Terroristijärjestö Isisin ”kalifaatin” kaaduttua edessä on hallinnollinen jälkipyykki, joka liittyy alueelle matkustaneisiin vapaaehtoisiin. Tuhannet heistä ovat suljettuina vankiloihin konfliktialueen maissa tai heitä vartioidaan tarkasti pakolaisleireillä, kuten Syyriassa olevalla Al-Holin leirillä. Mukana on paljon lapsia.

Näissä paikoissa ihmisten kohtalo riippuu pitkälti sekä heitä säilövien maiden että heidän kotimaidensa poliittisista päätöksistä.

Vapaaehtoisten paluu leikkaa useita eri hallinnollisia sektoreita aina puolustuspolitiikasta oikeuteen, sisäasioihin ja sosiaalipolitiikkaan. Siksi viranomaiset näkevät tilanteen eri tavoin omista lähtökohdistaan eikä yksimielisyyttä parhaista käytännöistä ole.

Viranomaiset näkevät tilanteen eri tavoin omista lähtökohdistaan eikä yksimielisyyttä parhaista käytännöistä ole.

Konfliktialueen turvallisuuden kannalta paras ratkaisu on, että kaikki maat ottavat kansalaisensa luokseen. Konfliktialueen turvallisuus ei kuitenkaan ole minkään maan poliitikolle omien kansalaisten turvallisuutta tärkeämpää. Siksi kansallismielinen politiikka on ajanut toistaiseksi ohi yhteisen EU-politiikan.

EU:ssa Isis-palaajien kotiinpaluusta on tullut turvallisuuspoliittinen ”virtahepo”, eli aihe, johon ei haluta riitautumisen pelon vuoksi koskea. Sitä ei ole pystytty nostamaan Euroopan unionin neuvoston kokouksen käsittelyyn – eli unionin tärkeimmälle jäsenvaltioiden politiikkaa koordinoivalle foorumille.

Mitkä ovat tarkemmat syyt siihen, miksi ongelma lopulta on niin vaikeasti ratkaistavissa?

Kyse ei yksin palaajista – päätökset vaikuttavat koko jihadistiseen liikehdintään

Vaikka useat tutkimukset tukevat käsitystä, että pieni osa palaavista vierastaistelijoista todella on uhka heidän palattuaan kotimaihinsa, eivät aikaisempien vierastaistelijailmiöiden perusteella tehdyt arviot ole vielä toteutuneet. Johtopäätösten teko on kuitenkin vielä liian aikaista.

On melko varmaa, että Euroopassa tullaan näkemään jihadistisia terrori-iskuja, joiden tekijöiden joukossa on eurooppalaisia Isis-veteraaneja. Siksi paluun estäminen juuri nyt voi näyttäytyä kaikista houkuttelevimmalta vaihtoehdolta, sillä vain palaajien omat teot voidaan yhdistää suoraan poliitikkojen päätöksiin.

Suoran terroritoiminnan lisäksi palaajat voivat kuitenkin vaikuttaa myös välillisesti ääriliikkeiden toimintaan. Vaikka palaaja ei itse enää harjoittaisi väkivaltaa, voi hän toimia eräänlaisena ”avainaktivistina”, joka rekrytoi ihmisiä mukaan liikkeeseen, tai vähintäänkin ”sähköistää” niiden ilmapiiriä tuomalla niihin uutta tietotaitoa.

Toisaalta ideologiasta luopuneet aktivistit voivat toimia myös ekstremismin torjunnassa apuna. Heidän kokemuksensa tuovat tervettä realismia ilmiön tunnistamiseen, ja he voivat parhaimmissa tapauksissa toimia mentoreina nuorille, jotka ovat vaarassa radikalisoitua. Palaaja voi siis jopa hillitä väkivaltaisten liikkeiden toimintaa.

Turvallisin vaihtoehto ei ole välttämättä palaajien pitäminen keinoilla millä hyvänsä Euroopan ulkopuolella.

Myös paluun estämiseen tai lykkäämiseen liittyy turvallisuusuhkia, eikä turvallisin vaihtoehto ole välttämättä palaajien pitäminen keinoilla millä hyvänsä Euroopan ulkopuolella. Moni palaamisen estämisen kannalla oleva unohtaa, että nyt leireillä, vankiloissa ja konfliktialueilla yhä vapaana olevilla EU-kansalaisilla on jo Euroopassa läheisiä, sukulaisia ja ystäviä sekä mahdollisesti yhteyksiä radikaaliverkostoihin.

Mikä tahansa päätös palaajien suhteen vaikuttaa väistämättä myös heihin hyvin henkilökohtaisella tasolla. Eurooppalainen jihadismi ammentaa muun muassa muslimien syrjinnän kokemuksista. Siksi ihmisten perusoikeuksista tinkiminen juuri muslimien kohdalla antaa pätevän argumentin, jonka mukaan Eurooppa kohtelee muslimeja toisarvoisesti.

Paluun estäminen ja siitä aiheutuvat kuolemat joko paikallisten tuomioistuimien päätöksillä tai pakolaisleirien olosuhteiden vuoksi käytetään takuuvarmasti ääriliikkeissä hyväksi osoittamaan länsimaisen järjestelmän tekopyhyys.

Ongelmat ulottuvat pidemmälle, kuin poliittinen näkökyky yltää

Poliittisesti helpoin ratkaisu on jättää päätös Isis-vapaaehtoisista konfliktialueen maiden harteille. Käytännössä se tarkoittaa Irakia, sillä Syyria ei tällä hetkellä ole kyvykäs hoitamaan tapauksia.

Menettely on jossain määrin normaalin kansainvälisen käytännön mukainen, mutta tilanne muuttuu, jos vankeja uhkaa kidutus tai kuolemantuomio. Tällöin EU-maiden velvollisuutena olisi pyrkiä aktiivisesti estämään se.

Kysymys on kuitenkin tehokkaasti turvallistettu. Se tarkoittaa sitä, että moni maa haluaa poiketa omista laeistaan ja normaaleista käytännöistään turvallisuuteen vedoten.

Tuomioiden ja vankeinhoidon delegoiminen konfliktialueen maiden harteille siirtää kuitenkin ongelmia tulevaisuuteen. Kärsittyään tuomionsa ihmiset voivat palata kotimaihinsa. Tällöin poliitikkojen täytyisi taas kehitellä uusia keinoja estää heidän perustuslaillinen oikeutensa palata kotiin. Ne jäänevät tulevien hallitusten päätöksiksi.

Radikaalin toiminnan uhka muuttaa muotoaan, jos tuomiot kärsitään konfliktialueella.

Radikaalin toiminnan uhka kuitenkin muuttaa muotoaan, jos tuomiot kärsitään konfliktialueella. Alueen vankiloissa ei toistaiseksi ole minkäänlaisia exit-ohjelmia eikä vankien verkostoitumista muiden radikaalien vankien kanssa välttämättä pystytä estämään. Siksi vankeinhoidon jättäminen näille maille ei välttämättä ole pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu.

On hyvä muistaa, että juuri Yhdysvaltain Irakin invaasion jälkeinen vankileiri Bucca oli keskeinen paikka Isisin syntytarinassa, sillä se tarjosi otolliset puitteet verkostoitumiselle. Euroopassa olisi paremmat mahdollisuudet väkivaltaisesta toiminnasta luopumiselle, mutta on myös totta, että kaikki yksilöt eivät siitä luovu, olivat puitteet mitkä hyvänsä.

Lasten kohdalla uhkakuvien arvioimisessa on ajateltava aikaperspektiiviksi jopa muutama vuosikymmen. Pahimmat riskit eivät siis suinkaan välttämättä tapahdu juuri lähiaikoina.

Lasten erottaminen vanhemmistaan saattaa kuulostaa arkijärjellä perustellulta ratkaisulta lastensuojelun näkökulmasta – ovathan heidän vanhempansa vieneet heidät keskelle viime vuosien pahinta sotaa. Sekin voi kuitenkin pahimmassa tapauksessa vaikeuttaa lasten toipumista ja lisätä heidän vanhempiensa heihin oletettavasti iskostamaa vihaa länsimaista yhteiskuntaa kohtaan.

Keskeisintä ei kuitenkaan liene se, mikä heitä koskeva päätös juuri nyt on, vaan se, minkälaisen lapsuuden ja nuoruuden he lopulta saavat. Lienee selvää, ettei pakolaisleiri anna kovin hyviä eväitä elämän varrelle, puhumattakaan siitä, että se estäisi mahdollisimman hyvin radikalisoitumista.

Kansallismielinen politiikka sivuuttaa muiden EU-maiden näkemykset

Palaajiin liittyvä politiikka on erittäin tulenarka aihe monessa EU:n jäsenmaassa. Heidät koetaan yksiselitteisesti uhkana, joten yksikään poliitikko ei halua ottaa riskiä, että palaajan toteuttama terrori-isku voitaisiin yhdistää hänen päätökseensä. Halua yhteiseen EU-linjaan ei siis ole löytynyt.

Yksikään poliitikko ei halua ottaa riskiä, että palaajan toteuttama terrori-isku voitaisiin yhdistää hänen päätökseensä.

Koska vapaaehtoisten lähtösyyt ovat jonkin verran vaihdelleet maasta toiseen eikä jihadistinen liikehdintä ole samanlaista jokaisessa jäsenmaassa, ei yhteinen linja ole väistämättä paras ratkaisu jokaiseen tilanteeseen. Siinä, missä sosioekonominen tausta on selittänyt lähtöä jossain määrin esimerkiksi Belgiassa, se ei ole ollut esimerkiksi Suomesta lähteneiden keskuudessa merkittävässä roolissa.

Eräänlaisen suunnannäyttäjän roolin tilanteessa on ottanut Ranska. Ranskassa jihadistiset verkostot ovat jo nyt erittäin voimakkaita ja levinneitä. On siis ymmärrettävää, että Ranska haluaa pitää muita tiukempaa linjaa palaajien suhteen. Riskit näiden verkostojen radikalisoitumiseen ovat huomattavasti suurempia kuin Suomessa, joka kuuluu jihadistisen verkostoitumisen ”periferian periferiaan” ja jossa on tällä hetkellä kyse hyvin pienestä joukosta naisia ja lapsia.

Etenkin Ranska onkin voimakkaasti halunnut pitää kysymyksen tiukasti omana asianaan ja sallinut omien kansalaistensa tuomitsemisen kuolemaan Irakissa.

Kaikki ratkaisut vaikuttavat oleellisesti myös muiden maiden turvallisuuteen.

Yhteisen linjan puuttumisella on kuitenkin myös haittapuolia. Jihadistiset verkostot Euroopassa linkittyvät sisäisiä rajoja kunnioittamatta miltei jokaiseen Schengen-maahan, joten kaikki ratkaisut vaikuttavat oleellisesti myös muiden maiden turvallisuuteen. Lisäksi etenkin Länsi-Balkaniin ja Turkkiin liittyvillä menettelyillä on merkitystä viisumivapauden vuoksi.

Monessa maassa kysymys lasten tilanteesta on erotettu aikuisiin liittyvistä päätöksistä. Moni maa onkin käynyt hakemassa esimerkiksi orvoiksi jääneitä kansalaisiaan pois pakolaisleireiltä. Myös lasten erottamista heidän äideistään on harkittu.

Lastensuojeluviranomaisilla ei kuitenkaan ole toimivaltuuksia omien maidensa rajojen ulkopuolella, joten erottaminen ei onnistu ilman äitien suostumusta. Ensin on siis järjestettävä paluu koko perheelle, ja vasta sen jälkeen tapaukset voisi antaa lastensuojeluviranomaisten tutkittavaksi ja päätettäväksi.

Ratkaisuilla vaikutuksia muuhun ulkopolitiikkaan

Yhdysvallat ja YK ovat yrittäneet patistella kaikkia maita ottamaan omat kansalaisensa konfliktialueelta takaisin. Menettely helpottaisi konfliktialueen dynamiikkaa ja sodasta palautumista huomattavasti sekä vähentäisi siirtymistä muille konfliktialueille.

Tämä myös keventäisi huomattavasti painetta, jotka vapaaehtoiset muodostavat sodan runtelemille viranomaiskoneistoille. Jo nyt kurdialueilla on vaikeaa ylläpitää pakolaisleirien turvallisuutta.

Yksi merkittävä kipupiste liittyy Irakin vankiloihin, joissa on satoja eurooppalaisia, myös alaikäisiä. Irak vaatii jokaisesta eurooppalaisesta arviolta vajaat kaksi miljoonaa euroa vuodessa, minkä lisäksi myös miljardien edestä muita kuluja.

Jos Eurooppa ei halua omia kansalaisiaan takaisin, miksi Irak puolestaan ottaisi omia kansalaisiaan takaisin Euroopasta?

Vankipolitiikka liittyy kuitenkin muuhun Irak-politiikkaan, kuten irakilaisten turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Jos Eurooppa ei halua omia kansalaisiaan takaisin, miksi Irak puolestaan ottaisi omia kansalaisiaan takaisin Euroopasta?

