Sekä presidentillisellä uudenvuodenpuheella että siihen liittyvillä uskonnollisilla viitteillä on pitkä historia. Suomessa presidentin uudenvuodenpuheet vakiintuivat jo ennen toista maailmansotaa.

Ensimmäisen uudenvuodenpuheen piti Pehr Evind Svinhufvud vuonna 1935. Svinhufvudin puhe liittyi hänen vuotta aiemmin aloittamaansa sovinnollisuuden viikkoon. Tarja Halosen jälkimmäistä kautta ja Sauli Niinistöä lukuun ottamatta kaikki presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet löytyvät Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilta.

Menneiden presidenttien uudenvuodenpuheet

Vaikka Svinhufvudin ensimmäisessä uudenvuodenpuheessa kansakunnalle annettiin yksilöt ylittävä, jopa ylimaailmallinen merkitys, ei siinä kuitenkaan viitattu Jumalaan tai toivotettu siunausta. Seuraavan vuoden puheessa Jumala kuitenkin jo esiintyi puheen lopussa:

”Olemme hiljaa viettäneet suurta rauhan juhlaa. Ohjatkoon sen kaunis Julistus Jumalan kunniasta, rauhasta maassa ja ihmisten hyvästä tahdosta toimintaamme alkavana vuonna.”

Seuraavana vuonna Svinhufvud toivotti menestystä, mutta jätti Jumalan mainitsematta. Vuodesta 1938 alkaen puheen piti Kyösti Kallio, joka mainitsi Jumalan tai Luojan kaikissa kolmessa pitämässään puheessa. Uskonnollinen kieli oli muutenkin osa Kallion ilmaisutyyliä, ja häntä onkin pidetty Suomen historian uskonnollisimpana presidenttinä. Sota-ajan presidentti Risto Ryti piti kaksi puhetta, joista toisessa hän toivotti ”Korkeimman siunausta” ja toisessa puhui ”Kaitselmuksesta” ja ”Voiton Herrasta”.

Vuonna 1942 uudenvuodenpuheen piti poikkeuksellisesti eduskunnan puhemies Väinö Hakkila (SDP), vuonna 1944 pääministeri Edwin Linkomies (kok.) ja vuonna 1945 kansliaministeri ja tuleva pääministeri Mauno Pekkala (SDP). Jumalaa ei näissä puheissa mainittu tai siunausta toivotettu, mutta Hakkila totesi maankolkkamme kuuluvan ”meille työn ja taistelun ikuisella pyhällä oikeudella”.

Juho Kusti Paasikiven linjaksi muodostui ensin viitata ”Kaitselmukseen” tai ”Jumalan varjelukseen”, mutta kolmesta viimeisestä puheestaan hän jätti nämä viittaukset pois. Urho Kekkonen sen sijaan ei toivottanut Jumalan siunausta tai maininnut muita jumaluuteen viittaavia sanoja koko pitkän presidenttiytensä aikana pitämissään puheissa, vaan toivotti puheidensa lopuksi ”hyvää ja onnellista uutta vuotta”, joihin hän viimeisissä puheissaan liitti myös rauhan tai turvallisuuden toivotuksen.

Tutkija Pekka Niiranen tuo kuitenkin esille julkisen ja yksityisen ulottuvuuden välisen eron Kekkosen uskontosuhteessa: julkisessa roolissaan Kekkonen ei tuonut uskontoa tai vakaumustaan juurikaan esille, mutta henkilökohtaisessa elämässään uskonto oli hänelle merkittävä asia.

Myös Mauno Koivisto jatkoi samalla linjalla, jopa lisäten toivotukseensa aloituksen ”vanhaa tapaa” tai ”perinnettä noudattaen”. Kekkosen ja Koiviston puheissa kyllä esiintyi sana siunaus, mutta täysin sekulaarissa merkityksessä. Myöskään vuoden 1993 puheen pitänyt pääministeri Esko Aho (kesk.) ei poikennut tästä linjasta.

Ahtisaaren presidenttikausi toi muutoksen

Muutos tuli Martti Ahtisaaren presidenttiyden myötä. Ahtisaari esitti virkaanastujaispuheensa päätteeksi toiveen “Jumala suojelkoon Isänmaatamme ja kansaamme.” Hän otti myös ensimmäisenä presidenttinä sitten Paasikiven tavakseen viitata puheensa lopussa Jumalaan. Historiantutkija Ville Jalovaaran mukaan Ahtisaari on todennut, että piti siunauksen toivottamista itselleen luontevana, ja oppineensa aiemmin mutkatonta suhtautumista uskonnollisia kysymyksiä kohtaan suomalaisilta lähetystyöntekijöiltä kansainvälisissä tehtävissään.

Tarja Halonen taas jätti Jumalan siunauksen pois ja hänen lopetuksekseen vakiintui toivottaa ”hyvää alkavaa vuotta”. Halonen oli ensimmäinen kirkkoon kuulumaton presidentti, mikä aiheutti jonkin verran kyseenalaistuksia ja kiistoja – siitä huolimatta, että Halonen suhtautui kirkkoihin ja muihin uskontokuntiin positiivisesti ja asennoitui niihin tärkeinä yhteistyötahoina. Halosen ansiosta Suomessa vakiintui muun muassa valtiovallan ja uskontojohtajien säännölliset tapaamiset.

Vaikka Halonen ei kuulunut kirkkoon, korosti hän kristillistä identiteettiään – kenties myös siitä syystä, että vaalikampanjan aikana hänen syytettiin olevan vakaumuksellinen ateisti. Hän liittyi takaisin kirkkoon presidenttikautensa päätyttyä. Kohut kertovatkin paljon siitä, mitä presidentiltä odotetaan. Kirkkoon kuuluminen ja siunauksen toivottaminen näyttäytyvätkin presidenttien ja presidenttikandidaattien kannalta turvallisilta keinoilta identifioitua asiassa huomiota herättämättömäksi henkilöksi, jolloin poliittista liikkumatilaa on kenties enemmän.

Kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Sauli Niinistö taas palasi Ahtisaaren linjaan ja lopetti uudenvuodenpuheensa toivottaen kaikille ”hyvää” tai ”onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta”. Niinistön kertoman mukaan ajatus Jumalan siunauksen toivottamisesta syntyi vuoden 2006 presidentinvaalin aikaan, jolloin hänelle tultiin vaalikentillä usein toivottamaan Jumalan siunausta. Hän on sittemmin kuvannut Ville Jalovaaran haastattelussa, että siunauksen toivotus ulottuu pitemmälle kuin uskonkysymyksiin, ja että se välittää arvokkuuden ja levollisuuden tunnetta.

Niinistön kuvaus tuo esiin siunauksen toivottamiseen liittyviä merkityksiä: kyseessä on arvovaltainen perinne, jonka kautta presidentti asettuu edeltäjiensä jatkumoon. Vaalikentillä presidenttikandidaatille toivotuksen esittäminen taas voi merkitä ikään kuin ehdokkaan “presidentillisyyden” tunnustamista.

Kekkosesta lähtien presidenttien linja joko toivottaa tai olla toivottamatta Jumalan siunausta vakiintui. Kekkosta edeltäneiden presidenttien linja saattoi vaihdella puheiden välillä ja myös käytetyt käsitteet saattoivat vaihdella, kun Jumalan sijaan puhuttiin ”Korkeimmasta”, ”Kaitselmuksesta” tai sota-aikana ”Voiton Herrasta”.

Viimeistään Ahtisaaresta lähtien Jumalan siunauksen toivottaminen tai toivottamatta jättämäinen on ollut presidenteille hyvin tietoinen valinta. Siitä on tullut myös kysymys, johon kysytään kantaa presidenttiehdokkailta.

Toisaalta siunauksen toivottaminen liittyy laajempaan kokonaisuuteen siitä, millainen on ehdokkaan tai presidentiksi valitun suhde yhtäältä evankelisluterilaiseen kirkkoon ja sen asemaan ja toisaalta aiempaa monikatsomuksellisempaan yhteiskuntaan. Vastaavina symbolisina ilmauksina voidaan pitää esimerkiksi presidentin aiempaa piispojen nimitysoikeutta tai valtiollisia juhlajumalanpalveluksia.

Vuoden 2024 presidentinvaalien ehdokkaiden näkemykset

Näkemystä siunauksen toivottamiseen on kysytty nykyisiltä ehdokkailta niin Ylen vaalikoneessa kuin Ilta-Sanomissakin. Ylen vaalikoneessa kaikki muut ehdokkaat paitsi vasemmistoliiton Li Andersson ja SDP:n Jutta Urpilainen vastasivat “Kyllä”.

Ilta-Sanomissa vastaajan oli mahdollista olla enemmän tai vähemmän samaa mieltä väitteen kanssa. Andersson oli ainoana täysin eri mieltä, valitsijayhdistyksen Pekka Haaviston kanta oli “ei samaa eikä eri mieltä”, jokseenkin samaa mieltä olivat keskustan Olli Rehn, kristillisdemokraattien Sari Essayah, kokoomuksen Alexander Stubb sekä yllättäen Urpilainen. Täysin samaa mieltä väitteen kanssa olivat perussuomalaisten Jussi Halla-aho, Liike Nytin Harry Harkimo sekä valitsijayhdistyksen Mika Aaltola.

Ehdokkaista Aaltola, Essayah, Rehn ja Urpilainen ovat kertoneet uskovansa Jumalaan, Anderssonin, Haaviston, Harkimon ja Stubbin taas voi tulkita uskovan jollakin muulla kuin suoraan kirkon opettamalla tavalla. Vain Halla-aho on sanonut suoraan, ettei usko Jumalaan.

Selkeimmin henkilökohtaista uskoa esiin tuonut perustelu Jumalan siunauksen toivottamiselle löytyi Essayahilta:

”Kristillinen sanoma tai esimerkiksi Jumalan siunauksen toivottaminen kertoo lausujansa arvomaailmasta ja vakaumuksesta, ja presidentilläkin on uskonnonvapaus eli sen mukaan, mikä on presidentin vakaumus. Itse toivottaisin Jumalan siunausta.”

Myös Stubb, Haavisto ja Urpilainen toivat esiin, että presidentillä on vapaus ratkaista asia oman arvomaailmansa pohjalta. Oman kristillisen arvomaailman sijaan tapaa perusteltiin sillä, että se on kaunis (Stubb), huomioi sekä uskonnollisten että uskonnottomien maailmankatsomukset (Haavisto) tai “ylittää uskontokuntien rajat” (Rehn). Siinä missä edelliset näkökulmat pyrkivät kuvaamaan tavan kaikille sopivana, löytyi Halla-aholta kristinuskon ja suomalaisen kulttuurin yhteyttä korostava näkökulma:

”Luterilaisuus ja kristinusko ovat erottamaton osa suomalaista kulttuuriamme. Perinteet ja rituaalit ylläpitävät yhteisöllisyyttä.”

Vaikka Aaltola ei perustellutkaan kantaansa vaalikoneissa, on hän esittänyt niitä lokakuussa 2022 julkaistussa uskontoa ja politiikkaa käsittelevässä Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Mielestäni [Jumalan siunauksen toivottaminen on] sangen hyveellinen tapa, jolla korostetaan historiallista juonta, jossa Suomi ja suomalaiset ovat tietyllä tavalla toimiessaan kaitselmuksen suojelemia ja siunattuja. Sanat eivät vangitse, vaan muistuttavat pyhistä arvoista.”

Kun Aaltolan tekstiä vertaa muiden ehdokkaiden vaalikonevastauksiin, korostuu siinä jatkuvuus, joka tuodaan myös sananvalintojen kautta.

