Vielä muutama vuosi sitten Suomessa suhtauduttiin Kiinan pyrkimyksiin laajentaa Vyö ja tie -hankkeensa (engl. Belt and Road) arktiseksi ”jääsilkkitieksi” suurella innostuksella. Toiveissa oli saada mittavia investointeja etenkin infrastruktuuri- ja tehdashankkeisiin Lapissa sekä lujittaa kahdenvälisiä ystävällisiä suhteita kulttuurisen ja poliittisen yhteistyön merkeissä.

Myös Kiinan kannalta ”puolueeton” Suomi näyttäytyi optimaalisena kumppanina maan arktiselle laajentumiselle. Valtiovierailullaan Suomessa vuonna 2017 Kiinan presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping jopa kehui Kiinan ja Suomen välistä suhdetta ”esimerkkinä rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja ystävällisestä vaihdosta kahden kooltaan, kulttuuriltaan ja kehitystasoltaan erilaisen maan välillä”.

Vierailun yhteydessä maiden väliset suhteet sinetöitiin pandoin, ja yhteisjulistuksessa sovittiin “uudenlaisen tulevaisuuteen suuntaavan yhteistyökumppanuuden perustamisesta ja edistämisestä” sekä taloudellisen ja teknisen yhteistyön lisäämisestä arktisen meriteollisuuden, geologian sekä meri- ja napa-alueiden tutkimuksen alalla. Yhteistyöhankkeita käynnistettiin myös teollisuuden, infrastruktuurin, matkailun, kulttuurin ja talviurheilun saralla.

Julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan tuolloin nostettu puheeksi näiden hankkeiden mahdollisia turvallisuusulottuvuuksia.

Venäjän hyökättyä viime vuonna Ukrainaan myös Suomessa on herätty keskustelemaan Kiina-riippuvuuksiemme kytköksistä huoltovarmuuteen ja ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Arktinen alue on keskeinen näyttämö näille turvallisuushaasteille.

Kiinan turvallisuusstrategia arktisella alueella

Tuoreessa Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisemassa Arktinen harppaus: Kiinan turvallisuusstrategia ja arktisen alueen geopolitiikka -tutkimusraportissa osoitamme, että arktinen alue on viime vuosikymmenen aikana noussut Kiinan viralliseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osana kokonaisvaltaisen kansallisen turvallisuuden ja uusien turvallisuusympäristöjen käsitteistöä.

Kiina on vuodesta 2014 alkaen rakentanut itsestään pohjoisnavalle yltävää polaarista suurvaltaa. Vuonna 2015 maa hyväksyi kansallisen turvallisuuden lain, joka esitti ensimmäistä kertaa napa-alueiden kuuluvan virallisesti Kiinan turvallisuusintressien piiriin.

Myös Kiinan vuonna 2018 julkaisema Arktinen strategia mainitsi lyhyesti ”lähellä arktista olevan valtion” alueelliset turvallisuusintressit, mutta keskittyi muutoin ensisijaisesti taloudellisiin ja ympäristöllisiin kysymyksiin. Vaikka Kiinan tavoitteet arktisen turvallisuusroolinsa suhteen ovat toistaiseksi hämärän peitossa, on selvää, että maa hyödyntää moninaista keinovalikoimaa alueellisten intressiensä edistämiseksi.

Vaikka virallisesti Kiina on vaitonainen arktisen politiikkansa turvallisuusulottuvuuksista, kiinalainen tutkijakeskustelu tarjoaa kiinnostavia näkökulmia maan turvallisuusstrategian tulevaisuuskuvien haarukointiin. Esimerkiksi Kiinan Maanpuolustuskorkeakoulun vuonna 2020 julkaiseman Strategian tiede -oppikirjan voidaan katsoa edustavan varsin hyvin Kiinan sotilasjohdossa vallitsevia näkemyksiä. Vähintäänkin se heijastelee Kiinan asevoimien virallisten, mutta salaisten ”sotilasstrategisten ohjenuorien” sisältöä.

Vaikka Kiinan tavoitteet arktisen turvallisuusroolinsa suhteen ovat toistaiseksi hämärän peitossa, on selvää, että maa hyödyntää moninaista keinovalikoimaa alueellisten intressiensä edistämiseksi.

Oppikirjan mukaan napa-alueet muodostavat Kiinan merentakaisten intressien laajentumisen pääsuunnan, mikä tuo uusia tehtäviä myös maan asevoimille. Kirja näkee Jäämeren alueen tulevaisuuden meri- ja ilmaliikenteen kriittisenä solmukohtana, mutta korostaa myös alueen merkitystä ydinpelotteen näkökulmasta. Pohjoiselta napa-alueelta on vain 8000 kilometrin etäisyys kaikkien tärkeimpien suurvaltojen, eli Yhdysvaltojen, Euroopan unionin, Venäjän ja Kiinan strategisiin kohteisiin, ja paksu jääpeite luo ihanteelliset puitteet ydinaseistettujen sukellusveneiden piiloleikeille.

Vaikka Strategian tiede kannustaa Kiinan valtiojohtoa panostamaan nopeasti arktiseen läsnäoloon, kehottaa teos samalla äärimmäiseen varovaisuuteen. Kiinan laajentumispyrkimykset arktiselle alueelle eivät saa vahingoittaa valtion laajempia strategisia etuja ja diplomaattisia suhteita. Näkemys on yleinen, sillä liian hyökkäävän asenteen tai sotilaallisen voiman tarpeettoman esittelemisen arvellaan kiinalaisessa tutkijakeskustelussa vain ruokkivan jo nyt näkyvästi esillä olevia ”Kiinan uhkateorioita”. Kiina onkin arktisessa diplomatiassaan pyrkinyt ennen kaikkea hälventämään alueellisten sidosryhmien epäluuloja sitä kohtaan.

