Yle julkaisi vuoden 2021 lopulla kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarjan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa keskitytään erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Tekijöidensä mukaan Kylmän sodan Suomi on “tarina, joka kannattaa kertoa”.

Tällainen tarina on vakuuttava vain, jos sen pyrkimykset ja rajallisuus tuodaan esiin. Samalla moniäänisen kontekstin esittämiseen on suhtauduttava vakavasti. Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Kylmän sodan Suomi on herättänyt runsaasti keskustelua ja saanut kiitosta muun muassa Helsingin Sanomissa. Kriittisiä arvioita on toistaiseksi esitetty lähinnä kolumneissa, mielipidekirjoituksissa  ja sosiaalisessa mediassa. Haluamme aihepiiriin perehtyneinä historiantutkijoina esittää muutamia huomioita sarjan narratiiviin ja esitystapaan liittyvistä ongelmista. Toivomme niiden edistävän laajempaa ymmärrystä siitä, kuinka kylmän sodan historiakuvaa rakennetaan ja miten sarja osallistuu tähän prosessiin.

Mustavalkoisen suomettumiskertomuksen ongelmat

Nimestään huolimatta Kylmän sodan Suomi käsittelee lähinnä suomettumisen historiaa. Johtoajatus ei ole ongelma, mutta valittu nimi viittaa suomettumista moninkertaisesti laajempaan kokonaisuuteen. Ongelmallista on, että yksiulotteisesta suomettumisen käsitteestä ja erityisesti 1970-luvun poliittisesta kehityksestä on tullut suomalaisessa historiakuvassa tiivistys koko kylmän sodan ajan kotimaisesta historiasta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Narratiivin mustavalkoisuus näkyy esimerkiksi siinä, että tarinassa korostuvat kaksijakoiset valinnat lännen ja idän, totuuden ja nöyristelyn sekä viime kädessä oikean ja väärän välillä.

Vaikka lukuisat haastatellut tutkijat ja aikalaiset esittävät monisyisiä arvioita, sarjan käsikirjoitus ja Jari Tervon osuudet kontekstualisoivat ne lähinnä arvopohjaisesti. Tämä ilmaistaan jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, jossa kertojaääni väittää Suomen valinneen sopeutumisen ja luopuneen totuudesta. Tästä lähtökohdasta kaikki geopoliittiseen sopeutumiseen tähtäävä toiminta kehystetään totuuden vastakohdan, siis valheen, kautta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Sarjan esittämä kansainvälinen konteksti on puutteellinen siksi, että Suomen nopea kehitys pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi sivuutetaan. Neuvostoliiton vastakohdaksi esitetään ”länsi”, joka edustaa yleistä hyvää. Nykyhetkestä hahmotettu “länsi” on käsitteenä epämääräinen ja ylipäätään mielekäs vain karkeana itäblokin vastinparina. ”Länteen” kuului vuosina 1945–1991 todella erilaisia valtioita, moniarvoisista ja vahvoista kansalaisyhteiskunnista sotilasdiktatuureihin.

Sarjassa ohitetaan se, että pienet valtiot ovat jatkuvasti ulkopuolisten tahojen vaikutuksen kohteena. Kylmän sodan aikana ideologinen kamppailu tekniikan, kulttuurin, taiteen ja viihteen kautta oli globaali ja erityisen näkyvä ilmiö. Kun puhutaan Neuvostoliiton televisiopropagandasta ja muusta mielipidevaikuttamisesta, tämä tulisi ymmärtää osana kansainvälisten suhteiden historian jatkumoa ja keinovalikoimaa, joka oli myös Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käytössä.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä. Esimerkiksi kylmän sodan päätöksessä Viron neuvostotasavallan itsenäistyminen rinnastetaan Suomen “vapautumiseen” Neuvostoliitosta.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä.

Samalla toistetaan tarinaa ”puolidemokratiasta”, jossa kylmän sodan Suomen sisäpolitiikallakin olisi ollut merkitystä vain suhteessa Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkosen valtaan. Silloin kylmän sodan Suomea voidaan katsoa paikkana, jossa kaikki Maalaisliitto–Keskustapuolueen kekkoslaisista taistolaisiin keskittyivät opportunistiseen suomettamiseen ja oikeisto yritti lähinnä selviytyä.

Dokumentissa mainituilla oikeistolaisilla kansanedustajilla Georg C. Ehrnroothilla, Tuure Junnilalla ja Kullervo Rainiolla on tällaisessa tarinassa aina uudelleen käyttöä syrjittyinä sananvapauden sankareina. Laajemmassa ja tasapainoisemmassa yhteiskuntahistorian tutkimuksessa he eivät ole kiinnostavia ainoastaan suorapuheisen Neuvostoliitto-kritiikkinsä takia.

He ajoivat politiikkaa, johon kuului lukuisten kansalaisyhteiskuntaa vahvistaneiden ja pohjoismaista hyvinvointivaltiokehitystä edistäneiden muutosten vastustaminen. Tällaisia olivat esimerkiksi lapsilisät ja päivähoitolaki, kansaneläkelaki ja peruskoulu-uudistus. Samalla he loivat menestyksekkäät yhteiskunnalliset urat.

Valikoiva katse kulttuurivaikutteisiin

Sarjan tapa käsitellä kylmän sodan Suomea kulttuurin näkökulmasta on vivahteeton. YYA-Suomen ja Neuvostoliiton väliset kulttuurisuhteet nähdään pakon sanelemana teeskentelynä, vaikka kansalaisia aidosti inspiroivia ja reaalipolitiikan eri tavoin ylittäviä kulttuurivaikutteita tuli kaikilta suunnilta. ”Länsivaikutteistakin” erityisesti nuoria innostivat pasifistiset ja globaalia eriarvoisuutta kritisoivat yleisvasemmistolaiset trendit.

