Kun iäkäs potilas kotiutuu sairaalasta ilman, että kukaan huolehtii kokonaisuudesta, paljastuu yksi sote-järjestelmämme kipupisteistä. Sote-uudistuksessa puhutaan sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteensovittamisesta, mutta juuri niissä tilanteissa, joissa integraatiota eniten tarvitaan, gerontologisen sosiaalityön osaamista ikääntyneiden henkilöiden hyvinvoinnin, toimintakyvyn, osallisuuden ja elämänlaadun tukemisessa ei tunnisteta eikä hyödynnetä järjestelmällisesti.

Vastikään kuulin lääkärin toteavan, ettei hän ollut 20 vuoden uransa aikana koskaan ollut kohdannut sosiaalityöntekijää potilaan kotiutustilanteessa. Kommentti on hätkähdyttävä, ja kiteyttää yhden olennaisen ongelman: asiakkaidensa tavoin myös itse gerontologisen sosiaalityön osaaminen jää sote-palveluissa usein näkymättömiin.

Monelle keskustelun esimerkki kotiutustilanteesta on tuttu: sairaalajakson jälkeen iäkäs ihminen kotiutetaan nopeasti, mutta kukaan ei välttämättä oikein tiedä, mikä tilanne kotona on. Onko jääkaapissa ruokaa viikonlopuksi? Onko asiakkaalla kotihoidon palveluita tai muuta tukea? Pärjääkö ihminen yksin?

Tutkimus on osoittanut, että läheiset paikkaavat palvelujärjestelmän aukkoja: hoitavat viikonlopun ruokaostokset ja ottavat yhteyttä hyvinvointialueen palvelu- ja asiakasohjaukseen lisäavun järjestämiseksi. Pahimmillaan kotiutumistilanteessa iäkäs jää sattumanvaraisen avuliaisuuden varaan – taksinkuljettaja miettii, miten pyörätuolissa istuvan asiakkaan saa hissittömään kerrostaloon.

Näinhän sen ei kuitenkaan pitäisi mennä yhteiskunnassa, jossa jokaisella on perustuslain turvaama oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Siirtymät paljastavat järjestelmän katveet

Ministeriöiden ja tutkimuslaitosten sekä hyvinvointialueiden strategiakuvaukset ja palvelupolkumallit näyttävät usein selkeiltä ja sujuvilta. Niissä sosiaali- ja terveyspalvelut nivoutuvat yhteen saumattomasti.

Arjessa tilanne on usein toinen. Juuri siirtymävaiheissa näkyy, ettei palvelujen integraatio toteudu käytännössä niin saumattomasti kuin strategioissa oletetaan.

Aiempi tutkimus on jo pitkään osoittanut, että iäkkäiden palvelupolut koostuvat tyypillisesti useista siirtymistä eri palvelujen välillä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastot osoittavat, että suuri osa iäkkäistä käyttää samanaikaisesti useita palveluja, ja tutkimuskirjallisuudessa palvelupolut kuvataan nimenomaan siirtymien sarjana eri hoitopaikkojen välillä.

Sopiviin palveluihin ohjautumisen lisäksi siirtymät palvelusta toiseen, esimerkiksi sairaalasta kotihoitoon, ovat erityisen kriittisiä kohtia, ja näissä kohdissa pienetkin katkokset voivat kasautua ongelmavyyhdeksi, jota on vaikea hallita.

Palvelupolun pulmat liittyvät usein kolmeen tekijään: tuen tarpeen viivästyneeseen tunnistamiseen, katkoksellisiin siirtymiin sekä puutteelliseen tiedonkulkuun. Professori Heli Valokiven ja kumppaneiden mukaan nämä tekijät vaikeuttavat palvelujen sujuvaa toteutumista.

Kyse ei ole yksittäisistä tilanteista vaan tavasta, jolla palvelujärjestelmä jakautuu eri toimijoihin ja vastuihin.

Iäkkäiden ihmisten palvelutarve tunnistetaan usein liian myöhään ja palvelun saamisen kriteerit ovat tiukkoja. Tutkija Jenna Peiposen ja muiden mukaan palveluihin päädytään usein vasta tilanteiden jo vaikeuduttua. Ikääntymisen ja hoivan tutkija Teppo Krögerin tutkimus puolestaan osoittaa, että iäkkäillä on runsaasti täyttymättömiä hoivan ja tuen tarpeita.

