Kielenkäyttö politiikassa on ollut viime aikoina esillä julkisessa keskustelussa. Osoituksena siitä on Aamulehden linjauksen nostattama kiista sukupuolineutraaleista sanavalinnoista.

Kielenkäytöllä ja käsitteillä on merkitystä, kun luomme kuvaa todellisuudesta. Niillä myös tehdään politiikkaa.

Tässä artikkelissa haluamme kytkeä keskustelun kielenkäytöstä ihmisoikeuksiin ja demokratiaan sekä niiden välisiin käsitteellisiin, institutionaalisiin ja historiallisiin yhteyksiin. Kuten viimeaikaiset tapahtumat Euroopan unionin alueella ja laajemmin globaaleissa yhteyksissä osoittavat, kyseisiä käsitteitä voidaan käyttää oikeuttamaan keskenään täysin päinvastaisia toimia ja käytänteitä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä, kuten esimerkiksi Puolan ja Unkarin tapaukset osoittavat. Kesäkuussa 2016 Euroopan komissio otti kantaa Puolan tilanteeseen todeten, että oikeusvaltioperiaate on unionin perusarvo.

Kuitenkin ajankohtainen poliittinen kiista Espanjassa Katalonian itsenäisyyskansanäänestyksestä on osoittanut, että Euroopan unionin toiminta on ristiriitaista suhteessa siihen, miten demokratian tärkeimmistä periaatteista halutaan käydä keskustelua.

Kun ajatellaan demokratiaa, siihen väistämättä liitetään ajatus oikeuksista. Mutta niin demokratiaa kuin oikeuksiakin lähestytään usein kritiikittömästi ennalta annettuina saavutuksina. Käsitteinä niihin kuitenkin liittyy ristiriitaisuuksia, jotka kumpuavat periaatteiden ja käytännön yhteensovittamisesta.

On ongelmallista, jos demokratian ja oikeuksien väliset yhteydet sivuutetaan ja niiden moninaiset kielenkäytölliset muodot ohitetaan. Se, miten käsitteellistyksillä rajataan kielenkäyttöä, vaikuttaa myös siihen, miten instituutiot nähdään ja miten niihin suhtaudutaan.

Demokratian ja oikeuksien väliset kiistanalaisuudet tulevat helposti esille, kun niitä tarkastellaan käsitteellisestä ja kielellisestä näkökulmasta. Kiistanalaisuuden näkökulma antaa myös mahdollisuuden käsitteiden arvonpalautukselle.

Edustuksellisen demokratian paradoksit (ja haasteet)

Politiikan tutkija Jan-Werner Müller tarkastelee teoksessaan Mitä on populismi? edustuksellisen demokratian haasteita. Hän nostaa esille sen, että demokraattisia instituutioita voidaan käyttää epädemokraattisten poliittisten päämäärien edistämiseen.

Müller toteaa, että perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen. Tästä esimerkkeinä ovat Venezuelan ja Unkarin perustuslailliset reformit, joissa populistiset johtajat ovat käyttäneet perustuslakien muutoksia poliittisten pyrkimystensä välineinä rajoittaakseen moniarvoisuutta.

Perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen.

Moniarvoisuuden puolustaminen herätti kysymyksiä myös, kun Vaihtoehto Saksalle -puolue historiallisesti nousi Saksan liittopäiville. Keskustelua on käyty siitä, kuinka parlamentaarinen demokratia toimii jatkossa.

Se, millaiseksi parlamentaarinen politiikka Saksassa muotoutuu tämän jälkeen, riippuu pitkälti siitä, miten muut puolueet suhtautuvat Vaihtoehto Saksalle -puolueen populistiseen politiikkaan. Haasteena on puolustaa moniarvoisuutta tilanteessa, jossa parlamentissa on puolue, joka puhuu sitä vastaan.

Müller onkin esittänyt, että antielitismin lisäksi populistiset puolueet toimivat myös moniarvoisuuden vastaisesti. Tämä johtuu siitä, että populistit väittävät yksin edustavansa kansaa.

Siinä samanaikaisesti ulossuljetaan ne, jotka heidän mielestään eivät tähän kategoriaan kuulu. Kyseessä on paitsi poliittinen rajanveto myös moraalinen kannanotto.

