Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien alla tarkastelin Donald Trumpin presidenttikauden (2017–21) vaikutuksia kulttuuriperinnön suojan sääntelyyn Yhdysvalloissa. Tuolloin kerroin, kuinka Trump oli muun muassa leikannut kahden alkuperäiskansojen pyhän paikan pinta-alaa yli puolella vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Pyhät paikat olivat kansallisina kulttuuriperintömonumentteina lailla suojattuja. Trumpin toiminnasta nostettiin useita oikeuskanteita, ja vuonna 2021 presidentti Joe Biden palautti monumenttien alkuperäiset rajat.

Kun mielenosoittajat olivat kaataa orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan George Floydin murhaa seuranneiden rasismin vastaisten protestien yhteydessä kesäkuussa 2020, Trump uhkasi heitä vankilatuomiolla kulttuuriperinnön turmelemisesta. Kun Biden taas sisusti presidentin työhuoneen Valkoisessa talossa uusiksi Trumpin jäljiltä, hän poistatti ensitöikseen seinältä Jacksonin muotokuvan. Tapahtumaparit kuvaavat osuvasti näiden kahden presidentin ja heidän valtakausiensa suhdetta ja keskeisiä arvoeroavaisuuksia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, minkälaista kulttuuriperintöpolitiikkaa Bidenin kaudella on harjoitettu sekä pohdin lyhyesti, miltä kulttuuriperinnön suojelun tulevaisuus näyttää, kun Yhdysvaltojen seuraava presidentti on joko Bidenin varapresidentti Kamala Harris tai Donald Trump. Kulttuuriperinnöllä tarkoitan tässä laajasti erilaisia kulttuurin aineellisia ja aineettomia osia, joihin myös luonnonperintö lukeutuu.

Paluu Pariisin ilmastosopimuksen ja Unescon jäseneksi

Neljä vuotta sitten esitin, että Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan olisi mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikassa oletettavasti otettavan täyskäännöksen myötä. Biden oli tuolloin ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin, josta maa oli Trumpin kaudella irtautunut, ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset, jotka Trump oli vielä kautensa loppumetreillä kiirehtinyt poistamaan.

Ensimmäisenä päivänä heti virkaan astuttuaan Biden lunasti lupauksensa ja liitti Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimukseen. Samoin tuore presidentti keskeytti ensitöikseen öljynporaushankkeet arktisella luonnonsuojelualueella Alaskassa. Sittemmin Bidenin hallintoa on kuitenkin kritisoitu siitä, että se on sallinut öljynporauksen jatkua muualla Alaskassa.

Ilmastosopimuksen lisäksi Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat erosi YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescosta, jota Trump syytti Israel-vastaisuudesta. Jo tätä ennen presidentti Barack Obaman hallinto oli lakkauttanut rahoituksen Unescolle järjestön hyväksyttyä Palestiinan täysjäsenekseen. Järjestön tehtäviin kuuluu muun muassa maailmanperintöluettelon hallinta.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla.

Yhdysvalloilla on luettelossa 26 kohdetta, joista Trumpin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva Evergladesin kansallispuisto on Unescon vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla maatalouden ja liikenteen päästöjen, rakentamishankkeiden ja ilmastokriisin voimistamien sään ääri-ilmiöiden vaikutusten vuoksi. Everglades edustaa maailmanlaajuisesti ainutlaatuista kosteikkoekosysteemiä ja nauttii kansainvälisen kulttuuriperintöoikeuden näkökulmasta korkeinta mahdollista suojaa. Tästä huolimatta se on haavoittuvainen edellä mainituista syistä, joihin Yhdysvaltojen hallinto ei ole riittävästi puuttunut.

Kesäkuussa 2023 Yhdysvallat lähestyi Unescoa kirjeellä, jossa se ehdotti palaavansa järjestön jäseneksi ja sitoutui maksamaan arviolta 619 miljoonan dollarin jäsenmaksurästinsä. Kuukautta myöhemmin Yhdysvallat palasi Bidenin johdolla takaisin Unescoon. Yhdysvalloilla on vuoden 1972 Unescon maailmanperintösopimuksen osapuolena velvollisuus suojella maailmanperintökohteitaan. Sopimusvaltioiden on raportoitava säännöllisesti maailmanperintökomitealle vaarantuneiden kohteidensa tilasta ja niiden hyväksi tehdyistä suojelutoimista. Bidenin hallinto on ilmoittanut kohdentaneensa kaksi miljardia dollaria Evergladesin ennallistamiseen.