Lisäksi siirtymävaiheissa, esimerkiksi sairaalasta kotiin tai kotihoidosta muihin palveluihin, vastuut voivat jäädä epäselviksi. THL:n arvion mukaan jatkuvuus toteutuu usein puutteellisesti. Valokiven ja kumppaneiden tutkimus osoittaa palvelu- ja asiakasohjauksen hankauskohtia.

Lisäksi tutkija Paula Vasaran ja muiden etsivän vanhustyön tutkimuksen mukaan asiakkaat kohtasivat palveluissa usein eri ammattilaisia, mutta heidän oma osallisuutensa saattoi jäädä heikoksi, sillä iäkkäiden monimutkaiset tilanteet edellyttävät usein useiden palvelujen yhteensovittamista sirpaleisessa palvelujärjestelmässä.

Kolmanneksi tiedonkulun ongelmien on todettu vaikeuttavan kokonaisvaltaista arviointia. Peiposen ja muiden tutkimuksen mukaan tiedonkulun ongelmat vaikeuttavat kokonaisvaltaista arviointia. Asiakasta koskeva tieto ei aina siirry sujuvasti organisaatioiden välillä, mikä heikentää jatkuvuutta ja voi viivästyttää palvelujen saamista. Lisäksi tutkimus osoittaa, että kotiutusprosessit ovat monimutkaisia ja sisältävät useita toimijoita, minkä vuoksi vastuunjako ja hoidon koordinointi voivat jäädä epäselviksi ja altistaa katkoksille palvelupoluissa.

Kyse ei ole yksittäisistä tilanteista vaan tavasta, jolla palvelujärjestelmä jakautuu eri toimijoihin ja vastuihin. Juuri tällaisissa tilanteissa korostuu tarve ammatilliselle osaamiselle, jonka tehtävänä on sovittaa palveluja yhteen ja muodostaa kokonaiskuva asiakkaan tilanteesta.

Gerontologinen sosiaalityö sovittamassa palveluita yhteen

Laatusuositus ja ikäohjelma korostavat palveluohjauksen, palvelujen yhteensovittamisen ja oikea-aikaisuuden merkitystä. Laatusuosituksessa nämä näyttäytyvät palvelujen koordinointina ja vaikuttavuutena, kun taas ikäohjelmassa korostuvat palvelujärjestelmän yhdenvertaisuus ja koordinaatio. Palvelujen yhteensovittaminen, palveluohjaus ja asiakkaan tilanteen kokonaisarviointi ovat juuri niitä tehtäviä, joihin gerontologisen sosiaalityön osaaminen kohdistuu.

Gerontologinen sosiaalityö keskittyy iäkkäiden ihmisten elämäntilanteen kokonaisuuteen: arkeen, pärjäämiseen, talouteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Se on vahvasti eettistä työtä, jonka tavoitteena on vahvistaa iäkkäiden toimijuutta, osallisuutta ja oikeuksia, erityisesti silloin kun ihminen on haavoittuvassa asemassa.

Gerontologisen sosiaalityön vahvuus on kyvyssä arvioida yhtä aikaa toimintakykyä, sosiaalista verkostoa, taloudellista tilannetta, palvelujen riittävyyttä ja asiakkaan omia tavoitteita.

Juuri siksi gerontologinen sosiaalityö on erityisen tärkeää palvelujen siirtymävaiheissa. Jos integraation tarkoitus on varmistaa, että ihminen ei putoa palvelujen väliin, tarvitaan toimijaa, joka arvioi asiakkaan kokonaistilannetta yli organisaatio- ja palvelurajojen.

Gerontologisen sosiaalityön vahvuus on kyvyssä arvioida yhtä aikaa toimintakykyä, sosiaalista verkostoa, taloudellista tilannetta, palvelujen riittävyyttä ja asiakkaan omia tavoitteita. Juuri tällainen kokonaisarviointi on tarpeen tilanteissa, joissa iäkäs ihminen siirtyy palvelusta toiseen ja vastuu jakautuu useiden toimijoiden kesken.

