Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaiset kehityskulut ovat vahvistuneet niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Tämä näkyy käytännön politiikan tasolla keskusteluissa aborttioikeuksista, naisten oikeuksista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Yhdysvalloissa kehitys on jo nähtävissä koulutuksessa ja opetuksessa: useiden feminististen ja antirasististen teosten käyttöä opetuksessa on rajoitettu ja hallinnollinen ja poliittinen paine on kohdistunut myös joidenkin osavaltioiden yliopistoihin. 

Valtiotieteellinen yhdistys selvitti, miten feministiset sisällöt näkyvät tämänhetkisessä politiikan yliopisto-opetuksessa Suomessa. Nykymaailman tapahtumien valossa tarkastelua pidettiin tärkeänä, sillä feministiset politiikan teoriat ja lähestymistavat ovat auttaneet laajentamaan oppiaineen kaanonia, jolla tarkoitetaan tieteenalan keskeistä sisältöä ja sen pohjalle rakentuvia normatiivisia käytäntöjä sekä tuoneet esiin aiemmin näkymättömiä ilmiöitä.

Näitä ovat muun muassa vallan sukupuolittunut luonne ja se, miten sukupuoleen kohdistuva syrjintä muotoutuu intersektionaalisesti – eli  eriarvoisuuden ulottuvuuksien  risteytyessä – esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen, luokkaan ja etniseen taustaan.

Kysely lähetettiin politiikan tutkimuksen oppiaineiden henkilökunnalle kaikkiin Suomen yliopistoihin, joissa alaa voi opiskella. Vastauksia kertyi yhteensä 17. Kyselyyn pystyi vastaamaan suomeksi tai englanniksi. Suurin osa vastaajista oli professoreita ja yliopistonlehtoreita.

Politiikan oppiaineet kattoivat kyselyssä valtio-opin, maailmanpolitiikan, kansainvälisen politiikan, kansainväliset suhteet sekä muut poikkitieteelliset politiikkaohjelmat kuten Eurooppa-tutkimuksen. Feministiset sisällöt määriteltiin kyselyssä seuraavanlaisesti: “Feministisillä sisällöillä tarkoitetaan tässä selvityksessä laajasti sukupuolen tutkimuksesta ammentavia teorioita ja näkökulmia, jotka voivat vaihdella sukupuolinäkökulmasta esimerkiksi intersektionaalisiin, antirasistisiin, dekoloniaalisiin, queer- ja transteoreettisiin tai posthumanistisiin otteisiin.”

Feministiset sisällöt tämän päivän opetuksessa

Kyselyvastausten perusteella feministiset sisällöt ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana politiikan oppiaineiden opetusta. Feminismin valtavirtaistumista kuvaa vastauksissa usein toistunut ajatus, että feminismi on nykyään yksi tärkeä suuntaus muiden joukossa.

Suurin osa vastaajista arvioi feministisen opetuksen omassa yksikössä joko lisääntyneen tai pysyneen samana oman opetusuran aikana. Vain yksi vastaajista arvioi feministisen opetuksen vähentyneen.

Politiikan oppiaineiden opetuksessa feminismi otetaan huomioon useimmiten yhdistämällä feministisiä yhteiskunta- ja politiikan teorioita muuhun opetussisältöön. Feministisen tutkimuksen piiriin kuuluvia aihepiirejä, kuten sukupuolinäkökulman ja valtarakenteiden kriittinen tarkastelu yhdenvertaisuuden kautta, lisätään kurssisisältöihin ja kurssilukemistoihin sisällytetään feministisiä teoksia.

Yleisten johdantokurssien lisäksi vastaajat kertoivat hyödyntävänsä feministisiä lähestymistapoja osana oppiaineensa kurssiteemoja kuten poliittiset instituutiot, poliittinen käyttäytyminen, retoriikka ja turvallisuus.

“Opettamillani kursseilla ovat esillä myös feministiset yhteiskunta- ja politiikan teoriat sekä klassikot, kuten esim. Mary Wollstonecraft tai nykyiset feministiset yhteiskuntateoreetikot ja filosofit poliittisten aatteiden ja ideologioiden perusopintokurssilla. Käytän opetuksessani myös feministisestä teoriasta ja filosofiasta sekä naisemansipatorisista liikkeistä tulevia esimerkkejä.”

Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto, valtio-oppi

Syventävissä opinnoissa korostuivat post- ja dekoloniaaliset, intersektionaaliset sekä queer-näkökulmat, joita pidettiin tärkeinä integroida opetukseen jatkossakin. Samalla kaivattiin enemmän huomiota intersektionaalisuuden vähemmälle jääneisiin näkökulmiin, kuten transfeminismiin ja vammaistutkimukseen.

Monelle feminismi näyttäytyi yhtenä näkökulmana muiden joukossa, mutta sitä kuvattiin myös opetuksen kriittisenä pohjavireenä tai lähestymistapana. Feminismin avulla voidaan sekä kritisoida politiikan ja poliittisen ajattelun maskuliinista historiaa että täydentää sitä tuomalla esiin näkökulmia, tulkintoja ja aihepiirejä, jotka ovat jääneet huomiotta tai eivät ole mahtuneet tieteenalan kaanoniin.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan. Kyselyvastauksissa nousi esiin perus- ja aineopintojen osalta vain kaksi tällaista kurssia: Helsingin yliopistossa valinnaisiin aineopintoihin kuuluva, vuosittain järjestettävä Sukupuoli, politiikka ja media -kurssi sekä Turun yliopiston opetusohjelmasta löytyvä Gender and Politics-kurssi, joka on avoinna sekä kandi- että maisterivaiheen opiskelijoille.