Myös aitoa, “rautaesiripun” ylittävää ystävyyttä syntyi muun muassa nuorisojärjestöjen kansainvälisen yhteistyön kautta. Korkeakulttuurin alalla Suomi hyötyi monin tavoin yhteyksistä sekä itään että länteen. Yhteydet Neuvostoliiton balettipiireihin olivat esimerkiksi Kansallisoopperan kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

Tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sarjan narratiivin mukaan ”kansa” luki innokkaasti Valittuja Paloja ja Aku Ankkaa ja vain laitavasemmisto oli altis neuvostopropagandalle. Vaikka televisiodokumentin tekijöiltä ei voi odottaa samanlaista lähdekritiikkiä kuin ammattitutkijoilta, asiallisten haastattelukommenttien väliin on usein sijoitettu yksipuolisesti valittuja näytteitä aikalaislähteistä kontekstia kyseenalaistamatta.

Myös tv-tuotannon kanssa rinnakkain tehdyssä Suomettumisen aika -radiosarjassa esitetään karkeasti, ettei media kertonut Neuvostoliitosta totuutta, vaikka juuri edellä toimittaja Jyrki Vesikansa ja tutkija Aleksi Mainio kertovat median kirjoittaneen Neuvostoliitosta myös faktoja. Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun. Näin tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun.

Pienen maan rajalliset toimintamahdollisuudet mainitaan useita kertoja sekä asiantuntijoiden puheenvuoroissa että kerronnallisissa osuuksissa. Eri toimijoiden motiiveja, tavoitteita tai valintoja ei kuitenkaan pohdita tavalla, joka antaisi perusteita sarjaa läpäisevälle moralistiselle otteelle tai väitteelle siitä, että suomettuminen oli viime kädessä sekä omaehtoista että tuomittavaa. Samalla kysymykseen suomettumisen häpeällisyydestä palataan yhä uudelleen.

Moniääninen historiakeskustelu ja pyrkimys ymmärtää

Mihin tahansa ilmiöön liittyvä historiakäsitys syntyy ja muokkautuu yhteiskunnassa vaikuttavien arvojen, asenteiden, muistojen ja tutkimustiedon vuorovaikutuksessa. Kylmän sodan Suomi edustaa häpeäkeskeistä näkökulmaa. Tämän narratiivin ongelmallisuutta voi havainnollistaa ottamalla vertailukohdaksi sen, millaiseksi nykyinen historiakäsitys toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta on muodostunut.

Sota-ajan Suomesta tehtyä uutta televisiosarjaa, joka vastaavalla tavalla alleviivaisi kuinka häpeällisesti puolidemokratiamme myötäili natsi-Saksan kaltaista diktatuuria, tuskin otettaisiin yhtä innokkaasti vastaan. Sota-ajan historiakuva on jo ehtinyt muodostua moniääniseksi. Selvästi yksiulotteiset tai asenteelliset kontribuutiot siihen herättäisivät laajaa kritiikkiä. Kylmän sodan historia sen sijaan on niin lähellä ja myös aikalaisten iholla, että tunne- ja arvopohjaisella keskustelulla on siinä vahvempi asema.

Televisiosarjat, journalistiset tekstit ja tutkimukset voivat ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin. Mitä vahvemmin tämä tehdään, sitä suurempi on kuitenkin tekijän vastuu. Sarjan rinnakkainen radiossa ja podcasteina julkaistu versio on tässä suhteessa erilainen ja samalla korkeatasoisempi. Jo sen nimi Suomettumisen aika kuvaa sisältöä huomattavasti paremmin.

Mitä vahvemmin televisiosarja ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin, sitä suurempi on tekijän vastuu.

Kahden tuotannon erot tiivistyvät niiden päätösjaksoihin. Nämä herättävät kysymyksen siitä, millainen strategia yhteistuotannossa on ollut.

Televisiosarjan viimeisen jakson viesti on, että suomettumisen aikaa pitää käsitellä koska ”kansan ei kannata valehdella itselleen”. Toisaalta loppuyhteenvedossa myös väitetään, että ”suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta” olisi ”tähänastisessa historiassa perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Jää epäselväksi, mitä tällä varsinaisesti tarkoitetaan.

Ääniversion puolestaan päättää yksi haastateltavista, aikalainen RKP:n poliitikko ja ministeri Pär Stenbäck. Hänen perusnäkemyksensä on, että suomettumiseksi kutsuttu politiikka johtui siitä, mitä keskeiset aikalaistoimijat pitivät tuolloin välttämättömänä toimintana Suomen aseman turvaamiseksi. Siksi valinnat olivat rajallisia ja niiden hintakin oli hänen mielestään viime kädessä hyväksyttävä.

Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Stenbäckin näkemys suomettumisesta on tietenkin vasta eräs lähtökohta tarpeelliselle ja varmasti pitkään jatkuvalle keskustelulle. Hänen puheenvuoronsa on kuitenkin muistutus siitä, ettei menneen ajan ilmiöiden arvioiminen ole yksinkertaista. Nykyaika ja mennyt aika ovat paitsi keskenään erilaisia myös sisäisesti moniarvoisia ja muutenkin kaikin tavoin monisyisiä kollektiivisia kokonaisuuksia. Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Kylmän sodan Suomi -sarjan synnyttämä historiapoliittinen keskustelu on erittäin tervetullutta. Aiheen käsittelyyn tarvitaan kuitenkin lisää näkökulmia ja kriittistä, ymmärrykseen pyrkivää otetta. Tähän tarvitaan jatkossakin tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä.

FT Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena

FM Liisa Lalu on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaa nuortaistolaisesta liikkeestä naisten kokemana ja muistamana sekä työskentelee Suomen Teiniliiton historiaa tutkivassa hankkeessa. Lalu on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

TkT Saara Matala työskentelee tekniikan historian post doc -tutkijana Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kauppaa ja tekniikan siirtoa kylmässä sodassa. Matala on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

Dosentti Ville Soimetsä työskentelee poliittisen historian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Suomen Teiniliiton historiasta.

