Vanhat uskontoon perustuneet ennakkoluulot juutalaisia kohtaan kärjistyivät kaikkialla Euroopassa 1800-luvun lopulla juutalaisten syrjinnäksi kansanryhmänä. Antisemitismi, eli juutalaisviha politisoitui ja kiihtyi. Juutalaiset ymmärsivät, että heidän mukautumisensa valtakulttuuriin ei ollut hävittänyt juutalaisiin kohdistuneita ennakkoluuloja ja suoranaista vihaa minnekään.

Juutalaisten kansallinen ja poliittinen herääminen johti Baselissa Sveitsissä vuonna 1897 Maailman sionistijärjestön, The World Zionist Organizationin perustamiseen. Itävallanjuutalaisesta Theodor Herzlistä (1860–1904) tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja.

Samalla juutalaisten muuttoliike Palestiinaan kiihtyi vähitellen. Toisen maailmansodan jälkeen Palestiinaan muuttaneet juutalaiset julistivat Israelin valtion itsenäiseksi toukokuussa 1948. Seuraavana vuonna Israel onnistui länsimaiden tuella voittamaan alueen alkuperäisväestöä ja ympäröiviä arabimaita vastaan käymänsä sodan.

Israelin valtion synnyn tärkeimpänä syynä pidetään usein natsi-Saksan toisen maailmansodan aikana toimeenpanemaa noin kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaa. Sen katsotaan velvoittaneen länsimaat antamaan juutalaisille uusi kotimaa Palestiinan alueella.

Juutalaisen kansallisuusaatteen, sionismin, juuret ovat kuitenkin paljon kauempana historiassa. Myös nykyisen Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin juurisyyt liittyvät sionismin historiaan ja sen ideologisiin perusteisiin. Sionismin historian tunteminen on avain Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten välisen konfliktin ymmärtämiseen.

Juutalaisten kansallinen herääminen ja vaatimus omasta valtiosta

Juutalaisen kansallisuusajattelun juuret juontavat juutalaisen valistusajattelun, Haskalahin, kehittymiseen 1700-luvulta lähtien. Kieli- ja kulttuuriliikkeenä Keski- ja Itä-Euroopassa syntynyt virtaus johti 1800-luvun kuluessa ”kansalliseen heräämiseen”. Juutalaisuutta ei enää ymmärretty pelkästään uskonnoksi ja siihen liittyväksi perinteeksi. Yhä enemmän jalansijaa saavutti ajatus juutalaisista kansakuntana.

Kaikille nationalismeille, kansallisuusaatteille, ominaisesti myös sionistisen ajattelun piirissä syntyi pian vakaumus siitä, että kansakunta tarvitsee oman kotimaan. Juutalaisten erityinen ongelma kuitenkin oli, että he elivät hajaantuneina, diasporassa, muiden väestöjen ja kansojen keskuudessa.

1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninäkin juutalaisen hajaannuksen ongelmaan annettiin poliittisesti aktivoituneiden juutalaisten keskuudessa kahdenlaisia vastauksia. Esimerkiksi ranskanjuutalainen Bernard Lazare (1865–1903) esitti vuonna 1894 ilmestyneessä antisemitismiä ja sen historiaa käsitelleessä teoksessaan, että juutalaisten piti puolustautua juutalaisina ja vaatia itselleen valtaväestön kanssa yhtäläisiä oikeuksia siellä missä he sattuivat asumaan. Omaa valtiota ei siis tarvittu vaan piti vaatia yhdenvertaisia oikeuksia ja tasa-arvoa muiden ihmisten kanssa olemassa olleiden valtioiden puitteissa.

Herzlin kaltaisten sionistien keskuudessa taas syntyi nopeasti ajatus oman valtion tarpeesta Palestiinassa. Herzl itse uskoi, että palestiinalainen alkuperäisväestö ei muodostaisi merkittävää ongelmaa. Heidät voitaisiin yksinkertaisesti suostutella siirtymään johonkin muualle tai työntää rauhanomaisesti pois alueelta.

Suuremman ongelman muodostivat osmanivaltakunnan sulttaani ja suurmaanomistajat, jotka pitäisi taivutella luovuttamaan sionistien käyttöön riittävän suuri maa-alue, mieluiten mahdollisimman suuri osa raamatunhistoriallisesta Palestiinasta.

Herzl uskoi maanhankinnassa pikemminkin diplomatiaan ja rahaan kuin siirtokuntatoimintaan. Hän arveli, että sulttaani ja suurmaanomistajat voitaisiin puhua ympäri lahjomalla ja ostaa heiltä tarvittavat maa-alueet.

