Näytelmä Koulun tila – osa 1,5. Ohjaus: Anna-Mari Laulumaa. Ensi-ilta 5.7.2024.

Jyväskyläläisen teatterintekijän Anna-Mari Laulumaan Koulun tila – osa 1,5 on jatkoa viime vuoden Jyväskylän Kesässä ensi-iltansa saaneelle teokselle Koulun tila– osa 1. Teoksen käsikirjoittaneen, ohjanneen ja näytelleen Laulumaan alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa teokselle jatko-osa 2.0, mutta Jyväskylän Huoneteatterilla nähtiin teoksen päivitetty versio 1,5. 

Teos ilmentää ensimmäisen osan tavoin vakiintunutta huolta suomalaisten kruununjalokivestä ja vankkumattomasta ylpeydenaiheesta, maailmalla korkealle arvostetusta koululaitoksesta. Koulun tilaa ohjaavat paljonpuhuvat kysymykset: Miten tähän on tultu? Ja mihin tähän? Mihin ollaan menossa ja miksi? Siten teos on kiinnostava esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta.

Päivitetty teos on siirtynyt ensimmäisen osan monologista viimeaikaisen Pisa-keskustelun siivellä lähemmäksi stand up-komediaa ja improvisoitua performanssia. Uusia kohtauksia ja hahmoja Laulumaan rinnalla näyttelee Jouni Huhtaniemi.

Päivitetty teos on lisäksi napannut mukaansa uusia käsitteitä ja saanut yhä kaoottisempia sävyjä. Sen sanoma on kuitenkin säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. Koulun tila – osa 1,5 tuo esiin, kuinka suomalainen koulukeskustelu on itsessään ilmiö, joka kaipaisi kriittistä tarkastelua.

Riviopettajan puolustuspuhe

Laulumaa kirjoittaa sivuillaan, kuinka Koulun tila -teoksen ensimmäinen osa muotoutui riviopettajan puolustuspuheeksi. Teoksella oli siis alusta alkaen selkeä sanoma, joka on luettavissa myös päivitetyn teoksen yhteydessä katsojille jaetusta ohjelmalehtisestä.

Ohjelmalehtinen sisältää teoksen esittelytekstin lisäksi luettelon aineistosta ja performanssin innoittajista. Erityismaininnan Laulumaalta saavat suomalaiset kasvatuksen tutkijat ja koulutusvaikuttajat Pasi Sahlberg, Martti Hellström, Lea Pulkkinen, Jari Salminen sekä israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari. Lisäksi kiitoksen saavat ne nimeämättömät tutkijat ja opettajat, joita itsekin aikoinaan sijaisena toiminut Laulumaa on teostaan varten haastatellut.

Päivitetyn teoksen rungon muodostaa kolminaisuus: “Koulu on muistoja”, “Koululla on historia”, “Koulu on Pisa-tuloksia”. Teoksen painotus on siirtynyt ensimmäistä osaa vahvemmin henkilökohtaisista muistoista ja kansakoulun historiasta suomalaisten koululaisten heikentyneisiin tuloksiin kansainvälisessä Pisa-oppimistulosten vertailussa ja oletettuihin syihin tämän taustalla.

Käsittelyyn pääsevät monet kasvatuksen käsitteet. Ilmoille heitetään opettajan ammatillisuus, tunnetaidot ja muutosvastarinta, kuten myös pallopedagogiikaksi Laulumaan nimeämä tutkijoiden uusi innovaatio. Lisäksi omat roolinsa saavat opettajankoulutukseen tiiviisti kytkeytyvät käsitteet, kuten itseohjautuvuus, inkluusio, pelillistäminen, arviointi ja kehollisuus. Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Kontekstia teokselle ja suomalaiselle koululle tuovat historian lisäksi ajan ilmiöistä ilmastonmuutos ja globalisaatio, jotka kulminoituvat teoksessa koulujen digiloikkaan. Spoiler alert: Kouluissa ei saa enää käyttää paperia ja kynää! Syykin on selvä: suomalaisia puita ei saa kaataa, vaan ongelmat voi kilpailutettujen läppäreiden avulla ulkoistaa vaikka Kongoon.

Esitys rakentuu pitkälti koulukeskustelussa usein toistuville poleemisille väitteille ja yksinkertaistuksille. Koulun todellisia asiantuntijoita eli opettajia ei kuulla, ja nykymeno muistuttaa hölmöläisten hommaa. Nimestään ja parodisoivasta otteestaan huolimatta Laulumaa esittelee koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa uusintamalla mediassa usein näkyvää diskurssia eli puhetapaa.

