Pohdinnat edustavat kahta päätyyppiä: ensimmäinen selitysmalli keskittyy yhteen yksilöön eli vallanhimoiseen presidentti Recep Tayyip Erdoğaniin.

Tässä mallissa kyse on lähinnä ajatuksesta, jonka mukaan Erdoğan vuoden 2002 AKP:n valtaantulon aikana yhdessä muun puolue-eliitin kanssa päättäväisesti hylkäsi läpi poliittisen uran kantamansa epädemokraattiset, poliittiseen islamiin perustuvat uskomuksensa ja omaksui demokratian ja moniarvoisen yhteiskunnan ajatukset. Sitten kuin yhdessä yössä Gezi-mielenilmoitusten aikana hän ”shokeeraavasti” unohti demokratian ja kääntyi autoritaariseksi.

Jatkuvuutta korostava selitysmalli

Toinen yleinen selitysmalli on huomattavasti analyyttisempi ja vakavammin otettava: se edustaa aika perinteistä sosiologista rakenteiden, instituutioiden ja poliittisen kulttuurin jatkuvuuden (ja jopa ennalta määräytyneisyyden) korostamista.

Tässä tulkinnassa AKP:n yhä epädemokraattisemmat, vallan keskittämiseen tähtäävät ja valtiokeskeisyyden korostamiseen tukeutuvat otteet ovat ilmaus Turkin kaikkivoivan valtion jatkuvuudesta. Ajatuksena on, että poliittinen eliitti saattaa muuttaa sosioekonomista olemustaan ja ideologiaa, mutta asettuu kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin, uusintamaan (usein jopa ylihistorialliseksi) kuvattua Turkin keskusvaltaa.

Paljon tätä jälkimmäisen selitysmallin mukaista pohdintaa löytyy myös Johanna Vuorelman artikkelista ”Mistä Turkin nykyhallinnon itsevaltaisuus kumpuaa”. Sen perusajatuksena on, että nykyisen AKP-hallinnon otteet eivät suinkaan ole puolueen poliittisen islamin ideologiaan palautettava poikkeus, vaan Turkin tasavaltalaisen historian normaalia epävakautta, kansalaisoikeuksien polkemista, kurdien ja muiden etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen olemassaolon kieltämistä ja niin edelleen.

Luetellessaan 1970-luvulta 1990-luvun loppuun ja AKP-aikakauden alkuun kestäneellä kaudella ilmenneitä epäkohtia Vuorelman pyrkimyksenä on osoittaa, että AKP:n Turkki ei ole ainakaan yhtään sen enempää epädemokraattinen, kaoottinen tai väkivaltainen kuin edeltävillä vuosikymmenillä.

AKP:n taustalta löytyvät poliittiset liikkeet

AKP:n omassa retoriikassa vuosi 2002 esitetään ikään kuin vuotena nolla, perustavanlaatuisena historiallisena murroskohtana, jolloin läpi tasavallan historian maata hallinnut epädemokraattinen kemalistinen länsimaalaistajien eliitti syöstiin vallasta ja oikea kansa, Turkin konservatiiviset muslimit, otti vallan käsiinsä.

Kuten Vuorelma ja muut ovat korostaneet, jatkuvuutta on todellisuudessa paljon, toisin kuin AKP:n leirissä annetaan ymmärtää.

AKP on kahden Turkin tasavallan syntymästä saakka olemassa olleen poliittisen virtauksen yhdentymä: nationalistisen konservatismin (milliyetçi muhafazakarlık) sekä poliittisen islamin (siyasal Islam/Milli Görüş).

Nämä molemmat virtaukset edustavat jatkuvuutta.

Näistä ensin mainittu on Turkin politiikan todellinen valtavirta, joka kemalistisen yksipuoluevallan päätyttyä vuonna 1950 on ollut vallassa suurimman osan ajasta. Mukaan mahtuu esimerkiksi tärkeimmät AKP:n nyt 14 vuotta kestäneiden enemmistöhallitusten edeltäjäpuolueet: Demokrat Partisi (1950–1960) sekä Anavatan Partisi (1983–1991).

Mikään näiden puolueiden perinteessä ei puolla näkemystä varsinaisen demokraattisen tradition olemassaolosta, mutta ne toivat uskonnolliset veljeskunnat ja Anatolian maaseudun konservatiiviset ryhmät osaksi vallankäyttöä ja poliittista järjestelmää laajentaen järjestelmän edustuksellisuutta. Toisin kuin usein virheellisesti esitetään, tätä ei siis suinkaan tehnyt AKP vasta vuonna 2002.

Näiden puolueiden ohjelmissa tasavallan alkuvuosikymmenten radikaali sekularismi väistyi maltillisen, populistisesti virittyneen konservatismin muotoon ilman, että tasavallan länsimaalaistamista vastaan olisi varsinaisesti hyökätty – itse asiassa niin DP:n kuin Anavatanin johtajat puhuivat siitä, että he tekisivät Turkista ”pikku-Amerikan”.

AKP:n kasvualustan toinen osa, poliittinen islam (Milli Görüş) on puolestaan Turkin poliittisista virtauksista ainut, joka asettui 1960-luvulta alkaen suoraan ja kategorisesti vastustamaan koko Turkin länsimaalaistamisprojektia. Projektin aloitti alun perin 1800-luvun alkupuolella osmanivaltion byrokraattinen eliitti ja se jatkui paljon määrätietoisemmassa muodossa kemalismin kaudella 1923–1950.

Tässä traditiossa Turkki on länsimaiden vastakuva.

Tässä traditiossa ”muslimimaa” Turkki on niin historiallisesti, kulttuurisesti kuin maantieteellisesti länsimaiden vastakuva, kokonaan toisen sivilisaation osa.

Murros: Poliittinen islam valtaa valtion

Nämä molemmat virtaukset edustavat jatkuvuutta. On kuitenkin yksi radikaali ero.

Ennen AKP:n aikakautta Milli Görüş oli marginaalissa. Sen edustajat näkivät Turkin maallisen valtion vihollisenaan, kun taas nationalistinen konservatismi edusti valtavirtaa. Armeija kuitenkin omaksui 1980-luvun sotilasjuntan aikana ideologisen synteesin, joka loi jo osittain perustan islamilais-konservatiiviselle autoritaarisuudelle.

Tullessaan valtaan 2002 AKP antoi ymmärtää, että se oli hylännyt poliittisen islamin ja jatkoi keskusta-oikeiston konservatismia ja talouden liberalisointia, mutta oli myös omaksunut liberaalidemokratian. Tässä hengessä tehtiin reformeja, joiden huippu saavutettiin jo vuoden 2005 tienoilla.

Jälkeenpäin, varsinkin vuodesta 2010 eteenpäin, nuo reformit näyttäytyvät kovin välineellisiltä. Niiden ja EU:n ja Yhdysvaltojen merkittävän tuen turvin AKP kykeni paitsi putsaamaan valtionhallinnon (armeijan, oikeuslaitoksen ja virkamiehistön) poliittisista vastustajistaan myös rakentamaan yhdessä Gülenin liikkeen, Turkin vaikutusvaltaisimman uskonnollisen veljeskunnan, kanssa valtansa taloudellisen perustan omine mediataloineen ja kansalaisjärjestöineen. Näistä on viimeisen 5 vuoden aikana kehkeytynyt varsinainen islamilais-konservatiivisen ihanneyhteiskunnan propagandakoneisto.

Kun AKP vuoden 2010 perustuslakimuutosten avulla valtasi perustuslakituomioistuinta lukuun ottamatta kaikki tärkeimmät valtiolliset instituutiot, se samalla Erdoğanin johdolla palasi määrätietoisesti poliittisen islamin juurilleen.

Käynnistyi valtava tasavallan historian uudelleen tulkinnan projekti, joka on johtanut radikaalisti uudenlaiseen virallisesti levitettävään kansalliseen identiteettiin ja käsityksiin Turkin paikasta maailmassa. Tämä kehitys on ollut myrkkyä varsinkin sekularismiin ja tasavaltalaiseen projektiin kiinnittyneille kansanosille.

