Mikä on poliitikko?

Poliitikko tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu yhteisistä asioista päättämiseen. Poliitikkoja ovat esimerkiksi kansanedustajat, ministerit ja kunnanvaltuutetut. Poliitikot valitaan vaaleissa. Suomessa järjestetään monia eri vaaleja, esimerkiksi kuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Poliitikon työ on vaikeaa

Poliitikkojen työ on vaikeaa, koska heidän täytyy ottaa huomioon koko kansan etu. Heidän täytyy ottaa huomioon myös pienempien ryhmien etu. Heillä on omia periaatteita, mutta heidän täytyy tehdä käytännöllisiä päätöksiä. Periaatteita ja käytäntöä on joskus vaikea yhdistää.

Tilanteet muuttuvat koko ajan. Usein tilanteet ovat vaikeita. Yleensä poliitikot yrittävät tehdä parhaansa, jotta tilanteet ratkeavat.

Poliitikoilla on paljon valtaa ja paljon vastuuta. Poliitikot ymmärtävät yleensä itse nykyään entistä paremmin, millainen heidän tehtävänsä on. He tietävät, millainen rooli heillä on yhteiskunnassa.

Miten poliitikkoihin suhtauduttiin aikaisemmin?

Poliitikoista on käytetty monenlaisia nimityksiä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Nimitykset kuvaavat sitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet poliitikkoihin. Poliitikkoja on sanottu esimerkiksi valtiomiehiksi ja lainsäätäjiksi, kun heitä on arvostettu. Sana valtiomies voi kuitenkin antaa kuvan, että vain miehet voivat olla poliitikkoja. Myös naisia on ollut pitkään paljon mukana politiikassa, erityisesti Suomessa.

Poliitikkoja on myös haukuttu. Heitä on nimitetty esimerkiksi varkaiksi ja vallanhimoisiksi. Viime aikoina on puhuttu siitä, mikä ero on aktivistin ja poliitikon välillä. Molemmat haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mutta he tekevät sen eri tavoilla. Aktivisti haluaa toimia ja poliitikko haluaa edustaa ja keskustella.

Kansalaiset arvostelevat poliitikkoja usein

Poliitikoilla on valtaa yhteiskunnassa. Siksi tavalliset kansalaiset arvostelevat heitä silloin, kun he toimivat huonosti. Poliitikkojen pitäisi edistää kansalaisten etua. He eivät saisi edistää omaa etuaan. Siksi ihmiset suuttuvat, jos poliitikko yrittää hyötyä omasta asemastaan.

Ihmiset kuitenkin odottavat poliitikoilta ristiriitaisia asioita. Joku ihminen voi esimerkiksi sanoa, että joku poliitikko ei ole tarpeeksi ammattimainen. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että sama poliitikko on vain ammattilainen, joka yrittää tienata rahaa eikä halua aidosti edistää hyviä asioita.

Ihmiset arvostelevat poliitikkoja eri tavoilla. Heistä tehdään esimerkiksi pilakuvia lehtiin. Joskus heistä tehdään televisio-ohjelmiin sketsejä eli lyhyitä hauskoja esityksiä. Pilakuvat ja sketsit ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat arvostella poliitikkoja ja osallistua politiikkaan.

Nykyään ihmiset arvostelevat poliitikkoja myös netissä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiset haukkuvat usein poliitikkoja todella rumilla sanoilla.

Poliitikot joutuvat pelkäämään väkivaltaa

Poliitikon työ voi olla joskus myös vaarallista. Joskus ihmiset uhkailevat poliitikkoja. Yle teki kansanedustajille kyselyn vuonna 2024. Kyselyssä joka neljäs kansanedustaja kertoi, että häntä on uhkailtu tai joku on tehnyt hänelle väkivaltaa. Myös muissa maissa poliitikot kokevat joskus väkivaltaa.

