Mantila, Markku ja Mölsä, Jouni. 2024. Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Docendo. 268 s.

Informaatiovaikuttaminen on muodostunut osaksi nykyistä informaatioympäristöä. Se tulee toistuvasti noteeratuksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksissa. Samalla ilmiöstä on muodostunut jokaisen suomalaisen sivistykseen liittyvä asia, koska viime kädessä jokainen joutuu punnitsemaan kohtaamaansa informaatiota ja sen arvoa todellisuuden kuvaajana. Näissä olosuhteissa ei olekaan ihme, että aihepiiriä on viime vuosina sivuttu erilaisissa suomenkielisissä teoksissa ja ilmiö on tärkeä kansainvälinen tutkimuskohde.

Markku Mantilan ja Jouni Mölsän Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista (Docendo) on kiinnostava, koska kirjoittajat ovat olleet ammatillisesti ilmiön kanssa tekemisissä oman työtaustansa vuoksi, ja voivat siksi käsitellä ilmiötä niin valikoitujen henkilökohtaisten kokemusten kuin aiheeseen liittyvien teorioiden ja tutkimuksen kautta. Lopputuloksena on syntynyt kiinnostava yleisteos melko synkkään – ja mitä ilmeisemmin synkkenevään – aiheeseen, tarkoituksena antaa lukijalle eväitä ymmärtää uuden viestintäteknologian mahdollisuuksia ja saattaa lukija kärryille ”informaatiovaikuttamisen syvästä tasosta”.

Teoksen otsikko tarttuu jo teemaan: Kirjoittajat eivät, yllättävää kyllä, tarjoa informaatiovaikuttamiselle yksiselitteistä määritelmää. TEPA-termipankin määritelmässä kyseessä on ”kohteelle epäedullinen toiminta, jolla informaatiota tuottamalla, muokkaamalla tai sen saatavuutta rajoittamalla pyritään vaikuttamaan kohteen käsityksiin tai toimintaan”.

Informaatiovaikuttamisessa on ennen kaikkea kyse tarkoituksella tehdyn ja usein laajamittaisen valehtelun hyödyntämisestä, faktojen hämärtämisestä tai korvaamisesta muulla. Lisäksi kyseessä on nimenomaan valtioiden tasolla ja välillä tapahtuva, kansalliset rajat ylittävä ilmiö, jolla on vaikutusta kansalliselle turvallisuudelle – kirjoittajat viittaavat valtiolliseen kiinnostukseen rikkoa informaatiovaikuttamisen kohdevaltiossa väestön yhteenkuuluvuutta.

Onkin tärkeää muistaa, että Suomi on yksi valtio muiden joukossa, osa kansainvälistä informaatioympäristöä ja siihen kuuluvia sosiaalisen median alustoja, jotka kiinnostavat myös suomalaisia. Lisäksi Suomen itärajan takaa löytyy valtio, jota informaatiovaikuttaminen näyttäisi kiinnostavan erityisen paljon.

Paineistavan toimintaympäristön hankaluus

Merkittävä osa teoksesta käsittelee Venäjää ja sen toimintatapoja sekä niiden ilmeisiä perinteitä. Moni kirjoittaja on jo aikaisemmin havahtunut siihen, että Venäjä katsoo olevansa jatkuvan sodan keskellä länttä vastaan, ja Mantila ja Mölsä jatkavat samaa linjaa. Venäläinen jatkuvan sodan lähtökohta näkyy informaatioympäristössä, jossa Venäjä hakee lisääntyvää vaikutusvaltaa erityisesti lähialueellaan, mutta mahdollisuuksien mukaan myös globaalisti. Siinä toiseen valtioon kohdistuvia toimenpiteitä on mahdollista yhdistellä ja hakea tilanteeseen soveltuvia ja tehokkaaksi havaittuja toimintatapoja, joilla vaikuttaa kohdemaan poliittiseen johtamiseen.   

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä.

Valtion toiminta on teoksen keskeinen punainen lanka. Se näkyy myös siinä, että valtioiden välillä on eroja siinä, miten ne lähestyvät informaatiovaikuttamista ilmiönä. Mantilan ja Mölsän mukaan ”Tämän kirjan tarkoitus on näyttää, kuinka informaatiovaikuttaminen voi viedä valtion tai kansakunnan hakoteille ja tilanteeseen, jossa päätöksiä tehdään vääristellyn tilannekuvan pohjalta ja varta vasten synnytetyssä henkisessä paineessa.”

Kirjoittajat pyörittelevät tätä teemaa useissa eri yhteyksissä ja yhdistelevät teorioita, tutkimuksia ja omaa kokemusta. Kaiken kaikkiaan he pyrkivät muistuttamaan lukijaa siitä, että valtioissa tehdyt päätökset eivät jää yksittäistapauksiksi, vaan että tietyissä tilanteissa tehtyjä ratkaisuja on mahdollista hyödyntää osana tulevaisuuden valtioiden välisiä suhteita testaavia ja koettelevia tilanteita. Kerran saatu hyöty voi tuottaa hyötyä myös jatkossa, ja antaa pohjan, jota yrittää venyttää pidemmälle jatkossa. Tämä kuvaa Venäjän toimintaa myös Suomea kohtaan ja myös siksi on tärkeää ymmärtää informaatioympäristön ja -teknologian ilmiöitä myös niiden pahantahtoisessa yhteydessä.

Yksilö ja yhteiskunta

”Me Suomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että laajamittainen väkivalta ei kuulu tänne eikä voi saada tarttumapintaa täällä.”

Informaatiovaikuttamisen kontekstissa väkivallan uhka on eräänlainen toiminnan ääripiste, jossa informaation hyödyntäminen, muokkaaminen ja levittäminen voi ääritapauksessa edistää väkivaltaista käyttäytymistä luomalla eripuraisuutta ja jakolinjoja yhteiskuntaan. Idea ei ole kaukaa haettu ja liittyy toiseen kirjassa toistuvaan keskeiseen teemaan eli yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Kirjoittajilla näyttäisi olevan käsitys siitä, että informaatiovaikuttamisen torjumisessa riittävän vahva faktoihin perustuva historiatietoisuus ja vankka yhteiskunnan jäseniä toisiinsa sitovien jaettujen kertomusten rooli voisi yhtenäistää ja siten luoda parempaa pohjaa torjuntatoimille.

Tämä näkemys on siinä mielessä haastava, että faktatietoisuus ei välttämättä yksilössä välity tiettyyn päämäärään rationaalisen, faktoihin perustuvan ajattelun seurauksena eivätkä jaetut kertomukset ole välttämättä faktoihin perustuvia. Tästä herääkin ajatus, että informaatiovaikuttamisen kohtaamiseen liitetään usein tarve yksilöiden vankkaan medialukutaitoon ja kykyyn tunnistaa faktat valheesta, mutta onko yksilö loppujen lopuksi rationaalinen toimija, ja missä määrin yksilöä ympäröivä yhteiskunnallinen konteksti ylipäätään edistää nimenomaan faktoille perustuvaa yhteisöllistä ajattelua?

Teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu.

Kirjoittajat viittaavat sosiologi Zygmunt Baumanin ajatukseen siitä, että länsimaalaisissa yhteiskunnissa yksilöiden nauttima vapaus luo henkilökohtaista tyytymättömyyttä ja haasteita löytää valmiita normeja omalle identiteetille. Sellaisissa olosuhteissa yksilö voi etsiä tulkinnallisia kehyksiä, jopa auktoriteettia kohtaamalleen informaatiolle varsinkin oman identiteetin kannalta. Tässä asetelmassa informaation kautta tapahtuva pahantahtoinen vaikuttaminen haastaa ja rapauttaa sellaisia yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia, joita on saatettu pitää enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksinä.

Tässä suhteessa teos onkin muistutus siihen, että niin Suomessa kuin muualla länsimaissa on syytä miettiä yhä enemmän yksilön ja yhteiskunnan välisiä sidoksia samalla kun informaatioympäristön murros jatkuu. Mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä, ja informaatioon liittyvä turvallisuus vaatii yhteiskunnan eri jäseniltä määrätietoista ponnistelua yhteisen päämäärän eteen. Tämä on erityisen tärkeää informaatiovaikuttamisen torjumisen kannalta. Strateginen viestintä, valtion ehkä tärkein työkalu tarttua akuutteihin informaatioilmiöihin, tarvitsee tukea.

Tarve informaatiopuolustukselle

”Informaatiovaikuttaminen ei häviä mihinkään. Tämän vaivan kanssa on opittava elämään, ja siltä on puolustauduttava. Infopuolustautumisen pahimmat viholliset ovat välinpitämättömyys, pelko, kyynisyys ja passiivisuus”.

Teos ei ehtinyt tarttua Yhdysvaltojen presidentinvaalien 2024 tuloksiin ja Donald Trumpin uuden hallinnon toimintaan. Tässä vaiheessa Trumpin toista hallintoa tiedetään, että maassa on ryhdytty purkamaan liittovaltion toimintaa. Osa budjettisäästöistä osuu myös sellaisiin toimintoihin, joilla Yhdysvallat on edistänyt sille myönteistä kansainvälistä ilmapiiriä pehmeää valtaa hyödyntävien toimintojen avulla – eräänlaista informaatiolla vaikuttamista sekin.

Kiinnostavaa on Yhdysvaltojen tuoreen hallinnon ruokkima käsitteellinen ilmapiiri, jossa dis- ja misinformaation kaltaisten ilmiöiden merkitys kyseenalaistetaan sananvapauteen vetoamalla. Teos ammentaakin muunlaisista esimerkkitapauksista ja pohtii niiden tuottamaa kuvaa informaatiovaikuttamisesta. Esimerkkejä on löytynyt niin Suomesta kuin ulkomailta, ilmiöitä, jotka ovat liittyneet viime vuosina informaatiovaikuttamiseen tai laajemmin ajateltuna hybridivaikuttamiseen.

Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen.

Kaiken kaikkiaan teoksesta välittyy oppinut ja kokenut näkemys informaatiovaikuttamisesta. Se ei yritä olla strategisen viestinnän oppikirja mutta se nostaa esiin sellaisia teemoja, jotka liittyvät toisiinsa ja ennen kaikkea informaatiovaikuttamiseen, kuten eri valtioiden tulokulmia ilmiöön. Teoksessa on lyhyt lähdeluettelo mutta ei viitteitä. Kirjoittajat tuovat esiin, että osa lähteistä ei sovellu julkistettavaksi. Teksti on sujuvaa ja informatiivista, mutta rakenne on hiukan liikkuvaa – esimerkiksi teoksessa pohdittu kansallisen tarinan merkitys on kiinnostava, mutta ajatus siirtyy turhan nopeasti muihin teemoihin. Teoksen otsikoinnissa lupailtu vakoilu jää jossakin määrin suppeaan rooliin suhteessa valehteluun ja valtiolliseen vaikuttamiseen.

Toivon, että teokselle löytyy aiheesta kiinnostunut lukijakuntansa. Kyseessä ei ole tieteellinen teos, mutta pikemminkin muistutus siitä, että valtionhallinnossa informaatiovaikuttamista on mietitty vaihtelevissa määrin jo yli vuosikymmenen. Sen osalta on jo ehditty kohdata sellaisia teemoja, jotka tuskin katoavat vaan pikemminkin hakevat uusia muotoja informaatioteknologian kehityksen myötä.

Teoksesta jää ajatus, että yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta nykypäivän informaatioympäristössä kannattaa miettiä jatkossakin. Samalla voi myös haastaa sitä ajatusta, missä määrin yksilönvapauksiin nojaaminen riittää ajattelutyön perustaksi. Viime kädessä kyseessä on valtioiden välisten suhteiden asia, jolla voi olla rajujakin sisäpoliittisia merkityksiä – kuten Mantila ja Mölsä muistuttavat. Samaan aikaan on pyrittävä välttämään välinpitämättömyyttä, pelkoa, kyynisyyttä ja passiivisuutta.

Informaatiovaikuttamiseen tutustuminen on hyvä tapa torjua ainakin osaa näistä.

Dosentti Teemu Häkkinen työskentelee Laurea-ammattikorkeakoulussa erikoistutkijana Yhtenäinen turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Artikkelin kuvituskuva: NASA / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Valehtelu ajankohtaisena valtiollisena ilmiönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n keskeinen perusperiaate sen perustamisesta lähtien on ollut rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen, kahden muun pilarin eli ihmisoikeuksien ja kehityksen ohella. YK:n voidaan katsoa syntyneen organisaatioksi, jonka tarkoituksena oli estää tulevaisuuden sotien syttyminen, ja organisaation rakenne ja institutionaaliset ratkaisut heijastavat toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta.  YK:n alaisista instituutioista rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on ollut etenkin YK:n turvallisuusneuvoston vastuulla, vaikka yleiskokouksella onkin oma roolinsa, johon palataan hieman myöhemmin.

YK:n sisällä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen on historiallisesti näkynyt esimerkiksi rauhanturvaamisen kehittymisenä, jota ei ole sisällytetty alun perin YK:n peruskirjaan. Lisäksi esimerkiksi YK:n rauhankomission perustaminen 2005 on kehittänyt YK:n mahdollisuuksia rauhan edellytysten ylläpitämiseen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut YK:n rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia.

Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden vastaisesti.

YK:n toimimattomuus etenkin asevoimien auktorisoinnin sääntelyssä, suurvaltapoliittiset jännitteet ja turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on ollut YK:ta koskevan keskustelun keskiössä sen perustamisesta lähtien. Venäjän Ukrainaan kohdistuva aggressio ja sen globaalit vaikutukset aiheuttavat YK:lle kuitenkin haasteen, jossa turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa toimii YK:n peruskirjan periaatteiden, kuten jäsenmaiden suvereniteetin, alueellisen koskemattomuuden ja aseellisen hyökkäämättömyyden, vastaisesti.

Peruskirjan periaatteisiin ovat kaikki jäsenmaat YK:n liittyessä sitoutuneet. Pääsihteeri Antonio Guterres kuvasikin turvallisuusneuvoston kokouksessa huhtikuussa 2022 tilannetta yhdeksi suurimmiksi haasteista koskaan kansainväliselle järjestykselle ja globaalin rauhan arkkitehtuurille.

