Tarinoita edustuksellisesta demokratiasta

Yksilöillä ja yhteisöillä on tapana tolkullistaa elämäänsä ja maailmaa itselleen kertomalla tarinoita. Tarinat ovat vastausyrityksiä ihmisiä ja yhteiskuntia liikuttaviin ikuisuuskysymyksiin. Ne kertovat aina jotakin siitä ajasta, jossa niitä tuotetaan, ja niihin on sisäänrakennettuna ”toisin kertomisen” mahdollisuus. Myös tutkijat tuottavat jatkuvasti kertomuksia tutkimuskohteistaan ja tieteen harjoittamisesta – vaikkakin tieteen piirissä kertomusten hyväksyttävyys edellyttää, että ne perustuvat tutkittuun tietoon.

Politiikan tutkimuksen valtavirrassa on pitkään kerrottu tarinaa, jonka mukaan länsimainen edustuksellinen demokratia on kriisissä. Äänestysaktiivisuus on laskenut huolestuttavasti, etenkin paikallisissa ja EU-vaaleissa, kansalaiset eivät luota politiikkaan ja poliitikkoihin eikä puolue tai järjestöjäsenyys enää innosta. Viimeistään käynnissä oleva kansainvaellus yhdistettynä oikeistopopulististen liikkeiden ja puolueiden nousuun haastaa edustuksellisen järjestelmän toimivuuden sen perustoja myöten.

Se, miten tarina jatkuu, riippuu kunkin tutkijan tai koulukunnan tieteellisistä ja normatiivisista sitoumuksista.

Yhden version mukaan edustuksellinen demokratia on tullut tiensä päähän, ja aikakausi on vaihtumassa, mutta mihin, sitä ei kukaan tunnu osaavan tai uskaltavan sanoa.

Toisen version mukaan nykydemokratia on edelleen elinkelpoinen systeemi, jos sitä vain riittävästi uudistetaan esimerkiksi parantamalla kansalaisten mahdollisuuksia osallistua suoraan päätösten ja lakiesitysten valmisteluun.

Edustuksellista demokratiasta on olemassa myös kolmas, uudempi tarinaversio, jonka juonikäänteet ovat saaneet inspiraationsa viime vuosien kansalaisliikkeistä ja -aktivismeista. Tämä tarina lähtee olettamuksesta, että edustuksellinen demokratia on kriisissä, koska kansalaiset eivät enää hyväuskoisesti osta sitä edustamisen tapaa, jota perinteiset puolueet ja poliitikot heille kauppaavat. He eivät halua tulla näiden ”puolesta puhumiksi” vaan ryhtyvät mieluummin itse toimeen ja tarvittaessa ”edustavat” itseään.

Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän.

Uusi poliittinen toimintakulttuuri alkaa yhä voimakkaammin haastaa edustuksellisen demokratian etabloitunutta institutionalismia ja näyttäytyä sille houkuttelevana vaihtoehtona.

Olemmeko me enää edustettavissa?

Sydneyn yliopistossa professorina toimiva Simon Tormey on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan The End of Representative Politics (2015), jossa hän kertoo – kuten hän itse sanoo – vaihtoehtoista tarinaa edustuksellisen politiikan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

Tormey tulkitsee, että kansalaisten epäluottamuksessa politiikkaa kohtaan ei ole kyse poliitikoiden seksi- ja korruptioskandaalien kaltaisista ilmiöistä. Sen sijaan kyse on modernin yhteiskunnan ”pitkästä vallankumouksesta”, jonka tuloksena elämme vaikeatulkintaisessa välitilan yhteiskunnassa, jonka tulevaisuus on monin tavoin auki.

Hän päättelee, että tässä postfordismin, transnationalismin ja kommunikaatiovallankumouksen määrittämässä välitilan yhteiskunnassa aiemmat suhteellisen stabiilit sosiaaliset rakenteet, identiteetit ja intressit ovat hajautuneet. Kansa ei ole enää, jos se oli sitä koskaan, homogeeninen kokonaisuus, vaan heterogeeninen joukko ”keitä tahansa” (Everybody), yksilöitä ja identiteettejä, joiden kollektiivinen edustaminen on käynyt vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

Individualisoituneessa yhteiskunnassa ”kansan edustajilla” ei enää ole aiempaa uskottavuutta ja auktoriteettia. Kansalaiset suhtautuvat skeptisesti poliittisten edustajien kykyyn tuottaa ongelmiin ratkaisuja ja hyväksyttävää johtajuutta. Sen sijaan he ovat valmiita tarttumaan toimeen ja ratkaisemaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan ongelmia omin voimin, ilman edustajia.