Siirtokuntakolonialismin synty ja luonne

Samaan aikaan kun Herzl ja Lazare vielä väittelivät parhaasta toimintatavasta, toisaalla oltiin jo siirtymässä sanoista tekoihin. Itse asiassa sionistisen ideologian perusta, Palestiinaan suuntautunut siirtokuntakolonialismi, alkoi niin ajatuksena kuin käytäntönä ensimmäisenä kehittyä Itä-Euroopassa, varsinkin Venäjällä. Yksi sen merkittävimmistä edustajista oli odessanjuutalainen Leon Pinsker (1821–1891), jonka oppi juutalaisten autoemansipaatiosta, oman tilanteensa tiedostamisesta, muistutti merkittävästi Lazaren ajattelua.

Toisin kuin Lazare, joka piti kiinni tarpeesta käydä poliittista taistelua diasporan oloissa muuttamatta mihinkään, tsaarin pogromien, juutalaisvainojen, varjossa elänyt Pinsker päätyi uskomaan, että ainut kestävä vastaus antisemitismille voisi olla oman valtion perustaminen Palestiinaan.

Venäjän tsaarien toistuvat pogromit johtivat laajojen juutalaisjoukkojen muuttamiseen pois Venäjältä. Vaikka osa matkaan lähtijöistä jäi Eurooppaan, venäjänjuutalaisten pakolaisten valtaosa matkusti Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan ja Australiaan.

Näiden lisäksi pieni sionistinen etujoukko suuntasi Palestiinaan. Vuonna 1890 Venäjän hallintoviranomaisten suostumuksella onnistuttiin perustamaan hyväntekeväisyysjärjestö, niin sanottu Odessan komitea, jonka tarkoituksena oli tukea juutalaisten maataloussiirtokuntien perustamista Palestiinaan.

Sionismin historian tunteminen on avain Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten välisen konfliktin ymmärtämiseen.

Juutalaisten siirtokuntatoiminnassa palestiinalaisen alkuperäisväestön oikeutta alueeseen ei kunnioitettu tai otettu huomioon millään tavoin. Lisäksi asuttamismuoto oli alusta alkaen villi maanvaltaus, siirtokuntien perustaminen minkään tahon lupaa kysymättä toisten hallitsemille maa-alueille.

Tämä menettely on edelleen käytössä Länsirannalla. Palestiinalaisten hallitsemille alueille perustetaan uusia siirtokuntia, joille saadaan asukkaat etenkin Yhdysvalloista ja Venäjältä muuttaneiden juutalaisten keskuudesta. Varsinkaan itäeurooppalaiset tulijat eivät välttämättä aluksi tiedä uuden asuinsijansa laitonta luonnetta. Usein valloitus alkaa palestiinalaisen maataloustuottajan tuotantoalueen, kuten oliivipuutarhan, tuhoamisena.

Äärimmillään palestiinalaisten sivuuttaminen ilmeni käsityksessä, jonka mukaan heitä ei oikeastaan ollut olemassa. Esimerkiksi Lähi-idän tilannetta käsittelevässä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 242 vuodelta 1947 palestiinalaisia ei lainkaan mainita. Israelin ulkoministeri Golda Meir esitti tämän ajatuksen vielä vuonna 1969 Yhdysvaltain vierailun yhteydessä pitämässään lehdistötilaisuudessa.

Aluksi pieneltä ja harmittomalta näyttänyt sionistinen siirtokuntakolonialismi nousi paradoksaalisesti kukoistukseen, kun kolonialistinen maailmanjärjestys romahti ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena.

Siirtokuntakolonialismia brittien tukemana

Kun ensimmäinen maailmansota päättyi vuonna 1918, sodan voittajavaltioihin lukeutuneet Britannia ja Ranska jakoivat Lähi-Idän alueen hallinnan keskenään. Palestiina tuli Kansainliiton mandaatilla Britannian hallintaan. Jo sodan aikana syksyllä 1917 Britannian hallitus oli lähettänyt Britannian juutalaisyhteisölle ulkoministeri Arthur Balfourin kirjoittaman kirjeen, jossa juutalaisille luvattiin kotimaa Palestiinassa. Siihen on sittemmin viitattu Balfourin julistuksena.

Julistus oli ristiriidassa brittien aikaisemmin arabeille antaman vakuutuksen kanssa, jossa luvattiin tukea heidän itsenäistymispyrkimyksiään osmanivaltakunnasta.

Britit tukivat juutalaista siirtokuntatoimintaa ja rahoittivat sionistien esivaltiollisten rakenteiden ja instituutioiden rakennustoimintaa. He myös aseistivat sionisteja. Näin he halusivat varmistaa juutalaisten tuen, jos alueen arabiväestö nousisi kapinaan brittejä ja sionistien levittäytymispyrkimyksiä vastaan.

