Kirjoituksessaan Saksalainen ideologia (1846) parikymppiset Karl Marx ja Friedrich Engels pohtivat saksalaisen poliittisen ajattelun erityisluonnetta. Kirja oli hyökkäys niin sanottua nuorhegeliläistä filosofiaa kohtaan, joka korosti ideoiden ja aatteiden merkitystä poliittisen muutoksen lähteenä.

Marxin ja Engelsin mukaan todellisen muutoksen lähteenä olivat yhteiskunnan materiaaliset tekijät. Kun maailma muuttuu, ideat kyllä seuraavat perässä.

Saksa oli 1800-luvun puolivälissä 39 osavaltion löyhä valtioliitto. Suhteessa modernin ajan poliittista murrosta johtaneeseen Ranskaan Saksa oli poliittis-taloudellinen takapajula, jossa talouden modernisointi ja hallinnon uudistukset olivat törmänneet konservatiivisten voimien vastustukseen. Marxin ja Engelsin mukaan yksi selitys tälle oli saksalaiseen ajatteluun kuuluva periaatteellisuus, maailman näkeminen ylhäältä käsin asetettujen ideoiden valossa.

”Saksalainen filosofia laskeutuu taivaasta maahan–”, Marx kirjoitti, ”mutta meidän on noustava pikemminkin maasta taivaaseen.”

Onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä?

Kysymys saksalaisen poliittisen ajattelun luonteesta on herättänyt keskustelua myös viime aikoina. Saksan päätöstä tukea 750 miljardin suuruista eurooppalaista elpymisrahastoa on pidetty suunnanmuutoksena suhteessa sen perinteiseen linjaan, jota on usein luonnehdittu periaatteelliseksi ja sääntöperustaiseksi. On kysytty, onko Saksa hylännyt vanhat oppinsa tiukasta taloudenpidosta ja yhteisvastuun välttämisestä.

Kyse ei ole vain elpymisrahastosta. Saksa on jo pitkään lähestynyt Ranskan näkemyksiä euroalueen kehittämisestä sekä ”eurooppalaisesta suvereniteetista”, esimerkiksi kilpailupolitiikan kytkemisestä laajempiin geopoliittisiin tavoitteisiin. Saksa on hyväksynyt mukisematta kasvu- ja vakaussopimuksen hyllyttämisen koronakriisin aikana. Yli puolet EU-komission hyväksymistä poikkeuksellisista valtiontukimenettelyistä on kohdistunut saksalaiseen teollisuuteen.

Onko Saksa siis luopunut periaatteellisuudestaan? Vai edustaako se kompromissien taitoa muuttuvassa ympäristössä?

Vakauskulttuuri ja pyrkimys järjestykseen

Saksan talouspolitiikan tunnusomaisia piirteitä ovat historiallisesti olleet tiukka budjettikuri, sääntöperustaisuus sekä tiukka ero raha- ja finanssipolitiikkaan. EU:n tasolla tämä on tarkoittanut sisämarkkinoiden ankkuroimista vahvaan kilpailulainsäädäntöön, mutta myös velka- ja budjettisääntöihin perustuvan “talouskonstituution” puolustamista. Saksa on korostanut jokaisen maan vastuuta omasta taloudestaan ja suhtautunut kielteisesti yhteisvastuullisten mekanismien, kuten yhteisten joukkovelkakirjojen, eurobondien, käyttöönottoon.

Tätä periaatteiden kokonaisuutta kutsutaan usein ”vakauskulttuuriksi” ja sen taustalla olevaa ajattelutapaa ordoliberalismiksi. Sen älylliset juuret ovat maailmansotien välisellä ajalla, jolloin joukko talous- ja oikeustieteilijöitä ryhtyi pohtimaan liberalismin tulevaisuutta tilanteessa, jossa markkinatalous näytti häviävän taistelun fasismille ja kommunismille.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä. Markkinat eivät synny luonnostaan, vaan ne tarvitsevat turvakseen vahvan valtion, joka pystyy huolehtimaan esimerkiksi hintavakaudesta ja toimivasta kilpailuympäristöstä. Jos markkinat jätetään oman onnensa nojaan, lopputuloksena on usein vahvimpien valta, markkinoiden keskittyminen ja tehottomuus.

Monien ordoliberaalien mielestä klassinen liberalismi oli epäonnistunut, sillä se oli sivuuttanut poliittisen järjestelmän roolin toimivan markkinatalouden kehityksessä.

Ordoliberaalit tunnistivat poliittisessa järjestelmässä samantyyppisen ominaisuuden. Demokratia on luonnollisesti liberaalin yhteiskuntajärjestelmän keskeinen periaate, mutta myös se pitää sisällään vaarallisen taipumuksen vallan keskittymiseen.

Demokraattinen järjestelmä tulee helposti eri intressiryhmien kuten korporaatioiden kaappaamaksi. Valtiolla näytti olevan hyvin vähän keinoja reagoida sellaiseen tilanteeseen, jossa pohjimmiltaan autoritääriset liikkeet nousevat valtaan demokraattisen järjestelmän turvin. Siksi valtion on suojauduttava myös itseään vastaan toimeenpanevien instituutioiden keinoin.

Parhaiten tätä suojaustehtävää toteuttavat ennalta sovitut säännöt, jotka rajoittavat poliittisten päätöksentekijöiden valtaa.

EU-politiikan linja

Poliittiseen suosioon ordoliberalismi nousi Saksassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ordoliberaaleilla oli keskeinen rooli varsinkin kristillisdemokraattisen CDU:n uudistumisessa, joka nojasi irtiottoon katolisen sosiaalietiikan painotuksista kohti markkinamyönteisempää lähestymistapaa. Ordoliberaalien kädenjälki näkyi Saksan keskuspankin uudistuksissa, sääntöperustaisen budjettipolitiikan kehityksessä sekä aktivoivan sosiaalipolitiikan edistämisessä.

Ordoliberaalien suhtautuminen eurooppalaiseen yhteistyöhön oli kahtalaista. Monet heistä kavahtivat ranskalaisen teollisuuspolitiikan mallia, joka nojasi keskusjohtoisuuteen ja vahvoihin valtionyhtiöihin. Alkuperäinen hiili- ja teräsyhteisö (1949) oli sekin yhdenlainen kartelli, joka ei varsinaisesti edistänyt kilpailullisen markkinatalouden juurruttamista.

Silti monet keskeiset ordoliberaalit, kuten Wilhelm Röpke, näkivät Euroopassa mahdollisuuden toteuttaa ajatus ”valtiosta ilman suvereniteettia”, eli puhdas sääntöihin ja toimeenpanevaan valtaan nojaava poliittinen järjestys.

Kyse oli tasapainoilusta. Kun Euroopan talousyhteisö EEC:tä luotiin 1950-luvun puolivälissä, Saksan oli myönnyttävä ranskalaisen protektionismin vaatimuksiin erityisesti maatalouspolitiikassa. Yleinen kilpailupolitiikka pyrittiin silti pitämään tiukasti saksalaisten käsissä. Talousyhteisön ensimmäinen puheenjohtaja Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali ja niin sanotusta kilpailukomissiosta tuli EEC:n keskeisimpiä instituutioita.

Kyse oli tasapainoilusta.

Sama kompromissien taito näkyi Maastrichtin sopimuksen yhteydessä. Yhteisvaluutta-alue oli aina ollut enemmän Ranskan kuin Saksan projekti. 1970–80-lukujen epäonnistuneet kokeilut kiinteiden valuuttakurssien järjestelmästä olivat herättäneet paljon epäluuloa myös Saksassa. Saksa saatiin kuitenkin mukaan liittokansleri Helmut Kohlin johdolla ankkuroimalla Euroopan talous- ja raha-alueen (EMU) yhteinen finanssipolitiikka vahvasti yhteisiin sääntöihin sekä muokkaamalla Euroopan keskuspankki EKP:n mandaatti Saksan Bundesbankin mukaisesti.

Kun nykyään puhumme Maastrichtin sopimuksen hengestä, viittaamme usein juuri saksalaisiin periaatteisiin säännöistä ja yhteisvastuun välttämisestä. Todellisuudessa Maastrichtin henkeä ruokki kuitenkin Saksan ja Ranskan välinen jännite staattisen ja dynaamisen integraatiokäsityksen välillä.

Saksa luotti sääntöihin, kun taas Ranska näki eurooppalaisen yhteistyön prosessina, jonka luonne on olennaisesti avoin. Ajatus “yhä tiivistyvästä unionista” (ever-closer union) on edelleen yksi EU:n perussopimusten keskeisiä periaatteita.

Ideologinen pragmatismi

Saksan ja Ranskan jännitteet purkautuivat mielenkiintoisella tavalla eurokriisin aikana. Euroalueen jakautuminen pohjoisen “nuukaan” blokkiin ja etelän “yhteisvastuulliseen” rintamaan heijasteli pitkälti Saksan ja Ranskan ideologisten lähestymistapojen eroa. Monista aloitteista sovittiin kuitenkin yhteistyössä juuri Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn kesken.

Yleisellä tasolla eurokriisin hoito noudatti kuitenkin saksalaista linjaa. Euroalueen sääntöperustaa vahvistettiin ja komission valtaa kasvatettiin esimerkiksi eurooppalaisen ohjausjakson keinoin. Saksa myöntyi, osin vastentahtoisesti, euromaiden pelastuspaketteihin ja EKP:n osto-ohjelmiin. Samalla sen vientiteollisuus hyötyi merkittävästi euron heikkoudesta.

Eurokriisin aikana Saksan linjaksi vakiintui ideologinen pragmatismi. Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi. Saksa ei lähtenyt haastamaan poliittisella tasolla kriisinhoitoa, mutta torjui silti johdonmukaisesti esimerkiksi Ranskan ehdotukset euroalueen yhteisistä velkakirjoista.

Saksa oli periaatteellinen, mutta se pystyi myös joustamaan kaikkein tiukimmista opinkappaleistaan suuremman tavoitteen, euroalueen koossapysymisen, vuoksi.

Saksan jonkinasteisesta linjanmuutoksesta oli kuitenkin havaittavissa merkkejä jo pari vuotta sitten. Ranskan presidentti Emmanuel Macronin reformikeskeinen agenda ja brexitin synnyttämä huoli EU:n yhtenäisyydestä johtivat myös Saksassa uuteen keskusteluun talousyhteistyön tulevaisuudesta. Saksa suhtautui suopeasti komission esityksiin “talous- ja rahaliiton viimeistelystä”, jossa muun muassa ehdotettiin finanssipoliittisen toimintakyvyn lisäämistä EU:n tasolla.

Huoli Saksan muuttuneesta linjasta johtikin helmikuussa 2018 kahdeksan pohjoisen euromaan – Suomi mukaan lukien – vetoomukseen sääntöperustaisen talousunionin puolesta. Yleinen näkemys oli, että tämä Hansa-liitoksi nimetty epävirallinen koordinaatioelin pyrki pitämään kiinni saksalaisista periaatteista tilanteessa, jossa Saksa itse oli luisumassa niistä poispäin.

Saksan sisäpolitiikan uudet jännitteet

Todellisuudessa kyse oli kuitenkin myös sisäpoliittisesta kehityskulusta. Vuoden 2017 liittopäivävaaleissa Saksan sosiaalidemokraattien (SPD) puheenjohtaja Martin Schulz kampanjoi EU-tason solidaarisuutta korostavalla agendalla, jota monet pitivät Macronin ohjelman kopiointina.

SPD:n vaalimenestys ei ollut huimaa – se menetti valtakunnallisesti 5,2 prosenttia äänimäärästään – mutta se nousi hallitukseen tasapainottamaan niin ikään vaaleissa hävinneen CDU:n tiukan budjettikurin politiikkaa. SPD otti muun muassa valtionvarainministerin paikan.

Schulzin seuraaja, Saksan nykyinen valtionvarainministeri Olaf Scholz oli keskeisessä asemassa elpymisrahaston muodostamisessa. Scholz oli jo aiemmin puhunut eurooppalaisen yhteistyön tärkeydestä. Monia yllätti, ettei Saksan linjan keskiössä ollutkaan raha vaan macronilainen puhe “eurooppalaisesta suvereenisuudesta”.

Varsinainen pommi jysähti kuitenkin Funke-mediatalon haastattelussa elokuussa 2020, noin kuukausi EU:n elpymisrahastoa käsitelleen huippukokouksen jälkeen. Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti. Lausuntoa siteerattiin laajasti ja sitä tulkittiin vihreänä valona yhteisvelan otolle myös tulevaisuudessa.

Haastattelussa Scholz totesi koronaelvytyksen olevan “peruuttamaton askel” koko Euroopalle – historiallinen tapahtuma, joka muuttaa unionin luonnetta peruuttamattomasti.

Tämä on kuitenkin väärinkäsitys Scholzin viestistä. Todellisuudessa myös Saksassa elpymisrahaston oikeutus julkisessa keskustelussa nojasi vahvasti sen kertaluonteisuuteen ja kytkeytymiseen nimenomaan koronakriisin hoitoon.

Saksan hallitus ja suurin osa asiantuntijoista käytti huomattavasti aikaa tehdäkseen eron pysyvien ja kertaluonteisten velkakirjojen välillä. Jo maaliskuussa Scholz oli tyrmännyt Ranskan kipparoiman ehdotuksen euroalueen yhteisistä velkakirjoista, jotka olisivat korvanneet osan kansallisesta velasta ja helpottaneet näin kansallista elvytystä. Koronabondit haluttiin pitää erillään eurobondeista.

Scholz avasi kommenttejaan myöhemmin muun muassa Bruegel-ajatushautomon esitelmässään. Hänen mukaansa EU:n elpymisrahaston oikeutus kytkeytyi juuri Saksan pitkästä linjasta kumpuaviin näkemyksiin eurooppalaisten sisämarkkinoiden yhtenäisyydestä.

Kyse oli kahdesta asiasta: eurooppalaiset sisämarkkinat ovat kytkeytyneempiä ja siksi haavoittuvaisempia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Jos elvytys jätetään vain kansallisille hallituksille, se johtaa osaoptimointiin ja luultavasti myös kilpailuympäristön merkittäviin häiriöihin.

Entäpä puheet “peruuttamattomasta askeleesta”? Funken haastattelussa elpymisrahaston peruuttamattomuus liittyi velanoton sijaan niin sanottuun omien varojen järjestelmään. Scholzin mukaan puhtaasti jäsenmaksuihin perustuva budjettipolitiikka on auttamattomasti liian heikko vastatakseen EU:n tuleviin rahoitustarpeisiin ja strategisen autonomian vahvistamiseen. Siksi unionin on kehitettävä niin sanottua omien varojen järjestelmää, kuten digi- ja ympäristöveroja.

Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen.

Onko Saksasta on siis tullut fiskaaliunionin eli järjestäytyneen eurooppalaisen finanssipolitiikan kannattaja? Kyllä, mutta hyvin tarkkaan rajatussa mielessä. Saksa voi puolustaa tulevaisuudessa yhteistä velanottoa, mutta sen laajemmat tavoitteet liittyvät koko budjettipolitiikan ja talousohjauksen uudistamiseen. Bruegel-puheessaan Scholz painotti omien varojen lisäksi eurooppalaisen verotuksen harmonisointia, joka nykyisellään muodostaa keskeisen uhan myös eurooppalaiselle kilpailuympäristölle.

Kyse ei siis ole ”tulonsiirtounionin” puolustamisesta. Sisämarkkinoiden näkökulmasta esimerkiksi merkittävästi toisistaan poikkeavat yritysverotuksen tasot luovat epäreilun asetelman ja kohdentavat tuotantoa tai arvonlisäystä usein tehottomalla tavalla. Saksa ja Ranska ovatkin löytäneet toisensa yritysverotuksen harmonisointiin liittyvissä aloitteissa kuten niin sanotussa CCCTB-standardissa.

Vakauskulttuuri on voimissaan

On siis selvää, että periaatteellisuudestaan huolimatta Saksan politiikkaa on mahdotonta ymmärtää Marxin tavoin laskeutumisena “taivaasta maan päälle”. Saksan talouspolitiikka on edelleen ordoliberaalia tai periaatteellista, mutta eri mielessä kuin usein esitetään. Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Saksassa ymmärretään hyvin, että kasvu- ja vakaussopimuksen nykyinen pohja on murentunut. Suurin osa EU-maista ei tule saavuttamaan 1990-luvun lopulla sovittuja velka-asteita koronakriisin jälkeen. Säännöillä voi toki olla rooli tulevaisuudessa, mutta ratkaisuja haetaan myös muilla keinoin.

Kyse ei ole sääntöuskovaisuudesta, vaan Saksan keskeisimmät huolet liittyvät sisämarkkinoiden yhtenäisyyteen ja kilpailuympäristön säilyttämiseen.

Onko kyse liittovaltiokehityksestä? Kyllä, jos sillä tarkoitetaan aiempaa selkeämpää työnjakoa EU-tason ja kansallisvaltioiden välillä. Saksa suhtautuu edelleen epäillen kaikenlaisiin hätäratkaisuihin, joiden se näkee murentavan valtioiden vastuuta omasta talouspolitiikastaan.