Presidentit ennen Bideniakin ovat nostaneet esille Evergladesin erityisiä luontoarvoja ja ilmastohaavoittuvuutta. Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi CERP-hankkeen (Comprehensive Everglades Restoration Plan) Evergladesin suojelelemiseksi jo 2000-luvun alussa Bill Clintonin presidenttikauden päätteeksi. Vuosien mittaan Evergladesin suojelusta on kuitenkin kehkeytynyt samankaltainen politisoitunut pääoman ja ympäristöarvojen välinen kamppailu, jollaisesta vaikkapa Venetsian maailmanperintökohde Italiassa on äärimmäinen esimerkki.

Klassismista monimuotoisempaan kulttuuripolitiikkaan

Kuten länsimaisessa viitekehyksessä yleisesti, myös Yhdysvalloissa perinnönsuojelu on painottunut aineellisen perinnön turvaamiseen. Yhdysvallat ei ole ratifioinut Unescon vuoden 2003 yleissopimusta aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta eikä myöskään vuoden 2001 yleissopimusta vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelemisesta.

Biden on kuitenkin nostanut esille sekä aineetonta että merellistä perintöä osana America the Beautiful -aloitetta, jonka tavoitteena on suojella ja ennallistaa vähintään 30 prosenttia Yhdysvaltojen maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä. Aloitteeseen liittyen Bidenin hallinto perusti lokakuussa 2024 kansallisen Chumash Heritage National Marine Sanctuary -merisuojelualueen Kalifornian rannikolle. Suojelualueen tarkoituksena on turvata meriluonnon monimuotoisuutta ja kunnioittaa alueen alkuperäiskansojen merisuhdetta.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa.

Biden on herättänyt kaudellaan henkiin alun perin presidentti Ronald Reaganin perustaman taiteiden ja humanististen tieteiden komitean. Sen toiminta päättyi Trumpin kaudella komitean jäsenten erottua elokuussa 2017 kannanottona presidentin Charlottesvillen väkivaltaisista tapahtumista antamiin kommentteihin. Taide- ja kulttuurialan toimijoista koostuvan komitean tehtävänä on antaa suosituksia presidentille taide- ja kulttuuripoliittisissa kysymyksissä. Bidenin kaudella komitean toisena puheenjohtajana on toiminut artisti Lady Gaga.

Samalla kun Trump purki innokkaasti ympäristönormeja, hän vastavuoroisesti kehitteli taiteelle ja kulttuurille mielivaltaisia sääntöjä, kuten modernin taiteen kiellon liittovaltion tiloissa ja asetuksen, joka edellytti liittovaltion julkisilta rakennuksilta ‘ensisijaisesti ja oletusarvoisesti perinteistä ja klassista arkkitehtuuria’. Biden puolestaan on kaudellaan kumonnut useita Trumpin julkiselle taiteelle asettamia rajoituksia.

Kulttuuriperintöpolitiikan vastakkaiset tulevaisuuskuvat

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Keskustelua ovat herättäneet erityisesti Amy Coney Barrettin näkemykset ilmastokriisistä. Trump ehti nimittää Barrettin korkeimman oikeuden tuomariksi vain viikkoa ennen vuoden 2020 vaalipäivää. Kautensa aikana Biden on nimittänyt yhden korkeimman oikeuden tuomarin: Ketanji Brown Jackson on ensimmäinen musta naistuomari oikeusistuimen historiassa. Konservatiivienemmistöinen tuomarikokoonpano säilyy seuraavan presidentin kaudella, sillä korkeimman oikeuden tuomarien virat ovat elinikäisiä.

Vaikka Yhdysvaltojen paluu Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja Unescon jäseneksi oli kulttuuri- ja ilmastodiplomatian näkökulmasta kiistatta tärkeää, varsinainen suuri edistysaskel se ei ollut. Pikemminkin kyseessä on Bidenin yritys palauttaa tasapaino aikaan ennen Trumpia. Tästä syystä Bidenin politiikka on kulttuuriperinnön suojan sääntelyn näkökulmasta lähinnä palannut lähtöruutuun. Esimerkiksi Everglades oli vaarantunut kohde jo Trumpin aloittaessa presidenttikautensa, ja se on sitä edelleen, kun Biden päättää omansa.