Tästä näkökulmasta viime vuosina räjähdysmäisesti lisääntynyt kansalaisaktivismi voidaan nähdä demokraattisen politiikan uudeksi aluksi. Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän.

Tällainen kansalaisista nouseva politiikka on Tormeyn mukaan ”anti-poliittista” ja ”anti-edustuksellista”. Esimerkiksi kansalaisliikkeet, kuten Occupy ja espanjalainen 15M, ovat ideoiltaan ja toimintatavaltaan lähempänä demokratian alkuperäisiä ideaaleja kuin nykymuotoinen edustuksellinen järjestelmä, joka on vuosisatojen ajan ollut eliittivetoinen projekti.

Kansalaisten anti-edustuksellinen aktivoituminen kyseenalaistaa jo pitkään hyväksytyt totuudet poliittisen osallistumisen alhosta. Sen sijaan politiikka arkipäiväistyy ja kansalaiset ryhtyvät itse oman elämänsä asiantuntijoiksi professionaalisten politiikan tekijöiden rinnalle ja jopa niiden asemesta, koska poliitikkojen harjoittama politiikka on juuri sitä politiikkaa, johon emme luota ja jota jopa vihaamme.

Poliittisesta edustamisesta representaatioiden politiikkaan

Tormeyn tulkinta edustuksellisen demokratian tilasta ei ole mitenkään uusi, mutta se on hyvin jäsennetty ja monilla havainnollistavilla esimerkeillä tuettu.

Tormey kuitenkin ymmärtää edustamisen perinteisellä tavalla ja sijoittaa sen tutulle, poliittisten eliittien hallitsemalle pelikentälle. Hän ei ota huomioon edustamisen moniulotteisuutta ja dynaamisuutta.Voi nimittäin olla, että samalla tavalla kuin kansalaiset karsastavat ”politiikkaa” ja puolueita mutta eivät kansalaistoimintaa ja yhteiskuntaan vaikuttamista, he karsastavat ”poliittisia edustajia” mutta eivät edustamista sinänsä.

On viime kädessä yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ”esityksensä” edustajakseen vai ei.

Itse asiassa voidaan ajatella, että kaikki poliittiset toimijat, mukaan lukien kansalaisliikkeet, representoivat jotakin ja joitakuita suhteessa itseensä (tai identiteettiinsä), ympäristöönsä, toisiin toimijoihin, julkisuuteen ja päätöksentekijöihin. Tänä päivänä kansalaiset saattavat kokea esimerkiksi julkkisten, artistien, bändien, symbolien, tiettyjen toimintatyylien tai kansalaisten omien aktivismien edustavan itseään ja yhteiskunnallisia toiveitaan perinteisiä poliittisia edustajia paremmin.

Tämä on tullut esiin myös omassa suomalaista asukasaktivismia koskevassa tutkimuksessamme, jossa olemme haastatelleet asukasliikkeiden aktiiveja ja selvittäneet heidän käsityksiään edustamisesta. Aktiivien kokemus on, että vaikka kukaan ei ole virallisesti valinnut heitä tehtäväänsä (itse perustamissaan liikkeissä), he ovat ainakin tilapäisesti saaneet toiminnalleen ”valtuutuksen” ja tuen alueen muilta asukkailta.

Edustamisessa on kyse edustajan (”esittäjän”) ja edustettavien (”yleisön”) välisestä suhteesta ja edustamiselle annetuista merkityksistä. On viime kädessä yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ”esityksensä” edustajakseen vai ei.

Demokratiassa valta on sillä, ”jonka esitys poliittisesta todellisuudesta vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesta katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta ja vakuuttavimmalta”, kirjoittaa Kyösti Pekonen.

Poliittisen edustamisen sijaan tai ohella meidän pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota kaikkialle levittäytyvään representaatioiden politiikkaan ja sen merkitykseen kansalaisten poliittiselle ja yhteiskunnalliselle kiinnittymiselle.

Kuka (saa) edustaa ja ketä?

Tutkimuksen ja politiikan ennakoinnin kannalta on ongelmallista, että tämän päivän aktivismit ovat tapahtumakeskeisiä ja kansalaisten toimeenpanema ”osallistuminen” aiempaa ennakoimattomampaa. Aktioiden ja kampanjoiden välillä on taukoja, mikä saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että ”taas ollaan passiivisia”.