Sen toiveissa on myös arvolähtöinen EU, joka pystyy puolustamaan geopoliittisia intressejään. Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalyin myrkytyksestä käynnistynyt keskustelu Saksan ja Venäjän välisen Nord Stream 2 -kaasuputken tulevaisuudesta osoittaa, etteivät taloudelliset argumentit ole Saksalle kaikki kaikessa.

Toisaalta on selvää, että euroalueen nykyiset rakenteet palvelevat parhaiten juuri Saksaa. Tämä selittää osittain Saksan ”vastentahtoista johtajuutta”, haluttomuutta suuriin linjanmuutoksiin. Vaikka ikääntyvän väestön haasteet ja globaalin protektionismin aallot huojuttavatkin Saksaa, sen oma tulevaisuus näyttää pääosin vakaalta.

Juuri tätä vakautta Saksa haluaa edistää myös EU:n tasolla.

Timo Miettinen on yliopistotutkija ja dosentti Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Mitä Saksa haluaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvottelut Euroopan unionin monivuotisesta rahoituskehyksestä (engl. Multiannual Financial Framework) käynnistyivät virallisesti toukokuussa 2018 komission tiedonannolla. Komissio ei aloittanut työtään tyhjästä, vaan se on kuullut keskeisiä sidosryhmiä kuten Euroopan parlamenttia, jäsenvaltioita, kansallisia parlamentteja sekä EU:n rahoituksen saajia.

Rahoituskehyksen hyväksyminen on pitkä prosessi, joka vaatii sekä Eurooppa-neuvoston yksimielisen tuen että EU-parlamentin yksinkertaisen enemmistön. Uuden parlamentin kokoonpano voi vaikuttaa myös rahoituskehyksen sisältöön.

Komissio nimesi uuden ehdotuksen vuosien 2021–2027 kehykseksi ”nykyaikaiseksi talousarvioksi unionille, joka suojelee, puolustaa ja tarjoaa mahdollisuuksia”. Sen julkilausuttuja tavoitteita ovat EU-tason lisäarvon kasvattaminen, selkeys, byrokratian vähentäminen sekä tuloksellisuus. Keskeisenä tavoitteena on keskittyä kaikkein vaikuttavimpiin politiikkatoimenpiteisiin.

Taustalla on EU:n muuttunut toimintaympäristö viimeisen kymmenen vuoden aikana: kiristynyt geopoliittinen tilanne, vuoden 2015 niin kutsuttu pakolaiskriisi, Itä-Euroopan oikeusvaltiokehitys sekä tietenkin Britannian päätös lähteä EU:sta. Komission ehdotuksessa näkyvät vahvasti uudet painopisteet kuten muuttoliikkeiden hallinta, rajaturvallisuus sekä digitalisaation edistäminen.

Reaaliarvoilla mitattuna leikkauksia on luvassa maatalouspolitiikkaan ja koheesiopolitiikkaan. Lisäpanostuksia halutaan taloudellisen kasvun lähteisiin kuten tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan.

EU-budjetti syntyy uuteen toimintaympäristöön

EU:n rahankäytön uudistamisesta on puhuttu vuosia. Jo vuonna 2003 ilmestynyt Sapirin raportti piti EU-budjettia ”historiallisena jäänteenä” ja ehdotti merkittäviä uudistuksia EU-budjettiin.

Uudistustyö on ollut kuitenkin hidasta, sillä budjetin keskeiset painopisteet kuten maatalous- ja rakennepolitiikka tulevat vuosikymmenten takaa ja niiden äkillinen muuttaminen on koettu vaikeaksi.

EU-budjetin koko suhteessa maiden bruttokansantuotteeseen (noin 1 prosentti) on pysynyt vakiona 1980-luvulta lähtien. Vuoden 2018 budjetin koko oli noin 160 miljardia euroa. Suurimmat menoerät muodostuvat maatalous- ja kalastustuista sekä aluekehitykseen liittyvistä tuista, jotka muodostavat unionin budjetista noin 80 prosenttia.

Budjetin keskeiset painopisteet kuten maatalous- ja rakennepolitiikka tulevat vuosikymmenten takaa ja niiden äkillinen muuttaminen on koettu vaikeaksi.

Maataloustukien määrä on tosin tippunut 2000-luvun alun tasosta, jolloin niiden osuus oli puolet EU-budjetista. Uudessa ehdotuksessa määrä on tippumassa noin kolmasosaan koko rahoituksesta.

Brexit jättää toteutuessaan budjettiin vuosittain noin 17 miljardin euron loven, joka vastaa noin 12 prosenttia koko EU-budjetista. Vaikka Britannia on onnistunut neuvottelemaan helpotuksia jäsenmaksuista, on se edelleen suurimpia nettomaksajia. Tästä syystä brexit aiheuttaa paineita myös uuden rahoituskehyksen läpiviennille. Monien maiden mielestä maksuosuudet eivät saisi kasvaa, mutta varoja tarvitaan uusien haasteiden kohtaamiseen.

Miten budjettia pitäisi arvioida?

EU:n rahoituskehys heijastaa jäsenmaiden ja Euroopan parlamentin arvovalintoja. Komissio on kuitenkin viime vuosina painottanut lähestymistavassaan entistä enemmän yleisiä periaatteita, joiden valossa budjettia tulisi arvioida. Näitä kriteereitä on ainakin kolme.

Ensimmäisen kriteerin mukaan EU-budjetista tehtävien investointien on oltava vaikuttavia. Yksinkertaisesti tulkittuna kriteeri tarkoittaa sitä, että investoinnin tuoton tulisi ylittää siihen suunnatut panostukset.

Yleensä kriteerin tulkitaan tarkoittavan rahoitusinstrumenttien suuntaamista kohteisiin, joiden vaikutus pitkän aikavälin kilpailukykyyn on merkittävin. Tällaisia ovat esimerkiksi tutkimus- ja innovaatiotoiminta, koulutus ja infrastruktuurihankkeet.

Kriteerin tulkintaan vaikuttaa kuitenkin budjetin tarkoitus. Esimerkiksi rakennerahastojen vaikuttavuuden analyysi riippuu siitä, tarkastellaanko asiaa kilpailupolitiikan vai sosiaalipolitiikan näkökulmasta.

Rahastojen käyttöä on pitkään ohjannut periaate, jonka mukaan tulonsiirrot eivät saisi muodostua pysyviksi, vaan rahoituksen tulisi olla lähtökohtaisesti projektiluontoista.

Rahoituksen tuottama lisäarvo on yleensä korkeampi, jos alueella harjoitettava tuotanto on kehittynyttä ja koulutuksen edellytykset edes tyydyttävällä tasolla.

Komissio on viime vuosina painottanut lähestymistavassaan entistä enemmän yleisiä periaatteita, joiden valossa budjettia tulisi arvioida.

Toisen kriteerin mukaan EU-budjetissa pitäisi keskittyä asioihin, joissa unioni voi tuoda eniten ”lisäarvoa” (added value). Komissio omaksui lisäarvon käsitteen keskeiseksi arviointikriteeriksi ennen vuoden 2014 rahoituskehystä.

Komission oman määritelmän mukaan tämä tarkoittaa ”sellaisten hankkeiden tai investointien tukemista, jotka eivät olisi syntyneet ilman EU:n mukanaoloa”. Kyse voi olla siis hankkeista, jotka ovat liian suuria yksittäisen valtion toteutettaviksi, niin kuin EU:n satelliittihanke.

Toisaalta ”lisäarvolla” voidaan viitata hankkeisiin, joissa vaikuttavin lopputulos saadaan nimenomaan yhteistyöllä. Puhutaan rajat ylittävien hankkeiden skaalaeduista. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi EU:n ulkosuhteisiin liittyvät kehityshankkeet tai vaikkapa kyberuhkien torjunta, jossa parhaaseen lopputulokseen päästään keskitetyillä instituutioilla ja valtioiden välisellä tiedonvaihdolla.

Kolmannen kriteerin mukaan EU-budjettia tulisi käyttää myös hyvän hallintotavan (good governance) edistämiseen. Ajatus ”eurooppalaisen hallintotavan” edistämisestä nousi komission tavoiteohjelmiin 2000-luvun alussa. Sen keskeisiä periaatteita oli viisi: avoimuus, osallisuus, vastuullisuus, vaikuttavuus ja johdonmukaisuus.

Hyvän hallintotavan edistäminen on ollut keskeinen osa EU:n kehitys-, naapuruus- ja jäsenhakemuspolitiikkaa (accession policy), ja siihen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota myös EU:n oman rahoituskehyksen ja rakennerahastojen puitteissa.

Ajatuksena on, että taloudellisen kilpailukyvyn ohella EU:n investointien pitäisi edistää vastuullista hallintotapaa ja laajemmin demokraattista kulttuuria. Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi rakennerahastojen kautta myönnettävän rahoituksen parempaa valvomista. Se voi tarkoittaa myös rahoituksen ehdollistamista suhteessa demokratia- ja oikeusvaltiokehitykseen.

Miten näitä kriteerejä voidaan soveltaa käsiteltävissä olevaan ehdotukseen?

Komission ehdotus EU:n monivuotiseksi rahoituskehykseksi vuosille 2021–2027 heijastaa yleisellä tasolla myös edellä mainittuja kriteerejä. Rahoituskehyksen vertailua tosin hankaloittaa hieman budjetin rakenteen muuttuminen, sillä osa menoista on siirtynyt eri momenteille.

Taustalla on yleinen siirtymä maatalouteen ja alueille annetusta tuesta EU-tason julkishyödykkeisiin kuten yhteisen rajaturvallisuuden edistämiseen. Bruegel-ajatushautomon laskelmien mukaan esimerkiksi koheesiorahaston nominaalinen arvo on 6 prosenttia edellistä rakennekehystä suurempi, mutta inflaatiokorjattu reaaliarvo 7 prosenttia pienempi. Maatalouspolitiikassa leikkaus on reaalisesti 15 prosenttia.

Toukokuussa valittava Euroopan parlamentti joutuu käymään keskustelua maatalouspolitiikan kokonaisvaltaisesta uudistamisesta.

Yhteisen maatalouspolitiikan eli niin sanotun CAP-järjestelmän tulevaisuus nousee aika ajoin keskusteluun. On yleisesti tunnettua, että maataloustukeen liittyy ruokaturvan ja biodiversiteetin edistämisen lisäksi selkeitä sosiaalipoliittisia tavoitteita. Yleinen ongelma on, että sektorikohtainen tuki ei ole erityisen tehokas instrumentti. 80 prosenttia tuesta menee 20 prosentille viljelijöitä.

Komission teettämät tutkimukset viittaavat tehottomuuksiin erityisesti niissä toimenpiteissä, jotka liittyvät ympäristövaikutuksiin ja biodiversiteetin ylläpitoon. Euroopan tilintarkastustuomioistuimen vuonna 2017 ilmestynyt selvitys osoitti, että vuodesta 2013 käynnistetyt ”vihreään” maatalouteen liittyneet hankkeet eivät ole olleet erityisen tehokkaita.

Myös toukokuussa valittava Euroopan parlamentti joutuu käymään keskustelua maatalouspolitiikan kokonaisvaltaisesta uudistamisesta. Uudistamista voitaisiin tehdä asteittain esimerkiksi 1–2 rahoituskehyskauden puitteissa.

Yksi vaihtoehto olisi soveltaa yhteisrahoitusmenettelyä (co-financing) myös ”ensimmäisen pilarin” maataloustukiin Osa tuesta tulisi näin kansallisesta budjetista.

Rakenne- ja aluepolitiikan vaikuttavuutta on arvioitu useissa selvityksissä ja akateemisissa tutkimuksissa. Yleisellä tasolla rakennepolitiikka on todettu vaikuttavaksi, mutta sen teho vaihtelee alueittain.

Yleisellä tasolla rakennepolitiikka on todettu vaikuttavaksi, mutta sen teho vaihtelee alueittain.

Ongelmia on ainakin kolme. Ensiksi rakennepolitiikan teho riippuu usein poliittisten instituutioiden toimintakyvystä: rakennepolitiikka on heikointa siellä, missä sille olisi eniten tarvetta. Toiseksi rakennepolitiikan teho on todettu valitettavan lyhytaikaiseksi, sillä rahoitus koostuu pääosin rajatuista projekteista. Kolmanneksi EU-maat lähentyvät taloudellisesti toisiaan, mutta maiden sisällä alueelliset erot kasvavat.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty ainakin kahta ratkaisua. Alue- ja kehitysrahastoista maksettavan tuen tulisi suuntautua nykyistä pitkäkestoisempiin hankkeisiin, jotka tukisivat paremmin kasvun edellytyksiä pitkällä aikavälillä. Tämä voisi toteutua esimerkiksi lisäämällä maiden omaa rahoitusosuutta.

Toiseksi rahastoja tulisi käyttää entistä tehokkaammin hyvän hallintotavan edistämiseen. Tämä tarkoittaisi ehdollisuuden kasvattamista EU:n budjetissa.

Tukea oikeusvaltiokehitykseen ja tutkimukseen

Osana hyvän hallintotavan edistämistä komissio on sisällyttänyt ehdotukseensa mekanismin, jonka tarkoituksena on edistää oikeusvaltioperiaatteen toteutumista. Konkreettisesti mekanismi mahdollistaisi EU-budjetin suojaamisen tilanteessa, jossa jäsenmaa rikkoo oikeusvaltioperiaatteen toteutumista.

Vaikka ehdotus ei ole suoraan suunnattu yksittäistä maata vastaan, on se nähty kiristysruuvina erityisesti nettosaajamaiden kuten Unkarin, Puolan ja Romanian suuntaan. 

Komissio on sisällyttänyt ehdotukseensa mekanismin, jonka tarkoituksena on edistää oikeusvaltioperiaatteen toteutumista.

Myös tutkimus- ja innovaatiotoimintaan ehdotetaan lisärahoitusta. Taustalla on yleinen huoli Euroopan t&i-rahoituksen kehityksestä, joka on jäämässä jälkeen Yhdysvalloista.

Horizon Europe -nimen alla kulkevaan tutkimusrahoitukseen liittyy myös aito eurooppalaisen tason lisäarvo. Yliopistot ja tutkijat joutuvat kilpailemaan rahoituksesta eurooppalaisessa kontekstissa, mikä on edistänyt tieteen kansainvälistymistä. Ohjelma on myös lisännyt tutkijoiden liikkuvuutta.

Kritiikkiä on kuitenkin esitetty siitä, että perustutkimuksen lisäpanostukset ovat melko vaatimattomia. Komission ajattelua ohjaa eurooppalaisen tutkimusrahoituksen suuntaaminen vahvemmin soveltavaan tutkimukseen. Rahoitus myös keskittyy vahvasti jo valmiiksi vahvoille yliopistoille ja tutkimusinstituuteille.

Uusi rahoituskehys toisi merkittäviä lisäyksiä rajaturvallisuuteen sekä maltillisen lisäyksen muuttoliikkeiden hallintaan. Ehdotuksia on pidetty pääosin perusteltuina, sillä kyse on aidosti EU-tason julkishyödykkeistä. Vahvistettavia instituutioita olisivat ennen kaikkea Frontex, Euroopan turvapaikka-asioiden tukivirasto, Europol ja tietojärjestelmien koordinointiin keskittyvä eu-LISA.

Rajaturvallisuus ja maahanmuuton hallitseminen on keskeinen osa esimerkiksi Schengen-järjestelmää, jonka romahtaminen tarkoittaisi merkittäviä taloudellisia menetyksiä: Bertelsmann-ajatushautomon mukaan vuosittaiset kustannukset voisivat nousta jopa 50 miljardiin euroon.

Toisaalta muuttoliikkeiden hallintaan liittyy monia kyseenalaisia piirteitä kuten suunnitelmat ”maihinnousuleirien” perustamisesta Pohjois-Afrikan maihin. On ilmeistä, että nykyistä turvapaikkapolitiikkaa määrittävä Dublin-järjestelmä ei ole yksinään riittävä, vaan EU:n olisi kehitettävä myös pysyvää taakanjakomekanismia.

Parlamentin vaihtuminen voi monimutkaistaa tilannetta

Koska rahoituskehyksen hyväksyntä vaatii sekä EU-parlamentin siunauksen että jäsenmaiden yksimielisen tuen, on lopputulos väistämättä jonkinasteinen kompromissi.

Tähän asti neuvottelut Eurooppa-neuvoston, Euroopan komission ja EU-parlamentin välillä ovat edenneet hyvässä järjestyksessä. Europarlamenttivaalien läheisyys asettaa kuitenkin haasteen, sillä edellisen EU-parlamentin päätökset eivät sido nyt toukokuussa valittavaa parlamenttia.

EU:n rahoituskehyksen eteenpäin vieminen on myös yksi Suomen puheenjohtajakauden haasteista.

Todennäköisintä kuitenkin on, että uusi EU-parlamentti tulee jatkamaan sovitun esityksen puitteissa. Merkittävä muutos parlamentin voimatasapainossa voi kuitenkin heijastua budjetin sektorikohtaisiin esityksiin. EU:n rahoituskehyksen eteenpäin vieminen on myös yksi Suomen puheenjohtajakauden haasteista.