Sääntelysotkujen lisäksi Trump jätti Bidenille nimittämänsä konservatiiviset korkeimman oikeuden tuomarit. Kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta korkeimmalla oikeudella on merkittävä rooli esimerkiksi ilmastokanteiden käsittelyssä.

Bidenin ympäristöpolitiikka on kuitenkin kohdannut Euroopan unionin tavoitteiden kanssa – ja ollut paikoin jopa niitä kunnianhimoisempaa. EU:ssa kesäkuussa 2024 hyväksytyn ennallistamisasetuksen tavoitteena on muun muassa ennallistaa vähintään 20 prosenttia maa- ja vesialueista vuoteen 2030 mennessä, samalla kun Bidenin edellä mainittu America the Beautiful -aloite tavoittelee 30 prosenttia.

Harris todennäköisesti jatkaisi ympäristöpolitiikassa pitkälti Bidenin linjaa. Hänen ympäristöretoriikassaan ovat nousseet esille ainakin vihreä siirtymä, ympäristöoikeudenmukaisuus ja ilmastokriisi eksistentiaalisena uhkana. Harris on ilmoittanut haluavansa kiristää ympäristösääntelyä erityisesti fossiilipäästöjen vähentämiseksi.

Kuten tässä kirjoituksessa kuvatut kaiut Trumpin edelliseltä kaudelta kertovat, hänen hallintonsa ympäristö- ja ilmastopolitiikka edustaisi Harrisin näkemysten täyttä vastakohtaa. Trump on vaalikampanjansa aikana toistuvasti vitsaillut ilmastovaikutuksilla ja esitellyt niistä vääristeltyjä tietoja, kuten että merenpinta tulevaisuudessa laskee eikä nouse. Hän on ilmoittanut jatkavansa edellisen kautensa tapaan ympäristösääntelyn purkamista ja vahvistavansa fossiilitaloutta.

Nämä pyrkimykset ovat räikeässä ristiriidassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden ja Unescon arvojen kanssa. Gazan sota saattaa myös entisestään lisätä Trumpin ja Unescon välisiä jännitteitä. Yhdysvaltojen jäsenyydellä on merkittävä vaikutus Unescon toimintaedellytyksiin ja sitä kautta esimerkiksi maailmanperinnön suojeluun, sillä järjestön budjetista yli viidesosa muodostuu Yhdysvaltojen rahoituksesta.

Kulttuuriperinnön suojelu on erottamattomasti sidoksissa ilmastokriisin ratkaisemiseen ja ympäristönsuojeluun laajemmin. Yhdysvaltojen seuraavan presidentin kulttuuriperintö- ja ympäristöpolitiikkaa ei vaikuta ainoastaan siihen, minkälaisen perinnön Yhdysvallat jättää tuleville sukupolville. Jos Yhdysvallat antaa päästöjensä kasvaa, irtautuu kansainvälisistä ilmastovelvoitteista ja kaivautuu Trumpin johdolla takaisin fossiilipoteroonsa, sillä on peruuttamattomia vaikutuksia koko planeetan perintöön.

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuri- ja luonnonperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Suomen Kulttuurirahaston tuella. Lehtinen on aiemmin työskennellyt vierailevana väitöskirjatutkijana Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa Davis School of Law’ssa (2022/2023).

Artikkelikuva: Näkymä Evergladesin kansallispuistosta (Brice Cooper / Unsplash)

Julkaisu Yhdysvaltojen presidentinvaalien tuloksella on merkitystä tulevaisuuden kulttuuriperinnölle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venetsia on UNESCOn maailmanperintökohde ja yksi Italian suosituimmista päiväretkikohteista. Italia pitää maailmanperintöluettelon kärkisijaa 59 kohteella. Toisin sanoen Italian maailmanperintökohteet edustavat noin viittä prosenttia kaikesta maailmanperinnöstä. Italialla on kuitenkin vaikeuksia selviytyä kohteidensa riittävästä suojelusta, tämä koskee myös Venetsiaa.

