Kriisi-sana tarkoitti aluksi vain yllättävää ja vaikeaa tilannetta, johon täytyy reagoida heti. Ensin sanaa käytettiin, kun puhuttiin sairauskohtauksesta. Vähitellen ihmiset alkoivat käyttää kriisi-sanaa monissa eri tilanteissa. Nykyisin puhutaan kriisistä silloinkin, kun tilanne ei ole yllättävä ja äkillinen eikä se vaadi nopeaa reagointia.

Poliitikot käyttävät kriisi-sanaa usein ja monesta asiasta. Poliitikot puhuvat esimerkiksi talouskriisistä ja ympäristökriisistä. Kriisi-sanaa käytetään myös monen muun yhteiskunnallisen ongelman yhteydessä. Poliitikko voi esimerkiksi sanoa, että on kriisi, kun Suomessa syntyy vähemmän lapsia kuin ennen.

Miksi kriisi-sanaa käytetään niin paljon?

Kriisi-sana korostaa, että tilanne on vakava. Sana kertoo, että jotain epänormaalia on tapahtunut tai tapahtuu. Kriisi-sana liittyy aina johonkin uhkaan: luonto, ihminen tai yhteiskunta ovat vaarassa.

Kun poliitikko käyttää tätä sanaa, hän kertoo, että asia on hänestä tärkeä. Samalla hän toivoo, että hänen viestinsä saa paljon huomiota. Ihmisiä kiinnostavat usein poikkeukselliset viestit. Jos viesti on yleinen ja kertoo tavallisista asioista, ihmisten huomiota voi olla vaikea saada. Uhkaava viesti pysäyttää ihmisen helpommin.

Mitä ongelmia kriisi-sanaan liittyy?

Monet kriisit ovat todellisia. Meillä on ollut esimerkiksi koronakriisi, ja maailmassa on ilmastokriisi.

Poliitikot voivat kuitenkin sanoa kriisiksi asiaa, joka ei ole kriisi kaikkien mielestä. Myös media toimii näin. Uutisia on paljon, ja eri mediat kilpailevat ihmisten huomiosta.

Kun kriisi-sanaa käytetään paljon, sen tehokkuus heikentyy. Samalla sanan merkityksestä tulee epäselvä, kun se ei enää liity vain tilanteisiin, jotka ovat oikeasti äkillisiä tai uhkaavia. Ihmisten on vaikea tietää, mikä tieto on totta ja miten asiat ovat oikeasti, jos kriisin tapaisia sanoja käytetään usein ja hyvin erilaisissa tilanteissa.

Jos ihmiset tottuvat siihen, että vakavaa ongelmaa sanotaan aina ”kriisiksi”, sanaa pitää käyttää todella monissa tilanteissa. Muuten ihmiset eivät ajattele, että ongelma on vakava.

Toisaalta puhe äkillisistä kriiseistä voi viedä myös liikaa huomiota muilta asioilta. Jos politiikassa tai mediassa puhutaan vain äkillisistä ja yllättävistä kriiseistä, emme ehkä huomaa muita ongelmia Suomen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa on paljon vakavia ongelmia, jotka eivät ilmene tai etene nopeasti. Esimerkiksi ihmisten taloudellinen eriarvoisuus on tällainen asia.

Jos näitä ongelmia ei korosteta sanomalla niitäkin kriiseiksi, ihmiset voivat tottua niihin. He voivat ajatella, että nämä asiat eivät ole kriisejä tai ongelmia, vaan tavallista elämää. Kuitenkin nämäkin asiat ovat suuria ongelmia, jotka päättäjien täytyy ratkaista.

Mitä kriisi-sanalle täytyisi tehdä?

Kriisi-sanaan liittyy siis paljon ongelmia. Siksi tämän sanan käyttöä täytyy tutkia kolmesta näkökulmasta:

• Mitä asioita sanotaan kriisiksi
• Miten kriisi-sanan käyttö ohjaa politiikkaa ja päätöksiä
• Millaista tietoa kansalaiset saavat?

Tämä tieto on tärkeää. Tutkijoiden ja päättäjien täytyy tietää, mitkä asiat ovat todellisia kriisejä ja millaisen tiedon ja tutkimuksen avulla näitä kriisejä voidaan ratkaista.

Kirjoittaja Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Teppo Eskelisen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2025. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miksi kriisi-sana on yleinen politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratiaa on tutkittu perusteellisesti institutionaalisesta näkökulmasta, eli kysymyksenä vaalien, oikeusvaltion ja poliittisten oikeuksien toteutumisesta. Tutkimuksen sävy on viime vuosina ollut pessimistinen, sillä demokratia on heikentynyt globaalisti jo yli vuosikymmenen. Demokratian rapautumista tulkitaan usein institutionaalisena kysymyksenä tai populismin käsitteen kautta.

Varjoon jää demokratian arkinen ruohonjuuritaso: millaisia ovat demokratian edellyttämät keskustelun ja osallisuuden kulttuurit, miten ne toimivat, mikä niitä ruokkii ja mikä niitä uhkaa? Demokratian heikkenemisen aikakautena olisi erityisen olennaista tutkia, miten demokratian kulttuuria ruokkivat tilat selviytyvät.

Mitä ovat demokratian mikrotason tilat, millaisia käytäntöjä niihin liittyy ja mikä niitä uhkaa? Esitämme, että demokratia näin ymmärrettynä on huomaamatonta ja arkisuudessaan saatetaan sivuuttaa, mistä johtuen se voi rapautua erilaisten päätösten ja kehityskulkujen sivuvaikutuksenakin.

Mikrotason demokratian tilat

Yhteiskuntatutkimuksessa on alettu viime aikoina korostaa arjen politiikkaa – työn, perhe-elämän ja jokapäiväisten käytäntöjen merkitystä. Sama käänne näkyy poliittisen muutoksen ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa. Kun huomio siirtyy instituutioista kohti arjen käytäntöjä, politiikka nähdään myös epämuodollisissa kokoontumisissa, arkisissa keskusteluissa ja ruohonjuuritason yhteisöissä. Ne voivat olla demokratian tulevaisuudelle yhtä merkittäviä kuin parlamentit tai perustuslait.

Demokratia on moniulotteinen kokonaisuus, jossa instituutiot ja ruohonjuuritason käytännöt ruokkivat toisiaan. Instituutiot rapautuvat, jos arjen demokraattinen kulttuuri kuihtuu – ja päinvastoin. Mikrotason demokratia on usein pistemäistä ja löyhästi organisoitunutta, mutta monet käytännöt sisältävät jatkuvuutta, rituaaleja ja jopa institutionalisoituneita piirteitä.

Asian havainnollistamiseksi esitämme esimerkkejä demokratian tiloista, joita usein ei mielletä sellaisiksi. Ensimmäinen esimerkki ovat niin sanotut baariparlamentit. Ne ovat fyysisiä tiloja ja kasvokkaisia kokoontumisia, joissa ihmiset kokoontuvat säännöllisesti, usein vuosien tai jopa vuosikymmenten perinteenä.

Näissä keskusteluissa on usein läsnä “turvallisen sanomisen tila”: osallistujat tunnistavat toisensa, mutta tilat pysyvät myös avoimina uusille tulijoille, jotka osoittavat kuulumisensa yhteisöön olemalla läsnä. Agendattomuus on keskeistä: sen myötä keskustelu voi rönsyillä arjen kuulumisista poliittisiin huoliin ja jopa tulevaisuuden visioihin niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä.

Kansalaisten toiveiden muodostumiselle ja yhteisen tilannekuvan rakentamiselle arkisen keskustelun tilat saattavat olla hyvinkin tärkeitä, ja siksi ne liittyvät keskeisesti kansanvallan toteutumiseen, demokratiaan.

Tällaisissa kokoontumisissa ihmiset saavat kokonaiskuvaa siitä, mitä paikallisesti tapahtuu, mitä poliittiset päättäjät suunnittelevat ja miten muut yhteisön jäsenet asioihin suhtautuvat. Baariparlamentit ovatkin yhdenlaisia epämuodollisia eli informaaleja poliittisen oppimisen ja tulkinnan areenoita, jotka pitävät yllä ja tulkitsevat demokraattista kulttuuria instituutioiden ulkopuolella.

Toinen esimerkki merkittävistä käytännöistä, joita harvoin nostetaan esiin demokratiakeskusteluissa, ovat erilaiset virtuaaliset tilat ja yhteisöt. Erityisesti sosiaalinen media on täynnä ryhmiä, jotka ovat organisoituneet tietyn tavoitteen ympärille, ja joilla on merkitystä ruohonjuuritason demokratialle ilman että se on toiminnan ensisijainen jäsennys.

Esimerkkinä voidaan mainita monenlaiset täydentävän talouden järjestelmät, kuten erilaiset vaihtopiirit, tai yhteiskunnallisia muotoja saavat vertaistukiyhteisöt. Tällaisissa virtuaalisissa tiloissa näennäisesti tapahtuu hyvin vähän “poliittista”, mutta käytännössä ollaan virittäydytty rakentamaan suhdetta yhteiskuntaan: palvelujärjestelmään tai talouteen.

Toiseksi monenlainen keskustelu tapahtuu näiden yhteisöjen perustoiminnan liepeillä, kun esimerkiksi järjestelmän periaatteista sovitaan ja niiden puitteissa käydään yhteiskunnallista keskustelua. Näin niistä tulee eräänlaisia pieniä instituutioita.

Demokratia on elävämpää, kun keskustelujen tiloja on paljon erilaisia, kun ihmiset oppivat vaatimaan heille kuuluvia asioita, ja kun he tunnistavat monenlaisia mahdollisia järjestäytymisen malleja. Tällaisen keskustelun ja vaihtoehtoisen ajattelun tilat saattavat hyvinkin syntyä puolivahingossa, osana arkista jutustelua. Kansalaisten toiveiden muodostumiselle ja yhteisen tilannekuvan rakentamiselle arkisen keskustelun tilat saattavat olla hyvinkin tärkeitä, ja siksi ne liittyvät keskeisesti kansanvallan toteutumiseen, demokratiaan.

Kolmannet tilat demokratian mikrotasolla

Ruohonjuuritason tilat jäävät usein huomiotta silloin kun demokratiaa tarkastellaan vain instituutioiden, järjestöjen tai yksilöiden kautta. Siksi on kysyttävä, mitkä kehityskulut uhkaavat arjen osallistumisen tiloja – ja miten niiden tuhoutuminen voidaan estää.

Baarit ja kahvilat ovat esimerkkejä kolmansista tiloista: eivät koteja, eivätkä muodollisia työpaikkoja, vaan yhteisön arkisen läpikulkemisen fyysisiä paikkoja, joissa yhteiskunnallisia asioita käsitellään muun keskustelun lomassa epämuodollisesti. Käsitteen tunnetuksi tehnyt sosiologi Ray Oldenburg korosti, että tällaiset tilat rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä. Filosofi Jürgen Habermas näki kahvilat ja salongit historiallisesti julkisen keskustelun ja deliberatiivisen demokratian kehtoina. Politiikan tutkija Timo Miettinen kuvailee kirjassaan Demokratian aika, miten filosofi Baruch Spinoza näki kaduilla tapahtuvan kansalaiskeskustelun vahvistavan poliittisen järjestelmän toimivuutta. Salongit ja kahvilat ovat olleet valistusajan alussa säätyrajat ylittävän yhteiskunnallisen keskustelun kehtoja, joissa keskustelijat olivat vapaita sekä asemistaan että yksityisistä käytännön huolistaan.

Epämuodollisen kokoontumisen tilat voivat olla ennustamattoman ratkaisevia paikkoja, joissa syntyy yhteisöllistä ymmärrystä ja uudelleentulkintaa yhteisistä olosuhteista.

Kolmansilla tiloilla on merkitystä myös nykypäivänä. Ne ovat edelleen paikkoja, joissa arki kohtaa poliittisen todellisuuden ja joissa syntyy yhteisöllistä ymmärrystä. Tila voi itsessään olla toimijuuden resurssi: se rakentaa yhteisöllisyyttä eikä toimi vain passiivisena taustana. Epämuodollisen kokoontumisen tilat voivat olla ennustamattoman ratkaisevia paikkoja, joissa syntyy yhteisöllistä ymmärrystä ja uudelleentulkintaa yhteisistä olosuhteista.

Demokratian näkökulmasta niiden arvo on myös siinä, että ne tuottavat tilaa ja jatkuvuutta keskustelulle silloinkin, kun muodolliset instituutiot heikkenevät. Kolmannet tilat pitävät yllä poliittisen toiminnan “hiljaista infrastruktuuria”. Niiden kautta kansalaisten kokemukset, huolet ja toiveet muotoutuvat yhteiseksi ja jatkuvaksi keskusteluksi, vaikka ne eivät koskaan etenisi virallisiin instituutioihin.

Arjen demokratian tilat ovat monessa mielessä sitkeitä: kun syntyy pieni “instituutio”, se alkaa kannatella itseään. Tällaisten tilojen erityinen ominaisuus kuitenkin on, että niitä ei ole luotu tarkoituksessa. Vaikkapa järjestöt saattavat pyrkiä luomaan keskustelukerhoja osallisuuden ja poliittisen aktiivisuuden lisäämiseksi, mutta spontaanimmin syntyneet baariparlamentit ovat osoittautuneet sitkeämmiksi.

Demokratian tilojen uhkaajat

Baariparlamenttien kaltaisia kasvokkaisen kokoontumisen käytäntöjä uhkaavat ensisijaisesti materiaalisten olosuhteiden muutokset: eriarvoistuminen, yhteisöjen erillistyminen ja arjen taloudelliset paineet. Huojuvuus ei tule niinkään keskustelukulttuureista tai organisoitumisesta, vaan baareista tiloina.

Jos kokoontumispaikkoja suljetaan, jos oluen tai kahvin hinta nousee yli kipurajan, tai jos ihmisten tulot ja tukitasot laskevat, katoaa samalla tila, jossa demokratiaa eletään arjessa. Pitkät työmatkat ja muuttovelvoitteet katkovat siteitä yhteisöihin, ja ei-kaupalliset kokoontumistilat kuten seuraintalot tai työväentalot ovat hiipuneet jo pitkään. Kaupalliset tilat taas voivat kadota markkinamuutosten myötä, vaikka niillä olisi hyvinkin vahva asema paikallisina kokoontumispaikkoina.

Hintapolitiikkaa, työehtoja tai anniskelulupia ei useinkaan laadita demokratian näkökulmasta, mutta muutokset niissä voivat silti rapauttaa demokratian arkea. Suomessa eläkepolitiikka on turvannut vanhemmille sukupolville mahdollisuuksia osallistua, kun taas työelämän kiristyminen rajoittaa nuorempia ja työikäisiä. Demokratian jatkuminen on siis myös kysymys siitä, kenellä on resursseja ja aikaa osallistua.

Suomessa eläkepolitiikka on turvannut vanhemmille sukupolville mahdollisuuksia osallistua, kun taas työelämän kiristyminen rajoittaa nuorempia ja työikäisiä. Demokratian jatkuminen on siis myös kysymys siitä, kenellä on resursseja ja aikaa osallistua.

Verkkoalustat ja -ryhmät ovat puolestaan aina haavoittuvaisia, koska ne joutuvat sekä neuvottelemaan sisäisesti että ennen kaikkea toimimaan epävakaiden alustayhtiöiden ehdoilla. Someryhmiin voi kerääntyä merkittävä määrä keskustelua, joka on vaarassa kadota yhdenkin sääntörikkomuksen seurauksena. Täysin muista syistä tehdyt algoritmien muutokset saattavat myös vaikuttaa ryhmän toimintaan, kun ne lakkaavat näkymästä käyttäjille. Osa käyttäjistä voi myös muista syistä päättää jättää alustan, vaikka haluaisivat sinänsä yhteisöön edelleen kuuluakin.

Somepohjaiset yhteisöt on tässä mielessä rakennettu aina juoksuhiekalle. Niillä saattaa kuitenkin olla institutionalisoituneita piirteitä, perinteitäkin. Yhteiskunnallinen keskustelu on lisääntyvässä määrin siirtynyt digitaalisille alustoille. Verkkoalustoja tekee erityisen haavoittuviksi se, että ne ovat kansainvälisten suuryritysten yksityisessä omistuksessa.

Suomalainen kyläbaari sijaitsee kansallisen lainsäädännön ja paikallisen demokratian piirissä ja on osa kansalaisyhteiskuntaa (jos pysyy taloudellisesti pystyssä), mutta verkkoyhteisöissä säännöt ja toimintaympäristö ovat totaalisesti alustan omistavan, voittoa tavoittelevan yrityksen ehdoilla.

Yhteistä keskustelun arkisten paikkojen kohtaamille uhkille on, että ne tulevat sekä muodollisen demokratian että jokapäiväisen osallistumisen ulkopuolelta. Usein kyse on talouspolitiikan, työelämän ehtojen, palveluverkon muutosten tai teknologisten ratkaisujen sivuvaikutuksista.

Demokratia ei paikannu pelkkiin virallisiin instituutioihin, vaan tarvitsee tuekseen kestäviä arkisia ympäristöjä. Niihin ulkoiset muutokset voivat kuitenkin vaikuttaa voimakkaasti tavoilla, joita on vaikea havainnoida tai pysäyttää. Lisäksi arkinen osallistuminen tarvitsee ihmisiä, joilla on resursseja ja mahdollisuuksia osallistua.