Myös brexitin venymisen on pelätty aiheuttavan riskejä rahoituskehyksen läpiviennille. Jos Britannia olisi vielä jäsen vuoden 2020 huhtikuussa, voisi se estää rahoituskehyksen hyväksymisen Eurooppa-neuvostossa – tai kiristää tällä neuvotteluetuja itselleen.

Britannia ei voi kuitenkaan estää neuvottelujen etenemistä. Huhtikuun huippukokouksessa sovittu lisäaika lokakuun 2019 loppuun heijasteleekin pyrkimystä viedä brexit maaliin ennen uuden komission aloittamista.

EU on käyttänyt viimeiset 10 vuotta sisäisten kriisien ratkaisemiseen. Samalla Eurooppaa ympäröivä geopoliittinen todellisuus on muuttunut perustavasti Venäjän uuden voimapolitiikan, Yhdysvaltojen kasvavan protektionismin ja Kiinan taloudellis-poliittisen vallankäytön myötä.

EU:n seuraava budjetti ei muuta tätä tilannetta, mutta se pyrkii kiinnittämään huomion entistä paremmin ympäröivän maailman muuttumiseen. Olisikin toivottavaa, että EU:n globaali toimintaympäristö nousisi EU-vaalikeskusteluun myös muutenkin kuin vaalihäirinnän kaltaisten teemojen kautta.

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii eurooppalaista talousliberalismia.

Julkaisu EU:n seuraava rahoituskehys syntyy uuteen toimintaympäristöön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

James Bond: ”I make my own choices.”
[…]
Silva: ”England… The empire… You are living in a ruin, you just don’t know it yet.”
– Skyfall (2012)

Viehtymys nostalgiaan on nostettu esiin yhtenä keskeisimmistä selityksistä Britannian EU-erolle. Kovan brexitin kannattajat kuten Boris Johnson ovat haaveilleet vanhan Kansainyhteisön ajoista ja Britannian palauttamisesta maailmanpolitiikan keskiöön.

Brittien viehtymys vanhaan maailmaan onkin ollut keskeinen osa viimeisen vuosikymmenen populaarikulttuuria. Menestyssarjat ja -elokuvat kuten The Crown (2016–), Winston Churchill -filmatisointi Darkest Hour (2017) ja sotakuvaus Dunkirk (2017) ovat heijastaneet joko kaipuuta kadotetun loiston aikaan – tai edustaneet myyttiä Britannian erityisasemasta Euroopassa.

Kuten Oscar-voittaja Kuninkaan puheen (2011) tapauksessa, kysymys saarivaltion poliittisesta kohtalosta on käynyt yksiin hallitsijan henkilökohtaisen kamppailun – psykologisen ja fyysisen – kanssa: Britannia löytää äänensä maailmanpolitiikassa vain vahvan johtajan kautta.

Kysymys imperiumin kohtalosta on hallinnut myös James Bond -sarjan kahta viimeistä filmatisointia Skyfall (2012) ja Spectre (2015). Ajatus poliittisten ja ideologisten kamppailujen fyysisestä ulottuvuudesta on tietenkin ollut aina Bond-saagan ytimessä; erityistä sarjan viimeisimmissä osissa on Bondin alkoholismin tulkitseminen metaforana britti-imperiumin sisäiselle luhistumiselle.

Britannian suvereniteettia eivät uhkaa vain roistovaltiot vaan globaali informaatiovallankumous, joka on vaarana tuhota tiedustelukoneiston konkreettiset edellytykset sisältä käsin. Erityisesti Spectren tapauksessa tämä tapahtuu varsin muodikkaan skenaarion kautta, jossa hanke tiedusteluvaltojen yhteisistä kompetensseista paljastuu rikollisjärjestön juoneksi. Jaettu suvereniteetti on ansa.

Olisi yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi.

Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi. Taistelu brexitin merkityksestä – erosopimuksesta tulevasta suhteesta Eurooppaan – heijastaa paljon syvällisempää kamppailua kansallisvaltion ja poliittisen itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin luonteesta tämän päivän Euroopassa.

Absoluuttinen suvereniteetti ja kansallisvaltiot

Modernin poliittisen suvereniteetin juuret ovat olennaisesti Britanniassa. Englantilaisen filosofi Thomas Hobbesin (1588–1679) Leviathan-teoksessa esittämä teoria yhteiskuntasopimuksesta perustui olennaisesti ajatukselle, jonka mukaan yhteiskunnan lähtötilanne, ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, on estettävissä ainoastaan vahvan hallitsijan keinoin.

Näkemykseen kuului ajatus poliittisen suvereniteetin absoluuttisuudesta. Jos laki tai tuomioistuin rajoittaisi suvereenia, hallitsijan kyky tehdä päätöksiä olisi jatkuvasti uhattuna. Tästä syystä suvereenin vallan on oltava ehdotonta ja jakamatonta.

Brexit-prosessin aikana on tullut usein vaikutelma, että Britanniassa keskustelua on käyty 1600-lukulaisiin käsityksiin nojaten. Vallankäyttö on näyttäytynyt nollasummapelinä, jossa poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia kysymyksiä koskeva valta on yksinomaan Britannian käsissä – tai se menettää täysin merkityksensä. Joko poliittinen suvereniteetti on absoluuttista tai jakamatonta – tai se karkaa tai hajoaa.

Siksi Leave-kampanjan tehokkaimmaksi iskulauseeksi muodostui juuri take back control – ajatus kadonneen kansallisen suvereniteetin palauttamisesta.

Käytännössä maailma rakentuu tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle.

Käytännössä maailma rakentuu kuitenkin tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle. Maat luopuvat osasta kansallista määräysvaltaansa, jotta ne voivat toimia yhteistyössä joissain kysymyksissä kuten kaupassa, turvallisuudessa tai ulkopolitiikassa.

Valtiokeskeisen geopolitiikan rinnalle ovat tulleet geoekonomiset konfliktit, joissa kamppailua käydään yhä enemmän kansainvälisten sääntelyjärjestelmien kuten Maailman kauppajärjestö WTO:n tai alueellisten sopimusjärjestelyjen välityksellä.

Kansallisvaltion asema on ollut tässä kehityksessä jännitteinen. Valtiot eivät ole kadonneet, mutta niiden politiikasta on tullut entistä reaktiivisempaa suhteessa globaaleihin ja alueellisiin sääntelyjärjestelmiin.

Poliittisia järjestelmiä arvioidaan suhteessa niiden kykyyn sopeutua ”muuttuvaan toimintaympäristöön”, jonka määrittävin piirre on kompleksisuus ja rajojen ylittäminen. Kansallisvaltion kehyksessä toimiva demokratia tai työmarkkinajärjestelmien kaltaiset keskitetyt mallit tulevat jatkuvasti jälkijunassa, paitsi silloin, kun keskitetyt ratkaisut palvelevat sopeutumista.

Britannian EU-suhde murroksessa

Euroopan unioni on yksi jaetun suvereniteetin järjestelmistä. Sen historialliset edeltäjät kuten Euroopan talousyhteisö (1957–) perustuivat ajatukselle Euroopan sisäisten konfliktien suitsimisesta taloudellisen yhteistyön keinoin. Erityisesti 2000-luvun aikana unionin painopiste on siirtynyt sisäisten yhä enemmän ulkoiseen vaikuttamiseen lähialue- ja kauppapolitiikan avulla.

Kysymys suvereniteetin rajoista on ollut integraation ytimessä. Positiivisesti tulkittuna jaettu suvereniteetti on tarkoittanut yhteisiä standardeja esimerkiksi tavaroissa ja palveluissa. Yhteisesti sovitut pelisäännöt esimerkiksi työlainsäädännössä tarkoittavat, ettei mikään maa voi kilpailla epäreilusti työehtoja polkemalla.

Samalla on selvää, ettei suvereniteetin rajoittaminen ole ollut yksinomaan neutraali prosessi. EU:n sisämarkkinoita on rakennettu vahvan kilpailulainsäädännön varaan, mikä on olennaisesti rajoittanut valtioiden liikkumavaraa teollisuus- ja investointipolitiikassa. Eurojärjestelmän säännöt rajoittavat valtioiden talouspolitiikkaa eikä verotukseen ole haluttu luoda juurikaan minimistandardeja. Yksittäisten valtioiden kyky vaikuttaa pääomaliikkeisiin tai kauppapolitiikkaan on heikentynyt merkittävästi.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä. Vielä 1980-luvun alkupuolella konservatiivipuolue oli selkeämmin EU-myönteinen puolue kuin euroskeptinen työväenpuolue. Britannia hakeutui Euroopan talousyhteisön jäseneksi vuonna 1973 konservatiivipääministeri Edward Heathin johdolla, ja Euroopan yhteisö nähtiin markkinaliberaalin järjestyksen lujittajana.

Asetelma kääntyi kuitenkin Margaret Thatcherin pääministerikauden loppupuolella. Britannian visio puhtaasta sisämarkkinaprojektista alkoi saada rinnalleen toisenlaisia sävyjä, kun ”sosiaalisen Euroopan” kaltaiset teemat nousivat esiin Jacques Delorsin komission puheissa.

Thatcherin pelkona oli, että määräenemmistöpäätöksiä käytettäisiin edistämään eurooppalaista sosiaalipolitiikkaa. Myös Ranskan ja Saksan yhteisvaluuttaprojektiin suhtauduttiin epäillen, ei vähiten 1990-luvun alun tapahtumien vuoksi, jolloin Britannia joutui jättämään Euroopan kiinteän valuuttajärjestelmän niin sanotun mustan keskiviikon tapahtumien takia.

1980-luvun loppupuolella britti-imperiumin nostalgiasta tuli keskeinen osa Thatcherin strategiaa. Siinä missä pääministerikauden alkua olivat määrittäneet kommunismin ja sosialismin aaveet, kohdistui kritiikki 1980-luvun lopulla yhä enemmän Euroopan ”supervaltion”, hallitsemattoman liittovaltiokehityksen ja suvereniteetin hajoamisen kaltaisiin teemoihin.

Näinä vuosina kylvettiin siemen nyt kovan brexitin esitaistelijoiksi nousseelle European Research Group -ryhmälle. ERG syntyi Maastrichtin sopimuksen (1993) aikoihin vastustamaan EU:n liittovaltiokehitystä, ja sen alkuperäinen missio koostui ajatuspajatoiminnasta ja pyrkimyksestä rakentaa puoluerajat ylittävää yhteistyötä euroskeptisten liikkeiden välille. 2000-luvun alkupuolella ERG:n toiminta oli passiivista.

David Cameronin vuonna 2005 alkanut kausi konservatiivipuolueen johdossa perustui olennaisesti kovan linjan euroskeptikkojen miellyttämiselle ja oikean laidan joukkopaon estämiselle. Cameron siirsi puolueensa Euroopan parlamentissa keskustaoikeistolaisessa EPP-ryhmästä kansallismieliseen ECR-ryhmään ja lupasi EU-kansanäänestyksen vastineeksi vuoden 2015 parlamenttivaalien voitosta.

Taistelu sääntely-ympäristöstä

ERG:n uudelleensyntyminen sijoittui vuoden 2016 brexit-äänestyksen jälkimaininkeihin. Ryhmän johtoon valittu Steve Baker tarkensi ERG:n profiilia nimenomaan kovan eron kannattajana. Bakerin pitkäaikaisena visiona ei ollut ainoastaan Britannian EU-ero vaan Euroopan unionin korvaaminen puhtaasti vapaakauppaan keskittyvällä sopimusjärjestelyllä.

Kyse ei ollut vain nostalgiasta vaan Britannian paikasta kansainvälisessä sääntely-ympäristössä.

On kysytty, miksi oikeistokonservatiivit kuten miljoonaomaisuuden kerännyt entinen investointipankkiiri Jacob Rees-Mogg kannattavat sopimuksettoman eron kaltaisia ratkaisuja, jotka toteutuessaan olisivat merkittäviä iskuja Britannian taloudelle. Englannin keskuspankin arvioiden mukaan sopimuksettoman eron negatiivinen vaikutus kansantuotteeseen saattaisi olla lähellä kymmentä prosenttia 15 vuoden aikavälillä riippuen mahdollisten uusien vapaakauppasopimusten aikatauluista.

ERG ei kuitenkaan visioi ensisijaisesti kansantuotteen kasvua vaan EU-eron käyttöä välineenä Britannian muuttamisessa vero- ja sääntelyparatiisiksi. Vuoden 2016 haastattelussa Rees-Mogg totesi ”Intian sääntelytason” riittävän suurimmassa osassa päästö- ja turvallisuusstandardeja. Kovan brexitin odotetaan myös tuovan mahdollisuuksia lieventää merkittävästi pankki- ja finanssisektorin sääntelyä.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin. Vaikka puolue pitää kiinni EU-standardeista työ- ja ympäristölainsäädännössä, EU-oikeuden on nähty rajoittavan sen tavoitteita rautateiden tai vesilaitosten kansallistamisesta. Todellisuudessa esteet eivät olisi kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Suuremman esteen Labourin teollisuuspolitiikalle muodostavat EU:n valtiontukiin liittyvät säännöt.

Brexitistä ei ole tullut työväenpuolueelle – eikä varsinkaan Jeremy Corbynille – elämän ja kuoleman kysymystä. Vaikka puolueen virallisena tavoitteena on ollut toinen kansanäänestys – tai mahdollisesti jäsenyys tulliliitossa –, sisäpoliittiset kysymykset terveydenhuollosta ja asumisesta ovat pitkällä tähtäimellä kannattajille keskeisempiä. Corbynille on tärkeää, ettei työväenpuolue joudu vastuuseen konservatiivien aloittamasta brexit-sotkusta.

Toisin kuin Nobel-palkittu ekonomisti Paul Krugman on esittänyt, brexitiä ei tule nähdä komission, keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n muodostaman troikan ja eurokriisin aikana harjoitetun talouskuripolitiikan tuotteena. Euroalueeseen kuulumaton Britannia pystyi pääosin jättäytymään niin pelastuspakettien kuin kovennetun talousohjauksen ulkopuolelle.

Mitä EU-instituutioihin tulee, euroskeptikkojen kannalta olennaisempaa on ollut vuoden 2004 itälaajenemista seurannut taistelu taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista, joissa EU-tuomioistuimen ennakkopäätökset ovat nousseet merkittävään asemaan. Ongelmaksi ovat muodostuneet yhtäältä EU-kansalaisten oikeudet Britannian sosiaaliturvaan, toisaalta EU-tuomioistuimen ”markkinaliberaalit” linjaukset vierastyövoiman käytöstä ja työtaistelutoimenpiteiden rajoittamisesta.

Ongelma ei ole ollut vain maahanmuutossa, sillä työllisyyden ja talouskehityksen näkökulmasta itälaajenemisen jälkeinen kehitys on ollut varsin hyvää suhteessa verrokkimaihin. Ongelma on ollut heikkenevissä julkisissa palveluissa, korkeakoulutuksen kallistumisessa sekä sosiaalisen asuntotuotannon laahaamisessa. Maahanmuuttajat eivät ole vieneet työpaikkoja vaan koulupaikkoja, ruuhkauttaneet asuntojonoja ja kuormittaneet terveydenhuoltoa.

Kansallisvaltion hauntologia

Brexit-prosessi on herättänyt monia kysymyksiä demokratian tilasta: kansanäänestysten mielekkyydestä, poliittisen keskustelun polarisaatiosta, kaksipuoluejärjestelmän toimintakyvystä ja mediakulttuurista. Väitän, että sen pitkäkantoisimmat seuraukset liittyvät kuitenkin kansallisvaltion ideaan erityisesti eurooppalaisen integraation kehyksessä.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta. Tarkoittaako EU:n sääntelyregiimistä irrottautuminen jonkinlaisen ”Euroopan Singaporen” syntyä, liberaalin sääntely-ympäristön liittoa autoritaarisen politiikan kanssa?

Vai avaako brexit mahdollisuuden harjoittaa edistyksellistä yhteiskuntapolitiikkaa, joka tähtää sosiaalisten oikeuksien vahvistamiseen Britannian sisällä?

Ehkäpä nostalgian sijaan kyse onkin hauntologiasta? Käsitteen lanseerasi alun perin ranskalainen filosofi Jacques Dérrida vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessaan Spectres de Marx, ”Marxin haamut”. Analyysin taustalla oli pyrkimys ymmärtää marxismin perintöä tilanteessa, jossa reaalisosialismi oli siirtymässä jopa nostalgian tuolle puolen.

Vaikka Derrida eräässä mielessä hyväksyi Francis Fukuyaman ajatuksen ”historian lopusta”, ei hän täysin allekirjoittanut analyysia historiallisen tietoisuuden katoamisesta ideologioiden jälkeisellä aikakaudella. Sosialismiin kuuluneet ajatukset historian edistyksestä ja pian koittavasta pelastuksesta olivat siirtyneet osaksi post-ideologista mielikuvitusta – mutta olennaisesti kummitellen tai piinaten, vailla konkreettista sisältöä.