Tapa, jolla uutta islamilais-konservatiivista ihanneyhteiskuntaa rakennetaan – pakolla, koska se ei muuten onnistu – on tietysti myös jo aikoja sitten johtanut liberaalien ja AKP:n välirikkoon. AKP ja sen ideologiaan kasvatetut kannattajat uskovat edustavansa ”pyhää”, sukupolvet ylittävää liikettä, jossa tasavallan 93 vuotta kestänyt, sekularismiin ja länsimaalaistamiseen tukeutuva projekti nähdään epänormaalina, poikkeamana ja epäluonnollisena.

AKP:n johto tuo tämän esiin suoraan puhumalla valtion takaisin valtauksesta.

Itse asiassa AKP:n johto tuo tämän esiin aivan suoraan puhumalla valtion takaisin valtauksesta. Erdoğanin johdolla Turkin poliittista islamia edustava Milli Görüş -liike on tehnyt historiallisen sovun Turkin valtion kanssa – valtaamalla tuon valtion ja sen repressiivisen koneiston itselleen.

AKP:n islamilais-konservatiivinen projekti autoritaarisuuden huipentumana

Monen pitkän linjan journalistin ja tutkijan, kuten Baskın Oranin ja Mehmet Altanin sekä esimerkiksi Istanbulin kaupunginteatterissa työskentelevän Orhan Alkayan mukaan tämä kaikki toimeenpannaan nyt tavalla, joka on epädemokraattisempi ja kansalaisvapauksille vihamielisempi kuin edes vuoden 1980-sotilasvallankaappauksen jälkeinen, Kenan Evrenin johtama järjestelmä.

Tasavaltalainen Turkki ei ollut koskaan liberaalidemokratia. Se oli kuitenkin kulttuurisen orientoitumisen ja ideologian tasolla tiukasti lännen leirissä. Vaikka Turkki on ollut kansallismielinen ja ensimmäisen maailmasodan ja Sévresin rauhansopimuksen traumojen takia aina vähän epäileväinen länsimaiden pyrkimysten suhteen, se ei ole koskaan ennen ollut vallitsevan ideologian tasolla länsimaiden vastainen.

Turkki ei ole koskaan ennen ollut vallitsevan ideologian tasolla länsimaiden vastainen.

Sekulaarin kansallisen identiteetin rakentaminen edellytti maan näkemisen osana länsimaita, saman ”kulttuurisen modernin” osana. Näin ei ole enää.

AKP-johtoinen Turkki, joka on Erdoğanin johdolla nostanut Milli Görüş –tradition oman agendansa keskiöön, on läpeensä länsimaiden vastainen valtio, jossa liberaalidemokratian edellytykset poliittisen filosofian ja kansakunnan rakentamisen perspektiivistä katsottuna ovat vielä hatarammalla pohjalla kuin kemalistisessa traditiossa.

Johtopäätökset

Jatkuvuuksien korostaminen on tärkeää. AKP:n autoritaarisen järjestelmän selittäminen Turkin järjestelmän vääjäämättömänä jatkumona lakaisee kuitenkin turhan helposti pöydän alle nykyhetken toimijoiden oman vastuun.

AKP:n autoritaarisen järjestelmän selittäminen Turkin järjestelmän vääjäämättömänä jatkumona lakaisee helposti pöydän alle nykyhetken toimijoiden oman vastuun.

Kuvaavaa onkin, että monet Gülenin liikkeen edustajat – AKP:n ja gülenistien täydellisen välirikon jälkeen – puhuvat nyt AKP:n autoritaarisuudesta mielellään ”islamo-kemalismina”. Tällä tavalla he pesevät kätensä nykyisen järjestelmän rakentamisesta samalla, kun palauttavat kaikki Turkin epädemokraattiset ja repressiiviset käytänteet monoliittiseen kemalismiin, joka ei ainakaan alkuperäisessä muodossaan ole ollut vallassa vuosikymmeniin.

Armeijan vallankaappauksistakin vain vuoden 1960 interventio oli todella kemalistinen, eli sillä nostettiin valtaan kemalistinen älymystö. Vuoden 1997 interventio on paras nähdä ”neo-kemalistisena” – se tapahtui vaiheessa, jossa armeijan ja kemalismin suhde oli jo perustavanlaatuisesti katkennut, kun vuoden 1980 väliintulo nosti valtaan turkkilais-islamilaisen synteesin ja armeija vainosi tuon aikakauden vasemmisto-kemalisteja.

Kaikki tämä on myös johtanut siihen, että tutkijayhteisö on ollut kovin myöhään liikkeellä nimeämässä AKP:n epädemokraattista projektia – se kun tuli valtavirtatutkimuksen näkökulmasta ”väärältä” puolelta, niiden toimesta, joiden piti olla ”alistettuja ja marginalisoituja”.

FT Toni Alaranta on erikoistunut Turkin politiikkaan ja työskentelee vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Julkaisu AKP-aikakauden Turkin autoritaarisuus: jatkuvuudet ja radikaalit murrokset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syyrian sodan ympärille kehittynyt monipolvinen valtakamppailu tuntui saavan kokonaan uuden käänteen tiistaina 24. marraskuuta, kun Turkki ampui alas rajansa pinnassa lentäneen venäläisen rynnäkkökoneen. Tätä kirjoitettaessa ainakin Yhdysvallat on sitä mieltä, että venäläinen kone ei ollut Turkin ilmatilassa ampumishetkellä. Toisaalta tiedossa on, että ilmatilanloukkauksia on ollut useita jo aiemminkin.

Tämä kaikki on kuitenkin toisarvoista verrattuna niihin kauaskantoisiin muutoksiin, joita sekä Turkin sisäpolitiikassa että sen ulkosuhteissa on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana.

Venäläiskoneen alas ampuminen tarjoaa hyvän tilaisuuden tarkastella, kuinka ongelmallinen toimija Turkista on tullut islamilais-konservatiivisen Oikeus- ja kehityspuolue AKP:n vallan aikana myös länsimaille. Turkin viimeaikaisen Venäjän-politiikan ymmärtäminen edellyttää nimenomaan Turkin muuttuneen länsisuhteen analysointia.

AKP-johtoinen Turkki ja länsi

Itse kirjoitin viime keväänä uusimpaan Turkkia käsittelevään kirjaani seuraavat lauseet:

”Tämän hetken kansainvälisessä järjestelmässä on piirteitä, jotka saattavat pidemmällä aikavälillä mahdollistaa AKP:n johdon ulkopoliittiset tavoitteet. Ensinnäkin, nyt kun länsimaiden ja Venäjän suhde on jäänyt lähes uuden kylmän sodan partaalle, Syyriaan ja Irakiin on muodostunut jihadistinen valtio, Yhdysvallat haluaisi irrottautua sotilaallisesti Lähi-idästä ja EU murehtii energiansaantiaan ja vaikutusvaltaansa niin sanotun arabikevään jälkeisessä maailmassa, sekä Yhdysvallat että EU kokevat tärkeänä säilyttää strategisen liittolaisuuden Turkin kanssa. Näin ollen, ainakin mitä tulee Turkin sisäiseen autoritaariseen järjestelmään, Yhdysvallat ja EU katsovat paljon läpi sormien ollakseen ärsyttämästä Turkkia.”

Aivan kuten EU, NATO on viime kädessä länsimaisen moniarvoisen demokratian puolustamista varten perustettu yhteisö. Tältä kannalta katsottuna Turkin NATO-jäsenyys on läpeensä ongelmallinen, sillä AKP-vallan aikainen Turkki on avoimesti länsimaiden vastainen valtio, jonka poliittinen johto tekee päivittäin pilkkaa länsimaisen demokratian kaikkein perustavimmista elementeistä, kuten lehdistönvapaudesta ja oikeusvaltioperiaatteesta.

Länsimaat eivät kuitenkaan tähän juurikaan puutu, sillä panokset ovat liian kovat.

”Yhdysvallat ja EU katsovat paljon läpi sormien ollakseen ärsyttämästä Turkkia.”