Turvallisuusneuvosto sodan keskiössä

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa, se toimi samaan aikaan turvallisuusneuvoston puheenjohtajana ja käytti veto-oikeuttaan estämään hyökkäyksen kollektiivisen kritiikin. Tapauksen jälkeen YK:n ja erityisesti turvallisuusneuvoston tulevaisuus herätti huolta siitä, miltä turvallisuutta koskevan kansainvälisen yhteistyön tulevaisuus oikein näytti. Toisaalta on jo esimerkkejä siitä, että turvallisuusneuvosto mahdollisesti kykenisi päättämään muista asioista, huolimatta jännitteisestä tilanteesta.

Samanaikaisesti huolena kuitenkin on, että äänestyksiä käytetään vaikutuskeinona Venäjän toimiin Ukrainassa. Venäjä kuitenkin esimerkiksi pidättäytyi äänestämästä turvallisuusneuvostossa Afganistanin operaation jatkamisesta maaliskuussa 2022.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Veto-oikeuden poistaminen ei siis ole todennäköistä.

Turvallisuusneuvoston ja erityisesti sen pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus on lamaannuttanut kansainvälisen yhteistyön eri tilanteissa myös viime aikoina, mistä hyvä esimerkki on Syyrian sisällissota, jossa Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan useasti. Veto-oikeudesta ja YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpanon uudistamisesta onkin käyty tasaisin väliajoin keskustelua.

Suurvalloilla on ollut tapana torpata aloitteet, jos ne katsovat niiden olevan omien intressiensä vastaisia. Tätä vasten veto-oikeuden poistaminen ei ole todennäköistä. Turvallisuusneuvoston edustuksellisuus katsotaan ongelmalliseksi yhdessä veto-oikeuden käytön kanssa, kun jo mahdollinen veto-oikeuden käyttö kannustaa jättämään isojakin asioita pöydälle. Toisaalta turvallisuusneuvoston jäsenten asema ja veto-oikeuden käyttö eivät ole YK:n peruskirjan vastaista.

Tilanteen seurauksena on myös pohdittu YK:n peruskirjan uudistamista. Siihen tarvittaisiin kuitenkin jäsenmaiden kahden kolmasosan enemmistö sekä kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden hyväksyntä. Turvallisuusneuvoston oman vallan vapaaehtoinen karsiminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Suurvaltapolitiikka näkyi turvallisuusneuvostossa jo tätä ennen vahvasti. Jo kylmän sodan aikana YK:n toiminnassa nousi esiin tietynlaisen minimitoiminnan taso, jossa YK:n oli mahdollista keskittyä suurvaltaintressien ulkopuolella tapahtuvien kriisien hoitamiseen usein pääsihteerin johtamalla toiminnalla.

YK:n rooli globaaleissa kriiseissä

Venäjän hyökkäyksen alettua YK:n pääsihteeri Guterres vaati nopeasti toimia hyökkäyksen lopettamiseksi. Pääsihteerillä itsellään on kuitenkin rajoitettua diplomaattista valtaa, sillä hänen tehtävään on edustaa koko YK:ta. Pääsihteeri on korostanut sodan vaikutuksia globaaliin talouteen ja kehittyvien maiden tilanteeseen sekä jo heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tulevaisuuteen. Guterresin mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä ovat erityisen riippuvaisia parhaillaan nousevista energian, lannoitteiden ja ruuan hinnasta.

Pääsihteerin aloitteesta onkin perustettu maailmanlaajuisiin kriiseihin vastaava toimiryhmä (The Global Crisis Response Group), joka keskittyy energiaan, ruokaan ja talouteen liittyviin kysymyksiin Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Turvallisuusneuvoston kyvyttömyys toimia alleviivaa YK:n muita instituutioita ja erityisesti humanitaarisia toimijoita, jotka voivat ottaa osaan konfliktin liennyttämiseen ilman turvallisuusneuvoston mandaattia. Lisäksi esimerkiksi Ihmisoikeusneuvosto on aloittanut tutkinnan mahdollisista kansainväliseen oikeuteen kohdistuvista loukkauksista.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan.

Edelleen myös turvallisuusneuvosto on ollut aktiviinen tilanteen esillä pitämisessä. Albanian edustajan mukaan huhtikuussa turvallisuusneuvosto on käsitellyt Ukrainaa yhteensä 14 kertaa tammikuun lopun jälkeen.

YK:n toiminnan suurin mahdollisuus piilee nykyisissä olosuhteissa toimivaltaan liittyvissä hallinnollisissa kysymyksissä, joissa Venäjä tai muu jäsenvaltio, jolla on vero-oikeus, ei voi käyttää oikeuttaan. Yhdysvallat esitti turvallisuusneuvostossa helmikuun loppupuolella päätöslauselmaa, jolla olisi tartuttu Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa. Venäjä käytti tilanteessa odotetusti veto-oikeutta, kuten se oli tehnyt aiemmin jo Krimin valtauksen yhteydessä, mutta turvallisuusneuvosto äänesti äänin 11–1 asian siirtämisestä yleiskokouksen puolelle, jolloin Venäjä ei voinut käyttää veto-oikeuttaan asian liittyessä eri YK:n elinten sisäiseen toimintaan.

Yleiskokous rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin. Erityisistuntomekanismia on YK:n historiassa käytetty kuitenkin vain kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytyn Uniting for Peace rauhanturvatehtävän resoluutiosta alkaen. Kyseinen päätöslauselma on oleellinen, koska siinä todettiin, miten yleiskokouksella on mahdollisuus käsitellä kansainvälistä turvallisuutta ja rauhaa koskevia kysymyksiä, jos turvallisuusneuvosto ei pysty toimimaan pysyvien jäsenmaiden yksimielisyyden puutteen takia.

Turvallisuusneuvoston kyvyttömyyden takia edellä mainittu Ukrainan tilanne etenikin lopulta YK:n yleiskokouksen erityisistuntoon. 141 maan enemmistöllä YK:n yleiskokous vahvisti Ukrainan suvereniteetin, itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden. Päätöslauselman mukaisesti Venäjän tulisi vetää joukkonsa pois Ukrainan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelta.

Yleiskokouksen vallankäytön rajoja määrittelee se, että kyseisen päätöslauselman hyväksyminen vaati kahden kolmasosan enemmistöä – vain viisi maista äänesti vastaan, eli Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Eritrea ja Syyria. Yhteensä 35 maata pidättäytyi äänestämästä mukaan lukien Kiina ja Intia.

Vaikka YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat ovat vain suosituksia, niillä on poliittista painoarvoa ja tässä tapauksessa myös kansainvälinen yhteistyö on selkeästi tuominnut Venäjän toimet. Toisaalta maat äänestävät omien intressiensä mukaisesti eivätkä kaikki äänestämättä jättämiset välttämättä kerro tuesta tai vastustamisesta yksiselitteisesti.

Yleiskokouksen käsittelyä turvallisuusneuvoston lamaantuessa on väläytelty useasti ratkaisuna turvallisuusneuvoston ongelmiin.

Esimerkiksi sitoutumattomien maiden liikkeen (Non-aligned Movement, NAM) maat ovat korostaneet riippumattomuuden periaatetta diplomatiassa viitaten samalla ryhmittymän historialliseen asemaan silloisten läntisen ja Neuvostoliiton blokkien välissä kylmän sodan aikana.

Myöhemmin maaliskuussa YK:n yleiskokous äänesti myös humanitaarisesta avusta Ukrainassa, jonka aloite tuli Meksikolta ja Ranskalta turvallisuusneuvostossa. Venäjän aggression pitkittyessä ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin nyt olemassa olevien koalitioiden ylläpitäminen etenkin sodan globaalien vaikutusten vahvistuessa.

YK:n yleiskokouksen roolin on katsottu usein olevan merkittävä agendan muodostamisen näkökulmasta, mikä on näkynyt sekä politiikkatavoitteiden sanottamisessa että politiikkasuositusten omaksumisessa. Kuitenkin jo yleiskokouksen perustamisen yhteydessä oli selvää, että rauhan ja turvallisuuden näkökulmasta kyseessä oli erityisesti turvallisuusneuvoston tehtävä, vaikka yleiskokoukselle asetettiin oikeus antaa aiheesta suosituksia turvallisuusneuvostolle.

Vain turvallisuusneuvostolla on valtaa valtuuttaa sotilaallisen vallan käytön mahdollisuus ja asettaa sanktioita YK:n peruskirjan seitsemännen kohdan perusteella, jossa tähän liittyvät erityisesti artiklat 41 ja 42.

Turvallisuusneuvoston käsittelyssä huhtikuun ensimmäisellä viikolla Ukrainan presidentti Volodomyr Zelenskyi piti oman puheenvuoronsa, jossa hän korosti YK:n ensimmäistä artiklaa ja YK:n tehtävää rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. YK:n ja NATOn lisäksi Ukrainan presidentti on myös puhunut tai puhumassa suoraan kansallisille parlamenteille tai lainsäädäntöelimille, kuten Yhdysvaltojen kongressille tai Suomen eduskunnalle korostaen yksittäisten YK:n jäsenmaiden roolia avun tarjoamisessa.

YK:n ja monenkeskisen yhteistyön tulevaisuus

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, pohti turvallisuusneuvoston hätäistunnossa Kenian edustaja Martin Kimani, että monenkeskinen yhteistyö makaa kuolinvuoteellaan.  Asioiden ei kuitenkaan tarvitse olla näin. YK:n edustama kansainvälinen yhteisö on tuominnut siis Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, eikä Venäjä ole myöskään kyennyt käyttämään turvallisuusneuvostoa oman agendansa varsinaiseen edistämiseen, vaikka turvallisuusneuvoston istunnot ja aloitteet antavat Venäjälle mahdollisuuden luoda omaa narratiiviaan.

Yleiskokouksella piilee kuitenkin mahdollisuus valtuuttaa erilaisia Venäjän vastaisia toimenpiteitä. Yleiskokous äänin 93 puolesta 24 vastaan ja 58 tyhjää sen puolesta, että Venäjän jäsenyysoikeudet poistetaan YK:n ihmisoikeusneuvostosta vastineeksi Ukrainasta paljastuneille Venäjän siviileihin kohdistuneihin julmuuksiin. Tällaiset toimenpiteet ovat ennen kaikkea symbolisia, joilla Venäjää irrotetaan paloittain kansainvälisen yhteisön jäsenyydestä.

Turvallisuusneuvoston jäsenen auktoriteetin rajoittaminen YK:ssa ei ole kovin yleistä, koska keinoja on vähän, joten päätös on tästä näkökulmasta merkittävä. YK:lla on käytössään myös muita menettelytapakeinoja, kuten YK:n yleiskokouksen edustajien valinnan hyväksyminen.

Erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista.

Lisäksi YK:n yleiskokous hyväksyi huhtikuussa myös Liechtensteinin esityksen siitä, että tulevaisuudessa veto-oikeuden käyttöä turvallisuusneuvostossa tullaan tarkastelemaan myös yleiskokouksessa, joten sen käytön tulee olla perusteltua.

Ukrainan sodan kannalta on syytä alleviivata, että vuonna 1950 Korean sodan yhteydessä hyväksytty Uniting for Peace -päätöslauselma antaisi mahdollisuuden legitimoida kansainvälinen aseellinen voimankäyttö rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Erilaisista pakotteista on kuitenkin tullut keskeinen tapa hillitä konfliktiosapuolia, ja niin kauan kuin YK:lla ei ole lähettää sotavoimia Ukrainan tueksi, jää YK:n rooli tällä osa-alueella suppeaksi.

Tällöin keskeiseksi jää se, että YK kykenee ylläpitämään monenkeskistä yhteistyötä muiden kriisien käsittelyn kohdalla. Se ei olisi ensimmäinen kerta YK:n historiassa, mutta erilaiset globaalit kriisit kaipaavat kipeästi monenkeskisen yhteistyön jatkumista. Monenkeskisen yhteistyön kriisiretoriikan vastapainoksi YK:n pääsihteerin aloitteesta keväällä 2022 multilateralismia koskevan neuvonantajatyöryhmän perustaminen on yksi esimerkki monenkeskisen yhteistyön merkityksen puolustamisesta myös tulevaisuudessa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella, jossa hän johtaa YK:n legitimiteettiä ja ylikansallisia haasteita koskevaa Koneen säätiön rahoittamaa hanketta.

Teemu Häkkinen (FT, dosentti) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu YK:n tulevaisuus Venäjän hyökättyä Ukrainaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanlaajuiset kriisit, kuten meneillään oleva koronaviruspandemia, ovat nostaneet esiin tarpeen kehittää kansainvälistä yhteistyötä. Sitä ylläpitävien instituutioiden tulee kyetä tukemaan globaaleista ratkaisuista sopimista kysymyksissä, joissa valtiokeskeinen tai alueellinen päätöksenteko eivät tuota riittäviä ratkaisuja.

Samaan aikaan ylikansallisten uhkien ratkaisemisessa on keskeistä, miten jäsenvaltiot toiminnallaan pyrkivät tukemaan 75-vuotiaan Yhdistyneiden kansakuntien (YK) kaltaisen kansainvälisen organisaation toimintakykyä. Kyse onkin siitä, miten kansainvälisen toimijan auktoriteetti toimia ylikansallisten kriisien ratkaisijana oikein muodostuu ja säilyy, kun tarkastelun kohteena ovat poliittisen puheen areenat, joilla politiikkavaihtoehtoja ja mielipiteitä puntaroidaan.

YK kansainvälisenä instituutiona

Keskustelu kansainvälisten instituutioiden roolista erilaisten globaalien kysymysten ratkaisijana ei rajoitu pelkästään kriisitilanteisiin. Esimerkiksi YK:n roolista ja hyväksyttävyydestä eli legitimiteetistä on keskusteltu muun muassa turvallisuuden vahvistamisen, ihmisoikeuksien edistämisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen osalta. Kansainvälisen organisaation legitimiteetin kohdalla kyse on siitä, miten yksittäisten jäsenvaltioiden odotukset kohtaavat poliittisen todellisuuden kanssa.