Toinen merkittävä kipupiste liittyy Turkkiin. Turkki on maantieteellisesti keskeisessä paikassa esimerkiksi sen suhteen, miten Syyriasta voi päästä takaisin Eurooppaan. Nyt Syyrian vastainen raja pitää kohtuullisen hyvin, mutta korruptio on ongelma.

Turkki ei kuitenkaan ole ollut EU:n kanssa täysin samoilla linjoilla siitä, mikä on terrorismin torjunnassa keskeisintä. EU-yhteistyössä hiertää muun muassa eriävä näkemys siitä, ketkä ovat terroristeja. Isis-taistelijat eivät Turkin näkökulmasta ole niin huolestuttavia kuin gülenistit ja PKK. Tälle pohjalle on vaikea rakentaa kestävää yhteistyötä.

Koska yhteistä EU-linjaa ei ole, etenkin isot jäsenmaat toimivat suoraan kahdenkeskisesti.

Koska yhteistä EU-linjaa ei ole, etenkin isot jäsenmaat toimivat suoraan kahdenkeskisesti. Ranska ja Saksa pystyvät tekemään sopimuksia kriittisten kolmansien maiden kanssa huomattavasti ketterämmin kuin hitaasti suunnattavissa oleva unioni.

Esimerkiksi Ranskan tiedustelupalvelulla on varmasti myös sellaista annettavaa kolmansille maille, että sopimuksista saadaan molempia osapuolia kiinnostavia. Koska suuret maat saavat haluamansa omia reittejään, se on myös vähentänyt niiden kiinnostusta ajaa asiaa EU:n puitteissa.

Kansainvälinen rikostuomioistuin ja rikostutkinta

Ruotsin aloitteesta myös kansainvälisen rikostuomioistuimen mahdollisuutta on pidetty yllä. Suomi on ollut myötämielinen ajatukselle. Tällainen tuomioistuin olisi kuitenkin hidas perustaa, eikä sen puitteissa todennäköisesti saataisi tuomioita kuin joillekin kymmenille yksilöille. Se myös tarkoittaisi sitä, että tuomiot istuttaisiin jokaisen kotimaassa.

Tilanne on kuitenkin akuutti: ihmisten, etenkin pakolaisleireillä olevien pienten lasten, henki ja terveys ovat uhattuina huonojen olosuhteiden vuoksi. Kiireellisyyttä lisää myös se, että taistelu- ja rikospaikkojen tutkinta olisi tehtävä nyt, kun kansainväliset joukot ovat alueella – jos siis halutaan rikoksentekijät mahdollisimman hyvin tuomittua teoistaan.

Tuomioistuimen vahvuutena olisi poliittisen vastuun jakaminen. Jos tuomiot jakaa kansainvälinen tuomioistuin, tuomittujen ja heitä kannattavien ääriliikkeiden viha ei silloin kohdistui kansallisiin oikeuslaitoksiin.

Tilanne on kuitenkin akuutti.

Päätöksentekoa kuitenkin hidastaa myös yksi kovin kriittinen tekijä: kaikkia ihmisiä, etenkään lapsia, ei ole kyetty identifioimaan eikä heidän kansalaisuuttaan varmistamaan. Se on kuitenkin oleellinen tieto viranomaisvastuusta päätettäessä.

Biometrisen tiedon kerääminen ja käyttäminen onkin yksi akuuteimpia toimenpiteitä alueella. Se on kenties ainoa palaajiin liittyvä menettely, josta EU-maat ovat olleet yksimielisiä.

Kaikki alueella olleet eurooppalaiset on tunnistettava ja rekisteröitävä siten, ettei henkilöllisyyden vaihtaminen tai väärennettyjen papereiden käyttäminen ole jatkossa mahdollista. Vaikka vapaaehtoiset eivät koskaan saisi rikostuomiota, on syytä olettaa, että merkintä heistä jää kuitenkin turvallisuusviranomaisten rekisteriin. Se saattaa tulevaisuudessa vaikeuttaa heidän liikkumistaan jopa Schengen-alueen sisällä.

Ripeitä ratkaisuja ei ole odotettavissa

Yhteistä EU-linjaa palaajien tilanteeseen ei ole syytä odottaa lähiaikoina, sillä aihetta ei ole nostettu keskeisten päätöksentekoelinten agendalle. Tämä osoittaa, että ainakin suurten EU-maiden on yhä helpompi ja ketterämpi toimia yksin kolmansien maiden suuntaan kuin yhteisessä rintamassa muiden maiden kanssa.

Pienillä mailla ei samanlainen toiminta ole yleensä mahdollista. Sooloilu sivuuttaa etenkin Suomen kaltaiset maat.

Yhteinen linja olisi tärkeä, koska ääriliikkeiden verkostot eivät kunnioita maiden rajalinjoja tai viranomaisvastuita. Verkostojen voimistuminen ja mahdollinen radikalisoituminen koskettaa kaikkia maita, joskaan ei tasapuolisesti.

Yhteinen linja olisi tärkeä, koska ääriliikkeiden verkostot eivät kunnioita maiden rajalinjoja tai viranomaisvastuita.

Suuret maat kuten Ranska ja Saksa ovat eurooppalaisen jihadistisen liikehdinnän polttopisteessä ja iskujen potentiaalisimpia kohteita.

Pelkkä paluun estäminen on turvallisin ratkaisu korkeintaan lyhyellä tähtäimellä. Jos linjaksi valitaan ihmisten perusoikeuksien sivuuttaminen, tarvitsee vastaavia sivuutuksia tehdä jatkossakin. Pitkällä tähtäimellä se voi kuitenkin jopa vaikeuttaa palaajiin ja ääriliikkeisiin liittyviä ongelmia. Siksi oikeusvaltioperiaatteen hylkääminen ei ole turvallisuusnäkökulmasta perusteltua.

EU:n näkökulmasta olisi tärkeintä ensisijaisesti huolehtia lasten oikeuksien toteutumisesta sekä siitä, että aikuiset saavat rikosoikeudellisesti oikeudenmukaisen kohtelun joko konfliktialueen tuomioistuimessa, kansainvälisessä tuomioistuimessa tai jokaisen omassa kotimaassa.

Samalla palaajiin tulee kohdistaa riittäviä sosiaalipoliittisia keinoja, joilla saadaan vähennettyä houkutusta väkivaltaiseen toimintaan. Parhaimmat olosuhteet siihen ovat tällä hetkellä Euroopassa.

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Isis-vapaaehtoisten paluu – virtahepo EU:n turvallisuuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Espanjan sisäpolitiikka on ollut aina värikästä ja polarisoitunutta. Myös media on osa politiikantekoa, joten sillä on hyvin paljon merkitystä, mistä mediasta mitäkin tietoa etsii.

Suuri osa lehdistöstä on kallellaan johonkin poliittiseen suuntaukseen. Tapahtumia voidaan vääristellä varsin huolettomasti omien intressien mukaisesti, joten lähdekriittisyyteen kannattaa kiinnittää paljon huomiota.

Esimerkiksi 1. lokakuuta järjestetyn äänestyksen yhteydessä loukkaantuneiden määrät ovat tyypillinen eriävän tiedon kohde: Katalonian aluehallinto ilmoitti luvuksi 893 loukkaantunutta, kun taas keskushallinto ilmoitti ensin, että 39 poliisia tai kansalliskaartin jäsentä loukkaantui, ja lopulta, että loukkaantuneiden kokonaismäärä oli 431. Siitä näytti olevan yhteisymmärrys, että sairaalahoitoon jäi yön yli neljä ihmistä.

Kaikki luvut voivat olla tavallaan oikein, niihin vain on päädytty eri laskutapoja noudattaen. Katalaaneilla on kuitenkin tässä tapauksessa suuremmat intressit ilmoittaa todellista suurempi luku kuin Espanjan sisäministeriöllä, joka katsoo, että poliisi on toiminut joka tapauksessa esimerkillisesti. Siksi on hyvä tarkistaa tiedon yksityiskohtia aina eri lähteistä ja ymmärtää, miksi tietyt poliittiset toimijat antavat tyystin toisenlaisen kuvan kuin toiset.

Katalonian tilanteesta voidaan sanoa, että parhaat lähteet löytyvät Espanjasta.

El País on kriittinen ja tekee laadullisesti hyviä juttuja. Se on maan suurin lehti. Perinteisesti lehti on sosialisteja sympatisoiva, joten riippuen hallituskokoonpanosta se asettuu joko hallitusmyönteiseksi tai kriittiseksi. Nyt se on maltillisesti kriittinen. Katalonian kysymyksessä sympatiat vaikuttavat kuitenkin olevan keskushallinnon puolella, mutta journalistinen etiikka on korkealla.

ABC ja El Mundo ovat konservatiivisia ja näkökulma on voimakkaasti keskushallinnon puolella niin pitkään kuin konservatiivit ovat hallituksessa. Siitä huolimatta hyviä kriittisiä, toisenlaisia näkökulmia tilanteeseen.

La Vanguardia on katalaanilehti, jonka sympatiat ovat hallitusti irtautujien puolella. Journalistisesti se on silti paras lehti Kataloniassa. El Periódico on pienempi katalaanilehti, jonka voima on ennen kaikkea paikallistason uutisoinnissa.

Ulkomainen lehdistö vaikuttaa keskittyvän Katalonian näkökulmaan enemmän kuin keskushallinnon. Syynä lienee se, että niiden kirjeenvaihtajat lähtevät tarkkailemana tilannetta juuri Kataloniassa ja haastattelevat yleensä nimenomaan mielenosoittajia ja esillä olevia ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä anna kovin tasapuolista kuvaa tilanteesta. Tilannetta ei auta se, että on tyypillistä copypasteta jutut lehdestä toiseen eikä toimittajilla välttämättä ole kummoista tuntemusta Espanjan politiikasta ja historiasta.

Erinomaista poliittista analyysia Espanjan sisäpolitiikasta, ulkopolitiikasta sekä Katalonian tilanteesta tekee myös Politikon.es-sivusto. Se on hiukan Politiikasta-verkkolehteä vastaava, pitkälti vapaaehtoisvoimin toimiva politiikkaa käsittelevä sivusto, jonka kirjoittajina on monipuolisesti tutkijoita ja toimittajia.

Kannattaa surutta lukea eri näkökulmia ja yrittää niiden avulla luovia kohti mahdollisimman kattavaa kuvaa kokonaisuudesta.

Myös Espanjan politiikkaa käsittelevää kirjallisuutta tulee lukea kriittisellä silmällä. Akateemisen kirjallisuuden tulee tietysti täyttää akateemiset kriteerit, mutta julkaisuja on paljon ja moni saattaa ulkoisesti näyttää uskottavalta, vaikka sisältö on hyvin poliittisesti latautunutta. Kannattaa silti surutta lukea eri näkökulmia ja yrittää niiden avulla luovia kohti mahdollisimman kattavaa kuvaa kokonaisuudesta.

Katalonian vaaleihin ja niiden historiaan liittyen hyvä teos on esimerkiksi Joan Marcetin ja Xavier Casalsin toimittama Partidos y elecciones en la Cataluña del siglo XXI (Barcelona, ICPS, 2011).

Katalonialaista populismia puolestaan käsittelee säälimättä Josep Borrellin ja Joan Llorachin Las cuentas y los cuentos de la independencia (Madrid, Catarata, 2015).

Espanjan kansallismielisyyksien ja kansakuntien historiallisista taustoista ja rakentumisista ehdottomasti paras teos on vuosituhannen alussa julkaistu José Álvarez Juncon Mater dolorosa: La idea de España en el siglo XIX (Madrid, Taurus, 2001).

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Lukuvinkkejä Katalonian tilanteesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Katalonian viimeaikaiset tapahtumat ovat politiikan tutkijan näkökulmasta olleet kuin poliittisen pelin oppikirjasta. Viholliskuvia on rakennettu, tunteita herätetty ja hyväksikäytetty poliittisessa kamppailussa ja panoksia nostamalla on painostettu toista osapuolta tekemään väistöliike ensin.

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset eivät ole erityisen uusi ilmiö. Katalaaniseparatismi oli aina 2010-luvulle asti varsin marginaalinen poliittinen voima. Katalonia on verrattain hyvinvoiva alue, jossa monia, etenkin parempituloisia, on harmittanut nettomaksajan rooli Espanjan kokonaiskansantaloudessa.

Katalaaniseparatismi oli aina 2010-luvulle asti varsin marginaalinen poliittinen voima.

Koska Espanjan monimutkaisessa aluehallintomallissa eri alueilla on erilaisia oikeuksia, sitä on pyritty viilaamaan useaan otteeseen vuoden 1978 perustuslain jälkeen. Vuonna 2005 Kataloniassa valmisteltiin itsehallintoa käsittelevän lain uudelleentulkinta, jolle haettiin hyväksyntä vuonna 2006 kansanäänestyksessä.