Brexit on kansallisvaltion hauntologian ruumiillistuma. Sen kummitteleva sisältö on hobbesilaisen jakamattoman ja absoluuttisen suvereniteetin ideassa, jonka vieraus omalle ajallemme ei synny vain imperiumin kaipuusta tai uusliberalismin oletetusta valtiovastaisuudesta.

Kyse on siitä, että monet aikamme keskeisistä kysymyksistä ilmastonmuutoksen hidastamisesta muuttoliikkeiden hallintaan edellyttävät positiivista visiota jaetun suvereniteetin ideasta. Tällaista visiota brexit ei näytä tarjoavan.

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii eurooppalaista talousliberalismia.

Julkaisu Imperiumin vastaisku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalismi on yksi poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen keskustelun moniselitteisimmistä käsitteistä. Uusliberalismia on käytetty kuvaamaan niin ääriliberaaleja tai libertaristisia kantoja kuin maltillisempia oikeistolaisen reformipolitiikan muotoja.

Eräille uusliberalismi on merkinnyt valtion kyseenalaistamista, toisille kyse on valtion hallintokoneiston tunkeutumisesta kaikille yhteiskunnan alueille. Monien mielestä uusliberalismi on aikamme hallitseva ideologia; silti harva tunnustautuu uusliberaaliksi.

Suomalaisessa kontekstissa uusliberalismista monografiamittaisia puheenvuoroja ovat esittäneet muun muassa Heikki Patomäki, Paavo Löppönen ja Simo Sipola. Keskustelu on useimmiten kytkeytynyt joko niin sanotun ”Washingtonin konsensuksen” nimellä kulkeviin politiikkatoimenpiteisiin 1970-luvulta eteenpäin – sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja kaupan vapauttamiseen – tai yleisempään aatteelliseen keskusteluun vapaan markkinatalouden edellytyksistä.

Kanadalaista toimittaja-aktivisti Naomi Kleinia seuraten uusliberalismi määritellään usein ”sokkidoktriinina”, joka hyödyntää talouskriisien jälkeistä poliittista sekaannusta.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää alleen sen, että sitä koskeva tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi.

Uusliberalismi-käsitteen epäanalyyttisyys peittää kuitenkin alleen sen, että uusliberalismia koskeva kansainvälinen tutkimus on tarkentunut viime vuosina merkittävästi. Käsitettä ei käytetä enää yksinomaan halventavasti, vaan sillä on pyritty kuvaamaan neutraalisti liberalismin teorian murrosta sotienväliseltä ajalta lähtien.

Daniel Stedman Jones jakaa uusliberalismin kolmeen historialliseen kehitysvaiheeseen, jotka ovat alkaneet 1930­-, 1950­- ja 1980-luvuilla, ja korostaa perinteen muuntautumiskykyisyyttä. Kean Birch erittelee kahdeksan keskeistä uusliberalismin haaraa aina Itävallan koulukunnasta saksalaisiin ordoliberaaleihin ja myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Kenties uusliberalismissa onkin Philip Mirowskia seuraten kyse ”ajatuskollektiivista”, jota määritti toimenpideohjelman sijaan analyysi klassisen laissez-faire-ajattelun epäonnistumisesta ja pyrkimys liberalismin intellektuaalisen perustan uudistamiseen. Uusliberalismi oli ensi sijassa filosofinen liike: poliittisesti sen ideat siirtyivät käytäntöön hyvin eri tavoin toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Saksassa, 1970-luvun Etelä-Amerikassa tai 1980-luvun Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Uusliberalismiin liittyy edelleen suomalaisessa ja eurooppalaisessa keskustelussa kolme keskeistä uskomusta, jotka esiintyvät erityisesti kulttuurikriittisissä puheenvuoroissa. Näitä ovat käsitys uusliberalismista ennen kaikkea angloamerikkalaisena perinteenä, valtiovastaisena ideologiana ja ensi sijassa taloustieteellisenä doktriinina.

Vaikka käsitykset eivät ole kauttaaltaan vääriä, niiden perkaaminen on hyödyllistä tarkemman ja analyyttisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Erityisen tärkeää tämä on eurooppalaisen uusliberalismin ymmärtämiseksi.

Uusliberalismi eurooppalaisena liikkeenä

Kansainvälisissä ja kotimaisissa yleisesityksissä uusliberalismi näyttäytyy usein vahvasti angloamerikkalaisena ajatusperinteenä, jonka juuret paikantuvat Bretton Woods -järjestelmän alasajoon 1970-luvun alussa. Käsitykseen liittyy usein se tosiasia, että sodanjälkeisen keynesiläisen talouspolitiikan merkittävin intellektuaalinen haastaja oli Chicagon koulukunnan edustama monetaristinen taloustiede.

Uusliberalismin juuret ovat kuitenkin tiukasti vanhalla mantereella. Sen keskeisenä sytykkeenä toimi vuonna 1938 järjestetty kollokvio, jossa pääosin eurooppalaiset teoreetikot kokoontuivat analysoimaan liberalismin tilaa yhdysvaltalaisjournalisti Walter Lippmannin teoksen An Enquiry into the Principles of the Good Society (1937) innoittamana.

Uusliberalismia ei tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin.

Lippmann-kollokvion keskustelut jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen Mont Pélerin -seurassa, jossa johtavat uusliberaalit Ludwig von Misesistä Friedrich Hayekiin ja Milton Friedmaniin muotoilivat näkemyksiään. ”Uusliberalismi” tosin korvattiin 1950-luvun loppua kohti klassisen liberalismin käsitteellä erityisesti Hayekin aloitteesta.

Uusliberalismin taustalla oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kärjistynyt kansainvälisen liberaalin järjestyksen kriisi. Liberalismia haastoivat kaksi autoritääristä ja keskusjohtoista mallia, sosialismi ja fasismi, jotka olivat saaneet jalansijaa nimenomaan Euroopassa.

Uusliberalismin painotukset vaihtelivat kansallisesti. Itävaltalaisen koulukunnan edustajat Mises ja Hayek reagoivat ennen kaikkea Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian tuhoutumiseen, demokraattisiin reformeihin ja uusien sosialististen liikkeiden nousuun.

Saksalaiset uus- tai ordoliberaalit kuten Walter Eucken, Franz Böhm ja Wilhelm Röpke jakoivat suositun aikalaisanalyysin eurooppalaisen kulttuurin kriisistä ja pyrkivät yhdistämään liberalismin katolilaiseen sosiaalietiikkaan.

Ranskalainen uusliberalismi jatkoi Louis Rougierin ja Raymond Aronin johdolla rationalistisen filosofian perinnettä. Lippmannin kritiikki kohdistui puolestaan ”demokraattisen kollektivismin” nousuun suuren laman jälkeen.

Eroista huolimatta uusliberaaleja yhdisti usko tieteeseen ja tieteellisen rationaalisuuden voimaan. Liberalismi oli muotoiltava uudelleen tavalla, joka nostaisi sen tavanomaisten poliittisten ideologioiden yläpuolelle. Keskeisiksi opinkappaleiksi tulivat neutraalisuus ja usko asiantuntijatiedon voimaan.

Uusliberalismia ei siis tuotu Eurooppaan Yhdysvalloista vaan toisinpäin. Painopisteen siirtymiseen pois Euroopasta vaikutti erityisesti Hayekin siirtyminen Chicagon yliopistoon 1950-luvun alussa.

Akateeminen taloustiede näytti ottavan suurimpia edistysaskeleitaan nimenomaan Yhdysvalloissa, jossa ekonometristen menetelmien yleistyminen tuki uusliberalismille ominaista pyrkimystä neutraalisuuteen ja riippumattomuuteen. Toki kyse oli myös onnistuneesta poliittisesta strategiasta, jossa akateemisten instituutioiden sijaan uusliberalismin edistäjiksi nousivat pääosin yhdysvaltalaiset ajatushautomot.

Uusliberalismi kehittyi myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona.

Uusliberalismi kehittyi kuitenkin myös osittain omalakisena eurooppalaisena traditiona. Saksalaisten ordoliberaalien ajatukset sääntöperusteisuudesta ja hintavakauden keskeisyydestä vaikuttivat merkittävästi sodanjälkeisen Länsi-Saksan talouspolitiikkaan. Euroopan komission ensimmäinen presidentti (1958–1967) Walter Hallstein oli tunnettu ordoliberaali, ja saksalaisten rooli Euroopan talousalueen ja sen kilpailulainsäädännön rakentamisessa oli erityisen vahvaa.

Ordoliberaalit ajatukset vaikuttivat myös Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) muotoutumiseen 1990-luvun alussa. Euroopan keskuspankin mandaatti määriteltiin pitkälti Saksan keskuspankkitradition mukaisesti ja finanssipolitiikan koordinaatio toteutettiin sääntöperustaisesti. Euroalueella harjoitettuun talouspolitiikkaan ovat luonnollisesti vaikuttaneet myös kansalliset traditiot.

Uusliberalismi valtiokriittisenä liikkeenä

Eräs kotimaisessa ja kansainvälisessä kirjallisuudessa toistuvista väitteistä on ajatus uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä. Näkemys on liitetty erityisesti Itävallan koulukuntaan, mutta myös myöhempään Chicagon koulukuntaan.

Siinä missä sotienvälisen ajan uusliberalismin hampaissa olivat totalitaristiset valtiot kuten Saksa ja Neuvostoliitto, myöhemmät uusliberaalit siirsivät kritiikin painopistettä enemmän valtiokapitalismin ja hyvinvointivaltion suuntaan. Näkemyksen taustalla on uusliberalismin liittäminen säännöstelyn purkamisen ja yksityistämisen tyyppisiin ideoihin.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Unkarilaisen taloushistorioitsijan Karl Polanyin klassikkoteosta Suuri murros (1944) seuraten uusliberalismia on tulkittu yhtenä askeleena markkinoiden vapauttamisen ja suojaamisen välisessä kamppailussa, vastauksena ensimmäistä maailmansotaa seuranneeseen protektionismin aaltoon. Liberaalit teoreetikot suhtautuivat epäillen valtion aktiiviseen rooliin talouspolitiikassa, ja erityisesti Misesin kirjoituksissa valtion rooli rinnastui yksinkertaiseen pakkovaltaan.

Näkemys uusliberalismista valtiokielteisenä liikkeenä on kuitenkin yksipuolinen. Esimerkiksi saksalaisten uusliberaalien mukaan Weimarin tasavallan (1919–1933) epäonnistuminen ei johtunut vahvasta vaan heikosta valtiosta. Valtio oli heikko, sillä se ei kyennyt suojautumaan yksittäisten intressiryhmien ja teollisuuskartellien vallalta, ja ajautui lopulta pysyvään poikkeustilaan.

Taustalla oli filosofinen kysymys markkinatalouden olemuksesta. Vaikka klassinen liberalismi antoi valtiolle myös positiivisen roolin, nojasi se markkinoita kuvatessaan vahvasti luonnollisiin metaforiin spontaanisuudesta ja itseohjautuvuudesta.

Klassisen liberalismin tunnuslause ”Jättäkää meidät rauhaan!” (Laissez-nous faire!) kuvasi hyvin ajatusta, jonka mukaan talous muodostaa omalakisen alueen, joka toimii parhaiten poliittisen vallan vetäytyessä.

Sekä Hayek että saksalaiset ordoliberaalit kyseenalaistivat klassiseen liberalismiin kuuluvan laissez-faire-doktriinin. Yhtäältä markkinat oli nähtävä luonnollisen ilmiön sijaan inhimillisen toiminnan aikaansaannoksena, joka edellyttää sääntöjen ja instituutioiden olemassaoloa. Valtion tehtävä oli määriteltävä uudelleen – ei aktiivisena markkinatoimijana, vaan kilpailun ylläpitäjänä ja markkinoiden sääntökehikon valvojana. Konkreettisesti tämä tarkoitti esimerkiksi rahapolitiikan suojaamista demokraattiselta politiikalta.

Uusliberalismille valtion oli oltava vahva, mutta epäpoliittinen.

Uusliberalismi taloustieteellisenä projektina

Kolmas myytti liittyy ajatukseen uusliberalismin ja (uusklassisen) taloustieteen olemuksellisesta yhteydestä. Näkemys esiintyy kirjallisuudessa ainakin kahdessa muodossa. Joko uusliberalismi samaistetaan pääpiirteittäin uusklassiseen taloustieteeseen tai uusliberalismi nähdään poliittisena strategiana uusklassisten ideoiden toimeenpanemiseksi.

Tässä yhteydessä puhutaan myös taloustieteen imperialismista tai ”ekonomismista” – yhteiskunnallisten ilmiöiden pelkistämisestä taloudellisiksi tai taloustieteellisiksi ongelmiksi. Näkemys on sikäli oikeutettu, että monet keskeisistä uusliberaaleista niin Itävallassa, Saksassa kuin Chicagossakin olivat nimenomaan taloustieteilijöitä.

Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Samalla näkemys on kuitenkin yksipuolinen. Uusliberalismille ominainen pyrkimys liberaalin teorian uudistamiseen ei noussut uusklassisten ideoiden kuten metodologisen individualismin tai markkinoiden tasapainohakuisuuden soveltamisesta. Varhainen eurooppalainen uusliberalismi oli olennaisesti yhteiskuntafilosofinen hanke, joka korosti monitieteisyyden merkitystä.

Erityisesti saksalaisen uusliberalismin keskeinen pyrkimys olikin saattaa taloustiede yhteen muiden keskeisten yhteiskuntatieteiden kuten sosiologian, oikeustieteen ja politiikantutkimuksen kanssa. Se kritisoi voimallisesti nimenomaan marginalistista, uusklassista taloustiedettä sen keskittymisestä yksilöön poliittisten instituutioiden ja oikeudellisten instrumenttien sijaan.

Uusliberalismi ei ollut myöskään ”markkinafundamentalismia”: markkinat oli pikemminkin nähtävä yhtenä yhteiskunnallisen ”järjestyksen” (saks. Ordnung) muotona, joka nojaa olennaisesti oikeudelliseen ja sosiaaliseen järjestykseen.

Ordoliberalismin aatteellisesta perinnöstä nousseeseen ”sosiaaliseen markkinatalouteen” kuului ajatus, etteivät markkinat yksin tuota oikeudenmukaista lopputulosta, vaan niiden puutteita on paikattava sosiaalisin turvaverkoin. Sosiaaliturva ei ole kuitenkaan hyväntahtoista köyhäinapua, vaan sen tarkoituksena on korjata markkinoiden epäonnistumisia esimerkiksi työvoiman aktivoinnin keinoin.

Eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen uusliberalismin ero palautuukin usein juuri tähän kysymykseen. Eurooppalaisessa kontekstissa uusliberalismi on sekoittunut tiiviimmin interventionistiseen valtiokäsitykseen sekä klassiseen sosiaaliliberalismiin. Taloustieteellisten menetelmien kuten kustannus-hyötyanalyysien suora soveltaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon tai kriminologiaan on ollut luontevampaa Yhdysvaltojen kontekstissa.

Miksi uusliberalismi on edelleen käyttökelpoinen käsite?

Mitä edellä mainittujen myyttien kumoaminen tarkoittaa uusliberalismin ja sitä koskevan ymmärryksen kannalta?

Ensinnäkin uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta. Kyse on ennen kaikkea teoreettisesta ja intellektuaalisesta murroksesta, jonka poliittiset seuraukset vaihtelivat merkittävästi kansallisten ja poliittisten ympäristöjen mukaisesti.

Uusliberalismissa ei ole kyse salaliitosta tai marginaalisesta liikkeestä vaan viimeisen vuosisadan merkittävimmästä liberalismin teorian uudelleenmuotoilusta.

Uusliberalismi ei ollut yhdysvaltalaisen imperialismin sivutuote vaan kytkeytyi olennaisesti nimenomaan eurooppalaisten yhteiskuntien tilaan maailmansotien välisenä aikana.

Toiseksi uusliberalismi ei ole merkinnyt valtion katoamista. Kyse on sitä vastoin valtion roolin uudelleentulkinnasta, neutraalia ja toimeenpanevaa valtaa korostavan ajattelun ensisijaisuudesta demokraattiseen politiikkaan nähden.

Kuten Quinn Slobodian osoittaa tuoreessa teoksessaan Globalists: The End of Empire and the Birth of Neoliberalism, varhaisen uusliberalismin keskeisiä tavoitteita oli purkaa liberalismin ja kansallisvaltion yhteys nimenomaan kansainvälisten instituutioiden ja valtiosopimusten keinoin.

Kolmanneksi uusliberalismia ei tule ymmärtää ainoastaan ”markkinafundamentalismina”. Kyse on monimutkaisesta ideologiasta, joka on hyödyntänyt tarpeen tullen tieteellistä, moraalista, poliittista ja uskonnollista argumentaatiota. Esimerkiksi vuodesta 2009 käynnistyneen eurokriisin hoito osoitti, että EMU:n liberaalia talouskonstituutiota puolustetaan yhä niin taloustieteellisin kuin moraalis-psykologisin argumentein puhumalla muun muassa ”laiskoista kreikkalaisista”, ”ahkerista protestanteista” ja niin edelleen.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä.