Pohjois-Italiassa sijaitseva Venetsian kaupunki kattaa alueita sekä mantereelta että saaristosta. Venetsian laguunin yli sadalle saarelle levittäytyvä osa kaupungista on keskimäärin vain 80 cm merenpinnan yläpuolella. Venetsian tulvat itsessään ovat jo eräänlainen nähtävyys. Korkeavartiset muovisuojukset jaloissaan Pyhän Markuksen aukiolla poseeraavat turistit ovat olleet tuttu näky Venetsiaa käsittelevien uutisten kuvituksessa jo vuosikymmeniä, myös suomalaisessa mediassa.

Viime vuosina ilmastokriisi on voimistanut venetsialaisten arkeen kuuluvan acqua alta -vuorovesi-ilmiön vaikutuksia. Yhdistettynä merenpinnan kohoamiseen, maan vajoamiseen, ilmaston kuumenemiseen ja sään ääri-ilmiöihin, toistuvat tulvat ovat nyt entistä vakavampi uhka kaupungin asukkaille ja kulttuuriperinnölle. Venetsian laguuni puolestaan kärsii tulvien torjuntaan liittyvistä toimista.

Marraskuussa 2019 vedenpinta nousi Venetsiassa ennätyskorkealle, 187 cm merenpinnan yläpuolelle. Uutisissa Venetsia kehystettiin nyt dramaattisilla, suorastaan apokalyptisillä kuvilla hukkuvasta kaupungista. Jälleen kuvituksen päänäyttämönä oli usein Pyhän Markuksen aukio. Vain 55 cm merenpinnan ylläpuolella sijaitseva aukio on kolmanneksen vuodesta veden vallassa, ja jo vuonna 1732 venetsialaiset korottivat sitä tulvien vuoksi.

Aukio edustaa silti vain murto-osaa koko Venetsian pinta-alasta eikä siten anna tosiasiallista kuvaa ilmastokriisin vaikutusten laajuudesta kaupungin ja sen saariyhteisöjen elämäntavalle, kulttuuriperinnölle ja luontosuhteelle. Esimerkiksi noin kymmenen kilometrin ja 75 minuutin vesibussimatkan päässä historiallisesta keskustasta sijaitseva Buranon saari on yhtä lailla haavoittuvainen ilmastokriisin seurauksille.

Tässä kirjoituksessa keskityn erityisesti Venetsian saarten ja laguunin tilanteeseen. Tarkoituksenani on osoittaa, kuinka monimutkaisesta kaupungin ja luonnon välisestä valta- ja vuorovaikutussuhteesta puhumme, kun puhumme Venetsiasta. Lisäksi kun puhumme Venetsiasta, emme koskaan puhu vain Venetsiasta – Venetsia on kuvastin sille, miten kohtelemme tulevien sukupolvien perintöä.

Venetsia erityisen suojelun kohteena

Venetsia on kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuodesta 1987 alkaen. Se nauttii vuoden 1972 maailmanperintösopimuksen nojalla kansainvälisen kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta erityistä suojaa. Sopimus edellyttää Italian valtiolta suojeluvelvoitteiden sisällyttämistä omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä, ja Venetsian turvaamiseksi on säädetty erityislaki (Legge Speciale per Venezia).

Venetsian maailmanperintökohteeksi luettava alue ei kata ainoastaan uutisista ja matkaoppaista tuttua historiallista keskustaa, vaan kaikki saaret ja niitä ympäröivän laguunin. Vuosien varrella UNESCOn tarkkailijoiden esittämistä kriittisistä huomioista huolimatta maailmanperintökomitea ei ole lisännyt Venetsiaa vaarantuneiden maailmanperintökohteiden luetteloon.

UNESCOn tarkkailijat ovat katsoneet Venetsian maailmanperintöarvojen vaarantuvan ennen kaikkea ilmastovaikutusten, massaturismin, asukkaiden poismuuton ja laguunin saastumisen vuoksi.

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, vaarantuneiden maailmanperintökohteiden luettelo ei ole maailmanperinnön musta lista. Tämä tarkoittaa sitä, että kohteen merkitseminen luetteloon ei ole sanktio vaan tehostettu suojelukeino. Esimerkiksi vuonna 2023 luetteloon lisättiin kohteita Ukrainasta ja Jemenistä. Kohteen lisääminen luetteloon ei kuitenkaan takaa sitä, että sen suojelua aidosti tehostetaan. Tästä esimerkkinä toimii Evergladesin kansallispuisto Yhdysvaltain Floridassa.

