Internetin ajan voidaan katsoa alkaneen Suomessa jo vuonna 1988, mutta yleiseen käyttöön se levisi vasta 1990-luvun aikana. Läheiset suhteet silloiseen Neuvostoliittoon olivat jopa muodostua esteeksi Suomen pääsylle Yhdysvalloista leviävään internetiin. 1990-luvulla varttuneille suomalaisille internet määritti modernin tietoyhteiskunnan synnyn ja avasi maailmaa ja mahdollisuuksia.

Internetin piti rikkoa valtiollisen tiedonhallinnan monopoli, sekä haastaa valtavirtamedia ja tarjota avoin demokraattinen foorumi kansalaisille. Vertikaalisten valtasuhteiden piti väistyä horisontaalisten yhteisöjen tieltä. Kansalaisten keskusteluareenojen lisääntyminen nähtiin demokratiaa syventävänä ja laajentavana.

Läheiset suhteet silloiseen Neuvostoliittoon olivat jopa muodostua esteeksi Suomen pääsylle Yhdysvalloista leviävään internetiin.

Nyt monet internetiin liittyvät seikat kuten hakkerointi, informaatiovaikuttaminen ja some-jättien vallankäyttö vaikuttavat pikemminkin uhalta demokratialle. Vapaan tiedonsaannin autuus on muuttunut peloksi valetiedosta, salaliittoteorioista ja vihapuheesta. Samanmielisten ajasta, paikasta ja valtioista riippumattomia horisontaalisia yhteisöjä on alettu nimittää somekupliksi.

Onkin tärkeää tarkastella kriittisesti tätä muutosta: onko menneelle tekno-optimismille ja toisaalta nykyiselle teknofobialle tutkimusten pohjalta perusteita?

Suoran demokratian utopia

Internetin alkuaikojen visionäärit liittivät kyberavaruuteen villin lännen kaltaisen valloittamattoman rajaseudun mielikuvaa, eivätkä nähneet sitä niinkään välineenä johonkin, vaan päämääränä itsessään: ideoiden ja informaation markkinapaikkana, jossa libertaristinen vapaus toteutuisi ehkä paremmin kuin reaalimaailmassa.

Kehitys oli äärimmäisen nopeaa, sillä 1990-luvun puolivälissä suomalaisia internetin käyttäjiä oli väkilukuun suhteutettuna merkittävästi enemmän kuin muualla. Vaikka tahti on sittemmin hidastunut, vaikutelma suomalaisista – etenkin 1990-luvulla varttuneista – eräänlaisina internetin diginatiiveina elää vahvana poliittisessa mielikuvituksessa.

Optimismi vallitsi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa myös yliopistoissa, joissa verkkovälitteisen demokratian potentiaali puntaroivan demokratian ideaaleille nähtiin vahvana. Vaikka oli selvää, että osalle kansalaisista verkkopohjainen demokratia olisi esimerkiksi puuttuvien tietotaitojen tai riittävän laadukkaiden yhteyksien vuoksi mahdotonta, innostus oli tarttuvaa. Uhat saatettiin huomioida, mutta marginalisoida – harva muistaa, että internetin saavuttua Suomeen nähtiin miltei oitis ensimmäinen hakkerointi-yritys ydintutkimuskeskukseen.

Vaikutelma suomalaisista – etenkin 1990-luvulla varttuneista – eräänlaisina internetin diginatiiveina elää vahvana poliittisessa mielikuvituksessa.

Internetin teknologiaan liitettiin enemmän tai vähemmän epäsuorasti oletus nimenomaan suoran demokratian lisääntymisestä. Tutkimuksissa verkon keskusteluareenoiden potentiaalia pidettiin niin ikään merkittävänä askeleena tähän suuntaan.

Vaarat, kuten keskusteluareenan palveluntarjoajan valta-asema sekä keskustelun ohjaamisen eli moderoinnin muuttuminen sensuroinniksi toki tiedostettiin, mutta uuden teknologian äärellä painotettiin mahdollisuuksia uhkien sijaan, koska mahdollisuuksien nähtiin olevan suorastaan mullistavia. Viralliselle tiedolle vastakkaisen, vaihtoehtoisen tiedon tuottaminen nähtiin ensisijaisesti kansalaisjärjestöjen ja epädemokraattisten maiden toisinajattelijoiden toiminnan mahdollistajina. Demokraattisen vapauden ajateltiin lisääntyvän juuri sitä kautta, että ei oltaisi enää valtion virallisen yhden totuuden mallissa.

Myös median portinvartijaroolin menetys nähtiin pääasiassa mahdollisuutena vapauttaa tiedontuotanto kaupallisista rajoitteistaan: tärkeitä asioita olisi entistä vaikeampaa salata, ja alhaalta tulevat signaalit pääsisivät suoremmin osaksi julkista keskustelua ja päätöksentekoa. Optimistisesti aseteltuna näitä tavoitteita oli vaikea vastustaa ja niiden potentiaali entistä laadukkaammalle ja tasa-arvoiselle demokratialle näytti ilmiselvältä.

Demokratian lupauksen tutkimus

Tutkimuksessaan internetin vaikutuksesta politiikkaan politiikan tutkija Pertti Lappalainen kirjoitti vuonna 2005 internetin mahdollistavan poliittisen eliitin esittämien totuuksien ja välttämättömyyksien kyseenalaistamisen ja siten tekevän politiikasta moniäänisempää.

Vielä 2008 julkaistussa tutkimusartikkelissa politiikan tutkijat Tapio Häyhtiö ja Jarmo Rinne esittivät, että verkko mahdollistaisi eräänlaisen käänteisen orwellilaisen ”Pikkuveli valvoo” -lähestymistavan demokratiaan, joka antaisi kansalaisille ”paljastavan” kyvyn valvoa demokratian toteutumista, haastaisi vallitsevaa järjestystä ja tekisi viranomaisten, poliitikkojen ja yritysten toiminnasta tilivelvollista tuomalla epäkohtia julki.

Internet tarjoaa sekä välineen että paikan poliittiselle mobilisoitumiselle ja osallistumiselle.

Väitöstutkimuksessaan Rinne toteaa internetin helppopääsyisten sosiaalisen median alustojen tarjoavan ennennäkemättömiä mahdollisuuksia yritysten, hallitusten ja poliisien epäkohtia paljastavalle kansalaisvalvonnalle koska yleisen huomion saavuttamiseen ei tarvita paljoa voimavaroja. Internet tarjoaa sekä välineen että paikan poliittiselle mobilisoitumiselle ja osallistumiselle.

Aiempaan osallistumiseen nähden Rinteen refleksiiviseksi nimittämä politiikan tekemisen tapa internetissä on teema- ja asiakohtaista osallistumista. Hän näkee internetin poliittisen osallistumisen olevan yksilökeskeistä ja yksilön omista kokemuksista lähtevää suurten ideologisten vapauskertomusten sijaan: toimija voi milloin tahansa pyrkiä politisoimaan minkä tahansa asian. Toimijoita motivoivat omakohtaisesti koetut yhteiskunnalliset epäkohdat ja ristiriidat.

Asialistalle nousee perinteisten poliittisten toimijoiden ehkä karsastamiakin aiheita ja siten politiikka internetissä on radikaalia ja jossakin mielessä kompromissihalutonta. Poliittinen toiminta ei siten tarvitse ideologista maailmanselitystä tai yleispuolueen toimintaohjelmaa koko yhteiskunnan uudistamiseksi, vaan poliittisen osallistumisen onnistumisen kriteerinä on jonkin asian nousu julkiseen keskusteluun tai epäkohtien paljastaminen.

Uhkien täyttämä nykyisyys

1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen optimismi haihtui 2010-luvulla. Syytä internetin kääntymistä käsitteelliseksi uhaksi voidaan hakea laajemmasta liberaalien demokratioiden kontekstin muuttumisesta. Ajatus demokratioiden voittokulusta on laajemminkin heikentynyt.

Demokratiaindeksien mukaan viimeiset 15 vuotta ovat olleet alamäkeä aiemmin määräävälle demokraattiselle kehitykselle. Indeksejä ja niiden indikaattoreita voi tietysti kritisoida monestakin näkökulmasta, mutta yleistä suuntaa se ei muuta. Demokratia kamppailee talouskriisien ja uskottavuusongelmien kanssa: populismin nousu ja valtavirtapolitiikan ja -median kyseenalaistaminen on tulkittu liberaalin demokratian itsensä kyseenalaistamisena – osin syystäkin.

Näkemykset teknologian roolista demokratiassa ovat ehkä myös osittain tämän laajemman kontekstin vuoksi siirtyneet toivosta epätoivoon: demokratian kriisipuheen keskellä nähdään tämän tai tuon uhkaavan demokratiaa ja horjuttavan ”totuuden” aseman saavuttanutta liberaalidemokratiaa. Siinä missä aiemmin vaihtoehtoiset näkemykset tulkittiin demokratiaa parantaviksi, nyt ne nähdään usein ”populismina”, ”polarisaationa” tai ”informaatiovaikuttamisena”.

1990-luvun optimismi haihtui 2010-luvulla. Ajatus demokratioiden voittokulusta heikentyi.

Teknologian osalta optimismin vaihtuminen pelkoon kertoo, samalla tavalla kuin puhe totuudenjälkeisestä ajasta, enemmän käyttäjien reaktioista kuin laadullista muutoksista. Ongelmat ovat vanhoja ja demokratialle jossakin mielessä tyypillisiä, mutta ne kehystetään aina uudelleen erilaisessa kriisipuheessa.

Alemman julkaisukynnyksen näkökulmasta demokraattisemmat informaatiokanavat nähdään herkästi demokratian uhkana. Esimerkiksi aiemmin mainittu vaihtoehtoinen, eliittikonsensusta haastava näkökulma ei pitänyt sisällään oletuksia valeuutisista, eikä verkon keskusteluareenoiden tai sosiaalisen median potentiaalia toimia vihapuheen tai poliittisen trollaamisen alustana tai totuudenjälkeisyyden kiihdyttämönä pidetty suurena – nämä käsitteet ovat syntyneet vasta 2010-luvun myötä.

Internet alustana on ollut oletettua herkempi informaatiovaikuttamiselle sekä poliittisen mainostamisen räätälöinnille aina piilovaikuttamisen tasolle asti.

Jotkin ongelmat voimistuvat eri teknologioiden myötä. Internet on synnyttänyt kasvavia uhkia ihmisten yksityisyydelle tekoälyn ja koneoppimisen mahdollistamien haitta- ja vakoiluohjelmien kehittymisen myötä. Uhan vakavuudesta kertoo, että myös YK on ottanut niihin kantaa.

Internet alustana on ollut oletettua herkempi informaatiovaikuttamiselle sekä poliittisen mainostamisen räätälöinnille aina piilovaikuttamisen tasolle asti. Suoraa syy-seurausyhteyttä tämän teknologian kehityksestä demokratialle on kuitenkin vaikeaa mallintaa eivätkä ongelmat sinänsä ole välttämättä uusia, ainoastaan mittakaava on suurempi.

Luultua pienempi muutos

Vaikuttaa kuitenkin pääosin siltä, että kriisipuheessa negatiivisia puolia ylikorostetaan suhteessa positiivisiin. Internetin aiemmin käsitetty optimistinen kyky mullistaa demokratiaa oli yhtä yliampuvaa kuin nykyinen uhkadiskurssien täyttämä fobia, vaikka otsikoihin monesti nousevat suorastaan demokratian lopusta kertovat politiikan tutkimukselliset teokset. Parempaa kontekstia voisivat tarjota teokset, jotka käsittelevät liberaalin demokraattisen puoluepolitiikan aitoja ongelmia kuitenkaan demokratian kokonaisvaltaista loppua ennustamatta.

Demokratia on selvinnyt monista jossakin mielessä suuremmistakin kriiseistä. Poliittisen osallistumisen tavat myös muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja esimerkiksi yleisempi individualisoitumiskehitys johtaa entistä yksilöllisemmän poliittisen toiminnan muotoihin vanhojen yhteiskuntaluokkiin ja ammatti-identiteetteihin perustuvien puolueiden käydessä kohti auringonlaskua.

Internetin aiemmin käsitetty optimistinen kyky mullistaa demokratiaa oli yhtä yliampuvaa kuin nykyinen uhkadiskurssien täyttämä fobia.

Teknologiaan liittyy sekä positiivisia että negatiivisia ulottuvuuksia demokratian kannalta, eikä se ole vain uhka tai pelastus. Uhkadiskurssissa monet positiiviset puolet unohtuvat ja esimerkiksi demokraattisen kansalaisen hyveenä pidettävä valtaapitävien epäily nähdään jotenkin uhkaavana. Demokratiat kestävät kuitenkin erilaisia näkemyksiä ja epäluottamusta johtajiin paljon paremmin kuin autokraattiset järjestelmät, eikä internetin alkuaikojen idea kansalaisvalvonnasta ole mihinkään hävinnyt.

Monet muutoksina pidetyistä seikoista eivät tarkemmassa katsannossa ole välttämättä niinkään laadullisia muutoksia, vaan ainoastaan jo olemassa olevien ilmiöiden voimistumista, tiedon määrän ja nopeuden kasvamista sekä vuorovaikutuksen lisääntymistä. Uhkakuvat somekuplissa elävistä ihmisistä, jotka valitsevat uutisvirrasta itselleen mieluisat totuudet ja sulkevat silmänsä muilta faktoilta, ei ole oleellisesti eri asia tai suurempi uhka kuin puoluelehtien kultakaudella itselleen postiluukkuun mieluisan totuuden tilanneet ihmiset.

Jokainen elää ja eli aiemminkin eräänlaisessa välitetyssä ympäristössä, jonka uutisiksi nousevien teemojen valikoinnissa ja kehystämisessä tiedotusvälineillä ei ole suinkaan neutraali vaan keskeinen todellisuutta rakentava rooli. On totta, että medialukutaidon ja poliittisen arvostelun merkitys korostuu informaatiotulvassa, mutta tätä on tarvittu toki aiemminkin.

Jokainen elää ja eli aiemminkin eräänlaisessa välitetyssä ympäristössä, jonka uutisiksi nousevien teemojen valikoinnissa ja kehystämisessä tiedotusvälineillä ei ole suinkaan neutraali vaan keskeinen todellisuutta rakentava rooli.

Mitä taasen tulee puntaroivaan kansalaiskeskusteluun, voidaan ajatella, että verkossa tapahtuvan puntaroivan demokratian ideaaleihin tähtäävää visiointia on alettu testata käytännössä: Kansalaiskeskustelujen roolin odotetaan yhä kasvavan ja niiden koostumuksen monipuolistuvan. Kansalaiskeskustelujen rooli nähdään yhä tärkeänä, mutta internet toimii pikemminkin yhtenä alustana muiden joukossa, eikä koko demokratian käsitettä mullistavana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö internet olisi monilta osin tuonut mukanaan aitoja muutoksia. Esimerkiksi internet-ajan alun haasteet tekijänoikeuksille ovat yhä murroksessa suoratoistopalvelujen myötä ja etenkin sanomalehtien ansaintamallit ovat muuttuneet tuoden mukanaan klikkijournalismin kaltaisia ilmiöitä. Avoin tiedejulkaisutoiminta tuo myös aidosti tutkittua tietoa yhä suurempien yleisöjen saataville. Julkisen keskusteluun osallistumisen kynnys on alentunut – hyvässä ja pahassa.

Optimismin ja fobian välimaastossa

Vanhoille ilmiöille keksitään helposti uusia nimiä ja omaan aikaan liitetään helposti murrosnarratiiveja. Siirtymisessä optimismista pelkoihin kyse onkin enemmän siitä laajemmasta yhteiskunnallisesta kehyksestä, johon nämä muutokset asettuvat. 1990-luvun mahdollisuudet demokratian kehittämiselle vaikuttavat 2020-luvun kontekstissa mahdollisuuksina demokratian heikentämiselle: entiset mahdollisuudet on alettu nähdä vain uhkina.

2020-luvulta katsottuna aiempi optimismi on ymmärrettävää laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissaan – joskin silti toisinaan melko sinisilmäistä. 1990-luvun liberaalin demokratian voitoksi katsottu ”historian loppu” antoi syytä uskoa, että internet veisi pohjan totalitaristisilta valtioilta antamalla äänen niiden kansalaisille. Sama ajatus kantoi vielä 2010-luvun alussa arabikevääksi kutsutussa kansanousujen sarjassa.

Sittemmin esimerkiksi Kiina ja Venäjä ovat onnistuneet ”sulkemaan” oman internetinsä hallinnan piiriin; verkon teknologia on kuin onkin osoittautunut muokattavaksi myös valvonnan välineeksi. Tämä ei myöskään ole rajattu vain autoritaarisiin konteksteihin, vaan myös länsimaissa katsotaan teknologiajättien ja valtioiden ”valvontakapitalismin” merkittävästi murentavan demokratiaa sekä sulkevan internetin entistä tiukemmin arvontuotannon piiriin.

1990-luvun liberaalin demokratian voitoksi katsottu ”historian loppu” antoi syytä uskoa, että internet veisi pohjan totalitaristisilta valtioilta antamalla äänen niiden kansalaisille. Sittemmin esimerkiksi Kiina ja Venäjä ovat onnistuneet sulkemaan oman internetinsä hallinnan piiriin.

Vaikka esimerkiksi kansalaisten suorittama valtaapitävien valvonta ja poliitikkojen puheiden faktantarkastus on helpompaa kuin ennen, deepfake-teknologia, väärät ilmiannot ja doksaaminen, eli toisen ihmisen henkilötietojen paljastaminen tarkoituksena aiheuttaa hänelle harmia voivat tietysti kääntää tuon kansalaisvalvonta-aspektin pikemminkin tuhoisaan kuin demokraattiseen käyttöön. Kyseessä on jatkuva teknologioiden ja niitä hyödyntävien toimijoiden kilpajuoksu.

Internetin avoimet keskustelufoorumit ovat säilyttäneet anarkistisen vapaan internetin piirteitä, mutta aktivismin ohella toimintaan on myös liittynyt voimakasta verkkohäirintää – trollaamista – jolla on negatiivista vaikutusta demokraattisen politiikan kannalta.

Tähän yhteyteen nivoutuvat myös some- ja teknologiajättien ansaintamallit, jossa internetin käyttäjä on yhtä aikaa kuluttaja ja myytävä tuote. Internet toisin sanottuna sitoutuu entistä suoremmin markkinatalouteen, mikä kieltämättä kyseenalaistaa sen käsittämistä yhteisenä hyvänä tai demokratiaa vahvistavana julkisena foorumina. Tätä vahvistaa esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan muuttunut käsitys teollisesta internetistä uhan sijaan mahdollisuutena.