Viime vuosina Yhdysvaltojen hallinto on ajanut kansainvälisten instituutioiden muutosta. Samaan aikaan yleinen huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Huoli toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestelmän rapautumisesta on herättänyt keskustelua myös YK:n roolista ja maailmanjärjestön tulevaisuudesta.

Pienelle maalle, kuten Suomelle kansainvälinen sääntöpohjainen maailmanjärjestelmä, normit sekä instituutiot ovat keskeisiä. Suomella on ollut vanhastaan kiinnostusta vahvistaa YK:n toimintaa, eikä tämä perusperiaate ole kadonnut mihinkään.

Suomi on myös pyrkinyt ottamaan vastuuta organisaation kehittämisestä. Vuonna 2012 Suomi yritti hakea vaihtuvan jäsenen paikkaa turvallisuusneuvostosta. Vuonna 2020 Suomi hakee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022-2024.

Akateemisessa kirjallisuudessa on paljon keskustelua kansainvälisten instituutioiden legitimiteetin käsitteestä, sen toteutumisesta ja ongelmista. Vähemmän on huomioitu itse YK:n sisällä käytyjä keskusteluja aiheesta.

Näitä debatteja on kuitenkin syytä tarkastella legitimiteetin muodostumisen ja haastamisen näkökulmista, koska niissä ilmenee ristipaineet kansallisen itsemääräämisoikeuden ja maiden omien tavoitteiden sekä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n toimivallan välillä. Esimerkiksi ihmisoikeudet, ilmastonmuutos ja merirosvous ovat aiheita, joiden käsittely YK:ssa ja sen alaisissa instituutioissa on tuonut esiin jännitteitä YK:n legitimiteettiä koskevassa poliittisessa retoriikassa.

Miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta instituution sisällä?

Kansainvälinen sopiminen esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnästä tai ihmisoikeuksien valvonnasta nojaa siihen, että kansallisvaltiot toteuttavat sopimuksia politiikassaan. Meneillään olevaan koronapandemiaan liittyen erityisesti Yhdysvallat on haastanut YK:n alaisen Maailman terveysjärjestö WHO:n toimintatapoja ja tehokkuutta.

Syvällisemmän näkemyksen saamiseksi on kuitenkin tarpeen analysoida, miten kansallisvaltiot ovat väitelleet YK:n toiminnasta ja sen oikeutuksesta eri asiakysymyksissä instituution sisällä keskusteluissa, jossa eri intressit ja näkökannat kohtaavat.

Suurvaltojen intressit taustalla?

YK:ta on kritisoitu aiemmin toimimattomuudesta erilaisissa kriisitilanteissa kuten Ruandan kansanmurhassa. YK tarvitsee jäsenmaidensa tukea ja rahoitusta etenkin rauhanturvaamisoperaatioissa. Esimerkiksi rauhanturvaoperaatiossa Yhdysvaltojen tuki on ollut keskeinen YK:n toiminnalle.

Resurssit ja tuen tarve ovat kuitenkin johtaneet myös kysymyksiin, onko Yhdysvalloilla tai muilla yksittäisillä valtioilla “liikaa valtaa“ YK:ssa joko sen toiminnassa tai toimimattomuudessa. Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus kuitenkin estää tehokkaasti erilaiset yhden valtion vaikuttamisyritykset. Toisaalta samalla veto-oikeuden myötä yhdellä valtiolla on mahdollisuus estää kollektiivisen päätöksen syntyminen aiheesta, josta muut olisivat pääsemässä yksimielisyyteen. Turvallisuusneuvoston uudistamisesta ja veto-oikeuden poistamisesta on käyty keskusteluja.

Yhdysvallat on käyttänyt esimerkiksi rahoitusosuuttaan vaikuttaakseen YK:n toimintaan ja sen omaksumaan politiikkaan.

YK:n kaltaisen organisaation auktoriteetti perustuu siihen, että kansainvälisen sopimusyhteistyön ja organisaation peruskirjan hengessä valtiot pyrkivät toimimaan yhteistyössä. Ei olekaan yllättävää, että YK:n legitimiteetti toimia kansainvälisissä kysymyksissä rakentuu ajatukseen siitä, että maailmanlaajuiset haasteet ovat suuria ja monimutkaisia toimia vaativia, jolloin valtioiden on kannattavampaa toimia yhdessä kuin erikseen.

Uudistustarpeisiin vastaten YK on omaksunut uusia toimintatapoja esimerkiksi humanitaarisen intervention ja suojelun osalta (responsibility to protect), jotka hyväksyttiin huippukokouksessa vuonna 2005.

YK:n laajemmalle uudistamiselle ei kuitenkaan ole ollut helppoa löytää yhteistä näkemystä juuri yksittäisten jäsenvaltioiden erilaisten intressien vuoksi. Mailla on eriäviä tulkintoja esimerkiksi siitä, tulisiko ihmisoikeuksia “politisoida” käsittelemällä niitä YK:n alaisissa instituutioissa tai minkälaisia ihmisoikeuksia YK:n ja sen alaisten ihmisoikeusinstrumenttien tulisi edistää.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019 julkaistun ihmisoikeuskomitea-aloitteensa (Commission on Unalianable Right) yhteydessä, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet. Puheessaan Pompeo kritisoi myös ihmisoikeuksien käsitteen laajentumista, jolloin ihmisoikeuksia tulkitaan laajasti omien intressien ja mieltymysten mukaisesti, kapeamman luonnollisiin oikeuksiin perustuvan käsityksen sijaan. Komitean tarkoituksena on neuvoa ihmisoikeuksien edistämisessä osana Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo esitti vuonna 2019, että ihmisoikeuksia suojelevat kansainväliset järjestöt ovat irtaantuneet tehtävistään tai suoranaisesti korruptoituneet.

Yhdysvalloissa on esitetty toistuvasti kritiikkiä YK:ta ja sen osainstituutioita kohtaan, mikä kasaa paineita instituutioiden toiminnalle. Yhdysvallat on YK:n merkittävin rahoittaja noin 22 prosentin rahoitusosuudella. Lisäksi se on niin vaikutusvaltainen ja poliittisesti ja taloudellisesti merkittävä, ettei sen jääminen kokonaan kansainvälisen järjestelmän ja yhteisön ulkopuolelle voi olla vaihtoehto. Yhdysvaltojen vetäytyminen UNESCOsta, Pariisin ilmastosopimuksesta ja esimerkiksi ihmisoikeusneuvostosta presidentti Donald Trumpin kaudella ovat herättäneet kysymyksiä kansainvälisen järjestelmän ja YK:n tulevaisuudesta.

Vaikka Trumpissa Yhdysvaltojen suhde YK:hon helposti henkilöityykin, Yhdysvallat on aiemminkin jättäytynyt YK:n alaisten järjestöjen ja sopimusten, kuten YK:n teollistamisjärjestön (UNIDO), UNESCON sekä sopimusten, kuten merioikeusyleissopimuksen (UNCLOS) ulkopuolelle.

Asiakysymykset ja käsitteellisen tason kamppailut

Samalla kun YK:n asiakysymyksiin pyritään löytämään poliittinen konsensus, instituutiot voivat joutua tulilinjalle. Edellä mainittu Yhdysvaltain kritiikki ihmisoikeustyötä kohtaan on hyvä esimerkki tästä. YK:n tulee toimia mahdollisimman tehokkaasti annettujen resurssien puitteissa.

Ihmisoikeuksien asiakysymysten ratkaisua on esimerkiksi kierrätetty toisiin YK:n instituutioihin: Yhdysvaltojen entiset YK suurlähettiläät Samantha Power ja Nikki Hayley nostivat esimerkiksi Pohjois-Koreaan liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä myös turvallisuusneuvoston agendalle. Yhdysvallat toi ihmisoikeudet myös turvallisuusneuvoston agendalle presidenttikaudellaan 2017 osana rauhan ja turvallisuuden ylläpitämistä koskevaa keskustelua.

Asiakysymykset YK:ssa liittyvät väistämättä asioiden merkityksistä kamppailuun käsitteellisellä tasolla. Näissä poliittisen kielenkäytön tilanteissa on kiistelty esimerkiksi siitä, milloin ja miksi YK:n toimintaa tarvitaan jossakin tietyssä kysymyksessä tai tilanteessa sekä millaisessa muodossa YK:n tulisi toimia. Nämä ovat tilanteita, joissa on perusteltua tarkastella sanavalintoja ja niille annettuja kilpailevia merkityssisältöjä YK:n toiminnan oikeuttamiseksi tai haastamiseksi.

YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita.

Esimerkiksi YK:n alaiset ilmastoneuvottelut ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, kuinka haasteellista on löytää ratkaisuja, joista jäsenvaltiot olisivat valmiita sopimaan ja jotka olisivat riittävän tehokkaita päästöjen hillitsemiseksi. Ilmastonmuutoksen nostaminen YK:n agendalle 1990-luvun alussa oli prosessi, jota oikeutettiin tarpeella päivittää käsityksiä YK:n toiminnasta rauhan ja vakauden hyväksi.

Sopimusneuvotteluissa sekä Kioton pöytäkirjassa (1997) että Pariisin ilmastosopimuksessa (2015) kriisipuheella ja tieteellisten havaintojen poliittisella käsittelyllä on ollut keskeinen asema, jolla YK:n toimivaltaa ilmastokysymyksessä on perusteltu. Oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja reiluus ovat esimerkkejä käsitteistä, joille annetuilla merkityksillä jäsenvaltioiden edustajat ovat pyrkineet rakentamaan legitimiteettiä kansainvälisille sopimuksille.

Näitä käsitteitä käyttämällä jäsenvaltioiden edustajat ovat ilmaisseet mielipiteitä vaikkapa siitä, kuinka vastuut ja velvollisuudet tulisi jakaa eri jäsenvaltioiden välillä ja millainen muoto tavoitteiden sitovuuden suhteen on sopimuksessa hyväksyttävissä.

Koronapandemian käsittely puolestaan on linkittynyt ilmastonmuutoksen hillintään tavoilla, joiden seurauksia YK:n legitimiteetille globaalien haasteiden ratkaisijana ei vielä tiedetä.

Turvallisuus häilyy kansainvälisen yhteistyön legitimiteetin ytimessä

Turvallisuus kuuluu yhä olennaisella tavalla YK:n toimintaan ja siten arvioihin siitä, miten YK onnistuu ehkäisemään konfliktien kehittymistä. Epäilemättä moni jäsenmaa pohtii YK:n institutionaalista roolia sekä sen toiminnan onnistumista tai epäonnistumista nimenomaan turvallisuuskysymysten kautta. Aseellinen kriisi on usein näkyvin turvallisuusuhka, vaikka niin ihmisoikeudet kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvät kysymykset ovat suoraan yhteydessä turvallisuuteen eri puolilla maailmaa.

YK:n toiminta on yksi ja monen kriisin kohdalla myös keskeinen tapa säädellä aseellisia konflikteja. Samaan aikaan aseellisen konfliktin luonne on muutoksessa. Niin yksityiset turvallisuusalan toimijat kuin järjestäytyneen rikollisuuden muodot tulevat olemaan jatkossa suuremmassa roolissa erityisesti valtioiden sisäisissä aseellisissa konflikteissa. Samaan aikaan monien valtioiden arkeen vaikuttaa eniten se, miten globaali kauppa kykenee toimimaan erilaisten uhkien keskellä.

Yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan.

Esimerkiksi merirosvous on ylikansallinen ilmentymä järjestäytyneestä rikollisuudesta ja uhkasta, jota vastaan myös YK on toiminut jäsenvaltioiden tukena. Vuonna 1982 YK sai aikaan kansainvälisen sopimuksen (UNCLOS), jolla pyrittiin rauhoittamaan merikulkureittejä ja alusten liikkumisvapautta.

Käytännössä kuitenkin yksittäisten valtioiden sisäiset olot vaikuttavat siihen, miten kansainvälistä sopimusyhteistyötä kunnioitetaan. 2000-luvulla erityisesti Somalian rannikon alue tuli tunnetuksi merirosvouksesta, mikä liittyi Somalian sisäisiin epävakaisiin oloihin. Afrikan sarven alueella tai sen läheisyydessä Persianlahden alueella on nykyisin niin Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Kiinan, Ranskan, Italian, Espanjan, Turkin ja Japanin sotilastukikohtia alueen oman sotilaallisen läsnäolon lisäksi. Tämä korostaa alueen turvallisuusongelmien ratkaisun kansainvälistä ja ylikansallista luonnetta, ja merirosvousta suitsittiin tarmokkaasti kansainvälisen yhteistyön keinoin.

Lopuksi: miten tarttua legitimiteettiin?

Mielestämme YK:n uudistamiseen liittyviä ja usein kansallisista lähtökohdista ponnistavia pyrkimyksiä ei tule nähdä pelkästään sen legitimiteetin kyseenalaistajana, vaan myös tarpeellisena osana YK:n uskottavuuden ja toimintakyvyn ylläpitämistä maailman muuttuessa. Haasteena ovat kuitenkin jäsenvaltioiden erilaiset näkemykset uudistusten tarpeista ja sisällöistä.

Ratkaisun avain piilee jäsenvaltioiden kunnioituksessa.

Keskeiset ongelmat liittyvät erilaisiin globaaleihin haasteisiin, joissa itsenäisillä valtioilla on hyvin erilaisia intressejä ja toisaalta ristikkäisiä ulko- ja sisäpolitiikan paineita. YK:n toiminta pohjautuu kansainväliseen yhteistyöhön, mutta sen toiminnassa näkyy vaikutusvaltaisten jäsenmaiden valta ja resurssit korostuneesti.