Kenties osa uusliberalismin voittokulusta Euroopassa selittyykin sen hämmästyttävällä sopeutumiskyvyllä. Se on perustunut niin tieteelliseen argumentaatioon kuin ”klassisen liberalismin” alla kulkevaan vapausaatteeseen. Se on tarpeen tullen pystynyt esiintymään niin oikeusvaltiokehityksen kuin rajoitetun asiantuntijavallan puolustajana, yhtäältä hyvän hallintotavan lähettiläänä ja toisaalta päätöksenteon avoimuuden kriitikkona.

Ajatus liberalismin kriisistä on yksi viime vuosien polttavimpia puheenaiheita, jota ovat kiihdyttäneet niin brexit-prosessi, Donald Trumpin vaalivoitto kuin itä-Euroopan oikeusvaltiokehitys. Mutta entä jos liberalismin kriisissä ei ole kyse vain anti-liberaalien voimien kuten nationalismin, autoritarismin tai populismin noususta? Entä jos kyse onkin liberalismin sisäisestä kehityksestä, vahvan valtion ja demokraattisen politiikan välisestä jännitteestä?

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii saksalaisen ordoliberalismin historiallisia juuria.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 15.10.2018 klo 15.00: Daniel Stedman Jonesin nimi korjattu Davidista Danieliksi.

Julkaisu Kolme myyttiä uusliberalismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suhde historiaan on määritellyt erityisellä tavalla eurooppalaista kulttuuria ja politiikkaa. Toisin kuin Roomaa tai moderneja kansallisvaltioita, Eurooppaa ei koskaan perustettu yhteiseen myyttiin tai kansakuntaan vedoten. Eurooppalainen yhteisö on sitä vastoin jatkuvasti määritellyt itsensä sellaista monimuotoisuutta vasten, joka luonnehti keskiaikaisia kaupunkivaltioita tai nykyaikaisia kansallisvaltioita.

Eurooppalaisen poliittisen unionin oikeutusperusta on löytynyt vakauden ja jatkuvuuden etsimisestä, ulkoisten konfliktien torjunnasta ja sisäisten kriisien ylittämisestä. Muuttumattoman olemuksen sijaan Eurooppaa on perusteltu tilanne- tai kontekstisidonnaisin argumentein painottaen sekä alueen sisäistä vakautta että suojautumista oletettua ulkoista uhkaa vastaan.

Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä eurooppalaisessa kertomuksessa nämä tekijät ovat jatkuvasti menneet päällekkäin. Yhtäältä Euroopan yhteisön alkusysäys – Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (1951) – motivoitui pyrkimyksestä saattaa eurooppalaisten valtioiden taloudelliset intressit yhteen. Toisaalta Rooman sopimuksesta (1957) lähtien eurooppalainen poliittinen unioni määritti itsensä kilpailevia taloudellisia järjestelmiä ja supervaltoja vastaan.

Vaikka vallitsevat eurooppalaiset kertomukset ovatkin heijastelleet monessa suhteessa kulloistenkin vallanpitäjien intressejä, ei Eurooppa itsessään ole missään vaiheessa tyhjentynyt näihin. Eurooppalainen projekti on heijastanut eurooppalaisen poliittisen filosofian perinteessä esiintyneitä ideoita: liberalismia ja markkinataloutta, konstitutionalismia ja valtiojohtoisuutta, demokratiaa ja hyvinvointivaltiota – tai pikemminkin näiden kamppailua.

Miltä Eurooppa näyttää, kun sitä tarkastellaan institutionaalisen historian sijaan oikeushistorian, filosofian tai antropologian näkökulmasta?

Eurooppalaisen projektin onnistumisia ja murroskohtia on selitetty ja arvioitu näihin ideoihin nojaten. Esimerkiksi fasismin nousua 1920–30-luvuilla on totuttu selittämään markkinoiden epäonnistumisen, demokratian kriisin ja nationalistisen valtiososialismin avulla.

1990-luvulta alkanut poliittinen yhdentymiskehitys on puolestaan nähty uuden konstitutionalismin, liberalismin ja markkinatalouden aikakautena.

Vuodesta 2008 alkanut eurokriisi on pakottanut ajattelemaan uudelleen taloudellisen integraation suhdetta poliittiseen vakauteen ja hyvinvointivaltion tulevaisuuteen.

Käsitykset historian suunnasta ovat olennainen osa eurooppalaista kulttuuria ja politiikkaa. Ne rakentavat eurooppalaista poliittista yhteisöä, mutta muodostavat samalla keinotekoisia raja-aitoja kulttuurien välille.

Politiikasta-lehden syksyn 2018 kirjoitussarjassa pureudutaan Euroopan muuttuviin kertomuksiin keskeisten eurooppalaisten aatteiden ja ajattelijoiden johdolla. Miltä Eurooppa näyttää, kun sitä tarkastellaan institutionaalisen historian sijaan oikeushistorian, filosofian tai antropologian näkökulmasta? Miten kokemukset pakolaisuudesta ja maahanmuutosta ovat muokanneet ymmärrystämme Euroopasta? Mitkä ovat Euroopan historian unohdettuja käännekohtia?

Kirjoittajat työskentelevät Suomen Akatemian uudessa huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives.

FT Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa. 

Julkaisu Aluksi: Euroopan muuttuvat kertomukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Juha Sipilä antoi keskiviikkona 22.11. pääministerin ilmoituksen ajankohtaisista EU-asioista. Ilmoituksen tarkoituksena oli linjata kootusti hallituksen kantoja käynnissä oleviin EU:n uudistushankkeisiin kuten puolustusyhteistyön kehittämiseen, talous- ja rahaliiton uudistamiseen sekä sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseen.

Eduskunta kävikin kipakan keskustelun, jossa Suomen linjaa kuvattiin yhtäältä passiiviseksi ja toisaalta liian innokkaaksi.

Pääministerin mielestä keskustelu oli kuitenkin ”hämmästyttävän laimea” ja kritiikki pääasiassa ”höttöpuhetta”. SDP:n puolustaman euroalueen suhdannetasausmekanismin ohella uusia avauksia ei juuri nähty.

Jopa vasemmistoliiton Li Andersson yhtyi Sipilän kritiikkiin ja totesi suomalaisen EU-keskustelun sortuvan ”höttöiseen fraseologiaan siitä, kuinka ’Suomen pitää olla ytimessä’, ’EU:n pitää olla iso isoissa asioissa ja pieni pienissä’ tai ’liittovaltiokehityksestä’”.

Miksi EU-keskustelu on niin laimeaa ja mitä asialle voisi tehdä? Taustalla voidaan nähdä ainakin kolme syytä.

EU-politiikan viitekehys on suomalainen ulkopolitiikka

Suomen EU-politiikkaa määrittelee jo kylmän sodan aikana muodostunut ulkopolitiikan pitkä linja, joka korostaa pysyvyyttä ja vakautta. On nähty arvokkaana, että Suomen linja pysyy yhtenäisenä ja johdonmukaisena poliittisista ristiriidoista huolimatta. Syy on pragmaattisen poliittinen: ajatellaan, että Suomi vaikuttaa parhaiten silloin, kun kantamme on mahdollisimman yhtenäinen.

Ajatuksen heikkous on kuitenkin siinä, ettei kaikissa kysymyksissä ole mitään yksiselitteistä ”Suomen etua”. Esimerkiksi maatalous- ja rakennetuet hyödyttävät toki monia suomalaisia, mutta samalla ne ovat pois jostain muusta, esimerkiksi tutkimuksesta.

Kaikissa kysymyksissä ei ole mitään yksiselitteistä ”Suomen etua”.

EU:ssa tehtävät päätökset vaikkapa työmarkkinoiden sääntelystä osuvat eri tavalla eri asemissa oleviin ihmisiin: nuoriin, naisiin, matalapalkka-aloilla työskenteleviin ja niin edelleen.

Käsitteellinen epäselvyys ja epätietoisuus

Toiseksi EU-tutkimus ja journalismi eivät ole onnistuneet vakiinnuttamaan käsitteiden tulkintoja. Taustalla voidaan nähdä ylipäänsä heikko ymmärrys Euroopan unionin toiminnasta, keskeisistä poliittisista toimijoista ja instituutioiden vallanjaosta.

Eduskunnan keskustelussa toistui usein esimerkiksi näkemys, jonka mukaan EU on ajautumassa kohti liittovaltiota. Esimerkkeinä tästä käytettiin muun muassa puolustusyhteistyön kehittämistä, rahaliiton jäsenyyttä ja Euroopan valuuttarahaston synnyttämistä.

Pisimmälle näkemyksen vei kenties Olli Immonen (ps.), jonka mukaan EU sekä on nykyisellään liittovaltio että ajautumassa kovaa vauhtia siihen suuntaan.

EU-tutkimus ja journalismi eivät ole onnistuneet vakiinnuttamaan käsitteiden tulkintoja.

Liittovaltiolla ei kenties ole yhtä tarkkarajaista määritelmää. Yleensä sillä viitataan hallintomuotoon, jossa valta on jaettu keskusvallan ja osavaltioiden välillä ja jossa molemmat ovat autonomisia määrätyillä politiikan lohkoilla.

Arkikielessä liittovaltiokehityksellä tarkoitetaan prosessia, jossa valtaa siirretään ensi sijassa keskusvallan piiriin. Sillä voidaan myös tarkoittaa kehitystä, jossa vallanjakoa selkiytetään, kuten EU:ssa tehtiin Lissabonin sopimuksen tapauksessa vuonna 2008.

Talous- ja rahaliiton viimeaikaista kehittämistä ei tässä mielessä voida kuvata liittovaltiokehitykseksi. Eurokriisin jälkeinen aika on merkittävästi lisännyt hallitustenvälisen yhteistyön merkitystä. Saksan ja Ranskan tiivistynyt yhteistyö talouskoordinaatiossa ja euroryhmän kasvanut merkitys ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Kehityksen keskeinen seuraus on ollut, että EU:ssa tehtävät päätökset ovat entistä enemmän riippuvaisia yksittäisten suurten maiden sisäpolitiikasta. Merkittävä voimatasapainon muutos Saksan tai Ranskan poliittisissa voimasuhteissa voi muuttaa toimintaympäristön hyvinkin epävakaiseksi. Yksittäinen maa voi halutessaan vaikeuttaa kehitystä yksittäisillä tai useammilla politiikkalohkoilla.

Valtaa keskittävän liittovaltion sijaan EU on muuttunut institutionaalisesti yhä vaikeammin hahmotettavaksi. Toimeenpanevaa valtaa edustavat instituutiot kuten Euroopan keskuspankki ovat nousseet keskeiseen asemaan. EU-oikeuden ulkopuolella synnytettyjen rakenteiden kuten vuoden 2012 finanssipoliittisen sopimuksen tai Euroopan vakausmekanismin myötä voidaan puhua uuden ”harmaan alueen” synnystä.

Höttöpuhe alleviivaa EU-politiikan vaihtoehdottomuutta

Pääministerin ilmoituksesta käyty keskustelu osoitti hyvin, miten vähän aitoja vaihtoehtoja tällä hetkellä on pöydällä. EU-politiikan vaihtoehdottomuus on kolmas syy.

Osittain kyse on poliittisesta realismista, jossa kaikkien merkittävien uudistusten nähdään syntyvän Ranskan ja Saksan aloitteesta. Suomi on painoarvoltaan pieni maa, joka esimerkiksi EMU-kysymyksissä on peesannut Saksan ja Hollannin linjoja.

Taustalla vaikuttaa EU:ta koskevien analyysien ja vallitsevien kertomusten yksipuolisuus. Eurokriisi ei ole synnyttänyt uusia poliittisia visioita ennen kaikkea siksi, että sen tulkintaa on hallinnut yksi kertomus: yksittäisten valtioiden kuten Kreikan epäonnistunut taloudenpito. Tästä syystä ratkaisut ovat pyörineet lähinnä joko talouskurisääntöjen vahvistamisessa tai markkinakurin paremmalla soveltamisella.

Taustalla vaikuttaa EU:ta koskevien analyysien ja vallitsevien kertomusten yksipuolisuus.

Eurokriisi ei kuitenkaan ollut pelkkä valtioiden velkakriisi. Sen taustalla olivat euroalueen systeemiset epätasapainot kuten pitkään kasvaneet erot valtioiden kilpailukyvyssä ja vaihtotaseissa.

Erityisesti Saksan kilpailukykyinen talous synnytti merkittävän vientiylijäämän, joka integroituneessa EU-taloudessa heijastui luonnollisesti Etelä-Euroopan maiden alijäämänä. Vajetta paikattiin velalla, yksityisellä ja julkisella.

Budjettialijäämiin ja velkasuhteeseen keskittynyt talousohjaus oli huonosti varautunut tähän ongelmaan. Itse asiassa ainoa poliittinen teko, joka on jollain tavalla heijastellut systeemitason epätasapainoja, oli vuoden 2012 finanssipoliittiseen sopimukseen kirjattu tavoite rajoittaa valtioiden vientiylijäämä vaihteluvälille -4–+6 prosenttia.

EU-komissiolla on kuitenkin ollut vaikeuksia taivutella jatkuvasti ali-investoivaa Saksaa siirtämään talouspolitiikkansa viritystä elvyttävämpään suuntaan. Viime aikoina edennyt keskustelu pankkiunionista on toki osoittanut, että kriisiä voidaan lähestyä myös rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta. Pankkiunionia koskeva keskustelu onkin ollut keskimääräistä analyyttisempää.

Mikä avuksi?

Suomalaisen EU-keskustelun parantamiseen on kolme lääkettä.

Ensimmäiseksi julkisessa keskustelussa on päästävä eroon yksiselitteisestä Suomen edusta. Kuten poliittiset päätökset ylipäänsä, EU:ssa tehtävät ratkaisut osuvat eri tavalla eri väestöryhmiin. Jotkut päätökset hyödyttävät viljelijöitä, toiset koskevat naisten asemaa, osa päätöksistä osuu suoraan matalapalkkaisiin aloihin.

Tässä ei sinänsä ole mitään väärää. Hirttäytyminen Suomen etuun usein hämärtää päätösten todellisia seurauksia.

Toiseksi Eurooppa-tutkijoiden pitäisi viestiä selkeämmin ja kiinnittää huomiota käsitteiden johdonmukaiseen käyttöön. On luonnollista, että poliittisten käsitteiden määrittely on osa politiikan tekemistä. Oikeisto ja vasemmisto tulkitsevat eri tavalla vapauden ja tasa-arvon käsitteet.

Samaa ideologista liikkumatilaa ei kuitenkaan tarvitsisi sallia suhteessa ”yhteisvastuun” tai ”liittovaltiokehityksen” käsitteisiin. Journalistien tulisi myös haastaa poliitikkoja höttöpuheen suhteen.

Kolmanneksi vallitsevat tarinat on haastettava. Esimerkiksi keskustelu EMUn kehittämistä olisi vähemmän höttöistä, jos julkisessa keskustelussa esiintyisi useampia tulkintoja itse eurokriisin syistä. Yksipuoliset kertomukset synnyttävät yksipuolisia ratkaisuja.

Tutkimusprojektimme Between Law and Politics: Rethinking the Intellectual Foundations of the European Economic Constitution käsitteleekin laajasti Euroopan talous- ja rahaliiton taustalla vaikuttavia filosofisia, poliittisia ja oikeudellisia ideoita.

Timo Miettinen on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hän toimii projektijohtajana Between Law and Politics -tutkimushankkeessa sekä tiiminvetäjänä uudessa Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives.

Julkaisu Miksi EU-keskustelu on Suomessa niin laimeaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopassa aletaan tottua kuumiin kesiin. Kyse ei ole ainoastaan lämpöennätyksistä, vaan Euroopan unionia koettelevista haasteista.

Kesä 2015 muistetaan Kreikan lainaneuvotteluista, joita värittivät niin lainaehdoista järjestetty kansanäänestys kuin euroryhmän sisäinen ristiveto. Grexit vältettiin viime hetkellä, mutta todellinen ongelma Kreikan velkakestävyydestä siirrettiin hamaan tulevaisuuteen – ainakin Saksan vuoden 2017 parlamenttivaalien yli.

Vuosi 2016 ei näytä tuovan muutosta tilanteeseen. Juhannusviikolla lämpöä lisäävät ennen kaikkea Britannian EU-jäsenyyttä koskeva kansanäänestys torstaina 23.6. sekä sunnuntaina 26.6. järjestettävät Espanjan parlamenttivaalit. Siinä missä puoluejärjestelmän murroksessa kamppailevan Espanjan uusintavaalit ovat tulosta poliittisesta umpikujasta, toteuttaa Britannian äänestys yhden konservatiivipuolueen keskeisimmistä vaalilupauksista.

EU-kriittisyys on ollut nousussa Britanniassa varsinkin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Konservatiivipuolue on ollut perinteisesti varsin jakautunut eurooppalaisen integraation kysymyksissä, ja erityisesti eurovaaleissa menestynyt itsenäisyyspuolue UKIP on nostanut kannatustaan tasaisesti.

Esimerkiksi useissa vuosien 2012–2013 mielipidemittauksissa Britannian EU-eroa kannatti yli puolet vastanneista. Sittemmin ero on tasaantunut ja jopa kääntynyt kahden viime vuoden aikana EU-jäsenyyttä ajavan puolen kannalle.