Urpilaisen kanta oli kenties ehdokkaista vaihtelevin. Hän vastasi Ylen vaalitentissä “ei”, mutta Ilta-Sanomien tentissä taas “jokseenkin samaa mieltä”. Urpilainen tarkentaa Ylen vaalikoneessa:

”Vaikka itse voisin toivottaa Jumalan siunausta, niin vastaan tähän kysymykseen ei, koska katson, että presidentin ei tule välttämättä näin tehdä, vaan päätös riippuu myös kunkin presidentin omasta vakaumuksesta. Itse voisin hyvin päättää tervehdyksen eri vuosina eri tavalla. Joskus voisin toivottaa maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa. Joskus voisin toivottaa uskoa yhteiseen ihmisyyteen ja toivoa Luojamme varjeluksesta. Lyhyt Jumalan siunausta on sekin mahdollinen.”

Jumalan siunauksen toivottamiseen kielteisesti suhtautunut Andersson korosti presidentin tehtävän maallisuutta sekä kansalaisten perusoikeuksia ja moninaisuutta:

”Voi olla, että tasavallan presidentin puheissaan käyttämät kristinuskoon kuuluvat ilmaisut tuntuvat ulossulkevilta niille, jotka eivät lukeudu tähän uskontokuntaan. Julkisen vallan ei pidä suosia eikä syrjiä ketään uskonnon tai uskonnottoman katsomuksen perusteella.”

Andersson siis asettui vastakkaiselle linjalle niiden ehdokkaiden kanssa, joille Jumalan siunaus näyttäytyy kansaa yhdistävänä, näiden katsomuksellisesta taustasta riippumatta. Kiinnostavaa on myös se, että Andersson katsoi Jumalan siunauksen toivottamisen sulkevan ei-kristityt ulos, kun taas Haavisto tulkitsi toivotuksen ottavan huomioon erilaiset maailmankatsomukset.

Kristinuskon symbolit näkyvät yhteiskunnassa

Tavallisesti uskonto ei näy kovin voimakkaasti suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, kuten eduskuntapuheissa. Kristinuskon vahva asema ja perinne näkyvät kuitenkin yhteiskunnallisissa ja kansallisissa symboleissa ja tavoissa, joista Jumalan siunauksen toivottaminen presidentin uudenvuodenpuheessa on yksi.

Ville Jalovaara toteaa suomalaisia presidenttejä ja heidän kirkkosuhteitaan käsittelevässä Myrskyä ja mystiikkaa -teoksessa, että presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Vaikka tähän mennessä kaikilla suomalaisilla presidenteillä on joko ollut kristillinen vakaumus tai he ovat kuuluneet kirkkoon, on presidenttien välillä merkittäviä eroavaisuuksia sekä heidän taustoissaan, vakaumuksissaan että suhtautumisissaan uskonnollisiin yhteisöihin. Esimerkiksi Risto Ryti oli kiinnostunut spiritualismista ja teosofiasta. Mannerheim pyysi vaimonsa kuoleman jälkeen muistopalveluksen toimittamista ortodoksisessa pyhäkössä. Kekkosen puolestaan kerrotaan maininneen, että hän eroaisi kirkosta, ellei olisi presidentti.

Presidenttien kirkkosuhteesta on haluttu toisinaan antaa romantisoitu ja siloteltu kuva. Presidentti-instituutioon on liitetty käsitys luterilaisuuden ja isänmaallisuuden tiiviistä yhteydestä.

Kiinnostava kysymys on, että miksi Jumalaviittaukset toi pitkän tauon jälkeen takaisin juuri sosialidemokraattinen presidentti. Tälle voidaan löytää monta selitystä. Esimerkiksi Ahtisaaren kohdalla mainittu henkilökohtainen, myönteinen suhtautuminen uskontoon on niistä yksi. Päivänpolitiikan ulkopuolelta tulleen Ahtisaaren uskontosuhde oli rakentunut eri tavalla kuin häntä edeltäneellä Koivistolla tai seuranneella Halosella. 1990-luvulla evankelisluterilaisen kirkon yhteys valkoisen Suomen perintöön jäi menneisyyteen, ja kirkko otti myös vahvan roolin laman sosiaalisten seurausten paikkaajana.

Nykypäivän suomalaisessa politiikassa suhde kristinuskoon tai evankelisluterilaiseen kirkkoon ei tuota samanlaista jakolinjaa kuin aiemmin, jolloin vasemmiston suhtautuminen kirkkoon oli jännitteisempi. Ahtisaarta voidaan pitää varhaisena esimerkkinä tästä lientymisestä.

Eri presidentit ovat perustelleet Jumalan siunauksen toivottamistaan jatkuvuudella tai arvokkuudella. Yhtä lailla presidentti Koivisto vetosi perinteeseen jatkaessaan Kekkosen siunauksetonta linjaa. Sekä menneiden presidenttien että presidenttiehdokkaiden näkemyksissä Jumalan siunauksen toivottamiseen korostuu tulkinta henkilökohtaisesta vakaumuksen valinnasta. Kristinuskon jalansija suomalaisessa yhteiskunnassa on joka tapauksessa ilmeinen.

FT Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

YTT Talvikki Ahonen on Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2019 väitellyt yhteiskuntatieteilijä, joka työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa LegitRel-tutkimushankkeessa.

Artikkelikuva: Tapio Haaja / Unsplash

Julkaisu “Hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta!” Siunauksen toivottamisen perinne presidenttipelissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Manifesto (Angie Vinchito, 2022) esitetään DocPoint-festivaaleilla perjantaina 3.2., lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.

Angie Vinchiton dokumentti Manifesto avaa näkymän venäläisen yhteiskunnan ongelmiin koululaitoksen ja sosiaalisen median kautta. Dokumentti on koottu useista venäläisten lasten ja nuorten kuvaamista sosiaalisen median videoklipeistä ja valvontakamerakuvista. 

Sirpaleisesta tiedosta muodostuu kuva, joka kertoo lasten arjen kaoottisuudesta ja epävarmuudesta. Dokumentin narratiivi muodostuu videoklippien järjestyksestä, eikä Manifestossa ole kertojaa. Siinä ei anneta tapahtumia selittäviä taustatietoja. 

Onko videon kertoja luotettava? Mikä on pilaa, näyteltyä tai lavastettua?

Kerronnan poissaolo jättää katsojan samaan epätietoisuuteen, jossa kaikki sosiaalisen median käyttäjät – lapset mukaan lukien – ovat. Mikä on totta? Milloin hälytyssireeni kertoo todellisesta vaarasta ja milloin harjoituksesta? Onko videon kertoja luotettava? Mikä on pilaa, näyteltyä tai lavastettua?

Sosiaalinen media toimii vastarinnan kanavana

Kännykkäkamerat taltioivat tapahtumat erityisesti silloin, kun jotakin poikkeavaa tapahtuu. TikTok-, Periscope- ja YouTube-videot ovat 2000-luvulla kasvaneiden lasten tavanomainen ympäristö, jossa jaetaan arkisia asioita ja dokumentoidaan lisäksi opettajien epäasiallista käytöstä. Kiinnostavimmillaan kanavat ovat kuitenkin ennen muuta poliittisen kritiikin ja vastarinnan muoto.

Näkökulmat muuttuvat: lapset kuvaavat itseään kertomassa aamiaisestaan ja matkastaan kouluun. Yhdysvaltalaiset kouluampujat ovat murheellista arkea länsimaisessa uutiskuvastossa, mutta tapauksia on myös Venäjällä. Passiiviset valvontakamerakuvat dokumentoivat koulujen käytävillä liikkuvia kouluampujia. Kerrostaloasujat kuvaavat teinejä, jotka pakenevia kouluampujaa hyppäämällä koulutalon ikkunasta.

Erityisen karmivaa väkivallasta lasten arjessa tekee sen arkisuus. 

Väkivallan tai sen uhan läsnäolo pysäyttää katsojan. Yhdessä kohtauksessa opettaja huutaa ja nöyryyttää oppilaita, toisessa kohtauksessa toinen opettaja kertoo oppilaille, että heidät pitäisi ampua seinää vasten. Erityisen karmivaa väkivallasta lasten arjessa tekee sen arkisuus. 

Manifesto alleviivaa sitä, kuinka puhe ei ole vain puhetta vaan aktiivista tekemistä, joka luo sosiaalista todellisuutta. Erityisen totta tämä on kouluissa ja muissa kasvatusympäristöissä, joiden kautta opitut toimintamallit siirtyvät lasten ajatuksista toimintaan. 

Manifestossa lasten roolit vaihtelevat väkivallan sivustaseuraajista sen kohteiksi ja jopa väkivallantekijöiksi. Äärimmillään dokumentin yhdeksi viestiksi voi tulkita sen, että venäläisessä yhteiskunnassa lasten ja nuorten poliittiselle toiminnalle ei jää muuta tilaa kuin väkivallan kautta toimiminen. Vaikka Manifeston alkuteksteissä kerrotaan, ettei dokumentin tarkoitus ole kannustaa minkäänlaiseen vastarintaan tai julkisen vallan häiritsemiseen, kokonaisuuden poliittinen luonne on ilmeinen.

”Haluan vielä elää”

Manifeston alkutekstit varoittavat dokumentin sisältävän häiritsevää materiaalia, jota ei suositella alaikäisille katsojille. Alkuperäinen kuvamateriaali on kuitenkin sosiaalisen median palveluissa avoimesti saatavilla. Tätä kautta dokumentti tuo esille myös sosiaalisen median eettisyyteen liittyvät ongelmat.  

Vaikka Manifeston alkuteksteissä kerrotaan, ettei dokumentin tarkoitus ole kannustaa minkäänlaiseen vastarintaan tai julkisen vallan häiritsemiseen, kokonaisuuden poliittinen luonne on ilmeinen.

Videoklipeissä näytetään myös vastarinnan seurauksia. Alistuneet nuoret kertovat monotonisesti katuvansa sosiaalisissa medioissa jakamiaan protestivideoita. Toisissa videoklipeissä nuoret pyytävät anteeksi tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyroviin kohdistamaansa kritiikkiä. Tunnustukset ja anteeksipyynnöt ovat ilmeisen pakotettuja. 

Kaikki nuoret eivät alistu ja sopeudu järjestelmän vaatimuksiin. Dokumentti päättyy kahden pihkovalaisen nuoren, Denisin ja Katyan, Periscope-vlogiin. He ampuvat ikkunasta poliisiautoa, odottavat poliisin erikoisjoukkojen saapumista ja pohtivat mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. ”Haluan vielä elää”, molemmat sanovat. Viimeiset hetket katsoja todistaa vain ääninauhan kautta.

Talvikki Ahonen on Politiikasta-toimituskunnan jäsen, joka työskentelee Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina uskontoa ja politiikkaa tutkivassa LegitRel-hankkeessa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Venäläisen yhteiskunnan terrori näkyy kouluissa ja sosiaalisessa mediassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen ortodoksinen kirkko on ollut myllerryksessä kuluneen vuoden aikana. Julkinen keskustelu ortodoksisen kirkon tilanteesta käynnistyi Long Play -lehdessä 23.5.2020 julkaistun artikkelin myötä. Artikkelin mukaan ortodoksisen kirkon piispojen keskinäiset välit ovat niin tulehtuneet, että piispainkokous on käytännössä ollut vuosia toimintakyvytön. Jutussa kritisoitiin huonoa ja autoritääristä hallintokulttuuria sekä nostettiin esille kirkon piirissä olleita taloudellisia väärinkäytöksiä ja oikeusjuttuja.

Long Playn julkaiseman artikkelin jälkeen muun muassa Yle, Savon Sanomat, Karjalainen ja Suomen kuvalehti ovat uutisoineet Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta. Kirkon piispojen mukaan väitetyt ongelmat ovat pelkkiä kuulopuheita, ja Helsingin ortodoksisen hiippakunnan kirkkoherrojen mukaan kyse on toimittajien kirkkoon kohdistamasta maalittamisesta.