Edustuksellisessa demokratiassa on pakko olla poliitikkoja

Demokratia on valtio jossa valta on kansalla. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat vaaleilla esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut. Nämä edustajat ja valtuutetut edustavat kansalaisia eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Edustuksellisessa demokratiassa joidenkin ihmisten on pakko olla poliitikkoja. He päättävät yhteisistä asioista kaikkien kansalaisten puolesta.

Demokratia on muuttunut, koska viestintä on nykyään digitaalista eli se tapahtuu internetissä. Ihmiset haluavat, että poliitikot kuuntelevat heidän mielipiteitään, kun poliitikot tekevät päätöksiä. Nykyään on myös enemmän tapoja osallistua keskusteluun.

Suomi on demokratia, mutta kaikki maat eivät ole demokratioita. Esimerkiksi diktatuurissa ei ole vapaita vaaleja, joissa kansalaiset valitsevat, ketkä heitä edustavat. Silloin kansalla ei ole valtaa, vaan yksi ihminen päättää melkein kaikesta.

Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu sekin, että kansalaisilla on oikeus arvostella poliitikkoja. Diktatuurissa ihminen voi joutua vankilaan, jos hän arvostelee niitä, joilla on valtaa. Demokratiassa sellaista ei tapahdu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti Pasi Ihalainen. Hän on professori Jyväskylän yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Pasi Ihalaisen artikkelista, joka on julkaistu elokuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miten ihmiset suhtautuvat poliitikkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilta-Sanomat selvitti toukokuun 2024 lopussa tavanomaiseen tapaansa, ketkä entisistä kansanedustajista nostavat sopeutumisrahaa. Tulos oli, että kuusi ministeriä tulee nauttimaan muhkeista eduista vielä pitkään. Ylen kansanedustajakyselyssä neljännes kansanedustajista kertoi kokeneensa uhkailua tai fyysistä väkivaltaa kansanedustajan työssä. Välillä puheet muuntuvat teoiksi, kuten kävi esimerkiksi puolalaisen maahanmuuttajan käydessä Tanskan pääministeri Mette Frederiksenin kimppuun kesäkuussa 2024.

Poliitikkoihin kohdistuu ristiriitaisia odotuksia. Heitä kritisoidaan yhtäältä siksi, että he ovat pelkkiä rahaa tienaavia ammattilaisia, toisaalta siksi, etteivät he ole tarpeeksi ammattimaisia. Yksiä on pidetty pelkkinä aktivisteina, toisia syytetty siitä, että he ovat kadottaneet yhteyden nuoruutensa aktivismiin ja äänestäjien todellisiin ongelmiin ja alkaneet ajaa omaa etuaan. Tällaista poliitikkoa on usein nimitetty samppanjasosialistiksi.

Yhdessä Rosario Lópezin, Kari Palosen ja Henk te Velden kanssa toimittamassamme teoksessa The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe (tulossa vuonna 2025, Berghahn Books), olemme tarkastelleet poliitikoista eri maissa käytyä keskustelua ja myös poliitikkojen ajan myötä muuttunutta käsitystä itsestään toimijoina. Tutkimuksessa on hyödynnetty parlamenttien aineistoja ja käsitehistoriallista, osittain tietokoneavusteista analyysiä.

Usean maan kansallisesta kontekstista nousee tuloksia, jotka auttavat tarkastelemaan kriittisesti nykypäivän tapoja puhua poliitikoista. Toki poliitikkoja on myös paikallisella ja ylikansallisella tasolla, ja heistä parlamenteissa puhutaan vähemmän. Erityisesti satiirisessa kulttuurissa on myös ihan oma tapansa puhua poliitikoista.

Poliitikon työ on haastavaa mutta edustuksellisen demokratian toiminnan kannalta välttämätöntä. Työssä on jännitettä käytännöllisen ja periaatteellisen, yleisen edun ja erityisintressien, kansallisen ja kansainvälisen, kutsumuksen ja ammatin, aktivismin ja professionaalisuuden välillä. Poliitikot luovivat näiden ääripäiden välillä yrittäen yleensä tehdä parhaansa vaikeissa ja koko ajan muuttuvissa olosuhteissa.