Arkisten keskustelutilojen merkitys demokratialle on tärkeä tunnistaa

Poliittisilla ratkaisuilla olisi mahdollista tukea näitä edellytyksiä: turvata yhteisöille tärkeitä tiloja, vahvistaa paikallisyhteisöjä ja kehittää työelämää niin, että aikaa ja voimia jäisi myös epämuodolliselle yhdessäololle. Ensimmäinen askel on kuitenkin tunnistaa tällaisten keskustelutilojen merkitys sekä yhteisön jatkuvuudelle että demokratiallemme laajemmin – vasta sen jälkeen voidaan arvioida, miten politiikkatoimet niitä vahvistavat tai heikentävät.

Demokratian kantavia pilareita on etsittävä myös paikoista ja toimintamuodoista, joita ei perinteisesti mielletä poliittisiksi: kahviloista, baareista, huoltoasemilta ja arkisista verkkoyhteisöistä, jotka kehittyvät harrastusten tai tapahtumien yhteyteen. Näissä ympäristöissä ihmiset rakentavat luottamusta, oppivat toisiltaan ja tulkitsevat yhteisiä olosuhteita. Juuri siksi ne voivat olla demokraattisen kulttuurin kannalta ratkaisevia, vaikka ne samalla ovat hauraita ja voivat heikentyä tarkoittamattakin, jos niiden roolia ei tunnisteta.

Kansalaistoiminnan ja arjen demokratian kentällä olisikin olennaista kääntää katse kohti niiden merkitystä. Tarvitaan ymmärrystä sekä itse ympäristöistä että niitä mahdollistavista taustatekijöistä, kuten luottamusta synnyttävistä instituutioista, työelämän rakenteista ja ajankäytön resursseista. Demokratian tulevaisuus määräytyykin myös siinä, säilyvätkö ja vahvistuvatko ne arkiset tilat, joissa demokratiaa eletään.

KM Antti Jauhiainen on kasvatustieteiden ja psykologian osaston väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

YTT, Dosentti Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Kangasalan Kirkkoharjun näkötornin kahvila joulukuussa 2024 / Sanna Niemi / Vapriikin kuva-arkisto, Finna / CC 4.0

Julkaisu Elävän demokratian tilat voivat olla arvaamattoman hauraita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriiseistä on tullut nykypolitiikan vakiosanastoa. Keskustelua hallitsee puhe talous- ja ympäristökriisistä sekä monista muista kriiseistä: monikriisin käsite yleistyy ajankuvana.  Politiikan prioriteetit jäsentyvät lisääntyvässä määrin nimenomaan suhteessa kriisin käsitteeseen, tulkintoihin kriisitietoisuudesta ja käsitteelle annettuihin merkityksiin.

Riskiyhteiskunnan käsite vakiintui sosiologian sanastoon jo 30 vuotta sitten ja riskien hallinnan teknologiat ovat keskeinen osa koko modernin yhteiskunnan hallinnointitapaa. Kuitenkin tunnetta yhteiskunnallisesta hauraudesta, veitsenterällä tai katkeamispisteessä olemisesta voi luonnehtia nimenomaan aikalaiskokemukseksi. Korona-aika myös näytti, miten yhteiskunnallisen olemisen tavan kokonaan muuttavat kriisit voivat realisoitua.

Toisaalta kriisin käsite on laajentunut selvästi perinteisen riskien hallinnan ulkopuolelle. Perinteisessä mielessä kriisin politiikka merkitsee kriisin ennakointia, varautumista ja reagointivalmiutta kriisin akuutissa vaiheessa. Kuitenkin nykypolitiikassa kriiseille annetaan huomattavasti enemmän ja toisenlaisia merkityksiä kuin tässä perinteisessä mallissa. Kyse on monella tapaa politiikan normaalijärjestyksestä, ja keskustelu kriiseistä tulisi tunnistaa sellaisena.

Hahmottelen alla tällaisia politiikan tasoja, joissa kriisit saavat laajemman merkityksen kuin perinteisessä varautumis- ja reagointiajattelussa. Nämä tasot ovat kriisiksi määrittelyn politiikka, järjestelmän legitimointi ja haastaminen, sekä jännitteinen suhde tietoon ja demokratiaan.

Kriisiksi määrittelyn politiikka

Alkuperäisessä merkityksessään kriisi viittaa hyvin äkilliseen tilanteeseen: kriisin etymologinen merkitys viittaa sairaskohtaukseen. Näin ymmärrettynä kriisi vaatii äkillistä reagointia. Joko järjestelmän vallitseva toimintalogiikka muuttuu mahdottomaksi, tai jokin ulkoinen tekijä aiheuttaa äkillisen hätätilanteen. Tällaisessa tilanteessa kenellekään ei jää epäselväksi, että on reagoitava nopeasti.

Nykykäytössään kriisi tarkoittaa tällaista äkillistä tilannetta vain harvoin. Ensinnäkin käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.

Toiseksi kriisi on alkanut merkitä paitsi akuutisti vallitsevaa tilannetta, myös pinnan alla ja näkymättömissä olevia ongelmia. Esimerkkejä riittää ympäristön tilasta syntyvyyden laskuun. Politiikan sanastossa ”kriisi” onkin entistä selvemmin alkanut merkitä äkillisen tilanteen sijaan asiaa, joka on otettava vakavasti. Ongelmien kehystäminen kriiseiksi muodostuu tärkeäksi, ja erilaiset piilevät uhat alkavat suorastaan kilpailla asemastaan kriisinä.

Poliittisessa keskustelussa on jo pidempään ollut nähtävissä jakolinja sen välillä, vallitseeko pikemmin ympäristö- vai talouskysymyksissä puutteellinen kriisitietoisuus, ja oikeaksi katsottua kriisitietoisuutta käytetään suoraan politiikan oikeuttajana. Vaikkei näitä asetettaisi suoraan vastakkain, poliittisia identiteettejä määrittää, kumman korostamista pidetään erityisen tärkeänä. Lisäksi kriisin käsitteen kautta käydään myös piilevästi neuvottelua siitä, mitä pidetään uhkana. Tämä näkyy erityisesti ”siirtolaiskriisin” kaltaisten sanojen käytössä ja kritiikissä. Viime aikoina erilaiset sotilaalliset uhkakuvat ovat sekoittuneet kriisitietoisuudella oikeuttamisen politiikkaan.

Kriisitietoisuuden politisoitumista ruokkii kriisien tunnistamisen ongelma. Kriisit ovat monessa mielessä näkymättömissä ja niiden tiedostaminen on sekä vaikeaa että jälleen poliittisten mieltymysten läpäisemää.

Käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.

Viimeaikaisessa keskustelussa on ryhdytty puhumaan hiipivistä tai hitaasti ilmenevistä kriiseistä, niiden tunnistamisesta, pitkäjänteisestä hallinnasta ja varoitusmerkeistä. ”Hiipivä” kriisi edellyttää ennakointia ja kehittyy hitaasti. Esimerkiksi ilmastokriisi on ollut aikakauden vakavin haaste ja eksistentiaalinen uhka jo ennen näkyviä ilmenemismuotojaan. Tällaiset kriisit saavat vaihtelevasti huomioita politiikassa ja viranomaisilta.

Hiipivien kriisien alku ja loppu saattavat olla epäselviä, mutta niiden ilmenemismuoto voi silti olla äkillinen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksella ei ole selkeää alkupistettä, mutta sen ilmenemismuodot voivat olla akuutteja, kuten metsäpaloja tai tulvia. Hiipivät ja akuutit kriisit limittyvät ja poliittinen jakolinja aukeaa myös siitä, miten keinoja, joilla niihin reagoidaan, tulisi suhteuttaa toisiinsa.

Koska hitaat kriisit eivät ole akuutisti uhkaavia, kyse ei ole ainoastaan oikeanlaisesta reaktiosta, vaan myös siitä, mitkä uhkakuvat riskiyhteiskunnan monisyisissä ongelmakimpuissa ansaitsevat huomion hitaana kriisinä. Hiipivän kriisin käsite suuntaa huomion kriisien joihinkin sivuutettuihin tekijöihin: kriisien ”itämisaikoihin”, ennakoiviin tapahtumiin ja varoitusmerkkeihin, sekä huomion ja toiminnan suhteeseen.

Kriisi ei tällöin enää tarkoita nopeita hätätoimia, vaan poliittisten painopisteiden valintaa. Lukuisten riskitekijöiden joukosta on aina valittava huomionarvoisia, jotka ohjaavat tulevaisuutta ennakoivaa politiikkaa paitsi teknisen kriiseihin varautumisen, myös poliittisen painoarvon ja yhteiskunnallisen narratiivin mielessä. Keskustelu hitaista kriiseistä toimii näin poliittisten prioriteettien ja ennakoinnin leikkauspisteenä.

Järjestelmän legitimointi ja haastaminen

Keskustelu kriiseistä on poliittisesti jännitteistä myös siksi, että siihen sisältyy aina mahdollisuus sekä järjestelmän legitimointiin että sen haastamiseen. Paitsi akuutit, myös uhkaaviksi tunnistetut kriisit avaavat aina molemmat tulkintamahdollisuudet.

Kun kriisit esitetään ulkoisina shokkeina ja poikkeamina järjestelmän normaalitilasta, tuo normaalitila esitetään vaivihkaa toivottavana. Keskustelu kriiseistä jäsentyy sen ympärille, miten normaalitilaan onnistutaan palaamaan mahdollisimman tehokkaasti. Poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa yleistynyt resilienssin käsite viittaa perinteisessä merkityksessään juuri järjestelmän kykyyn palauttaa normaalitilansa ulkoisen šokin kohdatessa. Tällöin tuon normaalitilan toivottavuutta ei tulla kummemmin haastaneiksi.

Toisaalta erityisesti marxilaisessa perinteessä kriisien nähdään pikemmin seuraavan järjestelmän luonteesta itsestään. Kun tuotantotapaan sisältyy sisäänrakennettuja ylitsepääsemättömiä jännitteitä, kriisi koittaa ennemmin tai myöhemmin. Samansuuntaisia ajatuksia voidaan löytää myös nykyisestä ekologisesti orientoituneesta talouskritiikistä, jonka parissa nostetaan esiin esimerkiksi kapitalismin ”kasvupakon” ja rajattoman kasvun mahdottomuuden välinen ristiriita. Jälleen kriisi on järjestelmän ominaisuus tai looginen lopputulema, ei poikkeus sen normaalitilasta. Vaikka taloudessa on nousu- ja laskukausia, järjestelmä kulkee vääjäämättä pitkällä aikavälillä kohti kriisiytymistä.

Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.

Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.

Monet paikalliset ympäristökriisit ja esimerkiksi osa siirtolaisuudesta voidaan nähdä yhtä hyvin välittöminä poikkeamina normaalitilasta tai heijastumina taustalla vaikuttavista rakenteellisemmista ongelmista. Yhden tulkinnan mukaan suurin osa akuutteihin kriiseihin reagointia on oireen eikä sairauden parantamista, kun tarpeena olisi puuttua alla vaikuttaviin rakenteellisiin ongelmiin. Vastakkaisen tulkinnan kannattajat syyttävät edellisen kannan esittäjiä kriiseillä politikoinnista ja pyrkimyksistä siirtää huomiota pois itse kriisistä.

Aivan samoin kuin kysymys siitä, mikä lasketaan kriisiksi, kysymys kriisin ja järjestelmän normaalitilan suhteesta avaa laajan poliittisten tulkintaerimielisyyksien kirjon. Vaikka erilaisia ongelmia ja uhkaavia kehityskulkuja on valtavan paljon, kriisin määrittely ei seuraa minkäänlaista ”kärsimyksen mittaa”. Esimerkiksi monissa yhteiskunnissa osalla ihmisistä voi olla valtavasti akuutteja sosiaalisia ongelmia ilman että yhteiskunta kokisi olevansa kriisissä. Samasta syystä myös monet hiipivät kriisit voidaan sivuuttaa. Kriisiksi määrittely heijastaakin aina paitsi arvostuksia, myös käsityksiä yhteiskunnallisista valtasuhteista.

Tieto ja demokratia

Kun kriisiksi määrittelystä tulee politiikkaa, siinä törmäävät myös vastakkaiset määrittelykriteerit. Määrittelyyn vaikuttaa eri tahojen ongelmaan kohdistama huomio: tällaisia tahoja ovat poliitikkojen lisäksi asiantuntijat, media ja kansalaisyhteiskunta, jotka kaikki omalla tavallaan osallistuvat kriisien määrittelyprosessiin ja tärkeysjärjestyksen määrittelyyn.

Erityisesti tiedon ja politiikan suhteesta käydään jatkuvaa neuvottelua. Esimerkiksi tieto ilmastonmuutoksesta perustuu tieteelle, jonka neuvoteltavuus on varsin rajallista. Sillekin voidaan kuitenkin antaa vaihtelevasti painoarvoa. Monissa muissa kysymyksissä, vaikkapa sosiaalisten ongelmien kriisiksi määrittelyssä, tieteen ja politiikan kietoutumat ovat huomattavasti monimutkaisempia.

Kriisien ennakointi edellyttää joka tapauksessa tietoa. Esimerkiksi ympäristökriisin tapauksessa tiede voi kertoa, että vaaralliset rajat lähestyvät tai on ylitetty. Vastaavasti, profeetallinen ennustus tulossa olevasta apokalypsista ei muodosta hiipivää kriisiä, vaikka jotkut uskoisivat profetiaan. Jotkut kriisit ovat myös huomattavasti vaikeammin ennakoitavia kuin toiset, minkä lisäksi kriiseihin voi liittyä rajoja, joiden ylittämisen jälkeen niiden hallinta on äärimmäisen vaikeaa. Tällaisista syistä hiipivistä kriiseistä ei voi ”äänestää”, mikä merkitsee myös demokratian rajojen tunnistamista.

Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.

Myös äkillisissä kriiseissä on ilmeisiä antidemokraattisia piirteitä, joiden oikeutus on tavallaan sisäänkirjoitettu kriisin käsitteeseen. Samasta syystä äkillisten kriisien muodostamia poikkeustiloja pidetään syystäkin ongelmallisina. Monikriisin aikakausi on herättänyt perusteltua huolta demokraattisten periaatteiden lujuudesta. On perusteltu huoli, että demokratia kaventuu nimenomaan jatkuvan poikkeustilan myötä.

Toisaalta kriisiksi määrittely on aina myös poliittinen kysymys, ja politiikkaan kuuluu demokraattisen oikeutuksen vaatimus. Tietoperustaisuudessa on aina myös epädemokraattisuuden mahdollisuus, erityisesti jos hallinnon tunnistama ja hyödyntämä tieto on kovin yksipuolista. Demokraattisessa yhteiskunnassa myös kansalaisyhteiskunnan osallisuus on varmistettava, eritoten yllämainitusta syystä: aitoja ongelmia voidaan vähätellä jos ne eivät koske valtaapitäviä tai niitä lähellä olevia ryhmiä. Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.

Lopuksi

Kriisin käsitettä ei voi paeta nykypoliitiikassa, mutta sen tosiasiallinen merkitys on paljon välitöntä merkitystä laajempi. Kriisin perinteinen jäsennys liittyy yhtäältä ennakointiin ja reagointiin, toisaalta kykyyn palata normaalitilaan. Ennakointi pyritään esittämään objektiivisella riskien hallinnan kielellä ja reagointi tehokkaana viranomaistoimintana. Kuitenkin kuten yllä on todettu, tosiasiassa kriiseistä puhumiseen sisältyy runsaasti poliittisia jännitteitä ja määrittelykamppailuja, jota nämä perinteiset jäsennykset eivät tavoita.

Pinnallisella tasolla voi todeta, että kriisin käsite on kokenut inflaation tai että kriiseistä puhutaan liikaa. Nämä huomiot ovat sinänsä totta, mutta eivät ainoa käsitteen laajentuma. Politiikan tutkimuksessa olisikin syytä analysoida huolellisemmin kriiseistä puhumisesta aukeavia erimielisyyksiä, ja toki myös kriiseistä oppimista. Nykypolitiikassa kriisitietoisuus tarkoittaa lopulta aika vähän, tai toisin ilmaisten kysymykset vasta alkavat tästä huomiosta.

Yllä tehty jaottelu on yksi mahdollinen lähtökohta. Tällöin kriisien politiikkaa tulkittaisiin kolmen tason kautta: kriisiksi tunnistaminen, kriisin suhde järjestelmään, sekä tiedon politiikka. Kaikki tasot erikseen ja erityisesti yhdessä avaavat merkittäviä poliittisia erimielyyksiä. Näitä määrittelykamppailuja käydään riippumatta varsinaisista akuutteihin kriiseihin reagoinneista tai edes siitä, puhkeaako hitaaksi kriisiksi tunnistettu uhka akuuttina koskaan. Monikriisin yhteiskunnassa myös monet vanhat jakolinjat saavat kriisien tunnistamisen ulkoasun.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelista on julkaistu selkomukautettu versio helmikuussa 2026. Lue selkokielinen teksti tästä.

Artikkelin kuvituskuva: StockSnap / Pixabay

Julkaisu Kriiseistä on tullut normaaliajan politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian tilasta on tullut viime aikoina kestohuolenaihe. Autoritäärisiin kehityskulkuihin viitataan poliittisissa puheissa ja lehdistössä, tutkimusohjelmia ja kehittämishankkeita perustetaan. Tutkimuslaitokset julkaisevat demokratian tilaa seuraavia indeksejä.

Samaan aikaan kansainvälinen demokratiatuki on vakiintunut osaksi ulko- ja kehityspolitiikkaa. DEMO Finlandin määritelmän mukaan se tarkoittaa ”hankkeita ja projekteja, jotka pyrkivät vahvistamaan ja tukemaan poliittisia instituutioita ja demokratian eri osa-alueita; esimerkiksi parlamentteja, puolueita tai vaikka naisten poliittista osallistumista.”