Tässä Politiikasta-raadissa Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta keskustelevat apulaisprofessori TT Pekka Metso, akatemiatutkija FT Kati Parppei, tutkija TT Jyri Komulainen sekä professori KTT Tuomo Peltonen. Raadin on toimittanut Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Talvikki Ahonen.

Mediassa esillä ollut ortodoksisen kirkon ongelmavyyhti on monitahoinen ja eri osapuolten näkemykset eroavat voimakkaasti toisistaan. Mistä näkemyksenne mukaan tilanteessa on kyse?

Peltonen: Ei ole helppoa saada selkoa siitä, mitä yhteisössä on tapahtunut. Ortodoksisen kirkon kompuroinnit talouden ja hallinnon järjestämisessä, oikeudellisissa kiistoissa ja piispojen välisissä yhteistyösuhteissa ovat eittämättä kasaantuneet vuosien varrella siihen pisteeseen, että on ollut perusteltua esittää kysymys yhteisön hallintokulttuurin ja johtamisjärjestelmän tilasta.

Kaikki median esille nostamat piirteet eivät ole poikkeuksellisia – missä tahansa organisaatiossa esimerkiksi ilmenee ajoittain ristiriitoja ja valtakamppailuja. Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet. Kirkon edustajien väheksyvää ja paikoin hyökkäävää asennetta maallista oikeutta kohtaan on vaikea ymmärtää.

Ortodoksinen kirkko katsoo toimineensa pääosin uskonnollisen autonomian rajoissa, kun taas suomalainen oikeusvaltio näkee sisäisen autonomian suppeammin ja soveltaa systemaattisesti maallista lakia. Kirkko on puolustanut tiukasti omaa laki- ja hallintakäsitystään, mitä puolestaan julkisen vallan ja suuren yleisön on ollut hankala tai mahdoton hyväksyä. Suoranaisia väärinkäytöksiä ei voi perustella ortodoksisella perinteellä.

Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet.

Parppei: Juurisyitä on varmasti monia ulkoisista paineista ja henkilökemioista alkaen, mutta seurakuntalaisille ja muulle yleisölle on näkynyt eräänlainen negatiivinen kierre: esimerkiksi johtamiseen liittyvien epäkohtien julkinen esiin nostaminen saa aikaan vastareaktioita, jotka puolestaan kiristävät tilannetta lisää. Avoimen ja yksituumaisen tiedottamisen sijaan eri osapuolet ovat antaneet tahoillaan lausuntoja, jotka ovat hämmentäneet ennemmin kuin selventäneet tilannetta.

Komulainen: Näin luterilaisena teologina mieleeni tulee kaksi tekijää, jotka ovat saattaneet tehdä normaalista henkilöiden välisestä kitkasta vaikeamman solmun. Ensinnäkin Suomen ortodoksinen kirkko on varsin pieni kirkkokunta ja naimattomuutta vaativaan piispanvirkaan on siksi vain pieni rekrytointipooli, jonka takia kiistat saattavat kiteytyä hyvinkin pienien piirien ympärille.

Toiseksi uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni. Etenkin piispan viran ympärillä on sellainen aura, jota ei enää juuri muualta yhteiskunnasta löydy – ja ortodoksisessa kirkossa piispa voi jopa toimia virassa niin pitkään kuin haluaa.

Uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni.

Metso: Esille nousseet ongelmat ovat tehneet näkyväksi ortodoksisen kirkon omintakeisen hallintokulttuurin, jota kirkon hierarkkinen rakenne määrittää ja tukee. Hallinnon kehittäminen ja pitkälläkin aikavälillä havaittujen epäkohtien korjaaminen on hankalaa, kun hengellinen arvovalta on erottamattomasti yhteydessä hallinnollisiin ja taloudellisiin vastuisiin.

Keskeiset kriteerit, joilla henkilöitä valitaan vastuullisimpiin johtotehtäviin nousevat kirkon hengellisestä perinteestä. Sillä on varsin vähän tekemistä toimien hallinnollisen ja muun operatiivisen kompetenssin kanssa. Hallintokulttuurin ominaisluonne ja siitä juontuvat ongelmat konkretisoituvat talous- ja henkilöstöhallinnon osaamisessa, jossa on parantamisen varaa niin seurakunta- kuin keskushallinnossa.

Suomen ortodoksinen kirkko on evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomessa erityisasemassa oleva uskonnollinen yhteisö. Kuinka näette ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen?

Parppei: Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen merkityksen Suomessa voisi jakaa karkeasti historialliseen, kulttuuriseen ja hengelliseen. Väkimäärältään evankelis-luterilaista kirkkoa vähäisempänäkin ortodoksinen kirkko on tärkeä osa Suomen menneisyyttä ja kulttuuriperintöä ja sillä on jo sen myötä tietty yhteiskunnallinen itseisarvo.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen. Ortodoksinen kirkko on osaltaan tarjoamassa niitä, vaikka uskontoon liittyvien merkitysten lukutaito oheneekin.

Komulainen: Pidän ortodoksista kirkkoa hyvin tärkeänä yhteiskunnallisena tekijänä: se on suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen ankkuri ruotsinkielisen vähemmistön ohessa! On ainutlaatuista, että Suomessa on kaksi kansankirkkoa. Vaikka luterilaiset ovat ylivoimainen enemmistö, ortodoksien läsnäolo on luonut hyvän perustan positiivisen uskonnonvapauden periaatteelle, jota on voitu sitten soveltaa ajan myötä myös uudempiin uskontokuntiin. Esimerkiksi suomalainen katsomusopetuksen malli on pysynyt vahvana, vaikka sitä on jatkuvasti haastettu – ja tämä on pitkälti ortodoksien ansiota.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen.

Peltonen: Ortodoksisuuden läsnäolo ilmentää yleisellä tasolla Suomen historiallista asemaa läntisen ja itäisen kristinuskon leikkauspisteenä. Sotien jälkeen ortodoksisen yhteisön olemassaolo liittyi myös karjalan kielen ja rajakarjalaisen kulttuurin säilyttämiseen evakkojen parissa. Tänä päivänä ortodoksisen kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on suhteellisen vakaa, vaikkakin viimeisen vuosikymmenen kehitys on nähdäkseni heikentänyt kirkon legitimiteettiä. Saavutettua asemaa haastavat muun muassa yhteiskunnan maallistuminen, poliittisen ilmapiirin muutokset, sekä kirkon julkinen toimintakulttuuri.

On kuitenkin hyvä muistaa, että nykyinen verraten etabloitunut asema ei ole historiallisesti tarkastellen mitenkään itsestään selvä. Esimerkiksi valtionkirkon aseman sementoinut laki säädettiin vasta vuonna 1969.

Metso: Suomen ortodoksisen kirkon kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys on tunnustettu Suomen valtiollisen itsenäisyyden alusta asti. Toisen maailmansodan jälkeen valtiovalta tuki merkittävästi ortodoksisen kirkon jälleenrakentamista 1950–60-luvuilla. Ortodoksinen kirkko on yli sadan vuoden ajan saanut nauttia erityisasemasta, joka takaa sille muihin pieniin uskonnollisiin ryhmiin verrattuna poikkeukselliset taloudelliset toimintaedellytykset.

Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Tunnustettu ja turvattu julkisoikeudellinen asema antaa ortodoksisella kirkolle edellytykset toimia kokoansa näkyvämmin. Sillä on hyvät edellytykset pitää esillä tärkeinä pitämiään asioita ja osallistua niistä käytävään julkiseen keskusteluun. Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Ortodoksisen kirkon tilanne Suomessa on lähtökohtaisesti hyvä ja kirkon asema monin tavoin parempi kuin monin paikoin muualla maailmassa.

Suomen ortodoksista kirkkoa on taannoin tituleerattu jopa median lemmikiksi. Hyvä julkinen imago on kuitenkin kokenut kuluneena vuonna kolauksen. Millaiset ovat ortodoksisen kirkon suhteet mediaan?

Parppei: Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa ja vähemmän imartelevia tietoja esimerkiksi oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon. Näiden käsittely mediassa lienee saanut kirkon edustajia varautuneeksi, mikä puolestaan on näkynyt avoimen tiedottamisen puutteena. Tämä taas osaltaan ruokkii tarvetta tutkia ja haastaa asioita ja vakiintuneita käytänteitä lisää.

Metso: Median muuttunut suhde ortodoksiseen kirkkoon kertoo laajemmasta muutoksesta ortodoksisuuteen asennoitumisessa. Vielä 1970-luvulla ortodoksinen kirkko oli eräänlainen kulttuurinen kuriositeetti, jota pidettiin suomalaisittain outona, vieraana ja eksoottisena. 2000-luvulle tultaessa median suhtautuminen on normalisoitunut ja sen luonnollisena seurauksena muuttunut kriittisemmäksi. Muutos median asennoitumisessa osoittaa, että ortodoksiseen kirkkoon suhtaudutaan nykyisin samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin yhteiskunnalliseen toimijaan.

Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa. Vähemmän imartelevia tietoja oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon.

Tapa, jolla kirkko on osallistunut omasta toiminnastaan käytyyn julkiseen keskusteluun, kertoo siitä, että kirkossa ei ole täysin sisäistetty julkisoikeudellisesta asemasta koituvia velvoitteita, kuten avoimuutta päätöksissä ja niiden perusteluissa. Kirkon johto on hyökännyt voimakkaasti ongelmista uutisoineita medioita vastaan.

Julkinen keskustelu on kirkon piirissä tulkittu osoitukseksi median ajojahdista. On ymmärrettävää, että kielteisten asioiden tuleminen päivänvaloon on epämiellyttävää. Keskusteluun nostetut asiat ovat kuitenkin todellisia, ja kirkon olisi tarpeellista ja terveellistä osallistua halukkaasti niistä käytävään keskusteluun.

Komulainen: Viimeaikaiset kiistat ovat kieltämättä merkinneet kolhuja ortodoksisen kirkon maineelle, mutta minun havaintojeni mukaan sillä on ollut takavuosina erittäin hyvä imago. Ainakin jos ortodoksista kirkkoa verrataan luterilaiseen kirkkoon, joka saa monenlaista kritiikkiä monelta suunnalta. Suomessa ortodoksit ovat kokeneet leimaamista historian aikana, mutta arvioin asiaa tässä ennen muuta 1960-luvun lopulla syntyneen aikaperspektiivistä.

Kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin.

Peltonen: En osaa suoranaisesti arvioida ortodoksikirkon mediasuhteita. On kuitenkin ilmeistä, että kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin. Media tarttuu kernaasti otaksuttuihin epäkohtiin, ja toisaalta sillä on tapana yhdistellä erilaisia, sinänsä toisiinsa kuulumattomia asioita uutisoinnissaan.

Uskonnot ovat herkästi sekulaarisen ja liberaalin journalistikunnan tähtäimessä. Mutta vaikka median rakentama todellisuus saattaa olla yksiulotteista tai eri tavoin ideologisesti latautunutta, ortodoksisen kirkon ei ole Suomen kaltaisessa vankan sananvapauden maassa kovin viisasta lähteä ristiretkelle lehdistöä vastaan.

Kirkko voisi sen sijaan pyrkiä aktiivisesti taustoittamaan medialle ja sen toimijoille toimintarakenteensa ja identiteettinsä erityispiirteitä. Toisaalta ilmeiset virheet ja ylilyönnit tulisi tunnustaa ripeasti ja olla ehkä nykyistä avoimemmin median käytettävissä.

Suomen ortodoksisen kirkon ongelmat eivät rajoitu piispojen toimintaan, mutta kirkon piispat ovat olleet voimakkaan julkisen kritiikin kohteina. Tuoko uskonnollisen yhteisön johtaminen joitakin erityishaasteita johtamiseen?