YK:n legitimiteettiä on tarkasteltava ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten sen puitteissa pyritään saamaan aikaan kansainvälisiä ja ylikansallisia ratkaisuja tai miten YK:n puitteissa tehtyjä ratkaisuja kunnioitetaan jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioiden kunnioituksessa piilee myös ratkaisun avain organisaation legitimiteetin vahvistamiseen ja kehittämiseen osana muuttuvaa maailmaa.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Miina Kaarkoski (FT) on poliittisen historian ja käsitteiden tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Teemu Häkkinen (FT) on käsitteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Kirjoittajat ovat mukana Koneen säätiön rahoittaman hankkeen “Yhdistyneiden kansakuntien legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990-2019” tutkimusryhmässä. https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/tutkimus/keskittymat/yhdistyneiden-kansakuntien-legitimiteetti-ja-ylikansalliset-haasteet-199020132019

Julkaisu YK ylikansallisten kriisien keskiössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Britannian parlamentin alahuoneeseen on jo vuosikymmeniä sitten vakiintunut tapa käyttää parlamentaarisia kysymyksiä demokraattisen politiikan valvonnassa.

Kenties merkittävin yksittäinen, säädelty proseduuri on pääministerin kyselytunti (question time). Se on viikoittain toistuva omanlaisensa pikkuspektaakkeli, jossa pääministeriltä saatetaan kysyä suullisesti käytännössä mitä tahansa ja pääministerillä on vastausvastuu.

Vastaamasta kieltäytyminen, kiertely ja kaartelu ei strategiana toimi kovin pitkään. Pääministerin on yksiselitteisesti kerrottava kansanedustajille hallituksen aikeista, näkemyksistä ja kaikesta, mitä valtion toimintaan katsotaan liittyvän.

Vain vetoamalla kansallisiin intresseihin, kuten esimerkiksi puolustus- ja diplomaattisiin asioihin, voi pääministeri lykätä vastaamista. Toistuvat välttelyt tai vetoaminen kansallisiin intresseihin voivat johtaa entistä aktiivisempaan kyselemiseen tai vaikkapa maineen ja luottamuksen menettämiseen, jos kansallisia intressejä koetaan käytettävän keppihevosena.

Vuosina 1997–2007 maan pääministerinä toiminut Tony Blair luonnehti näitä kyselytunteja erityisen piinallisiksi. Helpottaakseen urakkaansa hän jakoi aikaisemmin tunnin kestäneen kyselytunnin kahteen puolen tunnin osioon ja vielä eri puolille alahuoneen työviikkoa.

Tuoreen pääministeri Boris Johnsonin uusi pelinavaus oli 14.8.2019 pidetty ”people’s prime minister’s questions”, ”kansan pääministerin kysymyksiä”, jossa Johnson vastaili Facebookissa suorassa videolähetyksessä ennalta lähetettyihin ja vastattavaksi valittuihin kysymyksiin.

Pääministerin virallista kyselytuntia voi yleensä ottaen pitää ainakin pintapuolisesti lupaavana viihdehetkenä, jossa tyypillisesti verbaalisesti lahjakas ja retoriikkaan harjaantunut poliitikko yrittää selvitä hankalista kysymyksistä – usein toki virkamieskoneiston laatimien ja valmistelemien vastaussabluunoiden mukaisesti.

Verbaliikasta huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole vain retorinen mittelö tai symbolinen harjoite, vaan osa hallinnon valvontaa ja tiedotusvastuuta.

Johnson on tullut tunnetuksi nimenomaan verbaalisista ja ajoittain melkoisen rohkeista heitoistaan, joita on arveltu tietoiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä julkiseen retoriikkaan nojaava politiikka erityisesti parlamentin istuntosalin ulkopuolella sopii hänelle mainiosti.

Hän on myös kohdannut vaikeuksia muiden tahojen järjestämissä kysely– tai haastattelutuokioissa, joten vain omilla ehdoillaan toimiminen sopii hänelle hyvin. Parlamentaarinen, muodollisempi vastuu tai säännöt, jotka mahdollistavat ikävien kysymysten tekemisen, eivät tällöin päde.

Kysymyksillä autetaan ja tuetaan poliittista järjestelmää – vai muuttuuko tämä?

Johnsonin toiminta tulee suhteuttaa poliittisen järjestelmän tapoihin. Britannian perustuslaillinen asetelma koostuu monista sopimuksista, laeista ja tapakäytänteistä. Maan parlamentaarisen politiikan ytimessä on julkinen kiistely ja keskustelu.

Parlamentissa, jossa hallituksen ja pääministerin tulee nauttia kansaa edustavien parlamentinjäsenten luottamusta ja alistua myös heidän harjoittamalleen parlamentaariselle valvonnalle, tätä keskustelua ohjaavat lopulta sangen tarkat pelisäännöt.

Julkiset kyselytilanteet, kuten Suomen eduskunnan tapainen kyselytunti, ovat Britannian parlamentaarisessa järjestelmässä erityisen merkittäviä tilanteita kommentoida ja selvittää ajankohtaisia ja tärkeäksi koettuja asioita.

Koko parlamentaaristen kysymysten järjestelmä otettiin käyttöön, koska parlamentin asema pääministerin ja hallituksen demokraattisena valvojana haluttiin turvata.

Koko parlamentaaristen kysymysten järjestelmä otettiin alun perin käyttöön, koska parlamentin asema pääministerin ja hallituksen demokraattisena valvojana haluttiin turvata. Aiemmin yksittäisten kansanedustajien mahdollisuus tehdä jopa lainsäädäntöön johtavia aloitteita oli merkittävä, jopa keskeinen, osa politiikan tekoa.

Tätä aloiteoikeutta rajattiin 1800–1900-lukujen taitteessa. Vanhat toimintatavat mahdollistivat nimittäin aloitteiden käyttämisen politikointiin, kuten esimerkiksi paikallispolitiikan tarpeisiin, mikä johti asioiden käsittelyn viivästyttämiseen ruuhkauttamalla työjärjestys aloitevyöryllä. Yhtä lailla vanhat toimintatavat mahdollistivat erilaiset viivytykset parlamentaarikkojen toimintaan.

Massapuoluejärjestelmän ja yhteiskunnallis-historiallisen kehityksen myötä parlamentissa käsiteltävien asioiden määrä kasvoi suorastaan eksponentiaalisesti. Tämä oli merkittävä haaste parlamentaariselle ajalle, sille, jonka puitteissa maata oli demokraattisesti keskustelemalla hallittava.

Aikaa oli rajoitetusti, ja vaikka istuntopäivien lisäämisestä oli myös puhetta, ei niitäkään voitu rajattomasti lisätä. Lisäksi edustajille kuului paikallistason toiminta, vaalipiirityö ja kansalaisten tavoitettavissa oleminen. Joillain oli myös muita vastuullisia komitea- tai jopa ministeritehtäviä.

Näin ollen aloitteenteko-oikeutta rajoitettiin. Muutosta kompensoitiin luomalla kysymyskäytäntö ja siihen liittyvät toimintatavat, proseduurit.

Näissä proseduureissa niin kirjalliset kuin suulliset kysymykset otetaan vakavasti. Suullisten kysymysten kohdalla vastaajana on vastuullinen ministeri tai ainakin apulaisministeri ja pääministerin odotetaan myös näyttäytyvän. Pääministerin kysymyksillä on erityistä painoarvoa ja seremoniallista ja symbolista merkitystä.

Tällä on puolestaan poliittisen kulttuurin kannalta merkitystä jatkuvuuden, luottamuksen ja läpinäkyvyyden ja läsnäolon ideaalien valossa. Jos pääministeri välttelee kysymyksiä tai kyselyaikoja, osoittaa se välinpitämättömyyttä poliittisia perinteitä kohtaan ja aiheuttaa yleensä vahvaa kritiikkiä.

Kysymykset valittiin työkaluiksi, joilla kompensoitiin rajoitettua mahdollisuutta osallistua tekemällä aloitteita, valita agendaa ja hankkia tietoa. Nämä oikeudet ovat perinteisen demokratiateorian mukaan parlamentaarisen demokratian kulmakiviä. Niitä varten kehitettiin omat toimintasääntönsä ja luotiin käytäntö kirjallisista ja suullisista kysymyksistä. Näillä parlamentaarikot pystyivät pyytämään maan poliittiselta johdolta lisää tietoa sen toimista tai muuten tärkeistä asioista.

Muodollisilla kysymyksillä voidaan valvoa hallituksen toimintaa ja vaatia toimenpiteitä. Kysymyksillä ja erityisesti samanmielisten edustajien järjestämillä kysymyssarjoilla, minikampanjoilla, on mahdollista nostaa asioita esiin vastuullisen ministerin vastattavaksi julkisesti. Yhdistettynä mediakampanjointiin kysymykset saattavat olla merkittävä poliittinen työkalu.

Kysymysten jättäminen etukäteen mahdollistaa asioiden selvittämisen ja laadukkaan vastauksen valmistelun.

Kirjallisena etukäteen lähetyillä kysymyksillä – joihin vastataan julkisesti – voidaan tehdä valmistelluista asioista julkisia ja hankkia tietoa. Kysymysten jättäminen etukäteen mahdollistaa asioiden selvittämisen ja laadukkaan vastauksen valmistelun.

Myös suullisia kysymyksiä jätetään etukäteen. Näihin vastaa yleensä henkilökohtaisesti pääministeri, vastuullinen ministeri tai muu hallituksen edustaja.

Suullisen kysymyksen esittäjällä on oikeus esittää vielä täydentävä kysymys, jota ei ole lähetetty etukäteen. Tähänkin on velvoite vastata. Vaikka virkakoneisto pyrkii varautumaan ennakkoon, tämä käytäntö mahdollistaa hyvinkin yllättävien ja haastavien kysymysten tekemisen ja aivan erilaisen toiminnan, joka yhdistää luottamuksen valvontaan.

Mikäli kysyjä ei koe saaneensa tyydyttävää vastausta, hän voi vaatia laajempaa keskustelua asiasta istuntopäivän päätteeksi (adjourment debate). Tämä on yleensä paljon kriittisempi keskustelu, jossa hallitusta saatetaan hiillostaa todella ankarasti. Pahimmillaan tyytymättömyys saatuihin vastauksiin voi johtaa jatkotoimenpiteisiin aina epäluottamuslauseeseen saakka.

Esimerkiksi toisen maailmansodan aikana käyty keskustelu Norjan menettämisestä saksalaisille kuumeni, eikä tyydyttäviä selityksiä tapahtuneelle löydetty. Tämä johti lopulta pääministeri Neville Chamberlainin hallituksen kaatumiseen. Adjournment debate kiinnostaa ymmärrettävästi myös mediaa.

Kysymystilaisuuksien kaltaisten ja ennen kaikkea muiden kuin esimerkiksi pääministerin kontrolloimien ja vastuullisten prosessien välttäminen omalla tiedotustilaisuudella on siis huolestuttavaa, erityisesti jos se kuitenkin esitetään parlamentaarisen proseduurin kaltaisena.

”Oikeaan” aikaan väärässä paikassa

Johnsonin Facebook-lähetyksen ajankohta oli hyvin valittu, sillä parlamentin alahuone on kesätauolla ja kokoontuu seuraavan kerran vasta 3. syyskuuta. Jos Johnsonin ”kysymystunti” aiheuttaisikin tyytymättömyyttä, on seuraavaan muodolliseen kritisoinnin mahdollisuuteen vielä nykymittakaavassa pitkä aika.

Tässä ajassa jokin muu asia ehtii viedä helposti mielenkiinnon toisaalle tai vaatia huomiota. Euroopan unionin brexitiin myöntämä lisäaika päättyy jo kahden kuukauden päästä, mikä tarkoittaa ylipäätään kriisintäyteistä parlamentaarista syksyä.

Periaatteessa Johnsonin avaus voisi näyttää pintapuolisesti jopa hallinnon avoimuuden lisäämiseltä ja ahkeralta työskentelyltä akuuttien asioiden parissa silloin, kun demokraattisen hallintokoneiston keskeinen osa on istuntotauolla.

Jos unohdetaan jo yksin tilaisuuden nimen kaiut ”kansan pääministeristä” populismina tai hieman erilaisen ajan ja paikan poliittisen kulttuuriin viittaavina, ongelmana on, että samalla ”people’s prime minister’s questions” on vallitsevia poliittisia perinteitä, tapoja, käytäntöjä ja parlamentaarisen politiikan pelisääntöjä haastava pelinavaus.

Lähestyvät vaalit oikeuttavat poliittisen kulttuurin muutoksen?

Kuten parlamentaarista järjestelmää ja erityisesti sen keskustelutapoja yleisemminkin, parlamentaaristen kysymysten uudistusta on mietitty ajoittain. Myös parlamentin tapakäytäntöjen muutokset voivat vaikuttaa parlamentaaristen kysymysten tulevaisuuteen, joten poliittisilla johtajilla on oma vastuunsa luoda jatkuvuutta tai vastaavasti ennakkotapauksia tulevaisuuden varalle.

Tiedotustilaisuuksiakin on toki pidetty aiemminkin, ja varmasti jokainen poliittinen toimija on järjestänyt kyselytilaisuuksia. Niitä ei kuitenkaan ole näin vahvasti ja nimellisesti sidottu osaksi vakiintunutta poliittista kulttuuria tai oikeastaan sen kiertämistä yksiäänisesti, omaa valta-asemaa näin räikeästi hyödyntäen ja monologisesti.

Johnsonin Facebook-lähetyksen kohdalla oleellisinta on pääministerin suhde mahdolliseen parlamentin harhaanjohtamiseen (misleading of Parliament). Valehtelu, ja siitä syyttäminen, ovat usein parlamenteissa – Suomessakin – melkoisia tabuja. Britanniassa syyte valehtelusta pitää vetää pois, tai seurauksena on mahdollinen erottaminen määräajaksi.

Harhaanjohtaminen, joka on vakava epäily itsessään, johtaa yleensä ainakin ministerin eroon. Sen toteaminen on riittävä syy erottaa ministeri tai jopa kaataa hallitus luottamuspulan tai uskottavuusongelman vuoksi. Uskottavuusongelma ja kannatuksen lasku ovat myös yleisiä seurauksia. Tunnetuin esimerkki on niin kutsuttu Profumo-skandaali vuodelta 1963.

Epävirallisilla ja ulkoparlamentaarisilla tiedotus- ja kyselytilaisuuksia Johnson kykenee väistämään demokraattisen hallinnon kannalta keskeistä muodollista vastuuta ja valvontaa.