Tätä tukea tarvittiinkin vuosina 1936–39, jolloin britit kukistivat arabien kansannousun kovalla kädellä. Arvioiden mukaan 14–17 % palestiinalaisista miehistä surmattiin, vangittiin tai ajettiin maanpakoon. Palestiinalaisten sitkeä taistelu sionisteja ja heidän läntisiä tukijoitaan vastaan oli alkanut.

Palestiinan satavuotinen sota

Columbian yliopiston professori Rashid Khalidi esittää vuonna 2020 ilmestyneessä siirtokuntakolonialismin satavuotista historiaa ja palestiinalaisten taistelua sitä vastaan käsittelevässä kirjassaan, että Palestiinan 1900-luvun historia voidaan ymmärtää kolonialistisena sotana alkuperäisväestöä vastaan, jotta tämä luovuttaisi oman maansa valloittajille.

Israel onnistui tässä hankkeessa vuonna 1948, kun se itsenäiseksi julistauduttuaan karkotti 700–900 000 palestiinalaista pysyvästi asuinsijoiltaan. Khalidi huomauttaa, että yksi tämän itsenäistymisen paradokseista on, että Israel onnistui sen yhteydessä tekemään maagisen muuntautumisen ja esittämään taistelunsa brittejä vastaan yhtenä aikakauden kolonialismin vastaisista sodista.

Israelin valtion siirtokuntakolonialistinen luonne ja historia eivät oikein vieläkään tule kunnolla esille valtamediassa ja julkisessa keskustelussa. Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti esitetään usein kahden yhdenvertaisen ja tasavahvan osapuolen välisenä sotana, jossa Israel vain puolustaa sille legitiimisti kuuluvaa aluetta.

Kuten Khalidi esittää, Israelia pidetään toisinaan edelleen lännen etuvartiona aasialaista barbarismia vastaan. Ajatus palestiinalaisten ja arabien takapajuisuudesta, sivistymättömyydestä ja nyttemmin terroristisuudesta asuu sitkeästi ihmisten mielissä.

Onko lopputuloksena palestiinalaisten poliittinen tuhoutuminen?

Israelilainen sosiologi Baruch Kimmerling luonnehti parikymmentä vuotta sitten Israelin valtion palestiinalaisiin kohdistamaa politiikkaa politisidiksi (politicide), palestiinalaisten poliittisen yhteisöelämän ja kansallisen ja kulttuurisen olemassaolonsa tuhoamiseksi.

Sekä Israelin omaksuma sotastrategia että sen käyttämä poliittinen retoriikka viittaa siihen, että juuri tästä meneillään olevassa Gazan sodassa on kysymys. On ilmeistä, että Israel ei vapaaehtoisesti pysäytä hyökkäystään vaan kansainvälisen yhteisön on pakotettava se siihen.

Dosentti Tuija Parvikko työskentelee Suomen Kulttuurirahaston apurahatutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella.

Artikkelikuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Juutalaisella siirtokuntakolonialismilla on pitkät juuret ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Halmesvirta, Anssi ja Laine-Frigren Tuomas (toim.) (2023): Antisemitismin kirous. Kolme kriittistä esseetä. Jean-Paul Sartre, George Orwell, István Bibó. Helsinki: Gaudeamus, 288 s.

Vaikka Euroopan Unionissa on 2000-luvulla alettu viettää Holokaustin uhrien muistopäivää tammikuun 27. päivä ja hyväksytty antisemitismin torjuntaohjelma juutalaisvastaisen toiminnan kitkemiseksi, juutalaisviha on nostanut jälleen päätään. 

Uusi antisemitismi on pesiytynyt ennen kaikkea poliittiseen islamiin ja muihin 2000-luvun ääriliikkeisiin. Se käyttää tehokkaasti hyväkseen sosiaalisen median kanavia, mutta ei myöskään kaihda perinteisiä häirinnän ja vihanilmaisun muotoja kuten juutalaisten hautausmaiden häpäisyjä.

Mitä asialle voisi tehdä ja onko uudessa antisemitismissä ylimalkaan kysymys aivan samasta ilmiöstä kuin sen edeltäjässä 1900-luvulla? Vastauksen etsimisen voi aloittaa perehtymällä antisemitismin aikaisempiin analyyseihin ja ratkaisuyrityksiin. Gaudeamus on nyt julkaissut Anssi Halmesvirran ja Tuomas Laine-Frigrenin toimittaman kolmen suomennetun esseen kokoelman. 

Alun perin esseet on kirjoitettu toisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Nämä ovat ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren (1905–1980) Pohdintoja juutalaiskysymyksestä, englantilaisen journalistin ja kirjailijan George Orwellin (1903–1950) Antisemitismi Britanniassa sekä meillä vähemmän tunnetun unkarilaisen älymystön edustajan István Bibón (1911–1979) Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen. Erinomaisia käännöksiä täydentävät toimittajien kirjoittamat ranskalaisen, brittiläisen ja unkarilaisen antisemitismin historiaa ja luonnetta valottavat johdannot.