Sen vaikutteina oli Baskimaan kaltainen, laajat verotusoikeudet sisältävä malli, sekä osia Andalusian itsehallintoalueen oikeuksista, kuten oikeusjärjestelmän rakenteista. Kansanäänestys järjestettiin sillä kertaa sosialistihallituksen (PSOE) siunauksella. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi, se oli himpun verran yli 49 prosenttia, mutta 74 prosenttia äänesti itsehallinnon laajentamisen puolesta. Espanjan sosialistienemmistöinen parlamentti hyväksyi uudistukset.

Perustuslain tulkinnan mukaan kansanäänestys voidaan järjestää Espanjassa vain niin, että siihen sisällytetään kaikki espanjalaiset eikä valikoitua osaa kansalaisista.

Oppositiossa ollut konservatiivipuolue (PP) kuitenkin vei prosessin perustuslakituomioistuimeen. Tuomioistuimen päätös vuonna 2010 vei pohjan päätösten taustalla olevalta kansanäänestykseltä. Perustuslain uuden – ja nyt virallistetun – tulkinnan mukaan kansanäänestys voidaan järjestää Espanjassa vain niin, että siihen sisällytetään kaikki espanjalaiset eikä valikoitua osaa kansalaisista.

Ennen päätöstä Katalonian kansanäänestyksen kaltaisia äänestyksiä oli järjestetty muuallakin, kuten vuonna 2007 Andalusiassa. Näitä uudistuksia ei kuitenkaan peruttu. Niin tai näin, Mariano Rajoyn (PP) hallitukset ovat sittemmin piiloutuneet perustuslakituomioistuimen päätöksen taakse: laki on laki, joten mitään dialogia ei tarvita.

Talousvaikeuksia ja syyllisten etsintää

Vuonna 2008 alkanut talouskriisi ravisti Espanjaa voimakkaasti. Työttömyys nousi hurjiin lukemiin, ja pankit horjuivat ja kaatuivat. Samalla horjui myös valtiovaltaa kohtaan tunnettu luottamus, kun korruptioskandaaleja alkoi paljastua kuningashuonetta myöten.

Vauraassa Kataloniassa pudottiin korkeammalta kuin muualla Espanjassa. Katalonialaiset itsenäisyysmieliset poliitikot katsoivat tilaisuutensa koittaneen. Ongelmista oli helppo syyttää Espanjan keskushallintoa.

Vauraassa Kataloniassa pudottiin korkeammalta kuin muualla Espanjassa.

Populismin myötä keksittiin tarinoita alistetusta kansakunnasta ja historiallisista vääryyksistä. Francisco Francon ajoilta toki löytyy kaikenlaisia vääryyksiä, jotka eivät suinkaan rajoittuneet Kataloniaan. Oman kielen puhumisen kieltäminen varmasti harmitti kaikilla kielialueilla, mutta se oli yksi pienimpiä ongelmia diktatuurissa.

Arkikokemuksista puolestaan poimittiin useita epäkohtia – Kataloniassa ei ole kuin yksi katalaaninkielinen TV-kanava, Barcelonassa ei ole yhtä hyvää metroverkostoa kuin vain vähän suuremmassa Madridissa ja moottoriteistäkin pitää maksaa itse tiemaksuja, toisin kuin muualla (paitsi Baskimaassa). Kaiken tämän takana nähtiin olevan Madrid.

Euroopan unioni puolestaan on perinteisesti nähty Kataloniassa hyvin myönteisessä valossa. Sen vuoksi katalaaniseparatistit ovat lupailleet, että itsenäistymisestä huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, katalaanit saavat vapaasti ja maagisesti poimia kaikki rusinat pullasta. Toisin sanoen Katalonia tulee pysymään suoraan EU:ssa ja eurossa sekä saamaan automaattisesti edustuksen kaikkiin muihin haluamiinsa kansainvälisissä järjestöissä.

Poliittisen mandaatin metsästys

Aikaisemmin hyvässä yhteistyössä konservatiivihallituksen kanssa ollut, niin ikään konservatiivinen Convergència i Unió (CiU) käänsi talouskriisin myötä kelkkansa ja lähti voimakkaasti ajamaan Katalonian itsenäisyyttä. Puolue oli alueen suurin, ja sillä oli myös suhteellisesti suuri edustus Espanjan parlamentissa.

Vuonna 2014 Artur Mas toimi Katalonian aluehallinnon presidenttinä ja halusi järjestää sitovan kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Jos tulos olisi myönteinen, Katalonia itsenäistyisi Espanjan mielipiteestä riippumatta. Kyynikot sanoivat, että puolueen johdossa olleella Masilla oli oma lehmä ojassa: itsenäistymisprosessissa Espanjan rikostuomioistuimen koura ei olisi saavuttanut Masia korruptiossa.

Rajoyn edellinen hallitus johti maata, mutta se asemoi itsensä prikulleen samoin kuin nykyinen hallitus: kansanäänestys on laiton. Mas taipui kuitenkin kompromissiin: kansanäänestyksen nimi muutettiin osallistumisprosessiksi. Poliisin väliintuloa ei tuolloin tarvittu.

Nimenvaihdon myötä voimakkaat odotukset lässähtivät.

Nimenvaihdon myötä voimakkaat odotukset lässähtivät. Äänestysprosentti jäi arviolta 37 prosenttiin, sillä muut kuin separatistit eivät halunneet antaa tukeaan äänestykselle. Vaikka tulos oli noin 80-prosenttisesti itsenäisyyden puolesta, ei se siis kuvastanut hyvin kaikkien katalaanien mielipidettä.

Äänestys oli myös hyvin epävirallinen, joten se ei täyttänyt minkäänlaisia kansainvälisiä luotettavuuskriteereitä. Mas ymmärsi tämän ja siirsi katseensa tulevaan.

Kohti vuoden 2017 äänestystä

Vuoden 2014 epäonnistuneen ”osallistumisprosessin” jälkeen CiU ajautui vakaviin korruptioskandaaleihin ja jakautui sisäisesti itsenäistymispyrkimysten suhteen. Puolue hajosi, ja itsenäisyysmieliset perustivat Masin johdolla uuden koalition vuoden 2015 itsehallintoalueen vaaleja varten. Sen nimeksi tuli Junts pel Sí (JxSí), eli ”Yhtymä kyllän puolesta”.

Koalitio yritti määritellä aluevaalit viralliseksi itsenäistymisvaaliksi luvaten, että jos JxSí voittaa, Katalonia julistautuu itsenäiseksi. Mas joutui kuitenkin itse astumaan sivuun vaaleista, kun häntä alettiin epäillä julkisten varojen väärinkäytöstä, eli siitä, että hän käytti varoja laittomaan itsenäisyyshankkeeseen.

Koalitio sai vain noin 40 prosenttia äänistä, mikä ei riittänyt parlamentissa paikkaenemmistöön. Apuun saatiin erikoinen, jokseenkin anarkistinen ja globalisaation vastainen Candidatura d’Unitat Popular (CUP), joka ei halunnut kuulua separatistikoalitioon, mutta kannatti Katalonian eroamista ei vain Espanjasta vaan likimain kaikesta muustakin.

Yhdessä CUPin kanssa itsenäisyysmieliset saivat määräenemmistön alueparlamenttiin. Sen voimin, joskin viime kädessä vähemmistöön tukeutuen, Katalonian nykyhallinto on ajanut maata yhä syvemmälle umpisolmuun.

Lokakuun äänestys oli aikaisempaa heikommalla pohjalla, eikä yksin laittoman aseman ja poliisin tukahduttamistoimien vuoksi.

Lokakuun 1. päivänä järjestetty äänestys on siis kaikessa dramaattisuudessaan jatkumoa pitkässä prosessissa. Itse äänestys oli kuitenkin aikaisempaa heikommalla pohjalla, eikä yksin laittoman aseman ja poliisin tukahduttamistoimien vuoksi.

Vaikka tilaisuus oli itsehallinnon näkökulmasta virallinen, sen laittomuudesta johtuen sitä oli järjestämässä vain vapaaehtoisia separatistiaktivisteja. Mistään päivänvaloa kestävästä kansanäänestyksestä ei siis ollut kyse. Silti demokraattista mandaattia hakenut itsenäisyysmielinen hallinto törmäsi taas kerran samaan numeroon: noin 40 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista kannatti itsenäistymistä, eli absoluuttisesta enemmistöstä jäätiin yhtä kauas kuin aikaisemminkin.

Ainoa jossain määrin odottamaton tekijä kansanäänestyssunnuntain tapahtumissa oli se, että Rajoyn hallitus yritti tukahduttaa voimatoimin äänestyksen. Poliittisesti päätös oli typerä, vaikka laillisesti olisikin perusteltavissa. Poliisiväkivalta polarisoi tilannetta entisestään ja antoi lisäuskottavuutta separatistien väitteille siitä, miten Espanja alistaa katalonialaisia.

Poliisiväkivalta polarisoi tilannetta entisestään ja antoi lisäuskottavuutta separatistien väitteille siitä, miten Espanja alistaa katalonialaisia.

Poliisin ylilyönnit tulee kuitenkin erottaa itse itsenäistymisprosessista, oli niistä mitä mieltä hyvänsä. Espanja on oikeusvaltio, jossa rikkeet tutkitaan ja niistä jaetaan rangaistukset tuomioistuimissa, ei kaduilla.

Kysymys kuuluu, ovatko katalaaniseparatistit valmiita tähän. Toistaiseksi kaduilla riehuu mielenosoittajia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti keskushallintoa ja sitä edustavia viranomaisia ja jopa heidän perheenjäseniään kohtaan. Myös enemmistönä olevat, separatismia kannattamattomat katalaanit tuntevat olevansa ahdistelun ja syrjinnän kohteina tai ainakin, ettei heidän mielipiteillään ole äänekkäälle vähemmistölle mitään merkitystä. Katalaanipoliitikot eivät ole yrittäneet hillitä mielenosoituksia.

Onko Katalonia siis ajautumassa yhden totuuden valtioksi vain siksi, että separatistit ovat vuodesta toiseen niin lähellä määräenemmistöä, että he haluavat muuttaa tilanteen vaikka väkisin?

ESPANJAN NÄKÖKULMA:

• Äänestyksen järjestäminen oli laitonta
• Järjestelyihin osallistui aluehallinnon nimissä vain separatisteja
• Viikko ennen vaaleja tehty poliisiratsia oli viesti: estämme rikollisen, valtionvastaisen toiminnan
• Koska separatistit silti järjestivät äänestyspaikkoja, poliisi määrättiin keräämään äänestyslaput pois
• Poliisin työtä yritti estää hyvin aktiivisesti joukko mieltään osoittavia kansalaisia, joten poliisi teki valtuuksiensa mukaisesti sen mitä tarvitsi voidakseen tehdä työnsä loppuun
• Yli 400 loukkaantui mielenosoittajien ja poliisin välisisissä yhteenotoissa
• 39 loukkaantuneista oli poliiseja
• 4 vaati sairaalahoitoa, kaksi ihmistä vakavassa tilassa
• Äänestystuloksella ei väliä, koska kyseessä ei ollut virallinen, säännöt täyttävä äänestys. Minkäänlaista kirjanpitoa äänestäjistä ei ollut, jokainen sai äänestää niin monta kertaa kuin huvitti ja äänet kerättiin separatistiaktivistien koteihin laskettavaksi.
• Katalaanien enemmistö ei osallistunut vaaleihin ja on nyt separatistien vuoksi peloissaan
• Katalonian poliisi, Mossos d’Esquadra osoitti olevansa poliittisesti johdettavissa, koska ei toiminut virkavelvollisuuksiensa mukaisesti
• Itsenäiseksi julistautumisella ei ole minkäänlaista legitimiteettiä, joten se on estettävä.
• Keskushallinto ei suostu dialogiin niin kauan kuin separatistit eivät kunnioita lakeja ja oikeusvaltion periaatteita.
• Jos katalaanit haluavat muuttaa lakeja, sen tulee tapahtua normaaliprosessin mukaisesti.
• Euroopan unioni ja kansainvälinen yhteisö tukee keskushallinnon lähestymistapaa

KATALAANISEPARATISTIEN NÄKÖKULMA:

• Äänestyksen laillisuudella ei ollut väliä, koska lait ovat Espanjan sanelemia, ei Katalonian
• Kaikki saivat osallistua vapaaehtoisesti, edes virkamiehiä ei pakotettu järjestelyihin poliisin mahdollisten vastatoimien vuoksi
• Poliisi yritti estää kansalaisia äänestämästä
• Poliisi hakkasi ja pahoinpiteli rauhanomaisia äänestäjiä, vanhuksia ja lapsia, jotka olivat kerääntyneet täyttämään demokraattisia velvollisuuksiaan
• Miltei 900 ihmistä loukkaantui poliisiväkivallan uhrina
• Äänestystulos oli selvä: 90 prosenttia katalaaneista äänesti itsenäisyyden puolesta
• Äänestämättä jättäneet tekivät itse oman valintansa, joten heitä ei tarvitse huomioida
• Poliisiväkivalta aiheutti vähäisen osallistumisen
• Epäselvyydet ääntenlaskennassa ovat poliisin painostuksen syytä
• Ainoa tie ulos Madridin kuristusotteesta on itsenäisyysjulistus, vaikka yksipuolisesti, jos ei muuten
• Katalonia ei saa riittävästi valtaa Espanjan parlamentissa, jotta se voisi saada haluamansa lakimuutokset normaali teitse läpi.
• Euroopan unionin tulee tukea Kataloniaa

Uhkapelin seuraavat vaiheet

Katalaanipoliitikot ovat myös esittäneet julistavansa itsenäisyytensä yksipuolisesti lähipäivinä. Jos tätä ei tapahdu, voi kansalaisten turhautuminen kääntyä katalaanipoliitikkoja itseään vastaan.