Syyria on tästä paras (ja karmein) esimerkki. Vaikka Turkki on tukenut kaikkia mahdollisia salafisti-jihadistiryhmiä Syyriassa, Jabhat al-Nusrasta Isisiin, millään tällä ei tunnu olevan väliä niin kauan kuin Turkki seisoo yhteisessä rintamassa Syyrian presidentti Bashar al-Assadia ja Venäjää vastaan.

Venäjän ja Turkin suhde on kuitenkin moniulotteinen. Länsimaissa tämä on toki jollakin tasolla tiedostettu. Sen lisäksi, että mailla on mittavat taloudelliset suhteet ja lukuisia yhteisiä hankkeita, maiden yhteistyö ulottuu paljon tätä syvemmälle. Niiden voi sanoa jopa olevan strategisessa liitossa siinä mielessä, että molemmat ruokkivat ja hyödyntävät yhteistä länsimaiden vastaisuutta.

Pitkällä aikavälillä maiden suurstrategiat kuitenkin aiheuttavat törmäyksen, ja juuri tätä me todistamme nyt Syyriassa. On tärkeää huomata, että lähes jokaisella keskeisellä politiikan alueella Turkki muistuttaa hyvin paljon Venäjää.

Tämä yhtäläisyys näkyy myös uusimperialistisessa ulkopolitiikassa. Turkin suurstrategia perustuu ajatukselle suuresta Turkista, joka on predestinoitu saavuttamaan sunni-islamilaisen maailman johtoasema.

Paljon on puhuttu siitä, miten Isisin jihadistit hyökkäävät länsimaiden 1. maailmansodan aikana piirtämien Lähi-idän rajojen kimppuun. Tätä ovat monet länsimaiset kommentoijat suorastaan yllyttäneet kuvailemalla, kuinka keinotekoisia alueen rajat ovat, kuinka ne lähes väistämättä hajoavat ”luonnollisempien” kollektiivisten identiteettien noustua esiin. Harva on huomannut, että Turkin AKP-johto hyökkää poliittisessa retoriikassaan tätä Sykes–Picot -järjestelmää vastaan vähintään yhtä määrätietoisesti kuin Isis.

Keskusvaltio-Turkki

Viimeisen viiden vuoden ajalta löytyy kymmeniä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin puheita, joissa kaikki Lähi-idän ongelmat palautetaan länsimaiden harjoittamaan imperialismiin, mutta kyse on paljon muustakin. AKP:n poliittinen diskurssi sisältää valtavan määrän Turkin tulevaa suurvalta-asemaa pohjustavia käsitteitä.

Ensinnäkin AKP katsoo toteuttavansa Turkin yhteiskuntakehityksen ”normalisoimista” antaen ymmärtää, että maan länsimaalaistaminen on ollut historiallinen virhe.

Tämän suorana jatkeena AKP:n johto näkee mielessään ”keskusvaltio-Turkin” (merkez ülke Türkiye), jota uhkaavat ”vanhat ja uudet alistavat elementit” (eski ve yeni vesayet unsurlar). Tämä kaikki tapahtuu yhdentyvässä geopoliittisessa viitekehyksessä (coğrafya bütünleşiyor), jossa Turkki niin symbolisesti kuin yhä enenevässä määrin myös konkreettisesti palautuu ”Osmanien maailmanvaltion” (Osmanlı Cihan Devleti) muotoon. Tämä merkitsee sitä, että niin kulttuurisesti kuin poliittisesti Turkki ”löytää aidon itsensä” (kendini bulma, öze dönmek).

Onko tämä laajalti viljelty suurvaltakuvasto pelkkää retoriikkaa? Vastattaessa on ymmärrettävä, että AKP:n 13 vuotta kestäneen valtakauden aikana koko Turkin valtioidentiteetti on kokenut radikaalin muodonmuutoksen.

Turkin ulkopolitiikkaa 1920-luvulta aina 1990-luvulle leimasi kansallisvaltioparadigma, jossa Turkki piti tiukasti kiinni alueellisesta koskemattomuudestaan ja tulkitsi esimerkiksi kurdivähemmistön oikeutetut vaateet Turkin yhtenäisvaltion ja alueellisen jakamattomuuden uhkaamisena.

AKP-aikakaudella Turkki on alkanut yhä enemmän näkemään itsensä tiukan kansallisvaltioparadigman yli. Tämän monet ovat tulkinneet positiivisesti, lääkkeeksi turkkilaista etnonationalismia vastaan. Huomaamatta on kuitenkin jäänyt se ilmeinen seikka, että AKP:n aikana tämä kansallisvaltioparadigman yli katsominen on johtanut uusimperialistiseen ulkopolitiikkaan.

Tästä parhaan esimerkin tarjoaa Syyrian turkmeeniväestö, johon länsimaisen median huomio hetkeksi kohdistui venäläiskoneen ampumisen yhteydessä.

Yhden merkittävän Assadia vastustavan turkmeeniprikaatin nimi on ”Abdulhamitin prikaati” (Abdulhamid Han Tugay) ja sen tavoite on perustaa Pohjois-Syyriaan islamilainen valtio. Turkki aseistaa ja tukee tätä ryhmää kaikin tavoin yllyttäen sitä hajottamaan Syyrian kansallisvaltion. Prikaatia tukevan järjestön (Müslüman Anadolu Gençliği) nettisivuilla prikaatin jäsenet kutsuvat itseään avoimesti osmaniturkkilaisiksi ja sota Syyrian hallintoa vastaan kuvataan avoimesti ”Syyrian jihadina”.

Presidentti Erdoğan puhuu päivittäin siitä, että Turkki ei ole sisäänpäin katsova valtio ja että Turkki on osmanien maailmanvaltion nykyinen jatkumo, jolla on vastuu pelastaa kaikki Lähi-idän sorretut muslimit. Toinen tapa ilmaista tämä olisi sanoa, että Turkin mukaan Lähi-idän muslimit, jotka elävät Syyrian, Egyptin ja Irakin ”hirmuvaltojen” alla, eivät kykene pelastamaan itseään vaan tarvitsevat Turkin suojelijakseen.

Venäjän näyttävä tulo Syyrian sotatantereelle, nimenomaan pönkittämään Assadin hallinnon jatkumista, sopii tietysti äärimmäisen huonosti näihin Turkin suurvaltapyrkimyksiin.

Turkki tukeekin Muslimiveljeskunta-liikettä kaikkialla Lähi-idässä. Syyriassa Assadin hallinnon kaataminen on tarpeellista nimenomaan siksi, että Turkki haluaa maahan itsestään riippuvaisen tai ainakin Turkkiin ja islamilais-konservatiiviseen valtioprojektiin ideologisesti kiinnittyvän Muslimiveljeskunta-hallinnon.

Syyrian turkmeenien osalta tavoite on vielä konkreettisempi, sillä monet identifioituvat jo nyt vahvasti Turkkiin – tämän trendin vahvistamiseksi alueella on koko ajan käynnissä näkyvä indoktrinaatio.

Venäjän näyttävä tulo Syyrian sotatantereelle, nimenomaan pönkittämään Assadin hallinnon jatkumista, sopii tietysti äärimmäisen huonosti näihin Turkin suurvaltapyrkimyksiin. Venäläiskoneen ampuminen onkin siis ennen muuta selkeä merkki siitä, miten yhteisessä länsimaiden vastaisuudessa ajoittain toisensa löytävät Turkki ja Venäjä ovat vääjäämättä ajautuneet toistensa suurvaltaunelmien tielle Syyriassa.

Jää nähtäväksi, mitä ovat ne ”kovat toimet”, joita Venäjän presidentti Vladimir Putin lupaili venäläiskoneen pudottamisen seurauksena. Tätä kirjoitettaessa turkkilaisessa lehdistössä puhuttiin ainakin valkoisen lihan (käytännössä kanan) vientikiellosta Venäjälle ja turkkilaisten yritysten toimintamahdollisuuksien kaventamisesta Venäjällä sekä spekuloitiin pelolla kaasutoimitusten vaarantumisesta talven lähestyessä.

Korjattu 26.11.2015 klo 21.00: Lisätty kaksi tarkentavaa linkkiä ja korjattu ”sotilasliitto” yhteisöksi. 