Kiina rakentaa taloudellisia yhteyksiä alueelle Jääsilkkitiensä kautta, ja tieteissä vasta selvitetään arktisen operoinnin teknologisia vaatimuksia.

Tällä hetkellä Kiinan arktinen strategia vaikuttaa olevan vielä pohjustamisen vaiheessa. Maa luo perustaa tulevalle läsnäololle Arktiksella – vaikka se todellisuudessa voi konkretisoitua vasta vuosikymmenien päästä. Esimerkiksi taloudessa Kiina rakentaa taloudellisia yhteyksiä alueelle Jääsilkkitiensä kautta, ja tieteissä vasta selvitetään arktisen operoinnin teknologisia vaatimuksia.

Politiikassa ja diplomatiassa Kiina luo perustaa sen legitiimille läsnäololle osallistumalla aktiivisesti arktiseen hallintaan, rakentamalla diskurssia Arktiksesta globaalina alueena sekä huoltamalla suhteitaan siihen myötämielisesti suhtautuviin arktisiin toimijoihin.

Kokonaisvaltaisen laajentumisen tavoitteena on rakentaa Kiinalle merkittävä ja alueen muihin toimijoihin tiiviisti linkittynyt arktinen läsnäolo, jonka turvin voitaisiin pitkällä aikavälillä oikeuttaa myös syvempi osallistuminen arktiseen turvallisuuteen jopa asevoimia avoimesti käyttäen.

Kiinan arktinen laajentuminen Suomen kautta

Suomi tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan pyrkimyksiin laajentua kohti arktista aluetta ja vakiinnuttaa asemansa polaarisena suurvaltana. Vielä 2010-luvulla Suomi näyttäytyi Kiinalle ystävällismielisenä väylänä idän ja lännen välillä.

Diplomaattiset suhteet maiden välillä ovat olleet varsin ongelmattomat, koska Suomi on perinteisesti pysynyt herkkänä Kiinan sisäpoliittisesti herkille, esimerkiksi Taiwania, Tiibetiä ja Xinjiangin uiguureita koskeville ”ydinintresseille”. Samaan aikaan Kiinan politiikka Suomea kohtaan on osoittanut vastavuoroista maltillisuutta, eikä Kiina ole kohdistanut Suomeen esimerkiksi Ruotsissa nähdyn kaltaista painostusta.

Kiinan arktisten taloustavoitteiden kannalta Suomen rooli olikin keskeinen vielä muutama vuosi sitten. Merkittävin ja kunnianhimoisin näistä arktisista taloushankkeista oli epäilemättä Jäämeren rata, joka olisi yhdessä Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelin kanssa yhdistänyt Venäjän aluevesillä kulkevan Jääsilkkitien Keski-Euroopan markkinoille. Hanke kuitenkin kohtasi voimakasta paikallista vastustusta, ja ratavaraus päätettiin poistaa Lapin maakuntakaavasta vuonna 2021. Myös biotaloussektorilla suunniteltiin kiinalais-suomalaista yhteistyötä Kemissä ja Kemijärvellä, mutta nämäkin hankkeet jäivät toteutumatta.

Kiinan arktisten taloustavoitteiden kannalta Suomen rooli olikin keskeinen vielä muutama vuosi sitten.

Tieteen saralla on myös yritetty käynnistää kiinalais-suomalaisia arktisia hankkeita. Vuonna 2018 kiinalainen valtuuskunta pyrki tiettävästi ostamaan tai vuokraamaan Kemijärven lentokentän Rovajärven ampuma-alueen naapurista toteuttaakseen tutkimusretkiä pohjoisnavalle. Valtuuskunta, johon kuului myös Kiinan Helsingin suurlähetystön apulaissotilasasiamies, suunnitteli laajentavansa Kemijärven nykyistä kiitorataa suurempien lentokoneiden kuljettamiseen ja rakentavansa uusia lentokenttärakennuksia sekä tutkimustiloja. Puolustusviranomaiset kuitenkin estivät nämä suunnitelmat.

Lisäksi Ilmatieteen laitos ja Kiinan kaukokartoitukseen keskittynyt laitos sopivat vuonna 2018 yhteisen avaruustutkimuskeskuksen perustamisesta Sodankylään. Tutkimuskeskus olisi tarjonnut maa-asemapalveluita kiinalaisille kaukokartoitus- ja navigointisatelliiteille samaan tapaan kuin Kiinan ensimmäinen ulkomailla sijaitseva satelliittien vastaanottoasema, joka perustettiin Ruotsin Kiirunaan vuonna 2016.

Samoihin aikoihin yksityinen suomalainen yritys North Base pyrki kehittämään satelliittien maa-asemia ilmeisesti pääasiassa kiinalaiselle asiakaskunnalle, toisen yhtiökumppanin ollessa Kiinan asevoimissa aiemmin työskennellyt kiinalaistaustainen henkilö. Molemmat Kiinaan kytkeytyvät hankkeet on sittemmin laitettu jäihin turvallisuussyistä.

Arktinen turvallisuus tulevaisuudessa

Arktisen alueen tulevaisuuteen liittyy monenlaisia epävarmuuksia, eikä vähiten ilmaston lämpenemisen vuoksi. Arktisen alueen tärkeimmän yhteistyöfoorumin, Arktisen Neuvoston toiminnan pysähdyttyä kestävän kehityksen haasteiden ratkaiseminen on entistä vaikeampaa.