Moniulotteista ja kriittistä kasvatuskeskustelua toivova ei löydä esityksestä uusia sävyjä tai särmää, koska sen sanoma on tehty alusta alkaen selväksi. Ironia ei pure eikä satiiri iske, sillä Laulumaan esitys ei yllä suomalaisen koulukeskustelun taakse.

Koulukeskustelusta ja koulun tilasta

Laulumaan teos voidaan asettaa osaksi viime aikoina Suomessakin näkyviin noussutta konservatiivista kouludiskurssia. Konservatiivisessa diskurssissa korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen.

Diskurssissa keskiöön nousee eräänlainen oppimisen liukuhihnamalli, jossa koulun tehtävä on iskostaa oppilaiden päihin tietty pysyvä joukko tietoja ja taitoja, ’vanhoilla hyvillä’ menetelmillä. Laulumaan teoksessa näitä menetelmiä ovat kärsivällinen jankuttaminen ja ulkoa opettelu.

Konservatiivisesta diskurssista antaa hyvän esimerkin Arno Kotron Opettaja-lehdessä julkaistu teksti Pisa-uutiset olivat hyviä!. Tekstissään Kotro muun muassa kritisoi projektien ja ilmiölähtöisen oppimisen sisällyttämistä kouluarkeen ja opetukseen ja kutsuu niitä epämääräiseksi puuhasteluksi. Kotro vaatii enemmän aikaa perustyöhön, kertomatta kuitenkaan miten ilmiöoppiminen on tämän “perustyön” kanssa ristiriidassa. Tekstin keskeinen teesi voidaan tiivistää seuraavasti: perinteet ovat tervettä järkeä, muutos absurdia. 

Toisen esimerkin tarjoaa kirjailija Roope Lipastin kolumni Nykykoulussa on liikaa oikeuksia ja liian vähän velvollisuuksia, jossa kirjoittaja rakentaa karikatyyrejä itseohjautuvasta oppimisesta ja opettajan oikeuksien puutteesta. Toisin kuin Lipasti väittää, opettaja saa poistaa opetusta häiritsevän oppilaan luokasta. Ratkaisuksi Lipasti tarjoaa opettajan auktoriteetin vahvistamista.

Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Myös Laulumaan performanssi rakentuu vastakkainasettelujen varaan, eikä teos onnistu kyseenalaistamaan omaa positiotaan. Se ei myöskään tavoita ironian särmää monimutkaisessa ja sotkuisessa maailmassa, jossa koulun tehtävä on jatkuvasti erilaisten ristivetojen kohteena. Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.

Koulun ja teatterin tehtävistä

Koulun tilan luoneen Laulumaan taito näyttämöllä on kiistaton, kuten myös ensimmäisen osan arvioinut Minna Malja kirjoittaa Keskisuomalainen-lehden arviossa. Ensimmäisessä osassa Laulumaan näyttelijäntyö piti otteessaan, ja menneiden koulumuistojen kautta värittyvät häpeän, vallankäytön ja väkivallan kokemukset toivat teokseen synkempiä sävyjä.

Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi myös validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. Monen koulumuistot ovat sekoitus valoa ja varjoa, kuten Laulumaa kirjoittaa. Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.

Entistä vahvemmin huumorin keinoihin nojaava päivitetty teos onnistuu kyllä naurattamaan yleisöään, joka suorastaan repeää raikuvaan nauruun kohtauksien yltyessä täyteen mittaansa. Teos ei kuitenkaan ota kriittistä etäisyyttä koulusta käytävään keskusteluun, vaan se päätyy toisintamaan konservatiivista kouludiskurssia huumorilla höystettynä. Siten se on myös esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta, joka on ilmiö itsessään. 

Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Teatterin tehtävä ei ole tarjota suoria ratkaisuja edes valtiolle keskeisten instituutioiden ongelmiin, kuten esimerkiksi Ville Hämäläinen kirjoittaa yliopistoa kuvaavan Dosentit -näytelmän arviossa. Päivitetty Koulun tila välittää yleisiä kokemuksia, mutta sivuuttaa moniäänisyyden ja sen mahdollistaman kriittisen reflektion. Siten performanssi uusintaa vallitsevia diskursseja tarjoamatta uusia näkökulmia. Se ei haasta katsojaa ajattelemaan kriittisesti, vaan tarjoaa valmiiksi pureskeltuja ja moneen otteeseen kuultuja mielipiteitä kulutettavaksi.