Yhteistyö ei synny itsestään

Koulutus ohjaa sitä, miten katsomme ihmistä. Kirurgi näkee murtuneen jalan, fysioterapeutti toimintakyvyn, mutta sosiaalityöntekijä kysyy, miten ihminen pärjää kotona murtuneen jalan kanssa. Ja hyvä niin, tarvitsemme eri alojen ammattilaisia.

Sote-keskustelussa korostetaan usein siilojen purkamista, mutta se ymmärretään helposti väärin. Siilojen purkaminen ei tarkoita sitä, että jokaisesta ammattilaisesta pitäisi tulla yleisosaaja. Kyse on kyvystä nähdä yksittäinen ongelma, mutta myös sitä ympäröivä kokonaisuus.

Integraatio ei toteudu sillä, että ammattiryhmien osaamiset sulautetaan yhteen, vaan sillä, että niiden erilaiset näkökulmat saadaan toimimaan yhdessä.

Integraatio ei toteudu sillä, että ammattiryhmien osaamiset sulautetaan yhteen, vaan sillä, että niiden erilaiset näkökulmat saadaan toimimaan yhdessä. Ammatillinen yhteistyö rakentuu tilanteen kokonaisvaltaiselle arvioinnille: kukin tunnistaa oman osaamisensa rajat ja osaa kytkeä mukaan toiset asiantuntijat.

Ongelma syntyy, jos emme tunnista ja tunnusta toistemme osaamista. Murtunut jalka ei ole pelkkä lääketieteellinen kysymys, vaan siinä on myös kysymys arjesta ja siitä, saako ihminen tarvitsemansa tuen. Kun tätä ei tunnisteta, ihminen voi jäädä palveluiden väliin.

Näkymättömyys on rakenteellinen ongelma

Ammatilliset hierarkiat eivät synny tyhjästä. Ne rakentuvat sen ympärille, millaista tietoa pidetään tärkeimpänä ja kenellä on valta määritellä ongelma. Sote-palveluissa lääketieteellinen näkökulma on usein hallitseva, jolloin sosiaaliset kysymykset voivat jäädä sen varjoon.

Kyse ei välttämättä ole toisten ammattien vähättelystä, vaan siitä, että kaikkea asiantuntemusta ei tunnisteta yhtä helposti. Juuri tästä syystä gerontologisen sosiaalityön osaaminen jää toisinaan hyödyntämättä tilanteissa, joissa sitä eniten tarvittaisiin.

Osaamisen tunnistamisen lisäksi kyse on myös siitä, miten ammatillinen työ on järjestetty ja kenen osaamista pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä. Kun toisen ammattiryhmän roolia ei tunnisteta, sen edustajia on helppo pitää korvattavissa olevina.

Osaamisen tunnistamisen lisäksi kyse on myös siitä, miten ammatillinen työ on järjestetty ja kenen osaamista pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä.

Terveyssosiaalityön karsiminen on yksi esimerkki tästä. Talousongelmien kanssa painivat hyvinvointialueet ovat monin paikoin supistaneet palveluita ja yhdistäneet toimintoja, minkä vuoksi esimerkiksi terveydenhuollon sosiaalityön virkoja on lakkautettu ja siirretty osaksi yleisiä sosiaalipalveluita. Tämän on pelätty vaarantavan potilasturvallisuutta ja potilaan oikeuksien toteutumista.

On mahdollista, että sosiaalityö on ollut mukana alussa kuvaamassani konkarilääkärin tekemissä kotiutuksissa hänen huomaamattaan. Tämä ei ole ongelma sinänsä. Ongelma on se, jos sosiaalityön roolia ei tunnisteta lainkaan osana palvelupolkua. Tällöin menetetään juuri sitä osaamista, jota tarvitaan palvelujen yhteensovittamisessa, asiakkaan tilanteen kokonaisarvioinnissa ja siirtymävaiheiden turvaamisessa.

Jos haluamme toimivia palvelupolkuja, emme tarvitse vain uusia malleja ja lisää kaavioita. Tarvitsemme paremman käsityksen siitä, mitä eri ammattiryhmät tuovat yhteiseen työhön ja miten tätä työtä tulisi koordinoida. Gerontologisessa sosiaalityössä kysymys ei ole vain siitä, onko sillä paikka palvelujärjestelmässä, vaan tunnistetaanko sen paikka palvelujärjestelmässä riittävän hyvin.