Vaikka Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ei ole levinnyt Arktikselle, on se muuttanut alueen turvallisuusdynamiikkaa pysyvästi. Jatkossa kaikki arktiset valtiot Venäjää lukuun ottamatta tulevat todennäköisesti olemaan puolustusliitto Naton jäseniä ja suhtautumaan Kiinaan yhä penseämmin. Nato-jäsenyyden myötä voidaan myös olettaa, että Suomesta tulee Kiinalle entistä kiinnostavampi tiedustelun, kybervakoilun ja informaatiovaikuttamisen kohde. Rauhan ja yhteistyön Arktis vaikuttaa blokkiutuvan uuden kylmän sodan rintamalinjoja myötäillen.

Vielä koronapandemiaa edeltävänä aikana Kiinan arktiset pyrkimykset edistyivät suhteellisen hyvin, ja valtio onnistui tasapainoilemaan arktisen laajentumisen ja uhkateorioiden vahvistumisen välisellä harmaalla alueella.

Viime aikoina poliittinen ilmapiiri on kuitenkin muuttunut radikaalisti ja myös suomalaispoliitikot, pääministeri Sanna Marin (sd.) mukaan lukien, ovat kritisoineet Kiinaan liittyviä turvallisuusriskejä aiempaa äänekkäämmin. 2010-luvun positiivinen pöhinä arktisen yhteistyön mahdollisuuksista on korvautunut voimistuvilla uhkadiskursseilla, ja Kiinan kokonaisvaltaisen laajentumisstrategian näkymät ainakin “läntiselle Arktikselle” ovat muuttumassa epävarmoiksi.

Rauhan ja yhteistyön Arktis vaikuttaa blokkiutuvan uuden kylmän sodan rintamalinjoja myötäillen.

Tämä jättää Kiinan ainoaksi arktiseksi laajentumisvektoriksi Venäjä-yhteistyön tiivistämisen. Ukrainan sodan jatkuessa Venäjä heikkenee ja ajautuu syvempään eristykseen kansainvälisestä yhteisöstä. Venäjän taloudelliseksi, teknologiseksi ja kenties jopa sotilaalliseksi elämänlangaksi vaikuttaa jäävän Kiina, ja maiden välisen tiivistyvän yhteistyön voidaan olettaa ajavan Venäjän riippuvuussuhteen Kiinasta aivan uusiin mittasuhteisiin.

Vaikka Kiinan arktinen laajentumisstrategia törmää Nato-maiden vastustukseen, saattaa Kiina pyrkiä käyttämään Venäjä-yhteyttään arktisen läsnäolonsa vahvistamiseksi esimerkiksi vaatimalla oikeutta käyttää alueen merireittejä vapaammin tai jopa tukeutua Venäjän arktiseen infrastruktuuriin sotilaallista läsnäoloa laajentaakseen. Esimakua tästä nähtiin, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin kertoi maaliskuun lopussa olevansa valmis perustamaan uuden venäläis-kiinalaisen yhteistyöelimen Koillisväylän kehittämiseksi.

Arktisen alueen muotoutuminen Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin toivomaksi rauhan tyyssijaksi vaikuttaa siis kaukaisemmalta kuin koskaan.

Sanna Kopra, YTT, on yliopistotutkija Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.
Matti Puranen, YTT, on erikoistutkija Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Kuva: Bernd Hildebrandt / pixabay.com

Julkaisu Suunnitelmat jäissä: Kiinan Jääsilkkitie törmää arktisen Naton vastustukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marraskuussa 2016 valmistunut väitöskirjani With Great Power Comes Great Responsibility? China and the International Practice of Climate Responsibility pohtii vastuullisuuden monia merkityksiä ja ulottuvuuksia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa sekä analysoi Kiinan tulkintoja näistä.

Tarkastelen väitöskirjassani kansainvälisen ilmastopolitiikan käytänteitä sekä suurvalta-instituution roolia näissä käytänteissä. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa käytänteillä tarkoitetaan ajan saatossa muotoutuneita intentionaalisia toimintatapoja. Näiden toimintatapojen ajatellaan ilmentävän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muotoutuneita jaettuja käsityksiä. Tekemällä näkyväksi käytänteiden arvopohjaa ja historiallisia kehityskulkuja voimme ymmärtää paremmin, miksi koemme jonkin tietyn tavan toimia oikeaksi ja ”normaaliksi”.

Suurvaltainstituutio taas on kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan perustavaa laatua oleva käytänne, joka järjestää ja ylläpitää kansainvälisen yhteisöä. Suurvallat toimivat siis eräänlaisina kansainvälisen yhteisön poliiseina ja huolehtivat, että järjestys yhteisössä säilyy.

Käytänteisiin ja suurvaltainstituutioon nojaavaa näkökulmaa kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ehdotti väitöskirjani ohjaaja Eero Palmujoki. Aluksi ihmettelin ehdotusta: miksi olisi relevanttia tarkastella suurvaltainstituutiota ilmastovastuullisuuden käytänteissä, kun kansainväliset ilmastoneuvottelut keskittyvät pääasiallisesti kehittyneiden teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliseen taakanjakoon?

Tutkimukseni – ja oppimiseni – edetessä ymmärsin, että ehdotus oli hyvinkin järkeenkäypä ja sanoitti hyvin tutkimusintressejäni, joita en ollut vielä itse osannut käsitteellistää. Ehdotus näytti siis tutkimukselleni suunnan, jota kohti myös nykyinen, väitöksenjälkeinen tutkimuksenikin kulkee.