Vallitsevalla Pisa-tulosten laskun aikakaudella on ymmärrettävää ja jopa luonnollista, että vastauksia yritetään etsiä menneistä ajoista. Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Minkälainen rooli jää esimerkiksi demokraattiseen kansalaisuuteen kasvamiselle koulussa, joka rakentuu opettajajohtoisuudelle yhteistyön ja keskinäisen dialogin sijaan? Tähän kysymykseen Laulumaa ei edes yrittänyt vastata, vaikka sitä voidaan pitää yhtenä kasvatuksen tärkeimmistä kysymyksistä.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

YTK Ville Mäki on filosofian maisteriopiskelija.

Artikkelikuva: Ben Mullins / Unsplash

Julkaisu Arvio: Oliko ennen kaikki paremmin? Teatteriesitys suomalaisesta koulukeskustelusta ja sen tilasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hard to Break (2024). Ohjaus: Anna-Maija Heinonen & Krista Moisio. 81 min.

Sonja Kosunen, Sara Juvonen, Heidi Huilla & Marja Peltola (toim.): Koulu ja eriarvoisuus Gaudeamus. 2024. 280 s.

Juodaan viinaa pullo kerrallaan ja katsotaan, kuka ”tipahtaa eka”. Tapahtumat tallennetaan puhelimelle ja video upataan kaikkien nähtäville Youtubeen. Somessa seuraajia on 40 000, ja heille näytetään lähes kaikki omasta elävästä elämästä.

Dokumenttikamera kuvaa elokuvan päähenkilöitä, 18-vuotiasta Attea ja 16-vuotiasta Jonsua kavereineen kolmen vuoden ajan ja rikkoo somen neljännen seinän. Kulissit kaatuvat, mutta samalla dokumentin katsojan silmille välähtää seuraajien kommenttivyöry. Anna-Maija Heinosen ja Krista Moision ohjaama dokumenttielokuva Hard to Break osoittaa, että nuorten tapa olla olemassa on somen muokkaama. 

Toisaalla nuoret kertovat haastattelijalle pääkaupunkiseudulla sijaitsevan asuinalueensa maineesta ja sen päihteidenkäytöstä. Jotkut kutsuvat asuinaluetta termillä ”slummi”, ja haastattelija tiedustelee, onko maineessa perää. Taitaa vähän olla. Tutkimustiedon ja vuoden kenttäkokemuksen perusteella nuorten kertomukset ja tapa katsoa omaa asuinaluettaan ovat eriytyneet luokkataustan mukaan.

Kohtaus on poimittu Sonja Kosusen ja Heidi Huillan artikkelista, Kosusen ja kumppaneiden toimittamassa teoksessa Koulu ja eriarvoisuus. Teoksen kaupunkimaantiedettä, kasvatustiedettä ja sosiologiaa yhdistävä ote laittaa luokattoman Suomen illuusiolle jauhot suuhun.

Käsittelen arviossani näitä kahta teosta, dokumenttielokuvaa ja kokoomateosta yhdessä niiden aihepiirien limittyneisyyden vuoksi. Molemmat teokset piirtävät aikalaisanalyyttisen kuvan nuorten eriarvoistuneesta elämästä. Lisäksi nuorten ohi puhutaan liian usein, kuten Koulu ja eriarvoisuus -kirjan kirjoittajat toteavat. Yhteistä teoksille on, että ne tarkastelevat kuvauskohdettaan läheltä ja kuuntelevat nuoria itseään herkällä korvalla.

Hard to Break

Anna-Maija Heinosen ja Krista Moision Hard to Break -dokumentti jatkaa onnistuneesti kotimaisen nuoriso- ja seurantadokumenttien sarjaa, johon kuuluvat muun muassa Logged In, Tytöt 18 ja Linna. Dokumentin voi nähdä paitsi jatkona tälle perinteelle, mutta myös uudenlaisena avauksena, jossa nuorten oma maailma ja siihen olennaisesti vaikuttava somenkäyttö on otettu vakavasti. Some on paitsi dokumentin aihe, myös kuvaamisen ja esittämisen keino.

Dokumentti alkaa kohtauksella, jossa ovat läsnä vape, Mäkki ja lähiö. Viina, musa ja bileet seuraavat. Vauhdin kiihtyessä siirrytään pikkurikoksista ja häädöistä päihteiden siivittämänä pahoinpitelyn kautta puukotukseen. Läsnä ovat myös yhteiskunnan tukiverkot: nuorisokoti, jälkihuolto, tutkintavankeus ja käräjäoikeus.

Tapahtumien jälkimaininkeja käsitellään kavereiden kanssa ja laajan yleisön edessä somessa. Elokuva saakin katsojan pohtimaan, voiko nykyisten leikkausten aikakaudella Jonsun sanoin hyväntahtoisten kukkahattutätien ja apuun hälytettävien palveluiden olemassaoloon enää luottaa? Kuka kannattelee pahoinvoivaa nuorisoa?