Jos Katalonia julistautuu itsenäiseksi, ei Espanjan keskushallinnolla ole muita vaihtoehtoja kuin tukahduttaa se. Keinoina ovat esimerkiksi johtavien poliitikkojen pidättäminen, julkishallinnon rahahanojen sulkeminen, aluehallinnon kaataminen ja uudet vaalit tai valtaoikeuksien siirtäminen pala kerrallaan Madridiin.

Jos Katalonia julistautuu itsenäiseksi, ei Espanjan keskushallinnolla ole muita vaihtoehtoja kuin tukahduttaa se.

Rajoyn määräämästä repressiosta ja sen saamasta kielteisestä julkisuudesta huolimatta Espanjan keskushallinto on Kataloniaa vahvemmassa asemassa sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Siksi se ei suostu dialogiin separatistien kanssa. Se katsoo, ettei uhkailemalla ja kiristämällä, saati kaduilla mellakoimalla tule kenenkään saada tahtoaan läpi.

Sisäpoliittisesti sympatiaa muita vauraampien katalaanien irtautumiselle ja keskisormen heiluttelulle lakien ja demokraattisten periaatteiden suuntaan on vähän. Vain Baskimaassa seurataan tilannetta selvästi katalaanien puolella.  Tämä selittyy pitkälti sillä, että heillä on jo vuoronumero tiukasti nyrkissä omaa irtautumista ajatellen. Baskimaa kuitenkin odottaa ja katsoo mitä Katalonialle käy, ennen kuin yrittää itse mitään vastaavaa. Muutenkin vuosikymmenten itsenäisyystaistelu on selvästi aiheuttanut Baskimaassa tietynlaista väsymystä.

Ulkopoliittisesti sekä Euroopan unioni, YK että kaikki merkittävät suuret maat ovat selvästi sanoneet, että tunnustusta tai silkkihansikkain käsittelyä katalaaneille ei ole luvassa. Poliisiväkivallan jälkeen kansainvälinen yhteisö oli korvia huumavan hiljaa. Tämä osoittaa selvästi, että Katalonia on yksin.

Katalonia on yrittänyt sittemmin vedota Euroopan unioniin ja pyytänyt tätä välittäjäksi tilanteeseen. Se on mahdollista nykysääntöjen mukaan vain, jos pyyntö tulee Madridista.

Euroopan parlamentti käsitteli asiaa 4. lokakuuta. Viesti Katalonialle oli hyvin selvä: poliisiväkivalta oli surullista, mutta Espanjan toiminta lakien mukaista. Lakeja voi yrittää muuttaa, mutta perustuslaillista järjestystä on noudatettava. Nyt on neuvoteltava.

Viesti Katalonialle oli hyvin selvä: poliisiväkivalta oli surullista, mutta Espanjan toiminta lakien mukaista.

Edes siinä tapauksessa, että Espanja hyväksyisi Katalonian itsenäistymisen, pysyminen EU:ssa ei ole itsestäänselvyys. Katalonia joutuisi eroamaan unionista ja siitä tulisi niin kutsuttu kolmas maa. Sitten se joutuu hakemaan jäsenyyttä jonon hänniltä.

Ei ole mitenkään selvää, että Katalonia edes täyttää jäsenyyskriteereitä. Katalonian lait ovat pitkälti Espanjan lakeja, eikä kaikkia tarvittavia instituutioita ole vielä olemassa. Niiden perustaminen vie aikaa. Talouskaan ei välttämättä ole kriisin jäljiltä riittävän vahvalla tolalla.

Kokonaan toinen kysymys on, onko EU valmis ylipäänsä laajentumaan. Kannattaisivatko esimerkiksi Saksa ja Ranska tai Belgia Katalonian valtion mukaantuloa? Ne voivat pelätä joutuvansa sen seurauksena paloittelemaan omaa maataan.

Dominoefektiä ei kukaan halua, ja Katalonia on nyt hakeutumassa ennakkotapauksen asemaan.

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Katalonian uhkapeli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Isisin vastaisen sotilasoperaation eteneminen Mosulissa ja vääjäämätön ”kalifaatin” katoaminen terrorismiin ja sotarikoksiin syyllistyneen kapinallisjoukon alta nostaa esiin kysymyksen: mitä tapahtuu näille taistelijoille, kun heidän unelmansa sortuu?

Kysymys on polttava etenkin Euroopan kannalta, sillä täältä on lähtenyt noin neljä viisi tuhatta vapaaehtoista Syyrian ja Irakin alueella käytävään sotaan. Merkittävä osa heistä on ottanut osaa Isisin valtioutopian rakentamiseen ja sen puolesta taistelemiseen. Moni Euroopan maa, mukaan lukien Suomi, on taas osallistunut aktiivisesti sen tuhoamiseen.

Kun osa lähteneistä on kuollut ja osa on jo palannut, vielä palaavia vapaaehtoisia on karkeasti arvioiden tuhannesta kahteen tuhanteen. Heidän lisäkseen taisteluihin osallistuneita Isisin ideologian ei-eurooppalaisia kannattajia voi myös pyrkiä Eurooppaan.

Euroopassa pelätään, että nuo taistelijat suuntaavat väkivaltansa seuraavaksi tänne.

Koska Isis pitää länsimaita vihollisenaan, Euroopassa pelätään, että nuo taistelijat suuntaavat väkivaltansa seuraavaksi tänne. Vaikka Eurooppa varmasti saakin osansa Isisin motivoimasta terrorismista myös tulevaisuudessa, vastaus on paljon monimutkaisempi ja vähemmän eurokeskeinen kuin näyttää.

Siihen on syynsä, miksi aikaisemmin mainitut reilut neljä tuhatta taistelijaa matkustivat Euroopasta pois eivätkä tehneet iskuja kotimaissaan: Eurooppa ei ole otollista maaperää jihadistiselle valtiohankkeelle.

Vierastaistelijat ja terrorismi lähtömaissa

Norjalainen tutkija Thomas Hegghammer on tilastoinut vierastaistelijoita erilaisissa jihadistisissa konflikteissa eri vuosikymmeninä. Hänen suurin arvionsa ennen Syyrian ja Irakin konfliktia oli, että noin yksi kymmenestä palaavasta taistelijasta voi olla uhka kotimaassaan terroritekojen kautta.

Toistaiseksi tämä arvio Syyrian suhteen ei pidä likimainkaan paikkaansa. Kuten Hegghammer itse kirjoitti yhteisartikkelissaan Petter Nesserin kanssa vuonna 2015, Syyriasta palanneista vain yksi 360:stä osallistui terrori-iskuun tai sen suunnitteluun Euroopassa.

Arvio on tehty sinä aikana, kun Isis oli voimissaan valtaamillaan alueilla, eivätkä vuoden 2016 tapahtumat ole niissä mukana. On siis syytä olettaa, että tilastot rumentuvat lähivuosina, kun Isis menettää valtaamansa maa-alueet ja valtaisa pettyneiden taistelijoiden joukko hakee paikkaansa. Tarkka tilasto voidaan siis tehdä vasta vuosikymmenten päästä.

Jos uhkaa arvioidaan Hegghammerin karkeimman arvion, yhden kymmenestä, mukaisesti, se tarkoittaa sitä, että Syyrian konfliktista palaa Eurooppaan muutama sata aktiivisesti terrori-iskuihin Euroopassa pyrkivää yksilöä. Se on suuri määrä, kun otetaan huomioon, että näillä yksilöillä on taistelukokemusta.

Määrä on suuri, kun otetaan huomioon, että näillä yksilöillä on taistelukokemusta.

Ongelmaa syventää se, että on erittäin vaikeaa havaita ennalta, kuka palaajista on vaarallinen ja kuka ei. Konfliktissa tehdyistä rikoksista ei usein ole näyttöä, joka helpottaisi jo terrori-iskuja toteuttaneiden sulkemista telkien taakse.

Vierastaistelijat osana laajempaa kokonaisuutta

Globaali, väkivaltainen jihadismi Euroopassa on kuitenkin paljon Isisiä ja Isisiin liittyneitä vapaaehtoisia monisyisempi ongelma. Eurooppalaiset väkivaltaisen jihadismin motivoimat terrori-iskut ovat olleet pääsääntöisesti kotikutoisia.

Viime aikoina väkivaltainen radikalismi on kasvavassa määrin linkittynyt myös muuhun rikollisuuteen. Erilaiset ääriryhmät kalastavat mielellään uusia aktivisteja juuri rikollispiireistä, sillä poliittinen ideologia tarjoaa rikollisille ”jalon” syyn käyttää taitojaan, ja ääriryhmät tarvitsevat yksilöitä, joilla ei tiukan paikan tullessa käsi tärise.

Kuten Scott Atran on havainnut tutkiessaan terroristiverkostoja, niiden kasvu ja kehitys on enimmäkseen desentralisoitua ja evolutionarista. Se perustuu jatkuvaan tilanteeseen sopeutumiseen ja reaktiivisuuteen.

Kyse on siis ensisijaisesti ruohonjuuritason toiminnasta, johon liittyvät sirpaleiset yhteydet puoli-itsenäisten ryhmien välillä – eikä niinkään harkittua ja keskusjohtoista suunnittelua, jonka taustalla on jokin terroristiorganisaatio, kuten Isis tai al-Qaida.

Tämän takia länsimaissa toteutettujen iskujen taustalla on tyypillisesti jokin kaveriporukka tai muu vastaava muutaman hengen ryhmä, kuten sisarukset, jolla on voimakas halu toimia.

Suhteita organisaatioihin kuitenkin löytyy monenlaisia. Tämän hetken globaali jihadistitoiminta voidaankin jakaa karkeasti kehiin. Ytimessä on organisaatio, sitä ulommalla kehällä siihen verkostoituneet ryhmät ja yksilöt, ja lopuksi ulkokehällä ideologiasta tai organisaation esimerkistä inspiroituneet toimijat.

Ydin: Organisoitunut toiminta

1. Koulutus organisaatiossa, yhteydet johtoportaaseen, materiaalista tukea ja ohjeistusta iskuista.

2. Koulutus organisaatiossa, yhteydet keskitason johtoon, vähän, jos yhtään materiaalista tukea tai ohjeistusta iskuihin.

Keskimmäinen kehä: Verkostoitunut toiminta

3. Koulutus organisaatiossa, ei yhteyksiä johtoportaaseen, ei ohjeistusta, mutta tekijä uskoo toimivansa organisaation edun mukaisesti.

4. Etäinen yhteys organisaation johtoon, mutta ei omakohtaista kouluttautumista organisaation puitteissa. Saa ohjeita ja ehkä myös materiaalista tukea organisaatiolta.

5. Etäinen yhteys organisaation aktivisteihin, mutta ei johtoportaaseen. Ei ohjeistusta eikä materiaalista tukea.

Uloin kehä: Inspiroitunut toiminta

6. Tuntee samastumista organisaatioon ja motivoituu sen sanomasta, mutta ei yhteyksiä organisaatioon.

Vierastaistelijat kuuluvat edellä olevan kategorisoinnin mukaan ryhmiin 1–3, kun taas eurooppalaiset verkostot, ryhmät ja yksinäiset toimijat ryhmiin 4–5.

Tilanne on kuitenkin dynaaminen, erityisesti juuri nyt, kun Isis kärsii raskaita tappioita Syyriassa ja Irakissa. Jos ydin tuhoutuu, se tarkoittaa koko kuvion uudelleen järjestäytymistä.

Palaavat vierastaistelijat, sikäli kun eivät ole vielä kyllästyneet tai pettyneet väkivaltaiseen toimintaan, joutuvat siis etsimään uutta projektia, jonka puolesta taistella. Se tarkoittaa sekoittumista eurooppalaisiin verkostoihin monin tavoin.

Johtopäätökset

”Kalifaatin” katoaminen ei tarkoita yksioikoisesti kasvavaa vierastaistelijoiden ja terrorismiin ja sotarikoksiin syyllistyneiden Isis-taistelijoiden tulvaa Eurooppaan. Se tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että Isisin myötä syntyneen uuden jihadistisukupolven ja siihen liittyvien verkostojen kompassi menee rikki.