Feministisiin tutkimusasetelmiin keskittyminen ei helpotu myöskään syventävien opintojen vaiheessa. Vastauksista nousi esiin ainoastaan yksi Helsingin yliopistossa vuosittain tarjolla oleva Feministinen politiikan tutkimus -kurssi. Lisäksi keväälle 2027 on Eurooppa-tutkimuksen puolella suunnitteilla lukupiirimuotoinen seminaari, jossa keskitytään queer, trans ja intersektionaalisiin näkemyksiin EU:sta.

Erillisten feministisiin teorioihin ja lähtökohtiin keskittyvien kurssien puuttuminen opetusohjelmista nähtiinkin yhtenä keskeisenä esteenä feministisen poliittisen ymmärryksen lisäämiselle.

Feminististä opetusta vahvistavat ja hidastavat tekijät

Yliopistojen nykyisen henkilökunnan aktiivisten toimijoiden lisäksi vastauksissa nousivat esiin pioneerit, jotka ovat olleet ensimmäisinä nostamassa feministisiä sisältöjä politiikan oppiaineeseen. Heidän merkityksensä nähtiin keskeisenä.

“Tieteenalalla on ollut vähintään yksi feministiseen tutkimukseen perehtynyt opettaja noin vuodesta 1998 alkaen (melkein jatkuvasti), joka on yhtäältä opettanut vähintään yhden kurssin aihepiiriin liittyen vuosittain ja vakihenkilöstöön kuuluen pitänyt huolta siitä, että myös opintosuunnitelmassa gender-jaksoja on ollut.“

 Anne Holli, Helsingin yliopisto, valtio-oppi

Holli toi esiin myös, miten sukupuolinäkökulman tuominen oppisisältöihin on ollut niin valtiollisen tasa-arvopolitiikan kuin Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnittelun ydintä noin 20–30 vuotta. Kyselyvastauksissa nousi toistuvasti esiin muitakin samansuuntaista kehitystä tukevia tekijöitä, kuten opiskelijoiden toiveet sukupuolen ja muiden feminististen näkökulmien paremmasta huomioimisesta opetuksessa, lisääntynyt yleinen tietoisuus sukupuoleen ja muihin identiteetteihin kiinnittyvästä syrjinnästä sekä feminististen teorioiden yleistyminen keskusteluissa.

Feministisen ymmärryksen lisäämistä politiikan opetuksessa hankaloittavat muun muassa vakihenkilöstön vähäinen kiinnostus feministisiin aihealueisiin sekä feminismin näkeminen omista tutkimusaiheista irrallisena tai marginaalisena lähestymistapana. Toisaalta haasteena koettiin monien tärkeiden näkökulmien yhteensovittaminen, tasapainottelu feminististen ja muiden lähestymistapojen välillä.

Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin

Lisäksi vastauksissa mainittiin kiihtyvä tieteenalojen välinen kilpailu, jossa oman tieteenalan sisällä halutaan vakiinnuttaa tiettyjä näkökulmia tai suurempia tutkimussuuntia. Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin. Joidenkin opetusteemojen osalta tieteenalan vakiintuneet käytännöt ja keskeinen kirjallisuus nähtiin edelleen hyvin miesvaltaisena ja länsi-/eurooppakeskeisenä, mikä luo omat haasteensa feministiselle opetukselle.

Esiin nostettiin myös institutionaalisen tuen puute. Yliopistoilla ei ole selkeitä rakenteita tai prosesseja, joilla varmistettaisiin feminististen sisältöjen huomioiminen politiikan opetuksessa eikä feministisiin näkökulmiin erikoistuneita opettajan tehtäviä. Tällöin vaarana on, että opetus jää muutamien yksittäisten tutkijoiden ja opettajien varaan. Yllä kuvatun asenteellisuuden ja rakenteellisen tuen puutteiden voi nähdä heijastavan laajempia tieteenalakohtaisia käytäntöjä ja politiikan tutkimuksen sisällä vaikuttavaa konservatiivista jatkumoa.

Feministiselle ymmärrykselle ja opetukselle on tarvetta aikamme kriisien keskellä

Feminismin eri suuntaukset ja ajankohtaiset keskustelut nähtiin selvityksen vastauksissa osana valtio-opillista yleissivistystä. Feministinen teoria ja kritiikki koettiin keskeisinä sekä politiikan perinteisten teemojen (kuten turvallisuus, demokratia ja globaalin talouden valtasuhteet) ymmärtämisessä että nykyisten globaalien ilmiöiden, kuten digitalisaation ja arvojen eriytymisen, tarkastelussa.

Esimerkiksi uusliberaalin kapitalismin feministinen tarkastelu auttaa tekemään näkyväksi kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin kietoutuvia sukupuolittuneita ja risteäviä sorron rakenteita. Samalla feministinen näkökulma korostuu keskeisenä aikamme globaaleja kriisejä koskevassa keskustelussa.

“Varsinkin kasvavan militarisaation, demokratian murenemisen ja ekologisen kriisin aikakaudella sekä feministinen kritiikki olemassa olevia rakenteita kohtaan että feministiset vaihtoehdot olisi tärkeää nostaa näkyvään asemaan näistä kysymyksistä puhuttaessa. Lisäksi feministiset näkökulmat esimerkiksi tutkimusmetodologioihin ovat keskeinen tutkimuksen pluraalisuutta vahvistava voima.”