Komulainen: Kirkollinen virkarakenne ja johtojärjestelmä syntyivät hyvin erilaisessa maailmassa kuin tämä myöhäismoderni maailma, jossa nyt elämme. Kirkollisen kulttuurin hierarkkisuus ja vihkimysvirkaan liittyvä auktoriteetti kantavat sellaisia patriarkaalisen kulttuurin kaikuja, jotka eivät uppoa milleniaalien sukupolveen.

Viittaan nyt nimenomaan luterilaisen kirkon sisäisiin keskusteluihin Kirkon tutkimuskeskuksen uusien tilastojen pohjalta, mutta epäilen samojen sosiologisten muutosten koskevan myös suomalaisia ortodokseja. Miten voisimme kirkoissa palata radikaaliin johtamisvisioon johtajuudesta palvelemisena, jonka Jeesus antoi Uudessa testamentissa?

Peltonen: Yhtäältä ortodoksinen kirkko on verrattavissa muihin verovaroin toimiviin ja valtiollisesti säädeltyihin julkisyhteisöihin, toisaalta uskonnollisena yhteisönä sillä on omat organisatoriset erityispiirteensä. Julkisyhteisönä ja niin sanottuna valtionkirkkona sen toimintaa säädellään erilaisin säädöksin ja normein, mutta tämän lisäksi verotusoikeuden omaavana, kristillisenä organisaationa kirkon odotetaan noudattavan laajemmin lakeja ja osoittavan hyvää organisaatiokansalaisuutta.

Vuoden 2006 ortodoksisen kirkkolain muutoksessa kirkko ja sen johto saivat lisää itsenäistä toimintatilaa, mutta samalla hallintoon ja työsuhteisiin liittyvien riitojen ratkaisut siirrettiin maallisiin oikeusasteisiin. Johtamisessa olisi tullut tuossa vaiheessa vahvistaa hallinnollista, taloudellista ja juridista osaamista. Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on sittemmin osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Uskonnollisena yhteisönä ortodoksisella kirkolla on omat erityispiirteensä. Pienen kokonsa ja historiallis-teologisen perinteensä vuoksi kirkkoon ei ole kehittynyt vahvaa hallintokulttuuria. Weberin tunnettua kolmijakoa mukaillen kirkon johtamista määrittävät rationaalis-juridista lähestymistapaa vankemmin traditionaaliset rakenteet ja normit (kanonit) sekä kunkin piispan henkilökohtainen karismaattinen ote (hengellinen johtajuus, kirkkopoliittiset painotukset, yhteiskuntasuhteet).

Tämä on ollut ajoittain vahvuus, kun kirkko on luonut myönteistä kuvaa väljästi organisoituna, spirituaalisena yhteisönä tai liikkeenä. Toisaalta on tullut ilmeiseksi, että ulkoisten säädösten ja rakenteiden heikentyessä kirkko ei ole sisäisesti kyennyt luomaan toiminnan yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta takaavia järjestelmiä tai rakenteita.

Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Metso: Uskonnollisen yhteisön johtajien toimintaa arvioidaan heidän johtamansa yhteisön edustamien arvojen perusteella. Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa korostetaan katumusta, anteeksiantamista ja sovintoa. On inhimillisesti ymmärrettävää, että piispojenkin suhteet voivat joutua koetukselle. Piispuuteen ja piispojen kollegiaalisuuteen liittyy kirkon omasta perinteestä, arvoista ja opetuksesta juontuvia kriteerejä.

Voidaan perustellusti todeta, että piispojen toiminta ei näiltä osin ole ollut kaikilta osin esikuvallista. Tähän sisältyy kuitenkin kirkon opetukseen kytkeytyvä mahdollisuus muuttaa tilannetta parempaan suuntaan, ja siten osoittaa aidosti hengellistä johtajuutta.

Ortodoksisen kirkon johdon mukaan kirkon haasteet johtuvat osittain kansallisen lain ja kirkon kanonisen lain välisistä ristiriidoista. Kanonisen lain asema on kirjattu lakiin Suomen ortodoksisesta kirkosta, ja kirkon mukaan kanoninen laki on paikoitellen jäänyt alisteiseksi kansalliselle laille. Kirkon tiedotuksen mukaan kyse on uskonnonvapaudesta. Kuinka näette Suomen kansallisen lain ja ortodoksisen kirkon kanonisen lain yhteensovittamisen tai niiden mahdolliset ristiriidat?

Peltonen: Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Kirkkoa velvoittaa joukko säädöksiä ja odotuksia, jotka erottavat sen muista uskonnollisista yhteisöistä. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko ja osa laajempaa ortodoksista perinnettä ja kanonista järjestystä. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Vuoden 2006 lainmuutoksessa vahvistettiin piispan kanonista asemaa, mutta toisaalta samalla siirrettiin osa hallinnosta maallisen lainsäädännön piiriin. Tämä on ollut johtamassa kanonisen järjestyksen ja maallisen oikeuden välisiin törmäyksiin varsinkin pappien työsuhdekysymyksissä. Pappien valintaan ja ojentamiseen liittyvät piispalliset päätökset eivät enää suoraan ulotu tai vaikuta henkilöstön aseman työoikeudelliseen arviointiin. Laissa vaikuttaa olevan ilmeisiä valuvikoja, joita tosin tuotiin esille jo vuoden 2006 lain valmistelun yhteydessä.

Kirkko ja sen keskeiset päätöksentekijät voisivat jatkossa välttää pahimpia riitoja ja kiistanalaisia oikeusjuttuja perehtymällä paremmin kirkkolakiin ja maalliseen lainsäädäntöön. Nyt olisi myös ehkä tilaisuus vahvistaa teologian, lainopin ja hallintotieteen yhdistävää osaamista kirkkokunnassa. Toisaalta näen, että erilaisten oikeus- ja hallintokäsitysten taustalla piilee syvempi maailmankuvallinen tai filosofinen kuilu, jonka perinpohjainen ratkaiseminen saattaa vaatia radikaalimpia muutoksia ortodoksisen kirkon nykyiseen asemaan.

Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Komulainen: Suomen lain ja uskonnollisen lain välinen jännite on merkittävä teoreettinen kysymys, joka ei esiinny vain ortodoksien kohdalla. Esimerkiksi katolisella kirkolla on universaali kanoninen laki, jossa säädetään vaikkapa papin absoluuttisesta rippisalaisuudesta. On mahdollista, että erilaiset lait jossain konkreettisessa kysymyksessä ajautuvat törmäyskurssille – tämä voisi koskea vaikkapa papin ilmoitusvelvollisuutta ripissä kuulemistaan asioista. Ortodokseilla ja luterilaisilla on erinäisiä asioita kuitenkin kirjattu Suomen lakikokoelmaan, toisin kuin muiden kirkkokuntien tai uskonnollisten yhteisöjen kohdalla.

Metso: Laki Suomen ortodoksisesta kirkosta alkaa lainsäätäjän kuvauksella siitä, mitä yhteisöä laki koskee. Tuossa ”tunnustelapussa” mainitaan ortodoksisen kirkon kannalta keskeiset identiteettiä jäsentävät tekijä, kuten kanoninen perinne. Lainsäätäjän ajatus on, että laki Suomen ortodoksisesta kirkosta on kaikin puolin sopusoinnussa muun lainsäädännön kanssa. Toisin sanoen, kirkkolaki on ristiriidattomasti osa Suomen lakia.

Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on perinteisesti haluttu noudattaa paikallista lainsäädäntöä. Tämä periaate näkyy hyvin vuoden 2006 kirkkolaissa, joka on syntynyt kirkon sisällä sen omien prosessien puitteissa ja sillä ajatuksella, että se on sovitettavissa kirkon perinteen kanssa. Uusin keskustelu antaa aiheen kysyä, onko tämän tiedostaminen sittenkään kaikilta osin selkeää.

Kirkossa esiintyy pyrkimyksiä oikeuttaa lainvastaisuudet esimerkiksi työsuhdeasioissa kanoniseen perinteeseen vetoamalla. Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Uskonnonvapauden periaate takaa kirkolle mahdollisuuden toteuttaa oman perinteensä mukaista järjestystä ja opetusta silloinkin, kun lainsäädännön osalta poikettaisiin yhteiskunnallisesta säätelystä. Esimerkkinä uskonnonvapauden alueelle kuuluvista asioista ovat pappeus ja avioliitto, joiden osalta yhteiskunta ei velvoita ortodoksista kirkkoa muuttamaan näitä koskevaa opetustaan ja käytäntöä. Jatkossakin ortodoksisessa kirkossa vain miehet voivat toimia pappeina ja kirkolliseen avioliittoon voidaan vihkiä vain eri sukupuolta olevia pareja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnonvapauden nojalla voitaisiin syrjiä naisia tai seksuaalivähemmistöjä.

Suomen ortodoksinen kirkko on Istanbulissa sijaitsevan Ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko. Kirkon piirissä on spekuloitu jopa sitä, tuleeko Suomen kirkko menettämään autonomisen asemansa sisäisten ongelmiensa vuoksi. Tällainen kehityskulku voisi vaikuttaa myös esimerkiksi Moskovan patriarkaatin toimintaan Suomen alueella ja aiheuttaa tilanteen, jossa osa suomalaistaustaisista ortodokseista siirtyisi vanhan äitikirkon eli Moskovan jurisdiktion piiriin. Kuinka näette suomalaisten ortodoksien ja laajemmin Suomen kirkollisen kentän tulevaisuuden muutokset?

Metso: Kansainvälinen kirkkopolitiikka luo paineita Suomen kirkon sisäisen tilanteen normalisoimiseksi. Turkissa puristuksissa toimiva Konstantinopolin patriarkaatti on useamman vuoden ajan vahvistanut kaitsennallista otettaan Suomen kirkosta. Patriarkaatissa on muun muassa kiinnitetty huomiota Suomen kirkon tarpeeseen huomioida aiempaa tarkemmin kanonisen perinteen velvoittavuus. Tämä näkyy niin muutaman vuoden takaisessa avioliittolainsäädäntöön liittyvässä keskustelussa kuin viime aikoina toistuvasti esillä olleessa viestissä vahvistaa piispakeskeistä hallintomallia.

Läheisessä yhteydessä Venäjän valtiovaltaan oleva Moskovan patriarkaatti on levittänyt vaikutusvaltaansa oman perinteisen alueensa ulkopuolella eri puolilla Eurooppaa. Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen.

Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen. Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen.

Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen: Venäjän kirkko on katkaissut yhteydet Konstantinopolin patriarkaattiin ja siten myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Moskovassa seurataan tarkasti Suomen kirkon sisäistä kehitystä. Mahdollinen hajaannus varmasti ruokkii Venäjän kirkollisen ja poliittisen johdon halukkuutta ja mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen sisällä.

Komulainen: Tunnistan Suomen ortodoksisen kirkon aseman osana laajempaa ortodoksista kirkkoperhettä ja sen vanhoja jännitteitä. Suomen ortodoksisen kirkon asema on siksi hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto – ei siis vain kansallinen toimija.

Toisaalta ortodoksit ovat tämän takia opillisissa linjauksissaan täysin sidottuja yleisortodoksiseen kehitykseen, joten ortodokseilla ei ole samalla lailla painetta keskustella vaikkapa avioliittokäsityksen muuttamisesta kuin luterilaisilla.

Suomen ortodoksisen kirkon asema on hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto

Parppei: Tulevaisuuteen ei voi nähdä, mutta nykyvalossa on vaikea uskoa autonomisen aseman menettämisen olevan kovinkaan todennäköinen skenaario. Suurimmat haasteet tuottanevat jäsenistön ikääntyminen ja etääntyminen kirkosta sekä jäsenmäärän lasku. Tuleeko paineita verotusoikeuden muuttamiseen? Maallistumiskehityksessä kirkkokunnat ovat toki samassa veneessä.