Globaalin pohjoisen valtiot ja niiden tukemat järjestöt ja instituutiot suuntaavat osan kehitysyhteistyön rahoituksestaan demokratiatukeen. Erityisesti vuosituhannen vaiheessa kehittynyt järjestelmä kuitenkin luotiin kylmän sodan jälkeisen demokratiaoptimismin leimaamassa maailmassa. On entistä polttavampi kysymys, tulisiko demokratiatukea ajatella uudella tavalla globaalin demokratiakehityksen heikentyessä.

Tässä tekstissä tutkin kansainvälisen demokratiatuen nykytilaa ja sen kohtaamia haasteita. Analysoin ensin, millä tavalla demokratian heikkeneminen näkyy maailmassa, ja sen jälkeen esittelen demokratiatuen tarkempaa merkitystä. Jatkan tästä demokratiatuen haasteisiin ja tulevaisuuden näkymiin.

Demokratian tila heikkenee

Demokratian globaalia tilaa seurataan tulkitsevan tutkimuksen lisäksi lukuisten indikaattoreiden avulla. Näkyvimpiä tällaisista indikaattoreista julkaisevat Varieties of democracy -instituutti ja International IDEA.

Näiden indikaattoreiden pohjalta voidaan muodostaa likimääräinen kuva demokratian globaalista tilasta, erityisesti kun huomioidaan myös vastaavat selvitykset kansalaisyhteiskunnan tilasta, lehdistönvapaudesta ja muista asiaan liittyvistä ilmiöistä.

Keskeinen havainto on, että demokratia heikkenee globaalisti, muttei niinkään vaalidemokratian mielessä. Pikemminkin kyse on siitä, että yhteiskunnallinen toimintatila kaventuu ympäri maailmaa. Tämä toimintatila tarkoittaa tosiasiallisia mahdollisuuksia haastaa valtaa, saada tietoa ja käydä avointa keskustelua.

Keskeinen havainto on, että demokratia heikkenee globaalisti. Yhteiskunnallinen toimintatila kaventuu ympäri maailmaa. Tämä toimintatila tarkoittaa tosiasiallisia mahdollisuuksia haastaa valtaa, saada tietoa ja käydä avointa keskustelua.

Jos tarkastellaan puhtaasti vaaleilla tapahtuvaa vallan vaihtumista, kovin merkittävää heikentymistä globaalilla tasolla ei ole tapahtunut. Tämä voi olla yllättävääkin, koska demokratian heikkeneminen yhdistetään niin vahvasti totalitarismiin. Valtioiden kategorisoinnin kielellä ilmaistuna ”suljettujen autokratioiden” sijaan ”vaaleja järjestävien autokratioiden” määrä kasvaa demokratioiden kustannuksella.

Vaaleja siis järjestetään ja vallanpitäjät voivat vaihtuakin, mutta silti demokraattiset toimintamahdollisuudet heikkenevät merkittävästi. Erityisesti kansalaistoiminta käy ympäri maailmaa entistä vaarallisemmaksi ja siihen vaikuttavat uhat kohdistuvat kovimmin naisiin ja erilaisiin vähemmistöihin.

Autoritäärisyys merkitseekin hyökkäystä paitsi poliittisia vapauksia, myös poliittista tasa-arvoa kohtaan. Hallintojen lisäksi myös yritykset ovat hyökänneet kansalaistoimijoita vastaan, erityisesti resurssikonfliktien tapauksissa.

Toisaalta on myös viitteitä demokratian kannatuksen heikkenemisestä. Epädemokraattiset johtajat ovat myös pystyneet valjastamaan kolonialistisia muistoja ja kokemuksista uuskolonialistisesta hallinnasta oman valtansa oikeuttajiksi. Kun vaikkapa kurjistavaa talouspolitiikkaa on tosiasiassa saneltu ulkoapäin, on myös demokratian edistäminen helpompi kehystää hyökkäykseksi valtiollista itsemääräämisoikeutta vastaan.

Mitä demokratiatuella tarkoitetaan?

Näillä yksityiskohdilla on merkitystä, kun pohditaan demokratiatuen merkitystä. Suppeasti määriteltynä demokratiatuella voidaan tarkoittaa vaalien ja parlamenttien toiminnan tukea. Laajemmin ajateltuna se viittaa kansalaisyhteiskunnan, vapaan tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion tukemiseen. Merkittävin institutionaalinen jakolinja on kulkenut suppeaa tulkintaa kannattavan Yhdysvaltojen ja laajaa tulkintaa kannattavan Euroopan välillä.

Vallitsevassa maailmantilanteessa vaikuttaisi järkevältä mieltää demokratian tuki vaali- ja päätöksentekoinstituutioita laajemmin. Kun ongelma on nimenomaan päätöksentekoa laajemman toimintatilan kaventuminen, tuntuu ilmeiseltä tavoitella tämän tilan vahvistamista.

Suppeasti määriteltynä demokratiatuella voidaan tarkoittaa vaalien ja parlamenttien toiminnan tukea. Laajemmin ajateltuna se viittaa kansalaisyhteiskunnan, vapaan tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion tukemiseen.

Toisaalta riskinä on demokratian ydinrakenteiden sivuuttaminen. Esimerkiksi Suomen harjoittamaa ihmisoikeusperustaista kehitysyhteistyötä voidaan pitää esimerkkinä laajasti ymmärretystä demokratiatuesta. Lähestymistapaa arvioitaessa sen todettiin vaikuttaneen paikallistasolla hyvin, mutta poliittisiin rakenteisiin huonommin.

Demokratiatukea ei myöskään välttämättä suunnitella etukäteen demokratiatukena siten, että korvamerkittäisiin tietty rahasumma demokratian tukemiseen tai ylläpidettäisiin erityisiä demokratiatukiohjelmia. Siksi demokratiatuki laajasti ymmärrettynä voi tarkoittaa vain muiden toimintojen raportointia demokratiatukena.

On myös viitteitä siitä, että apu tuottaa todennäköisemmin positiivisia tuloksia, kun se kohdistuu suoraan demokratian rakentamiseen. Niinpä joudutaan kysymään, tulisiko demokraattisten instituutioiden tuki pitää erillään muusta demokratiatuesta, esimerkiksi kansalaisosallistumisen tuesta.

Demokratian ja kehityksen oletuksia

Nykymuodossaan demokratiatuki heijastelee järjestelmän luomishetkellä vaikuttaneita uskomuksia, joista keskeisin on demokratian jatkuva vahvistuminen. Esimerkiksi Suomen Ulkoministeriön vuonna 2001 julkaisemassa demokratiatuen käsikirjassa todetaan kuvaavasti demokratian voittaneen ”ainoana todella legitiiminä ja rationaalisena hallinnon muotona”.

Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että kansainvälinen demokratiatuki todella on ollut varsin hyvä tukemaan vahvistuvaa demokratiaa – mutta huono estämään autoritäärisiä käänteitä. 

Demokratiatuki heijastelee myös monia perinteisen kehitysajattelun oletuksia. Näistä keskeisin on tapa tulkita monenlaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä osaksi yhtä kaikenkattavaa kehitysprosessia. Esimerkiksi talouden kasvua, tasa-arvoa ja demokratian vahvistumista on saatettu ajatella yhden ja saman kehityksen eri ulottuvuuksina. Ajattelutavan ongelmallisuus on tullut kivuliaasti ilmi, kun ympäri maailmaa taloudelliset indikaattorit vahvistuvat demokratian samalla heikentyessä. 

Kansainvälinen demokratiatuki todella on ollut varsin hyvä tukemaan vahvistuvaa demokratiaa – mutta huono estämään autoritäärisiä käänteitä. 

Oletuksesta luopumiseen liittyy kaksi olennaista tekijää. Ensinnäkin maat, joissa demokratiatuki hyödyttäisi eniten, eivät ole välttämättä vähiten kehittyneitä maita. Sen sijaan, että tukea suunnattaisiin yleisen ”kehitysasteen” perusteella, on tasapainoteltava ääripäiden välillä, joita ovat mukavuudenhaluinen vahvistuviin demokratioihin keskittyminen ja epätoivoinen toiminta voimakkaan autoritäärisissä valtioissa.

Joskus paikalliset olosuhteet tekevät demokratiatuen mahdottomaksi, toisilla hetkillä taas nimenomaan on tärkeää tukea demokratiatoimijoita sietämättömän tuntuisissa olosuhteissa.

Toiseksi demokraattisen kehityksen universaalia mallia ei ole tarjolla, vaan joka maassa ja tilanteessa on oma dynamiikkansa. Avaintoimijoiden ja -prosessien tunnistaminen edellyttää paikallisen poliittisen dynamiikan hyvää tuntemusta.

Autoritäärisissä ympäristöissä on aina myös mahdollisuuksia muuttaa kehityksen suuntaa, mutta toimijat vaihtelevat. Joskus ratkaisevassa asemassa voivat olla organisoitumiskykyiset kansalaisliikkeet, joskus media, joskus oppositio, toisinaan vaaliviranomaiset tai oikeuslaitos.

Monet valtiot ovat hauraassa tilassa, joka voi kääntyä yhtä hyvin demokraattiseen tai autoritääriseen kierteeseen. Hyvinkin pienet, itseään vahvistavia prosesseja laukaisevat tapahtumat voivat ratkaista demokratiakehityksen suunnan. Tämä korostaa tuen tapauskohtaisen räätälöinnin ja toimijoiden tuntemisen tärkeyttä.

Kansalaisyhteiskunta ja hallinto

Kehitysavun perinteisiin ajattelutapoihin kuuluu myös usko toiminnan epäpoliittisuuteen. Apu kanavoidaan usein paikallisen hallinnon kautta tai vähintäänkin sen hyväksymänä. Paikalliseen politiikkaan on vältetty ottamasta kantaa. Demokratisoitumiseen on uskottu tapahtuvan käymällä dialogia paikallisten hallitusten kanssa ja tukemalla instituutioita.

Nyt tämä lähestymistapa on vaikeuksissa. Kuten tutkimuksissakin huomautetaan, teknisellä otteella on demokratian tukemisessa rajansa. Usein demokratian edistäminen edellyttää paikalliseen politiikkaan tavalla tai toisella sekaantumista.

Kehitysyhteistyön vanha epäpoliittisuususko näkyy kuitenkin erityisesti haluttomuudessa tukea protestiliikkeitä, huolimatta niiden usein ratkaisevasta merkityksestä.

Kehitysyhteistyön vanha epäpoliittisuususko näkyy kuitenkin erityisesti haluttomuudessa tukea protestiliikkeitä, huolimatta niiden usein ratkaisevasta merkityksestä. Myös vaarassa olevien aktivistien suojelu edellyttää usein jonkinasteista konfliktia paikallisen hallinnon kanssa.

Asialla on merkitystä myös sen takia, että kehitysrahoitus suuntautuu globaalisti entistä voimakkaammin autoritäärisiin valtioihin. 2010-luvun aikana autoritäärisiin valtioihin suunnattu kehitysrahoitus kasvoi noin 1,5-kertaiseksi, humanitäärisen avun osalta peräti 19-kertaiseksi. Autoritääristen käänteiden ja kansainvälisen rahoituksen heikkenemisen välillä ei näy seuraussuhdetta.

Toisaalta kansalaisyhteiskunta ei automattisesti ole demokratisoiva voima. Se voi myös olla hallinnon jatke autoritäärisissä järjestelmissä, kun keskeisten järjestöjen johtoon halutaan lojalisteja, järjestöt joutuvat myötäilemään hallintoja, ja hallinto myös perustaa tuekseen näennäisiä kansalaisjärjestöjä. Usein se myös sopeutuu mihin tahansa järjestelmään, erityisesti kun järjestöt näkevät roolinsa lähinnä palveluntuottajina.

Dilemmoja ja haasteita: Johdonmukaisuus

Demokratian tukemista vaikeuttaa sekin, että demokratiatukea myöntävät maat eivät ole aina erityisen johdonmukaisia. Demokratiatukea on hallinnoitu omana toimintonaan, eikä sen suhdetta muuhun ulkopolitiikkaan ole aina kummemmin ajateltu.

Ristiriitaisia viestejä on tuotettu geopoliittista ”tarkoituksenmukaisuutta” ja vakautta korostavalla ulkopolitiikalla. Terrorismin vastainen taistelu ja puolustusyhteistyö ovat tarjonneet autoritäärisille hallinnoille mahdollisuuksia demokratian heikentämiseen.

Myös esimerkiksi taannoinen koronarokotteiden jakelu, jossa globaali pohjoinen varmisti rokotteiden saamisen itselleen ensin, ihmisoikeusloukkaukset ”terrorismin vastaisessa sodassa” ja siirtolaisuuden torjuntaan tähtäävät sopimukset ovat saattaneet herättää epäluuloa rahoittajamaiden motiiveja kohtaan.

Toisaalta demokratiatuki saatetaan myös nähdä osana kolonialististen suhteiden jatkumoa, kun yhtä aikaa sen myöntämisen kanssa rahoittajamaat pyrkivät ylläpitämään taloudellista hallintaansa.

Kehityspolitiikallakin on kavennettu demokraattista toimintatilaa, erityisesti taloudellisten ehdollisuuksien kautta. Kun talouspolitiikka sanellaan ulkopuolelta, demokraattinen prosessi tuottaa herkästi pettymyksiä.

Demokratian merkitys on voinut myös jäädä määrällisten tulosten varjoon. Kehitystavoitteissa on kiinnitetty pääosin huomiota sellaisiin mitattaviin tuloksiin kuten köyhyysrajan ylittäneiden määrä tai koulua käyvien lasten määrä. Viime aikoina monet autoritääriset valtiot ovat onnistuneet puhtaan määrällisissä tavoitteissa hyvin. Tavoitteenasettelu on näin voinut johtaa epäsuoraan tukeen autoritäärisille ”menestystarinoille”.

Ulkopolitiikan kokonaisuus viestii demokratian painoarvosta, ei pelkkä erillinen demokratiasektori. Sekä autoritääriset hallinnot että niiden varjossa toimivat protestiliikkeet saavat liian usein viestin, että demokratia väistää tarvittaessa painavampien näkökohtien tieltä. Toisaalta demokratiatuki saatetaan myös nähdä osana kolonialististen suhteiden jatkumoa, kun yhtä aikaa sen myöntämisen kanssa rahoittajamaat pyrkivät ylläpitämään taloudellista hallintaansa.

Vaikuttava demokratiatuki vaatii myös kehityksen perusoletusten uudelleenarviointia. Samalla on pohdittava demokratian merkitystä: jos demokratian sisällöksi eivät riitä muodolliset instituutiot, myös demokratiatuen olisi hyvä heijastella tätä. Valitettavasti juuri laajemmin ymmärretyn demokratian tukemisessa nykyisillä tukimuodoilla on ollut vaikeuksia.

YTT, dosentti Teppo Eskelinen on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Artikkelikuva: Element5 Digital / Unsplash

Julkaisu Kansainvälinen demokratiatuki kohtaa uusia haasteita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä on valtionvelka?

Valtionvelka on se rahasumma, jonka Suomen valtio on lainannut, mutta jota se ei ole vielä maksanut takaisin velan antajalle. Esimerkiksi valtio on ottanut vuodessa velkaa miljoona euroa, mutta se on vuoden aikana ehtinyt maksaa takaisin vain 400 000 euroa. Silloin Suomen valtionvelka on vuoden lopussa 600 000 euroa.

Joka vuosi kansanedustajat eduskunnassa päättävät Suomen velasta. He päättävät, ottaako valtio lisää velkaa, ja paljonko valtio sitä ottaa. Kansanedustajat päättävät myös, miten paljon valtio maksaa vanhaa valtionvelkaa pois.

Miksi Suomen valtio ottaa velkaa?

Jos Suomen valtion menot ovat suuremmat kuin tulot, silloin valtion täytyy ottaa velkaa. Valtio ottaa velkaa, jotta sen rahat riittävät kaikkiin menoihin.

Suomen valtiolla on erilaisia menoja, joihin se tarvitsee rahaa. Seuraavaksi kerromme kolme tärkeintä menoa, joihin Suomen valtio käyttää velkarahaa.

1. Valtio pitää huolta kansalaisten hyvinvoinnista

On tärkeää, että Suomen kansalaiset voivat hyvin. Siksi valtio huolehtii siitä, että rahat riittävät esimerkiksi terveydenhoitoon. Valtio antaa myös erilaisia tukirahoja niille kansalaisille, joiden tulot eivät muuten riitä elämiseen. Tukirahoja ovat esimerkiksi asumistuki sekä opintotuki.

Valtio järjestää myös koulutusta. Valtion kannattaa ottaa velkaa, jotta se voi järjestää enemmän koulutusta kansalaisilleen. Kun yhä useammat kansalaiset opiskelevat ammatin ja tekevät työtä, silloin he maksavat palkastaan veroja valtiolle. Näillä verorahoilla valtio voi maksaa velkaa takaisin.

2. Maassa on lama eli huono aika taloudessa

Jos maassa on lama, myös silloin valtio ottaa velkaa. Lama tarkoittaa, että maan taloudessa on huono aika. Yrityksissä ei ole töitä, ja siksi moni kansalainen jää ilman työtä. Silloin yritykset ja kansalaiset eivät käytä rahaa yhtä paljon kuin ennen lamaa. Tällöin kulutus vähenee. Se tarkoittaa, että esimerkiksi kansalaiset ostavat vähemmän tavaroita kuin ennen lamaa.

Tässä tilanteessa valtio voi ottaa velkaa ja auttaa yrityksiä ja kansalaisia. Valtio maksaa velkarahalla esimerkiksi korvauksia niille kansalaisille, joilla ei ole töitä. Lisäksi valtio voi alentaa kansalaisten verotusta. Silloin heille jää enemmän rahaa, jolla he voivat ostaa ruokaa ja tavaroita. Tällöin kansalaiset alkavat luottaa siihen, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin. Kun he luottavat tulevaisuuteen, he alkavat taas kuluttaa. Silloin tarvitaan yritysten palveluita ja tavaroita. Yritysten työt lisääntyvät, ja ne tarvitsevat uusia työntekijöitä. Näin kansalaiset pääsevät taas töihin.  