Taustalla ja verkostoissa kuitenkin tapahtuu koko ajan, ja aktivismien uudet ulostulot odottavat sopivaa aikaa ja paikkaa. Nykypäivän kansalaisaktivismi on pysyvässä tulemisen tilassa, jossa flash mob- ja pop up -tyyppiset performanssit ja ajoittaiset toimimattomuden jaksot vuorottelevat.

Tässä tarinassa poliittisen edustamisen pelikenttä on auki. Se, kenet tai minkä kansalaiset kulloinkin ja missäkin kokevat oikeutetusti representoivan itselleen tärkeitä asioita, on dynaaminen ja kontingentti ilmiö, jota ei voida taikoa pois normatiivisilla lyömäaseilla (väittämällä, että jotkut käsitykset edustamisesta ovat oikeita ja toiset vääriä).

Kun ajatellaan kansalaisaktivismia poliittisena edustamisena, relevantti kysymys ei ole, onko joku valinnut aktiivin vaikuttamistehtäväänsä, tai miten aktiivi ottaa toiminnassaan huomioon valitsijansa. Sen sijaan edustamista voidaan tutkia ja sen merkitystä pohtia kysymällä, kuka tai mikä toimija ottaa aloitteen käsiinsä, millaisia ”edustusväitteitä” toimija esittää, miten edustussuhde käynnistyy ja elää, ja millaisia merkityksiä representaatioille ja niiden esittäjille edustamisen prosessissa annetaan.

Jos tässä esittämämme juonikäänne poliittisen edustamisen tarinaan resonoi ”totuutta” eli ympäröivän yhteiskunnan nykytilaa, voidaan ennakoida, että edustukselliseen politiikkaan on tulossa lisää liikettä ja tilanteittain vaihtuvia koreografioita. Se, rakentuuko tästä muutoksesta parempi, demokraattisempi ja oikeudenmukaisempi maailma, jää nähtäväksi – ja eri kertojien eri tavoin tolkullistamaksi.

Julkaisu Edustuksellisen politiikan loppu – vai uuden alku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Alexander Stubbin johtaman hallituksen suosio oli vajonnut ennätyksellisen alas, Suomen talous oli monien arvioiden mukaan kuralla, ja eduskuntavaaleissa oli odotettavissa oppositiossa olleen keskustapuolueen vaalivoitto.

Toiseksi suurimman puolueen asemasta sen sijaan kilpailtiin kiivaasti, ja vaalikampanjointia käytiin välillä kiihkeissä tunnelmissa. Kansalaisten näkökulmasta poliittinen tilanne vaalien alla oli kiinnostava ja jopa jännittävä.

Vaalit ovat demokratian keskeisimpiä instituutioita ja kansalaisten vaaliosallistuminen niin poliitikoiden kuin tutkijoidenkin jatkuvan kiinnostuksen kohde. Ylin vallankäyttö tarvitsee valtuutuksensa kansalta, ja vaalien alla jos koskaan puolueilta ja ehdokkailta odotetaan korvan kallistamista kansalaisten huolenaiheille ja toiveille. Vaalit ovat monella tapaa keskeinen kansalaisten poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen paikka, ainakin periaatteessa.

Tutkimme Tampereen yliopiston Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelman järjestämällä kurssilla kevään 2015 vaaleja siitä näkökulmasta, miten kansalaiset ottivat – tai jättivät ottamatta – julkisen poliittisen tilan haltuunsa. Puhumme vaalikulttuurista ja vaalikansalaisuudesta, joilla viittaamme vakiintuneisiin normeihin ja tapoihin, jotka määrittävät, miten kansalaiset voivat, ja miten heidän odotetaan, osallistuvan vaaleihin.

Vaalikansalaisuuden muotoja ovat esimerkiksi ehdokkaaksi asettuminen, ehdokkaiden kampanjoiden tukeminen, kampanjoiden seuraaminen medioista ja äänestäminen. Tässä tutkimuksessa olimme kiinnostuneita erityisesti siitä, miten vaalikansalaisuus näkyy ja miten sitä rakennetaan julkisissa tiloissa.

Vaalikulttuuria rakennetaan julkisissa tiloissa

Julkinen poliittinen toiminta on demokratian elinehtoja. Normatiivisesti ajatellen kansalaisten julkinen kokoontuminen ja keskustelu ovat keskeinen osa demokraattista prosessia ja vallankäytön legitimointia.