Suurvallat kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

Kansainväliset ilmastoneuvottelut etenivät aluksi vauhdikkaasti, kun Yhdysvallat toimi niiden veturina. Kun George W. Bush kieltäytyi ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa, neuvottelut muuttuivat mutkikkaammiksi ja juuttuivat juupas–eipäs-leikkiin pariksi vuosikymmeneksi.

Kun Barack Obama otti vahvan roolin Pariisin ilmastoneuvotteluissa, Kiina lähti imuun mukaan ja uusi kansainvälinen ilmastosopimus saatiin solmittua.

Erityisen arvokkaaksi suurvaltainstituution tarkastelu osoittautui Kiinan Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisen imagonparannuskampanjan analysoinnissa. Vaikutti siltä, että Kiinan leimautuminen vastuuttomaksi kansainväliseksi toimijaksi oli merkittävin tekijä sille, miksi tätä ei hyväksytty täysivaltaiseksi jäseneksi suurvaltojen klubiin.

Tutkimusprojektini kuitenkin takkuili pahasti, koska en saanut millään sovitettua YK:n ilmastoneuvotteluita tarkastelevaa analyysiani englantilaiseen koulukuntaan perustuvaan teoreettiseen viitekehykseeni. Englantilainen koulukunta teoretisoi perustavaa laatua olevien kansainvälisten käytänteiden eli primaari-instituutioiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa. Näihin käytänteisiin, tai primaari-instituutioihin, lukeutuvat esimerkiksi vallan tasapaino, diplomatia ja kauppa. Kansainväliset organisaatiot eivät perinteisesti ole kiinnostaneet tätä tutkimusperinnettä, joten koin tutkimukseni olevan ristiriitainen.

Eräänä päivänä sain Palmujoelta sähköpostin, joka ratkaisi ongelmani. Sähköpostissa olivat International Studies Associationin konferenssissa New Orleanissa pidetyt esitykset, joita Eero oli ollut kuuntelemassa. Niistä kävi ilmi, että Cornelia Navari ja muutama muu englantilaisen koulukunnan tutkija olivat alkaneet teoretisoida kansainvälisten regiimien ja organisaatioiden roolia kansainvälisessä yhteisössä.

Näitä regiimejä ja organisaatioita kutsutaan myös sekundaari-instituutioiksi. Eero osallistui tähän uuteen tutkimusprojektiin kansainvälistä kauppaa tarkastelevalla tutkimuksellaan.

Myöhemmin Eero kutsui Navarin vastaväittäjäkseni ja avasi näin myös tien Tonny Brems Knudsenin ja Navarin kirjaprojektiin International Organization in the Anarchical Society: The Institutional Structure of World Order, joka käsittelee primaari- ja sekundaari-instituutioiden välistä suhdetta sekä näiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa.

Kirjoitin kirjaan luvun väitöstutkimukseni pohjalta. Kirjassa on myös Eeron luku Maailman kauppajärjestöstä ja normatiivisesta muutoksesta.

Suurvaltojen ilmastovastuullisuus

Vain neljä päivää väitöstilaisuuteni jälkeen Palmujoen idea kansainvälisen ilmastopolitiikan tarkastelusta suurvaltainstituution kautta sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun Donald. J. Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Kansainvälisille ilmastoneuvotteluille tämä oli erittäin huono uutinen, sillä Trump oli jo vaalikampanjansa aikana hyökännyt voimakkaasti ilmastopolitiikkaa vastaan.

Poliittisen ilmapiirin muuttuessa Pariisin ilmastokokouksen voimakkaasta me-hengestä kohti sisäänpäin käpertymistä totesin, että ei ole riittävää tarkastella suurvaltojen toimintaa kansainvälisessä ilmastopolitiikassa pelkästään empiirisesti. Tarvitaan normatiivista keskustelua suurvaltojen globaalista vastuusta yleisesti, mutta erityisesti ilmastonmuutoksen kontekstissa.

Tästä oivalluksesta käynnistyi kirjaprojekti China and Great Power Responsibility for Climate Change. Routledgen kustantama kirja julkaistiin elokuun alussa järjestetyn keskustelutilaisuuden yhteydessä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa.

Koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta.

Väitän kirjassani, että koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Rakennan kirjassa normatiivista viitekehystä englantilaisen koulukunnan pluralistisen ja solidaristisen perinteen pohjalta.

Pluralistinen näkemys korostaa suurvaltojen vastuuta kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisestä. Ilmastonmuutos lisää konfliktien syttymisen riskiä sekä vaikeuttaa olemassa olevia konflikteja, jotka murentavat kansainvälistä järjestystä. Suurvaltojen tulee tämän vuoksi johtaa ilmastonmuutoksen hillitsemistä toteuttamalla kunnianhimoisia päästövähennyksiä kotimaassaan.

Solidaristisen näkemyksen mukaan suurvalloilla on erityinen vastuu edistää kansainväistä oikeudenmukaisuutta sekä ihmisten hyvinvointia. Koska ilmastonmuutos lisää globaalia eriarvoisuutta ja heikentää ihmisten hyvinvointia, suurvaltojen tulee ottaa johtajan rooli kansainvälisessä ilmastodiplomatiassa.