Koivunen, Pia; Lalu, Liisa; Matala, Saara ja Soimetsä, Ville. 2022. ”Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus” Politiikasta, 20.1.2022, https://politiikasta.fi/kylman-sodan-suomi-ja-historiallisen-tarinankerronnan-vaikeus

Korjattu 16.2.2022: Muutettu viittaustiedon vuosiluku vuodesta 2021 vuoteen 2022.

Julkaisu Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomettumista kuvataan usein tarpeettoman syväksi kumarrukseksi Moskovan suuntaan. Tällöin suomettunut henkilö väistämättä kääntää takapuolensa kohti toteutuneen historian voittanutta kehityslinjaa, liberaalia länsi-integraatiota.

Metafora on visuaalisesti lapsellisen kiehtova ja kuvaa sinänsä kylmän sodan kaksijakoista maailmankuvaa. Valtioilla on kuitenkin enemmän kuin etu- ja takapuoli. Pienikin valtio voi kumartaa yhtäälle samalla kuin puristaa käsiä toisaalla ja polkee maahan kolmatta tahoa.

Teollisuutta ja kauppaa tarkasteleva historiantutkimus antaa uusia välineitä keskusteluun pienen maan monipuolisesta toimijuudesta kansainvälisessä ympäristössä. Akateeminen historiantutkimus myös tukee mielekästä keskustelukulttuuria luomalla käsitteellistä selkeyttä ja tuomalla keskusteluun uusia, tutkimustietoon perustuvia näkökulmia. Tarkastelen ensin suomettumista käsitteenä. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään suomettumisen ilmiötä oman alani, teollisuus- ja teknologiahistorian, näkökulmasta.

Suomettumisen kolme tasoa

Määritelmällisesti ”suomettuminen” tarkoittaa Suomen kaltaiseksi tulemista. Etymologisesti käsite viittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteeseen kylmän sodan aikana, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan poliittista prosessia, jossa voimakas ulkoinen valta puuttuu pienen, itsenäisen naapurinsa sisäisiin asioihin.

Keskustelu suomettumisesta on vaikeaa, sillä käsite sisältää kipeästi kansalliseen itseymmärrykseen kietoutuneen väitteen pienen valtion suvereenisuuden rajoista. Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi ja tulokset jäävät laimeiksi.

Tilannetta mutkistaa vielä englannin- ja saksankielisten termien finlandisation ja finlandizierung kaksi mahdollista käännöstä, suomettuminen ja suomettaminen. Ero verbin transitiivi- ja intransitiivimuotojen välillä ei ole vähemmästä kuin itsenäisen valtion toimijuudesta kylmän sodan kansainvälisellä näyttämöllä. Kuten olen aikaisemmassa tutkimuksessani huomauttanut, väittelyä käsitteen merkityksestä käydään kolmella eri tasolla: teoreettisella, diplomaattisella ja henkilökohtaisella.

Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi.

Kansainvälisen politiikan teoriassa suomettuminen viittaa epäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä. Erityisesti kyse on pienemmän valtion sopeutumisesta vahvemman vaikutusvallan alaisuudessa.

Tässä mielessä ”suomettumiseen” on viitattu esimerkkinä keskusteltaessa milloin Ukrainan milloin Taiwanin tilanteesta. Näkökulmasta riippuen suomettumisen konflikteja välttävä malli tulisi joko esimerkillisenä omaksua tai sitä tulisi kaikin keinoin välttää.

Suomen sisäisen keskustelun kannalta käsite, joka kantaa maan nimeä, ei voi koskaan olla pelkkä abstraktio. Suomessa suomettuminen viittaa konkreettisesti oman maan suhteeseen Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana ja tämän suhteen moraaliseen arviointiin.

Erityisesti kyse oli siitä, missä määrin Suomi oli valmis luovuttamaan osan suvereenisuudestaan ulkovaltiolle suojellakseen itsenäisyyden kovaa ydintä ja alueellista loukkaamattomuutta.   Kykenemättä poistamaan käsitettä kansainvälisen diplomatian sanastosta, Suomi pyrki aktiivisesti kääntämään termin sisällön halventavasta rakentavaksi korostamalla rauhanomaisen rinnakkainelon positiivisia puolia esimerkiksi taloudellisen yhteistyön alalla.

Kyse ei ole määritelmällisestä pilkun viilauksesta vaan Suomen sodanjälkeisen kehityksen suurista linjoista: oliko suhde Neuvostoliittoon menestystarina, torjuntavoitto vai häpeällinen antautuminen? Siksi väittely suomettumisen diplomatiasta nousee vielä nykyisinkin aika ajoin pinnalle mitä moninaisimmissa yhteyksissä.

Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen.

Kylmän sodan loppumisen jälkeen keskustelua suomettumisen kulttuurista on käyty kiivaimmillaan henkilökohtaisella tasolla. Kansallisen menneisyyden kannalta kyse on sen arvioinnista, missä määrin yksilöt menivät Neuvostoliittoa vastaan pidemmälle kuin oli välttämätöntä. Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen, kuka kaunisteli totuutta ja kuka esti kriittisten mielipiteiden leviämisen.

Vaikutusvallan monet muodot

Miten teollisuus- ja teknologianhistorian empiirinen tutkimus voisi auttaa käymään hedelmällisempää keskustelua suomettumisesta, eli tiivistetysti ulkovallan vaikutuksesta suvereenin valtion sisäisiin asioihin? Tutkimuksessani olen käsitellyt käsittelyt Neuvostoliiton kaupan vaikutusta Suomen teollisuuden kehitykseen kylmän sodan aikana.