Tämä tasapainottelu uhkien ja mahdollisuuksien välillä tulee luultavasti jatkossakin olemaan internetiä koskevan julkisen keskustelun ytimessä. Ainakin nuoret unelmoivat paremmasta sosiaalisesta mediasta.

Paul-Erik Korvela on yhteiskuntatieteiden tohtori, valtio-opin dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli pohjaa osin Paul-Erik Korvelan Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura-lehden numerossa 1/2020 julkaistuun artikkeliin.

Julkaisu Internet ennen ja nyt: Tekno-optimismista teknofobiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hongkongin viimeinen brittikuvernööri Chris Patten kirjoittaa muistelmissaan, ettei kukaan tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan kesällä 1997, kun Hongkong palautui Kiinalle oltuaan 150 vuotta Britannian hallinnassa. Hän epäili, että olisi saattanut joutua poistumaan kuvernöörin residenssistä helikopterilla väkijoukkojen mellakoidessa.

Mitään dramaattista ei kuitenkaan tapahtunut, ja alue palautui sovitusti Kiinalle rauhallisissa merkeissä.

Hongkongin luovutuksesta on nyt kulunut yli 20 vuotta. Samalla on kulunut yli 20 vuotta siitä 50 vuoden määräajasta, jonka Kiina antoi takaisinliittämisen yhteydessä Hongkongin itsehallinnollisille erikoisjärjestelyille.

Epävarmuus takaisinluovutuksen yhteydessä liittyi sekä Hongkongin asukkaiden että Kiinan reaktioihin. Ei ollut täysin selvää, kuinka asukkaat, joista osa oli muuttanut Hongkongiin nimenomaan päästäkseen pois manner-Kiinasta, reagoisivat alueen paluuseen osaksi Kiinaa.

Toisaalta ei ollut myöskään selvää, kuinka Pekingissä asia nähtäisiin. Pelkona oli, että Peking ottaisi alueen haltuun rautaisella kädellä ja alkaisi järjestelmällisesti mannermaistamaan sitä.

Näin ei tapahtunut, vaan Kiinalla oli selkeä politiikka, joka tunnetaan nimellä “Yksi valtio, kaksi järjestelmää”. Se tarkoittaa, että Kiina on yksi ja jakamaton, mutta sen sisällä voi olla erilaisia järjestelmiä – kuten kapitalismia ja laajahkoja sananvapauksia toteuttava Hongkong.

Hongkongilaisetkaan eivät kapinoineet: pelokkaimmat olivat muuttaneet jo pois ja monet varautuneet pahan päivän varalle ottamalla kaksoiskansalaisuuden eli käytännössä jonkun muun valtion passin.

Miksi mitään dramaattista ei tapahtunut? Pääasiallinen syy on, että kaikki osapuolet hyötyivät tilanteesta vuonna 1997. Hongkong oli Kiinan ikkuna länteen ja lännen ikkuna itään. Se oli pitkään toiminut porttina Kiinan markkinoille, ja monet Kiinaan pyrkivät ulkomaalaiset yritykset tarvitsivat yhteistyötahoja Hongkongissa.

Myös Kiina tarvitsi Hongkongia aloittaessaan taloudellisen avautumisen. Kaupunki tarjosi mallin Kiinan talousuudistuksille. Kiinan johtaja Deng Xiaoping (1904–1997) visioi Shanghaista uutta Hongkongia tai Singaporea vuoteen 2010 mennessä.

Vuodesta 1992 niin sanottu dengiläinen talouspolitiikka alkoi ohjelmallisesti nostaa päätänsä. Kiinan tavoitteeksi tuli sosialistisen suunnitelmatalouden sijasta sosialistinen markkinatalous. Kuten Deng vuonna 1992 historian kirjoihin jääneellä Etelä-Kiinan-matkallaan, joka laittoi liikkeelle Kiinan avautumispolitiikan, totesi: ”Rikastuminen on suurenmoista”.

Pitkälti Dengin viitoittamien uudistuksien ja toimintamallien seurauksena Kiina on noussut maailmantalouden suurvallaksi. Maan bruttokansantuote on kasvanut keskimäärin miltei 10 prosenttia vuosittain viimeisen 30 vuoden ajan.

Kun vielä vuonna 2005 Kiinan talous oli vain puolet Yhdysvaltojen taloudesta, vuonna 2014 se ohitti ostovoimakorjatulla BKT:lla mitattuna Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena.

Mikä on muuttunut sitten takaisinluovutuksen?

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä. Kiinan markkinoille pyrkivät länsimaiset yritykset eivät enää keskeisesti tarvitse Hongkongia vaan pystyvät asioimaan suoraan mannerkiinalaisten yritysten kanssa. Kommunistisen puolueen johdolla toimiva kapitalistinen talousjärjestelmä onkin jotakin, jota Karl Marx ei osannut aavistaa.

Vuosituhannen vaihteessa Kiinan talouskasvu perustui vielä taloustieteilijä Paul Krugmanin sanoin “perspiraatiolle eikä inspiraatiolle”, mikä tarkoittaa, että Kiinassa tehtiin samaa kuin muuallakin mutta halvemmilla työvoimakustannuksilla. Kun Kiina-ilmiö painui unohduksiin ja alhaisen jalostusasteen teollisuus siirtyi joko Kiinan sisällä halvempiin paikkoihin tai vielä halvempiin maihin, kuten Vietnamiin, Kiina on kuitenkin onnistunut siinä missä Hongkong puolestaan ei.

Hongkongille Kiinan kasvu on tarkoittanut aiemmin niin tärkeän välimiehen roolin heikentymistä.

Maassa on tehty innovaatioita robotiikan, verkkokaupan ja monen muun palvelukeskeisen talouden saralla. ”Made in China” ei enää tarkoita ainoastaan kopioituja halpatuotteita, vaan myös innovaatioita ja modernisaatiota.

Samaan aikaan Hongkongin talouskasvu on jatkunut, mutta sen suhteellinen merkitys Kiinalle on laskenut. Kun vuonna 1997 sen osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli melkein 20 prosenttia, nykyisin se on enää 3 prosenttia.

Vuonna 1997 Hongkongin nuoriso oli kansainvälistä ja englannintaitoista mannerkiinalaisiin verrattuna. Nykyisin tämä ei pidä enää paikkaansa: Manner-Kiinan uusrikkaat ovat lähettäneet lapsensa ulkomaisiin eliittikouluihin ja Kiinan ennennäkemätön vaurastuminen on ajanut paikoitellen monessa mielessä ohi hongkongilaisista.

Miksi Hongkong on jäänyt sivuun? Eräs selitys lienee sen poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, joka on ollut bisnesvetoinen mutta samalla olemassa olevia intressejä suojeleva – innovatiivisen ja uudistuvan sijaan.

Hongkongin autonomia on verrattain laaja, mutta sitä ohjaava peruslaki on muotoiltu aikoinaan niin, että Pekingillä säilyy käytännössä kontrolli Hongkongin hallintoelimistä. Kaupunkia johtaa hallintojohtaja, joka valitaan vaaleilla. Vaaleissa kaikkien ehdokkaiden tulee kuitenkin käytännössä olla Pekingin hyväksymiä.

Manner-Kiinan intressejä valvoo yhteystoimisto, vaikkakaan Kiinan kommunistisella puolueella ei virallisesti ole mitään tekemistä Hongkongissa.

Edustusjärjestelmä on korporatistinen. Hongkongin peruslaki, joka on siis osa Kiinan lainsäädäntöä eikä mikään kansainvälinen sopimus, sisältää lupauksen yleisen äänioikeuden käyttöönotosta Hongkongissa. Sen ajankohtaa ei kuitenkaan ole määritelty.

Edellinen hallintojohtaja Leung Chun-ying, joka oli hyvin läheisissä väleissä Pekingin kanssa, ehdotti elokuussa 2014, että yleinen äänioikeus voidaan toteuttaa vuonna 2017 mutta niin, että Peking silti valitsisi kandidaatit, joista äänestetään. Seurauksena syntyi protestien aalto. Nämä protestit tunnetaan nimillä sateenvarjovallankumous ja Occupy Central, mutta niiden nousuun yhdistyy myös muita tapahtumia ja syitä.

Protestien taustasyitä

Länsimediassa lukuisat Hongkongin protestit on kehystetty usein demokratian ja jopa itsenäisyysvaatimusten viitekehykseen. Tosiasiassa Hongkongin demokratialeiri on kuitenkin hyvin hajanainen, eikä varsinaista itsenäisyysvaatimusta kannata tutkimusten mukaan kuin alle kymmenen prosenttia hongkongilaisista.

Demokratiaa lisäämään pyrkivä vanha koalitio tunnetaan nimellä pan-demokraatit. Sen jäsenet ovat kannoissaan varsin maltillisia ja pyrkivät reformiin olemassa olevan järjestelmän kautta ja laillisilla keinoilla.

Nuoremman polven edustajat ovat sen sijaan uhmakkaampia. Vuonna 2016 kaksi lakiasäätävään kokoukseen (LegCo) valittua edustajaa, Yau Wai-ching ja Sixtus Leung Chung-hang, jotka kuuluivat Occupy-liikkeen pohjalta syntyneeseen Youngspiration-ryhmään, vannoivat edustajan valan tahallisen loukkaavasti Kiinaa kohtaan. Se käänsi sekä maltilliset että hallintoa tukevat lehdet ja poliitikot heitä vastaan. Heidän poliittinen uransa oli ohitse muutamassa viikossa.

Kaikki Hongkongin protestiliikkeet eivät liity suoraan Kiinan tekemisiin eikä niissä tavoitella demokratiaa tai itsenäisyyttä. Vaikka Hongkongin monia paikallisia poliittisia liikkeitä inspiroi ja yhdistää juuri jonkinlainen uhka manner-Kiinan vaikutuksen kasvusta alueella, tyytymättömyyden taustalla on muitakin syitä.

Occupy Central oli osa laajempaa Occupy-liikettä, joka alkoi Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -nimellä. Liikkeen protestin kohteena oli kansainvälinen globaali talous ja suuriyritykset, joiden nähtiin aiheuttavan sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa. Youngspirationin ja eräiden muiden poliittisten protestiliikkeiden käyttövoimana voi nähdä ensinnäkin sen, että protesti kohdistuu keskeisesti kasvavaa eriarvoistumista kohtaan.

Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja.

Gini-indeksillä mitattuna Hongkong on yksi maailman taloudellisesti epäarvoisempia paikkoja. Asumisen suhteen se on maailman kallein paikka. Keskipalkka on noin 2 230 Yhdysvaltain dollaria kuukaudessa. Yksiön keskivuokra kaupungin keskustassa on 2 100 dollaria. Vuosittaisella mediaanitulolla saa ostettua yhden neliömetrin omaa asuntoa.

Erityisesti asumisen ja elämisen kalleuden on nähty olevan yksi keskeisempiä syitä kasvavaan tyytymättömyyteen.

Hongkongissa rikkaat ovat entistä rikkaampia, mutta muiden elämään talouskasvu ei ole tuonut välttämättä arkielämässä näkyviä positiivisia merkkejä. Syyt kasvavaan eriarvoisuuteen ovat osaksi historiallisia ja rakenteellisia.

Jo aikoinaan Hongkongin brittihallinto nojautui vahvasti paikallisten suurliikemiesten tukeen. Kiina on myöntänyt heille yhä enemmän taloudellisia erivapauksia ja kädenojennuksia sekä turvannut heidän investointejaan.

Taloudellisen vallan vanavedessä on seurannut myös poliittinen vaikutusvalta, jonka voi nähdä linkittyvän läheisesti Kiinan keskusjohdon visioihin. Jo vuonna 1997 Hongkongin ensimmäisessä hallituksessa yhdestätoista epäsuoraan valituista jäsenestä kahdeksan oli liike-elämän edustajia. Vuosien varrella tämä vaikutusvalta on kytkeytynyt myös suoraan Kiinaan.

Jo 80-luvulla Kiina nimitti joitakin näitä suurliikemiehiä Kiinan kansan neuvoa-antavaan poliittiseen konferenssiin (CPPCC). Trendi on jatkunut vuosikymmenien aikana – nykyisin osa heidän lapsistaan jatkaa samoissa tehtävissä Kiinan poliittisen vallan lähellä.

Pohatat ovat julkisesti vastustaneet demokraattisia uudistuksia, vahvempaa hyvinvointivaltiota tai tasa-arvoisempaa valtiojohtoista asuntopolitiikkaa. Ei liene yllättävää, että nämä samaiset suurliikemiehet ovat viime aikoina julkaisseet Hongkongin sanomalehdissä vetoomuksia, joissa on vaadittu mielenosoitusten lopettamista ja toivottu vakaiden olojen paluuta.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen.

Protestien keskiössä on ollut myös Hongkongin kiinalaistuminen. Mannerkiinalaisten turistimäärät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viime vuosikymmenien aikana: joka päivä noin 140 000 kiinalaista turistia saapuu kaupunkiin vierailulle, mikä hipoo jo kahdeksaakymmentä prosenttia kaikista turisteista.

Kaupungin mannerkiinalaistuminen näkyy katukuvassa. Monelle hongkongilaiselle heidän oma kaupunkinsa ei ole enää heidän, vaan se on muuttunut mannerkiinalaisia palvelevaksi lomakeskukseksi.

Niin ikään rajakaupunki Shenzhenin kehityssuunnitelmat ja sen mahdollinen integroiminen Hongkongin kanssa yhdeksi metropolialueeksi kylvää epäluuloa hongkongilaisissa. Asukkaiden pelkona on, että Hongkongista tulee vain yksi kiinalaisista miljoonakaupungeista, joita riittää.

Populistisia piirteitä

Hallintojohtaja Leung pyrki siis kesyttämään demokratialiikkeen asettamalla päivämäärän yleisen äänioikeuden toteuttamiselle, mutta nämä pyrkimykset epäonnistuivat Päinvastoin demokratialeiri laajeni, ja separatistit, pan-demokraatit ja monet nuoren polven aktivistit löysivät toisensa ainakin hetkeksi. Reaktiona protesteihin epäsuosittu Leung ilmoitti, ettei jatka toiselle kaudelle.

Laajan sanan- ja kokoontumisvapauden sekä niistä seuraavien protestien on joskus nähty osittain määrittelevän hongkongilaista identiteettiä. Niillä se myös erottautuu manner-Kiinasta.

Ironista on, että kulttuurivallankumouksen vuosipäivää muisteleva maolaisten tilaisuus pidettiin Kiinaa laajempia sananvapauksia nauttivassa Hongkongissa, koska manner-Kiinassa kulttuurivallankumous ei ole hyvässä huudossa.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi.

Vaikka pääasiallinen tavoite demokratia-aktivisteilla on yleinen äänioikeus ja vapaat vaalit, on liikkeessä paljon aineksia, joita on totuttu muissa yhteyksissä nimittämään populistisiksi. Demokratiaa vaativien kanta on anti-elitistinen, vallitsevaa hallintoa vastustava, valtaa kansalle vaativa, yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoava ja vieläpä jossakin mielessä myös ulkomaalaisvastainen, mikäli mannerkiinalaiset voidaan tässä yhteydessä nähdä ulkomaalaisina.

Osa liikkeen retoriikasta keskittyy mannerkiinalaisten turistien määrään ja huonoihin tapoihin. Heidän väitetään kuormittavan julkista liikennettä, sylkevän kaduilla, käyttäytyvän huonosti ja harrastavan muun muassa synnytysturismia.

Protestiliikettä inspiroi näkemys, että poliittinen järjestelmä hyödyttää vain rikkaita ja eliittiä, jotka eivät ymmärrä tavallisten kansalaisten huolia. Tällaisena se ei oikeastaan eroa paljoakaan niistä tunnelmista, jotka inspiroivat brexitiä ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin valintaa.

Ero on kuitenkin siinä, että hongkongilaisilla ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, joten sama pettymys nähdään varsinkin läntisessä mediassa kaipuuna vapauteen ja demokratiaan.

Pehmeää vai kovaa vallankäyttöä?

Ennen Occupy-liikettä ja sateenvarjovallankumousta Peking käytti valtaansa Hongkongissa varsin epäsuorasti ja epämuodollisesti.

Hongkongissa on periaatteessa vapaa lehdistö, vaikkakin sitä on usein syytetty itsesensuurista. Monet lehdistä kuuluvat suuriin mediakonserneihin, joilla on taloudellisia intressejä ja sijoituksia manner-Kiinassa, mikä saa ne varovaiseksi kritiikissään. Demokratiaa avoimesti ajava sanomalehti Apple Daily on kuitenkin saanut jatkaa ilmestymistään.

Protestien jatkuessa on kuitenkin nähty yllättävän suoraa vallankäyttöä. Erityiseksi huolenaiheeksi on noussut sananvapaus, joka on yksi Hongkongin itsehallinnon kulmakiviä. Hongkongin toimittajayhdistys on raportoinut lukuisista toimittajiin kohdistuneista fyysisistä hyökkäyksistä.

Kiinan kommunistista puoluetta kritisoivia kiinankielisiä teoksia myyneen Mighty Current -kirjakustantamon työntekijöitä on mystisesti hävinnyt. Paikallisia yrityksiä on painostettu ilmiantamaan työntekijöitänsä, jotka ovat ottaneet osaa mielenilmauksiin. Useat johtavat lakimiehet ovat julkisesti ilmaisseet syvän huolensa lainsäädäntövallan vapauden kaventumisesta ja rapautumisesta.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä.

Vaikka Hongkongin merkitys Kiinalle on rajusti vähentynyt vuodesta 1997, se on edelleen hyvin tärkeä. Kiinan ”Greater Bay Area” -projekti ja Hongkongin vieressä sijaitseva Shenzhenin kaupungin kukoistus riippuvat paljon Hongkongin läheisyydestä ja sen menestyksestä.

Suoranainen kovan vallan käyttö ei Kiinan toiveissa liene eikä palvelisi sen intressejä. Protestoijien toiveet ulkovaltojen väliintulosta (erityisesti Britannian konsulaatin edustalla on osoitettu mieltä) lienevät jokseenkin epärealistisia: Kiinan kovat otteet toisaalla vaikkapa uiguurien suhteen eivät ole aiheuttaneet ulkovaltojen väliintuloa ja Kiinan markkinoiden taloudellinen merkitys on niin suuri, että niiden toimivuuden vaarantaminen ei liene monienkaan intresseissä.