Elokuva saakin katsojan pohtimaan, voiko nykyisten leikkausten aikakaudella Jonsun sanoin hyväntahtoisten kukkahattutätien ja apuun hälytettävien palveluiden olemassaoloon enää luottaa? Kuka kannattelee pahoinvoivaa nuorisoa?

Dokumentti tavoittaa välittömän ja vielä tuoreuttaan huokuvan somen lisäksi nuorten maailman pysyvän ja ikiaikaisen ulottuvuuden. Tätä edustavat kameralle värikylläisesti tallentuneet vuodenajat sekä kasvun ihme. Somekuvausten yhteydessä Jonsu käsittelee auringonkukkaa tavalla, joka saattaisi ilman somea olla kohtaus kirjailija Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta. Terälehti kerrallaan valtavasta, auringonkeltaisesta kukasta revitään irti tietoa: rakastaa, ei rakasta, rakastaa…

Dokumentti osuu nuorten elämän, tulevaisuuden ja somen aikakauden polttopisteeseen. Some on läsnä nuorten elämässä sekä kaikkein yksinäisimmissä että yksityisimmissä hetkissä. Toivo ja epätoivo ovat elokuvassa pimeyden ja valon leikkiä, rajanveto pikselimössön ja piirtävän tarkan kuvan välillä. Valoa ja terävyyttä ei olisi ilman elämää kannattelevaa ystävyyttä ja välittämistä.

Elokuvan loppupuolella toinen päähenkilö Atte pinpointtaa muutoksen hetken elämässään, jonka jälkeen asiat kääntyivät parempaan suuntaan. Sitä merkitsee muutto tyttöystävän kanssa Espooseen. Jo aiemmin useampi dokumentissa esiintynyt nuori on esittänyt toiveen: joku päivä vielä takas pulpettiin.

Koulu ja eriarvoisuus

Koulu ja eriarvoisuus -kokoomateoksessa tutkijoiden kautta äänen saavat pääkaupunkiseudun kouluissa 152 haastateltua nuorta ja heidän kanssaan toimivaa aikuista. Teoksen toimittaneet Sonja Kosunen ja kumppanit kirjoittavat, että yhtenäistä suomalaista peruskoulua ei enää ole. Suomessakin alueet ovat eriytyneet niin, että koulun sijaan tulisi puhua tiettyjen alueiden kouluista.

Tutkijat kuvaavat, kuinka ”alueellinen eriytymiskehitys kulkee käsi kädessä koulujen eriytymisen kanssa”. Ilmiöt vahvistavat toisiaan, limittyvät toisiinsa ja kietoutuvat yhteen. Eriytyminen eli segregaatio kamppaa mahdollisuuksien tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen nojaavan suomalaisen hyvinvointivaltion koulutuslupauksen.

Kokonaisuutena kokoomateos on tärkeä puheenvuoro suomalaisen koulun ja yhteiskunnan tilasta, jonka painavan viestin tulisi kaikkien nuorten elämään ja heidän tulevaisuuksiinsa vaikuttavien kuulla. Se sisältää sekä teoreettisia että empiirisiä artikkeleita, jotka valottavat eriytymisen suhdetta eriarvoisuuteen.

Nuorten arkea eriytyvässä kaupungissa käsittelevät kokoelmassa Riikka Oittinen ja Tiina Luoma. Oittisen ja Luoman kuvaus neljän eri nuoren eriytyneestä arkitodellisuudesta on piinallisen tarkkanäköinen. Nuorten elämässä eriytyminen ja eriarvoisuus näkyvät jakolinjoina, jotka ulottuvat niin vapaa-ajalle, kotiin kuin kouluunkin.

Nämä jakolinjat elävät vaatetuksessa, käytettävissä olevissa laitteissa ja mikä huolestuttavinta, myös nuorten mielikuvissa. Mielikuvat saattavat lisäksi syventää erilaisista taustoista tulevien nuorten välisiä kuiluja niin, että nuorten elinpiirit eriytyvät entisestään. Hyväosaisten on helpompi välttää asuinalueiden sosiaalisia ongelmia esimerkiksi harrastamalla muualla ja suuntaamalla tulevaisuudessa parempiosaiseen asuinympäristöön.

Tutkijat kuvaavat, kuinka ”alueellinen eriytymiskehitys kulkee käsi kädessä koulujen eriytymisen kanssa”. Ilmiöt vahvistavat toisiaan, limittyvät toisiinsa ja kietoutuvat yhteen.