Isisin myötä syntyneen uuden jihadistisukupolven ja siihen liittyvien verkostojen kompassi menee rikki.

Verkosta löytyy monenlaisia agitaattoreita, jotka yllyttävät väkivaltaan, mutta yhtä karismaattista organisaatiota kuin Isis ei ole pitkään aikaan nähty. Se on yhdistänyt taitavasti eri tyyppisiä kapinan muotoja: muun muassa globalisaation ja lännen hegemonian vastaisuutta, kapitalismin ja liberaalien arvojen vastaisuutta, nuorison kapinaa vanhempiaan vastaan ja eliitin vastaisuutta sekä tarjonnut rahaa, aseita ja paikan toteuttaa tätä kapinaa.

Kun tämä koulutusta, resursseja ja ohjeistusta tarjonnut kiintotähti kärsii sotilaallisen tappion, taistelunhaluiset yksilöt hakeutuvat Syyriasta toisille konfliktialueille, kuka minnekin pääsee.

Näin kävi esimerkiksi Afganistanin Neuvostoliittoa vastaan käymän sodan jälkeen ja Bosnian sodan jälkeen. Sotilaallinen menestys näillä alueilla on merkittävää jihadismin maailmanlaajuiselle vetovoimalle, sillä kiinnostus impotenttia ideologiaa kohtaan heikkenee nopeasti, kun taas voittajan vanaveteen on tunkua.

Keskeisiä kysymyksiä globaalin jihadismin tulevaisuudelle tulevat olemaan muun muassa, säilyykö Isisin vetovoima ilman maa-aluetta ja tuleeko al-Qaida palaamaan globaalin jihadismin keskiöön. Täyttääkö tilan joku muu, vielä aikaisempia vetovoimaisempi organisaatio?

Täyttääkö Isisin tilan joku muu, vielä aikaisempia vetovoimaisempi organisaatio?

Osa Syyrian ja Irakin vapaaehtoisista yrittää Eurooppaan. Koska turvallisuusviranomaiset ovat Euroopassa varpaillaan heidän suhteensa, tie Eurooppaan on vaikea, joskaan ei täysin mahdoton. Väärillä papereilla ja laittomia reittejä käyttäen voi toki yrittää, mutta matkalla on paljon riskejä.

Kuten jo aikaisemmin todettiin, Euroopan maaperä ei myöskään ole otollinen jihadistiselle vallankumoukselle, joten vetovoima ei ole kovin suuri toiminnanhaluisille ja poliittista lukutaitoa omaaville yksilöille. Palaajista suurin osa on niitä, jotka eivät syystä tai toisesta halua taistella.

Siitä huolimatta moni suuntansa kadottanut yksilö tai ryhmä saattaa kuvitella saavuttavansa jotain merkittävää iskemällä Euroopassa, sillä viha Eurooppaa kohtaan on syvä. Odotettavissa onkin, että väkivaltaisen jihadismin motivoimat terrori-iskut yleistyvät. Tarjolla on kuitenkin vallankumouksen sijaan vain rutkasti medianäkyvyyttä ja vähän sympatiaa.

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Kun ”kalifaatti” katoaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi tapa tarkastella uskonnon ja terrorismin välistä suhdetta on keskittyä siihen, mihin terrorismia harjoittavat itse uskovat, ja jättää ”oikeat” uskontulkinnat teologeille.

Terrorismin ja poliittisen väkivallan tutkimuksessa on havaittu, että ideologia, mukaan lukien uskonnollinen maailmankatsomus, on yksi keskeinen väkivaltaan johtava syy riippumatta virallisista uskontulkinnoista.

Ideologia on yksi keskeinen väkivaltaan johtava syy riippumatta virallisista uskontulkinnoista.

Tutkimuksessa on pyrittävä näkemään uskontoon liittyvät keskeiset elementit terroristien toiminnassa. Terroristien omat perustelut eivät yksin riitä.

Tämä ei ole aina helppoa. Uskonto voi olla poliittisen projektin päälle liimattu oikeutuksen väline ilman kovinkaan syvällistä tai aitoa uskoa, kun taas joissakin pinnallisesti maallisissa liikkeissä voi uskonnollinen ajatusmaailma olla hyvin voimakkaasti läsnä.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan millenaristista ajattelutapaa ja sen suhdetta terrorismiin. Millenarismin alkuperä on juutalais-kristillisessä traditiossa, jossa hyvän ja pahan välinen lopullinen taistelu tapahtuu luvatun johtajan ja jumalallisen voiman avustuksella. Paha tuhoutuu lopullisesti, jonka jälkeen koittaa ”milleniaalinen rauha”.

Vaikka profetia eri versioineen sisältyy moneen uskontoon, vain niitä liikkeitä, joissa tämä näkemys nousee koko uskomusmaailman keskiöön, kutsutaan millenaristisiksi.

Millenarismi sisältyy keskeisesti monen terroristijärjestön ajatustapaan.

Millenarismi sisältyy keskeisesti monen terroristijärjestön ajatustapaan, koska se helpottaa väkivallankäyttöä. Kun uskotaan äärimmäiseen jaotteluun ”hyvän” ja ”pahan” välillä ja lopulliseen taisteluun, jossa ”paha” tuhoutuu, on väkivalta itsessään looginen tie voittoon.

Millenaristisessa maailmassa ei ole yleensä ”siviilejä”. On vain niitä, jotka ovat omalla puolella, ja niitä, jotka ovat joko vihollisia tai täysin merkityksettömiä.

Keskeinen elementti on usko johtajaan, jonka avulla voitto saavutetaan. Tämä tekee millenarismista erittäin houkuttelevan manipulointivälineen tällaiseen johtajan asemaan pyrkivälle.

Pitkin historiaa tunnetaan hyvin kirjava määrä millenaristisia liikkeitä ja kultteja. Osa niistä on ollut väkivaltaisia tai itsetuhoisia. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuitenkin vain millenarismin merkitykseen nykyaikaisen terrorismin näkökulmasta.

Millenarismi ja väkivalta

Toisen ihmisen tappaminen ei ole yksinkertaista, koska normaaliolosuhteissa tiukat moraalisäännöt estävät sen. Tappamista edeltääkin eräänlainen moraalinen etäytyminen, eli prosessi, jossa väkivallan kohteesta tehdään ”paha” ja tappamisesta itsestään perusteltua, koska sen avulla suojellaan omaa ”hyvää” ryhmää.

Jotkut uskonnolliset näkemykset voivat edesauttaa jakoa ”hyviin” ja ”pahoihin”: on jumalan valitsema kansa ja sitten ovat muut, vääräuskoiset, uskonnottomat, tai vaikka oikeauskoisetkin mutta muuten vain valinnan ulkopuolelle jäävät.

Jako ”hyviin” ja ”pahoihin” on lähtökohta sille, että ihmisiä voidaan kohdella eriarvoisina.

Tämä jako on lähtökohta sille, että ihmisiä voidaan kohdella eriarvoisina. Äärimmäisissä tapauksissa sillä voidaan oikeuttaa myös tappaminen.

Millenarismi toimii erityisen hyvin väkivallan oikeuttajana, sillä siihen kuuluu keskeisesti käsite ”lopullisesta taistelusta”, jossa hyvä voittaa pahan. Muutos tapahtuu siis vain väkivaltaisen konfliktin kautta.

Tähän maailmanjärjestystä mullistavaan taisteluun ja sen jälkeiseen olotilaan kuuluu lisäksi seuraavat elementit:

1. Lopullinen voitto on kollektiivinen, se koskee kaikkia jumalan valittuja ja poistaa ”pahan” totaalisesti.
2. Ideaali olotila on mahdollista saavuttaa tässä maailmassa, ei tuonpuoleisessa.
3. Voiton on tapahtuva lähitulevaisuudessa.
4. Apokalypsin jälkeinen tila vastaa täydellisesti ja ehdoitta ideaalia maailmanjärjestystä.
5. Omaa kamppailua avittaa jumalallinen tai yliluonnollinen voima, poikkeuksellinen johtaja tai organisaatio.

Väkivalta on millenaristisissa visioissa usein puhdistava ja ”hyvä” voima. Pelkkä vihollisen tappaminen ei kuitenkaan riitä, sillä koko vallitseva maailmanjärjestys on tuhottava. Siinä tuhossa kukaan ei ole sivullinen tai siviili.

Tuho on itsessään tavoiteltava ominaisuus, joka valmistelee tietä apokalypsiin. Koska voitto on totaalinen, ei pelastuksen ulkopuolisten kohtaloilla ole kulttiin uskovilla muutenkaan mitään merkitystä.

Kohdat kaksi ja kolme alleviivaavat yksilön toiminnan tärkeyttä juuri tässä ja nyt. Ei riitä, että saavuttaa jonkin epämääräisen ”paratiisin” kuoleman jälkeen. Tosiuskovaisen on tehtävä kaikkensa, jotta apokalypsi saapuu ja ”hyvä” voittaa maan päällä.

Muutos tapahtuu vain väkivaltaisen konfliktin kautta.

Kyse ei siis ole pelkästä jumalallisesta tai abstraktista hyvän ja pahan kamppailusta, vaan aidosta fyysisestä taistelusta.

Millenaristi uskoo, että maailmaa hallitsee tyrannivalta, jokin maallinen eliitti, joka on syypää maailmassa olevaan pahaan. Tämä eliitti tuhoutuu vain, jos kamppailun tärkeyden tiedostavat yksilöt ovat valmiita nousemaan vastarintaan, kumoamaan eliittien vallan ja ottamaan maailman haltuunsa.

Vaikka lopullinen taisto käydään maan päällä ja ihmisen oma toiminta on siinä keskeistä, millenaristinen maailmankuva on silti voimakkaan uskonnollisuuden värittämä. Rationaalisesti ajateltu alivoima selvästi ylivoimaisen vihollisen edessä ei estä toimintaa. Vaikka koko maailma olisi itseä vastassa, on millenaristilla jumala tai jumalan valitsema johtaja puolellaan.

Millenaristilla on jumala tai jumalan valitsema johtaja puolellaan.

Maallisissa millenaristisissa liikkeissä jumalan korvaa voimakas usko vaikkapa puolueeseen tai muuten vain poikkeuksellisen karismaattiseen johtajaan. Esimerkiksi jotkut versiot kommunismista ovat olleet millenaristisia: niissä on ollut rationaalisen ajattelun ylittävä usko puolueen kaikkivoipaisuuteen ja näkemys kapitalistisen maailman totaalisesta tuhosta ja uuden kommunistisen järjestelmän lopullisesta voitosta.

Vastaavasti myös joitain äärioikeistolaisia maallisia liikkeitä voidaan pitää millenaristisina. Toisin kuin utooppiseen tulevaisuuteen tähtäävissä kommunistisissa liikkeissä, millenaristinen äärioikeisto usein tavoittelee mystistä menneisyyttä, paluuta aikaan, jolloin kommunismia, juutalaisuutta, islamia, monikulttuurisuutta tai muuta vastaavaa ”pahaa” ei vielä ollut. Tuohon alkutilaan liikkeen johtaa tietysti poikkeuksellisen karismaattinen johtaja.

Millenaristisia terroristijärjestöjä: Isis, Loistava polku ja Aum Shinrikyo

Isis

Tämän päivän merkittävin millenaristinen terroristijärjestö on Isis. Sen apokalyptisestä maailmankuvasta on kirjoittanut muun muassa William McCants.

Isisin uskomusmaailma on ultrakonservatiivinen ja se muistuttaa paljon millenaristista äärioikeistoa, joskin uskonto, josta liike ammentaa on eri. Isis tavoittelee siis totaalin vääräuskoisten tuhon lisäksi paluuta mystiseen menneeseen maailmaan, aikaan, jolloin kalifaatti hallitsi koko islaminuskoista maailmaa.

Isis tavoittelee totaalin vääräuskoisten tuhon lisäksi paluuta mystiseen menneeseen maailmaan.

Al-Qaidan jihadismi on jossain määrin harkitumpaa ja virallisempia uskontulkintoja enemmän noudattelevaa kuin Isisin puhdas millenarismi. McCantsin mukaan keskeinen hahmo Isisin ohjaamisessa tähän suuntaan  oli Irakin al-Qaidan johtaja Abu Mus’ab al-Zarqawi. Al-Zarqawi oli erityisen kiinnostunut ristiretkien aikaisesta historiasta ja muslimien taistelusta kristittyjä vastaan nykyisen Syyrian ja Irakin alueella.

Kenties tämän vuoksi, ja osin al-Qaidan johdon mielipiteiden vastaisesti, Isis alkoi avoimesti ammentaa Koraanin jälkeen kirjoitetuissa haditheissa esiintyvistä Mahdin (islamilainen messias) tulemista ennustaneista profetioista, joissa Syyrian ja Irakin alueelle sijoittuva lopullinen taistelu saa paikkansa.