Populistinen puolue saa voimansa tyytymättömyydestä. On tärkeää huomata, että astuessaan parlamenttiin Vaihtoehto Saksalle -puolue edustaa niitä äänestäjiä, jotka ovat sitä vaaleissa äänestäneet. Tyytymättömyys tulisi ottaa vakavasti, ja epäkohdista pitäisi pystyä julkisesti keskustelemaan.

Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Parlamentaarisen politiikan pelisäännöt edellyttävät, että demokraattisesti valitut poliittiset puolueet tuovat esille kantansa ja suostuvat keskustelemaan niistä. Mutta kuten Müller korostaa, keskustelua ei kuitenkaan pitäisi käydä populistien ehdoilla. Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Edustuksellisen demokratian paradoksi onkin, että demokraattisesti vaaleilla valittu puolue voi toimia demokratian periaatteita vastaan. Kuten Müller huomauttaa, populismi on edustuksellisen politiikan alituinen varjo.  Ratkaisu ei siis olekaan populismin torjuminen, vaan siihen oikealla tavalla suhtautuminen.

Kenelle ihmisoikeudet kuuluvat demokratiassa?

Maailmanlaajuisesti edustuksellisen demokratian lisäksi myös perusoikeudet ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat olleet viime aikoina voimakkaan kritiikin kohteina. Kaikille kuuluvia luovuttamattomia ihmisoikeuksia tarvitsevat kipeimmin juuri ne henkilöt, joilla ei ole kansalaisuuden suojaa. Populismin kritiikin ydintä ihmisoikeuksia kohtaan on nimenomaan se, että ihmisoikeudet esitetään ”toisten”, esimerkiksi vähemmistöjen tai pakolaisten, oikeuksina.

Universaalien periaatteiden ja kansallisten demokratioiden yhteensovittamisessa on selkeitä ristiriitoja. Ihmisoikeudet olivat toisen maailmansodan jälkeisessä kriisissä luotu edustuksellisen demokratian tukipilari.

Ne muodostivat keskeiset periaatteet, joiden ympärille perustettiin ylikansallisia instituutioita, kuten YK ja Euroopan neuvosto. Tavoitteena oli suojella ihmisiä ja ihmisarvoa valtioiden suvereenilta vallankäytöltä. Käytännössä ihmisoikeuksia toteutetaan kuitenkin kansallisissa konteksteissa.

Ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa.

Nykykeskusteluissa ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi Suomessa käydyissä turvapaikkakeskusteluissa. Oikeuksia pyritään rajoittamaan turvallisuuteen ja laillisuuteen vedoten.

Laillisuuspuhetta tarkastellessa tulisi muistaa myös ne kansainväliset sopimukset, joihin valtiot ovat sitoutuneet. Mikäli oikeudet nähdään pikemminkin rajoitteina tai viimeisinä oljenkorsina sen sijaan, että ne nähtäisiin demokratian keskeisinä periaatteina, on entistä hankalampaa ja toisaalta myös entistä tärkeämpää puolustaa ihmisoikeuksia.

Kuten politiikan teoreetikko Norberto Bobbio toteaa teoksessaan Age of Rights, demokratiaa ei ole olemassa ilman ihmisoikeuksien tunnustamista ja turvaamista. Tätä keskeistä huomiota ovat painottaneet Suomessa etenkin ihmisoikeusjuristit ja valtiosääntötutkijat.

He ovat huomauttaneet, että mikäli yhteydet demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion välillä unohtuvat, tulee poliittisista järjestelmistä haavoittuvaisia. Onkin paradoksaalista, että edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Demokratian nimissä voidaan jopa rajoittaa ihmisoikeuksien toteutumista, vaikka valtiot olisivat sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin. Politiikan tutkijan näkökulmasta kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuinka oikeuksia oikeutetaan, vastustetaan ja kenelle niiden nähdään kuuluvan.

Koska kielenkäytöllä on suuri merkitys tässäkin yhteydessä, ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia kyseenalaistavat puheet tulee ottaa vakavasti. On tärkeää, että ihmisoikeuksien sivuuttamista ei pidetä vain niiden ”unohtamisena”, vaan se kytkeytyy myös selväsanaisesti esitettyihin poliittisiin pyrkimyksiin niiden rajoittamiseksi.