UNESCOn tarkkailijat ovat katsoneet Venetsian maailmanperintöarvojen vaarantuvan ennen kaikkea ilmastovaikutusten, massaturismin, asukkaiden poismuuton ja laguunin saastumisen vuoksi. Maailmanperintökomitea on kuitenkin arvioinut, että Italia on UNESCOn raportteihin antamissaan vastineissa osoittanut pyrkivänsä hillitsemään riskitekijöitä konkreettisilla toimilla. Näistä keskeisiä ovat risteilyalusten pääsyn kieltäminen Giudeccan kanavaan, MOSE-tulvaporttijärjestelmä ja historiallisen keskustan pääsymaksukäytäntö.

Näistä toimista huolimatta, tai juuri niiden takia, Italiaa on vuosien mittaan kritisoitu Venetsian viherpesusta ja UNESCOn lobbaamisesta. Samankaltaista keskustelua käytiin, kun Australia onnistui vuonna 2021 välttämään Ison valliriutan lisäämisen vaarantuneiden kohteiden luetteloon.

Turismin ja veden kontrolli

Syksyllä 2023 Venetsian kaupunginvaltuusto teki päätöksen turistivirtojen kontrolloimisesta pääsymaksulla. Keväällä 2024 pääsymaksu peritään päivävierailusta historiallisen keskustan alueella tiettyinä ruuhkaisimpina päivinä, tyypillisesti viikonloppuisin. Venetsian asukkaat sekä useat muut ryhmät, kuten Venetsiassa opiskelevat tai työskentelevät henkilöt, ovat vapautettuja pääsymaksusta.

Pääsymaksu ei koske laguunin pienempiä ja syrjäisempiä saaria, kuten edellä mainittua Buranoa, vaikka se yhdessä Muranon saaren kanssa on erittäin suosittu päiväretkikohde. Nimellinen pääsymaksu siten tuskin vähentää turistien kokonaismäärää, vaan korkeintaan siirtää kuormitusta saarille, joilla pääsymaksua ei peritä.

Maailmanperintökohteeen maksullisuus ei ole poikkeuksellista. Monet suositut historialliset ja arkeologiset maailmanperintökohteet ovat maksullisia. Keskeisenä erona Venetsiaan niissä kuitenkin on se, että ne eivät ole asuinalueita. Koska ne ovat suljettuja alueita, niillä on tyypillisesti myös maksimikapasiteetti, jolla vierailijoiden määrää hallitaan. Näin ei kuitenkaan ole Venetsiassa.

Maailmanperintökohteeen maksullisuus ei ole poikkeuksellista. Monet suositut historialliset ja arkeologiset maailmanperintökohteet ovat maksullisia. Keskeisenä erona Venetsiaan niissä kuitenkin on se, että ne eivät ole asuinalueita.

Suomessakin harkittiin 2010-luvulla pääsymaksua Suomenlinnan maailmanperintökohteelle, joka on Venetsian lailla merellinen saarista muodostuva asuttu alue. Olemme tutkija Iina Järvisen kanssa todenneet vuonna 2021 julkaistussa artikkelissamme asutun maailmanperintökohteen ja kaupunginosan pääsymaksun olevan kiistanalainen kysymys perusoikeuksien näkökulmasta.

Siinä missä pääsymaksulla on esitetty rajoitettavan massaturismia, tulvariskien minimoimiseksi Venetsiassa on vuosikymmenien valmistelun jälkeen 2020-luvulla otettu käyttöön MOSE-järjestelmä. Raamatullisesti nimetystä MOSEsta on maalailtu Venetsian pelastajaa, vaikka tosiasiassa sen julmana kääntöpuolena on laguunin ekosysteemin hidas tukehduttaminen.

Tulvaportit suljetaan jo nyt useammin kuin oli alun perin tarkoitus, tulevaisuudessa todennäköisesti vieläkin useammin. Venetsian kaupungin vuorovesikeskuksen johtaja on todennut, että silloin on tehtävä päätös, ‘pelastetaanko kaupunki vai laguuni’. Kaupunki ja laguuni ovat kuitenkin erottamaton kokonaisuus; toista ei voi olla olemassa ilman toista.

Fantasia luonnon kustannuksella

Jo näytelmäkirjailija William Shakespeare on osoittanut, että kaupungit voivat olla fantasioiden ja erilaisten odotusten kohteita, vaikka niitä ei olisi koskaan kokenut tosielämässä. Shakespeare ei tiettävästi koskaan vieraillut Venetsiassa, vaikka kaksi hänen näytelmistään, Venetsian kauppias ja Othello, sijoittuvat sinne.