Tästä näkökulmasta Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomessa ei ole alun perinkään sellainen yksiselitteinen asia, joka historiantutkimuksen keinoin voitaisiin osoittaa tapahtuneeksi tai taruksi. Vaikutusvalta on moniulotteinen spektri, joka alkaa yhteneväisten intressien sovittelusta ja kompromisseista ja päättyy sotilaalliseen uhkaan ja väkivaltaiseen pakottamiseen.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Kun suomettumisella tarkoitetaan suurvallan vaikutusvaltaa pienen maan sisäisiin asioihin, on puhuttava vallan eri muodoista ja niiden pitkäaikaisista vaikutuksista.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta tarkasteltaessa poliittisen historian perinteiset kiinnostuksen kohteet — sotilaallis-strategiset ja diplomaatiset tekijät — ovat tietenkin päällimmäisinä. Se ei kuitenkaan tee kauppa- ja teollisuuspoliittisista kysymyksistä vähemmän tärkeitä, vaan päinvastoin.

YYA-sopimusta ei enää ole, mutta Neuvostoliiton historiallinen vaikutus Suomessa on mitä konkreettisimmin valettu Loviisan ydinvoimalan perustuksiin, hitsattu Wärtsilän polaarijäänmurtajien teräskylkiin tai luettavissa vaikkapa ulkomaankauppatilastoista.

Suomen nykyisen teollisuuden rautainen perusta on perintöä kylmän sodan poliittisista ja taloudellisista päätöksistä. Kysymys siitä, suomettuiko Suomen teollisuus, ei voi olla tutkimustulos vaan ainoastaan sen lähtökohta. Tutkimalla menneisyyden päätöksiä ja kehityskulkuja, ymmärrämme tulevaisuuden lähtökohdat: teollisuusrakenteen poliittiset reunaehdot, teknologiset polkuriippuvuudet ja taloudelliset edellytykset tulevat näkyviksi.

Diplomatian tasapainoillessa Neuvostoliiton kyljessä kapealla neutraalisuuden kaistaleella kauppa- ja teknologiapolitiikka tarjosi enemmän liikkumavaraa ylläpitää elintärkeitä yhteyksiä länteen. Välittäjäasema idän ja lännen välillä hyödytti myös Suomen vientiteollisuuden kasvua ja tuki sitä kautta vakaan yhteiskunnan kehitystä.

Suomi oppi pragmaaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi.

Tällä alueella Suomi oppi pragmaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi. Suomi ei ollut passiivinen sopeutuja, vaan hyödynsi monipuolisesti kaupallisia, kulttuurillisia ja tieteellis-teknillisiä keinoja asemansa vahvistamiseen.

Toisaalta Neuvostoliiton vaikutusta Suomen taloudelliseen ja teolliseen kehitykseen ei pidä myöskään yliarvioida. Tarkastelemalla kriittisesti eri teollisuuden alojen kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä, voidaan myös osoittaa Neuvostoliiton vaikutusvallan rajat.

Teollisuushistoriassa, kuten historiassa yleensäkään, mitään ei tapahdu vain yhdestä syystä. Yhtä lailla Suomen nykyisen teollisuuden kehittymiseen vaikuttivat Euroopan integraatio, digitaalinen vallankumous ja globalisaatio.

Kohti tulevaisuutta

On syytä muistaa, että historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle. Pienenkin maan on arvioitava toimintaansa kriittisesti ja tarvittaessa otettava opikseen.

Historia tarjoaa mahdollisuuden ottaa askel taaksepäin ja tarkastella monimutkaisia tapahtumia välimatkan päästä, jolloin yksityiskohdat sumenevat ja suuret linjat selkenevät.

On selvää, etten tarkastele suomettumisen historiaa kokemusasiantuntijana. Tunnen 1970-luvun tupakansavuiset ja vodkanhuuruiset idänkauppaneuvottelujen kabinetit vain arkistolähteiden kautta. Ne sijaitsevat ajassa, joka ei ole minun.

Historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle.

Tämä on luonnollista historiantutkimuksessa, joka syntyy aina nykyhetkessä. Jokainen tutkijasukupolvi tarkastelee menneisyyttä ja siitä käytäviä keskusteluja omista lähtökohdistaan.

Talous- ja teollisuushistorian tutkijana en ole kiinnostunut ylläpitämään tuomioistuimia. Olen kiinnostunut yksilöistä, yrityksistä ja yhteiskunnista, jotka toimivat omista lähtökohdistaan monimutkaisessa ympäristössä usein vajavaisen tiedon varassa.

Historiassakin kehityksen suunta on aina eteenpäin, ei taaksepäin. Matkalla kohti tulevaisuutta itsekriittinen ymmärrys ja empatia auttavat paremmin kuin tuomiot.

Saara Matala on tutkijatohtori Norjan Teknillis-luonnontieteellisessä yliopistossa NTNU:ssa, Trondheimissa. Hän on perehtynyt Suomen teknologian ja teollisuuden historiaan kylmän sodan aikana ja erityisesti Neuvostoliiton vaikutukseen Suomen laivanrakennusteollisuuden kehitykseen. 

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet –seminaarissa torstaina 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa ”Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa.

Julkaisu Suomettumisen teollisuushistoriaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on arktisena maana ja arktisena teknologiaosaajana luontainen toimija, todetaan Suomen arktisissa strategioissa. Kun asian väitetään olevan ”luontaista”, tutkija valpastuu tarkastelemaan kriittisesti sekä sanan esittäjää että sitä, mitä yritetään esittää ”luonnollisena” tai vääjäämättömänä. Historiantutkimuksen tehtävä on tarkastella luonnolliselta vaikuttavia kehityskulkuja kriittisesti myös silloin, kun puhutaan tulevaisuudesta.

Miten arktisuus on toimijuutta ja teknologia poliittista? Kuinka katse menneisyyteen auttaa arvioimaan tulevaisuuden päätöksiä?