Poliittista debattia demokratiasta ja ihmisoikeuksista

Ehkä tärkeät käsitteet tarvitsevat arvonpalautusta nykykeskustelussa. Ne perusarvot, jotka ovat muun muassa Euroopan unionin taustalla, on haastettu monella tavoin, mutta kritiikki antaa yhtä lailla mahdollisuuden niiden puolustamiselle.

Demokratian tarkastelu tarkoittaa myös oikeuksien tarkastelua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olennainen historiallinen linkki oikeuksien ja demokratian välillä on unohtunut. Populistinen edustuksellisen demokratian kritiikki paitsi vaikuttaa oikeuksien toteutumiseen asettaa myös haasteita politiikan tutkijalle.

Historiallinen näkökulma antaa tarpeellista etäisyyttä nykykeskustelun arviointiin. Toisaalta historialla ei voi yksin perustella sitä, miksi ihmisoikeuksia ja niihin kytkeytyviä demokraattisia arvoja tulisi pitää merkityksellisinä nykyään. Entä jos enemmistö haluaakin rajoittaa oikeuksia?

Ihmisoikeuksien ja edustuksellisen demokratian puolustaminen edellyttää, että niistä käydään aktiivista ja moniäänistä keskustelua. Jos dialogi kriittisten äänien kanssa lopetetaan, se jättää poliittisen pelikentän vain niiden käyttöön, jotka esittävät olevansa enemmistö.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -juttusarjaa.

YTT Hanna-Mari Kivistö on Koneen Säätiön rahoittama apurahatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hänen kolmivuotinen post doc -tutkimuksensa keskittyy ihmisoikeuksien politiikkaan. YTT Taru Haapala on poliittisen retoriikan tutkija ja tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa FiDiPro-hankkeessa Transformations of Concepts and Institutions in the European Polity (TRACE) Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Molemmat kirjoittajat ovat mukana EU-rahoitteisessa COST-tutkimusverkostossa Reappraising Intellectual Debates on Civic Rights and Democracy in Europe (RECAST) 2017-2021.

Julkaisu Demokratian ja ihmisoikeuksien paradoksit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen juhlavuoden yhteydessä haluaisin kiinnittää huomion sekä yleiseen keskusteluun että tieteenalan tilanteeseen. Juhlavuotena on tietenkin tavallista juhlistaa kaikkea sellaista, mitä on jo saavutettu.

Toisaalta on hyvä reflektoida mennyttä ja nykyisyyttä myös kriittisesti. Ongelmallista juhlinnassa on se, että on ikään kuin lupa puhua pienestä, yhtenäisestä kansasta ja sen saavutuksista, mutta kuitenkin juuri tällainen nationalistinen retoriikka on sellaista, joka voi lisätä rasismia.

Myös liiallinen itsetyytyväisyys on pahasta uudistumisen kannalta. Jos tuudittaudutaan siihen, että maan ongelmat häviävät itsestään kun talous pistetään kuriin ja hallitus leikkaa koulutuksesta, ei se ole kovin rakentavaa.

Politiikan asiantuntijuuden arvonpalautus

Itse peräänkuuluttaisin muutosta suomalaisen puhekulttuuriin, jossa harkitun mielipiteen esittäminen ja kuunteleminen nostettaisiin uuteen arvoon. Pelkkä nettikirjoittelu ja pahan olon purkaminen eivät riitä, vaan tarvitaan asiantuntijuutta, joka tukee demokraattista päätöksentekoa ja kansalaisten valmiuksien parantamista ymmärtää, mistä politiikassa on kyse.

Suomalaisessa puhekulttuurissa harkitun mielipiteen esittäminen ja kuunteleminen nostettaisiin uuteen arvoon.

Aloitin oman tutkijan urani kymmenisen vuotta sitten jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopiston valtio-opissa. Juhlapuheissa helposti puhutaan akateemisen yhteisön historiasta Suomessa ja sen hienoista traditioista.

Akateemisen yhteisön heikko kohta on, että tutkijat ja opiskelijat ovat tällä hetkellä omissa eriytyneissä yhteisöissään. Tutkijat valittavat omista paineistaan ja ongelmistaan omissa ryhmissään, opiskelijat tekevät samoin omissaan.