Nykyään erityisesti sosiaalisen median alustoille ladatut kuvat vahvistavat Venetsiaa romantisoivaa kuvastoa, jossa kaupunki esitetään Disneylandin kaltaisena teemapuistona. Sen jonotetuimpia “laitteita” ovat Pyhän Markuksen tuomiokirkko ja kellotorni, Dogen palatsi, Huokausten silta ja Rialton silta.

Vertaus Disneylandiin ei ole kovin kaukaa haettu, sillä jo vuonna 2006 taloustieteilijä John Kay ehdotti, että Venetsian pelastamiseksi kaupungin pitäisi olla sellaisen yrityksen hallinnassa, joka on tottunut tarjoamaan viihdettä massoille kuten Disney-yhtiö. Vaikka Venetsian pormestari Luigi Brugnaro on korostanut, että pääsymaksukäytäntö maksaa kaupungille enemmän kuin se tuottaa, pääsymaksun periminen saattaa vahvistaa mielikuvaa Venetsiasta ulkoilmamuseona tai huvipuistona.

Nykyään erityisesti sosiaalisen median alustoille ladatut kuvat vahvistavat Venetsiaa romantisoivaa kuvastoa, jossa kaupunki esitetään Disneylandin kaltaisena teemapuistona.

Jos pääsymaksu luo suljettuja alueita ja siirtää uhkatekijät näennäisesti pois Venetsian ydinalueilta, niin tekee myös MOSE. Se on 78 tulvaportista, kukin 20 metriä leveydeltään, koostuva kone, joka ylläpitää ihmisen ja luonnon välistä alistussuhdetta edellyttäen, että luonto joko sopeutuu ihmisen tarpeisiin tai kuolee pois.

MOSEn kautta Venetsiaa ja laguunia arvotetaan tavalla, joka synnyttää tilallista epäoikeudenmukaisuutta. Sen massiivinen koneisto aktivoi käynnistyessään hierarkian, jonka perusteella valitaan, mitkä alueet turvataan ja kenen henki säästetään. Hierarkiassa korkeimmalla vaikuttaa olevan se keskusta, joka tuottaa Venetsiasta huvipuistofantasiaa.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että ei ole olemassa vain yhtä Venetsiaa, vaan monia. Oikeudelliset ja poliittiset suojelutoimet ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa tietynlaisen Venetsian säilyttämisestä seuraaviin hyötyihin. Samalla ne ylläpitävät tilallista epäoikeudenmukaisuutta keskusta-alueiden ja syrjäseutujen välillä sekä vahingoittavat laguunin ekosysteemiä. 

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuriperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Tiina ja Antti Herlinin säätiön tuella. Lehtinen on työskennellyt vierailevana tohtorikoulutettavana Ca’ Foscari -yliopistossa Venetsiassa syksyllä 2021 ja keväällä 2024. Jälkimmäisen tutkimusjakson hän vietti Buranon saarella.

Artikkelikuva: Albrecht Fietz / Pixabay

Julkaisu Mistä puhumme, kun puhumme Venetsiasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin norminpurkuretoriikassa kulttuuriperinnön suojan sääntelyn heikennykset ja luonnon monimuotoisuuden köyhdyttäminen esitetään vapausoikeuksien turvaamisena. Trumpin presidenttikaudella Yhdysvallat on vetäytynyt YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOsta ja Pariisin ilmastosopimuksesta.

Samaan aikaan Evergladesin kansallispuiston ainutlaatuinen ekosysteemi kamppailee ilmastokriisiä, Floridan osavaltion kaupunkikehitystä ja valumavesien päästöjä vastaan. UNESCOn maailmanperintökomitea on listannut Evergladesin vaarantuneiden kohteiden luetteloon jo kahteen otteeseen vuosiksi 1993–2007 ja uudelleen vuodesta 2010 alkaen.

Lomakeskusten tieltä hävitetyt mangrovemetsät ovat vain yksi esimerkki kulutushyödykkeiksi valjastetuista tai fossiilista elämäntapaa palvelevista kulttuuri- ja luonnonperintömaisemista.