Vapauden pelko juurisyynä

Vaikka Sartren, Orwellin ja Bibón tarkastelutavat ovat kovin erilaisia, heidän antisemitismianalyyseissaan on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkein selkeimpänä näistä kaikissa kolmessa esseessä antisemitismin juurisyyksi määrittyy vapauden pelko. Antisemiitti on pelkäävä ihminen, joka ei uskalla kohdata ihmisenä olemisen perustilannetta eli vapautta. Vapauden valitsemiseen liittyy nimittäin väistämättä oman toiminnan kriittinen arviointi sekä vastuun ottaminen omista teoista ja niiden seurauksista.

Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen. Oman kriittisen ajattelun asemesta hän haluaa olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Antisemitistisessä viitekehyksessä se määrittyy maanomistuksen ja verenperinnön siteeseen perustuvaksi kansakunnaksi. Kansakunnan puhtauden vaalimisen nimessä juutalaisten kaltaiset vieraat elementit on pidettävä siitä loitolla, ellei suorastaan hävitettävä.

Kaikki kolme ajattelijaa myös löytävät antisemitismistä eräänlaista ”väärää tietoisuutta”. Sille on ominaista todellisten yhteiskunnallisten ristiriitojen häivyttäminen näkyvistä ja juutalaisten nimeäminen syyllisiksi kaikkiin ihmiskuntaa vaivaaviin vitsauksiin.

Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen.

Antisemiitin ei tarvitse yrittää ymmärtää, mistä yhteiskunnalliset ja poliittiset epäoikeudenmukaisuudet oikeasti kumpuavat. Saksalaisen poliittisen taloustieteen kriitikon ja filosofin Karl Marxin termein voisi sanoa, että hänelle ei synny luokkatietoisuutta ja siitä seuraavaa kykyä nähdä yhteiskunnallisten ristiriitojen kapitalistista luonnetta. Antisemiitille riittää itsensä ylentäminen ja oman arvonsa kohottaminen alentamalla juutalaiset arvoltaan muita ihmisiä alhaisemmiksi.

Luokkatietoisuuden ja yhteiskuntakritiikin sijaan antisemiitti siis valitsee pikkuporvarillisen tavan hakea esikuvaa omalle elämälleen oman luokka-asemansa yläpuolelta. Vastaavasti hän luokittelee juutalaiset yhteiskunnalliseen pohjasakkaan. Sartre huomauttaa, että omistava luokka taas lietsoo antisemitismiä varaventtiilinä, johon se voi ohjata omaan sortovaltaansa kohdistuvan vihan.

Ratkaisuna sosialismi

Vapauden pelon ja pikkuporvarillisen väärän tietoisuuden lisäksi Sartren, Orwellin ja Bibón esseitä yhdistää myös samanlainen näkemys siitä, miten antisemitismi voitaisiin hävittää. Kaikki kolme nimittäin tarjoavat ratkaisuksi sosialismia. 

Tarkemmin lukien ratkaisu ei ole ollenkaan niin vanhentunut kuin ensin voisi kuvitella. Sartren, Orwellin ja Bibón sosialistinen vallankumous ei nimittäin viittaa neuvostoliittolaiseen tai kiinalaiseen ratkaisuun vaan maailman jakamiseen kaikkien siihen syntyneiden ihmisten kesken vapaasti ja oikeudenmukaisesti. 

Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi.

Henkilökohtaisen vastuun kantamista edellyttävä poliittinen vapaus yhdistyy yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, jossa yksityisomaisuus ja oman voiton tavoittelu eivät ole ihmisten toimintaa ohjaavia ensisijaisia periaatteita.

Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi. Toisen maailmansodan raunioista nousi toivo paremman maailman mahdollisuudesta ja usko ihmisten kykyyn saada myös jotain hyvää aikaiseksi.

Samalla kirjoittajat arvelevat, että vallankumouksen aika ei vielä ole tullut. Siksi on pohdittava, kuinka antisemitismiin voidaan vastata ennen sitä. 

Sekä Sartre että Bibó tarkastelevat valistuksesta, Ranskan vallankumouksesta ja sen myötä juutalaisille suoduista kansalaisoikeuksista lähtien yleistynyttä keskiluokkaistuneille juutalaisille ominaista sulautumista valtaväestön kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja siihen yhdistynyttä maallistumista ja etääntymistä juutalaisesta uskosta. Heidän vastauksensa kuitenkin eroavat merkittävästi toisistaan.