Kyse ei ole vain puolueiden rekrytoimien ehdokkaiden julkisesta näyttäytymisestä vaan tavoista, joilla eri osapuolet (ehdokaskansalaiset, äänestäjäkansalaiset, puolueet, mediat jne.) julkisesti kohtaavat ja kommunikoivat, ja siitä, miten näiden toimijoiden keskinäiset suhteet asemoituvat. Kuka saa esittää julkisesti mielipiteitään, ketä kuunnellaan, kuka jää julkisen huomion ja keskustelun katveeseen? Nämä kohtaamiset ja asemoinnit rakentavat vaalikansalaisuuden käytäntöjä ja mahdollisuuksia, ja toisaalta mahdottomuuksia.

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkijaryhmän ottamista valokuvista sekä sen toteuttamista katuhaastatteluista Tampereen keskustassa huhtikuun alussa 2015. Yhdeltä paikkakunnalta kerätyllä aineistolla ei ole pyritty tilastolliseen edustavuuteen, vaan kuvien ja haastattelujen kautta on haluttu saada laadullista otetta suomalaista vaalikansalaisuutta määrittävistä poliittis-kulttuurisista piirteistä ja merkityksistä.

Kuvia analysoitiin Roland Barthesin semioottisten käsitteiden, erityisesti denotaation ja konnotaation, avulla ja haastatteluita kokemuksellisen tiedon näkökulmasta. Kuva- ja haastatteluanalyysin havaintoja ristiinvalotettiin keskenään. Tuloksia tulkittiin Benjamin Barberin teoksesta Strong Democracy (1984) lainatuilla ”ohuen” ja ”vahvan” kansalaisuuden käsitteillä ja peilattiin poliittista osallistumista koskevaan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja politiikan tutkimuksessa on jo pitkään kannettu huolta edustuksellisen demokratian ja poliittisen osallistumisen tilasta, esimerkiksi alhaisesta äänestysaktiivisuudesta ja vähäisestä poliittisesta luottamuksesta (Kestilä-Kekkonen 2014). Syitä ongelmiin on etsitty niin yhteiskuntarakenteen muutoksista kuin politiikan henkilöitymisestä ja medioitumisestakin. Toisaalta tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota vaihtoehtoisten poliittisen osallistumisen muotojen suosion kasvuun.

Poliittisen osallistumisen tutkimuksissa ei kuitenkaan ole ollut tapana pohtia, mitä merkitystä julkisten tilojen ”kansalaiskäytöillä” on osallistumiselle. Voidaan hyvin ajatella, että julkiset kokoontumiset tuottavat sellaisia keho-mieli-kokemuksia, joilla on merkitystä osallistumisen mielekkyydelle.

Hannah Arendt muistutti klassikkoteoksessaan The Human Condition (1958), että politiikkaa ei voida ajatella ilman julkista sfääriä ja ihmisten julkisia kohtaamisia. ”Kansa” voi löytää ja identifioida itsensä vain näkemällä itsensä sellaisena.

Myös viimeaikainen yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimus on korostanut poliittisen toiminnan kokemuksellisuutta ja affektien tärkeyttä. Näin voidaan olettaa, että kiinnostus poliittiseen toimintaan laskee sitä mukaa, kun julkisen yhdessä toimimisen paikat ja käytännöt kuihtuvat.

Vaaliosallistumisen kulttuuri

Benjamin Barberin tunnetun kritiikin mukaan liberaalin demokratian perinteeseen ei sisälly selkeää kuvaa kansalaisuudesta, osallistumisesta eikä yhteisestä hyvästä.

Liberaali demokratia, jota Barber pitää ”ohuena” demokratiamallina, näkee ihmiset rationaalisina yksilöinä, joiden tehtävä kansalaisina rajoittuu äänestämiseen ja vallankäytön mandaatin luovuttamiseen puolueiden valitsemille eliiteille. Barber kannattaa liberaalin demokratian ”vahvistamista”, jolloin kansalaiset eivät enää ole pelkkiä äänestäjiä ja hallinnan kohteita vaan aktiivisia toimijoita.

Vahvan demokratian rakennuspuita ovat kansalaiskasvatus, tunne ja kokemus kansalaisena toimimisesta sekä osallistuvan demokratian mukaiset instituutiot, joissa kansalaiset saavat mahdollisuuden osallistua asialistojen muotoiluun, julkiseen keskusteluun ja lakien säätämiseen. Vahvassa demokratiassa yhteiskunnan arvoja ei oteta annettuna, vaan ne määritellään yhteisen julkisen keskustelun kautta.