Julkaisu Turkki, Venäjä ja toisiinsa törmäävät suurvaltaunelmat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joonas Mariston ja Andrei Sergejeffin toimittama 15 artikkelista koostuva teos Aikamme monta islamia kuvaa ansiokkaasti lukuisia islamilaisia yhteisöjä ja liikkeitä sekä niitä yhdistäviä piirteitä, vaikka sen soisi pureutuvan vielä tiukemmin nykyisen islamtutkimuksne problematiikkaan.

15 eri lukua yhtä monelta eri kirjoittajalta sisältävässä teoksessa aihepiirin tematiikan yhteen kokoavan johdantoluvun merkitys korostuu väistämättä. Tässä teoksessa kyseisen luvun on kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila otsikolla ”Islamin monimuotoisuus”.

Hämeen-Anttila käy läpi keskeisimmät jakolinjat, kuten opillisen jaon sunnalaisuuden ja šiialaisuuden välillä, mutta myös jakaa kirjassa kuvattujen moninaisten islamin ilmentymien jäsentelemisen helpottamiseksi muslimit karkeasti kolmeen ryhmään – traditionalisteihin, fundamentalisteihin ja modernisteihin – sen mukaan, miten tämän päivän muslimit suhteuttavat uskontonsa alati muuttuvaan maailmaan. Tämä on perusteltua ja helpottaa varsinkin aiheeseen aiemmin perehtymättömän lukijan lukukokemusta.

Analysoidessaan muslimienemmistöisissä maissa tai joidenkin muslimiryhmien keskuudessa vallitsevia käytäntöjä ja periaatteita, Hämeen-Anttila korostaa, että tietyt, usein etenkin länsimaissa ongelmalliseksi koetut ilmiöt eivät perustu islamiin vaan yhteisön muuhun kulttuuriin, esimerkiksi perinnäistapoihin. Ymmärrän hyvin, että tämä tuodaan esille.

Aikamme monta islamia -teoksen keskeinen argumentti otsikkoa myöten kuitenkin on, ettei ole olemassa mitään yhtä ”puhdasta”, ajasta ja paikasta riippumatonta islamia. Eikö silloin ole harhaanjohtavaa tehdä tällainen selkeä ero islamin ja kulttuurin välillä – eikö kulttuureihin sekoittunut, kulttuureissa elävä ja niissä ilmenevä islam juuri todista ”tämä ei kuulu islamiin” -argumentin hyödyttömyyden?

Joka tapauksessa kappaleen tärkein sanoma on paitsi moninaisuuden ja toisaalta islamin yhteisten piirteiden esittely – Hämeen-Anttila käyttää toimivasti ”perhe-yhtäläisyyden” käsitettä kuvatessaan, miten moninaiset tulkinnat kuitenkin jakavat tietyt laajasti yhteiset piirteet – myös sen korostaminen, kuinka islamin poliittinen tulkinta on hyvin pienen vähemmistön toimintaa. Hän toteaakin yksiselitteisesti, että ”useimmille muslimeille uskonto on yksityisasia, ja vain harvat tuovat islamin vahvasti mukaan politiikkaan”.

Yksilön perspektiivistä ja suppeasti ymmärretyllä jaolla uskontoon ja politiikkaan tämä on epäilemättä empiirinen tosiasia. Tähän toteamukseen kiteytyy kuitenkin valtava määrä siitä polemiikista, jota jatkuvasti käydään islamin ja modernin maailman, erityisesti islamin ja liberaalidemokratian suhteesta.

Orientalismin kritiikki islamtutkimuksen lähtökohtana

Onkin hedelmällistä avata tätä toteamusta sekä samalla koko sitä laajempaa keskusteluyhteyttä, johon Aikamme monta islamia teoksen artikkelit liittyvät, pohtimalla lyhyesti, mitkä seikat ovat viimeisten parin vuosikymmenen aikana hallinneet islamia käsittelevää akateemista tutkimusta.

Ensinnäkin kaksi näkökulmaa, ”orientalismin kritiikki” ja ”lukuisat modernit”, ovat keskeisiä lähtökohtia nykyisessä valtavirran islamtutkimuksessa. Niiden puolestaan voi katsoa sisältävän kaksi ominaispiirrettä, eli anti-essentialismin sekä sosio-ekonomisen reduktionismin.

Lyhyesti sanottuna näissä on kyse siitä, että nykytutkimuksen mukaan länsimainen tiede on pitkään rakentanut kuvaa muuttumattomasta, jäykästä ja moderniin aikaan sopeutumattomasta islamista, ja että tämä on peruuttamattomasti epäoikeudenmukainen ja väärä tulkinta.

Lisäksi korostetaan, että länsimaisessa yhteiskuntatieteessä kehittyneen modernisaatioteorian sekularismia käsittelevät näkemykset ovat kykenemättömiä analysoimaan islamia – näkemyksen mukaan on monta tietä moderniin, ja että sekularismi ei välttämättä kuulu muihin kuin ”läntiseen moderniin”.

Sosio-ekonomisessa reduktionismissa on puolestaan kyse siitä, että aatteet, uskomukset ja ideologiat (tässä tapauksessa eri islamin tulkinnat) palautetaan sosiaalisiin, kulttuurisiin ja taloudellisiin tekijöihin, jotka viime kädessä määrittelevät, miksi jokin aate tai uskomus omaksutaan ja millaiseksi se muodostuu. Näin ollen kyseiselle tulkintakehykselle on ominaista voimakas ideologioiden ja aatteiden oman selitysarvon väheksyminen.

Kysymys islamin yhteiskunnallisuudesta

Nämä tutkimuksen esiolettamukset ovat kuitenkin monin tavoin ongelmallisia, samoin kuin toteamus, että useimmille muslimeille uskonto on yksityisasia. Esimerkiksi Nazih Ayubi, jonka 1990-luvun alussa julkaistua teosta Political Islam: Religion and Politics in the Arab World pidetään monesti yhtenä poliittista islamia koskevan tutkimuksen pioneeritöistä, toteaa seuraavasti:

”Islam sisältää periaatteita, jotka säätelevät ihmisten välisiä suhteita (muʽamalat). Tämän vuoksi monet muslimit ymmärtävät islamin kokonaisvaltaisesti, niin että kyseessä on paitsi uskonto myös kokonainen elämäntapa (dunya wa din). Tämä islamin sisältämä käyttäytymisen ja uskon yhdistäminen vaikeuttaa politiikan ja uskonnon erottamista… islamin katsotaan olevan kaikenkattava ja kaikkialle ulottuva. Näin ollen monet katsovat sekularismin vieraaksi, islamin kanssa yhteensopimattomaksi käsitteeksi.”

Juuri tällaiset islamin kokonaisvaltaisuutta korostavat tulkinnat leimataan nykytutkimuksessa essentialismiksi ja vääristäviksi, vaikka ne mitä ilmeisimmin kuvaavat hyvin laajasti uskonnonharjoittajien omaa käsitystään islamista ja sen luonteesta jonakin ”enemmän kuin vain” uskontona – ja jotka tässä tuo esille tutkija, jota ei voi millään laskea vanhan koulukunnan orientalistiksi.

Islamin eittämätöntä monimuotoisuutta käsittelevän artikkelikokoelman johdantoluvussa olisi ollut suotavaa panostaa paljon enemmän tämän problematiikan esittelyyn.

Kirjan kappaleet tarjoavat kokonaisuudessaan mielenkiintoisen katsauksen islamin eri ilmentymiin eri puolilla maailmaa. Kaikkinensa tällaisen teoksen julkaiseminen puolustaa ilman muuta paikkaansa – kuten tekijät toteavat, uutisissa ja laajemmin mediassa, jossa suurin osa aiheista typistyy iskulauseenomaisiksi yleistyksiksi, islamin monimuotoisuus todellakin katoaa näkyvistä.