Sulautumisen ja sionismin ongelmat

Sartren tulkinnan mukaan aidon sulautumisen kohtalo on jäädä puolitiehen. Tämä johtuu siitä, että sulautumisen asteesta päättää viime kädessä valtaväestö, joka voi halutessaan myös peruuttaa koko prosessin. Sulautumisprosessiin juuttuvan juutalaisen olemassaolon tilanteeksi muodostuu välitila muodollisten kansalaisoikeuksien ja itseensä sulkeutuvien yhteiskunnallisten seurapiirien välissä. 

Bibó taas analysoi sulautumista siihen annettujen vastausten kautta. Myös hänen mukaansa porvarilliseen yhteiskuntaan sulautuminen jää puolitiehen, ja kaikki ihmiset piiriinsä hyväksyvä sosialistinen yhteiskunta häämöttää vasta tulevaisuudessa. 

Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon.

Niinpä Bibó keskittyy pohtimaan sionismin, juutalaisen kansallisuusaatteen, merkitystä. Bibón arvion mukaan sionismi perustuu ajatukseen siitä, että antisemitismi on ei-juutalaisissa yhteiskunnissa ikuista ja siksi juutalaiset tarvitsevat oman valtion. Tällä tavoin sionisteilla on taipumusta tuomita vääriksi kaikki muut ratkaisut kuin juutalaisten pyrkimyksen oman valtion perustamiseen.

Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon. Hän katsoo, että sulautumisen puolestapuhujien ja sionistien välinen kiistely on täysin turhaa, koska molemmat vaihtoehdot ovat aidosti olemassa. 

Vaikka antisemitismi oli sodan jälkeisessä Unkarissa uudelleen vahvistumassa, Bibó toivoi, että juutalaiset voisivat myös jäädä entisille asuinsijoilleen, eikä joko juutalaisvaltioon tai pois Euroopasta muuttaminen olisi heille ainoa ratkaisu.

Vastuu ja syyllisyys

Tätä kautta Bibó tulee esseensä kiinnostavimpaan ja tärkeimpään kysymykseen. Se on kysymys vastuusta ja syyllisyydestä juutalaisiin kohdistuneisiin hirmutekoihin. Bibón tulkinnan mukaan Unkarissa ei ole sodan jälkeen onnistuttu käymään kriittistä keskustelua vastuusta ja osallisuudesta vainoihin. 

Sen sijaan on valittu vaikeneminen, omien tekojen peitteleminen ja vastuun sysääminen muutaman poliitikon niskaan. Bibón käsityksen mukaan meneminen suurempien syyllisten taakse piiloon omaa henkilökohtaista vastuuta on kuitenkin sekä moraalisesti että poliittisesti itsepetoksellista ja kaksinaamaista.

Niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.

Bibón pohdinnat henkilökohtaisesta poliittisesta ja moraalisesta vastuusta suhteessa natsien juutalaisten tuhoamispolitiikkaan liittyvät siihen, että niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.

Bibón tulkinnan mukaan antisemitismi kätkettiin Unkarissa Itä-Euroopassa yleisesti omaksutun antifasistisen puhunnan taakse. Samantapainen ratkaisu tehtiin kuitenkin myös esimerkiksi Italiassa, missä tarvittiin monta kymmentä vuotta antisemitismin kotoperäisyyden myöntämiseksi.

Ongelmallinen nationalismi

George Orwellin antologiassa keskimmäiseksi sijoitettu lyhyt essee antisemitismistä Britanniassa uhkaa jäädä kahden pitkän ja perinpohjaisen kirjoituksen varjoon. Se sisältää kuitenkin tärkeän näkökulman antisemitismiin, joka on sen suhde eurooppalaisen nationalismin, kansallisuusaatteen, perintöön. Orwell nimittäin tarkastelee antisemitismiä nimenomaan ihmiskunnan kansoihin jakavan kansallismielisyyden eli nationalismin seurauksena. 

Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita. 

Poliittisesti vaarallisen tästä aatteesta tekee siihen sisältyvä ajatus jokaisen kansan ”oikeasta” paikasta maailmassa. Nationalismien törmäyksestä suurvaltojen geopolitiikkaan oli jo kertaalleen seurannut suunnatonta hävitystä ensimmäisessä maailmansodassa. Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita. 

Eurooppalaisen nationalismin näkökulmasta juutalaiset muodostavat kansallisesti loismaisen ryhmän, jolle ei ole löydettävissä oikeata paikkaa eurooppalaisella maaperällä. Orwellin johtopäätös on, että niin kauan, kuin kansallisuusaate kukoistaa Euroopassa, antisemitismin juuriminen on mahdotonta.

Uusi antisemitismi ja islamofobia

Antisemitismin kirous tarjoaa kiinnostavia näkökulmia antisemitismin ilmiön kriittiseen pohdintaan välittömästi toista maailmansotaa seuranneessa tilanteessa. Toimittajien kirjoittama esipuhe ja esseitä edeltävät johdannot tarjoavat aineksia myös nykypäivän uuden antisemitismin ymmärtämiseen. 