Mielipidemittaukset yllättivät osoittaessaan eroa kannattavan puolen nousseen niskan päälle.

Tästä syystä kesäkuun alussa julkaistut YouGov– ja ICM-tutkimuslaitosten mielipidemittaukset yllättivät monet osoittaessaan eroa kannattavan puolen nousseen niskan päälle. Näistä otokseltaan suurempi YouGov osoitti Leave-vaihtoehdon johtavan prosenttien valossa 45–41, pienempi ICM lukemin 48–43. Päättämättömien osuus on molemmissa vielä suurempi kuin niiden, jotka jättävät kokonaan äänestämättä.

Mielipiteenmuodostuksen kannalta keskeisimpiä demografisia tekijöitä ovat ikä ja koulutustaso: EU-jäsenyys kerää huomattavasti enemmän kannatusta nuorten ja korkeakoulutettujen keskuudessa. Labourin ja liberaalipuolueen kannattajat suhtautuvat unioniin konservatiiveja myönteisemmin. Täysin ehdotonta vastustus on ainoastaan UKIPin kannattajien keskuudessa. Yllättävää ei ole myöskään se, että Guardianin lukijat suhtautuvat unioniin myönteisemmin kuin tabloidilehtien yleisö.

Maahanmuutto ja julkinen talous

Brexit-keskustelun moottoreina voidaan nähdä kaksi keskeistä kehityskulkua. Ensimmäinen näistä on vuodesta 2004 käynnistynyt Euroopan unionin itälaajentuminen, joka liitti yhteismarkkinoihin aluksi niin sanotut Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia, Unkari), Baltian alueen sekä Slovenian, Maltan ja Kyproksen. Vuonna 2007 unioniin liittyivät Romania ja Bulgaria.

Runsasväkiset maat muuttivat merkittävällä tavalla Euroopan unionin valtatasapainoa sekä alue- ja rakennepoliittisin perustein jaettujen tukien määräytymistä.

Erityisen voimakkaasti itälaajentuminen vaikutti työvoiman tarjontaan Tony Blairin Britanniassa, joka alusta lähtien päätti olla rajoittamatta itäeurooppalaisten työntekijöiden siirtymistä maan työmarkkinoille. Muista EU-maista vastaavan päätöksen tekivät ainoastaan Ruotsi ja Irlanti.

Tyytymättömyys laajentumista kohtaan näkyi mediassa esimerkiksi  puheena ”puolalaisesta putkimiehestä” eli ”polish plumberista”, joka oli kaikkea itäeurooppalaista halpaa työvoimaa symboloiva karikatyyri. Silti itälaajentuminen vaikutti Britannian talouskehitykseen varsin vähän.

Vaikka ei-syntyperäisten EU-kansalaisten määrä kasvoi tasaisesti vuodesta 2004 lähtien – nousten vuoden 2004 miljoonasta vuoden 2015 kolmeen miljoonaan – pysytteli työttömyys vuoteen 2008 asti noin 5 prosentin tuntumassa. Vuosina 2004–2006 reaalipalkkojen kehitys jopa hieman kiihtyi vuoteen 2003 verrattuna.

Itälaajentuminen vaikutti Britannian talouskehitykseen varsin vähän.

Vuodesta 2008 käynnistynyt finanssikriisi iski myös Britannian talouteen. Vaikka talouden supistuminen ja työttömyyden kasvu noudattelivat enemmän tai vähemmän euroalueen keskiarvoa, isku oli kova varsinkin rakenteellisten ongelmien kanssa kamppailevalle julkiselle taloudelle. Jo ennen finanssikriisiä Britannian valtiontalous oli alijäämäinen suurimman osan 2000-lukua.

Kuten muualla Euroopassa, finanssikriisin myötä käynnistynyt talouden supistuminen kasvatti budjettivajetta ja nosti Britannian velka-asteen pitkästä aikaa yli 60 prosenttiin BKT:sta. Vuoden 2010 vaalivoiton seurauksena konservatiivien ja liberaalien yhteishallitus ryhtyi massiivisiin julkisen talouden leikkauksiin, jotka kohdistuivat varsinkin koulutukseen ja tulonsiirtoihin, kuten eläkkeisiin ja sosiaalietuuksiin. Talouden tasapainottaminen on ollut Britanniassa pitkä prosessi, jonka odotetaan jatkuvan 2010-luvun lopulle asti.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Britannian EU-eroa kannattava leiri on ottanut kritiikkinsä kohteeksi nimenomaan vierastyöläisten sosiaaliturvan. Eräs keskeisimmistä David Cameronin alkuvuodesta neuvotteleman sopimuksen kohdista koski nimenomaan Britanniassa työskenteleville EU-kansalaisille maksettavia lapsilisiä, jotka monissa tapauksissa suuntautuvat saarivaltion ulkopuolelle.

Vaikka EU-maat eivät suostuneet täysimääräisesti Britannian vaatimuksiin lapsilisien lakkauttamisesta, suhteutetaan niiden määrä jatkossa kohdemaan elintasoon.

On monessa suhteessa sattumaa, että Euroopan unionin itälaajentuminen ja Britannian julkisen talouden vaikeudet ovat ajoittuneet karkeasti ottaen samalle aikavälille. Vaikka asioilla on melko vähän tekemistä keskenään, on Brexitin puolesta kamppaileva leiri löytänyt maahanmuuttajista oivan syntipukin valtiontalouden ongelmille.

Juuri maahanmuutto on nostanut eniten suhteellista painoarvoaan äänestyspäätökseen vaikuttavana tekijänä.

Kuten YouGov-tutkimuslaitoksen jaksotetut mielipidemittaukset osoittavat, juuri maahanmuutto on tänä vuonna nostanut eniten suhteellista painoarvoaan äänestyspäätökseen vaikuttavana tekijänä. Näin maahanmuuttokysymys myös selittää osaltaan yleisen mielipiteen siirtymistä eroa kannattavan leirin suuntaan kahden viime kuukauden aikana.

Finanssikriisi ja EU:n tiivistyminen

Toinen merkittävä EU-äänestykseen johtanut kehityskulku liittyy vuonna 2008 käynnistyneen finanssikriisin ja erityisesti vuodesta 2010 jatkuneen eurokriisin tapahtumiin. Vaikka Britannia ei olekaan osa euroaluetta, on talous- ja rahaliiton tiivistyminen herättänyt huolta sen talouspoliittisen liikkumavaran kaventumisesta.

Kritiikin kohteena ovat olleet muun muassa pankkiunionin kehittäminen ja niin sanotussa ”Viiden presidentin raportissa” ehdotetut askeleet aidon ”poliittisen unionin” toteuttamiseksi. Vaikka konservatiivihallitus on suhtautunut myönteisesti euroalueen budjettisääntöjen vahvistamiseen, Britannia ei ole ratifioinut esimerkiksi vuonna 2012 solmittua finanssipoliittista sopimusta (fiscal compact), joka antaa EU-komissiolle lisää valtaa kasvu- ja vakaussopimuksen valvonnassa.

Myös mielipidemittauksissa tärkeimmäksi äänestyspäätökseen vaikuttavaksi tekijäksi nousee kyky päättää omista asioistaan. Osittain suurvaltahistoriansa takia Britannia suhtautuu vakavasti kansallisen suvereniteetin muutoksiin monia eurooppalaisia maita vakavammin.

Maalla ei ole myöskään sellaista perustuslaillisen ajattelun perinnettä, joka saksalaisen velkajarru-ajattelun tavoin lukitsisi EU:n finanssipoliittiset sopimukset osaksi perustuslakia. Parlamentin liikkumavara halutaan Britanniassa pitää tietoisesti mahdollisimman suurena.

Eräs huomionarvoisimmista David Cameronin neuvotteleman sopimuksen vaatimuksista koskikin unionin tiivistyvää yhteistyötä. Sopimuksen mukaan EU-perussopimuksissa mainittu ”jatkuvasti tiivistyvän unionin” periaate (”ever-closer union”) ei jatkossa koske Britanniaa, ja tämä erityisasema tullaan kirjaamaan perussopimuksiin osana niiden seuraavaa uudistuskierrosta.

Osittain kyse oli Britannian erityisaseman vahvistamisesta, jonka myötä sen ei jatkossakaan tarvitse olla osa euroaluetta tai Schengen-järjestelmää. Britannia ei ole myöskään velvoitettu osallistumaan yhteisen rajavalvonnan kehittämiseen.

Vaikka Britannia päättäisi lähteä EU:sta, joutuisi se silti implementoimaan suuren osan EU-lainsäädäntöä.

Toisaalta sanamuodosta huolimatta EU-laki on yhä ensisijainen ja Euroopan unionin tuomioistuimen päätökset sitovia. Vaikka Britannia päättäisi lähteä EU:sta, joutuisi se silti implementoimaan suuren osan EU-lainsäädäntöä, mikäli se haluaisi pääsyn unionin sisämarkkinoille esimerkiksi osana Euroopan talousaluetta.

Leave-puoli on pitänyt esillä ”Norjan mallia” esimerkkinä Britannialle, vaikka Norja on yksi tunnollisimmista EU-lainsäädännön implementoijista – ilman, että se pystyy vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön.

On kuitenkin huomattava, ettei brittejä huoleta yksinomaan muodollisen toimivallan siirtäminen vaan harjoitetun politiikan sisältö. Esimerkiksi viime kesän gallupissa ainoastaan 38 prosenttia vastasi Kreikan olleen pääasiallinen syypää kärjistyneeseen tilanteeseen, kun taas 31 prosenttia piti EKP:n, komission ja IMF:n troikkaa yhtä syyllisenä – ja 12 prosenttia jopa pääasiallisena syntipukkina. Suomessa saman kyselyn lukemat olivat 73, 17 ja 5. Ero on huomattava, ja se kertoo eurokriisiä ja sitä koskevien tulkintojen erilaisuudesta.

Saattaa olla, että monet britit kokevat eurooppalaisen solidaarisuuden liian heikoksi, jotta se olisi puolustamisen arvoinen.

Kriisien kautta

Kuluneen sanonnan mukaan EU kehittyy kriisien kautta. Finanssikriisi ja viime vuosien pakolaismäärät ovat epäilemättä kiihdyttäneet integraatiota niin talouden kuin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden aloilla. On hyvin mahdollista, että 23. kesäkuuta osoittaa vauhdin olleen Britannian näkökulmasta liian kova.

Brexit, päänsäryn exit?

Toisaalta, kuten ekonomisti Paul DeGrauwe on esittänyt, ehkäpä Britannian mahdollinen ero olisi siunaus. Toimivat sisämarkkinat olisivat edelleen Britannian tavoitteena, ja ehkäpä EU pystyisi ottamaan uuden loikan kohti syvempää integraatiota ilman kahden kerroksen väkeä. Brexit, päänsäryn exit?

Saattaa olla, että tuleva kuukausi merkitsee Winston Churchillin unelman toteutumista. Churchill oli yksi ensimmäisistä toisen maailmansodan jälkeisistä suurvaltajohtajista, joka ehdotti toteutettavaksi ”Euroopan Yhdysvaltoja” (United States of Europe) – ajatus, joka 1950-luvun kuluessa muotoutui Euroopan yhteisöiksi. Churchillille oli selvää, että Euroopan kohtalo riippuu Ranskan ja Saksan yhteistyöstä ja että Britannian on paras pysytellä sen ulkopuolella.

Timo Miettinen toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Julkaisu Britannian ero EU:sta on mahdollinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antiikin tragedian ytimessä oli usein sovittamaton ristiriita kahden ihanteen välillä. Filosofi Hegelin mukaan tätä konfliktia edusti puhtaimmillaan Antigone, tragediakirjailija Sofokleen tarina Theban kuningas Oidipuksen tyttärestä. Antigone tahtoo haudata veljensä, Polyneikeen, kuningas Kreonin kiellosta huolimatta. Maallista esivaltaa uhmaten Antigone toteuttaa teon, joutuu vangiksi ja päätyy riistämään henkensä yhdessä puolisonsa, Kreonin pojan Haimonin kanssa. Järkytyksen voimasta hautaan vie itsensä myös Eurydike, Kreonin puoliso ja Haimonin äiti.

Tragedia muodostuu siis kilpailevien ideaalien, kuten lain ja armon tai valtion ja perheen, yhteentörmäyksestä.  Sen viesti on: ehdoton ihanteista kiinni pitäminen – se, mitä arkijärjen mukaan pidämme kunniallisena – johtaa ihmisten maailmassa väistämättä katastrofiin.

Syrizan murskaava vaalivoitto toteuttaa tämän tragedian Euroopan tasolla. Sen ytimessä ei ole ainoastaan protesti vanhaa valtaeliittiä kohtaan, vaan syvempi kiista niistä ihanteista, joilla Eurooppa rakennetaan. Perustuuko Eurooppa solidaarisuudelle vai sellaiselle idealismille, joka viimeiseen asti vaatii velkojen takaisinmaksua ”moraalikadon” pelossa? Nojaako euroalue yhteistyölle vai ”yhteisesti sovituille pelisäännöille”, esimerkiksi talousunionia koskevien sopimusten ehdottomaan tulkintaan?

Euroopan nykyinen tragedia on juuri siinä, että molemmat kannat ovat omista lähtökohdistaan ymmärrettäviä. On ilmiselvää, että kreikkalaiset ovat oman poliittisen järjestelmänsä ohella kyllästyneitä eurooppalaisen talouskuripolitiikan kammottaviin seurauksiin. Euroopan pitäisi olla helpottunut, etteivät Ateenan kaduilla juhli Kultaisen aamunkoiton Horst-Wessel-Liediä hoilaavat uusnatsit.

Toisaalta protestanttisen moralismin hengessä on samalla ymmärrettävää, etteivät Kreikan velkajärjestelyyn osallistuneet poliitikot voi antaa senttiäkään periksi, kun keskustellaan lainamääristä tai -ehdoista. Vaalit ovat tulossa ja – kuten Kreonin tapauksessa – perääntyminen ideaaleista tulkittaisiin heikkoudeksi.

Hybris: ihanteista kiinni pitäminen

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, ettei Euroopalla ole aina ollut varaa tällaiseen idealismiin. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa sai vuoden 1953 Lontoon velkakokouksen myötä veloistaan anteeksi noin puolet ja jäljelle jäävän osuuden maksu sidottiin maan vientiteollisuuden kehitykseen (maa sai käyttää enintään 5 prosenttia vientituloistaan velkojen maksuun). Motiivi oli merkittävältä osin taloudellinen: Yhdysvallat ja eurooppalaiset velkojamaat ymmärsivät, että Saksan velanhoitokyky riippuu kokonaistuotannon kehityksestä – ja että saksalaisia tuotteita hankkimalla velkojat itse myös hyötyvät välillisesti. Yhdistettynä Marshall-apuun järjestely oli menestys: Länsi-Saksan kokonaistuotanto kaksinkertaistui vuosien 1953–1963 aikana, poliittinen järjestelmä vakiintui ja maa säästyi Versailles’n rauhansopimusta seuranneelta katastrofilta.

Tässä suhteessa ei olekaan yllätys, että Syrizan puheenjohtaja Alexis Tsipras on pitänyt Saksan mallia ratkaisuna Kreikan ja Euroopan ongelmiin. ”Käännettäköön päälaelleen pienet Versailles’n sopimukset, joihin Saksan liittokansleri Angela Merkel ja valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ovat velkaantuneet maat pakottaneet”, Tsipras kirjoitti helmikuun 2013 Le Monde Diplomatique -lehden artikkelissaan. ”Otettakoon mallia tuosta hetkestä, joka kuuluu sodanjälkeisen Euroopan tarkkanäköisimpiin” (suom. Tapani Kilpeläinen).

Kyse on ennen kaikkea historiallisesta muistista. Vuonna 1953 eurooppalaiset kenties ymmärsivät paremmin, mihin taloudellisen kurjuuden ja kehittymättömän oikeusvaltion yhdistelmä voi johtaa. Weimarin tasavallan (1919–1933) kokonaisvaltainen henkinen ja taloudellinen romahdus, jota vauhdittivat nykyisen eurokriisin tavoin Euroopan ulkopuolelta alkunsa saanut suuri lama, oli tarpeeksi lähellä toisen maailmansodan jälkeistä sukupolvea. Euroopan hiili- ja teräsyhteisön keskeinen ideoija, Ranskan ulkoministerinä vuosina 1948–1952 toiminut Robert Schuman pelastui täpärästi Dachaun keskitysleiriltä vuonna 1942 – osittain sattumalta, erään hyväntahtoisen saksalaisen lakimiehen ansiosta.

Luxemburgissa syntynyt Schuman, joka peri isältään Saksan kansalaisuuden ja sai Ranskan kansalaisuuden vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ymmärsi hyvin, ettei Saksan 1930-luvun kehityksen taustalla ollut pahuus tai kansansielun korruptoituneisuus vaan henkinen ja taloudellinen ahdinko. Siksi Schuman painotti tunnetussa julistuksessaan vuodelta 1950, ettei Eurooppaa rakenneta ”kerralla tai yhden suunnitelman mukaan. Eurooppa rakennetaan ensin sellaisten konkreettisten askeleiden kautta, jotka tuovat todellista solidaarisuutta” – siis solidaarisuutta de facto (une solidarité de fait), ei ainoastaan yhteiseen oikeudelliseen perustaan tai ”yhteisiin pelisääntöihin” perustuvaa yhteistyötä de jure.