3. Valtion täytyy maksaa takaisin velka, jonka se on ottanut aiemmin

Valtion täytyy aina maksaa velka takaisin niille, joilta se on lainattu. Se tarkoittaa, että valtio ottaa koko ajan uutta lainaa ja maksaa vanhoja lainoja takaisin.

Teppo Eskelinen työskentelee yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

Selkomukautuksen teki Sanna-Leena Knuuttila.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Teppo Eskelisen artikkelista, joka on ilmestynyt maaliskuusssa 2017.

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miksi Suomen valtio ottaa velkaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on perinteisesti ollut vireä kansalaisyhteiskunta, mutta toiminnan heikkenevä tila on tänä päivänä jatkuvan huolenaihe. Pelkistetysti voi sanoa, että pitkäjänteistä sitoutumista edellyttävä kansalaistoiminta näyttää vähenevän, vaikka järjestöihin uskotaankin demokratian elävänä ruohonjuuritasona.

Kansalaisosallistumisen merkitys myös mainitaan muun muassa erilaisissa strategioissa. Esimerkiksi Helsingin nykyisessä kaupunkistrategiassa kutsutaan ”kaupunkilaisia, yrityksiä ja yhteisöjä mukaan osallistumaan ja vaikuttamaan kaupungin palveluihin, päätöksentekoon, toimintaympäristöön, omaan asuinalueeseen…”.

Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee.

Kansalaistoiminnan hiipumisesta puhuttaessa tullaan kuitenkin helposti olettaneeksi, että toiminnan yhteiskunnallinen merkitys on varsin vakaa. Todellisuudessa kansalaistoiminta voi etääntyä siihen liitetyistä ihanteista sen lisäksi, että toiminnan määrä vähenee. Joissakin tapauksissa muodolliset rakenteet, kuten järjestöt, voivat olla ennallaan ja toimintakykyisiä, mutta kansalaisyhteiskuntaan liitettyihin toiveisiin ja odotuksiin vastaaminen voi olla silti entistä vaikeampaa. 

Tässä tekstissä esitämme kolme uhkakuvaa kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta, ja arvioimme niitä nimenomaan kansalaisyhteiskunnan ihanteiden näkökulmasta. Esittämämme uhkakuvat ovat omia luokittelujamme. Ne ovat pikemmin trendejä tai taipumuksia kuin sellaisenaan tapahtuneita ilmiöitä, mutta luokittelu auttaa ymmärtämään toiminnan ja ihanteiden suhdetta. Koska käytännön toiminta ja ihanteet voivat eriytyä, tätä suhdetta on tärkeä ymmärtää. 

Kansalaisyhteiskunnan ihanteita

Kansalaisyhteiskuntaan liitetään monenlaisia merkityksiä. Tyypillistä on yhdistää se ensinnäkin demokraattiseen kulttuuriin. Demokraattinen kulttuuri edellyttää toimivien päätöksenteon käytäntöjen lisäksi moniäänistä kritiikin tilaa. Puntaroivan demokratian ihanteessa kansalaisilla on mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon riittävään tietoon perustuen ja argumentteja jatkuvasti vapaasti törmäyttäen. 

Jos toimivan demokratian ajatellaan edellyttävän keskustelun areenoita ja moniäänisyyttä, kansalaisyhteiskunnan merkitys näyttäytyy samanlaisena kuin vaikkapa vapaan lehdistön. Puntaroivilla eli deliberatiivisilla osallistumiskeinoilla katsotaankin olevan paljon mahdollisuuksia edistää osallisuutta päätöksenteossa.

Toiseksi kansalaisyhteiskunta toimii eräänlaisena yhteiskunnallisena omantunnon äänenä tai eräänlaisena hätäjarruna silloin, kun virallinen valtio vaikuttaa toimivan epäeettisesti. Erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden puolesta organisoituneet ihmiset paitsi toteuttavat oikeuttaan ajaa tärkeiksi katsomiaan päämääriä, myös tuovat esille päätösten mahdollisia kipukohtia. Kansalaisyhteiskunta on näin jo olemassaolollaan este vallan väärinkäytölle ja korruptiolle.

Lisäksi kansalaistoiminnan katsotaan edistävän aktiivista ja osallistuvaa kansalaisuutta. Tuloksena on yksilöiden mielekäs kytkös ympäröivään yhteiskuntaan ja kansalaisuuden kokemus yhteiskunnallisten tapahtumien tekijänä eikä sivustaseuraajana. Osallisuutta edistämällä kansalaisyhteiskunta myös kasvattaa kriittisiä kansalaisia.  

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi sen merkityksestä demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta.

Demokraattiseen kulttuurin myös kasvetaan. Voikin sanoa, että yhteiskunnalliseen tietoisuuteen kannustamisessa varsinkin kouluihin ja kouluissa tapahtuvaan demokratiakasvatukseen kohdistuu paljon odotuksia, kuten koulutuspolitiikan tutkijat Tuukka Tomperi ja Sonja Helkala ovat kirjoittaneet.

Ihanteet eivät toki ole ristiriidattomia. Demokraattinen valtio pyrkii vuorovaikutukseen kansalaisyhteiskunnan kanssa: yhtäältä se käy kansalaistoimijoiden kanssa dialogia ja kuulee heitä eri prosesseissa. Toisinaan huolet ja kritiikin kohteet on kuultu vaihtelevasti, mutta nykyisin myös suoremmin esimerkiksi kansalaisaloitteiden ja osallistuvan budjetoinnin avulla. 

Toisaalta kansalaisyhteiskunnan ihanteeseen kuuluu riippumattomuus valtiosta – itse asiassa koko modernin kansalaisen käsite perustuu valtiosta irralliseen toimijuuteen. 

Koska kansalaisyhteiskuntaan on liitetty suuria ihanteita esimerkiksi demokratian kulttuurin takaajana ja demokratian omatuntona sekä osallisuuden rakentajana ja jopa kasvattajana, ei ole yllättävää, että kansalaistoiminnan hapertuminen aiheuttaa huolta. Koulua ja kansalaiskasvatusta huudetaan apuun ja mahdollistamaan kansalaisena toimimisen taitojen opettamista, ja demokraattisen osallistumisen ympärille rakennetaan politiikkaohjelmia.

Toisaalta myös kansalaisyhteiskuntaa koskevia uhkakuvat ovat moninaisia. Esitämme seuraavaksi hahmottelemamme kolme erilaista kansalaisyhteiskunnan rapautumisen skenaariota. Lähdemme liikkeelle kansalaisyhteiskunnan yleisestä heikkenemisestä tai jopa sen taantumisesta. Tästä etenemme kansalaistoiminnan ammattimaistumiseen ja teknistymiseen, ja lopuksi valtion roolin muutoksiin suhteessa kansalaisyhteiskuntaan. 

Kyse on nimenomaan skenaarioista siinä mielessä, että ne ovat nähtävillä olevien kehityskulkujen mahdollisia tuloksia. Ne edustavat luokitteluina karkeita hahmotelmia, jotka eivät toteudu sellaisenaan. 

Taantuva kansalaisyhteiskunta

Kuten edelläkin todettiin, pitkäjänteistä sitoutumista vaativiin luottamustehtäviin aktiivisten toimijoiden saaminen voi olla erityisen haastavaa. Yhdistysten määrä Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterissä näyttää jopa kasvaneen, mutta samaan aikaan vaikuttaa siltä, että samat ihmiset toimivat useissa yhdistyksissä rinnakkain, eikä aktiivien voimavarat välttämättä riitä aktiivisen toiminnan organisoimiseen. 

Voidaan puhua taantuvan kansalaisyhteiskunnan skenaariosta. Ennen järjestöjen luvattuna maana tunnetussa Suomessa järjestötoimintaan on yhä vaikeampi houkutella osallistujia ja varsinkin aktiivisia tekijöitä. Kilpailu vapaa-ajasta on koventunut, ja ihmisten sitoutuminen toimintaan on aikaisempaa ohuempaa. Pitkäjänteinen vaikuttaminen voi muuttua sitoumuksia vältteleväksi ”peukuttamalla” vaikuttamiseksi sosiaalisessa mediassa.

Kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi.

Ihmiset etsivät toimintaa, joka näyttää hyvältä ansioluettelossa, ja toisaalta myös vaikuttamisen väyliä kuluttajuudesta, kuten toinen meistä kirjoittajista on todennut uusimman Sosiologia-lehden numeron tutkimusartikkelissaan.

Kyse ei ole pelkästään kansalaisyhteiskuntaan liittyvistä muutoksista, vaan kansalaistoiminnan muutokset heijastavat yhteiskunnan yleistä muutosta lyhytjänteisemmäksi ja projektivetoisemmaksi. Vaikka demokratian yhteydessä usein korostetaan yksilöllisyyttä ja yksilön oikeuksia ja osallistumista, demokratia on nimenomaan yhteisöjen hyve, jota kasvava individualismi rapauttaa. Ohuempi sitoutuminen merkitsee osallisuuden ja kansalaiseksi kasvun heikentymistä.

Virasto-kansalaisyhteiskunta

Edellä esitettyä olennaisempaa saattaa kuitenkin olla kansalaistoiminnan muodonmuutos ja erityisesti vakiintuneiden järjestöjen sekä moniäänisen ruohonjuuritason välinen suhde. Yhtäältä kansalaisjärjestöt ovat välttämätön kansalaisten yhteenliittymisen väline: kansalaisyhteiskunta ei voi tarkoittaa kaikkia ihmisiä tai mitä tahansa osallisuutta, joten käytännössä kansalaisyhteiskuntaan kuuluu aina virallisia organisaatioita. 

Toisaalta ammattimaiset ja juridisen oikeaoppisesti muodostuneet järjestöt alkavat puhua turhan helposti koko kansalaisyhteiskunnan nimissä.

Asiantuntijuuden ja ammattimaisuuden korostumista voidaan kutsua virasto-kansalaisyhteiskunnan skenaarioksi. Virasto-kansalaisyhteiskunta suhtautuu nihkeästi kansalaisyhteiskunnan ihanteisiin, vaikka oikeuttaakin asemansa näillä ihanteilla. Vapaaehtoisille annetaan rajatusti toimintatilaa ja tarkkaan harkittuja rooleja, ja heidät saatetaan nähdä rasitteena ja riskinä. 

Kansalaisjärjestöt omaksuvat myös viraston itseymmärryksen. Ne puhuvat teknisellä kielellä, osoittavat toimijoille raamitetut roolit ja mittaavat onnistumistaan virastolle ominaisin tavoin. Uusien toimijoiden kasvualusta on vaarassa pudota pois.  

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Julkinen valta saattaa osaltaan palkita tätä kehitystä, kun huomataan, että hallintokielen osaaminen edistää vaikuttamista: ”oikein” puhuvat saavat äänensä kuuluviin. Järjestöjen hallinnollisten vaatimusten kasvu on myös johtanut järjestötoiminnan keskittymiseen ja vauhdittanut sen ammattimaistumista. Järjestöjen toiminnassa näkyy koko yhteiskunnan viestinnällistyminen, jossa korostuu ammattimainen viestintäosaaminen asioiden hyvin tekemisen merkkinä.

Lopputuloksena on, että monia asioita tehdään hyvinkin pätevästi, mutta itse kansalaisyhteiskunnan moniäänisellä ihanteella on vaikeuksia selvitä tai pysytellä ammattimaistuvan kansalaisyhteiskunnan matkassa.

Mallia, jossa kansalaiset katoavat kansalaisyhteiskunnasta, voidaan hieman kärjistäen kutsua myös verkkopankki-kansalaisyhteiskunnaksi. Tässä skenaariossa kuukausilahjoittajat korvaavat kansalaistoimijat, ja ammattimaistuva kansalaisyhteiskunta näkee ei-ammattimaiset toimijat mieluiten ammattilaisten rahoittajina.

Ohjattu kansalaisyhteiskunta

Toimintatyylien muutoksen lisäksi valtion orientaation muutos luo omat uhkansa kansalaisyhteiskuntien toimintaan. Valtio ei ole yksiääninen toimija, joka ainoastaan tukisi osallisuutta ja puntaroivaa demokratiaa. Valtiovallalla voi olla aivan toisenlaisiakin syitä toivoa kansalaisyhteiskunnan jatkuvuutta. 

Uhkakuvana voidaankin nähdä entistä ohjatumpi kansalaisyhteiskunta. Vaikka ihanteiden kansalaisyhteiskunta on valtiosta riippumaton valpas kriitikko, käytännössä jatkuvasti suurempi osa kansalaisyhteiskunnan toiminnasta muodostuu julkisesti rahoitettujen hankkeiden toteuttamisesta ja palvelutoiminnasta. Järjestöjen toiminta myös seuraa entistä selvemmin hankemaailman logiikkaa, jossa korostuvat rahoituksen jatkuva hakeminen, projektisykli, raportointi ja tulosten seuranta. Hankkeiden toteuttaminen itsessään nousee usein toiminnan etusijalle.

Rahoituksella ohjaaminen ei muuta ainoastaan kansalaisyhteiskunnan toimintatilaa, vaan myös toimijoita itseään. Uhkakuvassa kansalaisjärjestöjen kriittinen asennoituminen tukahtuu itsesensuuriin, kun toimijat priorisoivat hankerahoituskilpailussa pärjäämisen ja yleisen markkinalogiikan. Järjestöt ovat usein jopa valtiota itseään innokkaampia sen päämäärien toteuttamisessa. Ne keskittyvät esimerkiksi ennakoimaan sitä, mitä rahoittaja saattaisi haluta ja ylikorostamaan näitä oletettuja tavoitteita. 

Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Ohjatun kansalaisyhteiskunnan skenaariota on voimistanut valtion rahoituksen painopisteen muutos järjestöjen yleisavustuksista hanke- ja projektimuotoiseen rahoitukseen. Pelkona on, että kansalaisyhteiskuntaa pyritään ohjaamaan järjestörahoituksen kautta entistä enemmän valtiovallan strategisten intressien mukaisesti. Ainakin rahoituksen painopisteen muutokset tarjoavat tähän välineitä.

Pahimmillaan kansalaisyhteiskunnan ohjaus toimii osana pyrkimystä ulkoistaa järjestöille hyvinvointivaltion toimintoja. Suomessa kansainvälisten esimerkkien mukaan 2000-luvun alussa yleistynyt tilaaja-tuottaja-malli ja tähän liittynyt hyvinvointipalveluiden ulkoistaminen yksityisille toimijoille ovat lisänneet järjestöihin kytköksissä olevaa liiketoimintaa. Samalla osallisuuden ja osallistamisen merkitys kansalaisjärjestöjen itseymmärryksessä on vähentynyt.

Tällöin voidaan havaita valtion hylkäämien toimintojen työntämistä järjestösektorille, jolloin kansalaistoiminnasta tulee työn halpuuttamisen muoto ja hyvinvointivaltion alasajon oikeuttaja. Poistuvien palveluiden uusiksi pyörittäjiksi kannustetaan vapaaehtoisia. Julkinen valta vetäytyy, mutta varmistaa, että vapaaehtoiset jäävät hoitamaan sen tehtävät. 

Kansalaistoiminta ei katoa, mutta muuttuu

Olemme käsitelleet yllä kansalaistoiminnan haasteita eri näkökulmista, jotka keskittyvät toimintatyylien ja valtion tavoitteiden muutoksiin. Jotkut mainituista kehityskuluista heijastelevat laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Toiset ovat itsetutkiskelun ja -kritiikin paikkoja järjestöille. Jotkut taas haastavat valtiovaltaa sen suhteen, miten aitoa kansalaisyhteiskunnan ihanteiden kannatus tosiasiassa on.

Julkinen valta korostaa kansalaistoimintaan liitettyjä ihanteita ainakin juhlapuheissa: kansalaisyhteiskuntaa tuetaan, ja kansalaisia pyritään aktiivisesti osallistamaan sekä kuulemaan. Käytännössä ihanteiden ja todellisuuden välissä on kitkaa. Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa. Samalla aidosti riippumattomien ja kriittisten kansalaistoimijoiden yleinen kokemus valtiosta on, että se kuulee, muttei kuuntele. 

Julkisen hallinnon näkökulmasta on mukavampaa varmistaa vakiintuneiden järjestöjen jatkuvuus ja mahdollisesti myös siirtää niille julkisen sektorin tehtäviä, kuin tukea kriitikoitaan tai pyrkiä aidosti kuulemaan moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa.

Kansalaistoiminnan uhkakuvat eivät silti tarkoita kansalaisyhteiskunnan katoamista. Sekä kansalaisyhteiskunnan toiminta että toiminnan suhde valtioon voivat kuitenkin muuttua paljonkin. Tällä hetkellä yksi mahdollinen, ja jo realisoitumassa oleva kehityskulku on, että tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunta hajoaa ”virastoon” ja ”verkostoon”. 

”Virasto” tarkoittaa täysin organisoitunutta ja ammattimaista järjestökenttää, jonka toiminta pyörii vahvasti valtion strategisten tavoitteiden kyljessä ja niiden ohjaamana. ”Verkosto” taas viittaa löyhien sitoumusten kansalaisyhteiskuntaan, johon kuuluu nouseva ”neljäs sektori”. Neljäs sektori tarjoaa mielekkäitä ja notkeita osallistumisen muotoja, mutta ei välttämättä pitkäjännitteisyyttä, kiinnittymistä ja kansalaiseksi kasvamista. 