Emme väitä, että Johnsonin tarkoituksena olisi välttämättä johtaa harhaan. Pitämällä epävirallisia ja ulkoparlamentaarisia tiedotus- ja kyselytilaisuuksia Johnson kykenee kuitenkin väistämään edellä mainittua, demokraattisen hallinnon kannalta keskeistä muodollista vastuuta ja valvontaa. Kysymysten – ja myös kysyjien – suhteen hän voi halutessaan ”valita rusinat pullasta”.

Ei ole sattumaa, että viime vuosina yhä useampi vallan kahvassa oleva poliitikko on maasta riippumatta ottanut käyttöön epävirallisia tiedotus- ja kyselytilaisuuksia, myös Suomessa. Silloin mahdollisilla faktojen kaunistelulla, tai vaikkapa lukujen omasta päästä keksimisellä, ei ole muodollista parlamentaarista poliittista vastuuta, eikä formaaliin vastuuseen saaminen ole läheskään niin helppoa.

Johnsonin Facebook-lähetystä voi tulkita myös huoneessa piileskelevän elefantin kautta. Uusia yleisiä vaaleja ei ole vielä julistettu, mutta Britanniassa puhutaan laajasti siitä, että uudet vaalit lähestyvät kovaa vauhtia. Johnsonin kohdalla on arvioitu, että hän pyrkii rakentamaan Euroopassa jo kohtalaisen tutuksi tullutta poliittista viestintää luomalla vastakkainasettelua kansan ja poliitikkojen välille.

Johnson siis käytännössä kampanjoi jo täyttä häkää. Tällaiseen vaalistrategiaan suora ja ennen kaikkea hyvin valmisteltu sekä Johnsonin omien ehtojen mukaan toteutettu viestintä äänestäjien kanssa sopii mainiosti.

Parlamentaarisen demokratian kannalta onkin yleisesti toivottavaa, että Britannian niin kutsuttu parlamenttien äiti säilyttää ryhtinsä myös jatkossa, vaikka maan tuore pääministeri yrittäisi ammentaa populismin ja suoran demokratian kautta lisää valtaa ja ohjailla julkista poliittista keskustelua suuntaan, jossa yksin keskusteluareenan luoja ja keskustelun avaaja määrittää areenan säännöt.

Demokraattisissa poliittisissa kulttuureissa avoimuus, vastuu, osallistumisoikeus ja yhteiset säännöt ovat avainasioita.

Demokraattisissa poliittisissa kulttuureissa avoimuus, vastuu, osallistumisoikeus ja yhteiset säännöt ovat avainasioita. Parlamentaarisessa toiminnassa juuri kyselytunnit ja kysymykset ovat tärkeä esimerkki tästä.

Jos jotain, niin Johnsonin pelinavausta on syytä pohtia painokkaasti ja siitä soisi keskusteltavan erittäin laajasti juuri vallan, vastuun ja parlamentarismin näkökulmista. Asia on nimittäin todella merkityksellinen ja voi osaltaan olla määrittelemässä poliittisen kulttuurin muutosta.

FT Matti Roitto toimii Emil Aaltosen säätiön rahoittamana post doc -tutkijana Jyväskylän yliopistolla ja on erikoistunut poliittiseen historiaan, parlamenttihistoriaan ja suurvaltasuhteisiin. 

FT Teemu Häkkinen on yleisen historian tutkijatohtori ja vastuullinen johtaja Koneen Säätiön rahoittamassa ryhmähankkeessa Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu, 1939–2017.

Julkaisu Boris Johnsonin ”kansan pääministerin kyselytunti” – susi lampaan vaatteissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Eduskuntavaalien yhteydessä esiin nousi ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun näkymättömyys vaalikeskusteluissa. Näkymättömyyden on katsottu johtuvan pitkälti siitä, että turvallisuuspolitiikka ei ole äänestäjille keskeinen vaaliteema.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisten aiheiden painoarvoa vaaliteemana olisi syytä kuitenkin tarkastella kriittisemmin, sillä ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajapinta on nykyisellään häilyvä ja monet ulkopolitiikan aiheet näkyvät sisäpoliittisessa päätöksenteossa. Lisäksi monet globaalit kysymykset kuten terrorismin torjunta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisy vaativat monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä.

Näistä syistä nyt eurovaalien kohdalla on syytä pohtia tarkemmin, minkälainen rooli EU:lla ja erityisesti sen parlamentilla on muuttuvassa maailmassa.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää. Europarlamentilla on silti sanavaltaa erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen päättämisessä.

EU:n tavoitteena on selkeästi ollut kansainvälisen järjestelmän ja normien ylläpitäminen. Samalla se on pyrkinyt kehittämään ”omaa suurvaltapoliittista identiteettiään”.

Jännitteitä yhteisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen muodostamiseen on tuonut se, että EU:n jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset intressit sekä kansalliset traditiot eroavat toisistaan.

Transatlanttisten suhteiden nykytila ja tulevaisuus

Tutkimuskeskus Pew Research Center teki vuonna 2018 kyselyn transatlanttisille vaikuttajille. Sen mukaan suurin haaste transatlanttisille suhteille tulee olemaan talous. Amerikkalaiset vastaajat näkivät transatlanttisten suhteiden ensisijaisena hyötynä turvallisuuden (ei-terrorismin), kun taas eurooppalaisilla vastaajilla ensisijaisina hyötyinä korostuivat talous ja kauppa.

Transatlanttisten suhteiden nykytila on herättänyt keskustelua myös EU:n parlamentissa, jossa ulkoasiainvaliokunta on selvittänyt asiaa. Vuonna 2018 Federica Mogherini, EU:n ulkosuhteiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, kuvaili nykyistä tilannetta toteamalla parlamentissa, miten ”ei ole salaisuus, että meillä (EU:lla ja Yhdysvalloilla) on yksi keskeinen ristiriita, joka koskee multilateralismia ja koko ideaa globaalin hallinnan järjestelmästä.”

EU:n on nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan.

Jo transatlanttisen suhteen kannalta katsottuna EU:n onkin nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan. Monet jäsenmaat tai erilaiset yhteisöt ovat toivoneet EU:sta myös kansainvälisen ilmastopolitiikan veturia, kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja siihen liittyvien arvojen puolestapuhujaa sekä diplomatian ja kehitysavun esimerkin näyttäjää. ”Pehmeän vallan” lisäksi unioni on kehittänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muun muassa PESCO-yhteistyön ja EU:n ja Naton välisten suhteiden kautta.

Mogherini on viitannut myös Euroopan parlamentin tärkeään rooliin Yhdysvaltojen ja EU:n suhteiden ylläpitämisessä, mikä ilmenee Yhdysvaltojen kongressin ja Euroopan parlamentin keskinäisenä dialogina. EU:n ja Yhdysvaltojen kannat ovat eronneet toisistaan viime aikoina esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen ja Iranin ydinasesopimuksen suhteen.

EU:n parlamentin mukaan EU:n suhde Yhdysvaltoihin edelleen perustuu yhteisiin, jaettuihin arvoihin, kuten demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Samaan aikaan nostetaan esille kysymys, onko transatlanttisilla suhteilla yhä samanlainen merkitys Yhdysvalloille kuin historiallisesti on ollut. Lisäksi korostetaan konkreettisesti alueita, joilla yhteistyötä voitaisiin lisätä, ja että monimutkaisessa ja moninapaisessa maailmassa sekä EU:lla että Yhdysvalloilla on edelleen roolinsa yhteisten arvojen ylläpitäjänä.

Niin historiallisessa kuin nykyisessä keskustelussa transatlanttisista suhteista Yhdysvaltojen ja EU:n välillä on nähtävissä eri sävyjä. Niitä ilmentävät niin liittolaissuusuhteet kuin näkemyserot ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, Natosta, taloudesta ja kaupasta, kansainvälisten sopimusten ja instituutioiden arvosta ja roolista sekä esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta.

Brexitin vaikutus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan?

Brexit ei kyseenalaista kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä. Kaikki muu onkin sitten edelleen epäselvää.

Britannian EU-eroa on siirretty eteenpäin, eikä tällä hetkellä ole edelleenkään näkyvissä poliittista konsensusta, joka riittäisi erosopimuksen saavuttamiseen. Jäsenyyden pitkittyminen tarkoittaa myös Britanniassa eurovaaleja, joissa Nigel Faragen uusi brexit-puolue tulee galluptutkimusten perusteella olemaan selvä voittaja.

Nationalistisiin tavoitteisiin nojaavien populistien ennakoitu rynnistys parlamenttiin eurovaaleissa kuitenkin hankaloittaa sen kykyä seisoa omilla jaloillaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Parlamentaarisen ulkopolitiikan potentiaalisiksi heikkouksiksi voidaan luetella esimerkiksi päätöksenteon hitaus ja kyvyttömyys saavuttaa sopu hankalissa aiheissa.

Jatkossa EU:n parlamentissa erottuu todennäköisesti kolme keskeistä poliittista ryhmää, joiden voimasuhteet selviävät toukokuun lopussa. Nämä poliittiset ryhmät, siis vasemmisto, keskustaoikeisto ja oikeistopopulistit saattavat myös jäädä toisiaan tasapainottavaan valtatilanteeseen, jossa erityisesti keskustaoikeiston ja oikeistopopulistien välinen yhteys saattaa vahvistua.

Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Monet EU:n kannalta keskeiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisiä myös Britannialle. Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Brexit ja sen jälkiseuraukset tulevat jatkossakin työllistämään EU:n virkamiesten ja poliittisten päättäjien toimintaa enemmän kuin olisi suotavaa. Ehkä olennaisimmat kysymykset jatkossa ovatkin, mihin kaikkeen on aikaa ja poliittista pääomaa ryhtyä ja miten Euroopan parlamentin ja toisaalta Euroopan komission suhde voi kehittyä.

Carnegie Europe -ajatushautomon tutkija Stefan Lehnen mukaan Euroopan parlamentin vahvistunut päätöksenteko on edelleen sidoksissa kansallisten vaalien tuloksiin. Siten parlamenttiin ei ole kyennyt muodostumaan todellista ylikansallista paneurooppalaista demokratian foorumia.

Kansallisten vaalien vaikutuksesta on vaikea päästä irti, ja nyt käytävät eurovaalit alleviivaavat tätä tilannetta. Monet kansalliset populistipuolueet eivät niinkään halua maansa eroavan EU:sta tai hajottaa EU:ta, vaan ne painottavat kansallisen roolin vahvistamista.

Myös jäsenmaiden hallituksilla on jatkossakin intressi vahvistaa yhtä aikaa niin kansallisista tarpeista ponnistavaa politiikkaa kuin pyrkiä säilyttämään ja luomaan EU:sta mahdollisimman yhtenäistä toimijaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisten teemojen ja kansallismielisyyden vahvistumisen suhdetta kuvaa Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtajiston äskettäinen Venäjään liittynyt skandaali, joka on nostanut populistien suopeat Venäjä-suhteet uudelleen tikunnokkaan.

Europarlamentissa populistiryhmillä saattaa silti olla houkutusta yhtäältä kansallisen suvereenisuuden painottamisen ja toisaalta taloudellisten intressien vuoksi ajaa jatkossakin suopeaa suhtautumista Venäjään.

Europarlamentin vastuu ilmastotoimista

Tulevan europarlamentin aikana unionin ulkopolitiikkaan liittyvät keskeiset haasteet tulevat varmasti konkretisoitumaan erityisesti ilmastopolitiikassa. EU:lla ei ole varaa pakoilla vastuutaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä, sillä se kuuluu maailman suurimpien saastuttajien joukkoon Yhdysvaltojen ja Kiinan ohella. Kansalliset intressit näkyvät kuitenkin tässäkin.

Euroopan parlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen areena ja toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän. Europarlamentin tehtävänä lähivuosina onkin jämäkästi määrittää niin unionin asema kansainvälisessä ilmastoregiimissä kuin konkreettiset toimiet päästöjen vähentämiseksi omalla alueellaan.

Europarlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän.

Erityisesti nuorempi äänestäjäkunta kohdistaa ehdokkaisiin huomattavia odotuksia ilmastoasioissa. Äänestyspäätöksissä europarlamentaarikoilla on väljemmän ryhmäkurin ansiosta jossakin määrin enemmän liikkumavaraa kuin kansallisen tason parlamenteissa. Tulevan parlamentin asemoitumiseen ilmastoasioissa vaikuttaa kuitenkin suuresti se, millaisiksi parlamentin poliittisten ryhmittymien voimasuhteet muodostuvat.

Voimasuhteet näkyvät todennäköisesti esimerkiksi siinä, millaiseen asemaan erityisesti poliittista vasemmistoa puhuttelevat ajatukset eurooppalaisesta Green New Dealista nousevat.

Globaalin johtajuuden näkökulmasta merkittävää on, miten parlamentti tulee asemoitumaan siihen, tulisiko EU:n kiristää päästövähennystavoitteitaan, vaikka Kiina ja Yhdysvallat eivät toimisi samoin. Kielteinen kanta on saanut kannatusta esimerkiksi Suomessa perussuomalaisilta, mutta linjauksen noudattaminen sotii samalla vastaan EU:n tavoitetta olla kansainvälinen ilmastojohtaja. Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluva yksiäänisyyden ideaali joutuu koetukselle tulevissa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Siksi parlamentin ilmastopoliittisilla päätöksillä ja linjauksilla on merkitystä EU:n uskottavuuden kannalta.

EU:n parlamentti joutuu myös ottamaan kantaa konkreettisiin, kansalaisten arkielämään vaikuttaviin kysymyksiin. Esimerkiksi unionin laajuinen lentovero ja polttomoottoriautojen myyntikielto seuraavan vuosikymmenen kuluessa ovat puhututtaneet eurovaaliehdokkaita.

Ristiriitaisia näkemyksiä on aiheuttanut myös kysymys siitä, pitäisikö EU:n maataloustuissa huomioida maatalouden ilmastovaikutukset. Lisäksi vaalikeskusteluissa on kiistelty EU:lle kaavaillusta ympäristöperusteisesta tullijärjestelmästä, jossa suuripäästöisille tuontitavaroille pantaisiin korkeammat tullit.