YTT Paula Vasara on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Vasara työskentelee Katveet ja rajapinnat – gerontologisen sosiaalityön palvelupolut ja työnjako (Katve) -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Nani Chavez / Unsplash

Julkaisu Gerontologinen sosiaalityö on sote-integraation puuttuva lenkki ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi toukokuussa odotetun raporttinsa Kohti ikäystävällistä yhteiskuntaa. Iäkkäiden henkilöiden palvelujen uudistamistyöryhmän raportti  (STM 2020). Rapotti oli odotettu, mutta yllätyksen se aiheutti korkeintaan siinä, miten vähästä oli päästy yksimielisyyteen laajapohjaisen uudistustyöryhmän työskentelyn jälkeen.

Hoitajamitoituksesta ja palvelujen saatavuudesta on väännetty kättä pitkin vuotta eikä raportti tuo oikeastaan mitään uutta tähän keskusteluun. Ehdotukset lähinnä peilaavat julkisuudessa käytyä keskustelua ja hoivapolitiikan kolmea megatrendiä: hoivapalveluiden markkinoitumista ja yksityistämistä sekä perheen ja läheisten varaan yhä vahvemmin nojautumista.

Ehdotukset peilaavat julkisuudessa hoivapolitiikan kolmea megatrendiä: hoivapalveluiden markkinoitumista ja yksityistämistä sekä perheen ja läheisten varaan yhä vahvemmin nojautumista.

Kiinnostavinta tässä onkin niin sanottuun välimuotoiseen asumisen ratkaisuihin liittyvät politiikkaehdotukset. Hyväntahtoiselta kuulostavan teeman iäkkäiden henkilöiden asumisen monimuotoisuuden edistäminen sisään on nimittäin rakennettu sellaisia linjauksia ja mekanismeja, jotka toteutuessaan nakertavat hyvinvointivaltion käytäntöjä syvältä.

Monimuotoistumisen tarve

Sinänsä iäkkäiden asumisen monimuotoistaminen on tervetullut hanke. Yksipuolinen korostus omassa pitkäaikaisessa kodissa vanhenemisesta ja kotiin tuotavista palveluista eri toimijoiden yhteistyönä on hallinnut politiikkasuosituksia jo pari vuosikymmentä. Politiikkasuosituksen mukaisesti erityisesti laitosasumista mutta myös muita kevyemmän tuen erityisiä asumismuotoja on ajettu alas. Kokonaisuudessaan vanhuspalvelujen tilanne on alkanut näyttää varsin arveluttavalta.

Julkisesti tarjottujen vanhuspalvelujen rahoituksessa on säästetty, vaikka asiakasmäärän on todettu kasvavan ja asiakkaiden on todettu olevan entistä heikkokuntoisempia. Käytännössä julkiset palvelut on kohdennettu vain kaikkein eniten niitä tarvitseville. Iäkkäiden asumispalvelut on keskitetty tehostettuun palveluasumiseen, joka on kohdennettu niille, jotka eivät selviydy ilman ympärivuorokautista apua.

Julkisesti tarjottujen vanhuspalvelujen rahoituksessa on säästetty, vaikka asiakasmäärän on todettu kasvavan ja asiakkaiden on todettu olevan entistä heikkokuntoisempia.

Tämän lisäksi on tarjottu lähinnä kotihoitoa omaishoidon rinnalle. Tavanomainen palveluasuminen edustaa tässä yhtälössä sitä kevyemmän tuen ratkaisua, jonka asiakasmääriä on pyritty vähentämään, kun tavoittelemisen arvoiseksi on nähty tavanomaisessa kodissa vanheneminen mahdollisimman pitkään.

Tämä yksipuolinen linjaus on osoittanut kestämättömyytensä. Julkisuuteen on noussut etenkin vuoden 2019 aikana lukuisia kertomuksia ikääntyneiden kokemasta turvattomuudesta, yksinäisyydestä ja suoranaisesta hoivaköyhyydestä. Pahimmillaan tilanteet ovat johtaneet ikääntyneen ennenaikaiseen kuolemaan hoivan laiminlyönnin seurauksena.