Kiinan ilmastovastuullisuus ja akateeminen vastuullisuus

Vaikka Kiina onkin estänyt YK:n turvallisuusneuvostoa tekemästä päätöslauselmaa ilmastonmuutoksesta, pitää se ilmastovastuullisuutta suurvaltavastuun tärkeänä aspektina. Niin sanotut länsimaat määrittelevät suurvaltavastuuta ihmisoikeuksien, demokratian tai suojeluvastuun periaatteen kautta. Ilmastonmuutos eroaa näistä, sillä se ei perustu läntisiin ideaaleihin tai filosofioihin. Kiinalle ilmastonmuutos on tarpeeksi neutraali ilmiö sidottavaksi vastuullisuuskäsityksiin.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei myöskään ole Kiinan kotimaisten intressien vastaista. Onkin vaikea uskoa, että Kiina seuraisi Yhdysvaltoja ja irtautuisi Pariisin ilmastosopimuksesta. Sopimuksessa pysyminen tarjoaa Kiinalle hienon mahdollisuuden esiintyä vastuullisena johtajana ja voi parantaa Kiinan neuvotteluasemia muissakin kysymyksissä.

Arktinen politiikka on tässä Suomenkin kannalta kiinnostava esimerkki. Voiko Kiina ilmastovastuullisuutensa kautta legitimoida vaatimuksiaan kasvattaa rooliaan arktisen alueen hallinnassa?

Tätä pohdin seuraavassa tutkimusprojektissani ja luotan siihen, että tarvittaessa voin edelleen saada hyviä ideoita keskusteluista Palmujoen kanssa.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta. Ohjaajani Eero käytti paljon aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihimme, joissa pöyhimme väitöstutkimukseni koukeroita ja selkiytimme ajatuksiani. Hän vaikutti aidosti uskovan, että kyllä niistä kaikista sekavista tekstinpätkistä vielä väitöskirja syntyy, ja tämä loi uskoa itsellenikin epätoivon hetkillä. Lisäksi Eero auttoi minua väitöksenjälkeisten urapolkujen haarukoinnissa ja neuvoi akateemisessa työnhaussa.

Palmujoki on lempeä ohjaaja, joka osaa taitavasti tarjota ohjattavalleen työkaluja tämän hapuilevien ideoiden käsitteellistämiseksi ja eteenpäin työstämiseksi, mutta jättää tämän itsensä tehtäväksi soveltaa näitä. Oppimisen kannalta tämä on tärkeää. Tällöin vältetään myös se, että ohjaaja alkaisi liikaa sanella, mihin suuntaan työtä tulisi viedä. Vastuu säilyy ohjattavalla itsellään.

Toisaalta Eero teki kyllä selväksi, milloin harhauduin sivupoluille tutkimusaiheestani. “Mitä lisäarvoa tämä tuo työllesi?” hän kysyi. Useimmiten vastaus oli ilmiselvä: ei sitten yhtikäs mitään.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Aleksanteri-instituutissa ja aloittaa syyskuun alussa tutkijatohtorina Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”The Rise of China and Normative Transformation in the Arctic Region”.

Julkaisu Kiina ja suurvaltojen rooli ilmastopolitiikassa: palmujokelaisia näkökulmia vastuuseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiina on viime vuosien aikana kiinnostunut yhä enemmän osallistumaan arktisen alueen politiikkaan ja luonnonvarojen hyödyntämiseen, vaikka maa sijaitseekin kaukana pohjoiselta napapiiriltä. Kiinan arktista toimintaa motivoi ennen kaikkea napajään sulamisen alta vapautuvien luonnonvarojen hyödyntäminen ja niiden kuljettamisen mahdollistavat uudet merireitit Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Kiinan hallitus julkaisi perjantaina 26.1. ensimmäisen virallisen poliittisen asiakirjan, jossa linjataan maan poliittiset ja taloudelliset tavoitteet arktisella alueella. Strategiaa oli odotettu pitkään ja hartaasti.

Kiinan arktisen politiikkadokumentin on toivottu tuovan vastauksia ja selkeyttä siihen, millaisia suunnitelmia ja tavoitteita idän nousevalla suurvallalla maailman pohjoisimmilla alueilla on.

Arktisia toimijoita on huolestuttanut, millaisia vaikutuksia Kiinan arktisilla visioilla on kansainväliseen turvallisuuteen, arktisten valtioiden ja alkuperäiskansojen oikeuksiin sekä alueen hauraaseen luontoon. Kiinan läpinäkymättömäksi moitittu politiikka ei ole ollut omiaan vähentämään näitä huolia.

Nyt julkaistu arktinen strategia ei kuitenkaan tuo mainittavasti konkreettisia vastauksia näihin kysymyksiin. Dokumentti tarjoaa lähinnä yhteenvedon Kiinan eri kansainvälisissä konferensseissa aiemmin esittämistä puheenvuoroista. Uusia avauksia ei juuri löydy.

Kiinan arktisen politiikan tavoitteet pysyneet ennallaan

Kiinan arktinen strategia linjaa, että Kiina pyrkii lisäämään ymmärrystään ilmastonmuutoksesta ja hillitsemään sitä. Strategia ei kuitenkaan lupaa tiukentaa Kiinan omia tavoitteita kasvihuonekaasujen vähentämiseksi.

Arktinen ilmastonmuutos etenee huomattavasti nopeammin kuin ilmaston lämpeneminen monilla muilla maapallon osilla. Kiina on maailman suurin kasvihuonekaasujen tuottaja.

Kiinan lupaus päästövähennysten kiristämisestä olisi siis ollut hyvin tärkeää arktisen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sekä osoittanut valtiolta todellista johtajuutta kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Kiinan arktinen strategia tekee selväksi, että Kiina haluaa hyödyntää arktisen alueen energiavaroja ja merireittejä tulevaisuudessa. Dokumentissa asetetut kaksi muuta tavoitetta – alueen vakauden ja rauhanomaisen kehityksen ylläpitäminen ja arktisen hallinnon kehittäminen – tukevat näitä tavoitteita.

