoreesta Viktor Orbánin Unkaria käsittelevästä teoksesta Tasavallan loppu? Suomalaiset populistitkaan eivät peittele ihailuaan Orbánia, Puolan PiS-hallitusta tai Donald Trumpia kohtaan.

Kansa ja kansallisvaltio

Perussuomalaisten jäsenet ja tiukemmin tai väljemmin heidän ympärilleen ryhmittyneet kannattajat kuvaavat itseään tyypillisimmin sanalla ”kansallismielinen”. Sitä ei kaikkien kohdalla pidä ottaa sellaisenaan todesta, sillä se ei tarkoita kansallismielisyyttä missään perinteisessä mielessä. Tavoitteena oleva ”kansan” edun mukainen ”kansallisvaltio” ei ole mikään olemassa oleva rakenne vaan tuleva ihannetila, palingeneettinen myytti.

Tällainen kansallisvaltio on monokulttuurinen yhteisö. Se voidaan toteuttaa vain kansallisen vallankumouksen kautta, palaamalla epämääräisesti määriteltyyn ”kansallisvaltioiden Eurooppaan” ja sulkemalla yhteisöön kuulumattomiksi uskotut sen ulkopuolelle.

Perussuomalaisten sisällä vaikuttava fasistinen Suomen Sisu -järjestö on nähnyt juuri tästä syystä vaivaa laatiakseen pitkän ja polveilevan ”suomalaisuuden” määritelmän. Määritelmä on manifesti siitä, kuka kansakuntaan voi kuulua ja kuka ei, ja samalla sisulaisten pelkojen kuvaus ja luettelo.

Populismin ja fasismin oleelliset yhteydet syntyvät myös salaliittoteorioiden kyllästämästä jaetusta maailmankuvasta. Jatkuva, ulkopuolisille hämärin termein käytävä keskustelu ”kulttuurimarxilaisuudesta”, ”globalismista” ja ”mädättäjistä” on yhteistä juurta: pelkoa yhteisön oletetun moraalisen ytimen rapautumisesta ulkopuolisten, ylikansallisten salaliittojen paineessa.

”Globalismi” toimii alan kielenkäytössä myös perinteisen antisemitismin peiteterminä. Juutalaisuuden kuvaamisella kosmopoliittiseksi ja ylikansalliseksi voimaksi, joka vehkeilee yhtenäisiä kansakuntia vastaan, on vuosisataiset perinteet. Unkarin hallitusvetoinen, demokratian ja ihmisoikeuksien lujittamiseen keskittyvän Open Society Foundationsin perustajaan George Sorosiin kohdistuva kampanja on tästä ehkä selkein ilmaus.

”Systeemiä” kaatamassa

Salaliittojen maailmassa eliitti pitää käsissään yhteiskunnan koko koneistoa, ja sen ”systeemimedia” syöttää ”kansalle” valheita. ”Systeemipuolueet” taas ovat toisistaan erottamattomia eliitin työkaluja, joilla kansa pidetään tottelevaisena.

Puhe ”systeemistä” on peräisin Saksan kansallissosialistien kielenkäytöstä. Sillä viitattiin epälegitiimiksi kuvattuun Saksan tasavaltaan, jonka Systemparteien väitetysti myös olivat yhtä ja samaa massaa.

Niputtaminen on tyypillistä populistiselle retoriikalle. Ranskassa Marine Le Pen on pitänyt tapanaan niputtaa oikeisto ja vasemmisto yhteen. Samoin tekee Saksan AfD, joka jatkaa puhetta ”systeemipuolueista”. Sama retoriikka on kelvannut myös perussuomalaisten edelliselle johtajalle Timo Soinille, joka nimitti Helsingin Sanomia ”systeemin oksennukseksi”.

Kansallisen vallankumouksen välttämättömyys on syy, jonka vuoksi perussuomalaisten keskuudessa puhutaan niin paljon olemassa olevan valtion ja yhteiskunnan instituutioiden mädännäisyydestä. Teema on välttämätön osa kumouksellista retoriikkaa sekä antielitismille ja moniarvoisuuden vastustamiselle rakentuvalle populismille että fasismille.