Suomessa ortodoksisen kirkon tulevaisuuden haasteena on myös se, riittääkö kirkon työntekijöitä etenkin syrjäisemmille seuduille. Voi olla, että jos Moskovan patriarkaatti pystyy tarjoamaan yksittäisen ortodoksin näkökulmasta paremmat ”palvelut”, jonkinlaista siirtymistä tapahtuu. Kyseessä voi tällöin olla täysin pragmaattinen valinta. Mitä tahansa ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuukin, uskon, että kirkon ja ortodoksisuuden ”kova ydin” säilyy muodossa tai toisessa myös Suomessa.

TT Jyri Komulainen on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti sekä Itä-Suomen yliopiston ekumeniikan ja uskontoteologian dosentti.

FT Kati Parppei on akatemiatutkija ja Venäjän historian dosentti historia- ja maantieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Professori, KTT Tuomo Peltonen on johtamisen ja organisaatioiden tutkija, ja Aalto-yliopiston sekä Turun yliopiston dosentti.

TT Pekka Metso on käytännöllisen teologian apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Palauttamiskielto on yksi kansainvälisen lain keskeinen periaate. Sen mukaan valtio ei saa palauttaa tai karkottaa turvapaikanhakijaa maahan, jossa häntä uhkaa kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu. Uskontoaan vaihtavaa saatetaan kuitenkin epäillä turvapaikkaperusteiden sepittämisestä etenkin tilanteissa, joissa kääntymys on tapahtunut kesken turvapaikkaprosessin.

Kääntymystutkimusten perusteella tiedetään, että kääntymyksen todennäköisyys kasvaa tilanteissa, joissa kulttuurit kohtaavat ja joissa toinen kulttuuri näyttäytyy ylempiarvoisena suhteessa toiseen. Näissä tilanteissa kääntymys voi palvella sosiaalisen mukautumisen ja hyväksynnän tavoitteita. Maahanmuuttajaväestön liittyminen suomalaisessa yhteiskunnassa vakiintuneisiin uskonnollisiin yhteisöihin on toisin sanoen osittain selitettävissä sosiaalisen sopeutumisen kautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kääntyjän vakaumus olisi kyseenalainen tai epäaito. Maailmankatsomuksellisilla vakaumuksilla on paitsi henkilökohtainen ulottuvuutensa myös kollektiivisiin identiteetteihin ja jäsenyyksiin liittyvät ominaisuutensa.

Uskontoaan vaihtavaa saatetaan epäillä turvapaikkaperusteiden sepittämisestä etenkin tilanteissa, joissa kääntymys on tapahtunut kesken turvapaikkaprosessin.

Uskontokuntaansa vaihtavien lisäksi myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen edustajat saattavat joutua epäillyiksi turvapaikkaperusteen sepittämisestä. Niin seksuaaliseen suuntautumiseen kuin maailmankatsomukseenkin liittyvät kysymykset ovat intiimejä ja vahvasti ihmisen yksityisen elämän piiriin kuuluvia, minkä vuoksi niiden arvioinnin osana turvapaikkaprosessia tulisi osoittaa hienotunteisuutta ja kunnioitusta erilaisille ilmaisuille.

Suomalaisten viranomaisten pitäisi kuitenkin kunnioittaa ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa uskonnonvapaus luetaan luovuttamattomaksi ihmisoikeudeksi. Tämä sisältää myös vapauden vaihtaa uskontoa sekä oikeuden harjoittaa uskontoa yhdessä tai yksin, julkisesti tai yksityisesti. Uskonnollisen kääntymyksen tai uskonnosta luopumisen mahdollisuudet ovat kuitenkin monissa maissa rajattuja. Etenkin vähemmistönä oleviin maailmankatsomuksellisiin ryhmiin kohdistuu vainoa.

Geneven pakolaissopimuksen mukaan pakolainen on henkilö, jolla on perusteltu pelko joutua kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Uskonnolliseen vakaumukseen liittyvän turvapaikkapäätöksen tekeminen on haastavaa etenkin tilanteissa, joissa tapaukseen liittyy uskonnosta luopuminen tai uskontokunnan vaihtaminen. Esimerkiksi mikäli muslimi kääntyy kristinuskoon, kirkkoon liittyminen voi merkitä uhkaa ja riskejä kääntyvälle. Siten kääntymyksestä voi tulla peruste myös kansainväliselle suojelulle Suomessa.

Kääntymystutkimusten perusteella tiedetään, että kääntymyksen todennäköisyys kasvaa tilanteissa, joissa kulttuurit kohtaavat ja joissa toinen kulttuuri näyttäytyy ylempiarvoisena suhteessa toiseen.

Erityisesti osa niin sanottujen vapaiden suuntien seurakunnista on ollut aktiivisia uusien jäsenten hankkimisessa. Maahanmuuttoviranomaisen tekemää uskon aitouden arviointia mutkistaa se, että uskonnollisilla yhteisöillä on erilaisia käytäntöjä ja periaatteita yhteisöön liittymisestä ja uskonnollisuuden ilmaisuista. Suomen Ekumeeninen Neuvosto on ohjeistanut jäsenkirkkojaan kääntymystilanteissa sekä antanut ohjeet lausuntojen kirjoittamiseen Maahanmuuttovirastolle ja hallinto-oikeudelle. Ohjeissa edellytetään riittävää kasteopetuksen antamista ennen kastetta ja seurakuntaan liittämistä.

Vakaumuksen arvioiminen turvapaikkaprosessissa

Uskonto on monitahoinen ilmiö. Yksi tapa ymmärtää uskontoa ilmiönä on jakaa se toiminnan, vakaumuksen, tunteiden ja yhteisöllisyyden ulottuvuuksiin. Uskottavuusarvioinnissa vakaumuksen ulottuvuus on kuitenkin korostunut. Tämä tarkoittaa uskonnon oppeja ja sisäistä vakaumusta ja näkyy muun muassa Maahanmuuttoviraston tavassa kuvata aitoa uskonnollista kääntymistä. Esimerkiksi Maahanmuuttoviraston päätöksessä negatiivista päätöstä perustellaan seuraavasti: ”Et puhuttelussa kuvannut paljon kääntymysprosessiisi liittyviä ajatuksiasi tai tunteitasi tai sitä, mitkä opilliset asiat vakuuttivat sinut kristinuskosta.”

Uskottavan kääntymyksen tärkeänä syynä nähdään siis vakuuttuminen joistain kristinuskon opeista, kun taas halu kuulua kristilliseen yhteisöön tulkitaan ei-uskonnollisena yhteisöllisyyden kaipuuna. Maahanmuuttovirasto on kuvannut negatiivisessa päätöksessä henkilön uskoa muun muassa seuraavalla tavalla: ”Keskeiset seikat, joilla perustelet kääntymisesi aitoutta, liittyvät saamiisi ystäviin, sekä rauhan ja turvallisuuden tuntemuksiin. Kristinuskoon kohdistuvat kiinnostuksesi voidaan katsoa liittyvän näkemykseesi kristillisten ja muslimimaiden erilaisesta turvallisuustilanteesta ja yhteisöllisyyden tarpeeseesi.” Uskonyhteisön merkitystä ja halua kuulua siihen ei toisin sanoen oteta huomioon uskontoon kiinteästi liittyvänä ulottuvuutena, vaikka ne ovat kristinuskon perusopinkappaleita. Yhteisöllisyyden ja sosiaalisten verkostojen esittäminen hakijan kannalta epäsuotuisana seikkana näyttäytyykin kristillisille yhteisöille uskonnonvapauden rajoittamisena.

Uskonyhteisön merkitystä ja halua kuulua siihen ei Maahanmuuttovirastossa oteta huomioon uskontoon kiinteästi liittyvänä ulottuvuutena, vaikka ne ovat kristinuskon perusopinkappaleita.

Vakaumuksen arviointi turvapaikkaprosessissa perustuu ensisijaisesti turvapaikanhakijan suulliseen kuulemiseen ja hänen kertomukseensa kääntymyksestään ja uudesta vakaumuksestaan. Turvapaikanhakijan on mahdollista myös esittää kirjallisia todisteita kääntymyksestään. Näitä voivat olla esimerkiksi kastetodistus tai seurakunnan lausunto.

Turvapaikanhakijan omaa kertomusta painotetaan kuitenkin muita todisteita enemmän. Haasteeksi nousevat erilaiset tavat ilmaista ja sanoittaa uskonnollisuutta. Onkin kysyttävä, missä määrin vakaumuksen uskottavuuden arviointi mittaa ennemminkin kykyä ilmaista vakaumustaan verbaalisesti taidokkaasti ja maahanmuuttoviranomaisen ”oikeaksi” katsomalla tavalla eikä niinkään itse vakaumuksen aitoutta.

Huomionarvoista on myös se, että puhutteluissa mukana olleet tukihenkilöt ovat viestineet olleensa iloisia siitä, miten hyvin kristityksi kääntyneet turvapaikanhakijat ovat kyenneet ilmaisemaan uskoaan. Päätöksentekijä on kuitenkin saattanut päätynyt johtopäätökseen, ettei vakaumus ole ollut aito. Tämä puolestaan herättää kysymyksen siitä, onko viranomaisilla riittävästi kykyä arvioida uskon aitoutta.

Onko viranomaisilla riittävästi kykyä arvioida uskon aitoutta?

Maahanmuuttovirastolla on päätöksentekonsa tukena nimetty uskontoasiantuntija toisin kuin hallinto-oikeuksilla. Hallinto-oikeuksilla on kuitenkin asiantuntijoita monista muista erityisalueista, kuten lastensuojelusta tai vaikkapa tartuntataudeista. Sen sijaan vakaumuksen tai seksuaalisen suuntautumisen arviointiin ei asiantuntijoita käytetä, mikä on selvä puute hallinto-oikeuksien käytännössä. Tämä puute tulisikin korjata mahdollisimman pian.

Seurakuntien lausunnot kirjoitetaan Suomen Ekumeenisen Neuvoston ohjeiden mukaisesti, mutta ei kevein perustein. Lausunnon antajan on tunnettava henkilö pidemmältä ajalta ja oltava mukana hänen kristityksi kasvamisensa prosessissa pidemmän aikaa. Siksi lausuntojen sivuuttaminen voi tuntua uskonnon asiantuntijoiden näkemyksen aliarvioimiselta.

Julkinen uskonnonharjoitus osana uskonnonvapautta

Useissa päätöksissään Maahanmuuttovirasto käyttää termiä ”käännytystyö.” Käännytystyö nähdään usein edellytyksenä sille, että turvapaikkaa hakeva todella kokisi vainon uhkaa. Termin käyttäminen on kuitenkin ongelmallista, eikä se ole linjassa kristillisten kirkkojen itseymmärryksen kanssa. Käännytys sanana viittaa pakottamiseen ja manipuloimiseen, eikä tällaista toimintaa yleisesti katsota hyvällä kristillisissä yhteisöissä.

Myös julkinen uskonnonharjoitus kuuluu uskonnonvapauden piiriin.

On ongelmallista, että Maahanmuuttovirasto odottaa, että turvapaikanhakijoiden tulisi harjoittaa ”käännytystyötä,” vaikka sellaista kristillisissä kirkoissa ei lähtökohtaisesti tehdä eikä siihen kannusteta. Niin sanotun käännytystyön merkityksen korostaminen voi myös häivyttää muunlaisia, tavallisempia omasta uskosta todistamisen ja julkisia uskonnon harjoittamisen muotoja, joita ei välttämättä tunnisteta uhkaa aiheuttavaksi. Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksissä esiintyy toistuvasti lause, jossa julkista uskonnonharjoittamista ei pidetä hakijan uskonnonvapauden toteutumisen olennaisena osana:

”[M]aailmankatsomuksesi mukainen elämä [ei] vaadi sellaista tunnustuksellisuutta ja julkista toimintaa, jonka perusteella voisit joutua — vaaraan kotimaassasi.”