Vaikka kuva poliitikosta on usein ollut pääosin kielteinen, parlamentaarisen järjestelmän vakiintumisen myötä kunnioitus poliitikon toimintaa kohtaan lisääntyi – tai ainakin edustajien itsensä ymmärrys omasta roolistaan tuli selvemmäksi.

1700- ja 1800-luvun perintö ”valtiomiehille”

Britanniassa parlamentin suvereniteetin, edustuksen, ministerivastuun ja puntaroivan keskustelun periaatteet mahdollistivat jo 1700-luvun lopulla varhaismodernia yhteiskuntaa myönteisemmän ymmärryksen poliitikoista oikeutettuina toimijoina. Mielleyhtymät omaa etua tavoittelevista, asioihin sekaantuvista, spekuloivista ja pahansuovista poliitikoista tarjosivat kuitenkin sielläkin välineitä arkipäiväiseen taisteluun vallasta.

1800-luvulla puhe yhtäältä ”poliitikoista” ja toisaalta ”valtiomiehistä” alkoi eriytyä. ”Lainsäätäjästä” tuli poliitikon myönteinen synonyymi. Huomionarvoista on demokraatti-nimityksen suhteellisen suuri esiintyvyys samankaltaisissa yhteyksissä ”poliitikon” kanssa 1800-luvun lopulta lähtien. Puhumisen merkitys poliitikoille näkyy sanojen ”oraattori”, ”agitaattori” ja ”demagogi” samankaltaisuutena.

Edustajien syyttäminen rahan perässä juokseviksi urapoliitikoiksi hallitsi 1900-luvun alussa käytyä keskustelua parlamentin jäsenten palkkauksesta. Erityisesti parlamentaarisessa Ranskan kolmannessa tasavallassa politicien oli kielteinen nimitys.

Saksan valtiopäivillä ”poliitikkoa” (Politiker)käytettiin synonyymisesti ”valtiomiehen” (Staatsmann) että ”parlamentaarikon” (Parlamentarier) kanssa. Poliitikko saattoi olla ”puoluejohtaja” tai ”patriootti” myönteisessä mielessä mutta myös kielteisesti määrittyvä ”puoluemies” tai ”tasavaltalainen”. Politiker-käsitteen mielleyhtymät olivat myönteisiä verrattuna kiistanalaisempaan käsitteeseen Demokrat.

Edustajien syyttäminen rahan perässä juokseviksi urapoliitikoiksi hallitsi 1900-luvun alussa käytyä keskustelua parlamentin jäsenten palkkauksesta. Erityisesti parlamentaarisessa Ranskan kolmannessa tasavallassa politicien oli kielteinen nimitys. Häntä voitiin kyllä luonnehtia – usein ironisesti – ”rohkeaksi”, ”toveriksi”, ”integriteetin omaavaksi” tai ”älykkääksikin”, mutta yleisempiä olivat luonnehdinnat ”murhaaja”, ”orja”, ”vakooja”, ”varas”, ”roisto”, ”paholainen”, ”petturi”, ”miljonääri” tai ”juutalainen”. Parlamenttiin suhtauduttiin epäillen sekä äärioikealla että -vasemmalla.

Poliitikot kansallisvaltioiden edustajina

Maailmansotien välisenä aikana, yleisen äänioikeuden olosuhteissa, englannin kielessä samankaltaista mutta kuitenkin hieman erilaista toimintaa kuvaavia termejä olivat ”intellektuelli”, ”teoreetikko”, ”journalisti”, ”diplomaatti” ja ”internationalisti” sekä ”idealisti”.

Kohtaamiset kansainvälisillä foorumeilla Kansainliitossa ja muualla eivät johtaneet poliitikon roolin uudelleenmäärittelyyn. Kansalliset parlamentit pysyivät tärkeimpinä suvereniteetin ja edustuksen instituutioina, ja kansainvälisillä areenoilla poliittiset toimijat esiintyivät edelleen kansallisvaltionsa edustajina.

Globalisaatio ja Euroopan yhdentyminen – ennen muuta Euroopan parlamentti – ovat vasta aivan viime vuosikymmeninä haastaneet käsitystä poliitikosta kansallisena toimijana.