Siirtymäaika loppuu vuonna 2047. Säilyykö ”Yksi Kiina, kaksi järjestelmää” -politiikka vai imaiseeko Helmijoen suiston metropolialue Hongkongin osakseen samalla, kun sen erityispiirteet hiljalleen häviävät ja se mannermaistuu?

Karkotuslakiehdotuksensa poisvetänyt hallintojohtaja Carrie Lam on ehdottanut 150 halukkaan joukosta sattumanvaraisesti valitun kansalaisen muodostamaa keskusteluforumia, jossa tyytymättömyyden syitä käsitellään.

Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Osittain lienee kysymys viivytystaktiikasta. Protestit ovat jatkuneet lakiesityksen poisvetämisestä huolimatta. On myös muistettava, että Hongkongin hallinto ei ole varsinainen poliittinen hallitus, joka voisi vetää suuria linjoja tai tehdä suuria muutoksia.

Hongkongia suojaa sen vieläkin kohtuullinen tärkeys manner-Kiinalle globaalin kapitalismin solmukohtana. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että Hongkongin hallinto julkaisee ulkomaisissa sanomalehdissä mainoksia, joissa väittää paikan olevan turvallinen, avoin ja dynaaminen. Pehmeä vallankäyttö ja mielipiteisiin vaikuttaminen on tässä ilmeistä.

Samalla on kuitenkin selvää, että Hongkongin tärkeys liittyy juuri siihen, että se on ollut ja jossakin mielessä on edelleen ”portti Kiinaan”. Muutoin se ei eroaisi paljoa Qatarin tai Dubain kaltaisista kaupunkivaltioista globaalin kapitalismin solmukohtana.

Onkin oman tutkimuksen ja keskustelun aihe, miksi nämä hallinto- tai toimitusjohtajavetoiset kapitalismin solmukohdat ovat maailmantaloudessa niin tärkeitä.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja toimii yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän on ollut vierailevana tutkijana City University of Hong Kongissa ja Hong Kong Universityssä. Riina Yrjölä on yhteiskuntatieteiden tohtori, joka on asunut Hongkongissa useita vuosia.

Julkaisu Mistä Hongkongin levottomuuksissa on kysymys? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Usein kuultu väite on, että demokratia on kriisissä. Kriisin tarkempi määrittely jää kuitenkin yleensä uupumaan, ja epäselvää on, mihin kriisi kohdistuu: demokraattisen hallitustavan periaatteisiin, sen legitimiteettiin eli oikeutukseen, sen suoriutumiseen eli kykyyn tuottaa yhteiskuntaa eteenpäin vieviä päätöksiä ja tuloksia, vai sen toimintatapojen eli prosessien demokraattisuuteen.

Demokratian kriisillä ei ole myöskään varsinaista osoitettavaa alkuhetkeä eikä toisaalta kriisitöntä vertailukohtaa, eli ajanjaksoa, jolloin demokratia ei olisi ollut kriisissä vaan jotenkin erinomaisesti toimiva. Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Kriisi lienee kuitenkin väärä sana demokratian ongelmien tapauksessa, sillä monet mainitut ongelmat ovat enemmän tai vähemmän olleet aina läsnä.

Kansainvälisissä vertailuissa demokratioiden toisen maailmansodan jälkeinen voittokulku on taittunut ainakin 15 vuotta sitten. Useammat maat ovat ottaneet askelia liberaalidemokratiasta poispäin kuin sitä kohti. Epäselvää on kuitenkin, onko kansalaisten, valtion ja politiikan suhde heikentynyt trendinomaisesti ja missä määrin alamäellä mahdollisesti olisi heijastumia liberaalidemokratioiden legitimiteettiin eli oikeutukseen.

Järjestelmän legitimiteetti perustuu vahvasti poliittiseen luottamukseen. Luottamuksella tarkoitetaan sitä, toimiiko järjestelmä kuten kansalaiset odottavat sen toimivan. Vaikka joidenkin tutkijoiden mukaan etääntyminen puolueista ja epäily eliittejä ja poliittisia toimijoita kohtaan on kasvussa, toiset väittävät, että poliittisen luottamuksen yleisestä rakenteellisesta heikkenemistä ei ole selkeää näyttöä. Se on ollut verrattain alhaisella tasolla ennenkin.

Tutkimuksen päälinja osoittaa siihen suuntaan, että luottamuksen vaihtelua viime vuosikymmeninä voi parhaiten kuvata toistuvina nousuina ja laskuina eikä tasaista alamäkeä, saati syöksykierrettä, ole havaittavissa. Länsimaissa näitä heilahteluja aiheuttaa erityisesti taloudellisen tilanteen vaihtelu – tai oikeammin kansalaisten näkemykset siitä.

Maiden välilläkin erot poliittisessa luottamuksessa ovat verrattain suuria. Pitkät demokratiaperinteet ja vähäisen korruption omaavat Pohjoismaat ovat jatkuvasti keskimääräistä luottamusta kuvaavien tilastojen kärjessä.

Keski- ja Itä-Euroopan nuoremmissa ja osin vielä korruptoituneissa demokratioissa taas jäädään hyvin alhaisiin lukuihin. Tosin alkuun entisissä kommunistisissa maissa luottamus nousi demokratian alkuhuumassa, mutta alkoi laskea vuosituhannen vaihteessa.

Osallistumisen uudet kanavat

Ellei poliittisen luottamuksen puute kriisiytä demokratioita, tekeekö sen kansalaisten passiivisuus tai haluttomuus käyttää aikaansa poliittiseen päätöksentekoon? Vaikka kansalaisten poliittinen luottamus vielä pitelisikin liberaalidemokratioita pinnalla, vaaliosallistuminen on ollut laskusuhdanteista.

Demokratioissa kansalaisten epäluottamus ja epäily vallanpitäjiä kohtaan on myös tärkeää. Sokea luottamus järjestelmää ja eliittejä kohtaan ei ole koskaan ollut mikään demokratian tae, pikemminkin sen tuho.

On luonnollista, että luottamus on korkealla, kun järjestelmä suoriutuu hyvin, ja rapautuu taas silloin, kun se näyttää tehottomalta. Vaalirahoitusskandaalit, finanssikriisit ja vastaavat ovat tutkitusti syöneet osan luottamuksesta, eikä näistä pidä syyttää passiivisia kansalaisia.

Siinä, missä muutama vuosikymmen sitten kansalainen saattoi olla apaattinen oman osallistumisensa suhteen mutta silti luottaa järjestelmään, nykyisin monet epäilevät järjestelmää, vaikka olisivat intohimoisia osallistumaan. Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Vaaliosallistumisen heikentymiseen on monia syitä. Näistä vähäisin ei ole massaosallistumisen lasku yhteiskuntien luokkarakenteiden murtumisen ja intressien yksilöllistymisen vuoksi. Puolueuskollisuus on vähentynyt ja ne ihmiset, jotka nykyisin ylipäätään äänestävät, äänestävät eri puolueita paljon vaihtelevammin kuin ennen.

Samaan aikaan kuitenkin poliittinen osallistuminen on laajentunut, kun tavat ja areenat sille ovat moninaistuneet. Vaikka monet niin sanotuista uusista osallistumisen tavoista eivät tarkemmassa katsannossa olekaan kovin uusia, niiden painoarvo suhteessa perinteiseen osallistumiseen on noussut erityisesti nuorison keskuudessa.

Kaikki poliittinen osallistuminen ei näy perinteisissä mittareissa kuten äänestysprosenteissa. Erilaiset somekampanjat ja boikotit ovat nekin poliittista osallistumista. Niihin liittyy tietysti myös ilmeisiä ongelmia demokratian kannalta. Somekampanjat voivat olla astroturffattuja tai hybridivaikuttamista, ja esimerkiksi kuluttajakansalaisuus eli omilla ostovalinnoilla vaikuttaminen ei ole kovin tasa-arvoista ja demokraattista, koska kaikilla ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Perinteisen edustuksellisen järjestelmän kylkeen on luotu myös erilaisia demokratiainnovaatioita, joilla legitimiteettivajetta on yritetty paikata. Niidenkin demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa ne eivät ole ainakaan ongelmattomia parannuskeinoja ”kriisiin”, jonka syyt ovat jossakin muualla.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä. Niiden tarkoitus ei ole siis haastaa suoran demokratian keinoin edustuksellista järjestelmää, vaan antaa sille syötettä.

Suomen kansalaisaloite on tästä hyvä esimerkki: se on vain niin sanottu agenda initiative eli asioita poliittiseen keskusteluun nostava, eikä se johda suoraan kansanäänestykseen kuten joissakin maissa.

Lisäksi yksi merkittävimmistä edustuksellisen demokratian ongelmista, osallistumisen eriarvoisuus, josta Kimmo Grönlund ja Hanna Wass kirjoittavat, kertautuu myös uusien osallistumismuotojen kohdalla. Kärjistäen voi sanoa, että poliittisen osallistumisen tapojen moninaistuminen voi muuttaa demokratiaa jopa entistä enemmän hyvätuloisten, koulutettujen, terveiden ja ajankäytöltään vapaiden ihmisten toiminnaksi – sellaisten, joilla on sekä tietoa että taitoa navigoida järjestelmässä.

Uudet osallistumisen tavat eivät välttämättä aktivoi aiemmin passiivisia osallistumaan vaan antavat ennemminkin aktiivisille lisää keinoja olla aktiivisia. Siten ne syventävät eivätkä tasoita osallistumiseroja. Paikkausyritykset hoitavat korkeintaan oiretta, eivät poista sen syytä.

Demokratian väitettyyn ”kriisiin” on tarjottu monia erilaisia syitä ja parannuskeinoja. Politiikan ulkopuolelta tulevat populistit syyttävät aiemmin vallassa olleita poliitikkoja, uudet puolueet syyttävät vanhoja puolueita, teknokraatit syyttävät järjestelmän kankeutta ja suoran demokratian kannattajat syyttävät edustuksellista järjestelmää.

Onko demokratian kriisi puolueiden kriisi?

Yksi järjestelmän osa, johon toistuvasti kohdistuu ansaittuakin kritiikkiä, ovat puolueet – niin vanhat kuin uudetkin. Osa demokratiaan liittyvästä kritiikistä onkin suoraan puolueiden kritiikkiä, vaikka se kehystettäisiin laajemmin järjestelmän kritiikiksi tai kriisiksi.

Puolueiden kriisi on merkityksellistä siksi, että vaikka uudet poliittisen osallistumisen muodot pyrkisivätkin paikkaamaan edustuksellisten demokratian instituutioiden puutteita, puolueilla on silti edelleen vahva rooli väestöryhmien intressien yhteensovittamisessa.

Kansalaisaloitteet nauttivat sekä suurta suosiota että kannatusta, kuten Henrik Serup Christensen, Maija Karjalainen ja Maija Setälä kirjoittavat, ja niillä kyetään tuomaan politiikan asialistalle teemoja, joita puolueet eivät sinne nosta. Silti puolueet toimivat viime kädessä portinvartijoina siinä, mitkä asiat etenevät poliittisessa järjestelmässä, kun kansalaisaloitteita käsitellään.

Politiikan responsiivisuudessa tuntuukin olevan vakavia puutteita. Vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaisista noin 60 prosenttia oli sitä mieltä, ettei kansalaisten mielipiteillä ole juurikaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä monissa nykyisissä edustuksellisissa demokratioissa suuret valtaapitävät puolueet ovat syntyneet hyvin toisenlaisessa ajassa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Massapuolueet ovat syntyneet luokkayhteiskunnan oloissa ja noudattelevat edelleen joiltakin osin sellaisen yhteiskunnan vastakkainasetteluja, ammattijakoja tai oikeisto–vasemmisto-jakoa, jotka ovat kovaa vauhtia menettämässä selitysvoimaansa.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen. Puolueet kilpailevat mielellään talouskysymyksillä, vaikka kansalaiset toivoisivat nimenomaan arvovalintoja. Syntyy edustuksellisuuden kuollut kulma, joka saattaa joko passivoida kansalaisia kokonaan tai hyödyttää niitä uusia puolueita, jotka usein luetaan populistiseksi. Huomionarvoista on, että tämä populistinen ja vanhan eliitin vastainen liikehdintä saattaa maasta riippuen kanavoitua joko vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi.

Tosin populismikin on enemmän politiikan tekemisen tapa kuin varsinainen ideologia, ja kansalaisten kiinnittyminen näihin liikkeisiin voi jäädä verrattain lyhytaikaiseksi. Samoin voi käydä näille puolueille itselleen, kun politiikka perustuukin kompromisseihin ja toivotut politiikan muutokset tapahtuvat asteittain, jos lainkaan.

Monet uudet puolueet tai politiikan ulkopuolelta tulevat uudistajat törmäävät pian siihen, että eivät pääsekään sanelemaan yksin mitä tehdään, vaikka saisivatkin vaalivoiton. Myös jonkin puolueen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle on tullut yleiseksi eri maissa.

Pettymys on omiaan vieraannuttamaan kansalaisia lisää poliittisesta järjestelmästä. Jos järjestelmä näyttää sisäänpääsemättömältä, se saattaa lisätä ulkoparlamentaarista liikehdintää. Puoluejärjestelmien pirstaloituminen on silti politiikan arkipäivää monissa Euroopan maissa.

Saattaa olla, että nykyinen Yhdysvaltojen ja Britannian poliittisen tilanteen polarisoituminen ja hajaannus myös tuottaa jonkinlaisia säröjä perinteiseen hallitsevaan kaksipuoluejärjestelmään.

Puolueiden epämääräisyys

Käytännön tasolla puolueiden toiminta herättää närää nyt, samoin kuin ennenkin. Hiljattain esimerkiksi George Soros haukkui Euroopan parlamentin puolueet, erityisesti EPP:n, selkärangattomista kompromisseista, joilla pitäydytään vain kynsin hampain enemmistöissä ja valta-asemissa.

Myös kansalliset puolueet ovat joidenkin arvioiden mukaan joutuneet ideologisesti tuuliajolle, kun niitä hoidetaan manageriaalisesti. Samanlaiset talouspolitiikkalinjaukset lyövät läpi eri maissa riippumatta maiden taloudellisesta tilanteesta tai vallassa olevista puolueista.

Varsinaisen arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta, kun ne siirtävät vastuun abstrakteille voimille.

Puolueiden sisäinen epädemokraattisuus ja valittujen edustajien alisteisuus puoluekoneistolle saa myös toistuvasti kritiikkiä, eikä Robert Michelsin jo yli sata vuotta vanhoihin havaintoihin puolueiden sisäisestä harvainvaltaistumisesta ole paljon lisättävää.

Arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta.

Edustuksellinen demokratia perustuu puoluejärjestelmään ja siihen, että ne aggregoivat kansalaisten intressit päätöksentekoon. Järjestäytymismuotona ne vain kiinnostavat kansalaisia yhä vähemmän. Suomalaisistakin vain noin joka kahdeskymmenes kuuluu johonkin puolueeseen.

On totta, että kollektiivisten intressien ajaminen onnistuukin nykyisin yhä huonommin: globaali palvelupohjainen talous, informaatioteknologia ja riskien yksilöllistyminen vaikuttavat siihen, että yksilön omat ominaisuudet, kuten joustavuus työmarkkinoilla ja hänen sosiaalinen pääomansa, määrittävät vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Epämääräisyys on kuitenkaan tuskin ratkaisu tähän. Toisen maailmansodan jälkeisen massaosallistumisen aikana puolueilla oli selkeä visio osin utooppisesta tulevaisuudesta, johon ne tähtäsivät. Nykyisissä vaalikampanjoissa puolueet pysyttelevät mieluummin laveissa teemoissa, kuten ”hyvän arjen” puolustamisessa. Tämä kyvyttömyys tai halu ottaa kantaa rapauttaa järjestelmää, koska puolueiden pitäisi olla nimenomaan välineitä, joilla intressejä ilmaistaan, ja kansalaiset tutkitusti toivoisivat selvempiä arvovalintoja.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

Elina Kestilä-Kekkonen on yleisen valtio-opin vt. professori Turun yliopistossa. Paul-Erik Korvela on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Demokratian kriisi – vai puolueiden? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tieteen tekemisen edellytys on, että sillä on autonomia vallitseviin poliittisiin näkemyksiin tai voimasuhteisiin nähden. Autonomiaan sisältyy olennaisesti se lähtökohta, että tiedeyhteisö itse (kr. auto) valikoi, mitkä periaatteet ja säännöt (kr. nomos) ohjaavat tieteen tekemistä. Vahvassa mielessä autonomian voi katsoa sisältävän myös tutkittavien aiheiden valikoinnin. Tästä seuraa, että esimerkiksi kulloisenkin hallinnon ideologian tai poliittisen korrektiuden ei pitäisi johtaa joidenkin tutkimusaiheiden hyljeksintään tai suoranaiseen torjumiseen.

Dosentti Katalin Miklossyn johtaman Higher Education Unbounded -projektin lähtökohta oli pohtia, miten riippumaton yliopisto-opetus voi säilyä samalla, kun tutkijat törmäävät erilaisiin poliittisiin rajoitteisiin siitä, mitä aiheita on sallittavaa käsitellä ja millä tavoin. Tutkimusryhmä toteutti keväällä 2015 kyselyn, josta nousi vilkas keskustelu Matti Apusen Helsingin Sanomissa julkaistun kolumnin ”Yliopistoissa ei saa haastaa hyvinvointivaltiota” (16.6.2015) myötä. Apusen tulkinnan mukaan ”tärkeät aiheet ja tulkinnat määritellään kabineteissa ja laitosten hierarkia huolehtii lopusta”. Tutkimusryhmä kuitenkin korosti Helsingin Sanomien vastineessaan (23.6.2015) ja omilla verkkosivuillaan julkaistussa oikaisussa, että tehdyille yleistyksille löytyi empiirisestä aineistosta vain vähän tukea. Pilottivaiheessa kyselyyn vastanneista yli puolet arvioi, että omassa tai oppiaineen opetuksessa ei ole vaikeita tai hankalia aiheita.

Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia.

Onko Apusen esiin nostama huoli kuitenkin perusteltu yleisellä tasolla? Viime vuosina on pohdittu paljon tieteen ja erityisesti sen rahoituksen poliittisen ohjauksen ongelmia, mutta poliittisen korrektiuden puitteissa tai ulkoisen painostuksen alla tapahtuva tieteen mahdollinen itsesensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle.