Anonyymi

Kyselyn keskeisenä johtopäätöksenä on, että feministisiä näkökulmia arvostetaan osana tämän päivän politiikan tutkimusta ja sen opetusta, vaikka arvostus ei aina näy opetusohjelmassa. Jotta uusia politiikan feministitutkijoita ja -osaajia syntyisi, on yleissivistyksen tasolta noustava kohti erityisasiantuntemusta. Tämä vaatisi vähintään sitä, että feminismilähtöisiä kursseja olisi saatavilla jokaisen politiikan oppiaineita opettavan suomalaisen yliopiston opetusohjelmassa, niin kandi- kuin maisteritasolla.

Kehitys ei kuitenkaan voi olla yksittäisten henkilöiden vastuulla, vaan feministisen opetustarjonnan takaamiseksi tarvitaan oppiaineen taholta konkreettista tukea ja linjauksia, joilla varmistetaan feminististen politiikan kurssien ja kurssisisältöjen olemassaolo koulutuspolun eri vaiheissa.  

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Jussila on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

VTT Theodora Helimäki on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja (2026–).

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti.

Artikkelin kuvituskuva: Ethan Gregory Dodge / Unsplash

Julkaisu Feministinen politiikan opetus yliopistoissa – arvostettua, mutta haavoittuvaa  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Totuus vai tehtävä (2025). Ohjaus Tonislav Hristov, Suomi, Bulgaria, Ruotsi, Norja

Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Totuus vai tehtävä (Truth or Dare) käsittelee Bulgarian poliittista todellisuutta totuudenjälkeisessä ajassa. Tarinalla ei ole varsinaista kertojaa, vaan tapahtumien kuvaaminen jätetään kahdelle päähenkilölle – toimittaja Genka Shikerovalle ja vaaliehdokas Ivan Gerasimoville.

Elokuva ei ota kantaa mikä totuus on, vaan antaa päähahmojen ajatusten ja tekojen puhua puolestaan. Samantyyppisiä tilanteita ja kertomuksia esitetään vuorotellen kummankin näkökulmasta. Elokuvan nimi on osuva, sillä tapahtumien ja tilanteiden kautta keskustelua käydään siitä mitä totuus on, kuka puhuu totta ja kuinka paljon rohkeutta oman totuutensa puolesta puhuminen vaatii.

Kontekstina Bulgaria

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa. Katsojalle saattaa jäädä epäselväksi, kuinka otollinen maaperä Bulgariassa on vaihtoehtoisille totuuksille.

Bulgaria on yksi Itä-Euroopan ja Balkanin tuoreista demokratioista. Neuvostoliiton hajottua entisen Itäblokin maan on ollut vaikea irtaantua historiastaan. Bulgariaa määrittää edelleenkin syvällä elävä korruptio, eikä se ole täysin demokraattinen valtio. Maa on saanut kritiikkiä etenkin heikosta talouskasvusta ja moitittavasta oikeusjärjestelmän yhteydestä politiikkaan.

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa

Lisäksi Bulgariassa vallitsee usko salaliittoteorioihin. Dokumenttielokuva antaa esimerkin vuodelta 2018, jolloin Bulgariassa uutisoitiin laajasti siitä, kuinka Norjassa valtio kidnappaa lapsia ja antaa lapset hyväksikäyttäjien huomaan. Elokuvan mukaan merkittävin lähde tämän tiedon takana oli venäläinen nainen, joka oli hävinnyt huoltajuuskiistan lapsistaan norjalaiselle kumppanilleen. Elokuvassa kerrotaan miten väärä tieto levisi niin laajasti Bulgariassa, että lapsia haettiin pois kouluista (yhdessä pienemmässä kaupungissa kaksi koulua tyhjennettiin oppilaista, jotta norjalaiset eivät veisi heitä).

Bulgarian politiikka on kriisissä. Maassa järjestetään pian kahdeksannet ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vuoden 2021 jälkeen Bulgariassa ei ole ollut pitkään toiminutta hallitusta. Hallitusneuvottelut ovat olleet epäonnistuneita tai hallitukset ovat kaatuneet. Muun muassa vuoden 2025 lopulla etenkin nuoret bulgarialaiset osoittivat mieltään nykyhallitusta ja sen korruptoituneisuutta vastaan.

Lisäksi vuodenvaihteessa 2026 maan presidentti jätti tehtävänsä varapresidentille. Presidentinvaalit olisivat olleet joka tapauksessa vuoden lopulla. Bulgaria on ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta 2007 ja vuoden 2026 alusta se liittyi myös euroalueeseen.

Vaihtoehtoinen totuus

Elokuvassa tutustutaan ensin Ivan Gerasimoviin. Hän pyörittää omaa keskustelu- ja uutisohjelmaa pienessä studiossaan ja levittää omia totuuksiaan pääosin sosiaalisen median kautta. Ivan on myös ehdolla Bulgarian parlamenttiin ja EU-parlamenttiin vuonna 2024 Vazrazhdane-puolueen listalla. Tämä Revival-puolue, joka nimensä mukaisesti haluaa tuoda Bulgarian perinteet, itsenäisyyden kaikista liittoumista ja mahdin takaisin, luokitellaan äärioikeistolaiseksi ultranationalistiseksi puolueeksi, joka asettuu vahvasti EU:ta, Natoa, koronarokotteita ja LGTBQIA-oikeuksia vastaan.

Puolue ja Ivan ovat venäjämielisiä, koska Venäjällä korostetaan ortodoksisia arvoja, homofobisuutta ja rokotevastaisia ajatuksia. Ensimmäisen oman ohjelmansa kuvauksen aikana Ivan ja hänen haastateltavansa desinfioivat omat juomansa lisäämällä klooridioksidia pullotettuun mineraaliveteen. Vastaavaa vaihtoehtoisten, homeopaattisiksi kutsuttujen keinojen käyttöä esiintyy muissakin kohdissa elokuvaa.