Toisaalta teoksen esipuheessa huomautetaan, että uudessa antisemitismin tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota juutalaisvastaisuuden ja islamofobian, islaminkammon, rakenteellisiin samankaltaisuuksiin. 

Toisaalta monet historiantutkijat ovat esittäneet, että 2000-luvun uudessa antisemitismissä on ainakin osittain kysymys eri ilmiöstä. 2000-luvun juutalaisvastaisten hyökkäysten aalto nimittäin liittyy arabivähemmistöjen piirissä syntyneeseen uuteen juutalaisvihaan, jossa juutalaiset nähdään osana länsimaailmaa, jota halutaan vastustaa.

Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.

Kulttuurista ja geopoliittista lännenvastaista valtataistelua käyvien ääri-islamististen valtioiden ja ryhmittymien on helppo kylvää juutalaisvihaa Ranskan kaltaisissa maissa, joiden suurissa siirtolaislähiöissä kasvavat toisen ja kolmannen polven arabisiirtolaiset luokitellaan toisen luokan kansalaisiksi ja nuorten siirtolaisten elämää leimaa edelleen kolonialismista periytynyt rasistinen ja poliittinen hierarkia. 

Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.

Italialais-ranskalainen historioitsija Enzo Traverso huomauttaa vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan The New Faces of Fascism, että tämän uuden ennakkoluulon poliittinen traagisuus on siinä, että se asettaa vastakkain kaksi vähemmistöä. Toista niistä, juutalaisia, puolustaa Eurooppa holokaustin opetusten muistamisen nimissä, kun taas toista, arabeja, puolustavat poliittista islamia edustavat äärikonservatiiviset arabivaltiot.

Vaikka 1940-luvun kirjoittajat eivät voineet aavistaa 2000-luvun poliittisten ennakkoluulojen muotoja, teoksen klassikkotekstit auttavat avaamaan antisemitismin ilmiön historiallisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja myös psykologisia taustoja. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että vaikka kirjan nimi on naseva ja lukemaan houkutteleva, antisemitismissä on kysymys pikemminkin poliittisesta ilmiöstä kuin mystisestä kirouksesta, jolle ei oikein voi mitään.

Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.

Artikkelin pääkuva: Ben Ostrower / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Antisemitismin kirous ennen ja nyt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aina siitä lähtien, kun saksanjuutalaisen politiikan teoreetikon Hannah Arendtin (1906-1975) pamfletti toisen maailmansodan aikaisista sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan syytetyn Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa (suom. Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä) ilmestyi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1963, se on aiheuttanut Atlantin molemmin puolin kiivaita kiistoja etenkin juutalaisen älymystön mutta myös muiden intellektuellipiirien keskuudessa. Kerran puhjettuaan nämä kiistat eivät ole koskaan laantuneet.

Ne eivät kuitenkaan koskaan ole kunnolla ulottuneet Suomeen. Lehdistö kyllä seurasi ja raportoi Eichmannin oikeudenkäynnistä, mutta Arendtin pamflettiin ei kiinnitetty mitään huomiota.

Arendtin ajattelu saavutti Suomen melko myöhään.

Totalitarismin synty –teoksellaan (1951, suom. Vastapaino 2013) maailmanmaineeseen noussut poliittinen ajattelija pysyi Suomessa muutenkin tuntemattomana sekä akateemisissa piireissä että laajemman yleisön keskuudessa aina 1980-luvulle asti, jolloin hänen teoksiaan alkoi pikkuhiljaa ilmestyä esimerkiksi yliopistojen tutkintovaatimuksiin.

Arendtin pääteoksena pidetyn Vita Activan suomennos ilmestyi Vastapainon kustantama vuonna 2002, mutta perusteellisempi tutustuminen Arendtin ajatteluun edellyttää edelleen englannin- tai saksankielisten laitosten käyttämistä – siitä huolimatta, että esimerkiksi historioitsija ja politiikan teoreetikko Enzo Traverso on teoksessaan The End of Jewish Modernity ehtinyt julistaa hänet koko holokaustin jälkeisen eurooppalaisen kulttuurin ikoniksi.

Uuden pahan arkipäiväisyys

Arendt alkoi kehitellä teesiään1900-luvulla natsismin myötä syntynyttä uutta pahuutta edustavasta uudesta rikollisesta heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän käytti sen ideaalityyppinä natsien joukkotuhokoneiston pääarkkitehtia, Heinrich Himmleriä. Arendt luonnehti tätä uutta rikollista hyväksi perheenisäksi, jolle oli ominaista kaikinpuolinen tavanomaisuus.