Kokonaan sivuun tai ainakin vähemmistöön on vaarassa jäädä aidosti kriittinen ja pitkäjänteinen kansalaistoiminta, joka toteuttaa kansalaistoiminnan ihanteita erinomaisesti, mutta on valtiolle hankalasti kohdattava ja istuu huonosti projektivetoiseen ajan henkeen. 

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

YTT Pia Lundbom on yliopettaja Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Artikkelin pääkuva: Lina Trochez/Unsplash.

Julkaisu Kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja uhkakuvat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kivelä, Antti et al. (toim.) 2040: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Helsinki: Teos & Sitra. 311s.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on viime vuosina käynyt keskustelua demokratian tilasta kiitettävällä intensiteetillä. Erityiseksi missiokseen juhlarahasto kertoo ratkaisujen etsimisen osallisuuden ja luottamuksen vahvistamiseen.

Oletettavasti myös demokratiapolitiikan hankaluus on tullut työn lomassa vastaan. Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin. Huomion kiinnittäminen luottamuksen kaltaisiin yhteiskunnallisiin tekijöihin on toki askel eteenpäin.

Demokratiapolitiikan tapa oikeuttaa itsensä puolueettomuudella nimittäin johdattaa keskustelun herkästi pelkkiin teknisiin kysymyksiin, kuten vaalien järjestämiseen ja äänestysprosenttiin.

Mutta keskustelun ei tarvitsisi pysähtyä olemassa olevien instituutioiden toimintaan. Nykyiset instituutiot eivät ole demokratian viimeinen sana tai edes tae, vaan demokratian periaatteet voivat kiinnittyä loputtomaan määrään erilaisia rakenteita.

Luoville ajatuksille on siis tilausta, ja ehkä vähän yllättäenkin Sitra on päättänyt lähteä tähän suuntaan. Demokratian kehittämisen on todettu edellyttävän näköalojen laajentamista, ja ”kirjailijoiden mielikuvitus on valjastettu tähän tarkoitukseen”. Hyvä niin – teknisen ratkaisukeskeistä ajattelua kyllä riittää muutenkin. Miltä kirjailijoiden demokratiakuvitelmat näyttävät yhteiskuntatieteilijän silmin?

Kirjailijat kuvittelemassa demokratiaa

Sitran avaus on tuottanut novellikokoelman nimeltä 2040 – Tarinoita demokratian tulevaisuudesta. Kirjan idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että suomalaisille ”eturivin kirjailijoille” on annettu vapaat kädet kirjoittaa kaunokirjallinen teksti, jonka aiheena on suomalaisen demokratian tulevaisuus. Tarttumakohdaksi on annettu vuosi 2040.

Antologian kirjoittajia ovat Emmi Itäranta, Juhani Karila, Marisha Rasi-Koskinen, Markus Leikola, Maria Matinmikko, Mikko Rimminen, Harry Salmenniemi, Pajtim Statovci, Miina Supinen ja Saara Turunen.

Joukkio on ilmeisesti myös kirjoittanut lukematta toistensa tekstejä. Ainakaan minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy. Tämä tuottaa kokonaisuuteen kirjavuutta, kuten kokeilevaan hankkeeseen sopiikin. Tyylejä on laidasta laitaan, humoristisesta kerronnasta manifestiin ja minämuotoisesta teoreettiseen. Toisaalta varsinaisella uudella sanastolla leikitellään ehkä yllättävänkin vähän.

Kirjallisesti kokoelma on laadukas, kuten tältä joukkiolta odottaa sopii. Novellit ovat kauttaaltaan hyvin kerrottuja, kielellisesti osuvia ja juonellisesti vetäviä. Henkilöhahmot ovat samaistuttavia ja niiden väliset jännitteet kantavat tarinoita hyvin. Kokoelmaa voisi siis halutessaan aivan hyvin lukea pelkästään suomalaisten nykykirjallisuuden tasokkaana antologiana.

Minkäänlaisia kirjan sisäisiä viittauksia tai läpileikkaavia ideoita kirjasta ei löydy.

Varsinainen haaste ei kuitenkaan ole kaunokirjallinen laatu vaan demokratia. Tarinoiden juoneen on upotettava välähdys demokratian mahdollisesta tulevaisuudesta. Kyseessä on nimenomaan haaste, jonka vaikeuden kaikki demokratian tutkijat varmasti ymmärtävät. Poliittinen mielikuvitus on eri asia kuin pelkkä skenaariotyö, eikä sen kohde ole edes kovin tarkka.

Demokratian tulevaisuus voi kiinnittyä yhtä hyvin demokratian uusiin muotoihin, päätöksentekojärjestelmän toimintaan tai toimimattomuuteen, ideologioihin, demokratiakäsityksiin tai yksilöiden ja päätöksenteon suhteisiin.

Pienen pettymyksen heti kättelyssä tarjoaa se, että osa kirjoittajista ei ole ottanut haastetta oikein tosissaan. Turunen on kirjoittanut minämuotoisen pohdiskelun, jonka sisältö jää kovin ohueksi. Statovcin sinänsä iskevä tarina taas ei edes yritä kiinnittyä tulevaisuuteen. Muut tarttuvat haasteeseen kukin tavallaan: esimerkiksi Matinmikon filosofinen poetiikka ja Salmenniemen manifestimainen kirjoittaminen eroavat selvästi tyyliltään kokoelmaa hallitsevista perinteisemmistä kaunokirjallisista kertomuksista.

Miltä demokratia näyttää?

Yhteiskuntatieteilijän kannalta kiinnostavaa ovat kokoelman yhteiset nimittäjät tai toistuvat teemat. On merkillepantavaa, jos useammalle kirjailijalle syntyy demokratian tulevaisuudesta samanlaisia assosiaatioita, tai vastaavasti jos jotkut teemat loistavat poissaolollaan.

Novellikokoelman moninaisesta kokonaisuudesta voidaan erottaa ainakin demokratiakäsityksen suuria linjoja. Ensinnäkin yksittäisten ihmisten osallistumisesta kirjoitetaan enemmän kuin politiikan ylätasolla operoinnista. Novelleissa näkyviä osallisuuden käytäntöjä ovat erityisesti vaalit, kansalaisaloite ja protestit. Vain Karilan ja Leikolan novelleissa henkilöinä on edustuksellisia vallankäyttäjiä. Kuva demokratiasta on näin kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.

Kuva demokratiasta on kokonaisuudessaan ilahduttavan maanläheinen.

Toisaalta demokratian ilmenemismuoto novelleissa on nimenomaan valtiollinen tai kunnallinen demokratia. Esimerkiksi nykyisin paljon keskustelua herättävät työpaikka- ja kaupunginosademokratia eivät näy ideoina demokratian tulevaisuudesta. Myöskään demokraattisen osallisuuden uudet muodot eivät ole juuri saaneet mielikuvitusta liikkeelle.

Erilaiset kehityskulut kyllä haastavat ja muovaavat demokratiaa. Erityisesti kaksi suurta teemaa erottuu: luonto ja teknologia. Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.

Itärannan novellissa tämä esiintyy viittauksina luonnon oikeuksiin ja ”kestävyysparlamenttiin”, Statovcin novellissa eläinoikeuksiin. Tässä kirjailijoiden intuitio osuu varmastikin oikeaan. Demokratia ja ympäristöongelmat epäilemättä limittyvät tulevaisuudessa mutkikkaammilla tavoilla kuin vain ympäristöpolitiikan painoarvon suhteellisena vahvistumisena.

Novellien mielenmaisemassa luonto ja ympäristökysymykset tavalla tai toisella uivat osaksi demokratian ongelmia, ikään kuin tulevaisuuden tuntomerkkinä.

Samoin teknologia näyttää määrittävän demokratian muotoja tai mahdollisuuksia. Itsetarkoitukselliseksi muuttuva tai uhkaava teknologia on toki tulevaisuuskuvitelmien perusvarantoa. Tässä kokoelmassa genreä edustaa erityisesti Karilan hauskan irrotteleva teksti, jossa puhutaan robottien kansalaisoikeuksista ja kauhistellaan niiden hallitsemattomuutta.

Vieläkin mielenkiintoisempia avauksia löytyy Rasi-Koskisen ja Leikolan novelleista, joissa leikitellään virtuaalisen ja reaalisen minuuden jännitteillä. Ensimmäisessä yhteiskunnallisen toiminnan edellytyksenä on ”identiteettitili”, jonka käytön välttäminen tuntuu mahdottomalta.

Jälkimmäisessä etsitään kuumeisesti oikeanlaisia mielikuvia sisältävää avataria, eli henkilöä edustavaa virtuaalihahmoa, kunnanhallituksen kokousta varten. Teknologia ei tässä ilmennä ainoastaan funktionaalisuutta tai dystopiaa, vaan luo uudenlaisen kerroksen mihin peilata edustajuuden monimutkaisia ongelmia: avatar ei pelkästään tuota mielikuvia, vaan sen valinnassa on kysymys oikeanlaisesta poliittisesta edustajuudesta.

Demokratian epätoivo ja toivo

Yleislinjaltaan kokoelman näkymä demokratian tulevaisuudesta on pessimistinen. Kuvia nykyistä demokraattisemmasta yhteiskunnasta on vaikeampi löytää, ellei Itärannan novellin kestävyysparlamenttia lasketa sellaiseksi. Demokratian kehittymisen visiointi näyttää olevan kova haaste jopa mielikuvituksen ammattilaisille.

Supinen kuvaa hiljalleen rapistunutta demokratiaa. Kun siitä ei ole ihmeemmin jaksettu välittää, se on taantunut väkivaltaan ja repressioon, ilman että selvää romahduspistettä osataan oikeastaan paikantaa tai että suuntaa osattaisiin kääntää. Rimmisen tarina kuvaa tarkalla sanankäytöllä välinpitämättömyyttä, tai äänestämistä pelkkänä rituaalina. Novellin päähenkilöt juttelevat käynnissä olevasta kansanäänestyksestä, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan äänestyksen aihe. Se jää kaiken touhuamisen taka-alalle, ei enää edes maininnan arvoiseksi.

Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.

Karilan tekstissä taas suuryrityksen johtaja ja pääministeri sopivat asioita sujuvasti keskenään. Sopimisen helppous tuntuu alleviivatulta. Mielenkiintoista kyllä, muista novelleista ei oikein löydy viittauksia taloudelliseen valtaan demokratian uhkana. Tämä on sentään yksi demokratiatutkijoiden kestohuolenaiheista.

Kukaan kirjoittajista ei ole tarttunut triviaaliin vallankaappauskuvastoon, vaan demokratian dystooppiset näkymät näyttävät mutkikkaammilta. Ne heijastavat pikemmin otteen menettämistä: päätöksenteko tapahtuu toimijoista riippumatta ja huolimatta. Myöskään ekologista katastrofikuvastoa ei juuri näy. Ympäristöstä ollaan kyllä painokkaasti huolissaan, mutta ympäristötuhon armoilla ei eletä. Demokratian tulevaisuus näyttää dystopialta ilman dystopiakuvastoa.

Yksilötasolla ajateltuna kokoelma kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa. Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko. Statovcin tarinassa kertoja jättää eläinten oikeuksien takia kaiken. Supisen novellin teinit protestoivat henkensä vaarantaen.

Kaikessa pessimistisyydessään novellit ovat täynnä yksilöitä, joilla on tietynlainen vaikuttamisen pakko.

Toisissa novelleissa kysymys ihmisten välisistä demokraattisista suhteista menee tätäkin pidemmälle. Manifestihengessä kirjoittavat Salmenniemi ja Matinmikko korostavat kaikkien ihmisten välisten suhteiden tasa-arvoa. Rasi-Koskinen pelaa autenttisuudella ja minuuteen käpertymisellä kuvitelmassa, jossa mielikuvitus on kielletty, kirjailijan hahmon kautta.

Leikolan novellin avatarin valinta kurottaa reaalisen ja virtuaalisen minuuden leikkauspintaan, missä molemmat minuudet sekä niiden leikkauspinta ovat poliittisia minuuksia. Itärannan novellissa haetaan yhteyttä johonkin vielä suurempaan, elämään sinänsä.

Demokratiatutkimus ja kirjallisuus

Novellikokoelman olemassaoloa voi ajatella myös metodologisena impulssina yhteiskuntatieteiden suuntaan. Vaikka yhteiskuntatieteissä on tapana korostaa systemaattista tietoa, kirjallisuus voi avata yhteiskuntaan näkökulmia, joita tutkimus ei tavoita.

Kuten esimerkiksi aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta ja sosiologi Olli Pyyhtinen ovat todenneet, kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus. Tai kuten Matinmikko tekstissään muistuttaa, ajattelu on epätarkkarajaista ja siksi pakenee haltuunottoja, toisin kuin systemaattiset tosiasiat ja äänestämisen kaltaiset käytännöt.

Poliittiseen mielikuvitukseen kuuluu paitsi poliittisen järjestelmän kuvittelu, myös tuossa poliittisessa järjestelmässä elämisen ja kokemisen kuvittelu. Kirjallisuudella on paljon annettavaa demokratiakeskusteluun jälkimmäisen aspektin osalta. Kirjallisuus on nimenomaan samaistumisen taidetta, kertomuksia elämästä suurine ja pienine murheineen kuvitellussa todellisuudessa. Näin se voi myös sanoa jotain tulevaisuuden demokratiasta kokemuksena.

Kaunokirjallisuutta voidaan ajatella yhteiskuntatieteellisen tutkimukseen eräänä muotona, jolla on oma, ymmärrystä lisäävä näkökulmansa yhteiskuntaan, ja joka voi myös analysoida yhteiskuntaa vapaammin kuin tutkimus.

Novellien hahmot pohtivat arkisia ongelmiaan, esimerkiksi taksikuski kansanäänestyspäivänä tai perheenäiti nuorison lähtiessä väkivaltaisiksi yltyviin protesteihin. Ja tietysti novelleissa näkyvät myös erilaiset ihmissuhteet yhteiskunnallisten jännitteiden materialisoitumisen paikkoina. Kaunokirjallisuuden hahmot voivat olla myös poliittisten prosessien sivuhenkilöitä ja sivustakatsojia, joiden näkökulma kuitenkin paljastaa jotain olennaista.

Toisaalta kuvitelmatkin usein toistavat vallitsevassa kulttuurissa helposti tarjolla olevia elementtejä. Kirjallisuus ei ole automaattisesti taitavaa näkemään hiljaisia signaaleja ja idullaan olevia kehityskulkuja. Siltä ei myöskään voi odottaa erityisen systemaattisia ajatuksia, varsinkaan tällaisen antologian tapauksessa. Kun kenellekään ei tule mieleen kirjoittaa vaikkapa siirtolaisuudesta, niin silloin se jää mainitsematta, vaikka yhteisön jäsenyys on varmasti tulevaisuudessa entistä polttavampi kysymys demokratian yhteydessä.

Vaikea mutta tärkeä mielikuvitus

Mitä kirjasta jää siis käteen, muuta kuin laadukas novellikokoelma? Ainakin se osoittaa, että demokratian kuvittelu on sekä vaikeaa että helppoa. Demokratian mahdollisista tulevaisuuksista osataan kuvata eläytyen monenlaisia asioita: miten se kadotetaan tai muuttaa teknologisen muutoksen myötä muotoaan, miten ympäristötuho alkaa pakottaa itsensä osaksi demokratian ongelmaa.

On kuitenkin vaikeaa ajatella demokratiaa laajasti ja kuvitella, minkälaista vuorovaikutusta ja kieltä demokratian muuttuvat käytännöt voivat tuottaa. Myöskin valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.

Valoisten kuvien näkeminen entistä paremmasta demokratiasta näyttää olevan varsin työlästä.

Demokratian tulevaisuuden kuvat riippuvat myös siitä, miten demokratia ymmärretään. Kirjailijoillekin tuntuu olevan houkuttelevaa mieltää demokratia päätöksentekomekanismina. Ajattelu on hieman toisenlaista, jos demokratiaa ajatellaan laajempana poliittisena kulttuurina.

Näin ymmärrettynä demokratia on tapa kommunikoida, olla tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa julkisen politiikan tilassa ja elää osana samaa poliittista yhteisöä mahdollisista kiistoista huolimatta. Laajasti ymmärrettynä kysymys demokratian tulevaisuudesta on yhtä kuin kysymys yhteiskunnallisen olemisen tavan tulevaisuudesta.

Joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella.

Novellikokoelman alullepanijat toteavat, että kokoelma tehtiin perinteisen skenaariotyön vaihtoehtona. Ehkä se voi näyttää myös yhteiskuntatietelijöille, että joskus analyysia on syytä laventaa jatkuvuuksien ja instituutioiden näkökulmasta tekemällä mielikuvituksen loikkia tulevaisuuteen, joka juuri ja juuri osataan kuvitella. Samalla se auttaa myös kysymään, miksi tietynlaisia tulevaisuuksia on niin paljon helpompaa kuvitella kuin toisenlaisia.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Kirja-arvio: Tarinoita demokratian tulevaisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastoliike Elokapina on saanut viime aikoina paljon näkyvyyttä, erityisesti suurempien protestiensa aikana. Näkyvyyden ja taitavan poliittisen tyylin ansiosta myös liikkeen tavoitteet ovat nousseet osaksi monia keskusteluja. Suomessa ja kansainvälisesti Elokapinan ensisijaiset tavoitteet liittyvät luonnollisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan: kärkivaatimuksia ovat vahvat hiilineutraalisuussitoumukset ja ilmastohätätilan julistus.

Elokapinan kolmas päätavoite ei kuitenkaan liity suoraan ilmastoon vaan ilmastokriisin torjunnan menetelmiin. Liike nimittäin vaatii erityisen kansalaisfoorumin perustamista oikeudenmukaisen ekologisen siirtymän tueksi. Pohdin alla tätä vaatimusta eri näkökulmista. Olen kiinnostunut ennen kaikkea demokratian ja ympäristötuhon suhteesta ja kamppailusta demokraattisten prosessien annetuista reunaehdoista.