Ivanin kohtaamme elokuvan aikana useimmiten omien uutisten tekemisen parissa. Hänen ohjelmaansa kuuluu jaksoja maapallon litteydestä, saastutetusta sateesta, magneetilla maasta ja ilmasta kerätyistä metalleista, kyseenalaisista punaisista soluista sekä kuvamateriaalia Pride-vastaisesta kulkueesta. Vuodesta 2018 alkaen samaan aikaan Pride-kulkueen kanssa järjestetään kulkue perinteiselle kristilliselle perheelle. Ivan Gerasimov raportoi tästä kulkueesta ja kertoo, kuinka tärkeää on ylläpitää näitä arvoja.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä.

Gerasimov kyseenalaistaa myös EU:n, sillä se sallii muunsukupuolisten oikeudet ja muut kuin perinteiset arvot. Ivanin mielestä EU ja eliitti ovat kaiken pahan alku. Siksi hän on ehdolla EU-parlamenttiin: hän haluaa puhua normaalin ja tutun elämän puolesta. Kun muu ei auta, tulee vihollisen tilaan soluttautua ja muuttaa asioita sisältäpäin.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä. Hänet löydetään arkisista tiloista katsomassa InfoWarsin videoita ja uutisia. Rakennusprojektiensa kimpussa Ivan työskentelee puoluepaita päällä.

Hän pyytää sosiaalisen median seuraajiaan lahjoittamaan rahaa, jotta rakennusprojekti saataisiin päätökseen. Vaikka dokumenttielokuvassa ei varsinaisesti puhuta rakennusprojektista sen enempää, vaikuttaa se olevan jossain syrjäseudulla sijaitseva kirkko, jota kunnostetaan. Näin myös Ivan voi vaikuttaa hyvää tekevältä ihmiseltä, joka osallistuu oman kylän kunnostamiseen.

Trollit ja haltijat

Facebook ja etenkin sen ryhmät tuodaan elokuvassa esiin alustana, jossa vaihtoehtoiset totuudet ja salaliittoteoriat leviävät parhaiten. Siksi näissä ryhmissä on paljon trolleja.

Dokumenttielokuvassa muutama nimettömänä pysynyt henkilö kertoo, minkälaista on olla trolli: herättää huomiota ja keskustelua vahvoilla mielipiteitä jakavilla kommenteilla. Kertoman mukaan Facebookiin tehtaillaan valekäyttäjätilejä väärän tiedon levittämiseen. Näin syntyy trollitehtailu.

Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua.

Haastatellut kertovat, että motiivi trollitehtailuun on usein raha. Etenkin köyhemmissä Euroopan maissa – kuten Bulgariassa ja Pohjois-Makedoniassa – työmahdollisuuksia on rajoitetusti ja siksi trollina työskentely on helppo tapa saada nopeasti rahaa. Haastateltavan mukaan trollina voi nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja jopa päätyä EU-parlamenttiin trollialustan omistajan kanssa. Poliitikot kun osaavat käyttää somea hyödykseen.  

Ilmiöllä on toinen puoli: haltijat (elves). Fantasiakertomuksia mukaillen trollit ja haltijat ovat arkkivihollisia. Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua. Trolleista poiketen moni haltija esiintyy omalla nimellään. Elokuvassa tuodaan esiin, että haltijat työskentelevät etenkin Facebook-ryhmissä, joissa jaetaan vahvoja mielipiteitä EU:ta vastaan tai venäjämielisesti.

Oikea totuus?

Kuka sitten kertoo totuuden? Toimittaja Genka Shikerova on pitkän linjan toimittaja ja juontaa TV-ohjelmaa nimeltä Vuprosite (kysymykset), jossa hän esittää kiperiä kysymyksiä haastateltavalleen.  Ohjelma pyöri yksityisomisteisella TV1-kanavalla, joka on tunnettu politiikkakritiikistään.

Genka toimii esimerkkinä siitä, kuinka totuuden lähelle voi päästä vailla pelkoa. Hän toteaa, että toimittajan tärkein tehtävä on etsiä totuutta ja tuoda se julki. Hän myös korostaa, että luottamus on journalistiikan keksipisteenä. Esimerkiksi haastatellessaan trolleja hän ei ota kameramiestä mukaansa haastatteluihin ja pitää vahvasti kiinni osallistujien anonymiteetistä.

Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Genka näyttäytyy myös periksiantamattomana ja vahvana, sillä vaikka somessa tulevat uhkaukset ovat päivittäisiä, hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja jokaista näkökulmaa parhaansa mukaan. Hän myöntää pelkonsa, muttei halua antaa periksi.

Toimittajien uhkailu ei ole epätavallista Bulgariassa, jossa viimeisen kymmenen vuoden sisään on myös kuollut toimittajia erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa. Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Lopussa ei mikään ole hyvin

Dokumenttielokuvan Totuus vai tehtävä lopussa näkökulmat kohtaavat, kun Genka haastattelee Vuprosite-ohjelmassa Ivania. Haastattelu tapahtuu vaalien jälkeen. Tässä tuodaan erinomaisesti esiin demokraattista keskustelua – vaikka totuudesta on erilaisia käsityksiä, ei se estä keskustelemista samassa tilassa.

Vaikka Eurovaaleissa 2024 uutisoitiin laajasti euroskeptisyyden voitosta, ei Ivanin puolue Vazrazhdane pärjännyt niin hyvin, että hän olisi saanut paikan EU-parlamentissa. Myös Bulgarian parlamentista paikka jäi saavuttamatta. Haastattelussaan Genkan kanssa Ivan toteaakin, että on vaalien jälkeen eronnut tekopyhästä puolueesta, joka ei oikeasti usko hänen kertomiinsa tarinoihin, vaan käyttää hänen tuottamaansa tietoa hyväkseen kerätäkseen suosiota ja ääniä. Se, onko tämä vaalitappion synnyttämää katkeruutta vai oivallus politiikan toiminnasta jää katsojan pohdittavaksi.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita.

