Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaiset kehityskulut ovat vahvistuneet niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Tämä näkyy käytännön politiikan tasolla keskusteluissa aborttioikeuksista, naisten oikeuksista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Yhdysvalloissa kehitys on jo nähtävissä koulutuksessa ja opetuksessa: useiden feminististen ja antirasististen teosten käyttöä opetuksessa on rajoitettu ja hallinnollinen ja poliittinen paine on kohdistunut myös joidenkin osavaltioiden yliopistoihin. 

Valtiotieteellinen yhdistys selvitti, miten feministiset sisällöt näkyvät tämänhetkisessä politiikan yliopisto-opetuksessa Suomessa. Nykymaailman tapahtumien valossa tarkastelua pidettiin tärkeänä, sillä feministiset politiikan teoriat ja lähestymistavat ovat auttaneet laajentamaan oppiaineen kaanonia, jolla tarkoitetaan tieteenalan keskeistä sisältöä ja sen pohjalle rakentuvia normatiivisia käytäntöjä sekä tuoneet esiin aiemmin näkymättömiä ilmiöitä.

Näitä ovat muun muassa vallan sukupuolittunut luonne ja se, miten sukupuoleen kohdistuva syrjintä muotoutuu intersektionaalisesti – eli  eriarvoisuuden ulottuvuuksien  risteytyessä – esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen, luokkaan ja etniseen taustaan.

Kysely lähetettiin politiikan tutkimuksen oppiaineiden henkilökunnalle kaikkiin Suomen yliopistoihin, joissa alaa voi opiskella. Vastauksia kertyi yhteensä 17. Kyselyyn pystyi vastaamaan suomeksi tai englanniksi. Suurin osa vastaajista oli professoreita ja yliopistonlehtoreita.

Politiikan oppiaineet kattoivat kyselyssä valtio-opin, maailmanpolitiikan, kansainvälisen politiikan, kansainväliset suhteet sekä muut poikkitieteelliset politiikkaohjelmat kuten Eurooppa-tutkimuksen. Feministiset sisällöt määriteltiin kyselyssä seuraavanlaisesti: “Feministisillä sisällöillä tarkoitetaan tässä selvityksessä laajasti sukupuolen tutkimuksesta ammentavia teorioita ja näkökulmia, jotka voivat vaihdella sukupuolinäkökulmasta esimerkiksi intersektionaalisiin, antirasistisiin, dekoloniaalisiin, queer- ja transteoreettisiin tai posthumanistisiin otteisiin.”

Feministiset sisällöt tämän päivän opetuksessa

Kyselyvastausten perusteella feministiset sisällöt ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana politiikan oppiaineiden opetusta. Feminismin valtavirtaistumista kuvaa vastauksissa usein toistunut ajatus, että feminismi on nykyään yksi tärkeä suuntaus muiden joukossa.

Suurin osa vastaajista arvioi feministisen opetuksen omassa yksikössä joko lisääntyneen tai pysyneen samana oman opetusuran aikana. Vain yksi vastaajista arvioi feministisen opetuksen vähentyneen.

Politiikan oppiaineiden opetuksessa feminismi otetaan huomioon useimmiten yhdistämällä feministisiä yhteiskunta- ja politiikan teorioita muuhun opetussisältöön. Feministisen tutkimuksen piiriin kuuluvia aihepiirejä, kuten sukupuolinäkökulman ja valtarakenteiden kriittinen tarkastelu yhdenvertaisuuden kautta, lisätään kurssisisältöihin ja kurssilukemistoihin sisällytetään feministisiä teoksia.

Yleisten johdantokurssien lisäksi vastaajat kertoivat hyödyntävänsä feministisiä lähestymistapoja osana oppiaineensa kurssiteemoja kuten poliittiset instituutiot, poliittinen käyttäytyminen, retoriikka ja turvallisuus.

“Opettamillani kursseilla ovat esillä myös feministiset yhteiskunta- ja politiikan teoriat sekä klassikot, kuten esim. Mary Wollstonecraft tai nykyiset feministiset yhteiskuntateoreetikot ja filosofit poliittisten aatteiden ja ideologioiden perusopintokurssilla. Käytän opetuksessani myös feministisestä teoriasta ja filosofiasta sekä naisemansipatorisista liikkeistä tulevia esimerkkejä.”

Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto, valtio-oppi

Syventävissä opinnoissa korostuivat post- ja dekoloniaaliset, intersektionaaliset sekä queer-näkökulmat, joita pidettiin tärkeinä integroida opetukseen jatkossakin. Samalla kaivattiin enemmän huomiota intersektionaalisuuden vähemmälle jääneisiin näkökulmiin, kuten transfeminismiin ja vammaistutkimukseen.

Monelle feminismi näyttäytyi yhtenä näkökulmana muiden joukossa, mutta sitä kuvattiin myös opetuksen kriittisenä pohjavireenä tai lähestymistapana. Feminismin avulla voidaan sekä kritisoida politiikan ja poliittisen ajattelun maskuliinista historiaa että täydentää sitä tuomalla esiin näkökulmia, tulkintoja ja aihepiirejä, jotka ovat jääneet huomiotta tai eivät ole mahtuneet tieteenalan kaanoniin.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan. Kyselyvastauksissa nousi esiin perus- ja aineopintojen osalta vain kaksi tällaista kurssia: Helsingin yliopistossa valinnaisiin aineopintoihin kuuluva, vuosittain järjestettävä Sukupuoli, politiikka ja media -kurssi sekä Turun yliopiston opetusohjelmasta löytyvä Gender and Politics-kurssi, joka on avoinna sekä kandi- että maisterivaiheen opiskelijoille.

Feministisiin tutkimusasetelmiin keskittyminen ei helpotu myöskään syventävien opintojen vaiheessa. Vastauksista nousi esiin ainoastaan yksi Helsingin yliopistossa vuosittain tarjolla oleva Feministinen politiikan tutkimus -kurssi. Lisäksi keväälle 2027 on Eurooppa-tutkimuksen puolella suunnitteilla lukupiirimuotoinen seminaari, jossa keskitytään queer, trans ja intersektionaalisiin näkemyksiin EU:sta.

Erillisten feministisiin teorioihin ja lähtökohtiin keskittyvien kurssien puuttuminen opetusohjelmista nähtiinkin yhtenä keskeisenä esteenä feministisen poliittisen ymmärryksen lisäämiselle.

Feminististä opetusta vahvistavat ja hidastavat tekijät

Yliopistojen nykyisen henkilökunnan aktiivisten toimijoiden lisäksi vastauksissa nousivat esiin pioneerit, jotka ovat olleet ensimmäisinä nostamassa feministisiä sisältöjä politiikan oppiaineeseen. Heidän merkityksensä nähtiin keskeisenä.

“Tieteenalalla on ollut vähintään yksi feministiseen tutkimukseen perehtynyt opettaja noin vuodesta 1998 alkaen (melkein jatkuvasti), joka on yhtäältä opettanut vähintään yhden kurssin aihepiiriin liittyen vuosittain ja vakihenkilöstöön kuuluen pitänyt huolta siitä, että myös opintosuunnitelmassa gender-jaksoja on ollut.“

 Anne Holli, Helsingin yliopisto, valtio-oppi

Holli toi esiin myös, miten sukupuolinäkökulman tuominen oppisisältöihin on ollut niin valtiollisen tasa-arvopolitiikan kuin Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnittelun ydintä noin 20–30 vuotta. Kyselyvastauksissa nousi toistuvasti esiin muitakin samansuuntaista kehitystä tukevia tekijöitä, kuten opiskelijoiden toiveet sukupuolen ja muiden feminististen näkökulmien paremmasta huomioimisesta opetuksessa, lisääntynyt yleinen tietoisuus sukupuoleen ja muihin identiteetteihin kiinnittyvästä syrjinnästä sekä feminististen teorioiden yleistyminen keskusteluissa.

Feministisen ymmärryksen lisäämistä politiikan opetuksessa hankaloittavat muun muassa vakihenkilöstön vähäinen kiinnostus feministisiin aihealueisiin sekä feminismin näkeminen omista tutkimusaiheista irrallisena tai marginaalisena lähestymistapana. Toisaalta haasteena koettiin monien tärkeiden näkökulmien yhteensovittaminen, tasapainottelu feminististen ja muiden lähestymistapojen välillä.

Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin

Lisäksi vastauksissa mainittiin kiihtyvä tieteenalojen välinen kilpailu, jossa oman tieteenalan sisällä halutaan vakiinnuttaa tiettyjä näkökulmia tai suurempia tutkimussuuntia. Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin. Joidenkin opetusteemojen osalta tieteenalan vakiintuneet käytännöt ja keskeinen kirjallisuus nähtiin edelleen hyvin miesvaltaisena ja länsi-/eurooppakeskeisenä, mikä luo omat haasteensa feministiselle opetukselle.

Esiin nostettiin myös institutionaalisen tuen puute. Yliopistoilla ei ole selkeitä rakenteita tai prosesseja, joilla varmistettaisiin feminististen sisältöjen huomioiminen politiikan opetuksessa eikä feministisiin näkökulmiin erikoistuneita opettajan tehtäviä. Tällöin vaarana on, että opetus jää muutamien yksittäisten tutkijoiden ja opettajien varaan. Yllä kuvatun asenteellisuuden ja rakenteellisen tuen puutteiden voi nähdä heijastavan laajempia tieteenalakohtaisia käytäntöjä ja politiikan tutkimuksen sisällä vaikuttavaa konservatiivista jatkumoa.

Feministiselle ymmärrykselle ja opetukselle on tarvetta aikamme kriisien keskellä

Feminismin eri suuntaukset ja ajankohtaiset keskustelut nähtiin selvityksen vastauksissa osana valtio-opillista yleissivistystä. Feministinen teoria ja kritiikki koettiin keskeisinä sekä politiikan perinteisten teemojen (kuten turvallisuus, demokratia ja globaalin talouden valtasuhteet) ymmärtämisessä että nykyisten globaalien ilmiöiden, kuten digitalisaation ja arvojen eriytymisen, tarkastelussa.

Esimerkiksi uusliberaalin kapitalismin feministinen tarkastelu auttaa tekemään näkyväksi kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin kietoutuvia sukupuolittuneita ja risteäviä sorron rakenteita. Samalla feministinen näkökulma korostuu keskeisenä aikamme globaaleja kriisejä koskevassa keskustelussa.

“Varsinkin kasvavan militarisaation, demokratian murenemisen ja ekologisen kriisin aikakaudella sekä feministinen kritiikki olemassa olevia rakenteita kohtaan että feministiset vaihtoehdot olisi tärkeää nostaa näkyvään asemaan näistä kysymyksistä puhuttaessa. Lisäksi feministiset näkökulmat esimerkiksi tutkimusmetodologioihin ovat keskeinen tutkimuksen pluraalisuutta vahvistava voima.”

Anonyymi

Kyselyn keskeisenä johtopäätöksenä on, että feministisiä näkökulmia arvostetaan osana tämän päivän politiikan tutkimusta ja sen opetusta, vaikka arvostus ei aina näy opetusohjelmassa. Jotta uusia politiikan feministitutkijoita ja -osaajia syntyisi, on yleissivistyksen tasolta noustava kohti erityisasiantuntemusta. Tämä vaatisi vähintään sitä, että feminismilähtöisiä kursseja olisi saatavilla jokaisen politiikan oppiaineita opettavan suomalaisen yliopiston opetusohjelmassa, niin kandi- kuin maisteritasolla.

Kehitys ei kuitenkaan voi olla yksittäisten henkilöiden vastuulla, vaan feministisen opetustarjonnan takaamiseksi tarvitaan oppiaineen taholta konkreettista tukea ja linjauksia, joilla varmistetaan feminististen politiikan kurssien ja kurssisisältöjen olemassaolo koulutuspolun eri vaiheissa.  

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Jussila on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

VTT Theodora Helimäki on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja (2026–).

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti.

Artikkelin kuvituskuva: Ethan Gregory Dodge / Unsplash

Julkaisu Feministinen politiikan opetus yliopistoissa – arvostettua, mutta haavoittuvaa  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.