Tarttuminen millenarismiin mahdollisti Isisille sen, mikä ei ollut al-Qaidalle mahdollista. Vapaaehtoisten ei tarvinnut tuntea virallisia uskontulkintoja jihadista. Riitti, kun Isisin omat agitaattorit ja kouluttajat kertoivat millenaristisen visionsa pähkinänkuoressa: liittykää meihin, niin paha maailma saa palkkansa ja te saatte vihdoin sen, mikä teille kuuluu.

Millenarismin myötä Isisin ei ole ollut tarve tehdä minkäänlaisia kompromisseja tai myönnytyksiä taistelussaan.

Millenarismin myötä Isisin ei ole ollut tarve tehdä minkäänlaisia kompromisseja tai myönnytyksiä taistelussaan, sillä millenarismiin liittyvät erityisen laajat tulkinnanmahdollisuudet tekevät johtamisesta helppoa: riittää kun ”jumalan valitsema” johtaja sanoo jotain, niin asiasta ei sen enempää tarvitse keskustella. Siksi Isisille ei ole tuottanut minkäänlaisia ongelmia tappaa šiiamuslimeita tai tuottaa valtavia määriä sivullisia uhreja.

Päiden katkaisut, näyttävät teloitukset, kiduttaminen, seksiorjuus, muinaishistoriallisten kohteiden tuhoaminen ja muut vastaavat teot ovat osa Isisin uskomusmaailmaa, jossa väkivalta vie maailmaa kohta apokalypsiä.

Sen ”puhdistava voima” mahdollistaa lopullisen voiton, vapauden vääräuskoisista ja historiasta ennen profeetta Muhammadia. Koska ”kalifaatilla” on jumalallinen voima takanaan, ei haittaa, vaikka koko maailma asettuisi Isisin perustamaa järjestelmää vastaan.

Loistava polku

Perussa vaikuttava Loistava polku on yksi nykyajan tuhoisimmista millenaristisista terroristijärjestöistä. Järjestön huippuvuodet sijoittuivat 80-luvulle, mutta se on yhä olemassa.

Loistava polku on hyvä esimerkki siitä, miten millenarismin ei tarvitse liittyä juutalais-kristilliseen traditioon eikä millenaristisen järjestön olla edes virallisesti uskonnollinen.

Millenaristisen järjestön ei tarvitse liittyä juutalais-kristilliseen traditioon eikä olla edes virallisesti uskonnollinen.

Loistava polku edustaa eräänlaista kommunismia, jossa yhdistellään Peruun sopivia kohtia Marxilta ja Maolta. Liikkeen johtajan, Abimael Guzmánin henkilökohtaisen karisman ja uskonnollisella symboliikalla ladatun retoriikan avulla liikkeestä muodostui kuitenkin millenaristinen.

Loistava polku uskoo siihen, että sen tavoittelema yhteiskuntajärjestys, eräänlainen sosialistinen inkojen imperiumi, Tawantisuyu, on saavutettavissa vain tuhoamalla kokonaan vallitseva järjestelmä.

Uudessa järjestyksessä valkoisista maanomistajista tulisi orjia ja intiaaneista ja mestitseistä herroja. Hierarkian huipulla olisi tietenkin vapahtajan asemassa oleva Guzmán itse.

Isisin tavoin myös Loistava polku on poikkeuksellisen brutaali terroristijärjestö. Sen aiheuttamien kuolonuhrien määräksi on arvioitu noin 30 000 ihmistä.

Loistava polku ammentaa rangaistuskäytäntönsä inkojen muinaisilta valtakausilta, joiden mukaan pienistä rikoksista seuraa julkinen ruumiillinen kuritus ja merkittävämmistä rikoksista hidas ja julmasti toteutettu kuolema. Tyypillistä on ollut muun muassa uhrien kasvojen polttaminen syövyttävällä hapolla tai ruumiinjäsenten pilkkominen viidakkoveitsellä.

Organisaation perustamat kansantuomioistuimet eivät saaneet kaikkia rikkaita maanomistajia tuomiolle. Verinen ja pitkä konflikti Perun hallitusta vastaan sai alkunsa.

Pian järjestöstä kärsi eniten juuri se väestönosa, jonka puolesta se väitti taistelevansa.

Kuten moni totalitaristinen liike, Loistava polku alkoi ”puhdistamaan” hallitsemiaan alueita niistä aineksista, joista se pystyi. Tappaminen kohdistui pääosin toisin ajatteleviin tavallisiin ihmisisiin. Pian Loistavasta polusta kärsi eniten juuri se väestönosa, jonka puolesta se väitti taistelevansa, eli Ayachuchon köyhät maalaiset. Järjestön toiminta hiipui nopeasti, kun sen johtaja Guzmán pidätettiin vuonna 1992.

Aum Shinrikyo

Japanilainen Aum Shinrikyo, eli korkein totuus, on maailmalla tunnettu sen vuonna 1995 toteuttamasta sariinikaasuiskusta Tokion metroon. Kyseessä on uskonnollinen kultti, joka on luokiteltu toteuttamiensa iskujen vuoksi terroristijärjestöksi. Järjestöstä on kirjoittanut muun muassa Robert Jay Lifton.

Chizuo Matsumoto perusti johtamansa uskonnollisen kultin vuonna 1984. Hän oli kiinnostunut muun muassa raamatullisista ilmestyskirjan profetioista.

Kulttiin kuuluu visio kolmannen maailmansodan syttymisestä. Sodan aloittaisi Yhdysvallat ja siihen liittyisi melkein totaalinen maailman ydintuho, jonka selviytyjiksi jäisivät vain kulttiin kuuluvat uskovaiset.

Kulttiin kuuluu visio kolmannen maailmansodan syttymisestä.

”Pahoja” eliittejä oli Yhdysvaltain lisäksi klassiset salaliittoteorioiden verkostot juutalaisista vapaamuurareihin, brittien ja hollannin kuningashuoneisiin ja kilpaileviin japanilaisiin uskontoihin.

Matsumoto, tai Shoko Asahara, kuten hän nimesi itsensä uudelleen, korotti itsensä kristuksen asemaan. Hänen tehtävänsä oli ottaa maailman synnit kannettavakseen ja johdattaa kulttiin liittyvä eliitti selviytymään ihmiskunnan tuhosta.

Väkivalta oli Aum Shinrikyon mukaan oikeutettua, koska vain sen kautta, buddhalaisiin oppeihin nojaten, liike voi vähentää pahan karman kerääntymistä ja pelastaa maailman. Valtaosa ennen sariini-iskuja tehdyistä väkivaltateoista oli kultin omia sisäisiä ”puhdistuksia”, joissa kultin turvallisuudelle uhkaksi katsotut henkilöt tapettiin.

90-luvun alkupuolella kultti alkoi varautua laajempaan väkivallankäyttöön. Se teki kokeiluja sariinin käytöstä ensin esimerkiksi lampailla ja sitten ihmisillä.

Ensimmäinen kaasuisku toteutettiin vuonna 1994 Naganossa. Iskussa kuoli kahdeksan henkilöä ja satoja vahingoittui. Tämä paljastui Aum Shinrikyon iskuksi vasta Tokion vastaavan iskun jälkeen vuotta myöhemmin.

Tokiossa järjestö iski samanaikaisesti viidessä eri metrojunassa laskien sariinia ilmaan. Kolmetoista ihmistä kuoli ja toista tuhatta vahingoittui. Vähän myöhemmin järjestö yritti iskeä uudestaan metroon käyttäen syanidia, mutta myrkkyä päästävät laitteet eivät toimineet.

Järjestöllä arvioidaan olevan yhä toista tuhatta jäsentä.

Huolimatta poliisin pidättämistä sadoista kultin jäsenistä ja virallisen uskonaseman riisumisesta, Aum Shinrikyo ei ole kadonnut kartalta. Sillä arvioidaan olevan yhä toista tuhatta jäsentä.

Millenarismi monimutkaisessa maailmassa

Millenarismin ja siihen liittyvien elementtien, kuten johtajuususkon ja lopullisen taistelun käsitteen ymmärtäminen helpottavat ymmärtämään kulttimaisia terroristijärjestöjä, joiden strategiset valinnat eivät aina tunnu menevät rationaalisia polkuja ja joille tappamisesta ja tuhosta tulee tavoite itsessään.

Rajanveto millenarististen järjestöjen ja muuten uskonnollisten järjestöjen välillä ei kuitenkaan ole aina helppoa. Millenarismi itsessään voi olla kompleksi ja kattava uskomusjärjestelmä, mutta yksinkertaisimmillaan se voi olla uuden maailman tuloon keskittyvä ”twitter-versio” valtauskonnosta, joka antaa helpon selityksen koko maailman vääryyksille ja mahdollisuuden taistella ”hyvän” puolesta.

Yksinkertaisimmillaan millenaristinen järjestö voi olla uuden maailman tuloon keskittyvä ”twitter-versio” valtauskonnosta.

Yksinkertainen visio löytää helposti seuraajia, koska kukapa ei haluaisi uskoa ”hyvän” lopulta voittavan ja ”pahan” saavan palkkansa. Tällöin kuitenkin herää kysymys siitä, kuinka ”aitoa” tai ”edustavaa” tuo ”twiittiuskonto” on suhteessa siihen kompleksiin uskomusjärjestelmään ja vuosisatojen teologiseen keskusteluun, josta ammennetaan.

Keskiajan millenaristisista liikkeistä kirjoittanut Norman Cohn havaitsi, että liikkeitä yhdistää usein yksi tekijä. Se oli jonkun – yleensä älymystöä edustavan – yksilön tai joukon pyrkimys tietoisesti mobilisoida ihmisiä, jotka eivät ole kovinkaan lukeneita mutta haluavat nopean oikotien maalliseen valtaan tai rikkauksiin.

Vastaavasti historioitsija Ibn Khaldun kirjoitti jo keskiajalla, että moni islamilainen johtaja on valmis nimeämään itsensä Mahdiksi saadakseen herkkäuskoiset ja tyhmät Mahdin nimeen vannovat massat liikkeelle. Ei siis ole sattumaa, että moni tänä päivänä Isisin riveihin matkaava nuori pänttää epätoivoisesti Islam for Dummies -teosta.

Yksiulotteinen leimaaminen ”typerien” massojen mobilisointikeinoksi ei tee oikeutta varsin monimuotoiselle ilmiölle.

Millenarististen liikkeiden yksiulotteinen leimaaminen ”typerien” massojen mobilisointikeinoksi ei tee oikeutta varsin monimuotoiselle ilmiölle. Manipulaatio itsessään saattaa kuitenkin olla millenarismista ammentavien järjestöjen heikko kohta.

Mustavalkoista kulttia on helppo ylläpitää eristyksissä muun maailman harmaan lukemattomista sävyistä: Loistava polku toimi Perun syrjäseuduilla, Isis eristi itsensä sodan runtelemalla alueella ja otti sekä ulkoisen että sisäisen viestinnän taitavasti omiin käsiinsä. Aum Shinrikyo pyrkii myös eristäytymiseen.

Terrorismin vastaisen toiminnan näkökulmasta kysymys kuuluu: miten rikkoa nuo kuplat?

YTT Teemu Sinkkonen toimii vierailevana tutkijana Danish Institute for International Studiesissa ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Politiikasta.fi järjesti Uskonto terrorismin selittäjänä -kirjoitussarjan pohjalta keskustelutilaisuuden Tiedekulmassa.  

Julkaisu Tuhon kautta uuteen maailmaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyrian sisällissodan suosio niin kutsuttujen vierastaistelijoiden keskuudessa on aiheuttanut länsimaissa voimakasta poliittista kuhinaa. Syynä tähän on turvallisuusviranomaisten arviot taisteluissa karaistuneiden ääri-islamistien muodostamasta turvallisuusuhkasta kun he palaavat kotimaihinsa. Euroopan unioni on toistaiseksi katsonut asiaa sivusta, koska terrorismin torjunta on perinteisesti ollut jäsenmaiden sisäinen asia. Ulkopolitiikassa taas EU-parlamenttivaalit ja komissaarien vaihtuminen on viivyttänyt yhteisen vierastaistelijastrategian kehittämistä. Strategia on vihdoin saatu aikaiseksi, mutta se ei vielä ole julkinen. Samaan aikaan jäsenmaat ovat jo pitkällä omien vierastaistelijaohjelmiensa suhteen. Myös Suomessa on käyty vilkasta keskustelua aiheesta ja odotettavissa onkin, että eduskuntavaalien alla nähdään monenlaisia ideoita tilanteeseen puuttumiseksi.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lyhyesti Euroopassa olevia erilaisia lähestymistapoja vierastaistelijaongelmaan ja pohditaan sitä, onnistuuko EU enää hitaan käynnistymisensä johdosta koordinoimaan varsin hajanaista toimintakenttää. Tarvetta yhteislinjauksille on, sillä Schengenin sopimuksen takaama vapaa liikkuvuus koskee myös palanneita vierastaistelijoita. Fyysisten rajojen merkitys on monin osin vähenemässä, koska verkon kautta levittyvä äärimateriaali ei niistä välitä, mutta henkilökohtaisilla kontakteilla, joita ylläpidetään verkon välityksellä on yhä keskeinen rooli toiminnan suunnittelussa. Erilaiset vierastaistelijailmiön torjunnan tavoitteet voivat nakertaa toistensa vaikutusta ja hankaloittaa ratkaisujen tekoa. Vierastaistelijailmiö on EU:n yhteinen ongelma, johon olisi suotavaa puuttua koherentisti kautta linjan.