Arktinen teknologia muuttaa maantiedettä

Polaarialueet ovat viimeisen vuosisadan aikana muuttuneet syrjäisestä periferiasta maailmanpolitiikan areenoiksi. Pohjoinen Jäämeri on lupaus hyödyntämättömistä luonnonvaroista ja maantieteellisesti lyhyistä yhteyksistä. Samalla se sisältää uhkauksen ilmastonmuutoksen katastrofaalisista vaikutuksista.

Arktinen toimijuus – läsnäolo, suojelu, hyödyntäminen, liikennöinti, tutkimus –­ vaatii erikoistunutta teknologiaa. Jäätämurtavat alukset, tutkimussatelliitit, kaikuluotaukset ja tietoliikennekaapelit tekevät uusia alueita saavutettaviksi. Ne muuttavat alueen maantiedettä, ominaisuuksia ja geopoliittisia asetelmia.

Turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta arktiset teknologiat voivat olla hyviä tai pahoja, mutta ne eivät ole, kuten Melvin Kranzberg on kuuluisasti todennut, koskaan neutraaleja.

Suomi insinöörinä arktisessa valtapelissä

Suurvaltojen pehmeän tai terävän vallankäytön muodot arktisilla alueilla on hyvin tunnistettu. Esimerkiksi Kiinan arktiset risteilijät tai tieteelliset yhteistyöprojektit eivät toteudu vain turismin ja tutkimuksen edistämiseksi.

Arktinen maa määritellään maantieteellisesti. On selvää, että Kiina, joka ei ole arktinen maa, vahvistaa teknologiaprojektien avulla arktista vaikutusvaltaansa.

Suurvaltojen nykyisten valtapyrkimysten itsestään selvään poliittisuuteen verrattuna pienen arktisen sisämaavaltion, kuten vaikkapa Suomen, toiminta arktisilla alueilla näyttäytyy luonnollisena, taloudellis-rationaalisena alueellisena vaikuttamisena.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Arktisuus ja arktinen osaaminen kietoutuvat julkisessa keskustelussa Suomen arktiset strategiat mukaan lukien maantieteelliseksi determinismiksi. Viimeksi helmikuussa Esko Aho ja Paavo Lipponen vetosivat entisten pääministereiden arvovallalla Suomen maantieteellisestä sijainnista johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi. He viittasivat muun muassa Suomen muistuttavan maantieteellisesti syrjäistä saarta, jonka hyvinvointi on riippuvaista osallistumisesta arktisen yhteistyön tarjoamiin liikennehankkeisiin.

Teknopolitiikka (technopolitics) viittaa teknologioiden ja politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen, joka muokkaa sekä yhteiskunnan poliittisia keinoja ja tavoitteita että teknologian materiaalisia ominaisuuksia. Tekniikan historioitsija Gabrielle Hecht määritteli käsitteen osana analyysiaan Ranskan ydinenergiaohjelman ja poliittisen kulttuurin suhteesta. Näennäisesti taloudelliset ja tekniset ratkaisut olennaisesti vaikuttivat poliittisen päätöksentekijöiden mahdollisuuksiin.

Arktisen politiikan kontekstissa teknopolitiikan käsite auttaa analysoimaan arktisuuden, arktisen toimijuuden ja arktisen osaamisen suhdetta Suomen historiassa.

Arktiseksi osaajaksi

Talvisin jäätyvästä Suomenlahdesta ei automaattisesti syntynyt talvimerenkulkua. Suomen talvimerenkulun järjestelmän kehittämiseksi 1880-luvulta alkaen tehdyt julkiset investoinnit eivät olleet luonnonmaantieteestä seuraavia vaihtoehdottomia välttämättömyyksiä.

Sen sijaan merenkulun talviseisokin murtaminen tunnistettiin Suomen vientisuuntautuneen teollisuuden ja nuorten fennomaanien piirissä teknopoliittiseksi välineeksi lisätä taloudellisia yhteyksiä länteen ja vähentää poliittista riippuvuutta idästä.

Nykypäivän Suomessa, jossa valtion jäänmurtajat ovat käytännössä eliminoineet merenkulun kausivaihtelun ja raiteita pitkin pääsee Kiinaan, eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Nykypäivän Suomessa eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Tänä päivänä Suomi ei ole arktinen osaaja siksi, että se sijaitsee pohjoisessa. Arktisen meritekniikan kehitys maassa, jolla II maailmansodan jälkeen ei ollut ylivuotista merijäätä edes polaarialueiden murtajien testaamiseen, perustui kotimaisten tarpeiden sijaan Neuvostoliiton arktisten alueiden kysyntään.

Suomen ja Neuvostoliiton taloudellis-tieteelliseen yhteistyö kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää teknopoliittiseksi osaksi maiden välisiä suhteita. Vähitellen pääasiallisesti yksityisten yritysten kehittämästä arktisesta osaamisesta tuli kansakunnan ominaisuus, jota valtion päämiehet mielellään markkinoivat ulkomailla. Se oli teknopoliittinen väline, jolla oli helppo vahvistaa Suomen imagoa maailmalla modernina teollisuusmaana.

Jää ei ole suomalaisille vieras elementti, mutta kilpailukykyisen meritekniikan kehittyminen vaati käytännön kokemuksen lisäksi tieteellistä ja teknologista tutkimusta, tiedonsiirtoa, kansainvälistä yhteistyötä ja kokeilua. Suomi on arktinen osaaja, koska se sijaitsi idän ja lännen välissä ja koska sen julkiset ja yksityiset toimijat ovat onnistuneesti panostaneet talvimerenkulun infrastruktuuriin, tutkimukseen, markkinointiin ja tuotekehitykseen viimeisen 140 vuoden aikana.

Viimeistään 1992 julkaistusta Suomen polaarialueiden ohjelmasta lähtien kaikki jäihin liittyvä tutkimus ja teknologia on pääsääntöisesti käsitetty arktiseksi, vaikka se liittyisikin polaarialueiden jääolosuhteista merkittävästi poikkeavaan Itämereen. ”Arktisuudesta” oli tullut perifeerisyyden sijaan merkki kilpailukyvystä.