Elokapinan malli

Elokapinan ehdottama kansalaisfoorumi olisi valtion perustama väline ilmastonmuutoksen torjunnan edellyttämän yhteiskunnallisen muutoksen käsittelyyn. Sen tehtävänä olisi etsiä yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja, joita muotoiltaisiin suosituksiksi hallitukselle. Suositukset eivät kuitenkaan olisi sitovia: kansalaisfoorumin ”tavoitteena ei ole korvata eduskuntaa, vaan tukea sen työtä”. Toki sen suosituksilla olisi luultavasti huomattavaa painoarvoa, ja niiden ohittaminen päätöksenteossa olisi kiusallista.

Käytännössä kansalaisfoorumi koostuisi edustavalla satunnaisotannalla valitusta joukosta. Edustavuus varmistettaisiin ainakin sukupuolen, iän, etnisen taustan, koulutuksen ja alueellisuuden suhteen. Foorumin työskentelyn tukena olisi keskustelun ohjaamisen ammattilaisia ja eri alojen asiantuntijoita. Se ei olisi pysyvä elin, vaan sen rooli olisi tarkkarajainen ja kertaluonteinen.

Kansalaisfoorumin tehtävänä olisi etsiä yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja, joita muotoiltaisiin suosituksiksi hallitukselle.

Elokapinan vaatimuksella on myös esikuvia. Kansalaisfoorumeja on käytetty eri maissa, kun on syystä toisesta tarvittu parlamentaarisesta normaalijärjestyksestä poikkeavaa käsittelytyyliä ja tavallista laajempaa hyväksyntää jollekin politiikkatoimelle. Erityisesti Irlannissa kansalaisfoorumit ovat olleet kohtuullisen menestyksekäs tapa aborttioikeuden kaltaisten tärkeiden mutta jakolinjoja synnyttävien kysymysten käsittelyyn.

Toki ilmastokriisin torjunta on näistä esikuvista poikkeava teema sikäli, että siihen liittyy myös runsaasti taloudellisia intressejä ja agendalla on paljon laaja-alaisempi yhteiskunnallinen muutos. Kuitenkaan ei ole erityistä syytä, miksi samanlainen prosessi ei voisi toimia tässäkin kontekstissa.

Demokratiaa syventävien prosessien vaatimus on Elokapinan ajatusmaailmassa yhteensopiva kriisiajattelun kanssa.

Mielenkiintoista kyllä, demokratiaa syventävien prosessien vaatimus on Elokapinan ajatusmaailmassa yhteensopiva kriisiajattelun kanssa. Elokapina on korostanut, että ilmaston tilaan pitäisi suhtautua nimenomaan kriisinä. Kriisi viittaa välittömän toiminnan ja hätätila-ajattelun tarpeeseen, ja tyypillisesti käsitetty poikkeustila on yhdistynyt haluun sivuuttaa perinteiset – hitaammat – demokraattiset prosessit  sen sijaan, että vaadittaisiin tavallistakin demokraattisempaa mekanismia kriisitilan käsittelyyn. Aiemmat kansalaisfoorumit eivät ole syntyneet hätätila-ajattelun kontekstissa.

Deliberatiivinen demokratia nyt

Demokratiaa syventävät suoran ja puntaroivan eli keskustelevan demokratian aloitteet ovat selvästi yleistyneet viime aikoina. Esimerkeistä käyvät kansalais- ja kuntalaisaloitteet ja osallistava budjetointi. Keskustelua puntaroivasta demokratiasta on käyty myös esimerkiksi koronakriisin yhteydessä. Demokratian kehittäminen tähän suuntaan ei olekaan itsessään erityisen radikaalia, kun aloitteita puuhataan valtioneuvostoa myöten.

Kuitenkin aloitteiden tosiasiallinen vaikutus on usein ollut pettymys. Demokratiaa syventävien aloitteiden muotoa olennaisempaa usein onkin, kuinka paljon valtaa niille annetaan.

Jos puntaroivan demokratian katsotaan olevan ”väistöliike”, siihen ei selvästikään luoteta kovin paljon.

Elokapinan kansalaisfoorumiajatusta on kritisoitu ”väistöliikkeeksi”, jolla kierretään keskustelua ilmastonmuutosta tuottavista valtasuhteista. Jos puntaroivan demokratian katsotaan olevan ”väistöliike”, siihen ei selvästikään luoteta kovin paljon.

Ympäristöministeriö asetti äskettäin kansalaisraadin pohtimaan ilmastokysymyksiä. Voisi näin ollen vaikuttaa siltä, että Elokapinan vaatimukset ovat jo toteutuneet. Elokapina on kuitenkin huomauttanut, että ministeriön asettama kansalaisraati poikkeaa huomattavasti heidän ehdottamastaan. Paitsi että raati oli lyhytaikainen, kokoontuen vain kolme kertaa, sen toimivalta oli epäselvä eikä siltä odotettu politiikkasuosituksia. Kyse oli siis tavallaan vain hallinnon organisoimasta keskustelukerhosta.

Elokapina on huomauttanut, että ministeriön asettama kansalaisraati poikkeaa huomattavasti heidän ehdottamastaan.

Jos Elokapinan esittämä kansalaisfoorumi toteutuisi, sen mandaatin tulisi olla hyvin laaja. Jos ilmastopolitiikkaa haluaa käsitellä laaja-alaisesti, kovinkaan montaa politiikka-aluetta ei voisi rajata etukäteen foorumin työn ulkopuolelle. Ympäristöministeriön toteutuneen raadin mandaatti oli taas tiukasti kiinni annetussa lokerossa.

Raadin lopputulemat koostuivat varsin yleisluontoisista ja yleisesti hyväksytyistä ajatuksista: mainittuna on esimerkiksi kevyen liikenteen tukeminen ja liikenteen sähköistämisen edistäminen.

Demokratia ja ympäristötuho

Radikaalien ympäristöliikkeiden yhteydessä demokratian syventämisen kannatus ei ole itsestään selvää. Ympäristöliikkeellä on aina ollut antidemokraattinen siipensä, jonka mukaan ympäristötuho ja ylikulutus seuraavat ihmisten ahneesta perusluonteesta. Niinpä poliitikkojen tulisi rajoittaa kansan poliittista valtaa. Kalastaja ja syväekologi Pentti Linkolan ”taivaanrantaan ulottuvia parkkikenttien peltikuoriaislauttojen” tarkastelu sai hänet parahtamaan ”Ei demokratiaa, taivaan tähden, ei demokratiaa!”.

Talouteen keskittyvä ajattelutapa lähtee siitä, että ihmiset maksimoivat halujensa toteutuksen eli käytännössä useimmiten kulutuksensa, ellei sitä erikseen estetä. Markkinatalouden koneisto tuottaa sitä, mille kysyntää on, kun hintasignaalit välittyvät tuotantopäätöksiksi. Demokratiapessimisti katsoo kansanvallan olevan vain lisäväline kuluttajien hillittömyyden edistämiseen.

Tähän ajatustapaan voidaan nojata varsin vastakkaisin tavoin: se voi kääntyä yhtä lailla populistiseksi luonnonsuojelun kritiikiksi, jonka mukaan kunnianhimoinen ympäristöpolitiikka on ”kansan” tahdon vastaista, kuin myös kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan perusteluksi, jonka perusteella ainoa tapa suojella ilmastoa on rajoittaa ihmisten demokraattista tahdonilmaisua. Linkolalla on tässä mielessä varsin paljon yhteistä markkinahenkisen yritysvastuupuheen kanssa: molemmat uskovat järjestelmän tuottavan varsin tarkasti sitä, mitä ihmiset haluavat.

Demokratiapessimisti katsoo kansanvallan olevan vain lisäväline kuluttajien hillittömyyden edistämiseen.

Toisaalta jotkut ympäristöaktivistit ovat katsoneet vallitsevan talousjärjestelmän estävän demokraattista itseilmaisua. Ajattelutavassa lähdetään optimistisesti siitä, että demokratia johtaa parantuvaan ympäristön tilaan, kunhan nykyisistä vääristymistä päästään eroon. Ongelmana voi toki olla käsitetyn ”todellisen demokratian” ja omien mielipiteiden samaistaminen. Myös Elokapinan mallia on syytetty ajatustavasta, jossa kansalaisfoorumin oletetaan paljastavan liikkeen tavoitteiden mukaisen kansan todellisen ja yhtenäisen tahdon. Tämä tosin vaikuttaa väärinkäsitykseltä, sillä Elokapinan kansalaisfoorumin malli korostaa moniäänisyyttä.

On kuitenkin tärkeä ja avoin kysymys, miten hyvin nykyinen demokratian malli välittää ihmisten haluja osaksi yhteiskunnan suuntaa. On syytä pohtia, onko nykyinen ympäristötuho suoraa heijastusta ihmisten haluista.

Reunaehdot ja asiantuntijuus

Edustuksellinen demokratia periaatteessa tuottaa sitä, mitä kansalaiset haluavat. Kuitenkin kaikkiin päätöksentekomalleihin kuuluu lopputuloksiin vaikuttavia reunaehtoja. Demokratia ei merkitse organisoimatonta puhetta ja päätöksentekoa, ja organisoinnin tapa heijastuu myös päätöksiin. Siksi suora ja puntaroiva demokratia ei tarkoita kansan tahdon tarkempaa heijastumista, vaan myös erilaisia päätöksenteon reunaehtoja.

Nämä reunaehdot voivat liittyä päätöksenteon prosesseihin, esimerkiksi eri tahojen kuulemisten määrään ja laatuun, konsensushakuisuuden asteeseen ja mahdollisia päätöksiä rajoittaviin käytäntöihin. Vieläkin olennaisempia kuitenkin ovat tietoon liittyvät reunaehdot.

Suora ja puntaroiva demokratia ei tarkoita kansan tahdon tarkempaa heijastumista, vaan myös erilaisia päätöksenteon reunaehtoja.

Päätöksenteon taustalla on aina käsityksiä yhteiskunnallisista mekanismeista ja mahdollisista päätöksistä. On oletettava joitakin syy-seuraussuhteita, polkuriippuvuuksia ja yhteiskunnallisia faktoja, jotka eivät jousta, vaikka päätöksentekijä haluaisi. Demokraattisemmissa järjestelmissä näiden oletusten tuottama kehikko on joustavampi, mutta jonkinlaisia oletuksia on aina.

Esimerkiksi valtion budjetointi katsotaan yleisesti demokraattiseksi ja edustuksellisen demokratian kautta kansan tahtoa heijastavaksi. Kuitenkin sen lähtökohtana ovat pitkään olleet budjettikehysten määräävyys. Prosessi mahdollistaa poliittista erimielisyyttä monesta asiasta, mutta ei niinkään itse kehysten mielekkyydestä. Lisäksi päätöksentekoon sisältyy oletuksia valtiontalouden liikkumatilasta, polkuriippuvuuksista, syy-seuraussuhteista ja dynaamisista vaikutuksista.

Työn pohjaksi hyväksyttävät joustamattomat faktat liittyisivät päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen.

Elokapinan ehdottaman kansalaisfoorumin olemassaolon syy on ilmastonmuutoksen torjunta, mikä varmasti näkyisi myös toiminnan lähtökohdissa. Päätöksentekoprosessi keskittyisi siirtymäkeinojen tehokkuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Työn pohjaksi hyväksyttävät joustamattomat faktat liittyisivät päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen.

Erityisesti ilmastoskeptisten ajatusten edistäminen näissä puitteissa olisi varmasti hankalaa, ja tätä voi pitää epädemokraattisena. Tässä ei kuitenkaan ole mitään epädemokraattisempaa kuin tällä hetkellä demokraattisina pidetyissä päätöksenteon muodoissa. Kritiikki, jonka mukaan nykyinen päätöksenteon malli on demokratiaa ja Elokapina edustaa irtiottoa siitä, ei siksi osu maaliin.

Luultavasti talous ja ympäristö esiintyvät lähitulevaisuudessa yhä useammin vastinpareina reunaehdoista puhuttaessa: kumpi on se lähtökohta, joka ei voi joustaa?

Kansalaisfoorumialoitetta on kiinnostavaa tulkita nimenomaan kamppailuna päätöksenteon reunaehdoista. Jo mallin esittäminen osallistuu kamppailuun siitä, mitkä asiat tulisi nähdä demokraattisen politiikan reunaehtoina ja mitkä demokraattisen politiikan kohteina. Tämä on eri kysymys kuin se, miten hyvin puntaroiva demokratia ilmentää ”kansan tahtoa” verrattuna edustukselliseen.

Voi olla, että lähiaikoina poliittinen kamppailu kohdistuu entistä enemmän juuri reunaehtoihin. Ilmastoaktivistit ovat kokeneet mielekkään tulevaisuuskeskustelun kärsivän taloudellisten ja teknologisten näkökulmien hegemoniasta, ja kansalaisfoorumialoitteessa korostetaan asiantuntijatiedon tasapainoista kuuntelua. Samaan aikaan budjettikehysten kaltaisia varsin pitkäaikaisia poliittisen päätöksenteon reunaehtojen perusteluja haastetaan enemmän.

Luultavasti talous ja ympäristö esiintyvät lähitulevaisuudessa yhä useammin vastinpareina reunaehdoista puhuttaessa: kumpi on se lähtökohta, joka ei voi joustaa?

Yhteenvetoa: demokratian arvo ja ehdot

On avoin kysymys, missä määrin demokraattista järjestelmää voi syyttää ilmastokriisistä. Toki ihmisillä olisi mahdollisuus saada äänestämällä ilmastokriisi päättäväisemmin politiikan agendalle. Toisaalta politiikassa on aina lopputuloksiin vaikuttavia reunaehtoja.

Elokapinan ehdottama kansalaisfoorumi on monessa mielessä kiinnostava avaus. Ensinnäkin siksi, että se korostaa demokraattisen oikeutuksen merkitystä kriisiajattelusta huolimatta – tai ehkä jopa sen takia. Kun ilmastotoimia on tiukennettava entisestään, kysymys oikeutuksesta ja oikeudenmukaisuudesta on jatkuvasti tärkeämpi. Elokapina saattaa tehdä laajemmankin palveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle korostamalla, että ympäristökriisi luo tarpeen yhteiskunnalliselle reflektiolle vallan keskittämisen sijaan.

Mielenkiintoista kyllä, Elokapina ilmaisee tyytymättömyyttä nykyiseen päätöksentekoon varsin samankaltaisin sanankääntein kuin demokratian vastustajat. Ilmastonmuutoksen katsotaan olevan liian monimutkainen asia poliitikkojen yksin ratkaistavaksi Elokapinan taustalla olevan kansainvälisen Extinction Rebellion -liikkeen mukaan “vaaleihin perustuva demokratia on osoittautunut kyvyttömäksi tekemään ilmasto- ja ympäristökriisiin vastaamisen edellyttämiä kauaskantoisia päätöksiä”. Tästä turhautumisesta kuitenkin seuraa johtopäätös demokratian syventämisen tarpeesta sen sijaan, että se haluttaisiin sivuuttaa.

Elokapina saattaa tehdä laajemmankin palveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle korostamalla, että ympäristökriisi luo tarpeen yhteiskunnalliselle reflektiolle vallan keskittämisen sijaan.

Toiseksi Elokapinan avaus on kiinnostava siksi, että se nostaa esiin poliittisen prosessin reunaehtojen, oletusten ja asiantuntijuuden vallan roolia. Kamppailu reunaehdoista muodostunee politiikassa entistä tärkeämmäksi: miksi ekologisiin reunaehtoihin ei suhtauduta samalla vakavuudella kuin taloudellisiin?

Kansalaisfoorumialoitetta on syytä tulkita osana tätä keskustelua. Elokapinan vaatimusta ei tulisikaan ymmärtää ainoastaan edustuksellisen ja puntaroivan demokratian eron kautta, vaan myös avauksena siitä, minkälaista tietoa ja minkälaisia oletuksia demokraattisen päätöksentekoprosessin taustalla tulisi vallitsevassa maailmantilanteessa olla.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Ilmastonmuutos, kansalaisfoorumit ja demokratian reunaehdot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteissä ajatellaan yleisesti, etteivät yhteiskunnallisten ilmiöiden ja ongelmien selitykset ole koskaan täysin arvoneutraaleja. Kaikkiin ongelmanmäärittelyihin liittyy aina valintoja, joissa on myös poliittisia piirteitä: miten ongelmat kehystetään, mitä instituutioiden pysyvyydestä ja muuttuvuudesta oletetaan, ja miten todellisuuden sosiaalisen rakenteen oletetaan toimivan.

Tieteellistä selittämistä ajatellaan harvemmin politiikkana.

Politiikan tutkimuksen parissa käytetään usein hegemonian käsitettä kuvaamaan, miten ajatustavat luonnollistuvat osaksi niin sanottua arkijärkeä ja miten tätä arkijärkeä haastetaan. Tieteellistä selittämistä on kuitenkin harvemmin ajateltu samalla tavalla politiikkana.

Avaamme tässä tekstissä selittämisen politiikkaa käyttämällä havainnollisena esimerkkinä YK:n suhdetta kansainvälisten yritysten sääntelyyn: mitä tämän agendan muutokset kertovat hegemonisen yhteiskunnallisen selittämisen muutoksista ja siihen kytkeytyvistä valta-asetelmista?

Selittämisen politiikka

Yhteiskuntatieteellinen selittäminen on periaatteessa tietoteorian ja tieteenfilosofian alaan kuuluva kysymys, joka koskee pätevän selityksen kriteerejä. Kuitenkin tietoteorian välineet selittämisen tavan valintaan ovat rajalliset.