Tämän kaltaisesta sensuurista on löydettävissä kaksi tuoretta esimerkkiä, jotka molemmat saivat verrattain paljon julkisuutta. Third World Quarterly -journaalissa julkaistiin vuonna 2017 professori Bruce Gilleyn näkökulma-artikkeli “The Case for Colonialism”. Artikkeli oli käynyt läpi tavanomaisen vertaisarvioinnin ja hyväksytty julkaistavaksi. Pian ilmestymisen jälkeen lehti päätti kuitenkin vetää artikkelin pois, eikä sen elektronista versiota löydy enää julkaisun verkkosivuilta. Sen tilalla on “Withdrawal notice”, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti:

”Tämä näkökulma-essee on vedetty pois akateemisen journaalin päätoimittajan pyynnostä, yhteisymmärryksessä esseen kirjoittajan kanssa. Lukuisten valitusten seurauksena Taylor & Francis toteutti huolellisen tutkimuksen artikkelin vertaisarviointiprosessista. Vaikka tämä selvästi osoitti, että essee oli läpikäynyt lehden julkaisupolitiikan mukaisen molemminpuolisesti anonyymin vertaisarvioinnin, lehden päätoimittaja on sittemmin vastaanottanut vakavasti otettavia uhkauksia henkilöönkäyvästä väkivallasta. Nämä uhkaukset ovat yhteydessä tämän esseen julkaisemiseen. Kustantajana meidän on suhtauduttava tähän vakavasti. Taylor & Francisillä on vahva velvollisuus tukea ja pitää huolta kaikista akateemisista toimituksistaan, ja tästä syystä vedämme esseen pois.”

Toinen joiltakin osin vastaava tilanne ilmeni sukupuolentutkimukseen erikoistuneessa Hypatia-lehdessä. Vuonna 2017 julkaistiin Rebecca Tuvelin niin ikään vertaisarvioinnin läpäissyt artikkeli, jossa kirjoittaja vertasi Rachel Dolezalia (kaukasialainen nainen, joka väitti olevansa afroamerikkalainen) sukupuolenkorjauksen läpikäyneisiin sillä argumentilla, että rotua/etnisyyttä voi vaihtaa siinä missä sukupuoltakin. Tämä aiheutti laajan sosiaalisesta mediasta käynnistyneen kiistan, jossa esitettiin syytöksiä episteemisestä väkivallasta, rasismista ja transfobiasta. Verkossa julkaistussa avoimessa kirjeessä vaadittiin artikkelin poisvetämistä, mihin yksi päätoimittajista vastasi lehden Facebook-sivulla ”päätoimittajien enemmistön” puolesta esitetyllä anteeksipyynnöllä. Muutamassa päivässä vetoomus oli kerännyt 830 allekirjoittanutta. Vastaava päätoimittaja reagoi ilmoittamalla lehden Facebook-sivulla seisovansa artikkelin julkaisemisen takana ja pahoittelemalla, että osa toimituskunnasta oli toiminut itsenäisesti vastoin lehden virallista linjaa. Lehden toimitusneuvosto vahvisti, ettei artikkelia olla poistamassa. Pian tämän jälkeen päätoimittaja erosi tehtävästään. Osa Tuvelin puolustajista katsoi, että tieteellisen yhteisö antautui liian helposti sosiaalisessa mediassa eli muualla kuin tieteen omilla areenoilla ja käytännöillä esitetyn kritiikin edessä. Tuvelin saamaa kritiikkivyöryä verrattiin suoranaiseen noitavainoon.

Suomessa tunnetuin tapaus lienee edesmenneen professori Tatu Vanhasen tutkimuksiin liittynyt kohu. Vanhanen esitti vuonna 2004 Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan globaalien kehityserojen johtuvan ihmisten erilaisuudesta ja erityisesti populaatioiden älykkyyseroista. Lehden silloinen päätoimittaja Jan Rydman totesi kommentissaan, että kaikki eivät varmaankaan pidä Vanhasen artikkelin julkaisemisesta mutta myös huomautti, että poliittisesti epäkorrekteiksi koetuista tutkimuksista on voitava keskustella, sillä keskustelun salliva kulttuuri on aina vaientavaa terveempi. Artikkelin ja Suomen Kuvalehdessä ilmestyneen haastattelun jälkeen suuri joukko arvostelijoita esitti Vanhasen kirjoittavan huuhaata tieteen nimissä.

Vanhasen artikkelin julkaisemisesta noussut kohu eroaa kuitenkin kahdesta edellisestä siinä suhteessa, että vaikka sanomalehtitasolla virinnyt julkinen keskustelu keskittyi lähinnä tutkimusaiheen ja johtopäätösten kyseenalaisuuteen, tieteellinen kritiikki liittyi tiiviisti tieteellisiin perusteisiin, kuten aineiston validiteettiin, tutkimuksen metodologiaan ja tulosten selektiiviseen tulkintaan liittyviin kysymyksiin. Toisin kuin kolonialismia käsittelevän tutkimuksen kohdalla, julkaisu ja sen kontroversiaalisuuden syyt olivat lisäksi avoimesti kaikkien arvioitavana. Myös Politiikka-lehti päätyi samanlaiseen ratkaisuun julkaistessaan Vanhasen artikkelin vuonna 2010 jatkona Pertti Tötön edellisenä vuonna ilmestyneelle kritiikille.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy.

Tieteen itsesensuuri voi olla suurempi ongelma kuin mitä ulospäin näkyy, sillä tilastoinnin puutteesta johtuen on mahdotonta arvioida, missä määrin käsikirjoituksia hylätään toimituksen tai refereiden toimesta sillä perusteella, että ne koettaisiin liian provokatiivisiksi tai epäkorrekteiksi. Tämä nivoutuu osittain myös kysymykseen koulukuntaeroista, joita ilmenee eri muodoissa useimmilla tieteenaloilla.

Toukokuussa järjestetyssä Taloustiedosta ja sen etiikasta ja politiikasta -seminaarissa, jossa myös Politiikka-lehti oli mukana, Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittaja Antti Suvanto korosti, että lehti ei hyväksy tai hylkää artikkeleita poliittisiin tai koulukuntiin liittyvillä kriteereillä. Hän toi kuitenkin esiin, että refereille lähtevien käsikirjoitusten edellytetään hyväksyvän budjettirajoitteen olemassaolo. Ilman oletusta niukkuudesta ja politiikkatoimien kustannusten kattamisesta vain valtion tulojen tai varallisuuden asettamissa raameissa julkaistavaksi tarjotut paperit olisivat ”utopistisia”, eikä niiden argumentaatiota koettaisi lukijakunnan keskuudessa vakuuttavaksi.

Kansantaloudellisen aikakauskirjan linjaus tuntuu siinä suhteessa potentiaalisesti ongelmalliselta, että se ohjaa lehden julkaisuja sisällöllisesti samanmieliseen suuntaan. ”Valtavirtaa” haastavalle argumentaatiolle ei tuolloin välttämättä jää tilaa, vaikka yksi tieteen tehtävistä on tarjota ulkokehältä tulevia tulkintoja ja ratkaisuja havaittuihin ongelmiin tai osoittaa kokonaan uusia ongelmia. Toisaalta linjauksen julkilausuminen on suoruudessaan kunnioittavaa verrattuna siihen, että kyseessä olisi hiljaiseksi käytännöksi jäävä ”alan tapa”. Tämä haastaa myös muut tiedelehdet pohtimaan, onko julkaisutoiminnan taustalla vaikuttanut vastaavia arvostuksia, joita ei kuitenkaan ole eksplisiittisesti tunnistettu tai tunnustettu.

Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua.

Kiistat kuuluvat oleellisena osana sekä tieteen tekemiseen että demokratiaan. Tiede etenee vallitsevia oletuksia kyseenalaistamalla, mitä kautta ne saattavat joskus falsifioitua. Oleellista tässä prosessissa on se, että kontroversiaalisiakin näkemyksiä on pystyttävä esittämään ilman ulkoisen tai sisäinen sensuurin uhkaa. Tiede ei etene vaatimalla julkaistujen artikkelien eliminointia tai toimitusten eroa vaan esittämällä alkuperäisen tutkimuksen väitteisiin kohdistuvia päteviä vasta-argumentteja. Tiede ei myöskään ole demokraattista siinä mielessä, että suurempi ja äänekkäämpi, omasta mielestään hyvää tarkoittava joukko olisi välttämättä oikeassa.

Politiikka-lehden osalta keskustelu tieteen sokeista pisteistä on erityisen ajankohtaista kuluvana juhlavuotena, jolloin jokaisessa numerossa ilmestyy teemaltaan eri tieteenalojen risteykseen sijoittuva symposium. Matti Nelimarkka ja Salla-Maaria Laaksonen huomauttavat tämän lehden laskennallista politiikan tutkimusta käsittelevän Bitit ja politiikka -symposiumin johdannossaan, että uudet menetelmät ja aineistot ovat houkutelleet datatieteilijöitä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja fyysikoita yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pariin. Poikkitieteellinen tulokulma voi paitsi synnyttää uusia avauksia myös elvyttää tietyntyyppisiä institutionalisoituja politiikan tutkimuksen muotoja. Nelimarkka ja Laaksonen nostavat jälkimmäisestä esimerkiksi behavioralistisen suuntauksen mahdollisen renessanssin. He huomauttavat, että se saattaa tuntua laskennallisia menetelmiä käyttävistä luontevalta lähestymistavalta, sillä behavioralismia koskeva kritiikki on usein heille pitkälti tuntematonta, kun taas politologiyleisön silmissä tämä voi näyttää naiivilta tai suorastaan oudolta. Tämä pakottaa punnitsemaan edellisessä pääkirjoituksessa esitettyä periaatetta politiikan tutkimuksen kuulumisesta kaikille. Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista? Yhtälailla ongelmallista on olettaa menetelmien olevan irrallisia tai neutraaleja tutkimuksenteon välineitä. Metodologiset olettamukset ja valinnat ovat erottamattomasti yhteydessä tieteenfilosofisiin ja teoreettisiin valintoihin ja käsitteisiin, mikä olisi myös tärkeää tuoda läpinäkyvästi esiin.

Kaikilla on oikeus tehdä politologian alaan nivoutuvaa tutkimusta, mutta vallitseeko tutkijayhteisössä silti jaettuja, vaikkakin ehkä implisiittisiä käsityksiä mielekkäistä kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista?

On selvää, että tabut ja erilaiset ulkoiset ja sisäiset sensuurit istuvat huonosti tieteeseen. Tieteellä on omat demarkaatiokriteerinsä tieteen ja ei-tieteen erottamiselle, mutta tutkimusaiheiden valikointiin ne eivät ulotu. Rajoitteet kutistavat tutkijan mielikuvitusta ja luovuutta, jähmettävät julkista tieteellistä keskustelua, aikaansaavat arkoja ”virkamiestoimituksia” tiedejulkaisuihin ja tekevät niissä ilmestyvistä tutkimuksista steriilejä tai suorastaan intohimottomia. Politiikan tutkimuksen tabujen ja sokeiden pisteiden paikantaminen ja taklaaminen sopii siten erityisen hyvin Politiikka-lehden juhlavuoden yhdeksi teemaksi.

Paul-Erik Korvela on valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja toimi Politiikka-lehden päätoimittajana vuosina 2015–2016. Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja.

Julkaisu Tiede ei etene vaikenemalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ensimmäisellä videolla dosentti ja yliopistotutkija Paul-Erik Korvela Jyväskylän yliopistosta ja väitöskirjatutkija Ari-Elmeri Hyvönen Jyväskylän yliopistosta pohtivat, elämmekö todella paljon puhuttua faktojen jälkeistä aikaa.

Lue aiheesta lisää:

Paul-Erik Korvela: Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa (10.11.2016)

Ari-Elmeri Hyvönen: Politiikan faktoista on syytäkin olla huolissaan (16.11.2016)

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Elämmekö todella faktojen jälkeistä aikaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime aikoina on keskusteltu faktojen roolista politiikassa. On esitetty väitteitä faktojen jälkeisestä demokratiasta (”post-factual democracy”) ja totuuden jälkeisestä aikakaudesta politiikassa.

Pontimena näille keskusteluille ovat toimineet muun muassa brexit-kansanäänestys, Donald Trumpin vaalikampanjointi ja yleisempi populistisena pidetty politikointityyli.

Kolumnisti toisensa jälkeen on järkyttynyt siitä, että kansaa on johdettu harhaan, että politiikkaa tehdään tunteisiin vedoten eikä järkiargumenteilla ja että tosiasioilla ei näytä olevan mitään väliä.

Väitteet on esitetty jo antiikin Ateenassa ja sen jälkeen toistuvasti läpi koko länsimaisen politiikan teoriahistorian.

Näissä väitteissä on jotakin tuttua, mutta mitä? Ai niin: ne on esitetty jo antiikin Ateenassa ja sen jälkeen toistuvasti läpi koko länsimaisen politiikan teoriahistorian.

Kansa on tietämätön, ailahtelevainen, tunteellinen, irrationaalinen ja kiittämätön. Johtajat voivat saada kansan puolelleen valheellisilla argumenteilla. Keskivertokansalainen uskoo mieluummin kuulopuheita ja juoruja kuin tosiasioita.

Vastaavat väitteet ovat tuttuja jo Thukydidekselta, Platonilta, Aristoteleelta, Cicerolta, Plutarkhokselta, Liviukselta ja monelta muulta. Itse asiassa koko länsimainen politiikan teoriahistoria pysyi pohjavireeltään antidemokraattisena pari tuhatta vuotta, eikä kansanvallan teoreettisia puolustajia juuri löydy – sen demonisoijia sitäkin enemmän.

Brexit-äänestystä seuranneissa kommenteissa sama antidemokraattinen pohjavire toistui. Siinä tosin unohdettiin aiempi historia ja väitettiin tilannetta jotenkin ”uudeksi”.

Hyvillä puhujanlahjoilla varustetut agitaattorit hyödyntävät kansan pelkoja, lupailevat sille mahdottomia ja saavat siten kannatusta omalle vaihtoehdolleen. Kansa ei tiedä mistä äänestää tai mihin sen valitsema vaihtoehto johtaa. Argumentit ovat esiintyneet jo antiikissa.

Keskustelun historiattomuus on sinänsä huvittavaa tai jopa surullista. Modernin ihmistieteiden kehityksen huomioon ottaen on kuitenkin hieman yllättävää, että yhtäkkiä ryhdytään puolustamaan faktoja ja totuutta ja yritetään nostaa tietyt kertomukset tapahtumista ikään kuin virallisiksi versioiksi.

Jo antiikissa tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.

Eikä tässä tarvitse välttämättä mennä edes postmodernin jälkistrukturalismin tuottamiin väitteisiin totuuksien suhteellisuudesta ja suurten kertomusten kuolemasta. Jo antiikissa nimittäin tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa.

”Paremmat” sanat

Latinan sana facta (joka on monikko, yksikkö on factum) tarkoittaa tehtyjä asioita, vaikkakin sen merkitykset ovat tietysti moninaistuneet myöhemmin. Ihmisten tekemistä asioista on mahdollista aina esittää useampi narratiivi ja varustaa se kilpailevilla arvottavalla kuvailulla, mikä ymmärrettiin jo antiikissa.

Retoriikassa temppu tunnetaan nimellä paradiastole, tai paradiastolinen redeskriptio.

Quintilianuksen käyttämä esimerkki löytyy Institutio Oratorianista ja on seuraavanlainen. Oletetaan, että henkilö on joutunut oikeuden eteen vastaamaan teostaan, jonka syyttäjä on onnistunut esittämään sellaisessa valossa, että tuomarit ovat täysin vakuuttuneita vastaajan syyllisyydestä.

Oletetaan edelleen, että henkilöllä ei ole mahdollisuutta kiistää tekoaan. Kuinka tästä tilanteesta olisi jatkettava?

Quintilianuksen vastaus on, että syytetyn tulee esittää faktat uudelleen, mutta ei lainkaan samalla tavalla kuin syyttäjä ne aiemmin esitti. Sen sijaan syytetyn tulee esittää asia eri syiden ja eri motiivien valossa.

Ennen kaikkea hänen kannattaa pyrkiä kuvailemaan tekojaan ”paremmilla” sanoilla kuin syyttäjä. Esimerkiksi tuhlailevaisuutta tulee kutsua anteliaisuudeksi, saituutta tarkkuudeksi tai huolellisuudeksi ja niin edelleen.

Modernein termein kysymys on spinnaamisesta. Siinä valikoidaan itselle mieluisa tulkintakehys tai narratiivi, jota vasten faktat esitetään. Siis samat faktat, jotka toisessa narratiivissa on esitetty eri valossa.

Jo Platon kritikoi sofisteja siitä, että nämä saavat retoriikallaan minkä tahansa asian näyttämään todelta tai epätodelta. Valtio-teoksessaan Platon toteaa, että hillittömyyttä on helppo kutsua suuripiirteisyydeksi, mielivaltaa vapaudeksi ja häpeämättömyyttä miehekkyydeksi.

Platon vastustaa tällaista retoriikkaa, koska sen taustaoletuksena on (anakronistisesti ilmaistuna) nominalistinen käsitys sanojen ja todellisuuden suhteesta. Platonin käsityksen mukaan on pyrittävä totuuteen (eli kohti ikuisia ja muuttumattomia ideoita) eikä harhauttamaan kuulijoita kutsumalla asioita ”väärillä” nimillä.

Tähän liittyy myös Platonin sofistien retoriikan kritiikki. Poliittinen retoriikka on Platonin mukaan vahingollista ja vaarallista, koska sen avulla pystytään puolustamaan tai vastustamaan jotakin väittämää riippumatta siitä, onko kyseinen väittämä tosi vai epätosi. Epätosi väittämä saadaan siis retorisilla siirroilla näyttämään todelta ja tosi epätodelta.

Epätosi väittämä saadaan siis retorisilla siirroilla näyttämään todelta ja tosi epätodelta.

Teoksessaan Peloponnesolaissota Thukydides toteaa, että puoluetaistelujen seurauksena ”sanojen tuttu merkitys tosiasioiden ilmaisuna muutettiin mielivaltaisesti” ja ”järjetöntä uhkarohkeutta pidettiin uhrautuvana uskollisuutena puolueelle, ja viisasta pidättyväisyyttä ilmeisenä pelkuruutena, kohtuullisuutta noudattava ihminen katsottiin akkamaisen araksi ja järkevästi käyttäytyvä veltoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi”.

Voidakseen esittää tällaisia väitteitä täytyy pitäytyä jonkinlaisessa platonistisessa käsityksessä todellisuuden luonteesta. Jotta asioilla olisi jokin ”oikea nimi”, täytyy olettaa, että jossakin ideamaailman luolastossa on jokin muuttumaton idea, jota kielen käsitteistö heijastelee.

Moderni tiede on tietysti hylännyt tällaiset näkemykset aikoja sitten.