Elokuvassa käydään vaalien 2024 alla Genkan matkassa äänestyspaikoilla. Toimittaja on tottunut raportoimaan aiheesta ja lähestyy virkailijoita, jotka kertovat, etteivät vielä tiedä äänestysaktiivisuutta. Samalla käy ilmi, ettei Bulgariassa vielä ole siirrytty sähköisiin vaalirekistereihin. Vaalilaskenta tapahtuu monien päivien aikana, ja tulokset julkistetaan viiveellä. Tämä on myös ollut omiaan mahdollistamaan erilaiset vaalivilpit.

Myöhemmin elokuvassa seurataan television tulosiltaa. Vaalilähetyksessä näytetään äänestysaktiivisuus, joka on 23,4 % kello 19:00. Lopullinen äänestysaktiivisuus on virallisten lähteiden mukaan 33,78 % samaan aikaan käydyissä parlamentti- ja EU-parlamenttivaaleissa. Lukemat ovat Bulgariassa tyypilliset, sillä kansalaisten luottamus demokratiaan, vaaleihin ja hallintoon ovat matalalla tasolla.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita. Mutta samalla loppu kuvastaa vahvasti myös tämänhetkistä poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta Bulgariassa ja muualla maailmassa: Totuutta joutuu etsimään.

VTT Theodora Helimäki työskentelee tällä hetkellä yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy pääosin äänestyskäyttäytymiseen, vaaleihin ja vaalikoneisiin. Helimäen väitöskirja käsitteli informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Totuus vai tehtävä (Ohjaus: Ohjaus Tonislav Hristov, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Truth or Dare (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Eeppinen totuuden jäljittäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Civil War. Ohjaus: Alex Garland. 109 min. Ensi-ilta 19.4.2024.

Elokuva Civil War sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa vallitsee teoksen nimen mukaisesti sisällissota. Sen syistä tiedämme vain, että presidentti istuu jo kolmatta kautta, viitaten jonkinlaiseen vallan väärinkäyttöön.

Tämän seurauksena muutamat suurimmat osavaltiot ovat julistautuneet vastustamaan presidentin itsevaltiutta ja aloittaneet sodan tätä vastaan. Elokuvan päähenkilöinä on ryhmä sotatoimittajia – kolme konkaria ja uusi tulokas – matkalla maan halki hankkimaan presidentiltä haastattelua, joka toisi selkoa ja vastuullisuutta senhetkiseen tilanteeseen.

Elokuva on vaikuttanut jakavan mielipiteitä nettikansalaisten, kriitikkojen, sekä myös politiikan tutkijoiden keskuudessa. Keskustelunaiheeksi on muodostunut etenkin se, onko elokuva neutraali, vai ottaako se kantaa nykytapahtumiin osoittaen syyllisiä mahdolliseen sisällissotaan liiankin vahvasti. Tämän lisäksi jotkut ovat kokeneet elokuvan erittäin ahdistavaksi sodan ja siihen liittyvän raakuuden suoran esitystavan vuoksi, kun taas toiset ovat kehuneet sen koristelemattomuutta.

Tämä arvio Civil War -elokuvasta tarttuu sen synnyttämään keskusteluun ja keskeisiin huomioihin, tuoden ne lähemmäksi (tai kauemmaksi?) todellisuutta. Peilaan keskustelua tämänhetkiseen Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen ja pohdin, mitkä politiikan tutkijan silmin ovat elokuvan keskeiset kritiikin kohteet.

Totta vai tarua

Onko elokuva silloin parhaimmillaan, kun se herättää keskustelua esimerkiksi sukupuolirooleista ja -stereotypioista, kuten Barbie teki? Voisi sanoa, että Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.

Elokuva ei kerro yksityiskohtia kuvaamansa sisällissodan syistä, mutta se tiedetään, että presidenttiä vastaan ovat nousseet Teksasin ja Kalifornian osavaltiot. Nämä kaksi osavaltiota usein nähdään toistensa vastakohtina niin sosiaalisesti kuin myös kulttuurisesti ja poliittisesti.

Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.

Kahtena väestöluvultaan suurimpana osavaltiona ne ovat myös Yhdysvaltojen kahden suurimman puolueen kehtoja. Teksasissa republikaanit ovat olleet suosittuja vuoden 1980 vaaleista asti, kun taas Kaliforniassa demokraatit ovat voittaneet vaaleja vuodesta 1992 lähtien. Näin ollen osavaltioiden poliittinen yhteispeli vaikuttaa epätodennäköiseltä, etäännyttäen elokuvaa todellisuudesta.

Kuten musiikkilehti Rolling Stonen toimittaja David Fear on tuonut esiin, Civil War on fiktiivinen elokuva ja näin ollen sitä tulisi käsitellä pikemminkin taiteen tavoin, eikä faktapohjaisena kuvauksena tästä maailmasta. Moni journalisti on kritisoinut elokuvaa epätodenmukaisuudesta, mutta voi pohtia, onko sen tarkoitus toimia dokumenttielokuvan tavoin. 

Fearin mukaan elokuvasta myös puuttuu aito poliittinen diskurssi ja sen sisältämä kahtiajako. Tämä on omiaan irrottamaan elokuvan todellisuudesta ja lisäämään fiktiivistä elementtiä tarinaan. Koska mistään konkreettisesta poliittisesta aihepiiristä ei puhuta (vaikka elokuvassa on viittauksia fasismiin ja rasismiin) on vaikea kuvitella, että sisällissota olisi syttynyt ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tai niin ainakin toivoisi maailman vanhimmalta demokratialta.