Yhteiskunnalliset tapahtumat muodostavat pitkiä kausaaliketjuja, joista on mahdotonta paikantaa viimekätistä selittävää tekijää. Monimutkaisia tapahtumia voidaan tarkastella sinänsä pätevästi monenlaisten käsitteistöjen ja teoreettisten näkökulmien kautta. Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Lisäksi tieteelliset selitysmallit ovat tyypillisesti itseään vahvistavia, kuten jo Thomas Kuhn esitti klassisessa paradigmateoriassaan. ”Puhtaita” havaintoja ei ole, vaan havainnot ovat aina teoreettisten taustaoletusten ohjaamia – ja havaintoja tyypillisesti tulkitaan niitä ohjaavan teorian vahvistuksina.

Teorian vaikutus havaintoihin on tieteellisen selittämisen piirre eikä epätieteellisyyden merkki: on kuitenkin tärkeää huomata, että sinänsä johdonmukaisiin selitysmalleihin voi sisältyä oletuksia, jotka ohjaavat kuin itsestään poliittisia johtopäätöksiä johonkin tiettyyn suuntaan.

Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Kuhnin mukaan paradigma muodostaa eräänlaisen itseään vahvistavan kierteen, ainakin kunnes se ajautuu merkittävän teoriaan sopimattoman ongelman äärelle. Yhteiskuntatieteessä ne voivat olla esimerkiksi hegemonisen lähestymistavan sivuuttamia näkökulmia. Yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseksi onkin tärkeää osata lukea itseään vahvistavaa paradigmaa ja sen haastajia nimenomaan kamppailuna.

Erityisesti maailmanpolitiikassa selitysmallit ovat sikälikin konkreettisesti poliittisia, että ne saavat institutionalisoituja muotoja. Kyse ei siis ole ainoastaan selitysmallien hegemoniasta vaan siitä, miten johonkin selitysmalliin nojaavat organisaatiot syntyvät ja käyttävät valtaa.

Maailmanpolitiikassa toimii aina organisaatioita, joiden itseymmärretty toiminnan tarkoitus on heijastumaa hegemonisesta selitysmallista. Organisaatioihin ”betonoitunut” arkijärki on itseään vahvistavaa, aivan kuten tieteelliset paradigmatkin. Politiikassa olisikin tutkittava enemmän sitä, miten selitysmallit betonoituvat instituutioihin, miten ne toimivat instituutioissa ja miten instituutioiden tasolla ja sisällä käydään kamppailua selittämisestä.

Kehitysagenda ja nationalistinen selittäminen

Havainnollinen esimerkki tästä selittämisen poliittisuudesta on kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä. Nationalistinen selittäminen, englanniksi explanatory nationalism, tarkoittaa taipumusta etsiä kansalliseen tasoon palautuvia selityksiä havaituille yhteiskunnallisille ongelmille ja ilmiöille. Esimerkiksi kun kysytään, miksi laajamittaista köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Vastaavasti kosmopoliittinen selittäminen, explanatory cosmopolitanism, lähtee siitä, että selityksiä haetaan valtion ulkopuolisista tekijöistä: monikansallisista toimijoista, globaaleista instituutioista ja kaikkiin vaikuttavasta maailmanjärjestelmästä.

Nationalistiselle selittämiselle kansallisvaltiot ovat luonnollisia ja ensisijaisia sosiaalisen todellisuuden yksikköjä ja toimijoita. Valtiokeskeisen selitysmallin takia ongelmien selittävät tekijät esiintyvät sen piirissä, kun taas moniulotteisen globaalin vuorovaikutuksen seurauksiin suhtaudutaan ”ulkoisina shokkeina”.

Kun kysytään, miksi köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Kuten yhteiskuntatieteellisessä selittämisessä yleensäkin, kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä ei ratkea pelkän hyvän tieteellisen käytännön välinein. Selitysmallien lähtökohdat ovat metateoreettisia valintoja, jotka eivät ole suoraan empiirisesti kumottavissa. Kyse on politiikasta laajassa mielessä ymmärrettynä: selitysmallit heijastavat hegemonisia ideoita ja myös erilaisia intressejä.

Globaali kehitysagenda on hyvä esimerkki. Siihen kuuluvat perinteisesti kysymykset taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Myöhemmässä vaiheessa entistä selvemmin myös ympäristökysymykset ovat tulleet mukaan. Kehitysagenda on YK:n toiminnan ytimessä ja sillä yleisesti on laaja ja varsin vakaa kannatus.

Politiikan kehystäminen agendan kannatuksen kautta jättää kuitenkin näkyvistä, että selitysmallista riippuen tuloksena voi olla hyvinkin erilaisia politiikkatoimia. Keskeinen jakolinja kulkee nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä.

On mielenkiintoista, ettei globaalin keskinäisriippuvuuden kasvu ole lopettanut nationalistista selittämistä. Jotkut viimeaikaiset suuntaukset ovat myös vahvistaneet ajatusta kansallisvaltioista yhteiskunta-analyysin luonnollisina perusyksikköinä. Esimerkistä käy yleistynyt taipumus pyrkiä politiikkatavoitteisiin luomalla erilaisia suoriutumisindikaattoreita ja pisteyttämällä maita niiden pohjalta.

Myös kansainväliset menestyskirjat ruokkivat tätä ajattelutapaa, keskeisenä esimerkkinä Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin Suomessakin laajaa huomiota kerännyt Miksi maat kaatuvat. Nationalistista selittämistä on kritisoitu paljon, mutta usein kritiikin kärkenä on moraalinen mukavuudenhalu. Tämä tarkoittaa ajatusta siitä, että länsimaisen ihmisen on helpottavaa ajatella maailman suurten ongelmien johtuvan muiden maiden paikallisista syistä. Vähemmän on analysoitu nationalistista selittämistä politiikkana ja hegemoniakamppailuna.

Monikansalliset yritykset politiikan agendalla

Monikansallisten yritysten sääntelyn politiikan kentän lähtökohdat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa runsaasti. Voidaan paikantaa kolme historiallista vaihetta: ensimmäinen on monikansallisten yritysten tunnistaminen yhteiskunnallisten ongelmien mahdollisena lähteenä, toinen on selitysnationalistinen käänne ja kolmas on suuryritysten uuden kritiikin aika.

Ensimmäinen vaihe muodostui yleisemmän kehitysagendan vahvistumisen myötä 1970-luvulla. Tällöin globaalin talousjärjestelmän perusteista käytiin aktiivista debattia ja globaalin Etelän maat pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan kehitysagendaan erityisesti niin sanotun uuden kansainvälisen talousjärjestyksen kautta. Tämä debatti institutionalisoitui YK:n puitteissa erityisesti Latinalaisen Amerikan ja Karibian komission toiminnassa.

Samaan aikaan julkaistiin useita vaikutusvaltaisia kirjoja, jotka käsittelivät monikansallisten yritysten valtaa, esimerkiksi alan klassikkokirjallisuuteen lukeutuvat Jacques Servan-Schreiberin (1968) Le Defi Americain (The American Challenge), Kari Polanyi-Levittin (1970) Silent Surrender ja Richard Barnetin ja Ronald Müllerin The Global Reach (1974). Tätä yhteiskunnallista ilmapiiriä muokkasi myös merkittävä lahjusskandaali yhdysvaltalaisen ITT-yhtiön ympärillä. Skandaali pakotti valtiot ja YK:n reagoimaan monikansallisten yritysten valtaan, joka muovautui entistä vahvemmin osaksi kansainvälisen politiikan kysymyksenasetteluja.

Monikansallisten yritysten säätely institutionalisoitiin osaksi YK:n toimintoja. Ensimmäisenä luotiin korkean tason asiantuntijakomissio tutkimaan monikansallisten yritysten toimintaa ja vaikutuksia kehittyvissä maissa. Komission tuottama raportti korosti tarvetta yritysten kansainväliseen sääntelyyn erityisesti globaalia Etelää koskevien vaikutusten takia.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan.

Lopulta YK päätti perustaa monikansallisten yritysten komission UNCTC:n, joka aloitti toimintansa itsenäisenä YK-elimenä 1975. Itsenäisen toimintakykynsä ja osaamisvetoisten rekrytointiensa johdosta siitä tuli tehokas ja vaikutusvaltainen. UNCTC oli myös organisaationa politiikkatavoitteiltaan kunnianhimoinen. Esimerkiksi sen esittämät avaukset tiedonjakamisesta ja avoimuudesta olivat selvästi aikaansa edellä.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan. Olennaista oli UNCTC:n riittävä institutionaalinen valta ja arvostus. Komissio esimerkiksi raportoi suoraan YK:n pääsihteerille.

Monikansallisten yritysten sääntelyn agenda kansainvälisessä politiikassa syntyi siis tietyssä poliittisessa ilmapiirissä YK:n toiminnan ympärille rakentuneina polkuriippuuvuksina sekä reaktiona laukaisevaan tapahtumaan. On luultavaa, että selitysmallin institutionalisoituminen edellytti kaikkia näitä tekijöitä. Tuloksena oli institutionaalinen rakenne, joka johti perustamaan kehityshaasteiden selitykset kosmopoliittisiin selitysmalleihin, kun monikansallisten yritysten toiminnan vahingollisuutta ja sääntelytarpeita pyrittiin erityisesti tutkimaan.

Nationalistinen selittäminen vahvistuu

1980-luvulla monikansallisia yrityksiä koskevassa YK-politiikassa tapahtui käänne päinvastaiseen suuntaan, liittyen suoraan selittämisen hegemonian muutoksiin. Taustalla oli jälleen yleinen poliittisen ilmapiirin muutos. 1970–80-luvun taitteessa oli vahvistunut silloiseen Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganiin ja Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcheriin henkilöitynyt markkinoiden tehokkuutta korostava ajatustapa.

Asiaan vaikuttivat korkean työttömyyden ja korkean inflaation muovaama henkinen maaperä ja valtion sääntelyyn negatiivisesti suhtautuneiden julkisen valinnan teorian ja oikeustaloustieteen kaltaisten tutkimussuuntausten kasvanut suosio. Yhteiskunnallisessa keskustelussa alkoivat näin korostua ajatukset byrokratian, sääntelyn ja yleisemmin valtiollisen toiminnan tehottomuudesta, ja syitä erilaisille ongelmille alettiinkin etsiä ylisääntelystä ja hintojen vääristymisestä.

Tässä ilmapiirissä Latinalaisen Amerikan vuonna 1982 alkanut velkakriisi laukaisi merkittäviä muutoksia YK-järjestelmässä. Velkakriisi vaati akuuttia reagointia, mikä korosti politiikkavalintojen merkitystä. Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Reaganin hallinto Yhdysvalloissa reagoi kuitenkin aloittamalla YK-järjestelmän institutionaalisen reformin, jossa vahvistettiin Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää. Näiden instituutioiden kautta pyrittiin sanelemaan rakennesopeutusohjelmia köyhille ja velkaantuneille maille. Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Hieman myöhemmin myös UNCTC:n toiminta ajettiin alas. Virallisesti taustalla oli YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD:in ja UNCTC:n yhdistyminen, mutta käytännössä se johti UNCTC:n lopettamiseen. Tämän jälkeen YK-järjestelmässä ei enää ollut instituutiota, joiden mandaattiin ylikansallisten yhtiöiden valta ja sääntelyn tarve olisivat vastaavalla tavalla kuuluneet.

UCNTAD ei keskittynyt yhtiöihin aktiivisina toimijoina vaan tarkasteli aihepiiriä enemmän suorien sijoitusten näkökulmasta. Järjestelmään näin rakentui systemaattinen selitysnationalistinen taipumus ja taipumus sivuuttaa monikansallisten yritysten rooli.

Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä. Sen liepeillä suosiota kasvatti niin sanottu institutionaalinen teoria, jossa taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia selitetään valtion keskeisten instituutioiden laadulla. Kun etsittiin vastauksia kysymyksiin, miksi jotkut valtiot olivat köyhiä ja toiset rikkaita, analyysi kohdistui entistä useammin valtioiden vertailuun: miten esimerkiksi omistus- ja markkinainstituutiot ja hallinnon läpinäkyvyys toimivat eri maissa.

Tällaisessa selittämisen tavassa omaksutaan lähtökohta, jossa valtiot ovat sosiaalisen todellisuuden itsestään selviä perusyksiköitä siinä, missä yritykset näyttävät ainoastaan markkinatoimijoilta. Kansainvälisen kehityspolitiikan keskittyminen markkinoihin ja hyvään hallintoon vahvisti valtiokeskeistä selitystä, mikä puolestaan vahvisti valtiokeskeistä korjaavaa politiikka.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä.

Kyse ei ollut ainoastaan hegemonian muutoksista kulttuurisessa mielessä, vaan kansainvälisen politiikan instituutioiden ja niiden mandaattien muutoksista niin, että selitysnationalismi muodostui lähtökohdaksi. Jälleen käänteessä on nähtävissä poliittisen ilmapiirin, polkuriippuvuuksien ja laukaisevan tapahtuman yhteisvaikutus, joiden voidaan olettaa olleen välttämättömiä selittämisen institutionaalisen käänteen kannalta.

Riittämättömiä haasteita?

Viime aikoina nationalistiseen selittämiseen sitoutuneet instituutiot ovat kohdanneet paljon haasteita. Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin. Kansainvälisen kaupan rakenteita ja velkakriisiä kohdeltiin liikkeen parissa nimenomaan globaalin tason ongelmina, joihin vaadittiin ratkaisuiksi globaalia sääntelyä ja verotusta.

Myös suuryritysten valta oli paljon esillä sekä kansalaisliikkeiden että toimittaja-aktivisti Naomi Kleinin No Logon kaltaisten vaikutusvaltaisten kirjojen ansiosta. Laukaisevia tekijöitä ja ilmapiirin uudelleen muuttumisen potentiaalia siis oli.

Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin.

Kosmopoliittiset selitysmallit eivät kuitenkaan vastaavalla tavalla betonoituneet kansainvälisen politiikan instituutioihin, vaan nationalistinen selittäminen onnistui säilyttämään asemiaan. Toisaalta monikansallisten yritysten vallan kritiikkiä on myös käännetty mahdollisuuspuheeksi, joka korostaa ajatusta vastuullisesta yrityskansalaisuudesta. Yritysten toimijuus ja valta siis periaatteessa tunnistetaan, mutta ongelmien selitykset säilyvät kansallisina.

Monikansalliset yritykset ovat näin saaneet asemaa poliittisen agendan määrittelijöinä. Olisi olennaista tutkia, mitkä tekijät ovat aiheuttaneet tämän viimeisimmän vaiheen. Yksi mahdollisuus on pohtia yllä tarjoamaamme analyyttista kehikkoa  ja pohtia, miten nämä tekijät ovat toteutuneet tai olleet toteutumatta 2000-luvun kansainvälisessä politiikassa. Miten yleinen ilmapiiri, institutionaaliset polkuriippuvuudet tai vaikkapa jokin laukaiseva tapahtuma ovat vaikuttaneet monikansallisten yritysten nykyiseen asemaan?

Kohti tarkempaa selittämisen politiikan analyysia

Yllä on esitetty hyvin tiivis ja tyypitelty, väistämättä yksinkertaistettu historiakatsaus YK:n monikansallisia yrityksiä koskevaan politiikkaan. Sen tarkoitus ei olekaan olla varsinaista historiankirjoitusta, vaan keskeisten käänteiden ja analyyttisten työkalujen paikantamista. Ennen kaikkea tavoitteena on ollut havainnollistaa, että yhteiskunnallinen selittäminen on poliittinen kysymys myös institutionaalisessa mielessä.

Nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Kansallisvaltiot on helppo olettaa politiikan perusyksiköiksi, jolloin selityksiä globaaleihin ongelmiin ryhdytään etsimään valtioiden organisaatiosta. Vaikka näin voidaan tuottaa sinänsä päteviä selityksiä ja johdonmukaisia politiikkasuosituksia, nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Politiikan tutkimuksessa olisi syytä tunnistaa laajemminkin selitysmallit metateoreettisina oletuksina, mikä tarkoittaa, ettei niitä voi kumota tavanomaisen empirian keinoin. Hegemonia-analyysissa olisi tarpeen tunnistaa myös, miten erilaiset ajatustavat institutionalisoituvat, miten institutionalisoituminen ylläpitää tietynlaisten selitysrakenteiden valtaa ja minkälaiset tekijät voivat muuttaa näitä instituutioita.

Teksti perustuu kirjoittajien artikkeliin ”The politics of explanatory nationalism and the Evolution of the United Nations Agenda on Multinational Enterprises” (2020).

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

VTT Matti Ylönen on vieraileva tutkija Tallinnan teknillisen yliopiston Ragnar Nurkse Department on Innovation and Governance -laitoksella. Hän aloitti viime kesänä myös maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Monikansalliset yritykset, YK ja nationalistinen selittäminen politiikkana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeaikaisessa politiikan ja hallinnon tutkimuksessa on usein korostettu tiedontuotannon ja tiedolla oikeuttamisen merkityksen kasvua. Vaikka päätöksiä on sinänsä aina parempi tehdä hyvin informoituina, tiedolla oikeuttamisen yleistymiseen liittyy myös mahdollisia ongelmia. Se voi merkitä vallan siirtymistä vaaleilla valituilta poliitikoilta teknokraateille, vähentäen politiikan läpinäkyvyyttä ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksia.

Samalla politiikka voi näyttäytyä pelkkänä poliitikkojen vuorovaikutuksena, sen sijaan, että se nähtäisiin demokraattisen yhteisön monimutkaisena vuorovaikutuksena.