Tunnustuksellisuus ja julkinen toiminta vaikuttavat tässä yhteydessä tarkoittavan jonkinlaista toimintaa, josta voisi päätellä henkilön olevan kristitty. Mahdollisesti taustalla on Maahanmuuttoviraston painotus ”käännytystyöstä” julkisen uskonnonharjoittamisen olennaisena elementtinä. Maahanmuuttovirasto määrittelee päätöksessään, mitä ihmisen uskonnonvapauden toteutuminen vaatii, ja päätyy lopputulokseen, jonka mukaan henkilön uskonnonvapaus toteutuu ilman, että hänen tarvitsisi harjoittaa uskontoaan julkisesti. Kuitenkin myös julkinen uskonnonharjoitus kuuluu uskonnonvapauden piiriin, ja pitää sisällään uskonnollisiin rituaaleihin osallistumista, lasten uskonnollista kasvatusta ja niin edelleen.

Uskottavuuden arvioinnista uhkan arviointiin

Kristityksi kääntyminen voi muodostaa uhan turvapaikanhakijalle tapauksessa, jossa hänet käännytetään kotimaahansa, oli hänen vakaumuksensa todettu uskottavaksi tai ei. Vaikka seurakunnat pyrkivät suojelemaan kääntyneen henkilöllisyyttä, voi esimerkiksi valokuvia kasteesta tai tietoja kääntymisestä levitä sukulaisten ja tuttavien tietoon. Tämä voi muodostaa käännytetylle turvapaikanhakijalle riskin.

Maahanmuuttoviraston pitäisikin keskittyä uskottavuusarvioinnissaan siihen, miten turvapaikanhakijan uskonnollinen kääntymys tulkitaan tämän kotimaassa, ja näyttäytyykö kääntymys siellä aitona.

Myös pelkkä osallistuminen kirkon toimintaan voi riittää vainoajalle osoitukseksi henkilön uskonnollisesta kääntymyksestä, vaikka vainon kohteeksi joutunut ei olisi ottanut kastetta. Siksi Maahanmuuttoviraston pitäisikin keskittyä uskottavuusarvioinnissaan siihen, miten turvapaikanhakijan uskonnollinen kääntymys tulkitaan tämän kotimaassa, ja näyttäytyykö kääntymys siellä aitona. Mikäli näin on, ja tämä antaa perusteltua aihetta pelätä henkilön joutuvan vainon kohteeksi kotimaassaan, on toisarvoista, onko kääntymys täysin uskottava suomalaisen viranomaisen silmissä. Näin ohjeistaa myös UNHCR. Uskonnollisten yhteisöjen asiantuntemusta kääntymysten arvioinnissa tulisi hyödyntää aiempaa voimakkaammin osana päätöksentekoa.

Artikkeli on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

VTT Ulla Siirto toimii maahanmuuton ja monikulttuurisuuden asiantuntijana evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksessa.

TM Ilona Silvola on systemaattisen teologian väitöskirjatutkija Åbo Akademissa, ja tutkii turvapaikanhakijoiden kääntymistä kristinuskoon. 

YTT Talvikki Ahonen työskentelee apurahatutkijana Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla. Hänen post doc -tutkimuksensa käsittelee kääntymyksen ja uskonnosta luopumisen arviointia turvapaikkaprosessissa.

TM Teemu Toivonen toimii määräaikaisesti Itä-Suomen yliopistossa ortodoksisen käytännöllisen teologian yliopisto-opettajana. Vakituisesti hän toimii Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen työn pappina.

Julkaisu Aidosti uskossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikaisemmin syksyllä Kysy politiikasta -sarjassa käytiin läpi yliopiston eri tehtävänimikkeitä. Tällä kertaa jatkamme yliopiston henkilökunnan arkeen ja työtehtäviin liittyvillä kysymyksillä, joita opiskelijat ovat meille esittäneet.

Toimituskunta ottaa jatkossakin mielellään vastaan kysymyksiä politiikasta ja etsii niille sopivan vastaajan!

Tekeekö yliopiston henkilökunta aina jotain tutkimusta?

Pääsääntöisesti kyllä, silloin kun on kyse kokopäiväisessä työsuhteessa olevasta opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Yliopistolla on myös hallintohenkilökuntaa, joka ei tee tutkimusta.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat. Tehtävästä toiseen vaihtelee, miten työaika jakaantuu näiden tehtävien välillä.

Suomalaisissa yliopistoissa on periaatteena, että kaikki opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluvat sekä tutkivat että opettavat.

Yliopistonlehtoreilla on yleensä jonkin verran enemmän opetusvelvollisuutta kuin professoreilla tai apulaisprofessoreilla. Yliopistossa on myös joitakin lehtorin tai opettajan tehtäviä, joihin ei sisälly lainkaan tai hyvin vähän tutkimusta. Lisäksi on tutkimustehtäviä, joissa on vain vähän opetusvelvollisuutta.

Näin asia menee siis teoriassa. Käytännössä yliopistonlehtorien ja professorien työajasta menee paljon suurempi osuus opetukseen, ohjaukseen ja erilaisiin vastuutehtäviin kuin mitä laskennallisesti pitäisi mennä. Heiltä kuitenkin odotetaan silti myös tutkimuksen tekemistä. Näiden odotusten täyttäminen vaatii yleensä runsaasti ylimääräisiä työtunteja.

Yliopistonlehtoreilla ja professoreilla on myös mahdollisuus opetuksettomiin periodeihin ja tutkimusvapaisiin, joiden aikana voi keskittyä enemmän tutkimuksen tekemiseen.

Saako tutkija yliopistolla itse päättää, mitä tutkii?

Periaatteessa kyllä. Yliopiston tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta.

Yliopistolla on vahva itsehallinto. Siten vaikka yliopistot ovat pääosin julkisesti rahoitettuja, ei hallitus voi esimerkiksi sanella, mitä yliopistoissa pitää tai ei saa tutkia. Tämä autonomia ulottuu myös yksittäisiin tutkijoihin, jotka saavat päättää omat tutkimusaiheensa.

Siihen, mitkä tutkimukset etenevät suunnitteluvaiheesta toteutukseen, vaikuttaa olennaisesti akateemista tutkimusta rahoittavien tahojen tekemät rahoituspäätökset. Yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta voi toki käyttää tutkimusaikansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta muiden tutkijoiden osalta nämä rahoituspäätökset sanelevat aivan olennaisesti sitä, mitä on mahdollista tehdä.

Yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Toisin kuin jonkin tutkimuslaitteistosta ja laboratorioajasta riippuvaisen alan, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijät ovat myös suhteellisen riippumattomia toisistaan. Monien muiden alojen tutkimusta on miltei mahdotonta tehdä muuten kuin osana tutkimusryhmää, mutta yhteiskuntatieteiden tutkija voi tehdä monenlaista tutkimusta myös yksin.

Tämä ei tarkoita, etteikö yhteistyöstä olisi mittavaa hyötyä myös tällä alalla.

Yhteiskuntatieteissäkin tutkimus on suuntautunut entistä vahvemmin tutkimusryhmiin ja projektipohjaisiin työsuhteisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työurat ovat jokseenkin rikkonaisia eli tutkija voi olla lyhyitä jaksoja projektien välillä työtön ja yksi tutkija voi toimia kahdessakin projektissa yhtäaikaisesti.

Akateemisten tutkijoiden työtä sääntelevät myös hyvän tieteellisen käytännön, tutkimusetiikan ja tietosuojalainsäädännön kaltaiset reunaehdot, joita tulee tutkimuksessa noudattaa.

Onko tutkija aina yliopistolla tai miksi tutkijoita näkee niin harvoin yliopistolla?

Suuri osa tutkijan työstä ei ole aikaan tai paikkaan sidottua. Esimerkiksi kirjoittamista tai lähteiden ja aineiston läpikäymistä voi tehdä missä vain rauhallisessa tilassa.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei myöskään ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne – kuten opetus tai kokoukset – ei sitä vaadi. Työntekijä päättää siis itse, missä ja milloin työnsä hoitaa.

Monet tutkijat käyttävätkin tätä hyväkseen ja tekevät paljon etätöitä. Erityisesti kirjoitustyö vaatii pitkiä keskeytyksettömiä ajanjaksoja, joita on usein helpompi järjestää itselle muualla kuin yliopistolla.

Yliopistoissa työskentelee myös suuri joukko tutkijoita, joilla ei joko ole työhuonetta lainkaan tai työhuone sijaitsee jossain muualla kuin oman laitoksen tiloissa. Monet tutkijat asuvat vaikkapa perhesyistä toisella paikkakunnalla kuin työskentelevät, minkä vuoksi etätyöpäivät ovat yleisiä.

Yliopiston opetus- ja tutkimustehtävissä ei ole työajanseurantaa eikä velvollisuutta olla työpaikalla silloin, kun työtehtävän luonne ei sitä vaadi.

Osa tutkijan työstä vaatii matkustamista tai työskentelyä muualla kuin yliopistolla. Aineiston kerääminen tai hankinta esimerkiksi arkistoissa, haastatteluja tehden tai etnografisessa tutkimuksessa tutkimuskentällä viettäen vievät tavallisesti merkittävän osan tutkijan ajasta.

Myös tutkimusvierailut toisiin yliopistoihin, jotka toisinaan ovat vaikkapa rahoituksen saamisen ehtona, tarkoittavat sitä, etteivät tutkijat työskentele ainoastaan omassa työhuoneessaan kotiyliopistollaan. Lisäksi konferensseihin, seminaareihin ja erilaisiin työryhmiin osallistuminen yliopiston sisällä tai yhteistyöverkostoissa vievät tutkijan työtä yliopiston ulkopuolelle.

Yliopiston henkilökunnan ”näkymättömyys” opiskelijan näkökulmasta johtuu varmasti osin myös siitä, että yliopiston arjessa on loppujen lopuksi vähän tilanteita, jotka tuovat yhteen perustutkinto-opiskelijoita ja tutkijoita.

Missä, miten ja miksi tutkija julkaisee?

Tutkimuksen julkaiseminen on tutkijoille ensisijainen tieteelliseen keskusteluun osallistumisen väylä. Tutkimusta ei siis käytännössä voi tehdä ilman julkaisemista. Yksikkötasolla julkaisumäärät ovat lisäksi yhteydessä yksiköiden rahoituksen saamiseen.

Viime vuosina tieteellinen julkaiseminen on enenevässä määrin mennyt avoimen tieteen periaatteiden mukaiseen suuntaan. Avoimet (open access tai lyhyesti OA) julkaisut ovat internetissä ilmaisesti kaikkien saatavilla olevia julkaisuja: sellainen on esimerkiksi suomalaisen politiikan tutkimuksen keskeinen vertaisarvioitu lehti Politiikka.

Avoimen julkaisemisen tarkoitus on edistää tutkimuksen vaikuttavuutta ja tieteen demokratisaatiota.

Julkaisukanavia on erilaisia. Hyvän kuvan erilaisista julkaisuista saa Suomen Akatemian julkaisuluettelomallista, jossa erilaiset julkaisut on luokiteltu. Karkeasti tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin, joista tieteellisten, vertaisarvioitujen julkaisujen julkaiseminen on tutkijan työn ydintä.

Tutkijoiden tekemät julkaisut voidaan luokitella tieteellisiin ja ei-tieteellisiin julkaisuihin.