Lomakeskusten tieltä hävitetyt mangrovemetsät ovat vain yksi esimerkki kulutushyödykkeiksi valjastetuista tai fossiilista elämäntapaa palvelevista kulttuuri- ja luonnonperintömaisemista. Vuonna 2017 Trump leikkasi kahden kansallisen kulttuuriperintömonumentin pinta-alaa vapauttaakseen alueen luonnonvarat energia- ja kaivosteollisuuden käyttöön. Näistä Utahin osavaltiossa sijaitsevista kansallismonumenteista Grand Staircase-Escalainte puolitettiin ja Bears Earsin pinta-alasta lohkaistiin pois 85 prosenttia.

Valtaoikeuksien harmaalla alueella

Nimensä mukaisesti valtavaa portaikkoa ja karhun korvia muistuttavat Grand Staircase-Escalainte ja Bears Ears ovat pyhiä paikkoja useille Amerikan alkuperäiskansojen heimoille. Hiekkakivivuorien ja -kanjonien kehystämät maisemat kätkevät sisäänsä kymmeniä tuhansia alkuperäiskansojen kalliopiirroksia.

Molemmat kohteet on suojattu vuonna 1906 säädetyn kansallisen muinaismuistolain nojalla.

Yhdysvaltojen presidentit ovat tähän mennessä käyttäneet valtaoikeuttaan 158 historiallisesti tai tieteellisesti merkittävän kulttuuri- ja luonnonperintökohteen suojaamiseen. Barack Obama nimitti Bears Earsin kansalliseksi suojelukohteeksi vuonna 2016. Grand Staircase-Escalainte puolestaan on Bill Clintonin vuonna 1996 suojaama kohde.

Trumpin leikkaukset eivät ole ensimmäisiä laatuaan, mutta ne ovat laajimmat koskaan toteutetut. Yhdysvaltain presidenttien on totuttu puuttuvan edeltäjiensä nimittämien kohteiden pinta-aloihin lähinnä laajentamalla niitä. Edellisen kerran vuonna 1945 presidentti Harry S. Truman leikkasi edeltäjänsä Franklin D. Rooseveltin kansallismonumentiksi nimittämän, Kalifornian rannikolla sijaitsevan, Santa Rosan saaren pinta-alasta puolet sotilaskäyttöön.

Elinkeinonvapaus on ajanut luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ohi.

Trumpin toimeenpanemien leikkausten johdosta on nostettu useita kanteita, joiden oikeuskäsittely on vielä kesken. Muun muassa viisi alkuperäiskansojen heimoa sekä vaateyhtiö Patagonia ovat haastaneet Trumpin hallinnon oikeuteen yhdessä alueita suojelevien järjestöjen kanssa. Vuonna 1906 laadittu lakiteksti ei sanatarkasti salli, mutta ei varsinaisesti myöskään kiellä, presidentin valtaa muokata kansallismonumenttien rajoja poistamalla niistä alueita.

Trump itse on perustellut toimeenpanemiaan suojelualan leikkauksia muun muassa vallan vapauttamisella Washingtonin byrokraateilta Utahin asukkaille. Tätä voidaan kuitenkin pitää lähinnä retoriikkana: käytännössä kaivosten pystyttäminen kansallispuistoon ei kuitenkaan juuri eroa siitä samasta luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen ohi arvotetusta elinkeinovapaudesta, johon perustuvat loistohotellit nyt seisovat Evergladesin ruopatulla rämealueella.

Kulttuuriperintö konfliktina

Vuoden 2020 aikana Trump on uhannut niin kulttuuriperinnön tuhoamisella kuin sen vahingoittajien viskaamisella vankilaan. Tammikuussa Trump kohahdutti twiittaamalla Yhdysvaltojen varautuneen pommittamaan Iranin kulttuuriperintökohteita.

Kulttuuriperinnön suoja, niin sodan kuin rauhankin aikana, on turvattu useissa kansainvälisissä sopimuksissa ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tapaoikeudessa. Trumpin uhkaus oli seurausta Yhdysvaltain ja Iranin kiristyneistä väleistä Yhdysvaltain surmattua ilmaiskussa Bagdadissa Iranin vallankumouskaartin kenraalin Qassim Suleimanin.

Kun rasismin vastaisissa protesteissa puolestaan on vaadittu kolonialististen patsaiden poistamista esiltä, Trump on kritisoinut patsaiden laskemista jalustaltaan kulttuuriperinnön hävittämisenä.