Yhtä kaikki, monimuotoisuuden korostaminen ja islamin eri ilmentymien sosio-ekonominen selittäminen ei saa johtaa siihen, että maton alle lakaistaan kysymys siitä, miten islamilaisella kulttuuripiirillä on ollut huomattavia vaikeuksia sopeutua niin sanottuun ”kulttuuriseen moderniin” (sekulaari-humanismiin, uskonnon kritiikkiin ym.).

On huomattava, että tämä ei selity pelkästään sillä, että suuri osa muslimienemmistöisten maiden asukkaista elää edelleen yhteiskunnissa, joiden kansantulo on alhainen ja joissa on paljon traditionaalisille yhteiskunnille yleisempiä piirteitä, kuten uskonnon merkityksen pysyvyys.

Myös modernistiset, ylä- ja keskiluokan tuottamat islamin tulkinnat kiertävät jatkuvasti kuin kissa kuumaa puuroa modernin aikakauden tuomien haasteiden ympärillä, usein argumentoiden esimerkiksi sekularismia ja arvopluralismia vastaan.

Kirjan kappaleista Elisa Rekolan Iranin islamilaisen tasavallan järjestelmää kuvaava osuus tuo hienosti esille, kuinka poliittisesti tuotettua uskonnollisuus monesti on myös muslimienemmistöisissä maissa. Tämä on hyvä muistutus, sillä usein länsimaisessa tutkimuksessa nimenomaan muslimienemmistöisiin maihin valtionhallinnon tuoma sekularismi kuvataan väkisin toteutettuna manipulointina ja täten keinotekoisena.

Iranin ja viimeisen 10 vuoden aikana myös Turkin tapaukset osoittavat kuitenkin, että yhteiskuntien ylhäältäpäin islamilaistaminen on aivan yhtä keinotekoista ja yleistä. Se kasvattaa maallisten ja uskonnollisten piirien välistä kuilua aivan yhtä paljon kuin sekularismia ajaneet projektit.

Modernin liberaalidemokratian pystyttämisen kannalta on hyvin ongelmallista, että sekularismi on edelleen haukkumasana laajalti läpi muslimienemmistöisten maiden. Tämän lisäksi Aikamme monta islamia välttää tuomasta esiin sitä tosiasiaa, että valtavirran sunnalaisuus ja šiialaisuus – ei siis suinkaan vain ääriryhmät – sisältävät eksplisiittisesti ajatuksen uskonluopioiden tappamisen oikeutuksesta.

Yksikään kirjan luku ei myöskään keskity pohtimaan, yleisemmin tai jonkin esitellyn islamin ilmentymän perspektiivistä, eri arvojen keskinäistä hierarkiaa islamin tarjoamassa viitekehyksessä. Tällainen ”morfologinen” analyysi olisi enemmän kuin tervetullutta, sillä olisi hyvin mielenkiintoista tietää, miten suhteutuvat keskenään esimerkiksi ”oikeus olla tulematta loukatuksi”, jonka perustalta monet sananvapauskeskusteluun osallistuvat muslimit argumentoivat, sekä toisaalta mielipiteen- ja sananvapaus.

Islamin yhteiskunnallisuudesta poliittiseen islamiin

Ei ole ihan väärin sanoa, että syy miksi tällaiseen analyysiin ei kirjan kappaleissa ryhdytä, johtuu loogisesti paitsi erilaisesta päämäärästä (moninaisuuden osoittaminen), myös tutkimuksen anti-essentialismia korostavasta lähtökohdasta. Toisin sanoen välillä on vaara, että moninaisuutta ja partikulaarisia historiallisia kehityssuuntia painottava tutkimusote johtaa ideologisten ja uskonnon yleispäteviin periaatteisiin perustuvien näkökohtien aliarviointiin.

Otetaan esimerkiksi poliittisen islamin edustajat ja ääriliikkeet, joista kirjassa esitellään muun muassa Afganistanin taliban sekä palestiinalainen Hamas.

Andrei Sergejeffin artikkelissa esitetään, että viime kädessä sosio-ekonominen ja poliittinen tilanne pitkälti selittävät talibanliikkeen synnyn ja määrittävät myös sen, millaiseksi sen ideologia muodostui.

Tässä on paljon perää, mutta aivan yhtä relevanttia olisi argumentoida tavalla, joka tuo esiin, kuinka ideologiat ja vahvasti sisäistetyt maailmankuvat, eli tässä tapauksessa islamismi, osallistuvat merkittävästi toimijoiden tapaan tulkita ympäröivää tilannetta tietyllä tavalla.

Minna Saarnivaaran Hamasia käsittelevässä artikkelissa nämä ovat hyvin tasapainossa, ja kappale sisältää muutamia keskeisiä teemoja, jotka nimenomaan yhdistävät ainakin Muslimiveljeskunta-liikkeitä täysin riippumatta siitä, ovatko sen jäsenet niin sanotusti radikaaleja tai maltillisia. Muslimiveljeskunta-liikkeen poliittinen islam on täysin sovitettavissa yhteen modernin teknologian ja materiaalis-rationaalisen maailmankuvan kanssa.

Se, minkä nämä liikkeet läpi linjan hylkäävät, puhuimmepa sitten esimerkiksi Hamasista tai Turkissa 13 vuotta yksinään hallitusvastuussa olleesta AKP:sta, on antroposofinen, sekulaari-humanistinen maailmankuva, jossa ihminen on kaiken mitta. Ajatus siitä, että tieto ja ihmisen ”vapautuminen” ovat mahdottomia ilman uskontoa, on läpitunkeva kaikissa islamin tulkinnoissa, myös modernistisissa.

Toinen leimallinen piirre, johon itse asiassa kiteytyy suurin osa poliittisen islamin ongelmallisuudesta – ja laajemmin islamin (tai islamien) ongelmallisuudesta silloin, jos otamme tosissamme tuon Ayubin väitteen, jonka mukaan islam hyvin laajasti ymmärretään uskonnonharjoittajien piirissä kokonaisvaltaisesti – tulee ilmi seuraavassa Saarnivaaran toteamuksessa:

”Hamasin, kuten myös muiden poliittisesti suuntautuneiden islamististen ryhmien tavoitteena on ’islamisoida’ yhteisö… Liikkeen jäsenet korostavat, että ihmisiä ei voida tähän pakottaa, mutta toisaalta Hamas kykenee tarvittaessa luomaan yhteiskuntaan pelon ilmapiiriä, joten kannustaminen on tässä yhteydessä kaunisteleva ilmaus”.

Turkki, AKP ja poliittisen islamin umpikuja

Tuo toteamus sopii lähes täydellisesti kuvaamaan sitä islamilaiskonservatiivista valtioprojektia, jonka Turkin AKP – ideologisesti Turkin kontekstiin muotoutunut Muslimiveljeskunta-liike – on pyrkinyt pystyttämään. Näennäisen suostuttelun on yhä enemmän korvannut pelon ilmapiiri, jossa AKP:n hyvän kansalaisen määritelmään sopeutumattomat leimataan maan pettureiksi.

Turkin AKP-aikakausi on merkittävä monessa suhteessa eikä vähiten siksi, että tuon kokemuksen myötä olemme pakotettuja uudelleen arvioimaan yhden keskeisen poliittista islamia ja demokratisoitumista koskevan väittämän: poliittinen inkluusio ja toimijoiden taloudellinen vaurastuminen johtavat poliittista islamia edustavien ryhmien maltillistumiseen ja demokratia-orientoitumiseen.

AKP:n kohdalla tulos on ollut pikemminkin päinvastainen. Mitä enemmän valtaa liike on saanut, ja mitä vauraammaksi sen keskeiset kannattajaryhmät ovat tulleet, sitä radikaalimmaksi on muuttunut islamistinen projekti ja sitä marginaalisemmaksi ovat jääneet alkuaikojen moniarvoisuutta ja poliittista liberalismia edustaneet äänenpainot.

Aikamme monta islamia -teoksessa näitä teemoja, AKP:n aikakautta ja laajemmin Turkissa ilmenevää islamilaisuutta, kuvaillaan monipuolisesti Lauri Tainion artikkelissa.