Moderni tiede on tietysti hylännyt tällaiset näkemykset aikoja sitten ja korostaa todellisuuden sosiaalista rakentumista ja sitä, että kieli luo maailmaa eikä ainoastaan objektiivisesti kuvaa sitä.

Viimeistään 1960-luvulta lähtien ihmistieteiden niin sanottu kielellinen käänne on korostanut kielten ja käsitteiden historiallisuutta ja sitoutuneisuutta tiettyyn kontekstiin, aikaan ja paikkaan (ks. erit. Rorty 1967; Berger ja Luckmann 1967). Käsitteet ja niiden käyttö muuttuvat ja sanat tarkoittavat eri asioita eri konteksteissa ilman, että mikään on niiden ainoa ja oikea viittauskohde.

Kyösti Pekonen on korostanut kielen poliittisuuden ja politiikan kielellisyyden yhteyttä varsin selväsanaisesti. Pekosen mukaan poliittinen puhe on ”tilanteen ja todellisuuden määrittelyä” ja siten paljon enemmän kuin ”kaikille samojen tosiasioiden toteamista”.

Kyse on tosiasioiden nimeämisestä ja merkityksen annosta eli sen määrittelystä, mitkä ovat relevantit faktat ja mikä niiden merkitys on. Pekonen siteeraa Murray Edelmania, joka toteaa massajulkisuuden vastaavan aina kunkin hetken huomiota herättäviin poliittisiin symboleihin.

Kyse on tosiasioiden nimeämisestä ja merkityksen annosta.

Ei siis mihinkään kielenkäytön ulkopuolella oleviin ”tosiasioihin” vaan puheisiin ja eleisiin, joilla muodostetaan todellisuutta. Pekonen jatkaa toteamalla, että moderni parlamentaarinen politiikka on kamppailua symbolisesta vallasta eli siitä kenen kielellä, käsitteillä, nimillä ja symboleilla tilanne ja todellisuus kulloinkin määritellään.

Erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota. Todennetun version tarjoava poliittinen kieli muistuttaa George Orwellin kirjassaan 1984 kuvaamaa uuskieltä, jonka tarkoitus oli virallistaa yksi totuus.

Huomattava on myös, että moderni tiede ei edes pyri totuuteen. Popperilaisen falsifikationismin ajatus on, että itse asiassa juuri sellaiset väitteet, joita ei voi kumota, eivät ole lainkaan tieteellisiä.

Kaikkien totuuksien epäily on ollut tieteen perusta viimeistään Descartes’sta lähtien ja kaikenlaiset relativismin muodot ovat viimeisen sadan vuoden aikana poistaneet viimeisenkin uskon joihinkin suuriin totuuksiin tai hegemonisiin narratiiveihin.

Myöskään tutkimuksessa ”faktat” eivät ole tutkimustulos. Ne pitää aina tulkita ja asettaa johonkin viitekehykseen tai teoriaan, joka selittää ne jollakin tavalla.

Omenan putoaminen puusta voidaan selittää eri tavoin eri teorioissa. Aristotelinen fysiikka näki omenan pyrkivän kohti luonnollista paikkaansa Maan keskipisteessä. Newtonilainen painovoimateoria selittää saman faktan eri tavalla.

Erilaisia narratiiveja voidaan esittää täsmälleen samoista tapahtumista tai faktoista. Juonirakenne saa ne näyttämään halutulta: toisinaan tragedialta, toisinaan komedialta, toisinaan menestystarinalta (ks. Frye 1957; Czarniawska 2004).

Historiankirjoituksessa on kritikoitu vanhaa rankelaista Wie es eigentlich gewesen ist -tyyppistä lähestymistapaa ja painotettu historioitsijoiden itse vaikuttavan tutkimuskohteeseensa, samoin kuin narratiivin tai genren, jossa asiat esitetään (ks. esim. White 1973).

Myös viestinnän erilaiset kehystämistä tai kehysanalyysiä painottavat näkemykset korostavat samaa asiaa. Valitsemalla kehykset, jossa asia esitetään, tarjotaan kuvaus siitä, mikä tilanne on, mitkä ovat sen faktat ja mikä siinä on merkityksellistä.

Erityisesti media kehystää poliittisia aiheita ja ohjaa siten osaltaan politiikan agendaa.

Erityisesti media kehystää poliittisia aiheita ja ohjaa siten osaltaan politiikan agendaa. Nietzscheläisittäin: ei ole faktoja, on vain perspektiivejä (vrt. Vattimo 2011).

Tulkintojen moninaisuudesta ei kuitenkaan seuraa se, että ne olisivat tasa-arvoisia tai että kaikki olisi vain pelkkää mielipidettä. Tulkintojen välisistä hierarkioista voidaan ja tuleekin keskustella.

Niin on jos siltä näyttää

Edellä esitetty huomioon ottaen on yllättävää, että yhtäkkiä kuulee vaateita totuuksien, faktojen ja virallisten narratiivien tarpeesta politiikassa. Se on yllättävää siksi, että juuri poliittisessa retoriikassa asioiden esittäminen parhain päin tai tapahtumien ja faktojen spinnaaminen itselle edulliseen muotoon on ollut olennainen osa koko toimintaa jo antiikista lähtien.

Keskiajallakin väittelyoppi eli dialektiikka erotettiin logiikasta. Siinä missä logiikka pyrki totuuteen, väittelyssä päämääränä ei ollut totuus vaan väittelyn voittaminen.

Myöhemmin Machiavelli esitti, että ei ole tarpeen varsinaisesti olla jotakin, kuten hyveellinen ruhtinas, kunhan näyttää siltä. Suuret joukot arvostelevat pintapuolisesti ja vain harva pääsee kosketusetäisyydelle, joten monesti ”niin on jos siltä näyttää”. Tämä on poliittisen retoriikan ja toiminnan logiikka tänäkin päivänä.

On kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.

Väitteet siitä, että elämme totuuden jälkeistä aikaa politiikassa, asettavat myös väärän vastakohdan, sillä ne olettavat, että joskus aiemmin näin ei olisi ollut. On kuitenkin kohtuullisen vaikea löytää aikakautta, jolloin totuus olisi ollut erityisesti arvossa politiikassa.

Olisiko esimerkiksi 1930-lukua pidettävä nykyiseen aikakauteen verrattuna jotenkin totuudenmukaisen politiikanteon aikakautena? Tuskin. Tai vaikkapa 2000-luvun alkua, jolloin täysin tuulesta temmatuilla argumenteilla joukkotuhoaseista oikeutettiin toistakymmentä vuotta kestäneitä sotatoimia, voi logiikan ja järkiargumenttien kaudeksi kutsua (vrt. Gore 2007).

Järkevyys taas on verrattain huono totuuden kriteeri. Politiikka, joka on järkevää jonkun kannalta, ei välttämättä ole järkevää toisen kannalta. Tästä syystä meillä on kilpailevia puolueita, jotka tarjoavat erilaisia versioita järkevistä politiikkalinjauksista.

Väärä vastinpari oli myös kriitikoilla, jotka väittivät, että brexit-vaihtoehtoa kannattaneet eivät tienneet, mihin vaihtoehto johtaa. Eivät bremain-vaihtoehdon kannattajatkaan tienneet, mihin unionissa pysyminen johtaa.

Kukaan ei nimittäin tiedä, miten syväksi EU:n taloudellinen integraatio tarkalleen ottaen tulevaisuudessa kehittyy, miten yhteisvaluutan käy, minkälaisia pelastuspaketteja on tulossa ja paljonko ne maksavat, mihin EU laajenee maantieteellisesti ja niin edelleen.

Politiikka, joka on järkevää jonkun kannalta, ei välttämättä ole järkevää toisen kannalta.

On siis väärin olettaa, että ainoastaan toinen vaihtoehto olisi jotenkin epävarma ja ”kansan harhauttamista”, kun tosiasiassa tulevaisuutta ei tiennyt kumpikaan leiri.

Totuuden jälkeisen politiikan väitetään ammentavan faktojen sijaan ennakkoluuloista ja tunteista. Asioiden ei tarvitse olla väitetyllä tavalla, kunhan väite tuntuu oikealta ja vahvistaa kuulijan oletuksia ja asenteita.

Sosiaalisen median aikakaudella erityisesti niin sanottu siiloutuminen vahvistaa tätä ilmiötä, kun samanmieliset jakavat itselleen mieluisia uutisia ja kommentoivat niitä toisten samanmielisten kesken. Tämäkään ei silti oleellisesti eroa puoluesidonnaisten sanomalehtien kultakaudesta.

Oman totuutensa pystyy edelleenkin valitsemaan lukemalla vain omia ennakkoasenteita tukevia tiedotusvälineitä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on todettu, että hyvin koulutetut ja informoidut äänestäjätkin tekevät äänestyspäätöksiään pikemminkin sosiaalisten identiteettien ja lojaliteettien pohjalta kuin politiikan agendalla varsinaisesti olevien asioiden tai debatin pohjalta

Monesti puolueita äänestetään lähes riippumatta siitä, millainen kampanja niillä on tai ketä ehdokkaiksi asettuu. Joillain alueilla puolueiden kannatus pysyy suurin piirtein samoissa lukemissa riippumatta siitä, ovatko ne olleet hallituksessa tai oppositiossa tai onko niiden politiikka ollut ”onnistunutta”.

Vaalikampanjoiden ja muiden lupausten valheellisuus on jossakin mielessä eri asia kuin tässä käsitelty faktojen monitulkintaisuus. Suoranaisen valehtelunkin on nähty olevan erottamaton osa politiikkaa (ks. esim. Paastela 1995; Grant 1997; Mearsheimer 2011). Valheiden kategorioita on monia ja vaikkapa erilaisten uhkien liioittelu, jota media tekee paljon, on valehtelua sekin.

Huomionarvoista on, että ihmiset tutkitusti pitävät positiivisia väitteitä ja mainoksia helpommin totuudenmukaisina kuin negatiivisia. Psykologisista syistä ihmiset asennoituvat lokakampanjoihin epäilevämmin ja pitävät toisaalta positiivisia kampanjoita liian helposti totena.

Politiikan järki

Palataksemme alun teemaan kansan oletetusta irrationaalisuudesta, voidaan todeta, että juuri antidemokraattinen pohjavire politiikan teoriassa on varsin siiloutunut asenne, jolla ei tarkemmassa tutkimuksessa ole välttämättä kovin paljon perusteita.

Vaikka Thukydides toistelee kansankokouksen kelvottomuutta päätöksentekijänä, hän pystyy antamaan vain yhden esimerkin, jossa ekklesian päätös tehtiin väärän informaation pohjalta. Monesti kansan järjettömyyden paheksunnassa taisi olla kysymys enemmän asenteesta kuin tutkituista faktoista.

Erityisesti massademokratian ongelma on, että joukot on mahdollista saada kannattamaan tai vastustamaan mitä tahansa asiaa ilman minkäänlaisia järkiperusteita. Ajatus löytyy sata vuotta sitten julkaistusta Robert Michelsin teoksesta Puoluelaitos nykyajan demokratiassa (1911).

Eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja.

Siihen verrattuna nykykeskustelussa faktojen jälkeisestä demokratiasta ei ole mitään uutta. Kolumneissa esiintyvät toiveet siitä, että politiikkaa pitäisi tehdä faktoihin pohjautuen ja järkiargumentein, perustuvat melko naiiviin käsitykseen politiikasta, arkaaiseen näkemykseen faktojen luonteesta ja melkoiseen tietämättömyyteen politiikan teoriahistoriasta.

Totuuden jälkeisen politiikan tai post-faktuaalisen demokratian analyysit unohtavat, että eri versiot totuudesta ovat usein vain ideologisia eroja.

Artikkelin aiempi versio on julkaistu Politiikka-lehden (3/2016) pääkirjoituksena. Paul-Erik Korvela on Politiikka-lehden päätoimittaja, valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja tällä hetkellä visiting fellow Hong Kong Universityn Centre for Comparative and Public Lawssa.

Lähteet

Berger, Peter & Luckmann, Thomas. 1967. The Social Construction of Reality. A Treatise in the Sociology of Knowledge. New York: Anchor Books

Czarniawska, Barbara. 2004. Narratives in Social Science Research. Lontoo: Sage

Frye, Northrop. 1957. Anatomy of Criticism. Princeton: Princeton University Press

Gore, Al. 2007. The Assault on Reason. New York: Penguin Books

Grant, Ruth W. 1997. Hypocrisy and Integrity. Machiavelli, Rousseau, and the Ethics of Politics. Chicago: The University of Chicago Press

Mearsheimer, John J. 2011. Why Leaders Lie. The Truth About Lying in International Politics. Oxford: Oxford University Press

Paastela, Jukka. 1995. Valhe ja politiikka. Helsinki: Gaudeamus

Roberts, Jennifer Tolbert. 1994. Athens on trial. The antidemocratic tradition in Western thought. Princeton: Princeton University Press

Rorty, Richard. 1967. The Linguistic Turn. Essays in Philosophical Method. Chicago: The University of Chicago Press

Vattimo, Gianni. 2011. A Farewell to Truth. New York: Columbia University Press

White, Hayden. 1973. Metahistory. The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. Baltimore: The Johns Hopkins University Press

Julkaisu Olemme aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteiden julkikuvasta ja vaikuttavuudesta on keskusteltu viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan. Teemaa pohjustettiin jo viime syksynä, kun Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla moitittiin yhteiskuntatieteilijöiden hiljaisuutta ja kaivattiin uutta Pekka Kuusta, jonka kattava näkemys viitoittaisi hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen seuraavat vaiheet. Sen jälkeen esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomioja on näkyvästi kritisoinut Ukrainan kriisiä kommentoineita tutkimuslaitoksia.

Nyt-liitteen kolumnissa tutkija Lauri Holappa, joka viime aikoina on tuulettanut suomalaista talouskeskustelua, käänsi kritiikin peiliä erityisesti politiikan tutkijoiden suuntaan. Holapan vanavedessä politiikan tutkimuksen nykytilaa kommentoi myös yhteiskuntapolitiikan jatko-opiskelija Jesse Lastunen.

Holappa ehdotti, että politiikan tutkijoiden tulisi nähdä politiikka kaikessa monitahoisuudessaan ja pureutua kriittisemmin käytännön ratkaisujen taustalla oleviin ajattelumalleihin. Lastunen lähti käytännön ongelmanratkaisusta ja suositteli laskennallisiin ja tilastollisiin menetelmiin perustuvaa analyysia, jonka perusteella tutkijat voisivat paremmin antaa politiikkasuosituksia. Holapan kirjoituksen painopisteessä oli politiikan tutkimuksen anti kriittiselle julkiselle keskustelulle Lastusen keskittyessä erityisesti politiikan tutkimuksen ja päätöksenteon väliseen suhteeseen. Kumpikin teema on ajankohtainen ja tärkeä.

Politiikan tutkimuksen politisointia

Holapan kritiikin ytimessä on ajatus, että politiikan tutkijoiden käsitys politiikasta on liian kapea ja yksiulotteinen. Hän esittää, että politiikan tutkijat epäonnistuvat yhteiskunnallisen tehtävänsä täyttämisessä, jos he keskustelevat toimittajien kanssa poliitikkojen ja puolueiden imagoista ja strategioista. Tällainen poliittinen analyysi näyttäytyy Holapalle ”haljakkana vatkulina”. Hän esittää, että politiikan tutkijoiden tulisi selventää politiikan monimutkaisia prosesseja, osoittaa epäpoliittisina pidettyjen ilmiöiden poliittisuus sekä nostaa esiin uusia poliittisia näkökulmia.

Holappa perää kolumnissaan, että politiikka tulisi ymmärtää puolueiden valtakamppailua laajempana ilmiönä ja että myös päätösten taustalla vaikuttavat ajatusmallit tulisi politisoida. Tässä hänen mukaansa politiikan tutkijat ovat epäonnistuneet, sillä heidän tulkitsemanaan politiikasta tulee mautonta ja mielenkiinnotonta.

Tähän politiikan tutkimusta politisoivan kolumnin keskeiseen sanomaan on helppo yhtyä. Kapea käsitys politiikasta ei ole yhteiskuntakeskustelun kannalta ihanteellinen. Politiikan tutkijan näkökulmasta tilanne on kuitenkin kolumnin välittämää viestiä moniselitteisempi.

Ensinnäkin Holappa samaistaa politiikan tutkimuksen ja mediassa tapahtuvan poliittisen ajankohtaiskommentoinnin ja analyysin. Median ajankohtaisista aiheista pyytämällä analyysillä on usein melko vähän tekemistä yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa tehtävän tutkimuksen kanssa.

Koska Holappa ei näytä tekevän eroa päivänpolitiikan kommentoinnin ja varsinaisen politiikan tutkimuksen välillä, lukee hän tutkijoiden syyksi myös sellaisia asioita, jotka liittyvät enemmänkin median tapoihin hyödyntää tutkimustietoa ja tutkijoita. Päivälehtijulkisuuden ja tutkimuksellisten näkökulmien eroa havainnollistaa hyvin se, että Holapan vaatimus politiikan nykyistä laajemmasta ymmärtämisestä on täytetty oppikirjoissa ja peruskursseilla jo vuosikymmenten ajan.

Politiikan tutkimuksen monitahoinen politiikkakäsitys

Politiikan prosessien monitahoisuus ja laajempi politiikan ymmärrystapa ovat politiikan tutkimuksessa perusoppikirjatason asia. Itse asiassa politiikan tutkimuksen politiikkakäsitys on jopa laajempi ja monitahoisempi kuin Holapan itsensä korostama käsitys poliittisesta valtakamppailusta.

Jo Jan-Magnus Janssonin 1960-luvulla julkaistu Politiikan teoria nostaa esiin eron politiikan laajemman ymmärrystavan ja toisaalta arkikielen ahtaamman politiikan käsitystavan välillä. Janssonille politiikkaa laajassa merkityksessä esiintyy ”kaikissa organisaatioissa, ei vain valtioissa, kunnissa ja puolueissa, vaan myös järjestöissä joita arkikielessä sanotaan epäpoliittisiksi”.

Näkemys politiikasta huomattavasti laajempana ilmiönä kuin pelkkänä poliittisen järjestelmän toimintana, puolueiden valtapelinä tai erillisenä sektorina toistuu alan oppikirjoissa. 1990-luvulla julkaistussa Politiikan perusteet -kirjassa Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg opettavat, että ”[p]olitiikka ei ole pelkästään oma toimintalohkonsa, vaan kaikkeen yhteiskunnalliseen valintakäyttäytymiseen liittyy poliittinen aspekti”, joka ilmenee vallankäyttönä.