Suomalaisen teollisuuden arktinen osaaminen ei ole myötäsyntyinen, vain maantieteellisestä sijainnista johtuva kyvykkyys. Se on kehitettävissä, myös muille kuin arktisille maille.

Arktiseksi maaksi

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta. Napapiiri, joka halkoo Suomen aluetta, ei ole kasvillisuuden tai elinkeinotoiminnan näkökulmasta arktisen raja. Se merkitsee rajaa, jonka pohjoispuolella aurinko ei aina nouse horisontin ylle. Arktisen alueen arktisuus on enemmän sosiaalisesti rakennettu kuin luonnonmaantieteellinen ominaisuus.

Kylmän sodan lopulla Suomella oli strategisia ja taloudellisia intressejä pohjoisilla lähialueilla, mutta ei pääsyä neuvottelupöytiin, joissa arktisuus määriteltiin rantaviivan perusteella. Arkistodokumenttien perusteella keskeinen syy Suomelle kutsua koolle Rovaniemen arktinen ympäristönsuojelukokous 1990-luvun taitteessa ei ollut huoli jääkarhuista vaan siitä, että polaarialueen sisämaavaltiot olivat jäämässä yhteistyön ulkopuolelle.

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta.

Rovaniemen prosessista alkoi kehitys, joka johti Arktisen neuvoston perustamiseen. Arktisen neuvoston jäsenenä koko maa, ei vain alueet Rovaniemestä pohjoiseen, on julistettu arktiseksi.

Arktisuudesta oli tullut Suomelle strateginen etu ja kutsukortti kansainväliseen yhteistyöhön, jossa eturivin paikat on jaettu maantieteellisesti, ei kansantulon tai väkiluvun perusteella.

Menneisyys ja tulevaisuus

Suomen arktista toimintaa perustellaan toistuvasti sillä, että Suomi on arktinen maa ja arktinen osaaja. Kansa, valtio ja yksityinen teollisuus menevät helposti sekaisin. Kenen ehdoilla politiikkaa silloin tehdään, on aiheellinen kysymys.

Historiantutkimuksen näkökulma auttaa hahmottamaan arktisen politiikan nykyisiä haasteita ainakin kahdella tavalla. Ensiksi se osoittaa, kuinka arktisuuden merkitys on muuttunut maantieteestä kansalliseksi kilpailutekijäksi ja miten se valmistaa meitä tulevaisuuteen, jossa arktinen toimijuus ei välttämättä ole sidottu maantieteeseen.

Menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Toiseksi menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Teknologia ja kansainvälinen yhteistyö on ollut Suomelle keino päästä osalliseksi arktisen taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia ja vaikuttaa arktisen uhkien toteutumiseen. Tässä ei ole välttämättä mitään väärää.

Teknologiset ratkaisut, kuten jäämerenrata tai Koillisväylän liikenneyhteydet, ja niiden hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen vaikuttavat olennaisesti siihen, millaisia uhkia tai mahdollisuuksia arktiset alueet tarjoavat. Näitä olisi syytä arvioida mahdollisimman avoimesti.

Avoimuus ja tietoon perustuva päätöksenteko vaatii juhlapuheiden ja taloudellisten selvitysten lisäksi monialaista, pitkiä muutoksia arvioivaa tutkimusta.

Kun laajavaikutteisia strategisia poliittisia linjauksia tai teknologiahankkeita perustellaan vain mielikuvilla tai välttämättömyyksillä, liikutaan heikoilla jäillä.

Saara Matala on teollistumisen historian väitöskirjatutkija Aalto-yliopistosta. Hänen tutkimuksensa käsittelee laivanrakennusteollisuutta kylmän sodan Suomessa.

Julkaisu Jäälle rakennettu: Teknopolitiikka ja Suomen arktinen toimijuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1993 vuorineuvos Tankmar Horn, suuren idänkauppiaan Wärtsilän entinen pääjohtaja, kritisoi ulkoasiaministeriön Kauppapolitiikka-julkaisussa presidentti Mauno Koiviston toimintaa Suomen idänkauppapolitiikan johdossa. ”Oli väärin purkaa oma-aloitteisesti bilateraalisuus. Se johti kauppavaihdon romahtamiseen jo ennen kaaokseen joutumista Venäjällä.”

Horn ei ollut mielipiteensä kanssa yksin. Clearing-pohjainen kauppa ja siihen liittyvät maksujärjestelyt olivat olleet erityisen edullisia etenkin Suomen raskaalle teollisuudelle ja laivanrakennukselle. Myöhemmin Suomen idänkauppapolitiikkaa on kritisoitu myös päinvastaisesta suunnasta, clearing-järjestelmän jatkamisesta liian pitkään sen jäykkyydestä ja kustannuksista huolimatta.

Suuret saappaat

Urho Kekkosen valtakaudella presidentti oli näkyvässä roolissa Suomen ja Neuvostoliiton bilateraalikaupan ruorissa. Kun Koivisto nousi presidentiksi 1980-luvun alussa, hänen tuleva roolinsa idänkaupan johdossa oli arvoitus. Horn, monien muiden suurten idänkaupasta hyötyneiden vientiyritysten johtajien tavoin, olisi toivonut näkevänsä presidenttinä idänsuhteiden jatkuvuutta edustaneen Ahti Karjalaisen.

Moni olisi toivonut näkevänsä presidenttinä idänsuhteiden jatkuvuutta edustaneen Ahti Karjalaisen.

Vaikka suomalaiset yritykset neuvottelivat ja allekirjoittivat toimitussopimuksensa itse ja kaupan kiintiöistä neuvottelivat etupäässä virkamiehet, Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa nojasi viime kädessä maiden välisiin poliittisiin suhteisiin. Tästä suhteesta vastasi edelleen presidentti.