Useat suomalaiset tutkijat julkaisevat sekä kotimaisilla että muilla kielillä. Englanti on yleisesti vakiintunut tiedejulkaisemisen kieli, ja englanninkielisiä, kansainvälisiä artikkeleita arvostetaan esimerkiksi tutkimuksen rahoituspäätöksissä ja vaikuttavuuden mittareissa.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on kuitenkin olennainen arvokysymys, joka liittyy myös siihen, mille yleisölle tutkimusta tehdään.

Kansallisilla kielillä julkaiseminen on tärkeää yliopistojen niin sanotun kolmannen tehtävän eli yhteiskunnan palvelemisen kannalta. Tämän vuoksi tutkijat julkaisevat myös muissa kanavissa kuin vertaisarvioiduissa tiedelehdissä – vaikkakin nämä ovat nyttemmin paremmin suurenkin yleisön saatavilla.

Esimerkiksi juuri Politiikasta julkaisee nimenomaan yleistajuisia tiedeartikkeleita, joiden on tarkoitus olla akateemisia yleisöjä laajemmin saatavilla.

Suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi.

Ideana on, että tutkimustieto ei jää omaan akateemiseen kuplaansa: suomalaiset politiikan tutkijat palvelevat kotimaisia yleisöjä julkaisemalla suomeksi. Julkaisukieleen liittyvät myös tieteenalakohtaiset erityiskysymykset: esimerkiksi suomen kielen tutkimusta on perusteltua julkaista myös suomeksi.

Tieteellinen julkaisuprosessi etenee tavallisesti siten, että tutkija lähettää kirjoittamansa artikkelin haluamaansa sopivaan tieteelliseen julkaisuun. Julkaisun toimituskunta käy artikkelin läpi ja lähettää sen vertaisarvioitavaksi (peer-review) tavallisesti kahdelle arvioijalle.

Arvioinnissa toinen tutkija käy läpi tekstin, esittää siihen lisäyksiä ja korjauksia ja ehdottaa toimituskunnalle joko artikkelin hyväksymistä, hyväksymistä tiettyjen korjauksien jälkeen tai hylkäämistä.

Tyypillisesti arviointiprosessi on molempiin suuntiin sokea, eli artikkelin kirjoittaja ei tiedä kuka arvioinnin tekee eikä arvioija puolestaan tiedä artikkelin kirjoittajan henkilöllisyyttä. Tällä menettelyllä pyritään siihen, että arvioinnissa arvioitavana on ainoastaan artikkelikäsikirjoituksen taso, ei tutkijan persoona tai asema.

Vertaisarviointi voi olla myös yhteen suuntaan sokeaa, jolloin arvioitsijat tietävät arvioitavan henkilöllisyyden mutta arvioitsijoiden henkilöllisyys pysyy arvioitavalle salassa. Vertaisarviointi voi olla myös kokonaan avointa.

Vertaisarviointi ja toimituskuntien työskentely on sekin tutkijoiden tekemää, näkymättömäksi jäävää työtä, josta ei yleensä makseta erillisiä palkkioita ja joka vie tutkijoiden työaikaa merkittävästikin. Ei-tieteellisessä julkaisemisessa vertaisarviointia ei käytetä.

Miten yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta kokee opettamisen merkityksen ja mitä saamme siitä irti?

Kuten yllä todettu, ideaalitilanteessa suomalaiset tutkijat opettavat ja opettajat tutkivat. Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä. Varsinkin oman erikoisalansa opettaminen mahdollistaa omien ajatustensa testaamisen ja teorian järjestämisen.

Monet tutkimukset ovat osaltaan kehittyneet kursseja pidettäessä. Varsinkin monen yliopisto-oppikirjan juuret vievät kirjoittajien pitämille kursseille.

Monet pitävät opettamisesta myös siksi, että opetustilanteet ovat mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia yliopistoyhteisön nuorempien jäsenten – opiskelijoiden – kanssa. Tärkeää on myös se, että saa olla mukana kouluttamassa uusia omasta alasta kiinnostuneita sukupolvia.

Opetus on tutkijalle parhaimmillaan mitä tuottoisinta oman ajattelun jäsentämistä.

Periaatteista huolimatta ei ole itsestään selvää, että yliopistolla pääsee opettamaan niin paljon kuin haluaa. Yliopistonlehtorit ja professorit varmasti pääsevät, mutta esimerkiksi apurahatutkijoilla on mahdollisuus opettaa vain silloin, kun heidät päätetään palkata pitämään kurssi tai luentoja tuntiopetuksena.

Yliopistoon palkkasuhteessa olevilla tutkijoilla on kaikilla velvollisuus käyttää 5 prosenttia työajastaan opetukseen.

Opettaminen voi parhaimmillaan olla siis monista syistä erittäin antoisaa. Yliopistossa työskentelevien välillä on tietysti eroja henkilöiden välillä siinä, kuinka vahvasti kukin on orientoitunut tutkimukseen tai opetukseen. Nekin, jotka ovat enemmän tutkimusorientoituneita, osallistuvat yleensä mielellään opettamiseen yllämainituista syistä.

Yliopistotehtäviin liittyvät ja tutkijasta tai opettajasta itsestään riippumattomat realiteetit saattavat kuitenkin tehdä opettamisesta raskasta. Yliopistonlehtorien ja professorien työtaakka on melkoinen, ja opetus paljon aikaa ja energiaa vievänä tehtävänä laittaa joskus kaikkien muiden velvoitteiden puristuksissa voimavarat tiukille.

Aina ei pääse myöskään vaikuttamaan siihen, mitä opettaa. Itselle tuttuja aiheita lähes jokainen opettaa mielellään, mutta joskus saattaa olosuhteiden pakosta joutua opettamaan itselleen huomattavasti vieraampia aiheita. Tällöin valmisteluun menee paljon enemmän aikaa ja motivaatio voi olla myös vaikeampi löytää.

Opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä.

Myös silloin, jos opetus koostuu standardinomaisista toistuvista massaluennoista ja sadoista tenteistä vuodesta toiseen, se voi alkaa maistua puulta.

Joskus opettamiseen suhtaudutaan kaksijakoisesti myös siksi, että opettamisen ei koeta meritoivan samalla tavalla kuin tutkimuksen tekemisen, vaikka opettamista pidetäänkin yliopiston tärkeänä tehtävänä. Tämä käsitys ei ole tuulesta temmattu, joskin opetusansioita on alettu painottaa entistä enemmän erityisesti yliopistonlehtorin tehtävää täyttäessä.

Vaatiiko yliopistossa opettaminen pedagogista pätevyyttä?

Yliopistossa opettaminen ei itse asiassa vaadi samanlaista muodollista pätevyyttä kuin peruskoulussa, lukiossa, tai ammattikorkeakoulussa opettaminen, jolloin opettajan pätevyys on keskeinen osa opintoja. Tutkija pätevöityy ensisijassa tutkijaksi.

Pedagoginen osaaminen lasketaan kuitenkin usein hyödyksi, ja tutkijat yleensä käyvät joitain sitä tukevia opintoja. Nykyään moni nuori tutkija käy väitöskirjan kirjoittamisensa ohessa yliopistopedagogisia opintoja (ja täydentää niitä myöhemmin), jotka antavat lisää tietoa ja taitoa opetustilanteisiin nimenomaan korkeakouluissa.

Itse asiassa jonkintasoinen yliopistopedagoginen pätevyys alkaa olla keskeinen vaatimus avoimissa akateemisissa työpaikoissa, vaikka opetuskokemuksen arvostus tehtäväntäytöissä voi vaihdella. Yliopistopedagogiseen pätevyyteen liittyy toki muutakin kuin vain opetusta, kuten esimerkiksi opinnäytetöiden ohjaamista.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Julkaisu Mitä yliopiston tutkimus­henkilökunta tekee työkseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keitä yliopiston tutkimushenkilökuntaan kuuluu ja mitä he tekevät työkseen? Tietyt yliopistojen tyypilliset piirteet ja etenkin henkilökunnan nimikkeet ovat korkeakoulumaailmassa eläville – yleensä – itsestäänselvyyksiä. Siksi ne jäävät helposti epäselviksi sen ulkopuolisille tai tuoreille tulokkaille.

Vaikka tutkijat Suomessa opettavat tyypillisesti paljon, oikeastaan melko vähän tutkijan arjesta välittyy opiskelijoille. Vielä kauempaa yliopistoyhteisöä katsovien tilanne tuskin on merkittävästi parempi. Tutkijanura on kuitenkin – etenkin tutkijoiden itsensä mielestä – muutoksessa.

Olemmekin koonneet tähän Kysy politiikasta -sarjan kirjoitukseen vastauksia kaikille tiedonnälkäisille. Ehkä nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joita et ole uskaltanut kysyä ääneen?

Mitä eroa on väitöskirjatutkijalla, apurahatutkijalla, tutkijalla, postdoc-tutkijalla ja akatemiatutkijalla?

Tutkija on nimike, jolla ei välttämättä ole mitään virallista määritelmää. Periaatteessa siis tutkijaksi voi kutsua itseään kuka tahansa, tutkinnosta huolimatta, koska virallista, suojeltua määritelmää ei ole. Tämän vuoksi medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää. Tutkija ei siis välttämättä ole väitellyt tohtori.

Kaikki tutkijat eivät myöskään tee tieteellistä tutkimusta, vaan tutkija-nimikettä käyttävät yliopistotutkijoiden lisäksi esimerkiksi valtion organisaatioissa työskentelevät tutkijat. Kuitenkin pääasiassa tutkijalla tarkoitetaan ainakin opinalansa maisterin saavuttanutta henkilöä, jolle jokin tutkimusinstituutio antaa ko. tittelin. Toisaalta myös vapaita – tiettyyn instituutioon sitoutumattomia – tutkijoita on, myös Politiikasta-lehteen kirjoittaneita.

Medialukutaito tutkijan nimikkeen käytön yhteydessä on usein tärkeää.

Yliopistoissa tutkijan nimike yhdistetään yleensä joihinkin muihin määreisiin, mutta käytännössä tutkimustyötä tekevä henkilö, joka on väitellyt tai valmistelee aktiivisesti väitöskirjaa, voi perustellusti kutsua itseään tutkijaksi. Joissain virallisissa tutkimuksellisissa yhteyksissä, kuten tieteellisten lehtien vertaisarvioijana, toimiminen useimmiten edellyttää tutkijalta väitelleen tohtorin arvoa.

Väitöskirjan ja tieteellisten jatko-opintojen suorittaminen on tutkijanuran ensimmäinen askel. Kyse ei ole enää sellaisista opinnoista, mitä tehdään ennen maisteriksi valmistautumista. Käytännössä jatko-opinnot koostuvat pääosin tutkijan työstä eli väitöskirjatutkimuksen tekemisestä. Väitöskirjatutkijaakin tulee siis kohdella tutkimuksen ammattilaisena.

Joissain yliopistoissa tässä uravaiheessa olevista käytetään väitöskirjatutkijan, tohtorikoulutettavan tai nuoremman tutkijan nimikettä osoittamaan, että kyseessä on (yleensä nuorempi) tutkija, joka päätoimisesti tekee väitöskirjaansa. Väitöskirjatutkija ei ole vielä väitellyt, mutta on tutkijakoulutuksessa, minkä päätteeksi hän väittelee erikoisalastaan.

Tutkimuksen tekemiseen liittyy lisäksi tutkimuksen esittelyä seminaareissa ja konferensseissa Suomessa ja ulkomailla, tutkijaverkostojen luomista, seminaarien järjestämistä ja tutkimuksen popularisointia esimerkiksi haastatteluissa ja yleistajuisissa julkaisuissa. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä. Monet väitöskirjatutkijat myös opettavat, esimerkiksi omaan tutkimusaiheeseensa liittyen, koska yliopiston työsuhteeseen sisältyy yleensä opetusvelvoite.