Tänä vuonna julkaistussa pääsykoe- ja perusoppikirjassa Politiikan muutos teoksen toimittajat Tuomas Forsberg ja Tapio Raunio kiinnittävät hekin huomiota poliittisen osallistumisen muutokseen ja hallintajärjestelmän monitahoisuuteen: valtiokeskeinen politiikka korvautuu järjestelmällä, jossa eri tasot ja toimijat ovat suoremmin keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa ja uudet vaikutuskanavat ovat haastamassa perinteisen vaalien ja puolueiden varaan nojaavan edustuksellisen demokratian.

Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että jotkut suomalaiset politiikan tutkijat ovat käytännössä tehneet tieteellisen uransa juuri asioiden ja ilmiöiden politisoimista painottamalla. Tästä esimerkin tarjoaa akatemiaprofessorinakin toiminut Kari Palonen, joka on vuosikymmeniä puhunut eräänlaisen aspektipolitiikan puolesta erotuksena tiukasti rajatusta politiikan sektorista. Hän on kritikoinut nimenomaan oletusta instituutioista, joiden piirissä tapahtuva toiminta olisi automaattisesti politiikkaa ja joiden ulkopuolella politiikkaa ei olisi.

Tutkimuksen ja median jännitteinen suhde

Toisin kuin Holapan kolumni kenties antaa ymmärtää, politiikka ei politiikan tutkimuksessa siis typisty puolueiden strategioihin, imagoihin ja brändeihin. Politiikan tutkimuksen kritisoiminen tieteenalana päivittäiskommentoinnin tai muun yleisen politiikkapuheen perusteella onkin hieman sama asia kuin yrittäisi arvioida akateemista taloustiedettä tiedotusvälineet täyttävän yleisen talouspuheen perusteella.

Politiikan tutkijat eivät toki muodosta monoliittista ammattikuntaa. Tieteenalan sisäiset näkemyserot ovat joiltakin osin huomattavia. Osa tutkijoista keskittyy edelleen niin sanottuun muodolliseen poliittiseen järjestelmään ja sen instituutioihin. Osa tutkii vallankäyttöä ja poliittisia ilmiöitä niiden ulkopuolella. Kenenkään päätyönä kuitenkaan tuskin on sellainen henkilökysymyksiin, puoluestrategioihin ja tulevaisuudennäkymiin kohdistuva spekulaatio, josta media on jatkuvasti kiinnostunut ja joka kolumnissa esiintyy myös politiikan tutkimuksen kuvana.

Tutkijoiden näkökulmasta näyttääkin usein siltä, että kapeaa politiikkakäsitystä pitävät yllä ennemmin median edustajat kuin tutkijat itse. Median asettamassa kehyksessä politiikka usein rajautuu poliittisen järjestelmän sisällä tapahtuvaan toimintaan, jonka keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat senhetkiset huippupoliitikot. Ikään kuin uskollisena etymologiselle juurelleen ranskan kielen sanassa jour (suom. päivä), journalismi myös keskittyy valtaosin päivänpolitiikkaan.

Tiedotusvälineillä tuntuu myös olevan selviä ennakkokäsityksiä siitä, mikä politiikassa lukijoita kiinnostaa. Haastattelutilanteissa tutkijoiden voi olla vaikea vaikuttaa jutun näkökulmiin tai siihen, millaiseen rooliin tutkijan sanomiset lopullisessa jutussa asetetaan. Päivittäisen journalismin kannalta keskeiset henkilökysymykset ja lyhyen tähtäimen tulevaisuusspekulaatiot ovat lisäksi teemoja, joissa tutkijoilla voi olla varsin vähän omaperäistä annettavaa verrattuna esimerkiksi kokeneisiin politiikan toimittajiin.

Ammatillisesta näkökulmasta tilannetta mutkistaa, että tiedotusvälineet voivat nimittää politiikan tutkijoiksi myös kommentaattoreita, jotka ovat saattaneet kyllä tutkia politiikkaa, mutta eivät ole koulutukseltaan politologeja. Saattavatpa politologitkin joskus innostua kommentoimaan asioita, joita eivät ole tutkineet. Osittain tämä johtuu siitä, että media pyytää asiantuntijakommentteja niin ajankohtaisista asioista, että kukaan ei ole voinut ehtiä niitä tutkimaan. Spekulointi on toki sallittua tutkijoillekin, mutta kaikkien osapuolien olisi syytä terästää mediataitojaan, jottei ero tutkimukseen perustuvien näkemysten ja kevyemmän ajankohtaiskommentoinnin – jopa tarkoitushakuisten poliittisten lausuntojen – välillä hämärtyisi.

Menetelmällisesti kestävää hyötytiedettä?

Jesse Lastusen mukaan politiikan tutkimuksen tulisi tarjota parempia välineitä päättäjille. Keinoksi hän tarjoaa amerikkalaisten policy-koulujen suosimaa mallia, jossa painotetaan ”toimintasuosituksiin tähtäävää ja kvantitatiivisesti orientoitunutta poliittisen päätöksenteon analyysia sekä ajatusten vaikuttavaa viestimistä päättäjille ja yleisölle”. Samalla hän arvostelee suomalaista valtio-opin ja kansainvälisen politiikan yliopistokoulutusta näiden näkökulmien laiminlyönnistä.

Lastusen määrällisten menetelmien puolustuspuheeseen ei näyttäisi sisältyvän enimmäkseen jo hylättyä tieteen objektiivisuusolettamusta, vaan ennemminkin eräänlainen hyöty- tai tehokkuusolettamus: laskennalliset ja tilastolliset menetelmät tuottavat todennäköisimmin relevanttia ja käyttökelpoista tietoa.

Kansainvälisen keskustelun perusteella tilanne ei kuitenkaan ole läheskään näin yksiselitteinen. Politiikan tutkimuksen kansainvälisen kattojärjestön International Political Science Associationin selvitysten perusteella määrällisen tutkimuksen pioneerimaassa Yhdysvalloissa on siirrytty kohti laadullista ja monimenetelmätutkimusta nimenomaan relevanssiperustein. Huoli vaikuttavuudesta liittyy myös, ja joskus erityisesti, kvantitatiivisiin menetelmiin, jotka kaikessa sofistikoituneisuudessaan voidaan nähdä tutkijoiden keskinäiseksi teknisluontoiseksi ammattityöksi vailla yhteyttä ajan ”suuriin ongelmiin”.

On totta, että Suomesta puuttuvat Lastusen kehumat policy schoolit, kuten hänen oma opinahjonsa Chicagon yliopiston Harris School of Public Policy. Toisaalta myös Yhdysvalloissa policy schoolit ovat eri asia kuin perustutkimukseen keskittyvät political science -laitokset, joiden opetustarjonta ei ole yleisesti ottaen sen enempää politiikkarelevanssia painottavaa kuin Suomessakaan.

Policy schoolit ovat yleensä eri tieteenalojen näkökulmia yhdisteleviä ja siten tiedepohjaltaan riippuvaisia ”perustieteistä”, kuten political science’sta. Suomessa institutionaalinen kehitys on edennyt hieman toisin kuin Yhdysvalloissa, ja ottamatta kantaa järjestelmien väliseen paremmuuteen voi todeta, että Suomessa policy schoolien kaltaisia tavoitteita edustavat esimerkiksi yliopistojen ulkopuolella toimivat soveltavaa tutkimusta tekevät tutkimuslaitokset ja ajatuspajat.

Lisäksi monet politiikan tutkimuksen koulutuksen saaneet henkilöt tekevät asiantuntijatyötä, jossa he jatkuvasti osallistuvat julkiseen keskusteluun ja muotoilevat politiikkasuosituksia. Ministeriöiden tutkimusosastotkin ovat viime aikoina osoittaneet vahvistumisen merkkejä.

On myös huomattava, että korostaessaan politiikan tutkimuksen roolia käytännöllisenä ongelmanratkaisutieteenä Lastunen vie keskustelua politiikan tutkimuksesta oikeastaan päinvastaiseen suuntaan kuin Holapan politiikkakäsitystä laajentamaan pyrkinyt avaus. Soveltavalla tutkimuksella on paikkansa, mutta se ei poista perustutkimuksen tarvetta.

Haasteita politiikan tutkijoille

Keskustelu politiikan tutkimuksen tilasta on tervetullutta. Politiikan tutkimukseen kohdistettu kritiikki herättää pohtimaan politiikan tutkimuksen agendaan liittyviä kysymyksiä. Onko ”kaikki voi olla poliittista” -lukutavan alun perin moniarvoistava ja näkökulmia laajentava voima kulunut loppuun tai latistunut itsestäänselvyydeksi? Ja jos tieto politiikan moninaisuudesta ja laajasta vaikuttavuudesta on elänyt kirjallisuudessa ja tutkimuksessa vahvasti vuosikymmenten ajan, miksei se näy vahvemmin yleiseen julkisuuteen – tai edes naapuritieteenalaa edustavalle kolumnisti Holapalle?

Kapea käsitys politiikasta on yhteiskuntakeskustelun kannalta kiistatta ongelmallinen. On luultavasti myönnettävä, etteivät politiikan tutkijat ole julkisuudessa pystyneet riittävästi murtamaan päivänpolitiikan ja henkilökysymysten dominanssia ja tarjoamaan rinnalle näkymiä esimerkiksi arvojen, ideologioiden tai vallan jakautumisen syvempiin muutoksiin. Toisaalta journalismi tuntuu usein likinäköisesti takertuvan omaan agendaansa, eikä se aina vaikuta halukkaalta täydentämään tarjontaansa laajempien ja pidemmän aikavälin kehityskulkujen tarkasteluilla.

Totta on myös se, että vaikka kynnys julkiseen keskusteluun merkittävästi vaikuttaville puheenvuoroille on korkea, juuri sellaisten tulisi olla politiikan tutkijoiden tavoitteena. Tämän kirjoituksen julkaissut politiikasta.fi-sivusto on yksi esimerkki yrityksistä nostaa politiikan tutkijoiden ääntä esiin.

Politiikan tutkimuksella on useita yleisöjä, ja monilla niistä – rahoittajillakin – on oikeutettuja tutkimukseen kohdistuvia odotuksia. Tutkimus ei kuitenkaan saa palvella vain politiikasta ja rahanjaosta päättävää valtionjohtoa tai ministeriöitä, vaan myös kansalaisyhteiskuntaa, joka on julkisesti rahoitetun tutkimuksen viimekätinen maksaja.

Tutkimuksen tulee tarjota eväitä paitsi poliittiseen ongelmanratkaisuun, myös niille, jotka hakevat vaihtoehtoja nykyiselle tavalle ratkaista ongelmia – ja myös vaihtoehtoisia näkemyksiä sille mitä ylipäätään pidetään poliittisina ongelmina tai politiikkana. Näin ollen sekä Holapan että Lastusen kirjoitukset nostavat esiin tärkeitä teemoja, mutta kumpikaan niistä ei yksin riitä politiikan tutkimuksen tavoitteiden kuvaukseksi.

Politiikan tutkijoiden vaalimalle laajemmalle politiikan ymmärrykselle on ehdottomasti tilausta juuri tässä ajassa. Niin kutsuttu poliittinen järjestelmä menettää yhä enemmän valtaansa sekä valtiota ylemmän että alemman tason toimijoille. Politiikkalinjauksista pääsevät päättämään myös sen ulkopuoliset toimijat. Tästä johtuen politiikan toimitukset tai politiikan tutkijat eivät voi keskittyä vain siihen, mitä perinteisesti poliittiseksi ymmärretyn järjestelmän sisällä tapahtuu eikä yliopistollista koulutustarjontaa ole toivottavaa suunnata siten, että se palvelisi suoraviivaisesti vain tämän ennalta määritellyn poliittisen järjestelmän tarpeita.

Artikkelikuva: fancycrave1 / Pixabay

Julkaisu Politiikkapuheesta on matkaa politiikan tutkimukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiotieteellinen yhdistys järjesti 29.4.2014 seminaarin ”Kaksi vuotta kansalaisaloitetta”. Seminaarissa pohdittiin, millaisiin 2010-luvun poliittisen osallistumisen haasteisiin aloitteella pyritään vastaamaan, millaisen lisän Suomen poliittiseen järjestelmään kansalaisaloite tuo ja millaisena kansalaisaloitejärjestelmä näyttäytyy hallinnon, aloitteiden jättäjien ja allekirjoittajien sekä aiheen tutkijoiden näkökulmasta.

Seminaarin panelisteiksi oli kutsuttu kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Johannes Koskinen, kansalaisaloitteiden verkkopalvelusta vastaava suunnittelija Laura Nurminen oikeusministeriöstä, Suomen historian ensimmäisen kansalaisaloitteen jättänyt Kati Pulli sekä kansalaisaloitetyöryhmään kuulunut professori Maija Setälä Turun yliopistosta. Seminaarin puheenjohtajana toimi valtio-opin dosentti Paul-Erik Korvela. Tämä katsaus pohjautuu seminaarin antiin, mutta etenee myös laajemmin pohtimaan kansalaisaloiteinstituution merkitystä, mahdollisuuksia ja haasteita.

Miksi kansalaisaloitteita?

Kansalaisaloitteen voi nähdä osana demokraattisia innovaatioita tai niin kutsuttua demokratian osallistuvaa käännettä. Uusien osallistumistapojen kehittämisen taustalla nähdään usein edustuksellisen demokratian eri tavoin perusteltu legitimiteettikriisi. Usein huomautetaan, että äänestysaktiivisuus on ollut laskussa jo kolmisenkymmentä vuotta. Äänestysprosentti jää paikoin todella alhaiseksi, kuten esimerkiksi europarlamenttivaaleissa. Tästä on voitu vetää se johtopäätös, että edustuksellinen järjestelmä tarvitsee uusia kansalaisten osallistumisen tapoja pelkän vaaleissa äänestämisen lisäksi ja myös vaalien välillä. Deliberatiivisen demokratian näkökulmasta uudentyyppiset osallistumismuodot, kuten kansalaiskuulemiset, kansalaisraadit ja miniyleisöt, voivat myös kehittää esimerkiksi kansalaisten poliittisia taitoja sekä parantaa erilaisten näkökulmien huomioimista päätöksentekoprosesseissa.

Toisaalta keskustelussa viitataan usein myös globalisaation mukanaan tuomiin muutoksiin tai haasteisiin. Keskinäisriippuvuuden lisääntyessä edustukselliset järjestelmät näyttäytyvät ajoittain kyvyttöminä vastaamaan esimerkiksi markkinoiden paineisiin. Toisaalta vallan pelätään luisuvan pois valtiolta erilaisille ylikansallisille tahoille, joiden demokraattinen legitimiteetti on epäselvä. Samoin hallinnon monitasoisuus ja verkostomaisuus ovat joidenkin väitteiden mukaan etäännyttäneet kansalaisia politiikasta ja vähentäneet kiinnostusta poliittiseen osallistumiseen.

Kansalaisaloitekäytäntö Suomessa

Tätä taustaa vasten myös Suomen kansalaisaloitekäytännön voi hahmottaa keinona parantaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja lisätä heidän sitoutumistaan poliittiseen järjestelmään.

Kansainvälisessä vertailussa kansalaisaloite ei varsinaisesti ole demokratiainnovaatio siinä mielessä, että se on ollut monissa maissa käytössä jo lähes 100 vuotta – joissakin jopa kauemmin. Mikäli oletetaan, että uudet osallistumisen tavat, joihin kansalaisaloitteenkin voisi Suomen osalta lukea, ovat pääasiassa demokratiaa parantavia hankkeita, voikin kysyä miksi ne yleistyvät vasta nyt? Esimerkiksi EU-tason kansalaisaloiteoikeutta ehdotettiin Italian ja Itävallan toimesta jo Amsterdamin sopimukseen vuonna 1996, mutta sitä ei hyväksytty (Hautala 2003, 66). Kansanedustaja Johannes Koskisen mukaan Suomen kansalaisaloite seurasi osin EU:n esimerkkiä, eli käytäntö omaksuttiin osittain siitä syystä että sellainen mahdollistui EU:ssa.

Kun Suomen kansalaisaloitetta verrataan muiden maiden käytäntöihin on hyvä huomata, että kansalaisaloiteinstituutio ja sen rooli poliittisessa järjestelmässä vaihtelee eri maissa jopa siinä määrin, että on hankala toisinaan sanoa puhutaanko edes samasta asiasta (Kaufmann ym. toim. 2003, 136–212; oikeusministeriö 2011, 24–32; Setälä ja Schiller 2012). Maija Setälä toi omassa alustuksessaan ansiokkaasti esiin aloiteinstituutioiden moninaisuutta. On mahdollista tehdä esimerkiksi jaottelu varsinaisten kansanäänestysten ja kansalaisaloitteiden välille. Kansalaisaloitteita taas on ainakin kahdenlaisia: niitä, jotka johtavat kansanäänestykseen aloitetta koskevasta asiasta, ja sellaisia, jotka ainoastaan nostavat jonkin asian edustuksellisen järjestelmän agendalle (tarkemmin Setälä ja Schiller 2012). Suomessa omaksuttu malli on sisällöllinen kansalaisaloite eli niin kutsuttu agenda initiative, johon ei sisälly kansanäänestystä. Setälä myös huomautti, että aloiteinstituutioiden käyttöönotto on ollut monessa maassa varsin varovaista. Suoran demokratian muotoja on harvoin otettu edustuksellisen rinnalle tai sen kanssa kilpailevaksi, vaan niillä on usein pikemminkin konsultatiivinen rooli suhteessa edustukselliseen järjestelmään.

Suomalaisen kansalaisaloiteinstituution kohdalla on myös erityisen kiinnostavaa pohtia, miten se suhteutuu eduskunnan vallitseviin käytäntöihin. Kansalaisaloitetta on usein kritisoitu siitä, että se muodostaa eräänlaisen ohituskaistan suhteessa edustukselliseen järjestelmään. Suomessa aloitteelle vaaditaan 50 000 allekirjoittajaa, mikä on noin prosentin verran kansalaisista. Joissakin maissa kynnys on pienempi, joissakin suurempi. Jos otetaan huomioon, että Suomessa jokainen kansanedustaja edustaa noin 25 000 kansalaista, aloite vertautuisi lakialoitteeseen, jota vain kaksi kansanedustajaa kannattaa. Mikäli se eduskunnan käsittelyssä on verrattavissa vähintään sadan kansanedustajan allekirjoittamaan lakialoitteeseen (joilla on de facto etusija), sitä voidaankin jossakin mielessä pitää ohituskaistana. Näin siis, mikäli asiaa pohditaan pelkän numeroihin perustuvan edustuksellisuuden näkökulmasta.