Vuoden 2020 aikana Trump on uhannut niin kulttuuriperinnön tuhoamisella kuin sen vahingoittajien viskaamisella vankilaan.

Kesäkuussa mielenosoittajat olivat kaataa Valkoisen talon edustalla seisovan, orjanonomistajan ja alkuperäiskansojen pakkosiirtojen toimeenpanijan, presidentti Andrew Jacksonin patsaan. Tuolloin Trump twiittasi monumenttien vahingoittamisesta ja tuhoamisesta seuraavan 10 vuotta vankeutta muun muassa veteraanimuistomerkkejä koskevan lain nojalla. Lain tarkoituksena on suojata ilkivallalta nimenomaan henkilölle tämän sotilasansioiden perusteella kunniaa tekeviä rakennuksia, patsaita ja muistolaattoja. Tulkinnallista on, voisiko lakia soveltaa myös presidentin patsaan kohdalla.

Osaltaan amerikkalaista kulttuurimaisemaa on viime vuosina muokannut Trumpin muuriprojekti. Yhdysvaltain ja Meksikon välille rakentuva raja-aita halkoo useita alkuperäiskansojen heimojen maita ja kansallista luonnonperintöä Organ Pipe Cactusin alueella, joka on myöskin kansallismonumenttina suojattu edellä mainitun muinaismuistolain nojalla.

Pääoman turvaksi aidatut maisemat

Kuluvan presidenttikautensa loppumetreillä Trump on vielä ilmoittanut poistavansa öljyn- ja kaasunporausta koskevia rajoituksia Alaskasta. Kyse on jälleen elinkeinovapauden asettamisesta niin alkuperäiskansojen kuin tulevien sukupolvien oikeuksien edelle.

Trumpin uusliberalistinen talouspolitiikka yhdistettynä konservatiivisiin arvoihin tarkastelee kulttuuriperintöä ennen kaikkea pääoman vapauden rajoittajana. Kaikkein haavoittuvimmillaan on tällöin aineeton kulttuuriperintö, joka kietoutuu erottamattomasti aineellisen kulttuuriperinnön edustamiin konkreettisiin rakennuksiin, monumentteihin ja maisemiin kulttuurisina tiloina, ilmauksina, taitoina ja tapoina.

Löyhään ympäristömoraaliin perustuva trumpilainen kulttuuriperintöpolitiikka käyttää valtaa turvaamaan konservatiivista kulttuuriperintöä ja aitaamaan kulttuurimaisemia pääoman hyväksi.

Julkinen valta, jolla on vastuu esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksien turvaamisesta ja kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamisesta, nauttii samanaikaisesti valtaa tuhota ja valikoida, mitkä alkuperäiskansoille ja tuleville sukupolville merkitykselliset kohteet säilytetään ja mitkä jätetään tuhoutumaan. Löyhään ympäristömoraaliin perustuva trumpilainen kulttuuriperintöpolitiikka käyttää tätä valtaa turvaamalla konservatiivista kulttuuriperintöä ja aitaamalla kulttuurimaisemia pääoman hyväksi.

Tälläkin tavoin syntyy toki uutta kulttuuriperintöä, loppuun pumpattuja öljylähteitä ja luonnon takaisin valtaamia hotellien raunioita, joita tulevat sukupolvet ehkä aikanaan kutsuvat uusliberalismin kulttuuriperinnöksi.

Joe Bidenin presidenttikaudella kulttuuriperinnön suojan on mahdollista vähintäänkin välillisesti kohentua ympäristöpolitiikan täyskäännöksen myötä. Biden on muun muassa ilmoittanut sitouttavansa Yhdysvallat takaisin Pariisin ilmastosopimuksen piiriin ja palauttavansa arktisen öljynporauksen rajoitukset. Trumpin toinen kausi puolestaan jatkaisi todennäköisesti linjalla, jossa kulttuuriperintö alistetaan yhä enemmän pääomalle ja ilmastonmuutos esiintyy uhkana lähinnä öljymarkkinoille.

Sanna Lehtinen (HM, FM) työskentelee Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa ALL-YOUTH-hankkeessa ja valmistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuriperintöön liittyvistä oikeuksista Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Julkaisu Pääoman maisemat: Trump ja uusliberalismin kulttuuriperintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.