Parlamentin merkitys korostuu siinäkin, että se toimii foorumina Euroopan laajuiselle debatille ilmastoasioissa ja tuo yhteen eri jäsenmaiden ja poliittisten ryhmittymien intressit. Poliittinen kielenkäyttö on keskiössä päätöksistä ja linjauksista keskusteltaessa, ja siitä voisi avautua parlamentaarikoille mahdollisuus edelleen korostaa ilmastoasioiden tärkeyttä.

Mediassa on ilmennyt pyrkimyksiä arvioida uudelleen terminologiaa, jolla ilmastoasioista kirjoitetaan ja viestitään. Esimerkiksi The Guardian teki vastikään linjauksen suosia selvästi ilmastotoimien kiireellisyyttä ja kohtalokkuutta painottavia käsitteitä, kuten ilmastokriisiä ilmastonmuutoksen sijaan. Tulevalla europarlamentilla on myös käsitteellisen määrittelyn kautta mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi EU:n ilmastopoliittinen toimijuus lähitulevaisuudessa tulee asettumaan.

Kaiken kaikkiaan uudelle europarlamentin kokoonpanolle asettuu hurjia paineita, joihin ei ole helppoa vastata. Se on kuitenkin selvää, että parlamentin ulko- ja turvallisuuspolitiikalla tulee olemaan huomattavaa merkitystä jo lähivuosina.

Suomen tulevalle EU:n puheenjohtajuuskaudelle osuu seuraava YK:n ilmastokokous, jolloin EU:lla on tilaisuus profiloitua ilmastopoliittiseksi toimijaksi. Puheenjohtajana Suomi huolehtii myös EU:n agendan toteutumisesta ja jäsenmaiden välisestä yhteistyöstä.

Kun hallitusneuvottelut ovat kesken, Suomi ei ole vielä julkaissut omia prioriteettejaan puheenjohtajuuskaudelleen. Suomen puheenjohtajuuskauden sivuilla korostetaan kuitenkin puheenjohtajamaan roolia yhtenäisyyden luomisessa. Suomi pääsee ensimmäisenä toteuttamaan parhaillaan valmisteilla olevaa EU:n strategista agendaa vuosille 2019–2024.

YTT Anna Kronlund on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa

Julkaisu Mitä odottaa uuden europarlamentin ulkopolitiikalta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuoden lopussa julkaistu Teemu Tallbergin, Anni Ojajärven ja Tiia Laukkasen toimittama Puolustuslinjalla on yritys avata lukijoille sitä, millainen maanpuolustusta käsittelevä tutkimuskenttä löytyy Suomesta.

Nuorisotutkimusverkoston kokoomateos on tieteelliseltä kannalta kiinnostava tapaus, teos kun on kokoelma niin vertaisarvioituja kuin vertaisarvioimattomia tekstejä. Vertaisarvioituja tai ei, artikkelit osoittavat sopivalla tavalla tutkimuskentän laajuutta.

Mukana on varusmiespalvelua käsitteleviä tutkimuksia, muistokulttuurin käsittelyä, puolustusvoimien hävittäjähankintoihin liittyvää visuaalista viestintää, maanpuolustustahdon pohdintaa asevelvollisuusarmeijan osana sekä kansaisvastarinnan mahdollisuuksia.

Teoksessa on mukana johdannon lisäksi kahdeksan artikkelia. Kirjoittajat edustavat monipuolisesti yhteiskuntaan liittyvää tutkimuskenttää ja niin puolustusvoimia, yliopistomaailmaa kuin eri tutkimuslaitoksia.

Kuusi artikkeleista on vertaisarvioitu TSV:n kriteerien mukaisesti, mikä omalta osaltaan auttaa asettamaan tutkimuksissa käytetyt kysymyksenasettelut ja menetelmät sekä aineistoihin liittyvät seikat tieteellisesti päteviin puitteisiin.

Kahdesta vertaisarvioimattomasta artikkelista toinen, Tiia Laukkasen kirjoittama teksti, käsittelee blogien kuvaamaa varusmiespalvelua ja toinen, Mika Hyytiäisen kirjoittama teksti, kansalaisvastarintaa. Molemmat nostavat esiin kiinnostavia näkökulmia, ja erityisesti sotataidon professori Hyytiäisen tekstissä astutaan kiehtovalla tavalla ulos aseiden keskeltä.

Teoksen kokonaisuus jättää positiivisen mielen, vaikka artikkelien välinen yhtenäisyys liittyy lähinnä monipuolisen katsauksen antamiseen laajaan tutkimuskenttään. Se todettakoon, että painoversion yksityiskohtiin olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota.

Suomalaisten suhde maanpuolustukseen

Kokoomateoksen johdannossa asetetaan lähtökohta, jossa painottuu kysymys siitä, miten tutkia kerrontaa suomalaisuudesta, kansalaisuudesta ja maanpuolustuksesta. Kuten teoksen toimittajat osoittavat, maanpuolustuksen tutkimuksessa erilaiset sosiaaliset, historialliset ja puolustuspoliittiset kontekstit jäävät helposti paitsioon.

Suomen maanpuolustuksen järjestäminen kuitenkin perustuu kansalaisten maanpuolustusvelvollisuuteen ja osallistumiseen, mikä tekee yhteiskunnan ja asevoimien välisestä moninaisesta vuorovaikutuksesta relevantin ja alati ajankohtaisen tutkimuskohteen. Suomessa vallitsee vahva kokemus maanpuolustuksen merkityksestä, mitä mittausten mukaan korkea maanpuolustustahto ilmentää.

Tässä menneisyyden kokemuksilla ja niistä kerrotuilla tarinoilla on merkittävä roolinsa, jolla on edelleen vaikutusta. Kuten Tuomas Tepora toteaa, Suomessa eri sukupolvet, myös nuoremmat, ovat ottaneet omakseen toisen maailmansodan muistokulttuuriin liittyvän kansallisen kertomuksen, jossa painottuu sotien ja itsenäisyyden merkitys.

Suomalaiset ovat osallistuneet asepalvelukseen kauan, ja Anders Ahlbäckin artikkelissaan ammentamat keisarillisen Venäjän aikaiset kokemukset varusmiespalveluksesta luovat kaivattavaa historiallista syvyyttä, jota historioitsija olisi nähnyt mielellään enemmänkin.

Asevoimien ja yhteiskunnan välisissä suhteissa on samalla kyse siitä, millainen suhde suomalaisilla on militarismiin. Kuten teoksen toimittaneet Teemu Tallberg, Anni Ojajärvi ja Tiia Laukkanen toteavat, militarismi on arvolatautunut käsite, mutta silti käsite antaa yhden tavan lähestyä asevoimien ja muun yhteiskunnan rajapintaa.

Teoksen artikkeleissa asennoituminen asevoimien olemassaoloon ja kansallisen maanpuolustusvelvollisuuden vahvistamiseen on kulttuuriin, yhteiskuntaan ja sen perinteisiin perustuva viitekehys

Yksikään artikkeleista ei asettaudu tutkimaan militarismia sinällään, vaan teoksen artikkeleissa asennoituminen asevoimien olemassaoloon ja kansallisen maanpuolustusvelvollisuuden vahvistamiseen on kulttuuriin, yhteiskuntaan ja sen perinteisiin perustuva viitekehys, jota voidaan koskettaa eri näkökulmien kautta.

Esimerkki yhteiskunnan arvomaailman ja toisaalta kansalaissotilaan välisestä yhteydestä on löydettävissä Jarkko Kososen, Teemu Tallbergin, Jenni Haralan ja Petteri Simolan artikkelissa, jossa varusmiesten maanpuolustustahtoa tutkitaan taisteluolosuhteita simuloivissa olosuhteissa sotilasharjoitustilanteiden keskellä.

Useat kirjoittajat käyttävät sukupuolen merkitystä keskeisenä tutkimuksellisena viitekehyksenä, kuten Minna Lindqvist, joka on avannut näkökulmaa seksuaalisten vähemmistöjen kokemuksiin varusmiespalveluksesta. Noora Kotilaisen artikkeli HX-hävittäjähankkeeseen liittyneistä videoista puolestaan osoittaa sen, miten puolustusvoimat kehittää kosketuspintaa muun yhteiskunnan kanssa avaamalla oviaan kaupallisten suuryritysten tuottamalle mainonnalle.

Vuorovaikutus keskiöön

Kuten rajattujen tapaustutkimusten kohdalla usein on, tulkintojen sijoittaminen osaksi kokonaisuutta asettuu lukijan ja johdannon kirjoittajien harteille. Teoksen johdanto nitoo kokonaisuutta riittävän hyvin yhteen ja selittää lukijoille tämänhetkisen tutkimuskentän tilannetta.

Kaiken kaikkiaan voi vetää yhteen, että teos tuo esiin pohdintaa maanpuolustuksesta niin yksilön, sukupuolen, viestinnän, arvomaailman, kansalaistoiminnan kuin historiakulttuurin kautta. On selvää, että muitakin näkökulmia on, eikä tässä teoksessa esitetty kattaus ole sinällään kannanotto siihen, mitä pitää tutkia ja mitä ei.

Jo itsessään maanpuolustuksen määrittely on haasteellista. Turvallisuusympäristö on monimutkainen ja erilaiset aseidenkäytön ulkopuoliset keinot saavat yhä enemmän painoarvoa, mikä omalta osaltaan painottaa yhä enemmän vuorovaikutuksen merkitystä.

Suomen tapauksessa asevelvollisuuden olemassaolo luo selkeän kehyksen, jonka sisällä tutkia maanpuolustusta. Tallberg painottaakin yhteiskunnan turvallisuustyönjaon merkitystä ja siinä erityisesti kansalaisyhteiskunnan sekä sosiaalisten suhteiden tarkastelua.

Puolustusvoimien omassa piirissä tehty tutkimustyö löytää harvemmin laajaa lukijakuntaa, mutta ehkä kansalaisyhteiskunnan kautta kuljettaessa tapa puhutella laajempaa yleisöä löytyy helpommin.

FT Teemu Häkkinen työskentelee Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu Tallberg ym. (toim.): Maanpuolustuksen tutkimusta laajalla otteella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nuorten käsitykset turvallisuudesta on syytä ottaa vakavasti. Haastatteluaineistoon perustuva Pelottaako?-tietokirja on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun.

Monilla mittareilla mitattuna Suomessa pitäisi asioiden olla hyvin. Suomessa on turvallista olla, sosiaaliturva on hyvällä tasolla, hallinnon korruptio on vähäistä tai sitä ei ole ollenkaan eikä esimerkiksi sota näytä olevan ovella ainakaan lähitulevaisuudessa.

Mutta miksi sitten kokemus niin ulkoisesta kuin sisäisestä turvallisuudesta pirstaloituu paljon enemmän kuin nämä mittarit antavat meidän ymmärtää? Kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen puhui tästä Yle Radio 1:n Pyöreässä pöydässä ja kysyi samalla, onko mahdollista, että riskinsietokykymme on madaltunut samalla, kun yhteiskunnan hyvinvointi on parantunut.

Turvallisuus on poliittisen keskustelun kannalta tärkeä aihe, koska ihmiset kokevat turvallisuuden eri tavoin. Turvallisuus on käytännössä aina ajankohtainen asia, koska ihminen pyrkii luomaan elinympäristöstä mahdollisimman turvallisen.

Turvallisuus on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista, kuten Jarno Limnéll ja Jari Rantapelkonen muistuttavat teoksessaan Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Turvallisuuteen liittyy myös käsite turvallistaminen, jolla viitataan tapaan politisoida turvallisuutta ja turvattomuutta ja oikeuttaa radikaalejakin politiikkakeinoja.

Keskustelupuheenvuoro

Docendo on kotimaisten kustantajien joukossa kiinnostava tapaus. Lukeva yleisö on päässyt kyseisen kustantamon kautta tutustumaan erityisesti yhteiskunnallista keskustelua käyviin teoksiin, joita ovat usein kirjoittaneet yhteiskuntamme omilla aloillaan arvovaltaiset vaikuttajat. Myös Pelottaako? asettuu kustantamon julkaisujen hyvään jatkumoon.

Docendo ei julkaise tieteellisesti vertaisarvioituja tutkimuksia vaan yleistajuisia tietokirjoja. Limnéll ja Rantapelkonen tarjoavatkin teoksessaan hyvää tutkimukseen perustuvaa analyysiä ja pohdintaa turvallisuudesta.

Kirjoittajat lähtevät liikkeelle nuoriso edellä. Aineisto koostuu puolustusministeriön toimeksi antamista laadullisista ryhmähaastatteluista, joissa on haastateltu 19–36-vuotiaita suomalaisia useissa suurissa kaupungeissa. Haastateltujen määrää ei mainita, mutta tällaisessa teoksessa lienee laatu määrän sijasta oleellisempaa – eli se, millaisia teemoja haastateltavat ovat nostaneet esiin.

Teoksessa annetaan eväitä jatkokeskustelulle, jopa toimenpiteille.

Teos etenee jouhevasti eteenpäin. Tekstissä nostetaan esiin nuorten näkemyksistä erilaisia teemoja ja pohdinnan jälkeen tehdään erilaisia johtopäätöksiä. Teoksessa annetaan eväitä jatkokeskustelulle, jopa toimenpiteille.

Teosta voisi ehkä luonnehtia tutkimukseen perustuvaksi pamfletiksi, sen verran reippaasti kirjoittajat tarjoavat pohdittavaa yhteiskunnan turvallisuutta koskevalle keskustelulle.

Kansalaisten turvallisuuskäsityksiä ei juuri ruodita julkisessa keskustelussa, eikä nimenomaan nuorten käsityksiä pohdita käytännössä ollenkaan. Nuorten käsityksiä koskevan lähdeaineiston hyödyntämisellä on siis selvästi tarvetta.

Nuoret kokevat turvallisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja lähestyvät aihetta esimerkiksi instituution, tunteen tai käsitteen kautta. Vastaukset heijastavat tällaista ajattelutapaa turvallisuudesta.