Tutkimuksessa lähestyimme eduskuntavaaleja vaalikulttuurin ja ohuen ja vahvan vaalikansalaisuuden käsitteiden kautta. Vaalikulttuurilla tarkoitamme vakiintuneita normeja, tapoja ja odotuksia, jotka määrittävät, miten vaaleja käydään ja miten eri toimijat asemoituvat suhteessa niihin ja toisiinsa. Vaalikansalaisuudella viittaamme siihen, millaisia mahdollisuuksia ja malleja vaalikulttuuri tarjoaa kansalaisten osallistumiselle.

Vaalikulttuuria ja -kansalaisuutta rakennetaan myös julkisissa tiloissa ja julkisessa keskustelussa. Ne saavat näkyvän muotonsa toreilla, kaduilla, nykyajan kauppakeskuksissa ja medioiden käsikirjoittamilla areenoilla.

Vaalikulttuuri määrittelee vaaliosallistumisen mahdollisuudet ja rajat; rajoja voidaan myös kyseenalaistaa ja rikkoa, mutta Suomessa vallitsevan vaalikulttuurin haastaminen on toistaiseksi ollut hyvin marginaalista.

Ohuesta vahvempaan vaalikansalaisuuteen?

Tutkimusryhmän jäsenet kuvasivat eduskuntavaalien näkymistä julkisissa tiloissa ja haastattelivat vaalitapahtumien lähellä liikkuneita ihmisiä. Ryhmäläiset ottivat kuvia itsenäisesti useana päivänä ja eri aikoina, niitä vertailtiin ja tarkemman analyysin kohteeksi valittiin kuvia, joissa toistui samansisältöinen tematiikka.

Tutkimuksellista kuvaamista ajateltiin ”moniaistillisena osallistumisena” (Pyyry 2013) ja kuvia tarttumapintana johonkin arkiseen ja ohikiitävään. Kaduilla tehdyt haastattelut olivat lyhyitä ja fenomenologisesti ajatellen ne edustavat välitöntä kokemustietoa siitä, mitä vaalit merkitsivät vastaajille henkilökohtaisesti.

Kuvissa vaalit näyttäytyvät kolmenlaisina julkisina esillepanoina: vaalipaneelikeskusteluina, joissa yleisön huomio kohdistuu ”näyttämöllä” esiintyviin juontajiin ja ehdokkaisiin; kaupunkimaisemana, jota on koristeltu vaalirekvisiitalla mutta johon ohikulkijat kiinnittävät vain vähän huomiota; ja ehdokkaiden vaalityönä julkisilla paikoilla.

Kuvissa pistää silmään etenkin se, mikä niistä usein puuttuu: ehdokkaiden ja kansalaisten väliset tai kansalaisten keskinäiset aktiiviset kohtaamiset.

Elämä julkisilla paikoilla noudattaa vaalienkin alla arkisia rutiineja, kaduilla ei juurikaan näyttäydytä yhdessä, keskustella, juhlita tai protestoida. Ehdokkaiden ja ohikulkijoiden välillä on etäisyys, jota vaikuttaisi olevan vaikea ylittää. Kansalaiset jäävät tai jättäytyvät helposti passiiviseen yleisön tai sivuun vetäytyjän rooliin, sen sijaan että he valtaisivat julkisen tilan omaan ”vaalityöhönsä”.

Kuvien kautta tulkittuna suomalainen vaalikulttuuri on hiljaista ja näkymätöntä ja vaalikansalaisuus väsähtäneen oloista. Vaalitilaisuudet eivät saa otetta kansalaisista ja houkuttele heitä kokoontumaan ja keskustelemaan julkisona (the public).

Julkisille paikoille pystytetyt vaalimainostelineet näyttävät niin ikään visualisesti ankeilta; mainokset eivät innosta kansalaisia tutkimaan niitä, keskustelemaan ja ottamaan kantaa.

Haastatteluvastaukset tukevat kuvien vaikutelmaa vaalikulttuurin ohuudesta. Haastateltavien mukaan vaalit merkitsevät vain pientä periaatteellista mahdollisuutta vaikuttaa asioihin. Vastaajat eivät osallistu vaaleihin muuten kuin äänestämällä eivätkä tuo esiin kannatustaan puolueille tai ehdokkaille julkisesti. Vain kaksi vastaajaa kuudestatoista kertoi tukevansa tutun ehdokkaan kampanjaa. Vastausten perusteella kansalaisten suhde ainakin eduskuntavaaleihin on etäinen ja viileä.