Arktinen strategia osa laajempaa luottamuksen rakentamisen kampanjaa

Kiinan päätös vihdoin julkaista arktinen strategia ei sinänsä heijastele Arktiksen painoarvon yhtäkkistä kasvua Kiinan ulkopolitiikassa. Sen sijaan arktisen strategian julkaiseminen kuvastaa Kiinan pyrkimystä vähentää niin sanottuja Kiinan uhka -skenaarioita, joissa analysoidaan sen suurvalta-asemaan nousun riskejä muulle maailmalle.

Uhkakuvien vähentäminen on Kiinan kansainvälisen diplomatian kannalta tärkeää: se haluaa näyttää vastuulliselta suurvallalta muun maailman silmissä. Etenkin nyt, kun presidentti Donald Trumpin politiikka murentaa kansainvälistä luottamusta Yhdysvaltain halukkuuteen ja kykyyn jatkaa maailmanpolitiikan johtajana, on Kiinalle tärkeää rakentaa luottamusta Euroopan kanssa.

Myös Suomi on päässyt nauttimaan Kiinan luottamuksen edistämistoimista. Tästä konkreettisia esimerkkejä ovat presidentti Xi Jinpingin yllätysvierailu Suomessa viime keväänä sekä Ähtäriin saadut pandat.

Kiina vuokraa pandoja vain maille, joiden kanssa se haluaa syventää suhteita ja jotka eivät pidä turhaa meteliä Kiinalle epäedullisista asioista kuten ihmisoikeudet tai demokratia.

Pandadiplomatia onkin tärkeä osa Kiinan pehmeän vallan kasvattamista: se vuokraa pandoja vain maille, joiden kanssa se haluaa syventää suhteita ja jotka eivät pidä turhaa meteliä Kiinalle epäedullisista asioista kuten ihmisoikeudet tai demokratia.

Kiinan arktinen strategia on osa tätä laajempaa diplomaattista kampanjaa. Se pyrkii ennen kaikkea politiikanteon läpinäkyvyyttä lisäämällä vähentämään epäluottamusta ja väärinkäsityksiä, joita kiinalaisten kasvava kiinnostus aluetta kohtaan on luonut arktisten valtioiden keskuudessa.

Strategian retoriset valinnat pyrkivät lieventämään uhkia esittelemällä Kiinan yhä vastuullisempana globaalina toimijana. Lisäksi alueen vakauden ja turvallisuuden edistäminen nostetaan yhdeksi arktisen politiikan päätavoitteeksi.

Kiinan arktinen liiketoiminta palvelee talouskasvun jatkumista

Kiinan arktinen strategia heijastelee valtiojohdon vankkaa halua turvata talouskasvun jatkuminen ja talouden rakennemuutoksen onnistuminen tulevaisuudessa. Arktiset merireitit ja energiavarat tarjoavat tärkeitä mahdollisuuksia pitkällä aikavälillä.

Idän nouseva suurvalta haluaa pitkällä aikavälillä sitoa arktisen liiketoiminnan silkkitie-hankkeeseensa, jonka tavoitteena on sekä luoda talouskasvua että vankentaa Kiinan suhteita Euraasiassa. Se onkin lisännyt yhteistyötä etenkin Venäjän kanssa.

Koska Kiina ei ole arktinen maa, se pääsee hyötymään alueen liiketoimintamahdollisuuksista vain yritysyhteistyön kautta. Toimivat diplomaattisuhteet alueen valtioiden kanssa tukevat siis myös yritysten pyrkimyksiä ja edesauttavat arktisten investointi-intensiivisten hankkeiden käynnistymistä, kuten vuonna 2013 lanseerattu venäläis-kiinalais-ranskalainen Jamalin maakaasuprojekti osoittaa.

Jamalin maakaasulaitos tuottaa nesteytettyä maakaasua erityisesti kiinalaisten kuluttajien tarpeisiin. Erityisvalmisteiset monitoimimurtajat kuljettavat kesäkaudella energian Koillisväylää pitkin Aasiaan ja Eurooppaan.

Kiinan arktiseen strategiaan kirjatut taloustavoitteet sekä arktisten merireittien ja luonnonvarojen hyödyntäminen luvataan tehdä alueen valtioiden itsemääräämisoikeutta ja kansainvälisiä lakeja kunnioittaen.

”Kahdenvälistä” poliittista dialogia arktisilla foorumeilla

Suomen kannalta on merkittävää, että Kiinalle on tärkeää kehittää luottamusta erityisesti Pohjoismaiden kanssa. Kiina hyödyntää aktiivisesti arktisen yhteistyön foorumeja niin kutsutun 5+1-diplomatian edistämiseen.

Malli niputtaa pohjolan viisi valtiota yhdeksi toimijaksi. Sitä motivoi etenkin taloudellinen yhteistyö innovaatiotaloudestaan sekä tiede- ja teknologiaosaamisestaan tunnettujen Pohjoismaiden kanssa. Nämä ovat Kiinan talouskehityksen turvaamisen kannalta elintärkeitä teemoja.

Suomen kannalta on merkittävää, että Kiinalle on tärkeää kehittää luottamusta erityisesti Pohjoismaiden kanssa.

Pohjoismaista erityisesti Islannilla ja Norjalla on Kiinaa kiinnostavaa arktisessa merenkulussa ja energiaprojekteissa tarvittavaa osaamista. Lisäksi ne ovat merkittäviä kalateollisuusmaita. Niiden pohjoisilta aluevesiltä saattaa löytyä Kiinaa kiinnostavia energiavaroja. Suomella puolestaan on jäänmurto- ja -hallintaosaamista.