Ennuste sisällissodalle?

Kun lukee elokuva-arvioita ja keskustelee ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan elokuvasta, huomaa heti, että elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä elokuvasta puuttuu draamaa perinteisen Hollywood-elokuvan tapaan, toiset taas näkevät sen koristelemattomana kritiikkinä sodan kauheutta vastaan.

Civil War -elokuvaa ei olekaan tarkoitettu niin sanotusti hyvän mielen elokuvaksi, vaan kritiikiksi rumille asioille. Elokuvan kuvaama julmuus ja sota ovat koruttomia ja jonkin verran “faktuaalisia”. Mediassa puhutaan koko ajan sodista ja niiden kauheudesta, mutta silti tuntuu täysin mahdolliselta, että lisää sotimista ja vastakkainasettelua on tuloillaan. Näin ollen on aiheellista keskustella asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat, tekemättä niistä fantastisia tai sankarillisia. Jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään sotien merkitystä nykymaailmassa.

Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan. Maailmalla laajasti hämmennystä luonut Capitol Hillin (Yhdysvaltain kongressitalo, joka vastaa Suomen eduskuntataloa) valtaus tammikuussa 2021 oli omiaan herättämään keskustelua Yhdysvaltain vahvasta kahtiajaosta.

Capitol Hillin valtaus oli hyökkäys, joka nähtiin laajalti demokraattisten prosessien vastustamisena presidentinvaalien äänten tarkastuslaskennan aikana. Yhdysvalloissa etenkin presidentinvaalit ovat lietsoneet vahvaa vastakkainasettelua, sillä ehdokkaiden vaalikampanjat ovat siellä paljon kärkkäämpiä ja hyökkäävämpiä kuin esimerkiksi Suomessa.

Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan.

Civil War -elokuvassa voi nähdä viittauksia näihin tapahtumiin ja elokuvateatterissa ollessani joku taisikin kuiskata vierustoverilleen: ”Oliko tuo kuvamateriaalia Capitol Hillin hyökkäyksestä?” Katsojaa ei siis säästetä vahvoilta viittauksilta ja assosiaatiolta, mutta elokuva ei viittaa konkreettisesti aitoihin tapahtumiin tai henkilöihin.

Tästä huolimatta jotkut ovat kritisoineet elokuvaa sen poliittisesta puolueellisuudesta. Sen on jopa sanottu mahdollisesti toimivan kimmokkeena ääriajattelijoille. Muotilehti Voguen toimittaja Taylor Antrim on korostanut omassa arviossaan, että teos ottaa vahvan moraalisen kannan sodan kauheuteen ja lohduttomaan tulevaisuuteen.

Elokuvaa on myös nimitetty juoneltaan sotkuiseksi ja epäselväksi. Koin kuitenkin, että elokuva maalasi omanlaisensa kuvan yhdysvaltalaisen kulttuurin poikkileikkauksesta, jossa pikkuhiljaa pääsi muodostamaan monipuolisemman kuvan tilanteesta.

Ihminen sodan keskellä

Elokuvaa on myös kritisoitu vahvoista kliseistä päähahmojen kohdalla. Esimerkiksi kummankin naisjournalistin tarinan stereotyyppisen esitystavan on sanottu olevan ristiriidassa sen kanssa, että ohjaaja Alex Garland on halunnut kuvata sotajournalismin todellisia kasvoja.  

Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.

Joidenkin mielestä elokuvan kaksi naispäähenkilöä edustavat hyvin eri journalistityyppejä, ja heidän hahmoissaan on tarpeeksi inhimillisyyttä. Toiset taas ovat eri mieltä kuvaten hahmoja epäedustaviksi. Journalismilla on varmasti monet eri kasvot, mutta ihmistyyppeinä keskeisimmät neljä hahmoa omaavat monia inhimillisyyden piirteitä, jotka tulevat esiin lohduttomassa tilanteessa, vaikka muutama klisee onkin mukana.

Hahmojen voidaan sanoa olevan täysillä mukana sodassa, mutta samalla sodan syiden merkitys on hävinnyt jokapäiväisestä elämästä. Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan – jotkut elävät sitä täysillä, jotkut käyttävät anarkistista vapautta omien etujensa tavoitteluun, ja toiset taas valitsevat olla osallistumatta sotaan ja sen tuomiin ongelmiin ja elävät omassa todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.

Vallan ja polarisaation kritiikkiä

Vaikka Civil War on fantasiaa, sen kautta peilataan nykymaailmaa. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Garland tuo vahvasti esiin nyky-yhteiskunnallisia ongelmia omalla tyylillään ja tavalla, joka selkeästi herättää keskustelua. Vaikka Garland pyrkii olemaan neutraali, on hänellä vahva kanta nykyistä vahvaa polarisaatiota ja vallan väärinkäyttöä vastaan.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta sen tekijä on brittiläinen. Tämä mielenkiintoinen seikka antaa myös tekijälle vapaammat kädet kritisoida yhdysvaltalaista kahtiajakoa ulkopuolisena. Mikäli Garland olisi itse yhdysvaltalainen, voitaisiin helposti katsoa hänen olevan puolueellinen.

Yhdysvaltalaisen kontekstin valitseminen ei myöskään ole satunnaista. Varsinkin poliittisen ja yhteiskunnallisen polarisaation näkökulmasta se on ehdottomasti oikea valinta kärkkään vastakkainasettelun kiritiikin kohteeksi. Vaikka Britanniakin on polarisoitunut verrattuna etenkin muihin eurooppalaisiin maihin, tai edes monipuoluejärjestelmävaltioihin, ovat sen valtiolliset valtarakenteet vaikeampia. Britanniassa ei niin helposti voisi nähdä syntyvän autoritääristä hallintojärjestelmää.

Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.

Valtarakenne on myös monitahoisesti huomioitu: Elokuva alkaa otoksella presidentistä kulissien takana – mikä viittaa vahvasti politiikan vahvimpaan kritiikkiin tuomalla vihjatusti esiin politiikan lavastuksen ja epäaitouden.

Presidentti taas on asetettu elokuvan selkeimmäksi pahikseksi. Häneen ei viitata nimellä, mutta on selkeää, että hahmolla viitataan tietynlaisiin karismaattisiin, yleensä populistisia aatteita edustaviin poliittisiin hahmoihin. Elokuvassa tuodaan esiin, että ongelmat alkoivat, kun presidentti aloitti kolmannen kautensa – tämä ei nykyisessä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä ole mahdollista.

Yhdysvaltojen presidentillä on paljon valtaa verrattuna vaikka Suomen presidenttiin. Tätä Yhdysvaltain presidentin itsemääräämisoikeutta kritisoidaan tuomalla esiin, kuinka esimerkiksi FBI on lakkautettu ja sen seurauksena moni asia on mennyt pieleen.

Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan puhuta politiikasta. Se pikemminkin yrittää herättää yhteiskunnallista keskustelua siitä, miksi jakaudumme eri leireihin, ja miksi etsimme toisistamme vihollisia.

YTM Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Helimäen väitöskirja käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Artikkelikuva: Colin Lloyd / Unsplash

Julkaisu Elokuva-arvio: Civil War – mielipiteiden sisällissotaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juuri käydyissä Suomen ensimmäisissä aluevaaleissa puhututti etenkin matala äänestysprosentti (47,5%). Konkreettisimpia ja yleisempiä syitä tälle tullaan etsimään tutkimuksin vaalien jälkeen. Mediassa on tähän mennessä nostettu muutamia huomioita matalaan äänestysprosenttiin vaikuttavista tekijöistä, kuten vaaliviestien liiallinen yhtenäisyys, sosiaalinen eriarvoistuminen ja äänestäjien vähäinen tieto. Etenkin näistä jälkimmäinen on huolestuttava ilmiö eri äänestyspäätösteorioiden valossa.

Järkevä vaalipäätös?

Yksi keskeisimmistä äänestyskäyttäytymisen teorioista on Anthony Downsin jo 1950-luvulla kirjoittama taloudellinen malli oman hyödyn maksimoimisesta täydellisen tiedon puitteissa. Downs otaksuu, että äänestäjä on rationaalinen toimija, joka rakentaa äänestyspäätöksensä niin, että hän henkilökohtaisesti hyötyy siitä eniten. Yleisesti on oletettu, että niin sanottu oikea tai rationaalinen päätös tapahtuu silloin, kun äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka tulee ajamaan hänen etujaan päätöksenteossa ja edistämään äänestäjän hyvinvointia ja tuloksellisuutta.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista. Samalla Downs on todennut, että tällainen täydelliseen tietoon pohjautuva rationaalinen ääni on lähes mahdoton saavuttaa. Tämä on totta etenkin Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, jossa puolueita ja ehdokkaita on valtavasti.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista.

Kun tietoja ja ehdokkaita on paljon, on relevantimpaa puhua rajoitetusta rationaalisuudesta, jossa äänestyspäätösten tulee pohjautua riittävään tietoon – esimerkiksi äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka helposti saavutettavan tiedon mukaan parhaiten ajaa hänen etuaan. Nämä mallit sekä korostavat eri asiakysymysten tärkeyttä äänestäjille että lisäävät poliittisen järjestelmän ja puolueiden tai ehdokkaiden vastuuta aiheiden konkreettisesta esilletuonnista.

Toisin sanoen ei ole vain äänestäjän vastuulla tietää mistä vaaleissa on kyse, vaan myös ehdokkailla, puolueilla ja yhteiskunnalla on tehtävänään varmistaa, että äänestäjät pystyvät ajamaan etuaan edustuksellisen demokratian kautta.

Kuinka kävi?

Mikäli tarkastelemme aluevaaleja rajoitetun ja täydellisen rationalismin kautta, voidaan todeta, että äänestäjillä ei ollut täydellistä eikä riittävää tietoa äänestyspäätöksen perustaksi. Näin ollen herää kysymys: oliko aluevaaleissa äänestäjän mahdollista tehdä omaa hyötyä maksimoiva päätös?

Ensimmäinen este rationaalisen päätöksen valossa kohdistui institutionaaliseen ymmärrykseen ja tietoon. Hyvinvointialueita ei tähän asti ole ollut, eivätkä niiden rakenteet ole olleet selvillä. Tämän vuoksi äänestäjät eivät pystyneet luomaan täydellistä tai riittävää kuvaa siitä, miltä aluevaltuustot voisivat näyttää, tai siitä mitä ne käytännössä tulevat tekemään ja päättämään. Mediassa oli hyvin vähän niin sanottua valistusta hyvinvointialueista. Myöskään puolueet eivät kampanjoissaan lähteneet niin vahvasti valistavalle linjalle. Nimenomaan uusissa vaaleissa hyvinvointialueiden vastuualueiden selventämistä ei olisi voitu tehdä liikaa.

Toiseksi esteeksi osoittautui liian yleinen keskustelu aluevaalien aikana. Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että puoluetenteissä puhutaan yleisemmistä asioista, sillä joka alue ei kiinnosta jokaista äänestäjää. Silti esimerkiksi puoluetentit olisivat olleet mainio alusta tuoda enemmän aluevaalien yksityiskohtia esille.