Kohti vahvistuvaa vaalikansalaisuutta?

Tutkimuksen havainnoista käy ilmi, että suomalainen vaalikulttuuri ja -kansalaisuus näkyvät julkisesti suhteellisen ohuina käytäntöinä ja osallistumisena, varsinkin jos niitä verrataan vaikkapa monien Keski- ja Etelä-Euroopan maiden näyttävään, jopa karnevalistiseen vaalikulttuuriin.

Vuoden 2012 presidentinvaalit olivat mielenkiintoinen poikkeus suomalaisessa vaalikulttuurissa ja antoivat viitteitä siitä, että meilläkin vaaliosallistuminen voi jossakin kontekstissa saada uusia, performatiivisempia ja osallistuvampia muotoja. Kevään 2015 eduskuntavaaleissa samanlaista osallistumisen intohimoa ei kuitenkaan ollut näkyvillä.

Joitakin merkkejä uudenlaisen vaalikulttuurin noususta on, esimerkiksi puolijulkiset olohuonetentit ja kampanjoiden erilaiset visualisointitavat kaduilla ja toreilla (vaikkapa ehdokkaiden viestien ja äänestysnumeroiden piirtäminen katuun väriliiduilla), mutta valtaosin vaaliosallistuminen näkyy ja kuuluu julkisissa tiloissa vain vähän.

Tutkimuksen aineisto on rajallinen eikä ota huomioon vaalikulttuurin paikallisia vivahteita tai eroja erityyppisten vaalien ja vaalien ajankohtien välillä, mutta sen avulla voidaan kuitenkin nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä kansalaisten vaaliosallistumisen piirteistä.

On myös tärkeää muistaa, että poliittinen osallistuminen ei typisty vaalikansalaisuuteen. Poliittisella kansalaisuudella on vahvoja ilmaisuja toisaalla, esimerkiksi kansalaisliikkeissä, järjestöissä, some-verkostoissa ja paikallisessa asukasaktivismissa. Ehkä meidän pitäisikin välillä kysyä, ovatko kansalaiset itse kuihduttaneet oman vaalikansalaisuutensa, vai onko vika sittenkin vallitsevan vaalikulttuurin tavassa tuottaa ohuita vaaliosallistumisen käytäntöjä?

Vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksesta käy mielenkiintoisesti ilmi, että vastaajista 71,8 prosenttia oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väittämästä: ”Edustuksellisen demokratian tukena tulisi järjestää tavallisille kansalaisille tarkoitettuja poliittisia keskustelutilaisuuksia” (Borg & Grönlund 2011). Tämän havainnon luulisi soittavan kelloja niin poliitikoiden kuin tutkijoidenkin keskuudessa.

Jarno Iivonen, Henrik Jaakkola, Jenni Laurila, Maiju Rekola, Markus Silvennoinen, Katarina Sällylä, Tuukka Tonteri ja Tiina Rättilä. Kirjoittajat osallistuivat Tampereen yliopiston Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa keväällä 2015 järjestetyn eduskuntavaalikurssin tutkimustyöpajaan, jota ohjasi YTT, tutkija Tiina Rättilä.

Lähteet

Arendt, Hannah (1958) The Human Condition. Chicago: University of Chicago Press.

Barber, Benjamin (1984) Strong Democracy. Berkeley: University of California Press.

Borg, Sami & Grönlund, Kimmo: Eduskuntavaalitutkimus 2011 [elektroninen aineisto]. FSD2653, versio 2.1 (2013-01-22). Helsinki: Taloustutkimus [aineistonkeruu], 2011. Vaalitutkimuskonsortio [tuottaja], 2011. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja], 2013.

Kestilä-Kekkonen, Elina (2014) Puoluedemokratian haasteet Euroopassa: Syrjäyttävätkö uudet poliittisen osallistumisen muodot edustuksellisen demokratian? Teoksessa T. Forsberg & T. Raunio (toim.) Politiikan muutos. Tampere: Vastapaino, 41-75.

Pyyry, Noora (2013) Valokuvaaminen moniaistillisena osallistumisena. Alue ja ympäristö 42:1, 79-80.

Shepard, Benjamin (2011) Play, Creativity, and Social Movements. If I Can’t Dance, It’s Not My Revolution. New York: Routledge.

Julkaisu Huomioita suomalaisesta vaalikansalaisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.