1900-luvun uusi rikollinen ei ollut näytelmistä tuttu Jago, Macbeth tai Rikhard III, jonka tekoja olisivat ohjanneet murhanhimoiset ja perverssit motiivit tai sisäsyntyinen pahantahtoisuus. Hän oli tavallinen mies, joka halusi tehdä työnsä hyvin, saada siitä tunnustusta ja edetä urallaan.

Tavallisten miesten suuri taito oli organisoida muut ihmiset noudattamaan kapinoimatta Führerin lakia ja suorittamaan oman osansa hirmuvaltakoneistossa.

Näiden tavallisten miesten suuri taito oli organisoida muut ihmiset noudattamaan kapinoimatta Führerin lakia ja suorittamaan oman osansa hirmuvaltakoneistossa. Nykykielellä ilmaisten natsien hirmuhallinto osallisti koko väestön oman koneistonsa osasiksi ja pelinappuloiksi siten, että kukaan ei tuntenut olevansa vastuussa mistään enemmästä kuin omasta ja perheensä pienestä elämästä.

Kun Hannah Arendt toukokuussa 1961 näki Adolf Eichmannin Jerusalemissa, hän sai vahvistusta aikaisemmalle ideaalityypittelylleen. Eichmannista ei huokunut saatanallinen epäinhimillinen pahuus, vaan hän antoi vaikutelman aivan tavallisesta, hiukan yksitotisesta virkamiehestä, joka toisti toistamasta päästyään pyrkineensä vain suorittamaan saamansa tehtävät mahdollisimman hyvin.

Eichmannista ei huokunut saatanallinen epäinhimillinen pahuus, vaan hän antoi vaikutelman aivan tavallisesta, hiukan yksitotisesta virkamiehestä.

Eichmann näytti edustavan tyyppiesimerkkiä siitä, kuinka natsien hirmuvalta tuottaa hallintovirkamiehiä, jotka antautuvat Führerin laille niin täysin, että he uskovat vain noudattavansa ja toimeenpanevansa ylhäältä annettuja käskyjä ja määräyksiä vailla minkäänlaista henkilökohtaista vastuuta omien tekojen seurauksista.

Kiista pahuuden luonteesta

Ajatus siitä, että holokaustin logistiikkavastaavan toiminta ei olisi perustunut hänen persoonallisuutensa ja siitä kumpuavien motiivien pahuuteen vaan pikemminkin hänen virkamiesmoraaliinsa korkeana SS-upseerina, uskollisuuteensa ja pyrkimykseensä palvella Hitleriä mahdollisimman hyvin ja menestyä omalla urallaan ja hänen hallinnollisen toimintansa lopputuloksen kauheuteen, oli pamfletin lukijoille liikaa. Alkoi edelleen jatkuva kiista natsirikollisten ja erityisesti Adolf Eichmannin pahuuden luonteesta.

Valtaosalle ihmisistä näyttää edelleen olevan mahdotonta hyväksyä ajatusta, että viimeistään kansallissosialismin valtakaudesta lähtien maailman merkittävimmän rikollistyypin edustajat ovat olleet aivan tavallisia ihmisiä. Näiden rikollisten toiminta on perustunut ihmisten valtaosan suostumukseen, joka on onnistunut siten, että katsellaan vaieten vierestä, käännetään katse muualle, sallitaan asioiden tapahtua.

Rikollisten toiminta on perustunut ihmisten valtaosan suostumukseen, joka on onnistunut siten, että katsellaan vaieten vierestä, käännetään katse muualle, sallitaan asioiden tapahtua.

Eichmannin kaltaisten rikollisten toiminta perustuu siis siihen, että valtaosa ihmisistä haluaa hoitaa vain omat hommansa tai myötäillä tunnustuksen toivossa sellaisia työnjohtajia, työnantajia, viranomaisia ja hallituksia, jotka syyllistyvät suoraan tai ainakin myötävaikuttavat pienempiin tai suurempiin kauheuksiin tai hirmutekoihin. Muiden tuhoisan toiminnan mahdollistamista ei hahmoteta yksilönvastuuseen kuuluvaksi.

Poliittisen arvostelukyvyn romahdus

Tämä pahuuden muodonmuutos ei kuitenkaan ollut ainut asia, joka herätti lukijoissa suuttumusta. Paljon närää aiheutti myös Arendtin ironisella tyylillä esittämä natsien nimittämien juutalaisneuvostojen myötäilyyn perustuneen toiminnan kritiikki. Samoin hänen arvionsa etenkin saksalaisen vastarinnan heikkoudesta ja hänen kritiikkinsä niin saksalaisten kuin Saksan miehittämien alueiden kansalaisten yhteistoiminnasta natsien kanssa aiheutti runsaasti keskustelua etenkin Saksassa.