Suomessa vaadittu kohtuullisen matala allekirjoittaneiden määrä ja suhteellisen kevyt jättöprosessi ovat kuitenkin omiaan lisäämään kansalaisaloitteen merkitystä poliittisen osallistumisen väylänä. Aloitteeseen ei myöskään välttämättä tarvita valmista ehdotusta lainmuutokseksi ja lainmuotoiluksi, vaan se voi voi olla vain yleisesti laadittu esitys asian ottamiseksi käsittelyyn. Tästä päinvastaisena esimerkkinä voidaan mainita EU-tason kansalaisaloite, jonka jättäminen on tehty erittäin työlääksi. Tähän mennessä on käsitelty vasta yksi EU-tason kansalaisaloite ja muutama muu on vireillä. Aloiteprosessi on verrattain hankala ja edellyttää miljoonaa allekirjoittajaa, joiden täytyy edustaa ainakin seitsemän jäsenmaan kansalaisia tietyllä laskukaavalla painotettuna. EU:ssa aloitteet menevät lisäksi komission käsiteltäviksi (eivät siis parlamentin), jolla on suuri harkintavalta sen suhteen, ryhtyykö se aloitteen pohjalta toimenpiteisiin. EU:n tasolla joitakin vastaavia vaikuttamistapoja, kuten vetoomus parlamentille, on ollut jo aiemminkin olemassa ja joissakin tapauksissa ne ovat johtaneet lainsäädäntötoimiin (esim. Hautala 2003, 65–66). Suomessa vireillä olevien, osin päällekkäisten aloitteiden runsaus voi johtaa siihen, että aloiteinstituutio osin ylikuormittuu ja menettää kiinnostavuuttaan sekä kansalaisten että tiedostusvälineiden näkökulmasta. Kuten Laura Nurminen toi esiin, ongelmana voi myös olla yhteiskunnan legalisoituminen eli ”lakialoitetehtailu”.

Kati Pulli huomautti, että aloitteentekijöiden motivaationa on usein varsinaisen lakimuutoksen sijaan laajempi vaikuttaminen lainsäädäntötyöhön kyseisessä asiassa. Hänen jättämänsä turkistarhauksen kieltoa koskevan aloitteen yhteydessä oli jo ennen aloitteen jättämistä todennäköistä, ettei sille löydy kansanedustajien enemmistön kannatusta. Aloite johti kuitenkin kuulemisiin ja muihin tapaamisiin kansanedustajien kanssa. Keskeistä lieneekin, millaisen käsittelyn aloitteet saavat eduskunnassa. Skotlannissa käytössä olevan kansalaisadressijärjestelmän (petitioning system) tarkastelussa on esimerkiksi havaittu, että kansalaisten poliittista järjestelmää koskevan luottamuksen kannalta ei niinkään ollut olennaista, oliko aloite menestyksellinen, vaan se että sen koettiin saaneen parlamentissa asianmukaisen käsittelyn (Carman 2010).

Kansalaisaloitteen merkitys

Suomessa yksityiskohtaiset hallitusohjelmat aiheuttavat omat rajoituksensa aloitteille. Käytännössä voi olla hyvinkin vaikeaa saada läpi sellaisia aloitteita, jotka eivät ole hallitusohjelman mukaisia. Lainsäädäntötyö on Suomessa kovin hallitusvetoista ja esimerkiksi yksittäisen kansanedustajan aloitteista käytännössä lähes 99 prosenttia hylätään tai raukeaa (Pajala 2011). Mielenkiintoista on, että jopa yli 100 kansanedustajan eli siis parlamentin enemmistön allekirjoittamat lakialoitteetkaan eivät useinkaan etene, sillä niitäkin oli vuoden 2010 valtiopäivien loppuun mennessä hyväksytty vain 12/166, eli prosentteina 7,2 (mt., 156). Tässä suhteessa kansalaisaloite ei muuta tilannetta oleellisesti. Hallitusohjelman vastaisen kansalaisaloitteen läpimeno voisi myös tarkoittaa sitä, että hallitus joutuisi löytämään budjetista rahoitusta hankkeille, joihin se ei ollut hallitusohjelmassa varautunut.

Kansainvälisessä tarkastelussa voidaan havaita, että kansalaisaloitejärjestelmällä ei monessakaan maassa ole ollut kovin merkittävää vaikutusta lainsäädäntötyöhön (Setälä ja Schiller 2012). Poliittisesti ”helpot” aloitteet voivat menestyäkin, mutta vaikeampiin kiistakysymyksiin aloitteet eivät välttämättä tuo mitään lisää. Vaarana voi siis olla, että edustuksellinen järjestelmä torppaa vaikeat aloitteet ja käsittelee vain vähemmän haasteelliset kysymykset. Hallitusohjelman kanssa heikosti yhteensopivat aloitteet eivät käytännössä voisi menestyä, mutta hallitusohjelman tavoitteita tukevia aloitteita käytettäisiin tukemaan hallituksen linjauksia.

Toisaalta kansalaisaloitteet voivat myös johtaa osaltaan keskusteluun siitä, pitäisikö hallitusohjelmien yksityiskohtaisuutta keventää, kuten Johannes Koskinen toi esiin. Kati Pulli puolestaan painotti omassa puheenvuorossaan, että pitäisi selkeästi tehdä linjaus, että hallitusohjelmassa tehdyt sitoumukset eivät koske kansalaisaloitteissa esiin tulevia asioita. Kansalaisaloitteilla voi kuitenkin olla sama vaikutus kuin kansanedustajienkin lakialoitteilla, eli vaikka ne hylättäisiin tai ne raukeaisivat eduskunnan käsittelyssä, ne voivat edetä jollakin muulla tavalla tai muussa muodossa myöhemmin.

Kansalaisaloitteita koskevassa pohdinnassa on myös esitetty, että niiden käsittely edustuksellisessa järjestelmässä voisi lisätä edustuksellisen järjestelmän avoimuutta. Käytännössä viitataan siihen, että kansalaisaloitteiden käsittely toisi painetta avata valiokuntien työskentelyä avoimemmaksi (Setälä 2013). Tässä mielessä kansalaisaloitteilla voi siis olla päätöksentekoprosessien käytäntöihin vaikutuksia, jotka eivät riipu siitä, hylätäänkö vai hyväksytäänkö itse aloitteessa ehdotettu asia.

Kansalaisaloitteiden suurin käytännön merkitys nähdään usein siinä, että niiden kautta politiikan agendaan tai asialistaan voidaan tuoda uusia kysymyksiä. Tällöin kansalaisille tulee lisää toimintamahdollisuuksia puolueiden, eliitin, median tai erityisintressejä edustavien tahojen rinnalle. Ongelmana voi kuitenkin olla tietyntyyppinen ammattimaistuminen, jolloin kansalaisaloitteista tulee käytännössä kokonaan puolueiden tai muiden intressiryhmien masinoimia, kuten joissakin maissa käytännössä on tapahtunutkin. Tällöin asialistan määrittelyn suhteen ei itse asiassa näyttäisikään siirtyvän kovin paljon toimintamahdollisuuksia ”kansalle”, vaan esimerkiksi puolueet voivat käyttää aloiteinstituutiota omiin tavoitteisiinsa, esimerkiksi tilanteessa, jossa jotain hallitusohjelmasta pois jäänyttä asiaa ajetaan kansalaisaloitteen kautta. Siten kansalaisaloitteissa voi piillä eräänlainen astroturffauksen uhka (astroturffaus viittaa tässä tilanteeseen, jossa ylhäältä päin synnytetään mielikuva siitä, että politiikkalinjauksen aloite tulisi ”ruohonjuuritasolta”).

Esimerkiksi Kaliforniassa, jossa aloitejärjestelmä otettiin käyttöön jo vuonna 1911, aloitejärjestelmän on huomattu siirtyneen erityisintressien käyttöön enemmän kuin kansalaisten vaikutuskanavaksi (Thomas 1990). Erityisesti niissä maissa, joissa aloite vaatii jonkinlaista kampanjointia, mainostamista ja organisaatiota, sen voi katsoa olevan helpompaa varakkaille tahoille kuten yrityksille, joilla on kampanjointiin tavallisia kansalaisia paremmat resurssit ja organisatoriset mahdollisuudet. Käytännössä erityisintressien käytön estäminen voi olla haasteellista, vaikka aloitejärjestelmiin usein liittyy vaatimus rahoituksen julkisuudesta. Esimerkiksi EU:n tasolla kansalaisaloitetta ei voi tehdä organisaatio, mutta organisaatiot voivat kyllä tukea ja rahoittaa aloitteita (Euroopan komissio 2011, 4). Siten ei ole ollenkaan selvää, että uusien osallistumismuotojen, kuten kansalaisaloitteen, hyötyjiä olisivat automaattisesti kansalaiset.

Vielä eräs olennainen kysymys koskee kansalaisaloitteiden mahdollisuuksia aktivoida muuten poliittisesti passiivisia kansalaisia. Yhtäältä voidaan esittää, että suoran demokratian keinot lisäävät kansalaisten politiikkaa kohtaan tuntemaa kiinnostusta ja sitä kautta motivaatiota osallistua myös edustuksellisen demokratian puitteissa vaaleissa. Tämä tosin saattaa johtua enemmän esimerkiksi kansalaisaloitteisiin liittyvistä kampanjoista kuin itse suoran demokratian muodoista, mutta joka tapauksessa ne voivat lisätä kansalaisten kiinnostusta poliittiseen osallistumiseen (Childers ja Binder 2012). Toisaalta myös päinvastainen vaihtoehto on mahdollinen, jolloin osallistumisväsymys ja vaalien laskenut painoarvo vähentävät äänestäjien vaaliosallistumista (Freitag ja Stadelmann-Steffen 2010, 472). Kuten kaikkien vaihtoehtoisten osallistumismuotojen kohdalla, haasteena siis on, että kansalaisaloittet innostavat erityisesti niitä, joiden osallistumistaipumus on jo lähtökohtaisesti korkeampaa. Tällöin kuilu paljon ja vähän osallistuvien kansalaisten välillä voi syventyä entisestään.

Laura Nurminen toi esiin, että oikeusministeriön kansalaisaloite.fi-sivustolla kerätyn kyselyn mukaan kansalaisaloitteita ovat allekirjoittaneet ja hyödyntäneet ainakin jossakin määrin sellaiset henkilöt, jotka eivät ole aiemmin esimerkiksi äänestäneet tai kokeneet edustuksellista poliittista järjestelmää muutenkaan itselleen sopivaksi vaikuttamiskanavaksi. Toisaalta allekirjoittaneilla oli korkea luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen.

Kansalaisaloitekäytännön arvioinnista

Kaksi vuotta on kovin lyhyt aika arvioida suomalaisen aloitejärjestelmän toimivuutta. Toistaiseksi kuusi aloitetta on toimitettu eduskunnan käsiteltäväksi, eikä niistä mikään ole vielä johtanut lakimuutokseen (prosessi on kesken joidenkin aloitteiden osalta). Aloitteet ovat kuitenkin saaneet runsaasti huomiota ja nostaneet myös proseduraalisia kysymyksiä keskusteluun, liittyen esimerkiksi hallitusohjelmien luonteeseen ja valiokuntakuulemisten avoimuuteen. Haasteista huolimatta aloitejärjestelmä on siis tuonut mukanaan myös suotuisia vaikutuksia.

Lähteet

Carman, Christopher. 2010. The process is the reality: perceptions of procedural fairness and participatory democracy. Political Studies 58:4, 731–751.

Childers, Matt ja Binder, Mike. 2012.  Engaged by the initiative? How the use of citizen initiatives increases voter turnout. Political Research Quarterly 65:1, 93–103.

Euroopan komissio. 2011. Johdatus eurooppalaiseen kansalaisaloitteeseen. Luxemburg: Euroopan unionin julkaisutoimisto.

Freitag, Markus ja Isabelle Stadelmann-Steffen. 2010. Stumbling block or stepping stone? The influence of direct democracy on individual participation in parliamentary elections. Electoral Studies 29:3, 472–483.

Hautala, Heidi. 2003. From petition to initiative. Teoksessa Bruno Kaufmann, Alain Lamassoure ja Jürgen Meyer (toim.): Transnational democracy in the making. IRI Europe handbook 2004: the new challenge of European initiative(s) & referendum(s) after the convention. Amsterdam: Initiative & Referendum Institute Europe, 65–67.

Kaufmann, Bruno, Lamassoure, Alain ja Meyer, Jürgen. toim. 2003. Transnational democracy in the making. IRI Europe handbook 2004: the new challenge of European initiative(s) & referendum(s) after the convention. Amsterdam: Initiative & Referendum Institute Europe.

Oikeusministeriö. 2011. Kansalaisaloitemenettely. Kansalaisaloitetyöryhmän mietintö. Helsinki: oikeusministeriö.

Pajala, Antti. 2011. Kansanedustajien eduskunta-aloitteet vuodesta 1945. Politiikka 53:2, 153–158.

Setälä, Maija. 2013. Kansalaisaloite Suomessa – kohti kansalaisvaikuttamisen uutta aikaa? Politiikasta.fi, https://politiikasta.fi/artikkeli/kansalaisaloite-suomessa-%E2%80%93-kohti-kansalaisvaikuttamisen-uutta-aikaa.

Setälä, Maija ja Schiller, Theo. 2012. Citizens’initiatives in Europe. Procedures and consequences of agenda-setting by citizens. Basingstoke: Palgrave MacMillan.

Thomas, Tom E. 1990. Has business ’captured’the California initiative agenda? California Management Review33:1, 131–147.

Lisää EU-tason kansalaisaloitteesta voit lukea Hanna Wassin ja Päivi Leino-Sandbergin artikkelista ”Ihana, vaikea demokratia. EU:n demokratiavaje neljä vuotta Lissabonin sopimuksen jälkeen”, Politiikka-lehden eurovaalinumerosta, joka ilmestyi huhtikuussa 2014.

Artikkelikuva: MetsikGarden / pixabay

Julkaisu Kaksi vuotta suomalaista kansalaisaloitetta: aloiteinstituution merkityksestä, mahdollisuuksista ja haasteista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten osallistumisen lisääminen on mm. OECD:n tavoitteena  ja Suomessakin siihen tähtääviä hankkeita on useita. On lähtökohtaisesti kummallista, että demokratioissa halutaan yhtäkkiä osallistaa kansalaiset, tuoda päätöksenteko lähemmäksi kansalaisia ja luoda ”uutta demokratiaa”, sillä tämän olisi luullut jo sisältyvän entiseenkin demokratiaan, jos se ymmärretään kansanvallaksi. Monien näiden hankkeiden taustalla onkin ehkä enemmän huoli demokratioiden rapautuvasta legitimiteetistä, jota halutaan parantaa tuomalla perinteisten osallistumismuotojen oheen uusia osallistumisen tapoja.

Uudet osallistumisen tavat nähdään useimmissa tapauksissa edustuksellista demokratiaa täydentävinä tai parantavina hankkeina. Erilaisten toimijoiden mukaan ottaminen päätöksentekoon ja asioiden valmisteluun nähdään siis lähes aksiomaattisesti demokratiaa lisäävänä toimenpiteenä. Taustalla on paitsi halu osallistaa kansalaisia, myös jokseenkin heppoisesti perusteltu väite siitä, että valtio ei enää pysty hoitamaan asioita ilman uusien ryhmien ottamista mukaan hallintoon (”Complex policy issues cannot be solved by government alone”). Vaikka joissakin näistä hankkeissa on myös hyviä puolia ja oletettavasti useimpien niiden tarkoituksena on aidosti parantaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia, niillä on myös synkempi puoli. Vaikka hankkeiden tarkoitus on parantaa demokratiaa, monissa tapauksissa niillä on kuitenkin päinvastainen vaikutus eli ne pikemminkin heikentävät kuin syventävät demokratiaa.

Osallistumista vai osallistamista?

Uusissa osallistumisen tavoissa on ensinnäkin se ongelma, että ne ovat pikemminkin osallistamista kuin osallistumista. Lyhyesti ilmaistuna kansalaiset osallistuvat koska hallinto haluaa heidän osallistuvan. Siten impulssi tulee ylhäältä päin ja demokraattisesta osallistumisesta muodostuukin eräänlainen hallinnon toimintalinjaus. Suomessa on mm. perustettu Oikeusministeriön yhteyteen erillinen ”Demokratiapolitiikan” yksikkö, missä katsannossa demokratiasta tulee kansalaisten omaehtoisen toiminnan sijaan epäpoliittinen hallinnon osa-alue, jolle kehitetään indikaattorit ja jota monitoroidaan ja mitataan hallinnon tarpeisiin (ks. Keränen 2008). Palonen (2012, 261) liittää tällaisen ”stakeholdereita” osallistavan puhetavan antidemokraattiseen hallintosuuntaukseen, jossa pyritään siirtämään valtaa vaaleilla valituilta parlamenteilta ja niille vastuullisilta hallituksilta erilaisille asiantuntijoiden, virkailijoiden ja etujärjestöjen verkostoille. Demokratia epäpolitisoituu ja muuttuu harmittomaksi hallinnon osaksi, vaikka demokratian pitäisi olla eräänlainen vastavoima hallinnolle (mt., 262).

Osallistumisen sijaan kysymys on siten hallinnollisesta osallistamisesta, eikä aidosta demokraattisesta poliittisen järjestelmän syötteestä (input). Kyynikko voisi myös väittää, että näiden hankkeiden taustalla ei ole niinkään aito huoli kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisesta vaan pikemminkin kyse on legitimiteetin tuottamisesta hallinnolle. Alati alenevat äänestysprosentit laskevat hallinnon legitimiteettiä, joten hallinto kehittelee uusia tapoja osallistaa ihmisiä nostaakseen järjestelmän legitimiteettiä. Tässä katsannossa uusien osallistumistapojen nousun voisi liittää mm. globalisaation mukanaan tuomaan demokraattisten hallitusten lisääntyvään impotenssiin ja sen aiheuttamaan mahdolliseen legitimiteettikriisiin, jota monet tutkijat ovat povanneet (ks. esim. Strange 1996, Fukuyama 2012).

Uudet osallistumistavat, uudet uhat demokratialle

Uusien osallistumisen tapojen lähtökohta on siten jo hieman epädemokraattinen ja pikemminkin hallinnollinen kuin poliittinen, koska osallistuminen tapahtuu hallinnon toiveesta ja sen määrittelemissä asioissa. Demokraattinen tasavertaisuus kärsii, koska hallinto voi osallistaa niitä ryhmiä joita se haluaa ja olla osallistamatta toisia. Verkostomaisen hallinnan uusissa muodoissa äänensä muita paremmin saavat kuuluviin parhaiten verkostoituneet, parhaiten resursoidut tai jostakin syystä hallinnolle sopivat ryhmät toisten jäädessä taka-alalle, mikä tietysti on uhka demokraattiselle tasa-arvolle eikä millään tavalla lisää demokratiaa.