Nuorten turvallisuuskäsitykset vaihtelevat alueittain

Kirjoittajien keskeisin havainto lienee siinä, että eri puolilla Suomea asuvat nuoret kokevat turvallisuuden eri tavoin, minkä puolestaan pitäisi vaikuttaa siihen, miten koko yhteiskunta ja ennen kaikkea valtiojohto hahmottaa turvallisuuteen kohdistuvia uhkia. Kirjoittajat kysyvät, riittääkö yksi turvallisuuskatsaus koko valtiolle, jos kansalaiset ovat alueittain jakaantuneita mielipiteissään.

Pohjoissuomalainen nuori kokee muun muassa heikon talouden ja päättäjien keskittymisen kansainvälisiin asioihin turvallisuutta heikentävinä tekijöinä. Länsisuomalainen nuori pelkää maahanmuuttoa ja itäsuomalainen nuori puolestaan Venäjän aggressiivista käyttäytymistä. Tietyllä alueella asuvan nuoren käsityksistä ei saa muodostettua yhtä stereotypiaa, mutta alueellisuus mielipiteiden keskittymisessä näkyy.

Kansainvälinen paine ahdistaa ja nuoret miettivät sitä, missä kulkee kansainvälistymisen ja toisaalta suomalaisuuden raja.

Nuoret myös asettavat Suomen paikan globalisaatiossa raameihinsa: kansainvälinen paine ahdistaa ja nuoret miettivät sitä, missä kulkee kansainvälistymisen ja toisaalta suomalaisuuden raja. Voivatko suomalaiset olla pelkkiä suomalaisia vai onko kansainvälisyys pakollista.

Teoksen kirjoittajien aikaisempaan tuotantoon tutustuneille ei tule yllätyksenä, että myös Pelottaako? tarttuu tiedon merkitykseen ja rooliin sekä siihen liittyvään teknologian kehitykseen. Tiedon suhteen havaitaan merkittävä ongelma, josta voi olla pitkän aikavälin haittaa: nuoret eivät nimittäin luota mediaan tiedonvälittäjinä ja painottavat enemmän sosiaalisessa mediassa tehtyjä nostoja kiinnostavista uutisista.

Kehitykseen vaikuttaa se, että sosiaalisen median voimakas ja nuoret hyvin tehokkaasti kattava läsnäolo edesauttaa informaatiokuplien kehittymistä samanmielisten kesken.

Nuorten käsitysten perusteella Suomen turvallisuusuhkat ovat ennen kaikkea kotimaista alkuperää.

On kiinnostavaa myös havaita, että nuorten käsitysten perusteella Suomen turvallisuusuhkat ovat ennen kaikkea kotimaista alkuperää. Niinpä ratkaisujen tulee liittyä siihen, miten käsittelemme kotimaan ongelmia.

Miten tartumme taloudelliseen eriarvoistumiseen? Miten varmistamme turvallisuuden perusasioiden kuten turvallisuusviranomaisen läsnäolon koko Suomessa? Miten käsittelemme suomalaisten identiteettiin ja kansainvälistymiseen liittyviä haasteita? Millaista tulevaisuutta kohti ylipäätään haluamme mennä ja miten vahvistamme kansalaisten kykyä käsitellä kaikkialta tunkevaa tietoa?

Nuorten kohdalla avoin kysymys on muun muassa se, miten nuoret osallistettaisiin yhteiskunnan päätöksentekoon ja miten nuorten luottamusta ennen kaikkea mediaan pystyttäisiin kohentamaan. Kaiken kaikkiaan kirjoittajat kannustavat ottamaan nuorten turvallisuuskäsitykset vakavasti.

Nuorten Suomi muuttuu turvattomammaksi

Vaarana on se, että turvallisuus heikkenee entisestään. Nuorten yleiskuva Suomen turvallisuuden tulevaisuudesta ei nimittäin ole kovin ruusuinen, sillä nuorten käsityksissä nykymenolla jatkava Suomi on turvattomampi paikka kymmenen vuoden päästä kuin mitä se on nyt. Ei kaikki ole huonosti, mutta on havaittavissa selkeitä asioita, joiden kohdalla voitaisiin parantaa turvallisuuden kokemista.

Kaiken kaikkiaan Pelottaako? on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun. Teos ei hyödynnä viitteitä argumenttiensa tueksi, ja lopputulos näyttää olevan yhtä lailla nuorten käsitysten analysointia kuin kirjoittajien omien premissien ja kokemusten kautta pamfletinomaisesti tuotettua näkemystä yhteiskunnan tilasta.

Pelottaako? on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun.

Välillä onkin vaikea erottaa, kenen äänellä kirjoittajat puhuvat. Toisaalta ehkä tieteellisen tarkka lähestymistapa muuttaisi teoksen argumenttia ja tekisi teoksesta vaikeammin lähestyttävän.

Nykyisellään teksti on helppolukuista, mitä edesauttaa sujuva ja looginen etenemistapa. Teoksessa ei tartuta tämän arvion alussa mainittuun Vartiaisen heittoon riskinsietokyvyn tasosta, eikä ole syytäkään.

Nuorten käsitykset tulee ottaa vakavissaan, asettaa ne osaksi ajankuvaa, eikä alkaa asettaa vaatimuksia siitä, millaisia kriteerejä ihmisten tulisi ensin täyttää, ennen kuin he pystyvät hahmottamaan parhaiten turvallisuutta. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että suomalaisten turvallisuuden erilaisista käsityksistä olisi hyvä käydä laajempaa keskustelua.

FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Limnéll & Rantapelkonen: Suomi muuttuu turvattomammaksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioneuvoston laatima puolustusselonteko kirvoitti pitkän debatin maanpuolustuksen tilasta ja selonteon sisällöstä eduskunnan lähetekeskustelussa keskiviikkona 8. maaliskuuta 2017. Monituntisessa keskustelussa pidettiin kaikkiaan 96 puheenvuoroa.

Tällä kertaa erityisesti maanpuolustustahto nousi eduskunnassa keskiöön, kun kansanedustajat pohtivat yhteiskunnan asenneilmapiirin ja kokonaistilanteen merkitystä maanpuolustuksen näkökulmasta. Lähes jokaisesta puolueesta tartuttiin joko suoraan maanpuolustustahdon tilaan tai epäsuorasti siihen liittyviin teemoihin.

Mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto?

Mutta mitä varsinaisesti on tai tarkoittaa maanpuolustustahto? Aiheesta Maanpuolustuskorkeakoulussa vuonna 2015 väitellyt Risto Sinkko toteaa, että usein arkikielessä maanpuolustustahdon käsite nojaa arvioon siitä, että jokainen keskusteluun osallistuva tietää, mistä puhutaan.

Tällöin viitataan usein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mielipidekyselyyn, jossa tiedustellaan, tulisiko suomalaisten puolustautua aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.

Myöntävästi kysymykseen vastasi vuoden 2016 lopussa koko väestöstä 71 prosenttia, kun taas vuosi sitten vastaava luku oli 78 prosenttia. Naisista tätä mieltä oli 64 prosenttia, vuonna 2015 73 prosenttia. Miehistä myöntävästi vastaa 79 prosenttia, kun taas viime vuonna vastaava luku oli 84 prosenttia. Kielteisesti vastaa viidennes, heitä on miehiä 16 ja naisia 25 prosenttia. Ikäluokittain katsottuna eniten kielteisesti vastaavia on 25–34-vuotiaissa, 31 prosenttia.

Sinkko toteaa, että maanpuolustustahdon käsite on myös sosiaalinen konstruktio, joka on rakentunut samalla tavoin kuin muutkin yhteiskunnallisen todellisuuden ilmiöt. Näin ollen se on aikaan sidottu, ja tämän vuoksi se elää jatkuvasti.

Toisin sanoen maanpuolustustahto muuttuu samalla, kun yhteiskunta muuttuu. Tästä näkökulmasta käsite on hyvä ilmapuntari vallitsevalle yleiselle näkemykselle siitä, onko yhteiskunta nimeltä Suomi puolustamisen arvoinen – tarvittaessa aseellisesti ja jopa kuolemaan saakka.

Maanpuolustustahtoa voidaankin luonnehtia saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin termillä poliittinen avainkäsite. Sillä siis on huomattavaa merkitystä poliittisessa järjestelmässä, ja sen sisällö(i)stä käydään jatkuvaa kamppailua.

Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö on painottanut maanpuolustustahdon tärkeyttä Suomen sotilaalliselle puolustukselle. Hänen mukaansa maanpuolustustahto ”ei ole vain vanhakantaista retoriikkaa” arvaamattomaksi muuttuneessa ajassa. Toteama korostaa edelleen maanpuolustustahdon ajankohtaisuutta.

Tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään usein ristiriitaisia.

Mielestämme on niin historiallisesti, poliittisesti kuin eettisesti tärkeää analysoida, miten maanpuolustustahdon käsitteellä edistetään mitä erilaisimpia poliittisia vaatimuksia. On myös kiinnostavaa, että tulkinnat siitä, mistä maanpuolustustahto oikein kumpuaa tai miten sitä voidaan edistää, ovat jo itsessään varsin usein ristiriitaisia.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus maanpuolustustahdon edellytyksenä?

Eduskunnassa naistenpäivänä 2017 käyty debatti alleviivaa näkemystämme siitä, että maanpuolustustahtoon liitettävä politiikka on mitä relevantein aihe. Suomalaisen yhteiskunnan tilaa on enenevissä määrin tarkasteltu nimenomaan resilienssin eli kriisinsietokyvyn näkökulmasta. Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Jo yhden lähetekeskustelun tarkastelu osoittaa, että maanpuolustustyön ja puolustusvoimien resurssien lisäksi käsitteen avulla käydään keskustelua perustavanlaatuisista teemoista kuten eriarvoistumisesta – ja ylipäätään yhteiskunnan tilasta.

Maanpuolustustahto puolestaan luetaan keskeiseksi osaksi henkistä kriisinsietokykyä.

Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen huomautti, että juuri naistenpäivä oli hyvä tilaisuus keskustella naisten osallistumisesta maanpuolustustehtäviin. Immonen oli huolissaan naisten maanpuolustustahdon laskusta. Keinoja ”naisten maanpuolustustahdon ja puolustustoimintaan osallistumisen lujittamiseksi” tarvittiin.

Immonen ehdotti kutsuntakirjeen lähettämistä kaikille kutsuntaikäisille naisille. Eikä Immonen ollut ainoa kansanedustaja, joka tarttui naistenpäivänä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Myös vihreiden ryhmäpuheenvuorossa Krista Mikkonen peräänkuulutti naisten osallistumista kutsuntoihin ja esitti sen tapana vahvistaa maanpuolustustahtoa.

Lisäksi Immonen – ja hänen mukaansa myös perussuomalainen puolue – näki, että ”puolustusjärjestelmämme opetuksen sisällyttäminen osaksi toisen asteen koulutusta” olisi hyvä tapa lisätä ”maanpuolustustietoisuutta”.

Toisin sanoen suomalaisen (alue)puolustusjärjestelmän perusteet tulisi Immosen mielestä ottaa osaksi lukioiden ja ammattikoulujen opetussuunnitelmia. Perinteisesti kyseiset asiat on opetettu varusmiespalveluksen alkupuolella.

Immosen retoriikassa on mielenkiintoisia kaikuja 1920- ja 1930-luvun militantin oikeiston pyrkimyksistä militarisoida nuoriso: yhteiskunta on ikään kuin varuskunta. ”Jokainen suomalainen on maanpuolustaja”, kuten presidentti Niinistökin on sanonut.

Uhkapuhe on tehokas keino vaatia lisää resursseja.

Tällainen retoriikka tukee käsitystä siitä, että Suomi on uhkien ympäröimä ja läpäisemä. Uhkapuhe puolestaan on tehokas keino vaatia lisää resursseja, kuten esimerkiksi asehankintoja ja viranomaisten toimintavalmiuksia – jopa perusoikeuksien kustannuksella.

Historian havinaa oli myös keskustan Hannu Hoskosen puheenvuorossa. Hän peräänkuulutti, että ilman ”tahtoa puolustaa tämän valtakunnan aluetta ja koskemattomuutta” Suomi olisi nykyistä paljon huonommassa tilanteessa.

Hoskonen iloitsikin siitä, että ”jokainen suomalainen näkee erittäin suurena asiana, että isänmaa säilyy itsenäisenä, koskemattomana eikä Suomen kautta tehdä minkäännäköisiä invaasioita esimerkiksi naapureidemme kimppuun”. Esimerkiksi syksyllä 1940 solmitun Suomen ja Saksan välisen kauttakulkusopimuksen kaltaiset järjestelyt eivät siis saa toistua.

Kiinnostavaa on myös Immosen ja Hoskosen erilainen tulkinta siitä, millä tolalla kansalaisten maanpuolustustahto oikein on.

Maanpuolustustahto liitetään yhteiskunnan eriarvoistumiseen.

Toinen kiehtova aihe oli maanpuolustustahdon liittäminen yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoliitikot painottivat, että sosiaalinen yhtenäisyys vaikuttaa olennaisesti maanpuolustustahtoon.

Esimerkiksi vasemmistoliiton Markus Mustajärvi huomautti seuraavasti:

”Minä muistan aina sen, kun olin kertausharjoituksissa, ja sen kertausharjoituksen johtaja sanoi koko porukan kuullen, että parasta maanpuolustusta on hyvin hoidettu sosiaalipolitiikka eli se, että tämä maa on semmoinen, että mahdollisimman moni kokee tämän puolustamisen arvoiseksi, että se jää tuleville sukupolville vähintään yhtä hyvässä kunnossa, mitä se on tänä päivänä.”

Keskustan Seppo Kääriäinen oli yhtä mieltä Mustajärven kanssa. Hän määritteli, että maanpuolustustahto pysyy korkealla, mikäli kansalaiset kokevat Suomen puolustamisen arvoiseksi. Tämän puolestaan takaa ”oikeudenmukainen politiikka, ei paraskaan juhlapuhe”, Kääriäinen julisti.