Presidentti oli totuttu näkemään, hyvässä ja pahassa, idänkaupan ylimpänä neuvottelijana, edusmiehenä ja vetoomustuomioistuimena, joka toi matkoiltaan takataskussaan tuliaisiksi suuria ja kannattavia kauppasopimuksia.  Koivisto näytti jäävän kaupan neuvotteluissa taka-alalle. Muistelmissaan hän sivuaa idänkauppapolitiikan neuvotteluita useaan otteeseen, mutta korostaa turvallisuuspolitiikan ja Euroopan integraatiopolitiikan ensisijaisuutta.

Kaupan maksujärjestelmä tutuksi

Koiviston työura oli kulkenut Turun satamasta yliopiston kautta pankkimaailmaan. Idänkaupan järjestelmät tulivat hänelle tutuksi viimeistään Suomen Pankin pääjohtajana vuodesta 1968 alkaen.

Suomen ja Neuvostoliiton clearing-järjestelmässä valtioiden rajoja ylittäviä tavara- ja palveluvirtoja ei maksettu vaihdettavilla valuutoilla, vaan viennin ja tuonnin arvot tasapainotettiin valtiotasolla. Myyjät saivat maksunsa oman maansa keskuspankilta kotimaan valuutassa.

Clearing-pohjainen kauppa ja siihen liittyvät maksujärjestelyt olivat erityisen edullisia etenkin Suomen raskaalle teollisuudelle ja laivanrakennukselle.

Järjestelmän keskeinen etu oli, ettei siihen tarvinnut käyttää molemmissa maissa vähäisiä vaihdettavien valuuttojen reservejä. Lisäksi erityisesti Suomen pääomatuotteita ja laivoja valmistava raskas teollisuus hyötyi järjestelmään sisäänrakennetun keskusjohtoisuuden suunnitelmallisuudesta, suurista volyymeista ja tietynlaisesta varmuudesta.

Yleisessä kielenkäytössä clearing-kauppa ymmärrettiin Suomen ja Neuvostoliiton kaupan synonyymiksi tai jopa poliittisen erityissuhteen symboliksi, ei vain kaupan koordinoinnin ja maksujen siirron järjestelmäksi.

Suomen Pankki ja laivakaupan rahoitus

Clearing ei kuitenkaan näytä olleen itsestäänselvyys Suomen Pankille eikä sen pitkäaikaiselle johtajalle. Suomen Pankin keskustelutilaisuuksissa clearingin tulevaisuutta pohdittiin 1970-luvun alkuvuosina.

Suomen ja Neuvostoliiton välisestä clearing-järjestelmästä tuli kansainvälinen erikoisuus muiden länsimaiden, viimeisenä Itävallan, siirryttyä vaihdettavien valuuttojen käyttöön myös sosialististen maiden kanssa käydyssä kaupassa. Jo vuonna 1973 Koiviston muistiinpanot toteavat lakonisesti, että ”clearing menossa pois, ei voi paljon tehdä” ja ”kylmän sodan edut ovat menneet”.

Se, että suurvallan uhkaavaan kylkeen puristuneen markkinatalousmaan keskuspankissa edes laskettiin vanhanaikaisen ja jäykän maksujärjestelmän etuja, liittyi valuuttapulan lisäksi pääomatavaroiden viennin rahoitukseen. Vientiyritysten näkökulmasta clearing tarkoitti myyntiä käteisellä, minkä lisäksi laivakaupassa Neuvostoliiton maksuaikataulu oli tuntuvasti etupainotteinen.

Koiviston suhde clearingiin oli käytännönläheinen.

Rahoituskustannusten sijaan clearing-pohjainen laivakauppa tarkoitti mahdollisuutta kerryttää rahoitusvoittoja sijoittamalla etumaksuista kertyvät likvidit varat.

Koiviston suhde clearingiin oli käytännönläheinen. Niin kauan, kun kauppavaihto pysyi jokseenkin tasapainossa, siitä ei ollut syytä luopua. Koiviston näkemyksen mukaan Suomen kansantaloudella ei olisi varaa rahoittaa vastaavansuuruista vientiä luottojen avulla.

Jatkuuko clearing?

Clearing-kaupan ongelmat alkoivat kasaantua 1980-luvun puolessa välissä. Neuvostoliiton talousuudistukset alkoivat nopealla tahdilla murtaa ulkomaankaupan rakenteita, ja öljyn hinnan lasku pahensi kaupan epätasapainoa Suomen haitaksi.

Clearingin alijäämä tarkoitti, ettei Neuvostoliiton tuonti Suomeen riittänyt kattamaan sen ostoja Suomesta. Erotus jäi käytännössä tilinpitäjän, Suomen Pankin, maksettavaksi.

Tilien tasapainottamiseksi olisi tarvittu Suomen idänviennin leikkaamista. Se olisi kuitenkin ollut teollisuuden tappioiden ja lisääntyvän työttömyyden pelossa poliittisesti hankalaa.

Koivisto johti idänkauppapolitiikkaa pragmaattisesti, taustalta ja delegoiden.

Idänkaupan loppua käsittelevä kirjallisuus keskittyy usein erimielisyyksiin Suomen Pankin ja ulkoasiaministeriön välillä. Presidentin rooli idänkaupan loppuvaiheissa jää vähäiseksi. Koiviston henkilökohtaisen arkiston perusteella tämä ei kuitenkaan näytä johtuneen siitä, että presidentille idänkaupan vaikeuden ja niiden ratkaisu olisi ollut yhdentekevää.

Sen sijaan hän johti idänkauppapolitiikkaa, kuten aikaisemmat kirjoittajat tässä sarjassa ovat todenneet, pragmaattisesti, taustalta ja delegoiden.