Tässä suhteessa EU-komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin lausunto, jonka mukaan kreikkalaisten tulisi ainoastaan hyväksyä ”eurooppalaisten prosessien välttämättömyys”, on vailla historiallista ymmärrystä. Hänen institutionaalinen asemansa on seurausta siitä toisen maailmansodan jälkeisestä kehityksestä, jossa Eurooppa nimenomaan hylkäsi monet keskeisistä maailmanpolitiikan doktriineista – esimerkiksi ajatuksen yksinomaan kansainväliseen oikeuteen perustuvasta valtiojärjestyksestä, jonka rakentamisessa Kansainliitto oli kohtalokkaasti epäonnistunut. Rauha oli tehtävä kannattavaksi myös konkreettisesta, taloudellisten suhteiden näkökulmasta.

Ennen kaikkea maailmansodan jälkeinen Eurooppa irrottautui siitä filosofien ja poliitikkojen vaalimasta kertomuksesta, jonka mukaan kansallisvaltiot muodostavat Euroopan kohtalon – ja koko maailmanhistorian välttämättömän päämäärän. Kenties nämä sodanjälkeiset ylikansallisen yhteistyön muodot estivät uuden maailmansodan, ehkä ne tähtäsivät ainoastaan kapitalismin vahvistamiseen Euroopassa. Oli miten oli: Euroopan historia on olennaisesti myös nurinkääntämisen historiaa.

Hamartia eli traaginen erehdys

Tästä huolimatta on tärkeää ymmärtää, mitkä ihanteet itse asiassa ovat Euroopan tragediassa vastakkain. Ennen vaaleja erityisesti pohjoisen Euroopan poliitikot ja media leimasivat Syrizan häirikköpuolueeksi, jonka valtaannousu merkitsisi kolausta euroalueen tulevaisuudelle, kenties koko Euroopan poliittiselle järjestykselle. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokosken mukaan ”äärivasemmistolaisessa” puolueessa on mukana myös ”piinkovia kommunisteja” – siitä huolimatta, että maahan mahtuu myös parlamenttivaaleissa 5,5 prosenttia äänistä saanut Kreikan kommunistinen puolue, KKE.

Merkille pantava oli myös Aittokosken havainto, jonka mukaan Syrizan puolueohjelmassa on ”kaikuja menneiltä ajoilta, Karl Marxia myöten: ’Kultakin kykyjensä, kaikille tarpeidensa mukaan’”. Tätä viisautta, kuten muitakaan Marxin ajatuksia, ei kuitenkaan löydy Syrizan ”puolueohjelmaksi” kutsutusta Thessalonikin julistuksesta. Muutenkin tämä lausahdus voisi kuvata yhtä hyvin julkista terveydenhuoltoa, keskimääräistä luomupiiriä tai Uuden Suomen keskustelupalstoja. Erään yhdysvaltalaisen selvityksen mukaan yli 50 prosenttia ihmisistä piti lainausta joko George Washingtonin, Thomas Painen tai Barack Obaman lausumana.

Syriza ei kuitenkaan ole kommunistinen puolue. Se ei aja Kreikan eroa Euroopan unionista, ei edes eurojärjestelmästä. Sen hyvinvointipoliittinen ohjelma tähtää lyhyen tähtäimen humanitäärisen kriisin estämiseen, ei yksityisomaisuuden kollektivisointiin. Se on ”ääriliike” vain siten, jos poliittinen keskusta ymmärretään sitoutumisena EKP:n, EU-komission ja IMF:n ajamaan talouskuripolitiikkaan, joka vuosi toisensa jälkeen epäonnistui julkistalouden leikkausten kerrannaisvaikutusten arvioinnissa.

Anagnorisis eli tunnistaminen

Mitä siis on Syrizan marxilaisuus? Useat Syrizan talouspoliittiset neuvonantajat, kuten Costas Lapavitsas ja John Milios, ovat taustaltaan marxilaisia taloustietelijöitä. Myös Kreikan uusi valtionvarainministeri – ja kenties Euroopan kiinnostavin poliitikko – Gíanis Varoufakis on todennut Marxin ajattelun vaikuttaneen merkittävästi hänen intellektuaaliseen kehitykseensä, vaikka Varoufakisin akateeminen tausta onkin ekonometrisessä tutkimuksessa, ennen kaikkea peliteoriassa.

Marx itse oli tunnetusti kriittinen 1800-luvun utopiasosialismia kohtaan ja piti Charles Fourier’n ja Robert Owenin ihanneyhteiskuntia tyhjänpäiväisenä idealismina. Marxin keskenjääneen pääteoksen Pääoman alaotsikko oli Poliittisen taloustieteen arvostelua, ja se pyrki ymmärtämään kapitalismia yhteiskunnallisena tuotantojärjestelmänä, jota luonnehtivat jatkuva epävarmuus, kriisiytyminen ja sisäiset ristiriidat – mutta myös teknologiset innovaatiot, alueellinen levittäytyminen ja vimmainen uudistumiskyky. Muutamaa sivuhuomautusta lukuun ottamatta teos ei sisällä luonnehdintaa kommunistisesta yhteiskunnasta eikä Marx yksiselitteisesti ennustanut kapitalismin tuhoa.

Syrizan marxilaisuus on ymmärrettävä ennen kaikkea tästä näkökulmasta. Kyse ei ole niinkään poliittisesta tavoiteohjelmasta tai normatiivisesta kannasta, vaan ennen kaikkea kuvauksen ja analyysin muodosta, tavasta suhtautua aikamme kapitalismin erityispiirteisiin.

Lontoon The School of Oriental and African Studies -yliopistossa (SOAS) toimiva Lapavitsas on käsitellyt eurokriisiä kahdessa edellisessä kirjassaan Profiting Without Producing: How Finance Exploits Us All (2013) ja Crisis in the Eurozone (2012). Teoksissaan Lapavitsas on noussut vastustamaan kantaa, jonka mukaan nykyisen eurokriisin taustalla olisi yksinomaan ylivelkaantuneiden maiden vastuuttomuus tai korruptoituneisuus. Kyse on sitä vastoin euroalueen rakenteellisesta epätasapainosta, joka on nojannut sen kilpailukykyisimmän talouden, Saksan, mittavaan vaihtotaseen ylijäämään. Tätä ylijäämää pankit ovat kierrättäneet kriisimaihin rahoittamalla niiden yksityistä kulutusta ja julkisen talouden alijäämää. Finanssipoliittisten tasausmekanismien puuttuessa epätasapaino purkautuu aluksi rahoitusmarkkinoilla ja johtaa lopulta kokonaistalouden kriisiin.

Lapavitsasin analyysista marxilaisen tekee se, että maailmantalouden prosesseja analysoidaan pääomavirtojen lisäksi voittoasteen ja lisäarvon muodostumisen näkökulmista. Hän kuitenkin hylkää monille marxilaisille teoreetikoille ominaisen oletuksen, jonka mukaan nykykapitalismin kriisit voitaisiin selittää ainoastaan voittoasteen supistumisen avulla, siis tuotanto- ja investointikriiseinä. Analyysin taustalla on sitä vastoin laajempi teoria Bretton Woods -järjestelmän romahdusta seuranneesta finansialisaatiosta eli maailmantalouden pääomavirtojen suuntautumisesta perinteisten investointien sijaan entistä enemmän rahoitussektorille.

Finansialisaatiossa on kyse laajasta systeemisestä muutoksesta, joka käytännössä syntyi vastauksena 1970-luvun taloustaantumaan, pääoman tuottoasteen alenemiseen ja palkankorotusvaatimuksia nostaneisiin inflaatiopaineisiin – ja tietenkin julkisen ja yksityisen velan räjähdysmäiseen kasvuun. Koska prosessissa on kyse laajasta siirtymästä asuntovelallisen työväenluokan ja rahapolitiikasta irrallisen valtion rooleissa, ei siihen voida vastata ainoastaan parempaa sääntelyä kehittämällä. Tarvitaan julkisia mekanismeja, jotka edistävät kokonaiskysyntää ja kanavoivat investointeja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Vastaavaa ajattelua edustaa myös Kreikan uusi valtiovarainministeri Varoufakis. Hänen parhaiten tunnettu teoksensa Maailmantalouden Minotauros (2011, suom. 2014) kuvaa finansialisaatiota eräänlaisena kompensaatiomekanismina, joka syntyi 1970-luvun alussa paikkaamaan Yhdysvaltojen julkisen talouden ja vaihtotaseen kaksoisalijäämää. Varoufakisin kertomuksen mukaan muualla syntyneet ylijäämät löysivät tiensä takaisin Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoille, Wall Streetin investointirahastoihin ja valtion velkakirjoihin, mikä alijäämistä huolimatta suojasi dollarin arvoa muita valuuttoja vastaan.

Tämän tarinan mukaan Euroopan nykyisen taantuman syyt ovat kahtaalla. Yhtäältä sen taustalla on Yhdysvaltojen ylläpitämän globaalin kierrätysjärjestelmän murtuminen, jonka Lehman Brothersin konkurssia seurannut talouskriisi (2008–) käynnisti. Vaikka Yhdysvaltojen talous kasvaa, velkavetoisuuteen perustuva kierrätysjärjestelmä ei ole Varoufakisin mukaan palannut ennalleen. Toisaalta eurokriisin pitkittymistä edesauttaa Euroopan sisäisten kierrätysmekanismien puuttuminen (asia, josta myös EU-komissio ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat viime aikoina olleet huolissaan).

Katharsis eli puhdistautuminen

Syrizan keskeisten talouspoliittisten ajattelijoiden ratkaisut eurokriisiin ovat siis lähempänä keynesiläisyyttä kuin marxismia – mikäli jälkimmäinen ymmärretään ainoastaan historiallisen painolastinsa valossa, sosialisointeina tai keskusjohtoisuutena. Eurooppa tarvitsee sellaisia finanssipoliittisia toimia, jotka kasvattaisivat kulutuskysyntää ja jotka vauhdittaisivat ylijäämien tasaamista euroalueella: siis aitoja investointeja, ei ainoastaan rahapoliittista elvytystä.

Varoufakis itse on aiemmin puhunut mahdollisuudesta kanavoida keskuspankin elvytystoimia jälkimarkkinoilta ostettavien valtionlainojen sijaan Euroopan investointipankin liikkeelle laskemiin velkakirjoihin, joilla rahoitettaisiin eurooppalaisia investointeja – yhdessä yksityisten sijoittajien kanssa. Viime päivinä esillä on ollut järjestely, jossa Kreikka sitoutuisi pitämään budjettinsa ylijäämäisenä ja jossa velanmaksu sidottaisiin Lontoon velkasopimuksen tavoin maan talouskehitykseen.

Ei kuulosta Neuvostoliitolta eikä edes Gothan ohjelmalta.

Viime kädessä kyse on koko Euroopan poliittisen unionin uudistamisesta. Ja tässä suhteessa Syrizan viesti on ehdottomasti Eurooppa-myönteinen: EU:n on nimenomaan syvennettävä talouspoliittista integraatiota vahvistamalla talous- ja rahaliiton institutionaalisia rakenteita ja finanssipolitiikan koordinaatiota.

Tulevat viikot näyttävät, millaisen vastaanoton Syrizan konkreettiset ehdotukset saavat eurooppalaisissa pöydissä. Varsinkin kehonkielen perusteella Varoufakisin ensimmäinen tapaaminen euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Dijsselbloemin kanssa muistutti viileydessään Antigonen ja Kreonin kohtaamista.

Julkaisu Syrizan voitto ja eurooppalainen idealismi – tragedia neljässä osassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”This is the way the world ends / not with a bang but a whimper”, päättää T. S. Eliot runonsa The Hollow Men (1925). Kai Mäkisen suomennos (Ontot miehet, Otava, 1949) kääntää kohdan seuraavasti: “Tällä tavoin maailma loppuu / ei paukahtaen vaan kitisten”.

Säkeet kuvaavat varsin hyvin toukokuun 2014 eurovaaleja. Ei tullut jytkyä vaan tussahdus, ja Eurooppa itse on pakotettu etsimään suuntansa uudelleen.

Vaalihypoteesit ja tulokset

Tutkijoiden ja median keskuudessa vaaleihin lähdettiin kahden olettamuksen varassa. Yhtäältä Eurooppaa neljän vuoden ajan ravistellut talouskriisi tulisi näkymään poliittisen kentän polarisoitumisena, protestipuolueiden ja ääriryhmien suosiona. Nykyisistä parlamenttiryhmistä lisäpaikkoja uumoiltiin varsinkin eurokriittiselle oikeistolle (ECR, EFD) sekä kuripolitiikkaa vastustavalle Euroopan yhtyneelle vasemmistolle (GUE/NGL). Toisaalta keskustaoikeistolaisen EPP:n raju tappio suhteessa edellisiin vaaleihin näytti kevään mittaan kääntyvän torjuntavoitoksi. Alkuvuoden gallupeissa sosiaalidemokraattiselle ryhmälle povattiin vahvempaa kannatusta.

Hypoteesit pitivät paikkansa, ainakin osittain. Jos vaalitulosta tarkastellaan olemassa olevien parlamenttiryhmittymien valossa, Britannian konservatiivipuolueen ympärille järjestäytynyt Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) pudotti hieman kannatustaan (2009: 57 paikkaa, 2014: 44 paikkaa), mutta ryhmä vahvistuu todennäköisesti ainakin Saksan uudella eurokriittisellä AfD-puolueella (2014: 7 paikkaa) ja mahdollisesti muilla maltillisiksi itsensä profiloivilla protestipuolueilla. UKIP-puolueen vahva menestys Britanniassa (alustavien ennusteiden mukaan 22 paikkaa) varmisti, että kuluneella parlamenttikaudella myös perussuomalaisten edustama Vapaa ja demokraattinen Eurooppa (EFD) nosti hieman paikkamääräänsä (2009: 31, 2014: 38). Euroopan yhtyneen vasemmiston (GUE/NGL) tulos oli hyvä (2009: 35, 2014: n. 50), mutta varsinkin vaalia edeltäviin ennakkokaavailuihin nähden pienoinen pettymys. Luvut toki elävät uusia ryhmiä muodostettaessa.

Vaikka Euroopan kansanpuolueen ryhmä EPP kärsi eräänlaisen murskatappion (2009: 274 paikkaa, 2014: 214 paikkaa), voidaan tulosta pitää jonkinlaisena torjuntavoittona. Keväällä gallupien kärjessä olleet sosiaalidemokraatit (S&D) eivät pystyneet Martin Schulzin johdolla pysäyttämään EPP:n jo kolmen vaalikauden mittaiseksi kasvanutta voittokulkua (2009: 196 paikkaa, 2014: n. 190 paikkaa). Talouskuripolitiikka, Euroopan status quo sai sittenkin hiljaisen hyväksynnän Irlannin ja Portugalin irtauduttua komission tukiohjelmista.

Oikeiston vaikea yhtälö

EU-kriittisen oikeiston voimannäyte ei toki jää pelkäksi protestiksi. Teknistä sisämarkkinoiden säätelyä lukuun ottamatta ryhmittymien painoarvo tulee todennäköisesti vaikeuttamaan lähes kaikkea EU-tason sääntelyä, yhteistä talous- ja sosiaalipolitiikkaa, rahoitusmarkkinoiden suitsemista ja ilmastopoliittisia toimia. Kasvavaa vastustusta tulevat kohtaamaan myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät aloitteet. Kuluneella vaalikaudella keskustavasemmistolainen koalitio pystyi EPP:n liberaalisiiven tuella viemään läpi esimerkiksi lainmuutoksen palkallisen äitiysloman pidentämisestä 14 viikosta 20 viikkoon. Uudessa parlamentissa vastaavat aloitteet ovat hankalia toteuttaa.

Ryhmien keskinäinen jako on vielä avoin, ja esimerkiksi perussuomalaiset saattavat hyvinkin löytää kotinsa maltillisemmasta porukasta. UKIP-puolueen profiloituminen brittikonservatiivien haastajana kuitenkin varmistaa, ettei kumpikaan EU-kriittisistä ryhmistä todennäköisesti nouse haastamaan liberaalin ALDEn asemaa kolmanneksi suurimpana ryhmittymänä (2009: 83, 2014: n. 65). Euroopan parlamentissa poliittisen ryhmän muodostamiseen tarvitaan vähintään 25 edustajaa neljäsosasta jäsenvaltioita.

Vaalien yllättäjän, Ranskan äärioikeistolaisen Front national -puolueen 22 paikkaa takaavat, että maltilliset EU-kriitikot (nykyiset ECR ja EFD) saavat luultavasti rinnalleen kolmannen ja radikaalimman vaihtoehdon. Uuteen ryhmään liittyvät FN:n ohella ainakin Itävallan FPÖ (4 paikkaa) ja Hollannin PVV (3 paikkaa) sekä yksittäisiä edustajia muista Euroopan maista.