Pelkkä vuoropuhelu ei riitä, vaan tarvittaisiin aitoa yhteishenkeä, joka yhdistäisi nämä kaksi toimimaan akateemisen yhteisön puolesta. Poliittisessa ilmapiirissä, jossa puhutaan “kaiken maailman dosenteista”, on erityisen tärkeää, että puolustetaan kriittistä tutkimusta ja akateemista vapautta yhdessä.

Pelkkä vuoropuhelu ei riitä, vaan tarvittaisiin aitoa yhteishenkeä tutkijoiden ja opiskelijoiden välillä.

On tärkeää kuitenkin huomioida, että tutkijan vastuu ei yllä pelkästään akateemiselle yhteisön tasolle. Se pitäisi ymmärtää laajemmin. Tutkijan tehtävään sisältyy keskeisellä tavalla uusien näkökulmien esittäminen.

Asiantuntijoiden arvostaminen on laskussa. Ne tahot, joiden intresseissä on nujertaa akateemisen yhteisön vaikutusvaltaa, pyrkivät tietenkin puhumaan siitä halventavaan sävyyn. Yhteisön jäsenten pitäisikin tiedostaa, että se on osa poliittista peliä, ja pyrkiä paljastamaan tällaiset yritykset.

Kansainvälisissä nuorissa tutkijoissa potentiaalia

Tieteenalana politiikan tutkimukseen kohdistuu tällä hetkellä sama rakenteellinen ongelma kuin akateemiseen yhteisöön laajemminkin. Tieteen rakenteellisiin ongelmiin on toki vaikeampi vaikuttaa lyhyellä aikavälillä, mutta nekin on mahdollista muuttaa aktiivisella toiminnalla.

Esimerkki tästä löytyy kansainvälistymisestä. Suomalaisten tutkijoiden kansainvälistymistä voitaisiin edistää rakentavalla tavalla. Nyt yliopistot käyttävät kansainvälistymistä lähinnä imagon rakennuksessa.

Kun yliopistojen tavoitteena on edistää kansainvälistymistä lähettämällä vastavalmistuneita tohtoreita ympäri maailmaa, nuoret tutkijat itse kokevat jo olevansa kansainvälistyneitä. Englanninkielinen julkaiseminen ja verkostoituminen ovat nuorten tutkijoiden arkipäivää, ja monilla on enemmän päivittäisiä kontakteja ulkomaalaisiin tutkijoihin kuin viereisessä työhuoneessa istuvaan suomalaiseen tutkijaan.

Miten tämä potentiaali hyödyttäisi mielekkäällä tavalla paitsi yliopistoja mutta ennen kaikkea myös suomalaista akateemista yhteisöä?

Miten voisimme hyödyntää kaiken tämän potentiaalin sellaisella tavalla, että se hyödyttäisi mielekkäällä tavalla paitsi yliopistoja mutta ennen kaikkea myös suomalaista akateemista yhteisöä?

Jospa yliopistoissa alettaisiin kiinnittää huomiota enemmän siihen, miten yksittäiset tutkijat jo toimivat kansainvälisissä toimintaympäristöissä, eikä niinkään siihen, miten nämä valmiit “tuotteet” saataisiin mainoskäyttöön ulkomaisiin yliopistoihin?

Kun akateemisesta urasta on tullut entistä kilpailuhenkisempää ja epävarmempaa, tarvitaan uusia näkemyksiä ja rakenteellisia uudistuksia. Niiden kautta voidaan taata se, että Suomella riittää nuoria tutkijoita, jotka ovat innostuneita ja motivoituneita. Nähdäkseni vain tältä pohjalta suomalainen kulttuuri voi ponnistaa seuraavat sata vuotta eteenpäin.

Taru Haapala toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa ja on tällä hetkellä vieraileva tutkija Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Suomen akateeminen yhteisö on hajaannuksen ja epävarmuuden tilassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nuorten tutkijoiden asemasta ei ole viime aikoina käyty juurikaan kattavaa keskustelua, vaikka esimerkiksi Suomen Akatemian Tieteen tila 2012  -tieteenalaraportista selviää, että ”valtio-opissa on tällä hetkellä käynnissä perusteellinen sukupolvenvaihdos”. Kuten työryhmän raportissa todetaan, jatkokoulutukseen on satsattu viime aikoina resursseja, mutta samanaikaisesti nopeasti laajenevaan nuorten väitelleiden tutkijoiden joukkoon ei ole kiinnitetty järjestelmällisesti huomiota, jolloin ”usean nuoren tutkijan kohdalla on tällä hetkellä nähtävissä ahdistus tulevaisuudesta”. Mielestämme onkin tärkeää herättää keskustelua nuorten politiikan tutkijoiden tulevaisuuden näkymistä.