Taloudellisesta näkökulmasta väitöskirjatutkijat ovat yliopistojen rahoitukselle merkityksellisiä, sillä jokainen väitellyt väitöskirjatutkija tuo yliopistolleen noin 75 000 euron lisärahoituksen.

Apurahatutkija on tutkija, joka työskentelee apurahalla. Apurahatutkija on siis järjestänyt itse itselleen rahoituksen ulkopuoliselta lähteeltä (tyypillisesti säätiöltä, kuten Koneen Säätiö, joka rahoittaa myös esimerkiksi Politiikasta-lehden toimintaa) joko osana tutkimusryhmää tai -projektia tai omalle henkilökohtaiselle tutkimushankkeelleen. Suurin osa apuraharahoituksella tutkimustyötä tekevistä on uran alkuvaiheessa olevia tutkijoita, mutta apurahatutkijoina toimii myös selvästi kokeneempia tutkijoita.

Suomessa apurahalla työtään tekevien tutkijoiden määrä on nousussa perusrahoituksen vähennyttyä koulutusleikkauksien seurauksena.

Vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon.

Apurahatutkijoiden asema yliopistoissa on toisinaan ongelmallinen, sillä vaikka apurahatutkija on osa yliopistoyhteisöä, hän ei ole työsuhteessa yliopistoon. Monet yliopistot antavat apurahatutkijan käyttöön resurssisopimusta vastaan toimiston ja työkalut (eli tietokoneen) sekä pääsyn yliopiston kirjaston tietokantoihin, joita ilman apurahatutkijan työ olisi vähintäänkin haastavaa.

Postdoc-tutkija on urallaan sen toisessa vaiheessa, millä tarkoitetaan tutkijanuran toista, väittelyn jälkeistä vaihetta, joka kestää noin 3–5 vuotta. Postdoc-tutkijaa (ja tätä aiempia uravaiheita) kutsutaan myös usein tutkijanuran alkuvaiheessa oleviksi tutkijoiksi (early-career researchers).

Postdoc-vaiheessa tutkija pyrkii laajentamaan tutkimuskenttäänsä ja usein myös hankkimaan ohjaus- ja opetuskokemusta. Merkittävät tutkimusrahoitusta myöntävät tahot edellyttävät postdoc-tutkijoilta kansainvälistä liikkuvuutta (eli muuttoa ulkomaille ja tutkimuksen tekemistä ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa) tai tutkimusympäristön vaihtoa muuten.

Postdoc-tutkijat voivat saada toimeentulonsa erilaisista lähteistä, mutta tyypillisesti joko palkkasuhteessa yliopistoon tai apurahana joltakin säätiöltä. Jotkut voivat myös tehdä postdoc-tutkimusta muun työn ohella, mutta tämä on jokseenkin harvinaista. Tutkimusrahoituksen saaminen postdoc-vaiheeseen yliopistoilta on osin haastavaa siksi, että postdoc-tutkija ei tuo yliopistoille suoraan rahaa toisin kuin väitöskirjatutkija valmistuessaan.

Tutkijat käyttävät työaikaansa esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen.

Väitelleet tutkijat voivat työskennellä niin opetus- kuin tutkimustehtävissäkin. Tutkimuspainotteisia tehtävänimikkeitä väitelleillä postdoc-vaiheen tutkijoilla ovat muun muassa tutkija ja tutkijatohtori, kun taas opetuspainotteinen tehtävänimike on esimerkiksi yliopisto-opettaja. Yleensä kuitenkin tutkimuspainotteisissa tehtävissä olevat myös opettavat ja ohjaavat opinnäytetöitä ja puolestaan opetustehtävissä olevat tekevät myös tutkimusta.

Eri tutkijanuran vaiheissa olevat tutkijat käyttävät työaikaansa usein huomattavastikin esimerkiksi sidosryhmäyhteistyöhön, tieteellisissä seuroissa ja julkaisuissa työskentelemiseen sekä tutkimusrahoitushakemusten kirjoittamiseen. Tämä on osa tutkijan ammattiin pätevöitymistä, mikä jatkuu postdoc-vaiheessa. Tutkijanuraan sisältyy usein sitä enemmän hallinnollista työtä mitä pidemmälle uraportaissa edetään. Hallinnollinen työ vie käytännössä suuren siivun itse opetus- ja tutkimustyöstä.

Akatemiatutkija on nimike, jota käytetään Suomen Akatemian myöntämän akatemiatutkijarahoituksen saaneista tutkijoista. He ovat palkkasuhteessa yliopistoon, mutta heidän rahoituksensa tulee Suomen Akatemialta. Rahoitus on erittäin kilpailtu, ja sitä voi hakea, kun väittelystä on kulunut 3–9 vuotta.

Akatemiatutkija on tutkijanuran kolmannen uraportaan tehtävä. Muulla kuin Akatemian rahoituksella tutkimusta tekevistä tässä uravaiheessa olevista saatetaan käyttää esimerkiksi nimikettä yliopistotutkija. Opetuspainotteisista tehtävistä yliopistonlehtori on kolmannen portaan tehtävä, samoin apulaisprofessori.

Tutkijan uran neljäs ja korkein porras on puolestaan professorin tai tutkimusjohtajan tehtävä. Akatemiatutkijaa vastaavan rahoituksen voi saada myös professorivaiheessa. Tällaisen rahoituksen saaneen henkilön nimike on akatemiaprofessori.

Mikä on yliopistonlehtorin ja professorin ero? Ovatko kaikki yliopistonlehtorit ja professorit väitelleet? Entä mikä on apulaisprofessori?

Yliopistonlehtori ja professori ovat molemmat yliopiston tehtävänimikkeitä, joihin kuuluu sekä opetusta, opinnäytetöiden ohjausta että tutkimusta. Yliopistonlehtorien ja professorien tehtävien kuva vaihtelee jonkin verran yliopistosta ja oppiaineesta toiseen. Yleensä tehtävänkuvat on rakennettu niin, että professorien työnkuvaan kuuluu enemmän esimerkiksi tutkinto-ohjelmien ja laitosten johtamiseen liittyviä tehtäviä.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle. Professorin palkkaus on myös yliopistonlehtorin palkkausta selvästi korkeampi.

Tutkijan uravaiheissa yliopistonlehtori sijoittuu kolmannelle uraportaalle ja professori korkeimmalle neljännelle uraportaalle.

Käytännössä yliopistonlehtorin tehtävissä toimii paljon ihmisiä, joilla on professorin tehtävään vaadittava pätevyys, koska akateemisesti hyvin ansioituneita tutkijoita on monilla aloilla huomattavasti enemmän kuin professorin tehtäviä. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että yliopistonlehtorin tehtävät ovat usein muuttuneet entistä vastuullisemmiksi. Yliopistonlehtorista voi edetä professoriksi hakemalla avoimena olevaa professorin tehtävää.

Apulaisprofessori on puolestaan niin sanotulla tenure track eli vakinaistamispolkumenettelyllä rekrytoitu henkilö. Professorin tehtävät avataan hakuun yhä useammin tällä menettelyllä, ja yliopistonlehtorin tehtävän täyttämisen sijaan avataan usein tenure track -haku.

Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään voidaan valita joko suoraan professorin vaatimukset täyttävä henkilö, jolloin hänet palkataan professorin tehtävään. Toinen vaihtoehto on palkata tehtävään aiemmassa uravaiheessa oleva ansioitunut henkilö. Hänet rekrytoidaan aluksi apulaisprofessoriksi 3–5 vuoden työsuhteeseen. Tämän jälkeen hänet vakinaistetaan professoriksi, mikäli hänen katsotaan suoriutuneen hyvin tehtävistään.

Apulaisprofessori on yliopistonlehtorin tehtävän tavoin kolmannen uravaiheen tehtävä. Siihen sisältyy kuitenkin vähemmän opetusta kuin yliopistonlehtorin tehtävään.

Professori, apulaisprofessori ja yliopistonlehtori ovat käytännössä katsoen aina väitelleitä henkilöitä. Yliopistossa saattaa olla opetustehtävissä myös ei-väitelleitä henkilöitä. Heidän nimikkeensä on yleensä yliopisto-opettaja tai lehtori.

Kun on saanut väitöskirjan valmiiksi, niin nimitetäänkö sitten saman tien professoriksi?

Näin usein luullaan, ja tutkijan ura olisikin huomattavasti helpompi, jos näin olisi.

Professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti.

Lyhyt vastaus on, että ei. Kuten mainittu edellisessä vastauksessa, professorin uravaiheeseen päätyminen on pitkän tien takana ja vaatii merkittävää meritoitumista nykyjärjestelmän vaatimusten mukaisesti. Vuosikymmeniä sitten professoriksi saattoi melkein tullakin nimitetyksi pian väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Se kuitenkin johtui siitä, että väitöskirja saatettiin loppuun myöhemmässä uravaiheessa – ei siitä, että professorin tehtävän olisi saanut pelkällä väitöskirjalla.

Professoreiden kokemukset ja mietteet omasta urastaan ovat usein mielenkiintoista luettavaa nuoremmille tutkijoille, mutta myös niille, jotka haluavat oppia tuntemaan yliopistoyhteisön paremmin.

Mikä on dosentti?

Dosentti-sanan näkyvyys on lisääntynyt huomattavasti viime vuosina, kun julkiseen keskusteluun osallistuneista tutkijoita on piikitelty kaiken maailman dosenteiksi tai päivystäviksi dosenteiksi.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta.

Dosentti ei ole yliopiston tehtävä kuten professori tai yliopistonlehtori, vaan kyse on arvosta. Arvoa pitää itse hakea. Sen myöntämisestä päättää yliopiston kansleri tai rehtori. Ennen nimitystä kokeneet alaa tuntevat tutkijat arvioivat hakijan tieteelliset näytöt ja kokemuksen.

Dosentti on tohtoria korkeampi arvo. Nyrkkisääntönä voi pitää, että sen voi saada, kun on tehnyt aktiivista tutkimustyötä tohtorin tutkinnon saamisen jälkeen noin toisen väitöskirjan verran. Kyseessä ei tarvitse olla toinen kirja, vaan tutkimus voi olla julkaistu muun muassa vertaisarvioiduissa julkaisuissa. Dosentilta odotetaan myös kokemusta yliopistossa opettamisesta.

Mikä on työelämäprofessori?

Työelämäprofessoriksi voidaan nimetä henkilö kokonaan yliopiston ulkopuolelta. Tämän henkilön ei tarvitse aina olla tohtoriksi väitellyt – paitsi Helsingin yliopistossa tätä edellytetään – mutta väitelleitäkin työelämäprofessoreita on.

Työelämäprofessorin tehtävä on yleensä määräaikainen (ja se voi olla myös osa-aikainen) opetustehtävä, jonka kautta yliopisto voi saada poikkeuksellisen (ja pitkä-aikaisen) talouden, politiikan tai yhteiskunnallisen vaikuttamisen piirissä meritoituneen ihmisen erikoisosaamista käyttöönsä ja opiskelijoille välitettäväksi.

Koska työelämäprofessori ei ole yliopistolain mukainen professoriin rinnastettava virka, Professoriliitto on ollut tarkka siitä, ettei tehtävää sotketa perinteiseen professuuriin.

Leena Malkki toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa. Talvikki Ahonen on postdoc-tutkija Itä-Suomen yliopistossa. Kaikki kirjoittajat kuuluvat toimituskuntaamme.

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

18.10.2019 klo 15.58: Tarkennettu kohtia vertaisarvioijana toimimisesta ja dosentuurin myöntämisestä.

Julkaisu Keitä yliopiston tutkimus­henkilökuntaan kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.