Toinen ongelma liittyy politiikkalohkoihin. Uusia osallistumisen tapoja käytetään lähinnä lähidemokratian piirissä, samalla kun yhä suurempi osa tärkeistä politiikkalohkoista (esim. talous-, puolustus- ja ulkopolitiikka) karkaa enenevässä määrin jopa kansallisten hallitusten päätäntävallasta ja on siten lähes demokraattisen kontrollin ulottumattomissa. Uudet osallistumismahdollisuudet luovat illuusion ”superdemokratiasta”, jossa edustuksellisen järjestelmän lisäksi on muitakin tapoja osallistua, vaikka tosiasiassa tuo osallistuminen on rajoittunut tiettyihin verrattain pienen mittakaavan asioihin ja mahdollisuudet siihen jakautuvat epätasa-arvoisesti. Kärjistäen, sillä että kansalaiset saavat halutessaan omaehtoisesti istuttaa radanvarteen tai ostoskeskukselle kukkia ei ole juurikaan merkitystä jos samaan aikaan talouspolitiikka karkaa kansallisen hallituksen päätäntävallasta niin, että ”kansalla” ei ole käytännössä mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tiettyihin prosesseihin ja päätöksiin.

Kansalaisjärjestöjä on otettu enenevässä määrin mukaan myös esimerkiksi diplomatian saralle ja niillä on vaikutusmahdollisuuksia jopa OECD:n kaltaisissa organisaatioissa, mutta sielläkin vaikutusmahdollisuudet ovat suuremmat joissakin politiikkalohkoissa kuin toisissa. Kun päätöksiä tehdään ja asioita valmistellaan ”yhteistyössä kansalaisjärjestöjen kanssa”, se luo illuusion demokratian lisäämisestä vaikka tosiasiassa se saattaa pikemminkin heikentää demokratiaa koska se, mitkä järjestöt pääsevät mukaan ja mitkä eivät, päätetään ylhäältä päin ja hallinto voi helposti konsultoida ainoastaan itselleen mieluisia tai muuten harmittomia tahoja.

Demokratiaa uhkaavat myös näiden osallistettavien ryhmien sisäiset tendenssit ja toimintatavat. Kun päätöksentekoprosesseihin otetaan mukaan kolmannen sektorin toimijoita, yrityksiä ja ruohonjuuritason liikkeitä, ei ole mitään keinoja taata että demokraattinen legitimiteetti, vastuullisuus ja edustuksellisuus toteutuisivat.

On ensinnäkin epäselvää, kuka nämä liikkeet on legitimoinut osallistumaan hallintoon ja edustamaan itseään. Monia näistä uusista toimijoista ei ole valittu demokraattisesti eivätkä ne siten ole vastuullisia äänestäjilleen. Toiseksi on epäselvää miten vastuullisuus päätöksistä toteutuu. Ilman vaaleja pettymystä toimintatapoihin ja johtohenkilöihin on hankala ilmaista. Verkostomaiset hallinnan tavat siis luovat demokratian harmaan alueen, jossa toimivilla ryhmillä ei ole virkavastuuta (eikä vaadittua pätevyyttä) kuten virkamiehillä mutta ei myöskään poliittista vastuuta äänestäjilleen, koska kukaan ei ole heitä valinnut. Näiden ryhmien ei ole myöskään pakko olla omassa toiminnassaan millään tavalla demokraattisia. Kolmanneksi, kyseiset ryhmät eivät edusta koko kansaa vaan aina vain osaa siitä tai jotakin erityisintressiä. Ne voivat edustaa hyvinkin kapeaa intressiä, ryhmää tai ideologiaa ja siten vertautua lähinnä puolueeseen, jonka edustajia otetaan mukaan päätöksentekoon ilman että kukaan on heitä äänestänyt.

Uusien osallistumisen tapojen yleistyessä syntyy myös eräänlaisia ”ammattiosallistujia”, jotka alkavat toimia managerimaisesti ja kaappaavat helposti järjestöt ja yhdistykset omien etujensa ajajiksi (vrt. Skocpol 2003). Organisaatioista tulee helposti itsetarkoituksellisia suhteessa ajettuihin asioihin, jonka tietysti voi sanoa pätevän myös demokraattisissa organisaatioissa, kuten jo Michels (1911) huomautti. Uusien osallistumismahdollisuuksien myötä osallistumisesta tulee ammatti ja riviosallistujat saattavat siten jäädä ammattimaisten osallistujien ”alaisiksi”. Managerialismi on yleistynyt yhdistyksissä ja kolmannen sektorin osalta muutos on ollut selkeä, kun demokraattisten periaatteiden pohjalta intressiryhminä toimineista aatteellisista yhdistyksistä on siirrytty ”uuteen kolmanteen sektoriin” jota johdetaan ammattimaisesti ja usein liiketaloudellisen kannattavuuden mittareilla (ks. Pyykkönen 2010). Osallistuminen uusissa kolmannen sektorin yhteisöissä ei tapahdu tasa-arvoisista lähtökohdista eikä sen suoranainen tai ainakaan ainoa tarkoitus ole toteuttaa demokratiaa.

Demokratiaa uhkaava ongelma tässä on tietysti myös se, että kun osa asioista otetaan eräänlaisten asiakohtaisten vaalipiirien päätettäväksi, sen seurauksena demokratiaan kuuluva yhtäläinen äänioikeus alkaa muuttua siten että joillakin on itse asiassa enemmän vaikutusmahdollisuuksia moninaisten neuvostojen, raatien ja muiden stakeholderina mukaan otettujen ryhmien jäsenyyden kautta kuin toisilla. Siten joillakin on joissakin asioissa enemmän kuin yksi ääni annettavanaan ja joillakin ei välttämättä ole ainoatakaan ääntä asiassa, johon hän haluaisi vaikuttaa. Poliittinen osallistuminen myös kasautuu, eli vanhassa järjestelmässä aktiivisemmat ovat luultavasti aktiivisempia myös uusissa osallistumismuodoissa.

Suuri yhteiskunta, pienempi demokratia

Edustuksellisen demokratian on katsottu toimivan niin, että äänestäjät valitsevat poliitikot, jotka pystyvät delegoimaan valtaansa virkamiehille. Tässä mallissa virkamiehet ovat vastuussa poliitikoille ja poliitikot äänestäjilleen. Uusissa osallistumisen tavoissa ja verkostomaisissa hallinnan malleissa nämä vastuullisuusketjut on katkaistu tai ainakin ne ovat niin pitkiä ja epäselviä, että ne eivät toimi (Bevir 2010, 96). Politiikkalinjauksia pääsevät muokkaamaan tai jopa aloittamaan tahot, joita ei sido äänestäjiin minkäänlainen vastuullisuusketju, ja toimijoiden moninaisuus tekee mahdottomaksi pitää ketään vastuussa epäonnistuneista linjauksista (mt.).

Hallinto on ehkä naiivinkin uskon vallassa, että kansalaisjärjestöjen, kolmannen sektorin toimijoiden ja muiden stakeholderien ottaminen mukaan päätöksentekoprosesseihin demokratisoisi noita prosesseja. Yllämainitut demokratian uhat huomioon ottaen kysymys on kuitenkin enemmän siitä, että päätöksenteko saadaan näyttämään demokraattisilta kun eräänlaisia focus groupeja on näennäisesti konsultoitu. Kyseisten ryhmien osallistaminen ei lisää demokratiaa vaan luo demokratiavajeen, koska niiden mukanaolo vähentää tasa-arvoisia vaikuttamisen mahdollisuuksia, edustaa vain osaa kansasta, ja luo ryhmän puolipoliitikkoja, joilla on jonkin verran valtaa mutta ei lainkaan vastuuta.

Eräs esimerkki demokratiaa parantavana markkinoidusta mutta sitä tosiasiassa potentiaalisesti heikentävästä hankkeesta on Britanniassa ideoitu ns. Big Society -hanke, jonka oppeja myös Suomessa on suositeltu pohdittavan. Ajatuksena on vallan siirtäminen alaspäin, keskushallinnolta paikallishallinnolle, kansalaisille, yhteisöille ja yrityksille. Hanke pyrkii tukemaan osallistumista ja paikallisdemokratiaa siirtämällä painopisteen julkiselta sektorilta yhteisöllisyyteen. Vaikka retoriikan tasolla kysymys on vallan antamisesta kansalaisten käsiin, käytännössä demokratia rapautuu jos ”hallinnon ja virkamiesten otetta vallasta höllennetään, odottaen että yksilöt, yhteisöt ja yritykset tarttuisivat ohjaksiin (s. 4)”. Palveluja käyttävien tahojen oletetaan siis entistä enemmän olevan myös vastuussa niiden tuottamisesta. Kansalaisten voimaannuttaminen nähdään positiivisena asiana ja sen taustalla on oletus siitä, että valtio ei pysty hoitamaan hyvinvointipalveluja ilman kansalaisten, kolmannen sektorin ja yritysten apua. Vallan delegointi tarkoittaa käytännössä laajempia mahdollisuuksia julkisten palveluiden hankintaan myös muilta kuin julkisen sektorin omilta toimijoilta ja kilpailun lisäämistä (s. 5).

Mielenkiintoista hankkeessa on, että seurauksia demokratian kannalta ei juurikaan pohdita. Todetaan vain sen lisäävän paikallisdemokratiaa. On kuitenkin hankala nähdä miksi esimerkiksi julkisen sektorin palvelujen siirtäminen vapaaehtoistahoille (s. 7) olisi demokratiaa lisäävä ottaen huomioon aiemmin esitetyt ongelmat demokratian kannalta tällaisissa verkostomaisissa hallintamalleissa. Valta siirtyy tässä katsannossa ”yhteisöille”, joille on ehdotettu liuta uusia oikeuksia. Mutta miten se lisäisi demokratiaa, ei ole ollenkaan selvää. Tässäkin hankkeessa kansalaiset osallistuisivat, koska hallinto haluaa heidän osallistuvan eli kyseessä on ylhäältä alaspäin tapahtuva osallistaminen.

Kyynikon näkökulmasta kysymys on siitä, että valtion roolia yksinkertaisesti halutaan vain pienentää ja sen valtaa vähentää. Sen siirtäminen joillekin määrittelemättömille yhteisöille ei kuitenkaan millään tavalla lisää demokratiaa, sillä se rapauttaa demokraattista tasa-arvoa ja luo harmaan alueen, jossa toimivat yhteisöt voivat edustaa ties ketä ja omaksua itselleen mandaatin ilman vaaleja tai muitakaan legitimoinnin tapoja (siis sanoa edustavansa jotakin ryhmää ilman että ryhmältä on kysytty tai se on valtuuttanut toimijan edustamaan heitä). Sanomattakin on selvää että tällaisten ”yhteisöjen” vastuullisuus tehdyistä päätöksistä on myös kyseenalainen. Yritysten mukaan ottaminen voi luoda paitsi selkeitä intressiristiriitoja, myös tehdä päätöksistä entistä enemmän läpinäkymättömiä kun yhä suurempi osa päätöksistä on potentiaalisesti liikesalaisuuksia.

Johtopäätöksiä

Mielenkiintoista on, että monien näiden hankkeiden taustalla on oletettu kriisi valtion kyvyssä hoitaa hallintoa, julkisia palveluja ja muita asioitaan. Hankkeissa se oletetaan aksioomana eikä sitä juurikaan perustella, vaikka tietysti tällaisen kriisin olemassaolon voisi hyvin perustein kiistää. Globalisaation (jota usein esitetään näiden muutosten syyksi) myötä monikaan asia ei ole oikeasti muuttunut ja valtio on päinvastaisista väitteistä huolimatta globalisaatiossakin keskeisin toimija sillä globalisaatio ei ole valtiojärjestelmän ulkopuolelta tuleva haaste valtioille vaan valtioiden itsensä haluama ja mahdollistama kehitys (ks. Holsti 2004). Ja jos jonkinlaisen kriisin valtion kyvyssä hoitaa asioitaan olettaakin, sen voi Crouchin (2009) tavoin katsoa johtuvan siitä että yritysmäisiä toimintatapoja lisäämällä valtioiden kykyä hoitaa asioita on tahallaan heikennetty kun ne on pikkuhiljaa hivuttamalla pakotettu toimimaan markkinalogiikalla. Siten valtiot tarvitsevat entistä enemmän yrityspuolen konsultointia ja yksityisen sektorin tehokkuudesta suhteessa valtioon tulee itseään toteuttava ennustus kun valtiolta viedään kyky tehdä asioita kunnolla.

Uusien osallistumistapojen nähdään myös parantavan demokratiaa ja jopa vähentävän osallistumisen eriarvoisuutta tuomalla syrjäytyneitä ryhmiä mukaan päätöksentekoon. Paradoksaalisesti nämä uudet osallistamistavat, jotka on kehitetty perinteisiä osallistumistapoja täydentämään, tuottavatkin demokraattisen vastuullisuuden tappion kun yhä enemmän hallinnolle kuuluneita tehtäviä siirretään kansalaisten omaehtoisten verkostojen tai kolmannen sektorin toimijoiden vastuulle. Kansalaisyhteiskunnan rooli on siten muuttunut kansalaisten etujen artikuloinnista niiden palvelujen tuottajaksi, joita valtio ei enää tuota. Hyvinvointivaltion palveluja siirretään yhä enemmän kolmannelle sektorille joka muuttuu poliittisesta toiminnasta palveluntarjoajaksi, samalla kun osallistumista niihin verkostoihin analysoidaan sosiaalisen pääoman kaltaisilla semi-taloustieteellisillä käsitteillä (Keränen 2008).

Uudet osallistumisen tavat eivät välttämättä lisää poliittisen järjestelmän demokraattista syötettä (input) jos osallistuminen onkin osallistamista ja tapahtuu hallinnollisena toimenpiteenä. Pelkkä demokraattinen output ei puolestaan ole riittävä tehdäkseen poliittisesta järjestelmästä demokraattista, sillä myös syötteen olisi aidosti oltava demokraattinen. Demokratian määritelmäksi ei siis riitä se, että hallinto parhaansa mukaan palvelisi kanssa ja maksimoisi sen intressejä, vaan kansalla täytyisi myös olla aito mahdollisuus kertoa, mitä asioita se haluaa. Uusissa osallistumisen tavoissa kansan rooliksi uhkaa jäädä eräänlainen konsultti, joka vastaa ennalta määritellyissä asioissa tiettyihin kysymyksiin siinä tapauksessa että jotakin satutaan kysymään.

Hieman paradoksaalista on myös, että samalla kun todetaan että vanha edustuksellinen demokratia ei ole enää riittävä ja sen rinnalle halutaan kehittää uusia osallistumistapoja, vanhaa ja riittämättömäksi todettua järjestelmää ei kuitenkaan haluta muuttaa. Jos vanha järjestelmä on huono ja epädemokraattinen, miksi se pitää säilyttää? Keane (2009) ottaa positiivisemman näkökannan nykyisiin muutoksiin ja huomauttaa, että edustuksellinen demokratia on muuttumassa valvovaksi demokratiaksi (monitoring democracy), jossa kansalla on yhä enemmän mahdollisuuksia valvoa valtaapitävien väärinkäytöksiä. Erilaiset riippumattomat tahot ja instituutiot valvovat hallitusten ja vallankäyttäjien toimia tarkemmin kuin koskaan aiemmin. Tämä ei kuitenkaan takaa poliittisen järjestelmän demokraattista syötettä ja on syytä muistaa, että myös valvontaa suorittavat tahot voivat olla hyvinkin spesifien intressien etujärjestöjä eivätkä suinkaan koko ”kansan” asialla.

Uudet osallistumistavat voivatkin hyvästä intentiostaan huolimatta viedä kehitystä kohti postdemokratiaa, jossa demokraattisen järjestelmän ulkokuori näyttää hyvälle mutta sisältö on tyhjentynyt kun poliittiselle järjestelmälle kuulunutta valtaa on delegoitu pois demokraattisesta kontrollista (ks. Crouch 2009; Korvela 2012). Päinvastaisesta intuitiivisesta tuntemuksesta huolimatta kansalaisjärjestöjen ja muiden ”yhteisöjen” suuri rooli poliittisessa järjestelmässä on pikemminkin uhka demokratialle kuin sen tae, sillä siinä mekanismissa äänekkäimpien, verkostoituneimpien ja resursoiduimpien ääni tulee muita paremmin kuulluksi ja demokraattinen tasa-arvo, vastuullisuus ja legitimiteetti kärsivät.

Lähteet

Bevir, Mark (2010) Democratic Governance. Princeton University Press, Princeton, New Jersey.

Fukuyama, Francis (2012). ”The Future of History: Can Liberal Democracy Survive the Decline of the Middle Class?”. Foreign Affairs 91 (1)

Holsti, Kalevi J. (2004): Taming the Sovereigns: Institutional Change in International Politics. Cambridge University Press, Cambridge

Keane, John (2009): The Life and Death of Democracy. Simon & Schuster, Lontoo

Keränen, Marja (2008). ”Poliittisen osallistumisen epäpolitisoituminen”, teoksessa Paul-Erik Korvela & Kia Lindroos (toim.): Avauksia poliittiseen ajatteluun. SoPhi/Minerva, Helsinki, s. 35-59

Korvela, Paul-Erik (2012): ”Postdemokratia”. Politiikka 2 / 2012.

Michels, Robert (1911/1986). Puoluelaitos nykyajan demokratiassa. WSOY, Juva

Palonen, Kari (2012): ”Demokratiapolitiikka – demokratian epäpolitisointia. Reunahuomautuksia oikeusministeriön keskusteluasiakirjaan ’Demokratiapolitiikan suuntaviivat'”, teoksessa Parlamentarismi retorisena politiikkana, Vastapaino, Tampere, s. 261-270

Pyykkönen, Miikka (2010): ”Yhteisöistä yrityksiksi? Sosiaalinen yritys ja muuttuva kolmas sektori”, teoksessa Jani Kaisto & Miikka Pyykkönen (toim.): Hallintavalta. Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä. Gaudeamus, Helsinki, s. 119-142

Skocpol, Theda (2003). Diminished Democracy: From Membership to Management in American Civic Life. University of Oklahoma Press, Norman, OK

Strange, Susan (1996). The retreat of the state. The diffusion of power in the world economy. Cambridge University Press, Cambridge

Julkaisu Uudet osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.