Globalisaatio ja Euroopan yhdentyminen – ennen muuta Euroopan parlamentti – ovat vasta aivan viime vuosikymmeninä haastaneet käsitystä poliitikosta kansallisena toimijana, joskaan mitään läpimurtoa ei tässä suhteessa näytä tapahtuneen. Edelleenkin ymmärrys ”eurooppalaisesta poliitikosta” lähinnä täydentää kansallisvaltion edustajan roolia.

Weimarin Saksan valtiopäivillä poliitikkoja halventavaa puhetta ei ollut niin paljon kuin saattaisi ehkä odottaa. Ideologiset vastakkainasettelut ja parlamentaarisen politiikan kritiikki leimasivat kuitenkin saksalaista ja eurooppalaista politiikkaa laajemminkin, ja myös brittiläisessä parlamenttipuheessa poliitikot saatettiin liittää ”ääriliikkeisiin” ja ”agitaatioon”.

Moninaisemmat poliitikot toisen maailmansodan jälkeen 

Poliitikkosanasto alkoi muuttua parlamenteissa selvemmin vasta vuoden 1968 jälkeen, kun yhteiskunnalliset liikkeet alkoivat vaatia vaihtoehtoja parlamentaariselle demokratialle. ”Parlamentaarikosta” oli tuohon mennessä tullut useimmissa läntisen Euroopan maissa poliitikon pääasiallinen synonyymi.

Suomalaisessa eduskuntapuheessa ”valtiomies” säilyi kuitenkin ”poliitikon” kanssa eniten samankaltaisena sanana, mikä heijastanee suomalaisen poliittisen kulttuurin konservatiivisuutta tuona aikana.

Englannissa ”aktivistista” tuli poliitikkoon yhdistetty termi. Sukulaistermien joukossa olivat myös ”idealisti” ja ”kasvattaja”, ehkä heijastellen käsityksiä siitä, miten yhteiskuntaa voitiin muuttaa. Kylmän sodan ideologiset vastakkainasettelut näkyvät sanoissa ”sosialistit”, ”marxilaiset”, ”anarkistit”, ”propagandistit” ja ”agitaattorit” sekä vaihtoehtoisesti ”traditionalistit”. Vastakkain asettelevampaa parlamentaarista retoriikkaa kuvaavat poliitikkoon liitetyt sanat ”irvileuka” ja ”hölmö”.

Englannissa ”aktivistista” tuli poliitikkoon yhdistetty termi. Sukulaistermien joukossa olivat myös ”idealisti” ja ”kasvattaja”, ehkä heijastellen käsityksiä siitä, miten yhteiskuntaa voitiin muuttaa.

Saksassa Parlamentarierin rinnalle nousi toisen maailmansodan jälkeen arvostavana synonyyminä kansainvälinen termi ”edustaja” (Repräsentant). Heidän kykyään ”toimia”, ”sitoutua” ja ”ottaa vastuuta” korostettiin. Yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä aktivisteja pidettiin kuitenkin aidompina poliitikkoina. Jotkut heistä yrittivät yhdistää parlamentaarisen politiikan ruohonjuuritason intohimoon ja periaatteisiin, toiset valitsivat ulkopuolisuuden – myös parlamentin jäseninä istuessaan.

Ruotsissa selvemmin kuin muualla politiker-käsite laajeni paikallistasolle, ja mielikuvat poliitikoista olivat enimmäkseen myönteisiä vaihdellen mielipidejohtajista päätöksentekijöihin ja äänestäjilleen vastuullisiin toimijoihin. Läheisesti poliitikkoon samaistuva ammatti oli tullut myös julkisista keskustelijoista (debattörer).