Tässä esille tuotujen viiden kirjoittajan lisäksi kirja sisältää kymmenen muuta mielenkiintoista ja selkeästi kirjoitettua artikkelia – siitä pisteet myös artikkelikokoelman toimittajille. Kaikista edellä esitetyistä puutteista ja parannusehdotuksista huolimatta suosittelen Aikamme monta islamia -teoksen lukemista kaikille asiasta vähäänkään kiinnostuneille.

Laajuudessaan ja erilaisten islamilaisten yhteisöjen ja liikkeiden kuvauksessaan kirja on melkoinen kotimaisen islamtutkimuksen tour de force, joka pakottaa lukijan tarkastelemaan kriittisesti omia käsityksiään ja tietojaan islamista. Samalla se johdattaa asiaan enemmän vihkiytyneen pohtimaan islamin yhteisen diskurssin ja sen lukuisten ilmenemismuotojen jännitteistä suhdetta, puhumattakaan siitä, että teos antaa paljon tärkeää taustatietoa maailmanpolitiikan seuraamiselle.

Julkaisu Maristo & Sergejeff (toim.): Aikamme monta islamia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkin tasavallan perustajat kuuluivat tasavaltaa edeltäneen Osmanivaltion nuorturkkilaiseen traditioon, jossa valtion ja kansakunnan uudistamisen opit haettiin sen aikaisesta Länsi-Euroopasta. Nykyajan EU-tutkimuksessa lanseerattu termi ”europeanization”, jolla viitataan integraation yksittäisissä jäsenmaissa tuottamaan poliittisten käytäntöjen, instituutioiden ja eri politiikkalohkojen yhdenmukaistumiseen, voidaan nähdä käyttökelpoisena myös Turkin 1920-luvulla toimeenpantua reformipolitiikkaa kuvattaessa. Aivan kuten Euroopan integraatio myöhemmin, Turkin eurooppalaistaminen oli eliitin ajama poliittinen projekti, ei laajojen ihmisjoukkojen vaade.

Turkki ja silloinen Euroopan talousyhteisö EEC allekirjoittivat vuonna 1963 niin sanotun Ankaran sopimuksen, assosiaatiosopimuksen, jonka lopullisena päämäärä tuli olla Turkin täysjäsenyys talousyhteisön kanssa. Kuten tiedetään, integraatio on sittemmin edennyt ja nykymuotoisen EU:n hakijamaan statuksen Turkki sai vuonna 1999, ja virallisten jäsenyysneuvottelujen käynnistämisestä päätettiin vuonna 2004. Tähän päivään tultaessa yhteensä 35 virallisesta neuvotteluluvusta vain yksi on ”suljettu” eli saatu päätökseen.

Vaikka aloittaisimme Turkin ja EU:n suhteen tarkastelun vuoden 1963 sijasta vuodesta 1999, on todettava, että kumpikin osapuoli on muuttunut melkoisesti matkan varrella. EU:n virallisiin teksteihin ensimmäisen kerran vuonna 1993 ilmestynyt käsite ”vastaanottokyky” muuttui vuoden 2004 suuren itälaajentumisen jälkeen muodollisesta käsitteestä unionin luonteesta ja tulevaisuudesta käydyn keskustelun yhdeksi avainteemaksi. Viimeistään tässä viitekehyksessä Turkin EU-jäsenyys muuntui läpeensä poliittiseksi taistelutantereeksi, jossa muodollisilla, niin kutsutuilla objektiivisilla jäsenyyskriteereillä, on ollut hyvin rajallinen merkitys. Paljon keskeisemmäksi on tullut yleinen kiistely yhtäältä siitä, kuuluuko Turkki kulttuurisesti Eurooppaan ja toisaalta siitä, voiko unioni enää ottaa lisää jäseniä, ainakaan Turkin kokoista.

Saman aikaan kun on käynyt ilmeiseksi, että Turkki on monessa mielessä unionin kannalta ainutlaatuinen hakijamaa haastaessaan nykyiset jäsenet pohtimaan koko eurooppalaista identiteettiä ja EU:n ”syvintä olemusta”, Turkki itse on kokenut yhden poliittisen historiansa suurimmista murrosvaiheista. Tasavallan perustamisesta saakka vallinnut ulkopoliittinen traditio, jossa Turkin kuuluminen Eurooppaan on ollut keskeinen teema kansallisen identiteetin rakentamisprojektissa, on muuttunut Turkin islamilaisuutta korostavan poliittisen retoriikan voittokuluksi. Paradoksaalisella tavalla nykyinen AKP, jonka keskeisten toimijoiden juuret ovat syvällä Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen traditiossa, on onnistunut 12 vuotta kestäneen valtakautensa aikana sekä tuomaan Turkin lähemmäksi EU-jäsenyyttä kuin yksikään aikaisempi hallitus että lähes tuhoamaan Turkin eurooppalaisuutta korostaneen kollektiivisen mielikuvituksen kansan enemmistön keskuudessa.

Nykypäivänä tarkasteltuna vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että AKP:n johdolle EU-jäsenyysneuvottelut ovat olleet puhtaasti välineellisiä, toisin sanoen neuvotteluprosessin aloittaminen ja ylläpitäminen ovat palvelleet aivan muita päämääriä kuin pyrkimystä tehdä Turkista EU:n jäsen. Kun AKP nousi valtaan vuoden 2002 vaaleissa, sen johtohahmojen islamistinen menneisyys oli jatkuva huolenaihe Turkin maallisille piireille niin oikeuslaitoksessa kuin kansalaisyhteiskunnassakin.

Omaksumalla demokratiaa, kansalaisvapauksia ja vähemmistöjen oikeuksia painottavan EU:n vaatiman puheenparren, liberaalidemokraattisen puolueohjelman, sekä asettamalla EU:n vaatimia lakeja, AKP sai vahvan ulkoisen oikeuttajan vallalleen. Kun entiset kovan linjan islamistit ilmoittivat jättäneensä länsimaiden vastustuksen taakseen ja omaksuneensa moniarvoisen demokratian periaatteet, Turkin perinteinen sekularistinen ryhmittymä – joka oli aina julistanut edustavansa modernia länsimaalaisuutta – yllätettiin ”housut kintuissa” puolustamassa vallitsevaa epädemokraattista, armeijan tukemaa järjestelmää.

Tai näin Turkin liberaalit asian ainakin kertoivat. Se mitä sen enempää Turkin omat liberaalit kuin Turkin nopeasta taloudellisesta noususta innostuneet eurooppalaiset kommentaattoritkaan eivät huomanneet, oli poliittisen liberalismin olematon traditio niin Turkin keskustaoikeiston kuin poliittisen islaminkin piirissä. Viimeisen viiden vuoden saldo ei jätä epäselväksi, kuinka kaukana nykyinen AKP:n suvereenisti hallitsema Turkki on EU:n moniarvoista demokratiaa peräänkuuluttavasta ideaalista. Viimeisten vuosien aikana kriittiset äänet on pamputettu tai painostettu hiljaiseksi, lehdistön ja sosiaalisen median vapautta on rajoitettu kovalla kädellä, oikeuslaitoksen poliittinen ohjailu on muodostunut perustuslakituomioistuinta lukuun ottamatta yleiseksi tavaksi, korruption ja nepotismin määrä on räjähtänyt käsiin ja lainsäädäntötyö on siirtynyt pienelle pääministerin ohjauksessa olevalle klikille, joka runnoo lait läpi ilman keskustelua.

Samaan aikaan johtavat poliitikot nostavat päivittäin moraalikysymyksiä pintaan, naisten yhteiskunnallisen aseman määrittely perustuu yhä enemmän uskonnosta kumpuavalle argumentoinnille, suuri alevivähemmistö (Turkin shiat) kokee jatkuvaa painetta valtiolliseen erikoisasemaan nostetun sunnienemmistön puolelta ja sopeutumattomuus islamilaiseen arvokonservatismiin rinnastuu maanpetturuuteen tai terrorismiin. Lyhyesti ilmaistuna voikin sanoa, että sen jälkeen kun AKP oli EU:n puoltaman demokratiadiskurssin puitteissa saanut asetettua omille kannattajilleen tärkeät teemat yhteiskunnan uudeksi normiksi, puoluetta tai sen kannattajakuntaa ei ole enää kiinnostunut sen enempää EU kuin liberaalidemokratia. Toisin sanoen kun poliittiset vastustajat armeijasta ja oikeuslaitoksesta on saatu putsattua EU-reformien avulla, EU on käynyt AKP:n johdolle tarpeettomaksi – taloutta lukuun ottamatta.