Vahvaa huolta ikääntyvien arjesta ja tarvittavien palveluiden järjestymisestä ovat nostaneet esiin ikääntyneiden itsensä lisäksi erilaiset vanhustyön kentällä toimivat ammattilaiset, järjestösektorin toimijat sekä läheiset ja omaiset. Tätä taustaa vasten ajatus erilaisten kevyemmän tuen muotoihin panostamisesta on varsin tervetullut ja tarpeellinen.

Monimuotoistumisen taustaoletukset

Raportti kuitenkin heittää kylmää vettä tarkkaavaisen lukijan niskaan. Vaikka hyvä ja sovelias asuminen nähdään tärkeänä, tekstissä korostetaan samaan hengenvetoon iäkkään itsenäisen suoriutumisen ja vastuun merkitystä. Tämä mukailee suoraan uusliberalistista markkinaidealismia, jonka mukaisesti tietoiset ja valveutuneet kuluttajat kykenevät valitsemaan rationaalisesti itselleen parhaimmin soveltuvan palvelupaketin vapailta markkinoilta.

Lisäksi on pakko ihmetellä raportin valittua sanamuotoa ”välimuotoinen asuminen”. Sanamuoto pyrkii todennäköisesti viittaamaan asumismuotoon, joka sijoittuu tavanomaisen kodin ja tehostetun palveluasumisen välille, mutta käytännössä se viittaa ikävällä tavalla väliaikaisuuteen ja välissä olemiseen.

Vaikka hyvä ja sovelias asuminen nähdään tärkeänä, tekstissä korostetaan samaan hengenvetoon iäkkään itsenäisen suoriutumisen ja vastuun merkitystä.

Kun pitkäaikaisuus ja omistusasuminen ovat suomalaiselle asumiselle tyypillisiä piirteitä, tämänkaltainen välinäytös ei näyttäydy tervetulleena elämänvaiheena. Siihen ei myöskään lataudu niitä kotona asumisen jatkumiseen liitettyjä myönteisiä merkityksiä, joita esimerkiksi uudehko senioritalon käsite parhaimmillaan tavoittaa. Tätä erilaisia hyvinvointipalveluita sisältävää asumisen muotoa markkinoidaan lähinnä aktiivisille yli 55-vuotiaille – hoiva- ja terveyspalveluita keskeisemmin korostetaan elämisen laatua, kuntosaleja, harrastusmahdollisuuksia ja muita hyvinvointipalveluita.

Tämänkaltainen ”välimuotoiseen asumiseen” liittyvä ajatuskulku lainaa sisältönsä raihnaistumisen mallitarinasta, missä ikävuosien lisääntyminen nähdään sisällöltään ja ajoitukseltaan ennakoimattomina mutta väistämättöminä muutoksina ja menetyksinä. Tällöin biologisen vanhenemisen katsotaan johtavan tilanteeseen, jossa tavanomaisesta asumisesta siirrytään jonkinlaiseen tilapäiseen väliaika-asumiseen ennen lopullista toimintakyvyn romahtamista ja päätymistä aktiivisesta toimijasta ympärivuorokautisen hoidon kohteeksi.

Monimuotoisuuden seurauksia

Jos tämä vielä ei riitä horjuttamaan uskoa raportin hyväntahtoisuuteen, niin kirjoittajat lisäävät kierroksia esittämällä ajatuksen siitä, että tulevaisuudessa kaikkea tätä niin kutsuttua välimuotoista asumista voitaisiin nimittää tavanomaiseksi palveluasumiseksi. Epäselväksi jää, mikä tämän varsinaisesti erottaisi perinteisestä tavanomaisesta asumisesta ja kotiin tuotavista palveluista. Pitäisikö kyseessä olla esimerkiksi ikärajaan perustuva senioritalo, kelpaisiko yksityisiltä markkinoilta hankittu esteetön asunto vai miten eronteko käytännössä tehtäisiin?