Rikosoikeudellinen ja sosiaalipoliittinen näkökulma vierastaistelijailmiön ratkaisussa

Karkeasti ottaen EU:n sisällä olevat erilaiset lähestymistavat voidaan kategorisoida kahteen eri ryhmään: rikosoikeudelliseen lähestymistapaan ja sosiaalipoliittiseen lähestymistapaan. Nämä voivat luonnollisesti tukea toinen toistaan, mutta näin ei aina kuitenkaan ole. Erona ovat erityisesti lähestymistapojen erilaiset tavoitteet: toinen pyrkii eristämään, toinen integroimaan.

Rikosoikeudellisessa lähestymistavassa pyritään ensisijaisesti estämään vierastaistelijoiden lähtö. Jos tässä tavoitteessa epäonnistutaan, pyritään estämään heidän paluunsa takaisin lähtömaahan. Rikosoikeudelliselle lähestymistavalle on tyypillistä pyrkimys kaikenlaisen jihadistitoiminnan (ml. kouluttautuminen, tiedon levittäminen yms.) kriminalisoimiseen, tai jo olemassa olevan lainsäädännön soveltamiseen myös vierastaistelijoiden kohdalla. Näin helpotetaan ongelman, eli vierastaistelijoiden, sulkemista joko a) vankilaan omassa maassa, tai b) pitämään lähteneet vierastaistelijat omien rajojen ulkopuolella pysyvästi.

Eristävää lähestymistapaa on painotettu erityisesti Ranskassa ja Iso-Britanniassa, joista jälkimmäisessä on tosin käytössä myös kattavia radikalisoitumista ennaltaehkäiseviä ohjelmia. Erityisesti matkustamisen kriminalisointi on ollut vahvasti tapetilla. Kriminalisointi ei kuitenkaan ole saanut Euroopassa yleisesti kannatusta, koska siihen sisältyy useita ongelmia:

1) Matkustamisen syyt voivat olla moninaiset, eikä liikkumisen rajoittaminen sovi ihmisoikeusperiaatteeseen, ellei ole riittävää syytä olettaa että matkustamiseen liittyy rikollista toimintaa.

2) Monet EU maat tukevat Syyrian oppositioita, joten esimerkiksi Syyrian Vapaan Armeijan riveihin liittyvien taistelijoiden tai humanitaarisiin tehtäviin menevien vapaaehtoisten kriminalisoiminen olisi ristiriidassa lähtömaan ulkopoliittisten tavoitteiden kanssa.

3) Syystä tai toisesta alueelle matkustaneiden paluu vaikeutuu ja heidän perheidensä ja lähimmäistensä ilmoituskynnys viranomaisille nousee. Tämä vaikeuttaa viranomaisten toimintaa kun he pyrkivät erottelemaan terroristeja muista alueelle matkustaneista.

Näin ollen matkustaminen on estetty vain tapauksissa, joissa on selvä epäilys siitä, että lähtijä on aikeissa liittyä johonkin konfliktissa taistelevista ääriryhmistä. Tutkinnanaikaista matkustuskieltoa on käytetty esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa, mutta vähäisessä määrin suhteessa lähteneiden vierastaistelijoiden kokonaismäärään. Ongelmana on oikeusperiaatteen mukainen todistustaakka: on oltava selvää näyttöä siitä, millä aikomuksilla lähtijä on alueelle menossa. Pelkän olettamuksen perusteella ei matkustusta voida estää.

Poliitikkojen puheissa on ilmennyt myös voimakasta halua estää konfliktialueelta palaavien vierastaistelijoiden maahantulo esimerkiksi poistamalla heiltä maan kansalaisuus. Keskustelua kansalaisuuden pidättämisestä on käyty Suomessakin, mutta toistaiseksi ainoastaan Iso-Britannia on perunut kansalaisuuden muutamalta kymmeneltä taistelijalta, jolla on ollut kaksoiskansalaisuus sekä estänyt näin heidän maahantulonsa. Tämä populistinen idea ei ole saanut Euroopassa laajempaa kannatusta, koska kansalaisuuden poistaminen on kansainvälisten sopimusten mukaan mahdotonta, lukuun ottamatta tilanteita, joissa yksilöllä on kaksoiskansalaisuus.

Parhaimmillaankin kansalaisuus siis voitaisiin poistaa vain pieneltä osalta taistelijoita. Tällöinkin oikeastaan kansalaisuuden idea hämärtyy, koska se jakautuu ”pois ottamattomaan” ensimmäisen luokan kansalaisuuteen ja ”kiristyskeinona” toimivaan toisen luokan kansalaisuuteen. Jos kansalaisuutta ei voida poistaa, on palaavien taistelijoiden maahantulon estäminen käytännössä mahdotonta (ks. YK:n ihmisoikeusjulistus, artikla 13). Myös terrorismin torjunnan suhteen vierastaistelijoiden kotiinpaluun estäminen on vähintäänkin epävarmalla pohjalla, kuten esimerkiksi Juha Saarinen pohti taannoin Ulkopolitist.fi kirjoituksessaan.

Integroiva lähestymistapa sen sijaan pyrkii puuttumaan radikalisoitumisen ensisijaisiin syihin lähtömaissa. Toimilla pyritään estämään vierastaistelijan kiinnostus väkivaltaiseen toimintaan jo lähtökohtaisesti. Tavoitteena on siis integroida länsimaisen liberaalin demokratian näkökulmasta syrjäytymisvaarassa olevat yksilöt takaisin normaaliin lailliseen toimintaan. Vastaavasti jo radikalisoituneille ja mahdollisesti sotaan osallistuneille yksilöille pyritään takaamaan mahdollisuus palata normaaliin elämään mahdollisen rikostuomion kärsimisen jälkeen. Tämän tavoitteen katsotaan toteutuvan parhaiten sosiaalipoliittisten käytäntöjen avulla. Integroivan lähestymistavan yhtenä malliesimerkkinä on Tanska, jossa erityisesti Aarhusin kaupungin projekti on herättänyt jopa kansainvälistä kiinnostusta. Siellä eri viranomaistahot, erityisesti koulut, poliisi ja sosiaalitoimi, toimivat aktiivisesti yhdessä sekä radikalisoitumisen ennaltaehkäisevässä työssä, että niin kutsutussa deradikalisaatiossa, jossa pyritään saamaan yksilöt luopumaan väkivaltaisesta toiminnasta, mutta ei välttämättä, toisin kuin termi sanoo, luopumaan varsin radikaalista maailmankuvasta.

Parhaimmillaan sosiaalipoliittiset käytännöt toimivat silloim kun ne kulkevat käsi kädessä sitä tukevan lainsäädännön ja ”eristävien” käytäntöjen kanssa, sillä kaikkia yksilöitä ei tietenkään voida sopeuttaa takaisin yhteiskuntaan, ja eristäminen voi olla ainoa vaihtoehto.  Sopeutusohjelmien tuloksia Syyriasta palaavien kohdalla nähtäneen tulevina vuosina, kun tietoa niiden toimivuudesta ja tehokkuudesta alkaa kertyä. Aikaisempien ohjelmien perusteella voidaan kuitenkin odottaa, että ainakin osa aktivisteista haluaa normalisoitua takaisin osaksi tavallista yhteiskunnallista toimintaa.

EU mahdottoman tehtävän edessä?

Koska EU on selvästi jälkijunassa pyrkiessään koordinoimaan jäsenmaidensa vierastaistelijakäytäntöjä, on sillä edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: Kuinka saada hyvin erilaisista lähtökohdista ja tavoitteista toimivat jäsenmaat yhteiseen linjaan vierastaistelijailmiön suhteen. Tehtävä on vaikea jo pelkästään ajateltaessa Euroopan sisäaluetta, jossa 27 jäsenmaata päättää omasta sisäisestä turvallisuudestaan. Sisäpoliittiset ratkaisut kun ovat etenkin tässä tapauksessa merkittäviä myös ulkopoliittisesti. Vaikka EU:n kapasiteettiin kuuluu unionin yhteinen ulkopolitiikka, on sisäasioiden suhteen yhteisen linjan löytäminen paljon normaalia vaikeampaa, sillä normaalien ulkoministeritason kokousten lisäksi pitää asioista päättää myös sisäministereiden kesken.

EU:n sisäalueen muodostuminen on mullistanut muun muassa poliisin, rajavalvonnan ja tullin toimialueita. Vapaa liikkuminen on toki tuonut rikostentorjuntaan omat haasteensa. Siinä missä potentiaalinen terroristi aikaisemmin joutui näyttämään passia valtion rajat ylittäessään, on nykyisin Helsingistä vaikka Ateenaan matkustaminen yhtä helppoa kuin Helsingistä Hämeenlinnaan. Tämä tarkoittaa sitä, että erilaiset vierastaistelijoiden torjuntaohjelmat voivat onnistua käytännössä vain, jos ne ovat EU:n sisäalueella yhteneviä. Matkustuskieltoon asetettu Saksan kansalainen voi kiellosta huolimatta kulkea EU:n alueella vapaasti, joten eristävä politiikka ei yksin riitä terrorismintorjunnassa. Surullisena esimerkkinä voidaan käyttää Kanadan taannoista yliajoa ja ammuskelua Quebecissä, jossa Syyriaan haikaillut jihadisti päätyi matkustuskiellon takia toteuttamaan tekonsa maan rajojen sisällä. Eristävän politiikan tukena tulisikin olla sosiaalipolitiikkaa, jolla kyetään puuttumaan radikalismin syihin yksilötasolla.

EU:n yhtenäisen vierastaistelijoita koskevan politiikan tulee myös olla yhteensopiva EU:n ulkopolitiikan kanssa. Vierastaistelijoiden kotiinpaluun estäminen maahantulokiellon tai kansalaisuuden poistamisen avulla tarkoittaa myös koko EU:n alueelle paluun estämistä ja samalla jihadistien pitämistä konfliktialueella. Paluun estäminen voi pakottaa yksilöt jatkamaan radikaalilla tiellä, mutta samalla se myös sysää ongelman alueelle, joka on muutenkin täysin kyvytön sitä käsittelemään. Kun EU samalla pyrkii rakentavaan dialogiin ja diplomatiaan erityisesti Syyrian ja Irakin naapurimaiden kanssa, on tämänkaltainen eristävä politiikka ristiriitainen ja jopa haitallinen EU:n ulkopoliittisten tavoitteiden kanssa.

EU:n mahdollisuuksia

EU tuntuu siis olevan mahdottoman tehtävän äärellä, mutta tilanne ei ole täysin lohduton. Viimeaikainen vilkas keskustelu ja politiikkaohjelmien uudistaminen on synnyttänyt uudenlaisia avauksia terrorismin torjuntaan. Samalla kun uusien keinojen käyttöönottoa pohditaan, on kuitenkin syytä vahvistaa ja tarkentaa jo olemassa olevien instrumenttien ja instituutioiden toimintamahdollisuuksia. Erityisesti terroristien tunnistaminen, epäiltyjen tutkinta ja seuraaminen, siis monin osin perinteinen poliisityö, kaipaa lisää resursseja. Tilapäinen maasta poistumiskielto ja muut vastaavat lisäkeinot voivat helpottaa tutkintaa vain jos poliisilla on mahdollisuus tutkia perusteellisesti epäiltyjä, heidän liikkeitään ja kontaktejaan.

Yksi vireillä oleva lisäväline tutkintaan voisi olla EU:n matkustajarekisteri. Sen avulla voidaan seurata lentoliikenteessä tapahtuvaa matkustamista ja kartoittaa näin ollen myös vierastaistelijoiden liikkeitä. Vastaavaa seurantaa voisi harkita ulotettavaksi myös muuhun matkustusliikenteeseen. Myös EU:n alueelle tulon ja siltä poistumisen seurantaa tulisi kehittää. Euroopan yhteinen rajaviranomainen Frontex voisi olla tässä suhteessa keskeisessä roolissa.

Tiedustelutiedon keräystä ja vaihtoa eri viranomaistoimijoiden välillä tulee myös kehittää ja viedä eteenpäin. Viitekehykset ovat jo EU:n sisällä olemassa, sillä tieto kulkee tarvittaessa hyvin esimerkiksi eri maiden poliisin välillä ja eri tiedustelupalvelujen välillä. Aina tieto ei kuitenkaan kulje esimerkiksi tiedustelupalveluilta poliisille, joten parantamisen varaa käytännöissä on.