Asian kannalta olennainen kysymys on, mitä vastaväitelleiden tohtoreiden oikein oletetaan tekevän. Rahoituksen löytäminen väitöskirjan tekemiseen on mahdollista, kuten myös työryhmän raportissa mainitaan, mutta ongelmaksi muodostuu usein nuorten tutkijoiden post doc -rahoituksen saaminen. Tutkijan uran jatkumisen epävarmuus on merkittävä ongelma. Yksityiselle uralle suuntautumista ei toki tule väheksyä, mutta nuorten tutkijoiden mahdollisuuksia jatkaa akateemisella uralla tulisi tukea enemmän. Valtio-opin ja hallintotieteen työryhmän tekemässä SWOT-analyysissä tieteenalan yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi onkin eritelty post doc -tutkijoiden epävarma asema.

Kansainvälistymisestä itseisarvo?

Viime aikoina paljon keskustelua on herättänyt Suomen tiedeyhteisön kansainvälistymisen tarve. Raportin mukaan kansainvälistyminen on politiikan tutkimuksen yksi vahvuusalueista. Siitä huolimatta kansainvälistymistä korostava keskustelu vaikuttaa myös valtio-opin alan post doc -tutkijoiden tulevaisuuden näkymiin. Erityisesti Suomeen on toivottu ulkomaalaisia post doc -tutkijoita tai uransa alkuvaiheessa olevia professoreita. Esimerkiksi Yle-uutisten mukaan ”Suomen akatemia vaatii lisää nuoria ulkomaalaisia tohtoreita”. Resursseja on toivottu kohdennettavan etenkin ulkomaisten tutkijoiden sijoittumiseen suomalaisiin yliopistoihin. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu usein esimerkiksi opetustehtävissä vaadittava suomen kielen osaaminen. Kansainvälistymiseen liittyviä ongelmia on kartoitettu laajemmin esimerkiksi valtio-opin ja hallintotieteen työryhmän tieteenalaa koskevassa raportissa.

Kansainvälistymistä tulisi lisätä myös mahdollistamalla suomalaisten tutkijoiden sijoittumista ulkomaisiin yliopistoihin. Kansainvälisyyden ja liikkuvuuden lisääminen on sinänsä hyvä asia, mutta sen ei pitäisi olla pelkkä itseisarvo. Tulisikin kattavasti selvittää, mitä ongelmia liikkuvuusvaatimukseen yleisesti ottaen liittyy. Resurssien ja akateemisen työuran jatkamisen mahdollisuuksien turvaaminen myös väitöskirjan valmistumisen jälkeen lisäisi kansainvälistymisen edellytyksiä suomalaisissa yliopistoissa. Yhtenä niistä voidaankin katsoa olevan tutkijoiden tilanteen parantaminen yleisesti, jolloin pelkkä raha ei ratkaise vaan viihtyvyys houkuttelee. Tällaista pidemmän aikavälin ratkaisua tulisi pohtia myös muilla kriteereillä kuin liikkuvuudella.

Myös eräänlaista post doc -tutkijoiden Erasmus-vaihtoa voisi edelleen kehittää, jolloin kansainvälistymisestä ja sen tavoittelusta ei tulisi pelkästään yksipuolista, vaan turvattaisiin myös omien koulutettujen kansainvälinen kilpailukyky. Kuten tieteenalan työryhmän raportissa osuvasti huomautetaan, kansainvälistyminen ei tarkoita pelkästään tutkijoiden ulkomaan oleskelua vaan verkostoitumista ylipäätään kansainväliseen tiedeyhteisöön. Kansainvälistymisen – kuten myös nuorten tutkijoiden yliopistoille sijoittumisen – ongelmaksi on yleisesti ottaen muodostunut erityisesti yliopistolla olevien työsuhteiden ja toimien vähäinen määrä, joka nostetaan esiin myös raportissa.