EU:n taloustaantumasta huolimatta Turkin talouskasvu on ollut vahvasti sidoksissa Eurooppaan. Tämän EU:ta vähättelevä ja länsimaiden vastaista retoriikkaa viljelevä entinen pääministeri ja piakkoin tasavallan presidentiksi nouseva Recep Tayyip Erdoğan tietää hyvin. Toisaalta EU:ssa on paljon Turkin jäsenyyttä vastustavia voimia, jotka kykenevät tarvittaessa torppaamaan maan jäsenyyden. Mutta kumpikaan osapuoli ei voi viheltää peliä poikki, sillä yhtäältä imagokysymykset ja toisaalta käsitykset vaikutusvallasta pitävät jäsenyysneuvottelut polkemassa paikallaan ilman, että kummallakaan osapuolella on aitoa halua edetä minnekään.

Turkin piti olla EU:n globaalia roolia kehittelevien silmissä astinlauta, jolla EU tekee itsestään merkittävän toimijan Lähi-idässä ja sitä kautta koko maailmassa. Puhe Turkista ”maltillisen islamin” edustajana, joka toimisi mallina koko Lähi-idälle, syntyi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeisessä maailmassa. Yhdysvaltain ja lännen terrorismin vastainen sota vaati rinnalleen pehmeämmän strategian ja pitkään lännen leirissä (Nato-jäsen vuodesta 1952) ollut Turkki sai tässä kontekstissa toimia ”siltana”, joka osoitti, että ”sivilisaatioiden välinen törmäys” ei ollut väistämätöntä.

Myös Turkin johto on ajoittain käyttänyt silta-metaforaa maan globaalin aseman uudelleenmäärittelyssä. Mutta paljon näkyvämpää viime aikojen ulkopoliittiselle suuntautumiselle on ollut entisen ulkoministerin ja pian pääministeriksi nousevan Ahmet Davutoğlun kehittelemä, sittemmin laajojen piirien sisäistämä käsitys Turkista ”keskusvaltana”, sivilisaatiokehityksen keskiössä olevana toimijana, joka on historiansa, kulttuurinsa ja maantieteellisen asemansa vuoksi predestinoitu tulemaan islamilaisen maailman johtavaksi vallaksi. Tämä on ollut Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen pitkään hellimä ajatus ja se sisältyy olennaisena osana siihen emotionaalisesti vahvaan kertomukseen, jota AKP kannattajilleen kertoo.

Kyseisen kertomuksen mukaan kemalistiset länsimaalaistajat ovat sortaneet Turkin vanhurskasta kansaa läpi tasavallan historian. Nyt kun kansa on vallannut viimeisenkin valtiollisen instituution itselleen äänestämällä aidon kansanmiehen eli Erdoğanin presidentiksi, kansa ja valtio voivat viimeinkin yhtyä. Tasavallan länsimaalaistamisprojekti on tässä tarinassa historiallinen virhe. AKP puolestaan ei ole kertomuksessa tavallinen puolue muiden joukossa, vaan kuten puolueen johtohahmot yhä useammin toteavat, kyse on ”historiallisen vaateen” (turkiksi büyük dava; dava tarkoittaa paitsi vaadetta tai oikeutettua asiaa myös islamin julistamista) institutionaalisesta ilmentymästä. Siis vuosisataisesta taistelusta, jolla pyritään korottamaan Turkin muslimiväestö takaisin valtaan. Tämän kertomuksen ulkopoliittinen vastine on länsimaiden vastustaminen ja ”muslimiveljien” asian ajaminen kaikkialla maailmassa, mutta aivan erityisesti Lähi-idässä, Osmanivaltion aikaisemmin hallitsemilla alueilla.

Samalla kun Turkin nykyjohto on etääntynyt yhä kauemmas aidoista EU-pyrkimyksistään, rinnakkaiseloa ja eri kulttuuripiirien välistä ymmärrystä ainakin jollain tasolla kuvaavasta silta-metaforasta on siirrytty yhä enemmän Turkkia ”keskuksena”, ”johtajana” ja ”voimana” kuvaaviin määritelmiin. EU-tutkimus ja ainakin osittain myös poliittinen eliitti eri EU-maissa tuntui kuvitelleen 2000-luvun alkupuolella, että Venäjä ja Turkki – entiset imperiumit, jotka kylmän sodan jälkeisessä maailmassa etsivät uutta rooliaan – omaksuisivat ”keskuksesta” (EU) ulospäin työntyvän normatiivisen, liberaalidemokraattisen järjestyksen. Tänään tuo ajatus tuntuu kovin kaukaiselta. Sen sijaan, että maat olisivat ”sosiaalistuneet” EU:n lanseeraamaan Pax Europea -projektiin, sekä Venäjä että Turkki pyrkivät pikemminkin palauttamaan vanhat imperiuminsa ja näkevät itsensä EU:n sijaan keskuksina. Venäjä tekee tätä jo aivan aidosti voimapolitiikan avulla, Turkki on toistaiseksi keskittynyt populistiseen länsimaiden vastaiseen retoriikkaan ja poliittis-taloudelliseen soluttautumiseen Lähi-idässä.

Artikkelikuva: rus-burkhanov / Pixabay

Julkaisu Turkin eurooppalainen kohtalo: yhden kansallisen kertomuksen loppusoinnut ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

AKP:n valta pisti niin kutsutut valkoiset turkkilaiset – sekulaari eliitti, joka AKP:n mukaan kuvitteli tietävänsä paremmin, olevansa parempi ja edustavana korkeampia päämääriä kuin muut – polvilleen ja korotti Anatolian konservatiivisen pk-yrittäjän uudeksi vallankäyttäjäksi, johtajanaan ”vääryyttä kokenut”, hurskas, Istanbulin Kasımpaşan kovilla kulmilla kasvanut kansanmies Recep Tayyip Erdoğan.

Ja Erdoğan ilmoitti, että tasavallan perustajat yrittivät tehdä Turkista länsimaalaisen viinaa juomalla ja islamia ylenkatsomalla, samalla kun yhä suurempi kuoro turkkilaisia ja länsimaisia akateemikoita suolsi toinen toisensa jälkeen analyysia tasavallan alkuvuosikymmenten ikävästä perinnöstä, kemalismin kauheasta elitismistä ja nationalismista, päätyen lopulta näkemykseen, jonka mukaan Atatürk oli diktaattori, joka perusti Turkkiin Hitlerin ja Mussolinin hengessä rasistisen oikeistodiktatuurin.

Atatürkin oikeistodiktatuuri?

Mutta yhteen kysymykseen en ole saanut lähellekään tyydyttävää vastausta niiltä, jotka kuvaavat Atatürkin oikeistolaisena diktaattorina: jos Atatürkin pyrkimyksenä oli pystyttää Turkkiin harvainvaltainen (tai yksinvaltainen), keskitetty, teollistunut ja moderni kansallisvaltio Mussolinin ja Hitlerin hengessä, miksi ihmeessä hän olisi ryhtynyt hyvin laajaa vastarintaa ja tyytymättömyyttä herättäneeseen, vallitsevaa uskonnollista yhteiskuntajärjestystä ja arvomaailmaa vastustavaan kulttuurivallankumoukseen päämääränään yhtäältä perinteisen, läpeensä eriarvoisen uskonnollisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoaminen ja toisaalta luku- ja kirjoitustaidon sekä tieteen ja teknologian levittäminen koko kansakunnalle?