5+1-malli on ymmärrettävästi herättänyt närää ainakin tiukasti omasta kansallisesta identiteetistään kiinni pitävien pohjoismaisten toimijoiden keskuudessa, sillä se sivuuttaa maiden erityispiirteet. Virallisesti malli kuitenkin hyväksytään, sillä se on oiva keino nostaa pienten valtioiden painoarvoa Kiinan asialistalla.

Kiinan kasvava kiinnostus arktista ulottuvuutta kohtaan saattaa tuoda myös paljon taloudellisia mahdollisuuksia Pohjoismaille.

Suomella mandaatti johtaa arvokeskustelua

Arktinen neuvosto on tärkein hallitusten välinen keskustelufoorumi arktisella alueella. Neuvoston jäseniä ovat kahdeksan arktista valtiota sekä arktisten alkuperäiskansojen edustajat.

Neuvosto on siitä poikkeuksellinen kansainvälinen instituutio, että se asemoi Suomen ja muut Pohjoismaat keskeisimpiin vaikuttajiin, kun taas ei-arktiset maat voivat toimia vain tarkkailijana. Vuonna 2013 Kiina sai pysyvän tarkkailijan aseman. Tämä takaa sille pääsyn neuvoston kokouksiin, mutta ei äänestysoikeutta.

Suomi toimii tällä hetkellä Arktisen neuvoston  puheenjohtajana. Suomella on siis nyt mahdollisuus johtaa arvokeskustelua siitä, millaisiin arvoihin arktinen toiminta halutaan jatkossa perustaa – ja Kiina kuuntelee tätä keskustelua tarkalla korvalla. Arktisen strategian julkaiseminen on tästä selkeä esimerkki.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Liisa Kauppila on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa.

Julkaisu Kiinan arktinen diplomatia pyrkii vähentämään uhkakuvia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hämähäkkimies on tehnyt tunnetuksi keskeisen normin: suuri valta tuo mukanaan suuren vastuun.

Kansainvälisessä politiikassa tämä tarkoittaa, että suurvalloilla on suurvastuu. Toisen maailmansodan jälkeen monet valtiojohtajat korostivat tätä normia.

Esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Roosevelt kirjoitti kuolemaansa edeltävänä iltana vuonna 1945: ”Sodan piinatessa olemme oppineet, että suuri valta sisältää suuren vastuun”.

Myös Rooseveltin seuraaja, presidentti Harry S. Truman julisti Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa San Franciscossa vuonna 1945 suurvalloilla olevan suuri vastuu maailmanrauhasta.

San Franciscon kokouksessa valtiot muurasivatkin suurvaltavastuun YK:n peruskiveksi ja perustivat YK:n turvallisuusneuvoston.

YK:n peruskirjaan kirjattiin, että suurvalloilla eli turvallisuusneuvoston viidellä pysyvällä jäsenellä on päävastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Tällä vastuulla on pääasiallisesti tarkoitettu suurvaltojen vastuuta niin sanotusta kovasta turvallisuudesta: sotien lopettamisesta ja ehkäisemisestä.

On tiedostettu myös ympäristöongelmien ja inhimillisen turvallisuuden yhteys ja alettu puhua ympäristöturvallisuudesta.

Parin viime vuosikymmenen aikana suurvaltavastuu on kuitenkin viitannut lisääntyvissä määrin inhimilliseen turvallisuuteen. Kylmän sodan päätyttyä turvallisuuspolitiikassa on korostettu yhä enemmän ihmisoikeuksien kunnioittamista ja niin kutsuttua suojeluvastuuta humanitaarisissa kriiseissä. On tiedostettu myös ympäristöongelmien ja inhimillisen turvallisuuden yhteys ja alettu puhua ympäristöturvallisuudesta.

Nyt alkaa olla selvää, että ilmastonmuutos on aikamme suurin turvallisuusuhka. Se asettaa miljoonien ihmisten elämisen perusedellytykset alttiiksi monenlaisille riskeille: kuivuudesta johtuvaan nälänhätään ja konflikteihin, tulvista johtuviin kotien ja elinympäristöjen tuhoutumiseen, laajemmin leviäville taudeille ja niin edelleen.

Monet eläin- ja kasvilajit kuolevat sukupuuttoon. Näin käy myös jopa joillekin valtioille: Tyynenmeren pienet saarivaltiot tulevat ilmastonmuutoksen vuoksi katoamaan maailmankartalta kokonaan.

Suurvalloilla on siten väistämättä suurvastuu ilmastonmuutoksesta. YK:n turvallisuusneuvosto on tietoinen tästä.  Jo kymmenen vuotta sitten se järjesti ensimmäisen keskustelunsa ilmastonmuutoksen, turvallisuuden ja energian kytköksistä toisiinsa.

Vuonna 2009 YK:n yleiskokous vaati YK:n pääsihteeriä valmistelemaan raportin ilmastoturvallisuudesta. Pääsihteerin raportti vahvistikin ilmastonmuutoksen heikentävän kansainvälistä turvallisuutta monin tavoin.

Vuonna 2011 YK:n turvallisuusneuvosto teki ensimmäisen päätöslauselmansa kansainvälisestä ilmastoturvallisuudesta. Julkilausuma ilmaisi huolensa ilmastonmuutoksen negatiivisista turvallisuusvaikutuksista, mutta ei esittänyt toimenpiteitä aiheesta.