Poliitikot uuden populismin aikakaudella

2000-luvun alussa poliitikkojen ilmeisiä vastakohtia ovat brittiparlamentissa olleet ”teknokraatit” ja ”byrokraatit”, heidän sukulaissielujaan ”ideologit”. Edustuksellisen demokratian kritiikkiin on vastattu viittaamalla samoissa yhteyksissä poliitikkoihin ja ”valitsijakuntaan”. Polarisoitunut, EU-jäsenyyteen liittyvä retoriikka puolestaan näkyy puheena ”euroskeptikoista”, ”populisteista” ja ”nationalisteista”.

Ilmaistua vastuuta kansalle heijastaa myös ”kansanedustajan” (Volksvertreter) nousu poliitikon vahvimmaksi synonyymiksi Saksassa. Naiset ovat poliitikkoina saksan kielessä läsnä termissä Politikerin(nen), kun taas viittaukset Staatsmänneriin ovat kaikonneet.

Parlamenttipuheessa poliitikot tyypillisesti joko ansaitsevat tai eivät ansaitse ”luottamusta”. Uusnationalistisen diskurssin vahvistuminen 2010-luvun lopulla heijastuu Populisten ja Patriotismus -nimitysten nousuna poliitikkoon liittyvään sanastoon. Ranskan parlamentissa politicienin negatiiviset merkitykset ovat edelleen yleisiä; sanastoon on vain noussut rinnalle feminiininen politicienne. Poliitikko saattaa olla ”populisti”, kuten muuallakin, mutta myös ”ennakkoluuloinen”, ”puolueellinen” tai vain ”opportunisti”.

Poliitikot ovat edustuksellisessa demokratiassa välttämättömiä. Vaikka he retorisissa kamppailuissaan joskus itsekin esittävät toisensa epäluotettavina ja itsekkäinä, poliitikkojen avoin halveksunta nykykeskustelussa heijastaa kyvyttömyyttä ymmärtää poliitikkoja keskeisinä demokraattisina toimijoina, edustajina.

Myös Suomessa ”populisteista” ja ”populismista” on puhuttu usein samankaltaisissa konteksteissa kuin ”poliitikoista”. Viittaukset ”eliittiin” toisaalta ja ”kansaan” tai ”kansalaisiin” toisaalta kertovat puhetavan kautta rakennetusta jännitteestä edustajien ja edustuttavien välillä – tai yrityksistä purkaa jännitettä.

Ruotsissa sen sijaan parlamentaarikot luonnehtivat edelleen poliitikkoja usein ”kansan valitsemiksi” tai ”luottamushenkilöiksi”. Demokratian assosiaationa vahvistunut vastuu äänestäjille näkyy siis myös poliitikon määrittelyissä.

Poliitikot ovat edustuksellisessa demokratiassa välttämättömiä. Vaikka he retorisissa kamppailuissaan joskus itsekin esittävät toisensa epäluotettavina ja itsekkäinä, poliitikkojen avoin halveksunta nykykeskustelussa heijastaa kyvyttömyyttä ymmärtää poliitikkoja keskeisinä demokraattisina toimijoina, edustajina. Mitä lähemmäs 2000-lukua on tultu, sitä enemmän poliitikot ovat korostaneet edustuksellista asemaansa ja vastuutaan äänestäjille.

Eivätkä poliitikot ole aiempinakaan aikoina olleet pelkästään itsekkäitä oman etunsa ajajia, sopeutumisrahoja odotellen. Digitaalisella aikakaudella heidän saamastaan palautteesta on vain usein tullut hyvistä tavoista piittaamatonta.

Filosofian tohtori, dosentti Pasi Ihalainen on akatemiaprofessori ja vertailevan Euroopan historian professori Jyväskylän yliopistossa. Ihalainen johtaa hanketta Poliittinen edustuksellisuus. Parlamentin ja kansan väliset jännitteet vallankumousten aikakaudelta 2000-luvulle.

Artikkelista on julkaistu helmikuussa 2026 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskusken selkotunnuksen.

Artikkelikuva: Public Domain Pictures / Pixabay

Artikkelia päivitetty 22.8.2024 klo 11.10: Korjattu oikea linkki Ylen kansanedustajakyselyyn.

Julkaisu Poliitikon kiistanalaisuus historiallisesta näkökulmasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.