Nimitys voi tuntua yhdentekevältä, mutta sen alla muhii periaatteellinen kysymys. Jos sosiaalihuollon palvelupaketti koostuisi raportin ehdotuksen mukaisesti enää kiireellisestä, tuetusta ja tehostetusta palveluasumisesta, tavanomainen palveluasuminen voitaisiin erottaa sosiaalipalvelujen lakipaketista. Tämä poistaisi kunnan velvoitteen järjestää tarvittaessa asiakkaalle hänen tarvitsemansa tavanomaisen palveluasunnon ja vastuuttaisi asiakkaan huolehtimaan itse soveliaan asunnon ja riittävien palvelujen hankinnasta.

Jo nykyisellään asumisen ja hoivan erottamisella toisistaan on saatu aikaan se, että käytännössä tarvittavat asumisen ja hoivan järjestelyt voivat ylittää asiakkaan maksukyvyn.

Tämä järjestely lisäisi toki valinnanvapautta, mutta samalla kunnan järjestämisvelvoitteen poistaminen siirtäisi jälleen enemmän vastuuta iäkkäälle itselle sopivista asumisen ja palvelujen järjestelyistä, vieläpä ilman maksukattoa.

Jo nykyisellään palveluasumisen käsitteeseen siirtymisellä – eli käytännössä asumisen ja hoivan erottamisella toisistaan – on saatu aikaan se, että käytännössä tarvittavat asumisen ja hoivan järjestelyt voivat ylittää asiakkaan maksukyvyn. Kun kustannuksia on kohdennettu vielä uudella tapaa niin, että tulosidonnaisesti veloitetusta kotihoidosta on erotettu omaksi kokonaisuudekseen niin sanotut kiinteähintaiset tukipalvelut, esimerkiksi ateria-, kylvetys- ja kuljetuspalvelut, ikääntynyt saattaa löytää itsensä taloudellisesti kestämättömästä tilanteesta.

Tulevaisuuden mahdollisuudet

Raportti myös korostaa sitä, että ikääntyneeseen väestöön kuuluvien ihmisten tulee ennakoida tulevia asumistarpeitaan ja varautua tarvittaviin muutoksiin hyvissä ajoin. Vaikka jätettäisiin huomiotta se, että tämäkin lause nojaa ajatukseen ikääntymisestä väistämättömänä raihnastumisena, käytännössä tilanne on mahdoton: miten yksilö voisi varautua mahdollisiin tuleviin ajoitukseltaan ja sisällöltään epävarmoihin toimintakyvyn muutoksiin?

Lisäksi on syytä huomioida se, että vaikka tässä luotettaisiin yksilöön rationaalisena ja ennakoivana kuluttajana, markkinat eivät kykene vastaamaan tähän tarpeeseen. Käytännössä suomalainen asuntokanta on vanhaa eikä tarjolla ole mitään erityistä varantoa ikäystävällisiä tai edes esteettömiä asuntoja.

Kunnan tehtävänä ei enää olekaan miettiä ikääntyneiden palveluita kokonaisuus huomioiden, vaan viranomaisten rooli jää viimesijaisen auttajan rooliin niissä tilanteissa, kun iäkäs ei omillaan selviydy.

Toinen avoin kysymys liittyy kustannuksiin: alueelliset erot asumisvarallisuudessa ovat suuria eikä ikääntyneellä välttämättä ole riittäviä taloudellisia tai tiedollisia resursseja hankkia uutta ”välimuotoisen asumisen” kriteerejä täyttävää asuntoa. Lisäksi nykyisin yleistyneet miniasunnot asettavat omanlaisensa haasteet ikäasumiselle.

Kunnan tehtävänä ei enää olekaan miettiä ikääntyneiden palveluita kokonaisuus huomioiden, vaan viranomaisten rooli jää viimesijaisen auttajan rooliin niissä tilanteissa, kun iäkäs ei omillaan selviydy. Kauniista korulauseista huolimatta on vaikea nähdä, että työryhmän raportin ehdotus tehtävänannon mukaisesti edistäisi iäkkäiden henkilöiden laadukkaiden, yhdenvertaisten ja kustannustehokkaiden palvelujen turvaamista sekä asiakas- ja potilasturvallisuuden varmistamista.

Paula Vasara, YTT, työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä.

Julkaisu Ikäasumisen uudet tuulet vai keisarin uudet vaatteet? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.