Sonja Kosusen ja Heidi Huillan Ostari, koulu ja minä: Nuoret ja koulujen maineet-artikkeli tuo puolestaan ilmi, kuinka nuorten suhde omaan asuinpaikkaansa voi olla hyvinkin ristiriitainen ja hienosyinen. Asuinpaikka voi olla samaan aikaan tärkeä ja toisaalta huonon maineen ja stigmatisoinnin vaaran vuoksi huolenaihe.

Hierarkiat ovat osa nuorten arkea ja mielikuviin vaikuttavat etenkin aikuiset ja negatiivinen mediakeskustelu. Mainetta tuotetaan keskiluokkaisesta katseesta ja normista käsin. Nuoret itse arvostavat kauneutta, siisteyttä ja yleistä viihtyisyyttä. Hengailu on esimerkki nuorten tavasta käyttää tilaa, mutta sosioekonomisesta taustasta riippuen siitä koetaan myös halua erottua.

Nuorten maailmaa laajan haastatteluaineiston voimin avaa Marja Peltola artikkelissaan Vertaissuhteet koulun arjessa: Ryhmärajoja, erottautumista ja hierarkioita. Peltolan artikkeli tuo esiin, kuinka nuorten suhteissa yhteiskuntaluokka vaikuttaa hiljaisena, mutta toisaalta tulee esiin varsin painokkainakin sanankäänteinä.

Peltola muistuttaa, että yhdenvertaisuuden ideaalista huolimatta nuorten keskinäisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa tuotetaan eroja yhteiskuntaluokan ja etnisyyden kautta. Rasismi on läsnä. Erot näkyvät myös nuorten tulevaisuuden toiveissa.

Heikoimmasta asemista tulevien nuorten tulevaisuuden aikajänne on muita lyhyempi, urapolut epäselviä ja tulevaisuutta ylipäänsä on vaikeaa hahmottaa. Keskiluokan tulevaisuushorisontissa kuuluvat puolestaan sopivan lukion kautta hyvä ammatti, kuten lääkäri tai lakimies. Tulevaisuuden odotusten kautta odotuksista tulee osa itseä.

Nuorten eriarvoistunut elämä

Siinä missä Hard to Break -elokuvassa dokumenttikamera tarjoaa pääsyn päähenkilöiden omien somevideoiden taakse, luo tutkijoiden kynä Koulu ja eriarvoisuus -kokoomateoksessa kehykset tutkittavien kertomuksille. Niin kamera kuin kynäkin tuovat esiin aihetta monista eri kulmista, ja pyrkivät avaamaan nuorten oman kokemuksellisen tason vaihtoehtona julkiselle keskustelulle.

Hard to Break -dokumentin nuoret laulavat eräässä viinanhuuruisessa yössä tunnettua lastenlaulua: Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen… Elävä kuvaus dokumentoitujen nuorten suhteesta omiin unelmiinsa kuuluu musiikissa räppäri Ege Zulun suulla:

”Sust piti tulla futari, sun piti valmistuu lääkäriks. Sun unelmat, pistit ne kyhäriin, poltit sun unelmat hätärist. Sun unelmat murskattiin tai sitten murskattiin polvi, yo. Sun unelmat tuhkattiin tai ite tuhkasit ne bongil, yo. (…) Fantasiaa, fantasiaa. Huudeilla eletään fantasiaa. Fantasiaa, fantasiaa. Huudeilla eletään fantasiaa.”

Somen, päihteiden ja rikoksien lisäksi Hard to Breakissa on kyse Koulu ja eriarvoisuus -teoksen viestiä seuraten myös maantieteestä. Segregaation korjaaminen vaatii Kosusen ja Venla Berneliuksen mukaan kokonaisvaltaista tarkastelua. He kirjoittavat, että eriytymisen eri muodoilla on kaikilla omanlaisensa suhde eriarvoisuuteen. Yleisesti eriytymiseen voidaan vaikuttaa puuttumalla juurisyihin: rakenteisiin ja köyhyyteen.

Sekä Hard to Break että Koulu ja eriarvoisuus ovat ohittamattomia puheenvuoroja, jotka tulee huomioida aina opettajankoulutuksesta kaupunkisuunnitteluun ja eduskuntaan saakka. Tarvitaan ystävyyttä, välittämistä, rasismin kitkemistä, tukiverkkoja ja rahoitusta.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelikuva: WOKANDAPIX / Pixabay

Julkaisu Elokuva-arvio ja kirja-arvio: Hard to Break – Koulu ja eriarvoisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.