Kuitenkin jo se, että YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut ilmastonmuutoksen asialistalleen, on selvä viesti siitä, että ilmastonmuutos on turvallisuusuhka. Siten suurvalloilla on YK:n perustuskirjan mukaan vastuu johtaa toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Presidentti Barack Obaman johdolla Yhdysvallat tunnusti tämän esisijaisesti sille kuuluvan suurvastuun ilmastonmuutoksesta. Ei vain historiallisista syistä vaan juurikin Yhdysvaltain suurvalta-asemasta johtuen sen tulee ottaa johtajarooli kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Obaman ilmastojohtajuus kannusti myös Kiinan muuttamaan aiemmin hyvin vastahankaista roolia kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Kiina ja Yhdysvallat aloittivat tiiviin yhteistyön ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Yhteistyö kulminoitui maiden historialliseen yhteisjulistukseen syksyllä 2014, jossa Kiina lupasi pysäyttää ilmastopäästöjensä kasvun vuoteen 2030 mennessä.

Kun Obaman hallintokausi päättyi, päättyi kuitenkin myös suurvaltayhteistyö ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Kaikkien suureksi yllätykseksi Obama ja Kiinan presidentti Xi Jinping ilmoittivat yhdessä G20-maiden kokouksessa Hangzhoussa ratifioivansa Pariisin ilmastosopimuksen. Tämä ilmoitus kannusti maailman muita valtioita ratifioimaan sopimuksen ennätysnopeasti.

Kun Obaman hallintokausi päättyi, päättyi kuitenkin myös suurvaltayhteistyö ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Trump on toistuvasti vähätellyt ilmastotiedettä ja kutsunut ilmastonmuutosta kiinalaiseksi huijaukseksi.

Nyt presidentti Trump on selväsanaisesti hylännyt suurvaltavastuun kansainvälisen normin vetämällä Yhdysvallat pois Pariisin ilmastosopimuksesta. Trumpin Yhdysvallat eivät halua kantaa sille kuuluvaa globaalivastuuta, vaan käpertyy itseensä. Amerikka ensin, sanoo Trump.

Muun maailman mahdollisuudet

Trumpin päätös ilman muuta heikentää kansainvälisiä toimia ilmastopäästöjen leikkaamiseksi. Se ei kuitenkaan estä muuta maailmaa toimimasta, vaan avaa uuden välilehden kansainvälisessä politiikassa.

Ensinnä etenkin Kiina vahvistaa nyt paikkaansa maailmanpolitiikan johtajana. Se on toistuvasti vahvistanut sitoutuvansa Pariisin sopimukseen ja toteuttavansa kansalliset ilmastotavoitteensa.

Kiina tuleekin todennäköisesti saavuttamaan tavoitteensa etuajassa, sillä sen hiilenkulutus on ollut laskussa jo kolme perättäistä vuotta. Kiinan vahvistuva asema kansainvälisenä ilmastojohtajana vahvistaa epäilemättä sen asemia myös muissa neuvottelupöydissä – Yhdysvaltojen kustannuksella.

Toiseksi kaupunkien, yritysten ja muiden ei-valtiollisten toimijoiden rooli kansainvälisessä ilmastopolitiikassa korostuu. Tällä voi olla merkittäviä rakenteellisia vaikutuksia kansainväliseen politiikkaan.

Monet Yhdysvaltojen kaupunkien pormestarit ovat jo ilmoittaneet tukensa Pariisin ilmastosopimukselle ja halustaan pysyä mukana ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Myös monet suuryritykset ovat kritisoineet Trumpin päätöstä.

Kolmanneksi Trumpin päätös todennäköisesti vahvistaa muiden valtioiden välistä ”me-henkeä” ja halua yhdistää voimansa. Erityisesti Kiinan ja EU:n ensimmäinen yhteinen julkilausuma antaa selvän viitteen siitä, että ne haluavat yhdessä johtaa ilmastonmuutoksen hillintää.

On mahdollista, että muut valtiot tehostavat ilmastotavoitteitansa. Planeetan ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tämä on tietysti välttämätöntä. Myös Suomen on tehostettava ilmastovastuutaan.

Näyttää yhä todennäköisemmältä, että Yhdysvallat ei enää pysty – tai edes halua – toimia johtajavana suurvaltana maailmanpolitiikassa.

Yhdysvaltojen jättäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta on sille ennen kaikkea valtava imagollinen tappio. Kansainvälinen luottamuspula heikentää sen neuvotteluasemia esimerkiksi talouspolitiikassa. Näyttää yhä todennäköisemmältä, että Yhdysvallat ei enää pysty – tai edes halua – toimia johtajavana suurvaltana maailmanpolitiikassa.

Hedley Bull, yksi kansainvälisen politiikan klassikkoteoreetikoista, painottaa, että pelkästään sotilaallinen voima tai taloudellinen vauraus ei tee valtiosta suurvaltaa. Suurvalta-aseman voi saavuttaa vain, jos muut valtiot tunnustavat sen legitiimiksi asemaksi.

Suurvallan legitimiteetti edellyttää ennen kaikkea, että se ottaa kantaakseen sille kuuluvan suurvastuun kansainvälisestä turvallisuudesta ja järjestyksestä.

Voidaankin kysyä: luetaanko Yhdysvallat vielä tulevaisuudessa mukaan suurvaltoihin, jos se ei ole valmis kantamaan suurvalloille kuuluvaa kansainvälistä vastuullisuutta? Ilmastonmuutos kun on globaali turvallisuusuhka, sanoo Naton pääsihteerikin.

YTT Sanna Kopra on toimii tutkijatohtorina Lapin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kansainvälistä ilmastopolitiikkaa, valtioiden ympäristövastuullisuutta sekä Kiinan suurvaltavastuuta.

Julkaisu Yhdysvallat – vastuuton (suur)valta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.