Sen ydin on olemassa olevan kansallisvaltion, Suomen tasavallan, kuvaaminen perustaltaan epälegitiimiksi rakennelmaksi, jonka instituutiot ja hallinto eivät aja kansan etua ja joiden syrjäyttäminen on siksi välttämätöntä.

 Tämä teema toistui itsenäisyyspäivän 2017 mielenosoituspuheissa laajapohjaisemmin ”kansallismielisestä” 612-marssista kansallissosialistiseen Pohjoismaiseen Vastarintaliikkeeseen:

”Itsenäiseksi ja vapaaksi väitetyssä maassa ei ole oikeutta edes puhua asioista, jotka lain kirjaimen mukaan ovat sallittuja. Et saa esimerkiksi kyseenalaistaa niin kutsuttua holokaustia, puhua maahanmuutosta väärään sävyyn, tai perustella tilastojen kanssa, miksi homokulttuuri ei ole tervettä.” (Kohdissa 1:47:23 alkaen ja 3:07:17 alkaen. Huomioida kannattaa myös Suomen Kansa Ensin -liikkeen muotoilu kohdassa 0:0:35 alkaen.)

Modernin fasismin kasvot

Palingeneettinen myytti on ollut helpompi tunnistaa historiallisista fasistisista liikkeistä. Niiden tavoitteena oli – poikkeuksetta – kansakuntiensa uudelleen synnyttäminen, harmonisen yhteiskunnan ja viime kädessä uuden ihmisen luominen.

Tämän päivän poliittisista liikkeistä samaa on ollut vaikeampi huomata, tunnistaa tai myöntää. Historiallisen fasismin taustakangasta vasten on vaikea ymmärtää omassa yhteiskunnassamme liikkuvan samoja teemoja toistelevia toimijoita. Eiväthän he edes näytä siltä, miltä fasistien kuuluisi näyttää.

Hajoamisensa jälkeen perussuomalaiset on yhä läntisten äärinationalististen ja oikeistokonservatiivisten suuntausten väljähkö mutta aiempaa tiiviimpi liittouma. Aatemaailman ytimessä on liberaalien demokratioiden perusarvojen radikaali torjunta. Se ammentaa voimansa turvattomuuden tunnetta synnyttävästä yhteisöjen ja arvojen rappeutumisen kokemuksesta.

Perussuomalaiset on kumouksellinen puolue. Kumouksellisen puolueesta tekee jo yksin sen populistisuus, mutta sitä korostaa entisestään puolueen sisään Jussi Halla-ahon johdolla ryhmittynyt ja vaikutusvaltaansa vain kasvattanut fasistinen ydin. Populistisen äärinationalismin palingeneettisen muodon omaksuneet nyky-perussuomalaiset voi tunnistaa myös fasistiseksi puolueeksi.

Hajoamisensa jälkeen perussuomalaiset on yhä läntisten äärinationalististen ja oikeistokonservatiivisten suuntausten väljähkö mutta aiempaa tiiviimpi liittouma.

Kumouksellisten puolueiden läsnäolo valtiopäivillä ei Suomen itsenäisyyden ajan historiassa ole ollut mitenkään harvinaista. Haasteita suomalaiselle demokratialle on tullut yhtä hyvin fasistien kuin kommunistienkin suunnilta.

Tasavallan ja demokratian tulevaisuudesta vastuuta kantavien puolueiden ja poliitikkojen on kuitenkin tehtävä ajoissa selväksi linjansa perussuomalaisten suhteen. Vastuullisten puolueiden on havahduttava kumouksellisen ja fasistisen populismin uuteen ja todennäköisesti pitempiaikaiseksi muodostuvaan läsnäoloon suomalaisessa politiikassa. He ovat täällä taas, ja he haluavat Suomen takaisin.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija

Artikkelia päivitetty 21.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.

Julkaisu Suomi takaisin! Perussuomalaiset, populismi ja moderni fasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.