Myös mediassa puhuttiin hyvinvointialueista yleisesti. Alueilla käytiin jonkin verran kohdennettua kampanjointia, mutta oliko sitä tarpeeksi äänestäjän kannalta? On tosin totta, että on vaikea kampanjoida asioista, jotka ovat vielä tekeillä ja jopa puolueille osittain epäselviä.

Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja.

Aluevaalit olivat hankalat, mutta koska vaaleissa päätösvalta on kansalaisilla, tulee heille myös tarjota tarvittavaa tietoa ja työkaluja tehdä päätöksiä oman hyvinvointinsa eduksi.

Seikka, joka tuntui olevan eniten tietoa antava äänestäjille, olivat itse ehdokkaat. Poliittisesti kokeneita (77 % valituista on kunnanvaltuutettuja) ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia (20 % valituista) äänestettiin suhteessa enemmän kuin poliittisesti kokemattomampia ja muilla aloilla toimivia ehdokkaita. Tämä osoittaa, että äänestäjät todennäköisesti tekivät parhaita mahdollisia päätöksiä niillä erittäin niukoilla tiedoilla, joilla heillä oli. Koska kyse on päätöksenteosta ja hyvinvointialueista, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta, nähtiin alojen ammattilaiset pätevimpinä hoitamaan kyseisiä tehtäviä.

Vaikka äänestäjät usein valitsevat kokeneempia poliitikkoja, viittaa tällainen vahva ammattisidonnainen äänestyskäyttäytyminen muun tiedon puutteeseen. On myös toinen äänestyskäyttäytymisen näkökulma, joka myös viittaisi siihen, ettei äänestäjillä ollut tietoa, joiden kautta laajentaa äänestysvaihtoehtojaan. Tämä selitys löytyy puoluekuuluvuudesta.

Mikä puoluekuuluvuus?

Puoluekuuluvuus on pitkään ollut yksi vahvimpia äänestämisen selittäjiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että äänestäjä kokee kuuluvuutta tai samaistumista, useimmiten ideologisesti, johonkin puolueeseen tai ehdokkaaseen. Näin ollen hän omaksuu tietyn puolueen tai ehdokkaan omakseen ja äänestää vuodesta toiseen samaa puoluetta tai ehdokasta. Tällainen äänestysmekanismi vaatii vähäistä tai ei ollenkaan tiedon hakemista vaaleittain, sillä kun valinta on kerran tehty, se pysyy muuttumattomana.

Niin Suomessa kuin kansainvälisestikin etenkin vanhempien ikäluokkien on huomattu äänestävän johdonmukaisesti samaa puoluetta tai henkilöä. Useimmiten nämä kokeneemmat aktiivikansalaiset ovat tapaäänestäjiä, eivätkä välttämättä koe oleelliseksi perehtyä ajankohtaisiin asiakysymyksiin tai konkreettisiin vaalilupauksiin. Usein he pikemminkin luottavat puolueen tai poliitikon kykyyn saada asiat hoidettua.

Äänestettiinkö nyt vain omiamme?

Etenkin puolueet, joilla on pidempi historia ja joilla on tietynlainen ajatusmaailmallinen poliittinen asema pystyvät keräämään uskollisia äänestäjiä, joilta heillä on taattu ääni jokaisissa vaaleissa. Vaalituloksia tarkasteltaessa voidaan todeta, että kolmen puolueen (kokoomus, sosiaalidemokraatit ja keskusta) nousu kärkeen kielii jonkinlaisesta vankasta äänestysmekanismista ja puolueuskollisuudesta. Etenkin on huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle. Lisäksi tuloksissa erottuvat maantieteellisesti katsottuna suuret kaupungit ja maaseutu, sekä eri työnkuvat ja kielirakenteet.

Enemmistö näiden maantieteellisten rajojen sisällä asuvasta demografiasta äänesti omiaan, koska näin sitä joka tapauksessa tehtäisiin. Tulokset näyttäisivät siis heijastavan vahvasti tietynlaista identifikaatiota ja puoluekuuluvuutta.

On huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös, että ihmiset yrittivät ennakkoäänestää Helsingissä, vaikka Helsinki ei ole hyvinvointialue ja vaaleja ei pääkaupungissa järjestetty. Tämä edelleen viittaa samaan ilmiöön – puoluekuuluvuus on vahva ja kun on puhetta vaaleista, äänestetään pikemminkin tottumukset kuin asiakysymykset tai omat intressit edellä.

Mitä aluevaaleista siis opimme?

Vaikka meillä ei vielä ole tiedossa äänestäjien omia kokemuksia, ovat vaalitulokset silti selkeitä yhden asian suhteen: tietoa ei ollut riittävästi ja päätöksen tekivät ne kansalaiset, jotka ovat puoluekuuluvaisia ja tottuneimpia äänestämään. Ainakin suurimmilta osin.

Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Erityisesti näissä olosuhteissa puoluekuuluvuus ja ideologia vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.

Jos uusista vaaleista puuttuu konkreettista tietoa, eivätkä rakenteet, päätökset tai lupaukset ole selkeitä, kokee äänestäjä todennäköisemmin etääntymistä politiikasta ja päätöksenteosta. Näin myös kansalaisia vieraannutetaan äänestämästä, koska he eivät koe pystyvänsä valitsemaan itselleen parasta vaihtoehtoa edistääkseen omaa hyvinvointiansa.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Julkaisu Voittiko aluevaaleissa äänestäjän etu vai puoluekuuluvuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.