Toisin sanoen, jos Atatürk edusti oikeistodiktatuuria, miksi hän hyökkäsi tämänkaltaisen valtajärjestelmän keskeistä pilaria vastaan? Uskonnollinen eliitti ja yhteiskunnan perinteinen konservatiivinen järjestys olisi ollut helppo valjastaa oikeistolaisen modernisointiprojektin oikeuttajaksi. Jos Atatürk halusi vain keskittää vallan itselleen, uudistaa armeijan ja hallinnon sekä pystyttää maahan valtiojohtoisesti modernin teollisuustuotannon, edes tasavallan perustamista ei olisi vaadittu, sillä kyseiset pyrkimykset olisi voitu toteuttaa uskontoon ja perinteiseen uskonnolliseen arvomaailmaan tukeutuvan perustuslaillisen islamilaisen sultanaatin puitteissa.

Kulttuurivallankumouksen tielle lähteminen, vallitsevan arvo- ja normijärjestelmän haastaminen, naisten emansipaatio sekä tieteen ja sekularismin itsepintainen puolustaminen osoittavat kiistatta, että Atatürkin toimintaa ohjasivat eurooppalaisen valistuksen ja liberalismin opit. ”Atatürkin reformeina” (Atatürk Devrimleri) tunnettu kulttuurivallankumous oli valtava riski, jonka ottaminen olisi ollut mieletöntä oikeistodiktatuurin pystyttämisen tarkoitusperistä. Atatürkin pyrkimysten ja hänen pystyttämänsä hallinnon tulkitseminen Mussoliniin ja Hitleriin vertautuvana oikeistodiktatuurina perustuu täydelliseen kyvyttömyyteen nähdä, kuinka lujasti kemalismi on sitoutunut eurooppalaisen liberalismin traditioon.

Atatürkin perustaman hallinnon tuomitseminen on sama asia kuin Ranskan suuren vallankumouksen päämäärien ja sen historiallisen merkityksen kiistäminen sen vuoksi, että kyseinen vallankumous sisälsi yksilönvapauksien puolustamisen, kirkon ja aateliston erivapauksien lopettamisen, naisten emansipaation ja poliittisen kansalaisuuden käsitteen synnyttämisen ohella harvainvaltaisia pyrkimyksiä, terroria ja väliaikaista yksilönvapauksien sortoa.

Toki Atatürkin hallinto ja myöhemmin kemalistit varsinkin armeijassa ovat kohdelleet vastustajiaan kovalla kädellä, ennen muuta kurdeja. Poliittinen liberalismi on jäänyt Turkissa kovin vaatimattomaksi suuntaukseksi. Tämä ei kuitenkaan johdu niinkään liiallisesta kemalismista vaan siitä, että uudenaikaisen yhteiskunnan ja kansalaisuuden muodostuminen on jäänyt sisäisen valtataistelun jalkoihin. Kemalisteja kiinnosti tasavallan alkuvuosikymmeninä ennen muuta vallankumouksen saavutusten turvaaminen ja valtion itsenäisyyden takaaminen.

Kun kemalistinen yksipuoluevalta mureni 1950-luvulla vapaissa vaaleissa, konservatiiviset keskusta-oikeistolaiset puolueet eivät pyrkineet luomaan moniarvoista liberaalia yhteiskuntaa vaan keskittyivät mustamaalaamaan kemalisteja, vasemmistoa ja ”eliittiä” sekä muodostamaan patriarkaalisen järjestelmän perustalle konservatiivisen valtablokin, esittäen oman toimintansa kansan tahdon ainoana ja oikeana ilmiasuna.

Elitismi ja kansan tahto – iskulauseista tutkimuksen osaksi

Turkki-tutkimuksen jatkuva piirre on esittää kemalistit elitistisenä, kansasta vieraantuneena kaaderina, joka pakkosyötti turkkilaisille vierasta, länsimaista elämäntapaa. Tämä tutkimuksessa alati toistuva tulkinta on monessa mielessä ongelmallinen. Kemalistit eivät ole olleet yhtään sen elitistisempiä tai harvainvaltaisempia kuin eurooppalaiset kansansivistäjät Espanjasta Italiaan, Saksasta Suomeen. Mietintäänpä Suomen fennomaaneja ja kansansivistysliikettä, jossa oli pitkälti kyse siitä, että eliitti pyrki sivistämään maamoukkina pitämänsä suomalaiset talonpojat.

Mitä taas tulee toiseen argumenttiin eli vieraan kulttuurin pakkosyöttämiseen, se uusintaa vahvasti käsityksen kulttuurisesta läpäisemättömyydestä ja kulttuurin – tässä tapauksessa Anatolian islamilaisen kulttuurin – muuttumattomasta, pysähtyneestä olemuksesta. Tosiasia on, että länsimaiset virtaukset tulivat osaksi osmanivaltiota jo 1700-luvun lopulta alkaen ja olivat siis olleet osa osmanien yhteiskunnallista todellisuutta jo yli sata vuotta ennen Atatürkin aikaa. Lisäksi on hyvin kummalista ajatella, että turkkilaisilla voisi olla jokin autenttinen oma kulttuuri, johon palata tai jota suojella ulkopuolelta tulevia vaikutuksia vastaan.

Tämä on kuitenkin se käsitys, jonka keskustaoikeistolaiset puolueet ovat indoktrinoineet Turkin väestön enemmistön keskuuteen. Se on myös hyvin populistinen ja konservatiivinen kanta, sillä sen mukaan kemalistit olivat radikaaleja pyhien, perinteisten arvojen tuhoajia. On ymmärrettävää, että keskustaoikeistolaiset (ja myöhemmin tietysti islamistiset) puolueet ovat esittäneet asian tässä valossa. Hämmästyttävämpää on, että iso osa tutkijoista ottaa tämän tulkinnan annettuna.

AKP, Erdoğan ja voittamaton blokki

AKP ja nykyinen pääministeri (kohta Turkin ensimmäiseksi presidentiksi suorilla kansanvaaleilla nouseva) Erdoğan tulivat valtaan kemalismin ja harvainvallan haudankaivajina, ”tosidemokraatteina” korruption vastustajina, jotka vielä jollakin konstilla onnistuivat yhdistämään islamilaisen arvokonservatismin, uusliberaalin markkinatalouden ja Turkin eurooppalaistamisen. Mutta ehkäpä onkin toisen suuren kysymyksen aika: miten on mahdollista, että sen prosessin lopputuloksena, jossa Atatürk onnistuttiin muuttamaan valistusmiehestä diktaattoriksi ja alistava kemalismi vaihdettua AKP:n ”konservatiiviseen demokratiaan”, Turkkiin pystytettiin hirveä Leviathan, joka on valjastettu yhden itsevaltaisen ja vihaisen miehen vallanhimolle? Ehkäpä se oikeistodiktatuuri, josta Atatürkiä on syytetty, todella toteutuukin nyt Erdoğanin johdolla?

Niin Turkin Eurooppa-mieliset liberaalit kuin länsimaiset Turkin ystävätkin ovat viime kuukaudet pyöritelleet päätään ja ihmetelleet miksi 2000-luvun alussa mittaviin uudistuksiin ja demokratisoimiseen sitoutunut AKP on sittemmin muuttunut kovin toisenlaiseksi voimaksi. On ollut kuitenkin melkoisen sinisilmäistä kuvitella, että maassa, jossa on äärimmäisen hauras liberaali traditio, vallalla vuodesta 1950 lähtien vahva ”voittaja vie kaiken” -mentaliteetti ja missä yhtenäisen sunni-islamilaisen konservatiivinationalistisen blokin rakentaminen perustuu pitkälti moraalittomaksi ja kansallisen tahdon vastaiseksi kuvatun sekulaari/vasemmisto/alevi -”toiseuden” tuottamiselle, poliittisesta islamilaisesta liikkeestä polveutuva ja revanssiin tähtäävä AKP edustaisi demokraattista voimaa.

Demokraatteina AKP ja pääministeri Erdoğan kuitenkin nähtiin niin lännessä kuin Turkin liberaalien piirissä – ja osa näkee, hämmästyttävää kyllä, vieläkin. Mutta jos oikeasti avaa silmänsä, näkee yksinvaltaisen, paranoiaan taipuvan, vaaleilla valitun ”suuren johtajan” johtamassa maata, joka on demokratia enää vain nimellisesti.

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Turkin demokraatit ja diktaattorit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.