Tiedon ja demokraattisen politiikan välinen suhde on kuitenkin dynaaminen ja muuttuva. Asiantuntijatiedon, politiikan, ja demokraattisen osallisuuden välisiin suhteisiin liittyy jatkuvaa neuvottelua. Yhteiskunnalliset mullistukset vaikuttavat tällaisiin neuvotteluihin huomattavasti, eikä käynnissä oleva koronaviruspandemia ole luonnollisestikaan poikkeus.

Pandemia-aika merkitsee vallan, roolien ja legitimiteetin uudelleenorganisoitumista.

Pandemia-aika merkitsee vallan, roolien ja legitimiteetin uudelleenorganisoitumista.  Suuri osa tästä on epäilemättä tilapäistä, mutta joidenkin ilmiöiden voi olettaa jäävän pysyvämmiksi. Alla teen muutamia huomioita asiantuntijuuden ja demokraattisen politiikan merkityksestä ja suhteesta pandemia-aikana.

Asiantuntijuuden merkitykset

Pandemia-aika on selvästi lisännyt asiantuntijavaltaa. Erityisesti kriisin alkuvaiheissa hallitus vetosi jatkuvasti asiantuntijoiden suosituksiin ja korosti kuuntelevansa asiantuntijoita ”erittäin tarkkaan”. Tämä on sinänsä luontevaa uudenlaisen ilmiön kohdalla, mutta sisältää yllä mainitut mahdolliset ongelmat. On myös syytä kysyä, mitä asiantuntijuus tässä yhteydessä tarkoittaa, ja miten se edustaa uskomusta neutraalista politiikasta ja toisaalta demokraattisen osallisuuden sivuuttamista.

Tyypillisesti asiantuntijalla viitataan puheena olevan ilmiön tutkijaan. Metodologisen ymmärryksensä ansiosta hänellä on etuoikeutettu pääsy maallikoille saavuttamattomissa olevaan tietoon.

Yhteiskuntapolitiikan yhteydessä asiantuntijuus näyttäytyy kuitenkin hieman toisin. Politiikkasuositusten tekeminen edellyttää pikemmin saatavilla olevan tiedon prosessointia kuin varsinaista tutkimusta. Tällöin korostuu kyky suodattaa olennaisin tieto jatkuvasti kasautuvista tutkimustuloksista sekä suhteuttaa uudet tulokset muuhun tietoon ja tiedonhankintamenetelmän rajoituksiin.

Myös tiedon ajallinen näkökulma muuttuu: kasautuvan empiirisen tiedon sijaan asiantuntijatieto tarkoittaa politiikan yhteydessä pikemmin perusteltuja ennakointeja.

Asiantuntijoiden odotetaan olevan puolueettomia asiantuntijoita, mikä toistaa ajatusta arvoista vapaasta tiedosta.

Asiantuntijoilta odotetaan kuitenkin ”puolueettoman neuvonantajan” ihanteen mukaisia suosituksia. Heidän oletetaan osaavan katsoa asioita kokonaisuuden näkökulmasta, kun suurin osa ihmisistä on yksilöllisestä kokemuksestaan lähtevän perspektiiviharhan vankina. Tämä toistaa ajatusta politiikasta ilman politiikkaa tai arvo- ja intressivapaasta tiedosta.

Käytännössä asiantuntijan poliittisena neuvonantajana erottaa perinteisistä tieteenihanteista myös asiantuntijuuden institutionaalinen ulottuvuus. Asiantuntijat eivät ole vain yksilöitä tai tieteellisen prosessin osallisia, vaan organisaatioihin kytkeytyviä toimijoita. Pandemia-aikaan erityisesti THL on noussut toisinaan lähestulkoon asiantuntijuuden synonyymiksi.

Olennaista tällöin on oikeiden tutkimusmenetelmien ja tiedon arvioinnin ohella asiantuntijaorganisaation toimintakyky. THL:n kohdalla huomiota ovat saaneet laitoksen resursseihin muutama vuosi sitten tehdyt huomattavat leikkaukset.

Monitieteisyys ja eksaktiuden ongelma

Vaikka asiantuntijatiedon merkitys korostuu, ei ole yksiselitteistä, ketkä ovat vallitsevan tilanteen asiantuntijoita. Uuden kysymyksen, ilmiön tai näkökulman tapauksessa ilmeistä asiantuntemusta ei välttämättä ole. Toisinaan tutkijat ovat myös ilmaisseet suoraan, että käsitykset heidän tiedoistaan ovat liioiteltuja.

Pandemian monien ulottuvuuksien arviointiin tarvitaan väistämättä varsin monitieteistä joukkoa. Tämä johtaa myös neuvotteluun siitä, minkä tieteenalojen tulokset ovat ensisijaisia.

Asiantuntijoiden status ja uskottavuus riippuu aina osittain tieteelle ulkoisista kulttuurisista tekijöistä. Näistä keskeisimpiä ovat numeroiden ja eksaktiuden ihannointi. Pandemia-aikaan erityisesti epidemiologiset mallinnukset ovat saaneet tällaisen erityisaseman: koronaviruspandemiaa on luonnehdittu jopa ”ensimmäiseksi globaaliksi kriisiksi, jota käsitellään matemaattisena ongelmana”.

Julkisuudessa vain yksittäiset äänet ovat varoittaneet antamasta malleille liikaa painoarvoa. Myös täsmällisiä lukuja rajoitustoimien taloudellisista kustannuksista esitetään jatkuvasti , vaikka niitä on jokseenkin mahdotonta arvioida luotettavasti.

Numeroita ihannoidaan. Erityisesti epidemiologiset mallinnukset ovat saaneet erityisaseman.

Epidemiologisessa mallintamisessa joudutaan aina yksinkertaistamaan ihmisten käyttäytymistä, erityisesti siksi että on vaikeaa ennakoida, miten ihmiset reagoivat uudessa ja uhkaavassa tilanteessa. Säädökset ja suositukset eivät ohjaa ihmisten käytöstä mekaanisesti, vaan käyttäytymismuutokset riippuvat valittujen politiikkatoimien koetusta hyväksyttävyydestä ja siitä, miten erilaisia viestejä ja signaaleja tulkitaan.

Merkittävää osa poikkeustoimien mahdollisuuksista, toimivuudesta ja haittavaikutuksista ei voidakaan arvioida niiden tieteenalojen välineillä, joita pidetään tilanteen ”kovana” asiantuntemuksena. Tarvittaisiin ymmärrystä massapsykologiasta, ihmisten tavasta lukea hiljaisia viestejä, yhteisön moraalisesta organisoitumisesta ja moraalisesta vertaiskontrollista, sekä poliittisesta suostuttelusta ja poikkeustoimien legitimiteetistä eli hyväksyttävyydestä.

Julkisuudessa vain yksittäiset äänet ovat varoittaneet antamasta malleille liikaa painoarvoa.

Poikkeustoimien legitimiteetti taas riippuu yhteiskunnallisista asemista ja kokemuksesta taakanjaon kohtuullisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Jos säädöksiä pidettäisiin laajasti ylimitoitettuina, niiden vaikutus olisi vähäisempi, vaikka niiden rikkomisesta koituisi seuraamuksia.

Nämä eivät ole eksaktien menetelmien avulla lähestyttäviä ongelmia. Lisäksi itse mallit voivat myös muuttaa ihmisten käyttäytymistä, jolloin niistä tulee osittain itseään toteuttavia tai itseään kumoavia.

Politiikan välttämättömyys

Perustavanlaatuiset politiikan tekemisen tapaan ja oikeutukseen liittyvät kysymykset ovat itse asiassa pandemia-aikana varsin samankaltaisia kuin koska tahansa. Tärkeimmät kysymykset eivät ole ulkoistettavissa asiantuntijoille sikäli, että nämä osaisivat tuottaa politiikan, näkökulmien ja intressien yläpuolella olevia politiikkasuosituksia tai optimointeja.

Väistämättä poliittisia kysymyksiä ovat esimerkiksi täysin yhteismitattomien hyötyjen ja haittojen punninta, siedettävän riskitason arviointi sekä painotusten valinta erilaisia tutkimusotteita edustavien asiantuntijoiden väliltä.

Yhteismitattomiin haittoihin kuuluvat vallitsevassa tilanteessa esimerkiksi kansanterveydelliset ja sosiaalipoliittiset haitat: minkä verran vaikkapa lastensuojelun alueella voidaan tuottaa vahinkoa toimilla, jotka toisaalta suojelevat terveyttä? Tällaisia kysymyksiä ei voi ratkaista tutkimuksen avulla, eikä niiden punnitsemiseen ole olemassa optimointityökaluja, jotka tekisivät asioista politiikasta riippumatonta hallinnointia.

Minkä verran vaikkapa lastensuojelun alueella voidaan tuottaa vahinkoa toimilla, jotka toisaalta suojelevat terveyttä? Tällaisia kysymyksiä ei voi ratkaista tutkimuksen avulla.

Päätöksissä on myös jatkuvasti tulkittava varovaisuusperiaatteen soveltamisalaa: jos esimerkiksi suurin osa tutkimuksista viittaa siihen, ettei koulujen sulkeminen hyödytä epidemian hallinnassa ja muutamat väittävät päinvastaista, tulisiko koulut pitää kiinni varmuuden vuoksi? Lisäksi osa ennakoinneista vaikuttaa aina luotettavammilta ja varmemmin toteutuvilta, kun taas osa on lähinnä varoituksia mahdollisista tapahtumakuluista ja epätodennäköisistä riskitekijöistä, jotka on kuitenkin otettava huomioon.

Myös asiantuntijatiedon erilaiset painotukset pakottavat valintoihin. Jos esimerkiksi lääkäri sanoo yhtä ja tilastotieteellinen mallintaja toista, kumpaa uskotaan? Tietoa ei myöskään tuoteta automaattisesti, vaan itse tiedontuotannon kohdistuminen on myös poliittinen kysymys.

Asiantuntijatiedon erilaiset painotukset pakottavat valintoihin. Jos lääkäri sanoo yhtä ja tilastotieteellinen mallintaja toista, kumpaa uskotaan?

Normaalioloissakin selvitystyö joidenkin ryhmien asemasta tai jostakin näkökulmasta voi olla parasta vaikuttamista. Siitä, mitä puolia rajoitustoimien vaikutuksista selvitetään, on tullut poliittinen kysymys. Nämä kysymykset liittyvät kuitenkin vain päätösten väistämättömään poliittisuuteen. On oma kysymyksensä, mikä on päätöksenteon suhde demokraattiseen osallisuuteen tällaisena aikana. Silloinkaan, kun asiantuntijan ja maallikon ero korostuu, demokratiaa ei voida ohittaa.

Demokratian mahdollisuus

Poikkeuksellisen voimakas asiantuntijanäkemykseen vetoaminen sekä hallituksen viestinnässä että yleisesti on luonut demokraattiselle keskustelulle suorastaan vihamielistä ilmapiiriä. Erityisesti kriisin alkuvaiheessa keskustelut täyttyivät ”itseoppineiden epidemiologian asiantuntijoiden” pilkkaamisesta.

Myös virallisen asiantuntijamielipiteen kritiikeissä on tyypillisesti korostettu kritisoijien akateemista asemaa. On kuitenkin selvää, että ihmiset ottavat kantaa elämäänsä merkittävästi vaikuttaviin kysymyksiin ilman esimerkiksi epidemiologin pätevyyttä. Yhteiskunta, jossa kansalaiskeskustelua ei esiintyisi arkielämän mullistuessa täysin, olisi pikemmin dystooppinen kuin rationaalinen.

On selvää, että ihmiset ottavat kantaa elämäänsä merkittävästi vaikuttaviin kysymyksiin ilman esimerkiksi epidemiologin pätevyyttä.

Kun tavallista merkittävämpiä päätöksiä tehdään, demokraattisen oikeutuksen vaatimuksen voisi katsoa pikemmin vahvistuvan kuin katoavan. Demokraattinen osallisuus on paitsi poliittinen oikeus, myös keino lisätä toimien koettua hyväksyttävyyttä.

Toisaalta joissakin puheenvuoroissa tietoa on pyritty pelkistämään pelkäksi mielipiteeksi. Nähtävissä on siis voimakas polarisoituminen: yhtäältä demokratian roolia yksinkertaistetaan  sen tyyppisillä lausahduksilla kuin ”pitäisikö asiat sitten päättää huutoäänestyksellä”, toisaalta tutkimusperustaisia suosituksia kutsutaan ”mielipiteiksi muiden joukossa” ja vaaditaan esimerkiksi, että THL:n professori valittaisiin vaaleilla.

Yhtä lailla täysin samanarvoisiin mielipiteisiin uskominen kuin ”huutoäänestyksen” pelko sivuuttavat kysymyksen demokratian kehittymisestä.

Näiden kärjistysten ongelma on, että yhtä lailla täysin samanarvoisiin mielipiteisiin uskominen kuin ”huutoäänestyksen” pelko sivuuttavat kysymyksen demokratian kehittymisestä. Molemmat linjat johdonmukaisesti tulkittuna tarkoittaisivat esimerkiksi sitä, että koulutustason nousu tai medialukutaidon kehittyminen ovat demokratian kannalta yhdentekeviä, jos argumentti on perusteista riippumatta ”vain mielipide” tai jos asiantuntijuuden ulkopuolella on aina ”vain huutoäänestystä”.

Kotiepidemiologeille naureskelun varjoon jää helposti se näkökulma, että keskivertosuomalainen ymmärtää epidemiologian perusteista ja esimerkiksi poikkeusaikojen juridiikasta huomattavasti enemmän nyt kuin muutama kuukausi sitten.

Mielenkiintoisempi näkökulma vaikuttaisikin olevan kysymys oppivasta demokraattisesta yhteisöstä. Oppimista ei tapahdu ainoastaan muodollisen asiantuntijuuden parissa. Kotiepidemiologeille naureskelun varjoon jää helposti se näkökulma, että keskivertosuomalainen ymmärtää epidemiologian perusteista ja esimerkiksi poikkeusaikojen juridiikasta huomattavasti enemmän nyt kuin muutama kuukausi sitten.

Oppiminen liittyy myös yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun käsittelyyn ja ymmärrykseen itsestä väestön osana, mikä on paljon enemmän kuin toimintaohjeiden seuraamista.

Demokratian ja asiantuntijuuden yhtymäkohtia

Keskustelun kärjistyminen ja trivialisoituminen estävät myös näkemästä demokratian ja asiantuntijatiedon yhtymäkohtia. Vaikka poliittisen oikeutuksen muotoina nämä ovat jyrkän vastakkaisia, käytäntöinä niillä on myös merkittäviä samankaltaisuuksia.

Demokratiaan, aivan kuten tieteeseenkin, kuuluu kriittinen arviointi ja ennen kaikkea tuon arvion kehittäminen yhteisesti ja julkisesti. Demokraattinen yhteisö ei ole mielivaltaisten mielipiteiden joukko tai oppimaton lauma, eikä myöskään tieteentekijä ole yksinäinen nero.

Siinä missä asiantuntija-arvioiden tekeminen edellyttää aina moninäkökulmaisuutta, myös demokratia — kaikessa hälyisyydessään — on näkökulmien laajentamisen keino. Erityisesti nykyisten rajoitustoimien monien vaikutusten ymmärtäminen edellyttää kokemusten moninaisuuden kuulemista.

Demokratiaan, aivan kuten tieteeseenkin, kuuluu kriittinen arviointi ja ennen kaikkea tuon arvion kehittäminen yhteisesti ja julkisesti.

Tieteellinen tieto ei myöskään ole enää niin suljettua kuin aiemmin: Nykyisin kohtuullinen määrä tutkimustiedosta on helposti ja avoimesti saatavilla, tiedonvälitys nopeaa ja koulutustason noustua monille ihmisille on luontevaa lukea tutkimusten johtopäätöksiä. Asiantuntijat eivät voi odottaa ylitsepääsemätöntä kuilua itsensä ja demokraattisen keskustelun väliin. Demokraattinen osallisuus merkitsee myös vaatimusta perustella asiantuntijanäkemyksiä muutenkin kuin auktoriteettiin vetoamalla.

Toisaalta demokraattinen keskustelukin on triviaalimpaa, ellei mielipiteitä pystytä ankkuroimaan erilaisiin toimintamalleihin. Esimerkiksi kun joukko näkyviä tutkijoita julkaisi Eroon koronasta –vetoomuksen, kilpailevien toimintalinjojen vertailusta tuli yleisesti helpompaa. Demokratian näkökulmasta asiantuntijoiden rooli voikin olla pikemmin perustellun erimielisyyden kuin kiistattomina esitettävien faktojen tuottamista.

Lopuksi

Tiedontuotannon ja tiedolla oikeuttamisen on syystäkin katsottu olevan nykypolitiikan keskeisiä ilmiöitä. Kaikki politiikan käytännöt ovat kuitenkin jatkuvan neuvottelun kohteita ja potentiaalisesti muuttuvia. Käynnissä olevan viruspandemian kaltainen poikkeustilanne muuttaa asiantuntijuuden ja demokraattisen oikeutuksen välisiä suhteita – toistaiseksi korostaen asiantuntijuutta.

Vaikka tiedolla oikeuttaminen on ollut poikkeuksellisen voimakasta, itse asiantuntijuuden sisältö ei ole yksiselitteinen. Tieteellinen asiantuntijuus on korostetun erikoistunutta ja siiloutunutta, mutta juuri kriisitilanteen politiikkatoimien valinnassa korostuu moninäkökulmaisuuden tarve.

Moninäkökulmaisuus tulee epäilemättä korostumaan tulevaisuuden kriiseissä, joissa mutkikkaat ekologiset ja hallinnolliset vuorovaikutukset korostuvat. Myös poikkeustilassa demokraattisen oikeutuksen tarve olisi erityisen suuri, mutta mahdollisuudet siihen vähäisemmät.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Asiantuntijuus ja demokratia pandemia-aikaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.