Tutkijoiden eriarvoisuus

Väitöskirjan tekijöiden ja nuorten tutkijoiden kohdalla myös apurahatutkijoiden ja työsuhteessa olevien erilainen asema yliopistoissa on viime aikoina herättänyt laajalti keskustelua esimerkiksi Helsingin yliopistossa, jossa työhuoneiden saatavuus ja maksullisuus ovat osoittautuneet ongelmiksi. Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella apurahatutkijat rinnastetaan työsuhteessa oleviin, mikä mielestämme kannustaa edelleen hakemaan apurahoja. Eriarvoinen suhtautuminen apurahatutkijoiden asemaan on erikoista, kun tutkimus julkaisuineen kuitenkin aina sijoittuu kunkin yliopiston ”nimiin”, jolloin apurahalla työskentelevälle tulisi tarjota tasa-arvoiset mahdollisuudet esimerkiksi työtilaan ja näkyvyyteen nettisivuilla. Tällaisessa tilanteessa tulee väkisinkin sellainen olo, että julkaisut kyllä kelpaavat yliopistoille, mutta tutkijat jätetään oman onnensa nojaan. Tällainen lyhytnäköinen ajattelu on tuhoisaa yliopistoyhteisön kannalta.

Nuorten tutkijoiden ongelmaksi muodostuu usein kilpailu post doc -rahoituksesta. Hakuja on harvoin ja joissakin tapauksissa pelkkä väittelylupa ei riitä hakemuksen hyväksymiseksi. Tietyt rahoituslähteet kyllä kohdistetaan post doceihin, mutta ne ovat edelleen varsin joustamattomia. ”Tenure track” -periaate ei näytä juurikaan toimivan niillä resursseilla, joita yliopistoilla on tällä hetkellä käytössään. Tieteenalatyöryhmän raportissa edelleen todetaan, että Suomeen ollaan kehittämässä uudenlaista ”tenure-track apulaisprofessuuria”. Tämä junior professor -käytäntö voisi osaltaan lisätä kansainvälistymisen edellytyksiä, mutta kysymys kuuluu: mistä rahat tähän otetaan? Toimien lisäämistä ei pitäisi myöskään tehdä pelkästä kansainvälisyyden näkökulmasta.

Mitä väitöskirjan jälkeen?

Nykyinen malli ei rohkaise väitelleitä jatkamaan tutkijana. Jonkinlainen mentorointiohjelma olisi tarpeen post doc -vaiheessa. Tohtorikoulutettaville tarjotaan huomattavasti enemmän tukea ja mahdollisuuksia verkostoitua, joita tulisikin osata hyödyntää post doc -vaiheessa. Etenkin apurahalla työskentelevät post docit jäävät usein yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Toisaalta tulisi nähdä, että nykyisessä mallissa monet tutkijat työskentelevät sekä työsuhteessa että apurahalla. Yliopistojen pitäisi osoittaa paremmin arvostuksensa niille tutkijoille, jotka hankkivat ulkopuolista rahaa tutkimukselleen ja tuovat sitä kautta näkyvyyttä yliopistoille.

Nuorten tutkijoiden ongelmana on usein erottautuminen rahoituksesta kilpailtaessa. Varsinkin monografiaa kirjoittavien tulisi pyrkiä julkaisemaan mahdollisimman paljon jo väitöskirja-vaiheessa. Tämä aiheuttaa entistä enemmän paineita väitöskirjaansa valmisteleville. Julkaisujen määrä rahoituksen saamisen ehtona varsinkin nuorten tutkijoiden kohdalla voi siten muodostua ongelmaksi. Edelleen tietynlaisen hakemusretoriikan omaksuminen on edellytys onnistuneelle rahoituksen saamiselle. Raportin mukaan huippuyksiköt ovat olleet onnistunut esimerkki hauista, joissa nuoret tutkijat ovat paitsi saaneet rahoitusta myös onnistuneesti verkostoituneet muiden tutkijoiden ja tutkimusalojen kanssa. Nuorten ja varttuneempien tutkijoiden yhteishakemukset voisivatkin tuoda lisäetua nuorille tutkijoille post doc -rahoituksesta kilpailtaessa.

Julkaisu Nuorten politiikan tutkijoiden tulevaisuuden näkymiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.