EU:n toiminnallinen vahvuus ilmenee parhaiten sen kyvyssä luoda säätelevää normistoa. Esimerkiksi kansainvälisen lentoliikenteen terrorisminvastaiset käytännöt ovat pitkälti EU:n luomien hyvien käytäntöjen seuraamista. EU:n kykyä normien luomiseen voisi hyödyntää myös esimerkiksi sosiaalisen median valvontakäytännöissä. Sosiaalinen media on tärkein ISIL:in (Islamic State of Iraq and the Levant, josta enenevässä määrin käytetään myös sen arabiankielistä vastinetta Da’ish) rekrytointi- ja propagandatyökalu ja järjestö on voinut toistaiseksi käyttää sitä hyödykseen ilman merkittäviä rajoitteita. EU voi ottaa ohjat käsiinsä neuvotteluissaan sosiaalisen median keskeisten yritysten, erityisesti Twitterin ja Facebookin kanssa ja luoda sopimuksia ja käytäntöjä äärimateriaalin levittämisen suhteen, jotka voisivat sittemmin levitä maailmanlaajuisiksi. Tämä ei tietenkään yksin poista propagandan levittämistä, mutta vaikeuttaa sitä ja vähentää merkittävästi tavoiteltua kohdeyleisöä.

Vaikka kyseiset toimenpiteet ovat vain palasia terrorismin vastaisen toiminnan suuremmassa palapelissä, on aloitettava niistä paloista, jotka voi tunnistaa ja asettaa kohdalleen. Yhtenäisen linjan rakentaminen tulee viemään aikansa, mutta valmista tulee nopeammin, mikäli kyetään keskittymään itsekkäiden tavoitteiden ja poliittisen populismin sijaan terrorismin ehkäisemisen kannalta merkittäviin ja tärkeisiin asioihin.

Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash

Julkaisu EU vierastaistelijailmiön edessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näitä kysymyksiä Euroopan turvallisuusviranomaiset ovat pohtineet viime vuosina, kun Syyrian sisällissota on eskaloitunut ja puhjennut täyteen voimaansa. Raakuudet maassa ovat käsittämättömiä, ja eri osapuolien hahmottaminen entistä vaikeampaa. Siinä missä länsimaat ovat katselleet tapahtumia sivusta, on yhä kasvava joukko vapaaehtoisia lähtenyt Syyriaan valmiina taistelemaan. Osa heistä on päätynyt radikaalien islamilaisten ryhmien riveihin, jotka ovat olleet keskeisessä roolissa väkivallan raaistumisessa. Arviot eurooppalaisten vapaaehtoistaistelijoiden määrästä Syyriassa ovat vaihdelleet sadasta noin pariin tuhanteen. Suomalaisia tuosta joukosta on noin kolmekymmentä. Yhteensä ulkomaalaisia taistelijoita arvellaan konfliktissa olevan noin kymmenen tuhatta. Tarkkaa määrää on vaikea arvioida, koska matkustaminen Syyriaan on helppoa, eikä jälkiä haluta jättää.

Espanjan sisällissodan taistelijat esimerkkitapauksena

Historiallisten analogioiden käytössä on omat vaaransa, mutta houkutus sellaisen käyttöön Syyrian tapauksessa on suuri. Suomella on vähän tietoa ja kokemuksia ulkomaisista konflikteista tai niissä taistelleista vapaaehtoisista. Ainoa kymmenittäin vapaaehtoisia puoleensa vetänyt konflikti lähihistoriasta on Espanjan sisällissota vuosina 1936-1939. Espanjan ja Syyrian sisällissodissa voi halutessaan nähdä paljon yhtäläisyyksiä; molemmissa kansainvälinen yhteisö on pysynyt virallisesti sivustaseuraajana, vaikka käytännössä tukea on annettu sodan eri osapuolille. Syyrian tavoin myös Espanjassa maltillinen tasavaltalaisuus jäi nopeasti ääriliikkeiden jalkoihin ja lopulta konfliktissa oli useita osapuolia. Jopa kommunismin, sosialismin ja anarkismin globaalin vallankumouksen tavoitteessa on tietty yhtäläisyys ääri-islamistien tavoitteeseen maailmanlaajuisesta jihadista, pyhästä sodasta. Kaikissa edellä mainituissa ideologioissa korostetaan myös sitä, kuinka jokaisen yksilön tulee omalta osaltaan kantaa kortensa kekoon. Vapaaehtoistaistelijoiden sodanjälkeistä dynamiikkaa pohdittaessa mielenkiintoisinta on kuitenkin se, mitä ideologialle ja toimintatavoille tapahtui sodan loputtua.

Jyrki Juusela on kirjoittanut yksityiskohtaisen historiikin suomalaisten osallisuudesta Espanjan sotaan (2003). Juuselan mukaan Espanjassa taisteli 239 vapaaehtoista suomalaista, joista 151 oli joko amerikan-  tai kanadansuomalaisia. Suurin osa vapaaehtoisista taisteli osana tasavallan puolella olevia kansainvälisiä prikaateja, tai pienemmissä vasemmistolaisissa ryhmissä. Francon joukoissa taisteli vain 14 suomalaista. Vapaaehtoisista viitisenkymmentä palasi takaisin Suomeen ja Atlantin toiselle puolelle noin sata taistelijaa. Teoksessaan Juusela kuvaa myös vapaaehtoisten taistelijoiden kotiinpaluuta. Espanjan sisällissodan kokemusten avulla voidaan pohtia, mitä Syyrian suomalaistaistelijat todennäköisesti tekevät palattuaan takaisin kotimaahan.

Taistelijoiden kotiinpaluu

Juuselan historiallisen katsauksen valossa nykyinen huoli vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoitumisesta on liioiteltu, joskaan ei täysin turha. Vaikka suomalaistaistelijat palasivat Espanjasta kotiin epäilevään ja kireään ilmapiiriin, jossa esimerkiksi työnsaanti oli vaikeaa, varsinainen ääritoiminta vapaaehtoisten keskuudessa oli harvinainen poikkeus. Suurin osa entisistä taistelijoista pysyi kuitenkin uskollisena ideologialleen ja toimi aktiivisesti vasemmistolaisessa yhdistystoiminnassa, sekä kiersi aktiivisesti ympäri maata kertomassa kokemuksistaan. Tästä syystä talvisodan syttyessä Valpo passitti monia entisiä taistelijoita muiden kommunistien joukossa turvasäilöön, ihan vain varmuuden vuoksi. Talvisotaan osallistuneista enemmistö taisteli silti Suomen puolella, vaikka joukkoon mahtui myös rintamakarkureita ja muutama loikkari. Kaksi loikkaria kouluttautui edelleen desanteiksi Suomea vastaan. Kaksi Espanjan kävijää toimi myös Terijoen hallituksessa. Sodan jälkeen aktivismi jatkui mm. ”puna-valpossa” ja kommunistisessa puolueessa, mutta täysin lakien puitteissa.

Rapakon toiselle puolelle palanneet suomalaiset integroituivat paremmin takaisin yhteiskuntaan. Syynä oli varmasti ainakin helpompi työn saaminen. Sisäinen poliisi ei myöskään hengittänyt jatkuvasti niskaan, kuten Suomessa. Niin ikään emigranttien enemmistö pysyi uskollisena vasemmistolaiselle ideologialle ja jotkut toimivat aktivisteina ammattiyhdistysliikkeissä ja muissa vastaavissa varsin maltillisissa laillisissa liikkeissä. Suurin osa maahanmuuttajista jättäytyi toisen maailmansodan taisteluista sivuun. Toisaalta etenkin amerikansuomalaisista moni osallistui sotaan Euroopassa Yhdysvaltojen riveissä. Tosin erotuksena Suomen tilanteeseen oli se, että vastustajana oli kommunistisen Neuvostoliiton sijaan fasistinen Saksa. Vapaaehtoisista voimakkaimmat vasemmistolaiset eivät siis joutuneet taistelemaan ihailemaansa yhteiskuntaa vastaan, niin kuin Suomessa, vaan vastassa oli sama ideologinen vihollinen, kuin Espanjassa.

Huoli Syyrian vapaaehtoisista suomalaistaistelijoista

Huoli Syyrian vapaaehtoisista taistelijoista juontaa siitä tosiasiasta, että monen eurooppalaisen ääri-islamilaisen iskun taustalla on ollut ulkomaisten konfliktien, kuten Afganistanin tai Irakin, karaisemia tekijöitä. Tutkimukset myös osoittavat, että taisteluissa opitaan terroritoiminnalle tärkeitä taitoja, ja kokeneiden sotureiden iskut onnistuvat aloittelijoiden iskuja paremmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki Syyrian vapaaehtoiset olisivat potentiaalisia terroristeja palattuaan kotimaahansa.

Jos Espanja-analogia Syyriaan pitää paikkansa, voidaan tehdä karkea arvio siitä, kuinka suuri osuus ulkomaalaisista vapaaehtoisista Syyriassa muodostaa todellisen turvallisuusriskin. Espanjan ulkomaalaisia taistelijoita valvoneen Kansainliiton komission johtajan, suomalaisen kenraali Bruno Jalanderin, havaintojen mukaan kansainvälisistä prikaateista arviolta puolet oli rikollisia ja seikkailijoita, kun taas puolet oli aatteellisia taistelijoita. Koska Juuselan historiikin valossa aatteellisuus yleensä säilyy ja seikkailijat eivät välttämättä lainkaan koe mitään aatteellista herätystä, voidaan uhka-arvioista sulkea pois puolet vapaaehtoisista.

Seuraava askel arvioinnissa onkin jo vaikeampi ja edellyttäisi tietoa siitä, mikä ideologia ajaa yksilön taistelemaan Syyriaan. Valtaosa vapaaehtoisista tuskin kannattaa ääri-islamilaista maailmankuvaa tai ole valmis terroritekoihin sen puolesta, mutta sen todentaminen on vaikeaa. Tilannetta seuraavan The International Centre for the Study of Radicalisation tekemässä kartoituksessa tässä kohdassa on suuri aukko. Vapaaehtoisista ulkomaalaisista vain viidenneksen osalta affiliaatio Syyriassa tiedetään. Tunnetuista enemmistö liittyy juuri ääriryhmiin, mutta osallisuus ääriryhmien toimintaan on helpompi saada selville ryhmien julkaisemien marttyyrilistojen kautta. Ryhmien riveissä kuolleiden kansalaisuudet paljastetaan, mikä ei päde muihin ryhmiin. Jos siis ideologisista vapaaehtoisista hövelisti arvioiden puolet olisi todella ääri-islamin kannattajia, olisi Suomesta lähtijöiden joukossa todennäköisesti muutama myös näiden joukossa.

Opetukset Espanjasta palaavista

Espanjan kokemukset osoittavat että vapaaehtoistaistelijoiden kotiutumisen helppous ja tarjotut mahdollisuudet integroitua yhteiskuntaan ovat tärkeitä. Siksi vapaaehtoistaistelijoita ei tulisi automaattisesti leimata ja sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Elämän normalisoituminen on tärkeää. Niille, jotka kokevat tarpeelliseksi jatkaa poliittista toimintaa, tulee löytyä siihen laillinen ja maltillinen kanava.

On silti mahdollista, että osa Syyrian kävijöistä Espanjan kävijöiden tapaan kiertää puhumassa kokemuksistaan. Tämä voi lisätä rekrytointia ja tukitoimintaa Suomesta Syyriaan tai muihin vastaaviin konflikteihin. Tämäkään ei välttämättä ole rikollista toimintaa, ellei kyseessä ole juuri rekrytointi aseelliseen toimintaan. Ne jotka haluavat jatkaa taistelua jihadin nimissä todennäköisesti tekevät niin muualla kuin Suomessa. Suomi ei ole tuon ideologian silmissä millään tavoin keskeinen maa. Kaikesta huolimatta jokainen terroriteko on liikaa niin Suomessa kuin muuallakin, joten viranomaisten on perusteltua pitää Syyrian taistelijoiden suhteen ainakin toinen silmä auki.

Lähteet:

Hegghammer, Thomas: ”The Rise of Muslim Foreign Fighters: Islam and the Globalization of Jihad”. International Security, Vol 35, No. 3, 2010.

ICSR ^[1]http://icsr.info/2013/12/icsr-insight-11000-foreign-fighters-syria-steep-rise-among-western-europeans/

Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936-1939. Jyväskylä, Atena Kustannus Oy, 2003.

SM:n Väkivaltainen ekstremismi suomessa tilannekatsaus 1/2014 (14.3.) http://www.intermin.fi/download/52012_Tilannekatsaus_1-2014_FINAL.pdf?4eeb06f3920dd188  

Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash

Julkaisu Vapaaehtoistaistelijat turvallisuusuhkana: Espanjan sisällissodasta Syyriaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.