EU-kriittisen oikeiston ”voitto” kätkee siis alleen varsin monimuotoisen joukon ja ristiriitaisen poliittisen viestin.  Siinä missä FN:n voitto näyttää jytkyltä Ranskan sisäpolitiikassa, on se europarlamentin tasolla poliittinen tussahdus. Esimerkiksi UKIP ja FN ovat kuluneella vaalikaudella äänestäneet samalla tavalla alle puolessa (47 %) EU-parlamentin äänestyksistä. Sisämarkkina- ja kuluttajansuoja-asioissa yhtenäisyys näiden puolueiden välillä on ollut vieläkin heikompaa (32 %). Uusi ryhmä tulee todennäköisesti olemaan sisäisesti myös varsin ristiriitainen.

Äärioikeiston voitolla on silti merkittävä symbolinen ulottuvuus, johon konservatiivit ja työväenpuolueet joutuvat ottamaan kantaa.

Vasemmiston asetelma ennallaan

Varsinkin kevään mielipidemittauksissa tyytymättömyys eurokriisin hoitoon näytti nostavan myös eurooppalaisen vasemmiston kannatusta. Euroopan yhtynyt vasemmisto (GUE/NGL) näytti ryhmittyvän poikkeuksellisen yhtenäisesti Kreikan Syriza-puolueen Alexis Tsipraksen taakse ja alkukevään ennusteet lupailivat jopa 60 paikan ylitystä. Tässä suhteessa lopputulos – noin 50 paikkaa jos espanjalainen Podemos tulee mukaan – oli vasemmalla laidalla pienoinen pettymys. Onnistuneen kampanjan tehnyt vasemmistoliitto teki odotetun paluun europarlamenttiin 9,3 prosentin kannatuksella, mutta vaali-illan puheet Euroopan laajuisesta vasemmistoaallosta ovat liioittelua.

Vaikka radikaalivasemmisto menestyi hyvin erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa – Kreikassa, Espanjassa ja Kyproksella – ei suosio yltänyt samoihin lukemiin protestanttisessa pohjoisessa. Syitä on luultavasti monia. Itä-Euroopan entiset kansantasavallat ovat perinteisesti karsastaneet entisten kommunistipuolueiden varaan rakennettuja ryhmiä, ja esimerkiksi Romaniassa sosiaalinen tyytymättömyys näkyi sosiaalidemokraattisen koalition (PSD+PC+UNPR) murskavoittona (16 paikkaa). Italiassa sosiaalidemokraatit ottivat Renzin johdolla loisteliaan voiton, ja Ruotsissa puolestaan demareiden momentum game riitti 6 paikkaan vihreitä (3 paikkaa) ja vasemmistoa (1 paikka) vastaan.

Ehkä radikaalin vasemmiston kohdalla osittain kyse oli myös liian radikaaleista vaatimuksista. Tsipraksen yhtyneen vasemmiston vaatimukset Euroopan keskuspankin mandaatin muuttamisesta lähemmäksi Yhdysvaltain keskuspankki Fediä olivat johdonmukaisia ja hyvin perusteltuja, mutta niiden toteuttaminen olisi vaatinut muutoksia EU:n perussopimuksiin. Parlamentti saa toki tietoa EKP:n toiminnasta, mutta sen aktuaalinen rahapoliittinen toimivalta on ordoliberalistisen perinteen mukaisesti varsin rajattu.

Kun talouspolitiikan mediaseksikkäimmät teemat kuten kriisimaiden lainapaketit siirtyvät yhä vahvemmin hallitustenvälisen yhteistyön piiriin – Eurooppa-neuvostoon ja ministerineuvostoon – jää parlamentin talouspoliittinen vaikutusvalta varsin laihaksi.

Status quon voitto?

Olivatko vuoden 2014 eurovaalit siis kuitenkin synninpäästö vallitsevalle EU-politiikalle? Alexander Stubbin sanoin: so far, so good?

Suuret linjat säilyvät ennallaan. Todennäköistä on, että suurin osa europarlamentin lainsäädännöstä keskittyy yhä edelleen EPP:n ja S&D:n muodostaman ”suuren koalition” varaan. Niiden reilut 400 paikkaa riittävät yhä muodostamaan enemmistön parlamentin 751 paikasta, varsinkin kun välimatka parlamentin pienempiin ryhmiin kuten liberaaleihin ja vihreisiin oikeastaan kasvoi (S&D:n ja ALDEn ero 2009: 113 paikkaa, 2014: n. 120 paikkaa). On muistettava, että kuluneella parlamenttikaudella EPP ja S&D äänestivät yhtenäisesti noin 80 prosentissa äänestyksissä.

Ryhmien tasaisuudesta johtuen kompromissien teko on luultavasti entistä vaikeampaa. Esimerkiksi S&D:n Schulz ei ole ainakaan vielä suostunut hyväksymään tappiotaan EPP:n Jean-Claude Junckerille taistelussa komission puheenjohtajuudesta. Komission luonteesta ja yhteispäätösmenettelystä johtuen suurimmat erot EU-lainsäädännössä tulevatkin esiin yleensä pienissä yksityiskohdissa, ei suurissa linjanvedoissa. Sisämarkkinoiden tehostamisessa suuri koalitio saa varmasti tukea laajalta rintamalta, mutta yhteiseurooppalaisen sosiaalipolitiikan, työlainsäädännön ja ilmastopolitiikan kysymyksissä yhteisen näkemyksen löytäminen on luultavasti entistä vaikeampaa.

Liittovaltiokehityksen vastustajat voivat huokaista helpotuksesta: Euroopalta puuttuu poliittinen ja sosiaalinen visio. Se on palaamassa juurilleen markkinaliberaaliksi projektiksi, tällä kertaa koko globaalin talouden mittakaavassa. EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus TTIP on yksi seuraavan vaalikauden keskeisiä kysymyksiä, joka saa suurten ryhmien lisäksi kannatusta myös EU-kriittisessä oikeistossa.

Vallankäyttö ei ole nollasummapeliä

Presidentinvaalien jälkeen eurovaalit ovat perinteisesti olleet henkilökeskeisimpiä vaaleja. Mutta arvojen ja poliittisten visioiden sijaan huomio on ollut yhä enemmän ehdokkaan henkilökohtaisissa ominaisuuksissa kuten EU-tietämyksessä, ”verkostoissa”, kielitaidossa ja niin edelleen. Alexander Stubbin ja Olli Rehnin suosio osoittaa, että äänestämme EU-parlamenttiin ensi sijassa asiantuntijoita – emme poliitikkoja.

Ehkä meidän pitäisi puhua asiantuntijuuden sijaan enemmän vallasta.

EU-skeptikot usein unohtavat, ettei poliittinen ja taloudellinen valta ei ole Euroopassa enää nollasummapeliä. Pelkkä Brysselin vastustaminen ei johda vallan siirtymiseen takaisin kansallisvaltioihin. Kun työn, pääoman, palvelujen ja tavaroiden vapaa liikkuvuus on avattu, kaventuu myös kansallisvaltioiden poliittinen liikkumavara. Kun sosiaaliturvan tai veropolitiikan minimitasoista ei sovita yhteisesti, peliä pelataan yhä enemmän niiden maiden säännöillä, joissa standardit ovat matalimmat.

Eurooppalaisen finanssipolitiikan puuttuessa mallia tarjoavat esimerkiksi Saksassa toteutetut Hartzin työmarkkinareformit, jotka ovat lisänneet työmarkkinoiden ”joustoja” varsinkin erilaisten matalapalkka- ja osa-aikatöiden kautta. Kriisimaissa toteutetut uudistukset osoittavat, että Eurooppa – yhteisen politiikan puuttuessa – on menossa kohti Saksan luomaa uutta normaalitilaa.

* * *

Politiikan filosofiassa törmäämme usein kiistoihin siitä, onko politiikassa viime kädessä kyse ideoista vai käsitteiden määrittelyistä, vallasta vai talouden rakenteista. Saksalais-amerikkalaisen filosofin Hannah Arendtin mukaan nämä kannat usein sivuuttavat politiikan todellisen ennakkoehdon: yhteisen maailman. Politiikka toteutuu toki keskustelussa, joka sallii näkemysten ja mielipiteiden moninaisuuden näyttäytyä, mutta todellinen erimielisyys edellyttää aina taustakseen jonkin jaetun todellisuuden.

Euroopan todellinen ahdinko on tämän yhteisen maailman katoamisessa. Siinä missä Maastrichtin sopimuksen (1992) jälkeinen aikakausi merkitsi tämän maailman löytämistä uudelleen – ajatusta, jonka mukaan itäryhmän maat palaavat jälleen osaksi suurta eurooppalaista perhettä – tämä maailma on jälleen vaarassa kadota. Vuodesta 2010 lähtien olemme astuneet jälleen Max Weberin aikakauteen, jossa Euroopan todellinen jakolinja näyttää kulkevan jälleen protestanttisen ja katolisen Euroopan välillä. Mutta toisin kuin kylmän sodan tapauksessa, tällä kertaa kyse ei ole kahden poliittisen järjestelmän kohtaamisesta vaan syvemmästä kuilusta kahden maailman, kahden ”työetiikan” ja yhteiskuntahengen välillä. Laiskan ja veroja välttelevän kreikkalaisen metsurin maailma ei ole sama kuin meidän.

Ja tällä tavoin tarina loppuu, ei paukahtaen vaan kitisten.

PS. Italiassa 17 paikkaa saavuttanut Beppe Grillon johtama Viiden tähden liike M5S suhtautuu Euroopan unioniin kriittisesti, mutta kompromisseihin taipumaton puolue tuskin löytää yhteistyökumppaneita yhdestäkään ryhmästä. Eurooppalaiset äänestäjät pääsevät kuitenkin seuraamaan Grillon poliittista teatteria myös EU-tasolla.

[Edit 28.5.2014 klo 15:30 – paikkamääriä täsmennetty tulosten tarkennettua]

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Euroopan suunta vaalien jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Virallisesti Eurooppa-päivä juhlistaa toisen maailmansodan jälkeisen eurooppalaisen integraation alkusysäystä, Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin vuonna 1950 tekemää ehdotusta Saksan ja Ranskan hiili- ja teräsvarantojen yhdistämisestä, joka loi perustan myös Euroopan poliittiselle yhteistyölle. Nykyisin Eurooppa-päivä symboloikin ennen kaikkea Euroopan unionin historiallisia saavutuksia. Talouskriisin jälkeisessä Euroopassa voidaan kuitenkin kysyä, onko päivän juhlistamiseen aihetta.

Integraation saavutukset

Euroopan unionista sanotaan usein, että se on yksi historian menestyksekkäimmistä rauhanprojekteista. Sen onnistumisen taustalla nähdään ajatus taloudellisen ja poliittisen integraation yhteenkuuluvuudesta, jonka juuret palautuvat jo 1700-luvun poliittisessa filosofiassa muotoutuneeseen ajatukseen valtioiden keskinäisriippuvuudesta. Myös toisen maailmansodan jälkeisen integraatioajattelun mukaan taloudellisten intressien yhtenäisyys tulisi lisäämään yhteistyötä myös muilla aloilla ja lähentämään eurooppalaisia valtioita niin poliittisesti kuin sosiaalisestikin. Euroopan taloudellisella ja poliittisella yhteistyöllä onkin ollut merkittävä vaikutus Euroopan sisäiseen turvallisuuteen.

Euroopan unionin laajentumista pidetään samoin esimerkkinä integraation onnistumisesta. Euroopan unionin suuresta itälaajentumisesta tuli vappuna kuluneeksi kymmenen vuotta. Peloista huolimatta laajeneminen on tapahtunut kohtuullisen sujuvasti ja moni uusista jäsenmaista on edistynyt ihmisoikeus- ja demokratiakehityksessään. Esimerkiksi Balkanilla Euroopan unionin ja ennen kaikkea sen markkina-alueen houkuttelevuus on edistänyt kansalaisyhteiskuntien kehitystä, ja vahvistaa näin unionin merkitystä rauhan ja vakauden edistäjänä.

Euroopan unioni arvoyhteisönä

Vaikka puhe ”eurooppalaisista arvoista” esiintyi talousalueen perussopimuksissa jo 1970-luvulta lähtien, nousi ajatus Euroopasta ”arvoyhteisönä” (community of values) esiin oikeastaan vasta Maastrichtin sopimuksen (1993) jälkeen. Arvojen korostaminen liittyi ennen kaikkea Neuvostoliiton romahtamiseen ja Itä-Euroopan kommunistihallitusten hajoamiseen. Sosialististen talousjärjestelmien kadottua pelkkä markkinatalous ei enää riittänyt määrittelemään Euroopan yhteisön erityisluonnetta, mikä synnytti tarpeen Euroopan poliittisen identiteetin uudelleenmäärittelyyn.

Kööpenhaminan huippukokous vuonna 1993 merkitsi tässä suhteessa keskeistä käännekohtaa, sillä se esitti ensimmäistä kertaa periaatteellisen suunnitelman niistä kriteereistä, jotka valtion tuli täyttää hakeakseen Maastrichtin sopimuksella perustetun Euroopan unionin jäsenyyttä. Näiksi kriteereiksi katsottiin ennen kaikkea demokratian, ihmisoikeuksien, oikeusvaltioperiaatteen ja tasa-arvon kunnioittaminen. Nykyisin EU:n perusarvoja rikkovaa jäsenmaata voidaan rangaista sanktioin ja jopa sen jäsenyyden pidättämisellä.

Euroopan unionin jäsenyys tarjoaa sitovan perustan tietyille yksilön perusoikeuksille Euroopan unionin perusoikeuskirjan avulla. Lissabonin sopimuksen myötä perusoikeuskirjasta tuli oikeudellisesti sitova asiakirja. Lisäksi Lissabonin sopimus mahdollisti EU:n liittymisen Euroopan ihmisoikeussopimukseen, jonka osalta neuvottelut on saatu päätökseen. Liittyminen mahdollistaa EU:n oikeuden tulkitsemisen ihmisoikeussopimuksen mukaisesti ja parantaa EU:n kansalaisten oikeussuojaa.

Arvot, kuten ihmisoikeudet, ovat myös keskeinen osa EU:n ulkopoliittista toimintaa. EU on ottanut päättäväisen roolin esimerkiksi kansainvälisissä ympäristökysymyksissä, kuolemanrangaistuksen vastaisessa taistelussa ja kriisinhallinnassa. Vuoden 2013 suurimmat ulkopoliittiset onnistumiset liittyvät Kosovon ja Serbian välien liennyttämiseen ja Iranin ydinohjelmasta käytyihin neuvotteluihin, joissa molemmissa on tärkeitä arvolatauksia. EU kokee tehtäväkseen puolustaa maailmalla niitä arvoja, joiden tärkeä merkitys nousee sen omista kokemuksista. Arvojen ulkoinen edistäminen on aina sidoksissa omaan hyvään esimerkkiin. EU:n tulee huolehtia arvojen toteutumisesta unionin sisällä ennen kuin se pyrkii saarnaamaan niiden kunnioittamisesta muille.

Voiko menestystarina saada jatkoa?

Eurobarometritutkimusten mukaan valtaosa eurooppalaisista pitää edelleen EU-jäsenyyttä hyvänä asiana ja katsoo maansa hyötyneen Unionin jäsenyydestä. Kasvava kriittisyys Euroopan unionia kohtaan on kuitenkin näkynyt viime vuosina eri puolilla Eurooppaa ja eurokriittisten puolueiden uskotaan saavuttavan suuren voiton tulevissa europarlamenttivaaleissa. Kriittisyyteen on myös aihetta.

Euroopan unionin ja erityisesti EU-komission tapa hoitaa eurokriisiä jäsenmaissa osoittavat, ettei eurooppalaisten arvojen toteutuminen ole itsestäänselvyys. Talouskriisin rampauttamien jäsenmaiden säästökuurit ovat tehneet esimerkiksi Kreikassa tavallisen ihmisen arjesta ja tulevaisuuden näkymistä lohduttomia. Terveydenhuollon ja koulutuksen rapautuessa taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien toteutuminen on vaakalaudalla. Vaikka tilanteesta ei voida syyttää yksin Euroopan unionia, voidaan silti kysyä, onko ajatus arvoyhteisöstä pätevä tilanteessa, jossa EU ei kykene puolustamaan arvojaan edes omissa jäsenmaissaan.

Euroopan sisäiset ihmisoikeusongelmat heikentävät Unionin uskottavuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti.  Sen historiallisten saavutusten jatkaminen edellyttää tarkempaa huolenpitoa arvojen toteutumisesta myös EU:n sisällä. Unionin arvot – ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen –eivät saa olla vain sopimuksissa ja puheissa esiintyviä ideaaleja, vaan niitä on käytettävä uudella tavalla Euroopan nykytilanteen kriittiseen tarkasteluun.

Kirjallisuutta

Schumanin julistus 

 The European Union as a Community of values: safeguarding fundamental rights in times of crisis 

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Euroopan unionin menestystarina? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.