Edeltäjänsä tavoin, joskaan ei samassa määrin, Koivisto piti idänkaupan asioita esillä korkean tason poliittisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton edustajien kanssa. Tämän lisäksi hän seurasi Neuvostoliiton perestroikan edistymistä suoraan venäläisistä lähteistä ja keskusteli vaihtoehdoista ministereiden ja korkeiden virkamiesten kanssa.

Koivisto omaksui jo kohtuullisen pian 1980-luvun puolivälissä näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliiton ulkomaankauppajärjestelmän uudistaminen ja Suomen clearing-kauppajärjestelmän jatkuminen olivat keskenään ristiriidassa Neuvostoliiton korkean tason poliittisten toimijoiden vakuutteluista huolimatta.

Koska Koiviston näkemys clearing-järjestelmään oli enemmän taloudellinen kuin ideologinen, järjestelmästä luopuminen ja Neuvostoliiton kaupan romahtaminen, puhumattakaan Neuvostoliiton hajoamisesta, eivät väistämättä kuuluneet yhteen. Kuten Koivisto totesi muistelmissaan, ”[n]äissä keskusteluissa meillä kaikilla oli tietenkin lähtökohtana, että Neuvostoliito säilyy, vaikka sen talousjärjestelmä olikin rajussa ja vaikeasti ennustettavissa olevassa muutoksessa. ”

Vaakakupissa clearingin hyödyt ja haitat

Suomen Pankki toivoi entisestä johtajastaan vipuvoimaa vaatimuksilleen siitä, että epätasapainoisen clearingin kustannukset tulisi siirtää pois keskuspankista. Koivisto olikin taipuvainen ymmärtämään Suomen Pankin ongelmia.

Toisaalta sosiaalidemokraattisen liikkeen perintönä idänkauppalinjauksia näytti muokkaavan vahvasti myös näkemys työpaikkojen, erityisesti raskaan teollisuuden työpaikkojen, merkityksestä kansakunnan hyvinvoinnille. Radikaalien leikkauksien sijaan presidentti kannatti tuonnin lisäämistä Neuvostoliitosta kaikin keinoin kaikista siihen liittyneistä vaikeuksista huolimatta.

Koivisto ei halunnut luopua clearingista.

Koivisto ei halunnut luopua clearingista. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton väliset sopimukset periaatteessa mahdollistivat maksut vapailla valuutoilla, Koivisto ei halunnut 1980-luvun puolivälissä puskea Neuvostoliittoa vapaavaluuttajärjestelmään clearingin lopettamisen pelossa.

Toisin kuin useat muut keskeiset idänkaupan toimijat, hänelle clearingin keskeiset hyödyt eivät näytä olleen niinkään jatkuvuudessa, vakaudessa tai järjestelmän merkityksessä valtioidenvälisen suhteen sinettinä, vaan osana vientirahoituksen järjestelmää.

Kun Neuvostoliiton puolella ostajat alkoivat vuonna 1988 vaatia, että Suomesta ostetut laivat olisi mahdollista rahoittaa valtion tukemilla vientiluotoilla kansainvälisen käytännön mukaisesti, Koivisto totesi clearingin etujen menneen.

Lähtölaskenta

Suomen ja Neuvostoliiton välinen clearing-järjestelmä oli maailmanlaajuinen erikoistapaus laajuudessaan ja pitkäkestoisuudessaan. 1980-luvun lopulla se muuttui VIP-kortista mustaksi pekaksi, kun Neuvostoliiton uusia vapauksia saaneet yritykset eivät enää halunneet myydä clearingin puitteissa Suomeen tavaroita, joita suomalaiset olisivat halunneet ostaa. Vähitellen epätasapainon haitat kasvoivat järjestelmästä saatavien hyötyjen yli.

Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon kuuluvien SEV-maiden päätös luopua clearing-järjestelmän käytöstä tammikuussa 1990 oli Koivistolle lopullinen merkki siitä, että Neuvostoliitto ei tulisi jatkamaan clearingia. Ei edes Suomen kanssa. Kahdenvälinen kauppa tulisi loppumaan, presidentti totesi puhelussaan pääministerille. Suomelle olisi parempi, jos siitä luovuttaisiin hallitusti.

Clearing-tilit suljettiin vuoden 1990 lopussa Neuvostoliiton aloitteesta alle kuukauden varoitusajalla.

Tätä tammikuista havaintoa seuraavaa vuotta hallitsi ristiriitainen informaatio ja kasvava epätietoisuus Neuvostoliiton tavoitteista. Clearing-tilit suljettiin vuoden 1990 lopussa Neuvostoliiton aloitteesta alle kuukauden varoitusajalla. Prosessia tuskin voi pitää erityisen hallittuna.

Clearingin jatkuvuuteen luottaneille idänkauppiaille jäi kasa toimittamattomia tavaroita, maksamattomia saatavia ja tyhjillään seisovia tuotantolaitoksia. Hampaankoloihin jäi yhtä jos toistakin. Clearingin loppulaskun selvittely jatkui seuraavalle vuosituhannelle.

Myrskyn jälkeen

Kylmän sodan loppuessa ylimpänä presidentin työlistalla olivat turvallisuuspolitiikka ja myöhemmin Euroopan integraatio. Lukuisat muistiinpanot ja kirjoitukset osoittavat hänen kuitenkin seuranneen ja ymmärtäneen clearing-järjestelmän toimintaa ja sen loppuvaiheiden ongelmakenttää.

Clearing-kaupan kaatoi lopulta Suomen presidenttiä suuremmat voimat: Neuvostoliiton talousuudistukset ja kontrollin hajoaminen, kansainvälistä kilpailukykyä korostavan talouspolitiikan voimistuminen, ja kysynnän ja tarjonnan perustavanlaatuinen epäsuhta. Se ei tapahtunut Koiviston aloitteesta, mutta ei myöskään häneltä huomaamatta.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

Saara Matala on teollistumisen historian tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulussa.

Julkaisu Mauno Koivisto – idänkaupan sivustaseuraaja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.