Samalla kannalla, joskin varovaisemmin sanankääntein, olivat esimerkiksi ruotsalaisen kansanpuolueen Anders Adlercreutz ja kokoomuksen Timo Heinonen. Adlercreutz huomautti ”yhtenäisen kansakunnan, jossa jokainen kokee olevansa osallinen siitä” lisäävän maanpuolustustahtoa ja syrjäytymisen taas heikentävän sitä. Syrjäytymisen vastainen työ on siis osa maanpuolustustahdon rakentamista.

Heinonen puolestaan pohdiskeli syitä maanpuolustustahdon laskulle. Jos ”kaikki eivät kokisikaan tätä maata puolustamisen arvoiseksi” on Heinosen mielestä ”isompi huoli meille kaikille”.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä?

Yksimielisyys tässä on merkillepantavaa, sillä oikealla ja vasemmalla ollaan perinteisesti oltu eri kannalla siitä, mistä eriarvoisuus johtuu, mitä asialle pitäisi tehdä ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Rakentuuko ”maanpuolustustahdosta” puoluerajat ylittävä silta sosiaalipoliittisissa kysymyksissä vai syvenevätkö poterot juhlapuheiden jälkeen entisestään?

Mitä maanpuolustustahdolla tahdotaan?

Haluamme tuoda tutkimuksessamme esiin, että maanpuolustustahto on mitä suurimmassa määrin politiikkaa. Sen avulla voidaan muun muassa politisoida yhteiskunnassa tapahtuvaa resurssien jakoa.

Tähän liittyvät esimerkiksi kysymykset varuskuntarakenteen tarpeenmukaisuudesta ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tukemisesta, joita Mikko Savola (kesk.), Kimmo Kivelä (ps.) sekä Lea Mäkipää (ps.) nostivat esiin.

Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Naisten osallistuminen kutsuntoihin puolestaan on esimerkki pyrkimyksestä nostaa maanpuolustustahdon määrää laajentamalla siihen sitoutuneiden (ja sitoutettavien) ihmisten joukkoa. Toisaalta Mustajärvi toi esiin, että maanpuolustustahto ei suinkaan tarkoita pelkästään aseellista toimintaa.

Herääkin kysymys, mille kaikille yleisöille maanpuolustustahdosta puhuminen on suunnattu. Edistääkö maanpuolustustahdosta puhuminen Suomen turvallisuustilannetta vai kasvattaako se itse asiassa maan sisäisiä jännitteitä? Mistä kaikesta käsitteen tiimoilta käydään keskustelua, kenen ja mitä intressejä sillä ajetaan?

Ja lopulta: mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan maanpuolustustahdosta?

Koneen Säätiön rahoittama kaksivuotinen hanke Maanpuolustustahto politiikan välineenä Suomessa, Ruotsissa ja Itävallassa. Vertaileva tarkastelu 1939–2017 alkaa vuoden 2018 alusta Jyväskylän yliopistossa.

 FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. YTT Jouni Tilli on tutkijatohtori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Maanpuolustustahto on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Fakta on, että kukaan ei luovuta suvereniteettia; se sulautetaan isompaan suvereniteettiin.” Näin lausui Britannian tuore ulkoministeri Ernest Bevin marraskuussa 1945.

Suvereniteetti ja kysymys sen menetyksestä puhuttaa nyt Britanniassa, kun maassa kampanjoidaan EU-jäsenyyden tulevaisuudesta. Britannian EU-eroa ajava Brexit-kampanja korostaa retoriikassaan erityisesti kansallisen suvereniteetin palauttamista. Retoriikan taustalla on vastareaktio Euroopan unioniin liitettäviin ongelmiin, kuten talous- ja pakolaiskriisiin ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon. Brexit-leiri kokee myös ongelmalliseksi ylikansallisen päätöksenteon vaikutuksen Britannian sisäisiin asioihin.

23. kesäkuuta pidettävällä äänestyksellä on hyvä mahdollisuus merkittävästi sekoittaa Euroopan poliittista kenttää. Sen kynnyksellä onkin hyvä hetki palauttaa mieleen, miksi kansallisesta suvereniteetistaan korostuneen tarkka Britannia ylipäätänsä on halunnut olla mukana Euroopan integraatiossa.

Miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Kysymyksellä on laajempaa merkitystä Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta: miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat edellisten vuosikymmenien aikana halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota osin kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Pohdimme nyt Britannian osalta tämän historiallisen prosessin alkua sodan jälkeisessä tilanteessa, jolloin Britannia päätyi jättäytymään syrjään osasta integraatiokehitystä, sekä 1970-luvun alun olosuhteissa, jolloin maa liittyi Euroopan yhteisöihin.

Yhdentymisen taustalla olivat talous, rauha ja kommunismi

Toisen maailmansodan loputtua Länsi-Eurooppa oli monella tapaa haasteellisessa tilanteessa. Sota oli aiheuttanut vakavaa tuhoa niin eri maiden infrastruktuureissa kuin yleensä alueen talousjärjestelmässä. Kuten hyvin tiedetään, Yhdysvaltojen Marshall-avun nimissä tunnettu taloudellinen apu auttoi erityisesti Länsi-Euroopan maita nousemaan taloudellisesti jaloilleen.

Samalla Itä-Euroopasta kantautuvat synkät uutiset kommunistisen politiikan seurauksista pakottivat Länsi-Euroopan valtioita aktivoitumaan sotilaallisen puolustuksen järjestämisessä. Erityisesti OEEC:n perustaminen vuonna 1948, Euroopan neuvoston perustaminen vuonna 1949, Brysselin sopimuksen solmiminen vuonna 1948 ja Naton perustaminen vuonna 1949 aktivoivat niin taloudellista, sosiaalista, kulttuurista, poliittista kuin sotilaallista yhteistyötä.

Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa.

Nykypäivän tilanteessa helposti unohtuu ajatus siitä, miten Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa. Britannian näkökulmasta tämä tarkoitti sodanjälkeisessä Eurooppa-politiikassa muun muassa kahta perusajatusta: Euroopassa voimistunutta ja Euroopan yhtenäistymistä tukevaa kansalaisliikehdintää haluttiin tukea, ja toisaalta katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi luoda välineitä Itä-Euroopasta etenevän kommunistisen ideologian torjumiseksi.

Sotilaalliset keinot olivat vain yksi tapa asettaa esteitä, ja niiden lisäksi uhkaavaa kommunismia pyrittiin estämään talouden jälleenrakentamisella ja sosiaaliturvan yleiseurooppalaisella kehittämisellä. Keskeinen paino asetettiin niin kutsutun länsimaisen sivilisaation suojelemiseen – nimenomaan tässä asiassa sosiaalidemokratiaa painottaneella Labour-taustaisella Ernest Bevinillä oli vuonna 1948 merkittävä rooli.

Taloudellinen menestys tukisi niin moraalisen kuin fyysisen puolustuksen järjestämistä. Taustalla liikkui suuri kysymys Britannian ulkopoliittisesta merkityksestä.

Britannian suhtautuminen Länsi-Euroopan yhteisten institutionaalisten rakenteiden luomiseen oli sodan jälkeen ristiriitainen. Winston Churchillin kuuluisa, Euroopan yhdysvaltojen perustamista peräänkuuluttava puhe vuonna 1946 aktivoi yhdentymiskeskustelun Länsi-Euroopassa, ja Britanniassa tavoiteltiin johtavaa ja aktiivista roolia yhdentymiskehityksessä. Toisaalta brittihallitus oli silti mukana torppaamassa 1940-luvulla esillä ollutta ajatusta eurooppalaisesta federalismista eli tiiviistä taloudellisesta ja poliittisesta integraatiosta.

Britannia esiintyi ennen kaikkea käytännöllisiä edistysaskeleita, kuten sopimusyhteistyötä yksittäisillä elinkeinoelämän sektoreilla, painottavana valtiota. Lopulta britit päätyivätkin johtamaan Ranskan kanssa Euroopan neuvoston perustamista, mutta jäivät pois Länsi-Euroopan integraatiokehityksen kannalta keskeisestä, vuonna 1952 perustetusta Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä.

Kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Kansallista suvereniteettia puolustettiin tärkeänä osana maailmansotia voittanutta brittiläistä poliittista mallia, ja toisaalta eurooppalaisen yhteistyön pelättiin uhkaavan silloisia suhteita Brittiläiseen kansainyhteisöön. Ylikansallisen päätöksenteon vastustus ja kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Britannian kansallisen edun uudelleenarviointi

Ensisijaisesti heikon taloudellisen tilanteen takia Britannian poliittinen johto päätyi kuitenkin Euroopan yhteisöjen jäsenyyden hakemisen kannalle 1960-luvun alussa, vaikka huomattavan laajat euroskeptiset tahot sekä konservatiivien että Labour-puolueen keskuudessa rakensivat uhkakuvia kansallisen suvereniteetin menettämisestä.

Konservatiiveja edustanut pääministeri Harold Macmillan korosti 1960-luvun alussa liittymistä puhtaasti taloudellisena kysymyksenä ja halusi sivuuttaa suvereniteettikeskustelun. Labour-pääministeri Harold Wilson jatkoi liittymisen taloudellista merkitystä korostavaa retoriikkaa, kun Britannia jätti jäsenhakemuksen uudestaan vuonna 1967. 1960-luvulla Britannian jäsenyys kuitenkin estyi Ranskan vastustuksen takia, ja Britannia liittyi Euroopan yhteisöjen jäseneksi vuonna 1973.

Historiallista suvereniteettiretoriikkaa ja nykyhetken Brexit-keskustelua vasten on mielenkiintoista tarkastella, miten kansallisesta itsemääräämisoikeudestaan alun alkaen huolta kantanut Britannia perusteli suvereniteetin näkökulmasta Euroopan yhteisöihin liittymisen 1970-luvun alussa.

Liittyminen esitettiin mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa.

Poliittisessa keskustelussa liittymistä edelsivät pyrkimykset määritellä uudelleen, mitä Britannian kansallinen etu ja asema kansakuntana tarkoittivat. Liittymisen puolustajat korostivat, ettei perinteinen Britannian suurvalta-asemaa korostava nationalistinen asenne enää toiminut. Samalla suurvaltablokkien kehitys oli jättänyt britit varjoonsa.

Liittyminen esitettiin Britannian kannalta vuosisadan suurimmaksi mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa ja vahvistaa Britannian ääntä kansainvälisissä järjestöissä, kuten YK:ssa ja Natossa. Uhkakuvana pidettiin ulkopuolella pysyttäytymisen aiheuttamaa katastrofia Britannian asemalle, koska Britannian pelättiin jäävän olosuhteiden uhriksi vailla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioiden kulkuun.

Liittymistä ajavat poliitikot esittivät 1970-luvun alussa Britannian jäsenyyden Euroopan yhteisössä vahvistavan myös oleellisesti Länsi-Euroopan mahdollisuuksia kehittyä poliittisesti ja taloudellisesti yhtenäiseksi; vahvan Euroopan korostettiin olevan toteutettavissa vain Britannian ollessa mukana integraatiokehityksessä.

Kylmän sodan tilanteessa Euroopan yhdentymisen katsottiin olevan paras keino pienentää idän ja lännen vastakkaisuuksia ja vastata Länsi-Eurooppaan kohdistuvaan Neuvostoliiton uhkaan – 1940-luvun tilanteesta ei oltu siis päästy vielä kovin pitkälle.

Euroopan integraatiokehityksen odotettiin olevan aikakauden lupaavin hanke rakentaa poliittinen tulevaisuus yhtenäiselle Länsi-Euroopalle sekä pidemmällä tähtäimellä Euroopalle laajemmassakin mielessä.

Suvereenin äänen säilyttäminen

Nykyisessä Brexit-keskustelussa ei useinkaan muisteta, että kansallisen suvereniteetin osalta Britannian liittymisen Euroopan yhteisöihin ei odotettu pienentävän Britannian kyvykkyyttä päättää omista asioistaan, varmistaa kansallisia intressejään ja tuoda esiin kansallista identiteettiään. Liittymisen kannattajat korostivat Britannian suuruutta kansakuntana, jonka ääni vaikuttaisi ratkaisevasti Euroopan yhteisön sisällä.

Samalla liittymistä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, sillä yksittäisten suvereenien kansallisvaltioiden ei nähty enää olevan varteenotettavia toimijoita maailmanpolitiikassa. Vaikka Britannia piti itseään kiistämättä merkittävänä valtiona, sen vaikuttavuuden nähtiin liittymistä kannattavien keskuudessa olevan realistisesti sidoksissa Britannian rooliin osana (Länsi-)Euroopan muodostamaa kokonaisuutta.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi yhtäältä ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja toisaalta turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden. Keskeistä oli, että maa sai todellista vaikutusvaltaa integraatiokehitykseen omien kansallisten intressiensä ajamiseksi ja turvaamiseksi.

Britannian suvereniteettiretoriikan historian ja nykyhetken näkökulmasta kumpi tahansa tulos tulevassa kansanäänestyksessä on mahdollinen, ja kummallekin on löydettävissä selittäviä tekijöitä.

Britannia liittyi Euroopan yhteisöihin odottaen kansallisen suvereniteettinsa säilyvän ja kansallisten intressien mukaisen vaikutusvaltansa maailmanpolitiikkaan jopa vahvistuvan osana yhtenäistä Eurooppaa, mutta näiden odotusten toteutuminen näyttäytyy Euroopan unionin kehityksen valossa kyseenalaiselle.

Britannia on monessa mielessä jäänyt Saksan ja Ranskan jalkoihin. Toisaalta Britannian realistiset toimintamahdollisuudet toteuttaa kansallisia etuaan Euroopan unionin ulkopuolella ovat edelleen rajalliset.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että erilaiset aikakaudet asettavat omanlaisiaan poliittisia ja taloudellisia haasteita: Brexit-keskustelun aiheuttaneet taloudelliset ja poliittiset haasteet voivat jälleen korostaa halua tehdä päätökset puhtaasti kansallisten intressien mukaan.

FT, tutkijatohtori Teemu Häkkinen ja FM, projektitutkija Miina Kaarkoski työskentelevät Suomen Akatemian hankkeessa Yli- ja poikkikansallinen ulkopolitiikka kansallisten parlamenttien haasteena, 1914–2014 Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Brexit-äänestys suvereniteettiretoriikan historian valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.