Saksalaisia ärsyttivät myös hänen sarkastiset huomautuksensa siitä, kuinka merkittävän aseman aikaisemmat natsit ja näiden myötäilijät saavuttivat sodan jälkeen muodostetuissa hallituksissa, talouselämässä ja muutoin yhteiskunnan huipulla joka puolella Eurooppaa.

Arendtin armottoman arvion mukaan koko eurooppalainen poliittinen ja akateeminen eliitti oli osoittanut täydellistä poliittisen arvostelukyvyn puutetta natsismin ilmiön edessä.

Arendtin armottoman arvion mukaan koko eurooppalainen poliittinen ja akateeminen eliitti oli osoittanut täydellistä poliittisen arvostelukyvyn puutetta natsismin ilmiön edessä. Ennen sotaa oli sorruttu poliittisiin harhaluuloihin kuvittelemalla, että kansakuntien enemmistöt tukisivat liberaalia demokratiaa. Todellisuudessa kansalaiset kaipasivat vahvoja johtajia, joiden seurattavaksi antautua. Natsien päästyä valtaan poliittinen arvostelukyky petti lopullisesti, kun kieltäydyttiin tunnustamasta, mihin poliittinen kehitys oli Saksan lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa johtamassa.

Sodan jälkeen torjuttiin perusteellinen keskustelu natsirikoksiin liittyvistä syyllisyys- ja vastuusuhteista. Muutaman hätäisesti järjestetyn oikeudenkäynnin jälkeen lähihistoria yritettiin pikemminkin unohtaa tai painaa villaisella puhumalla siitä mahdollisimman vähän ja keskittämällä ponnistukset taloudelliseen jälleenrakentamiseen ja uuden vihollisen määrittelyyn. Kommunismin demonisointi aloitettiin uudestaan ryhtymällä kylmään sotaan Josif Stalinin johtamaa itäblokkia vastaan.

Pahan ikuinen paluu

Nyt toiseen painokseen yltäneessä kirjassani Arendt, Eichmann and the Politics of the Past (Helsinki University Press 2021) esittelen Eichmann-kiistan taustaa ja kehitystä sekä kysyn, mistä siinä oikeastaan oli kysymys. Erityisesti amerikanjuutalaiset intellektuellit nimittäin kokivat Arendtin pamfletin kritiikkinä omaa sionistista maailmankatsomustaan ja Israelin valtiota vastaan. Nyt kun pamfletin ilmestymisestä alkaa olla kuusikymmentä vuotta, voidaan kysyä, miksi kiista ei koskaan laannu vaan kääntyy yhä uudestaan toisaalta Eichmannin pahuuden luonteeseen, toisaalta Israelin ulkopuolella asuvien juutalaisten identiteettiin ja Israelin valtion olemassaolon oikeutukseen.

Länsimaisessa ajattelussa ei vieläkään hyväksytä, että ihmisten välisessä toiminnassa on vain harmoin kysymys absoluuttisesta hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Käsittääkseni pahuuskeskustelun jatkuminen liittyy siihen, mitä esimerkiksi italialainen filosofi Simona Forti on käsitellyt teoksessaan New Demons: Rethinking Power and Evil Today, nimittäin viattoman uhrin ja saatanallisen pahan pyövelin välisen erottelun valheellisuuteen nykymaailmassa. Länsimaisessa filosofiassa ja poliittisessa ajattelussa ei oikein vieläkään haluta hyväksyä ajatusta ”Dostojevski-paradigman” romahtamisesta: ihmisten välisessä toiminnassa on vain harvoin kysymys absoluuttisen hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Useimmiten toimitaan hyvän ja pahan väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ovat ominaisia pikemminkin pyöveliyden ja uhriuden väliset aste-erot. Harmaalla vyöhykkeellä toimimiselle on ominaista, että ihminen on osallisena toiminnassa, jonka seurauksiin liittyvää pahuutta hän ei oikein hahmota – tai kieltäytyy näkemästä sitä.

Juutalainen identiteetti ja Palestiinan kysymys

Kiistan toisen osan – jonka Arendt itse ennakoi kirjansa epilogissa – muodostaa nyky-Israelin suhde diasporajuutalaisuuteen. Läheskään kaikki Israelin ulkopuolella elävät juutalaiset eivät nimittäin hyväksy Israelin valtion virallista retoriikkaa, jonka mukaan se edustaa kaikkia maailman juutalaisia. Tähän identiteettikiistaan liittyy myös kiista alueen kantaväestön, palestiinalaisten, kohtalosta Israelin valtion perustamisen yhteydessä ja sen jälkeisinä vuosina.

Israelin itsenäistymissotahan aiheutti 800 000 palestiinalaisen karkottamisen kotiseuduiltaan ja toistaiseksi pysyvän pakolaisongelman muodostumisen alueella. Gazan palestiinalaiset elävät käytännössä keskitysleirissä hitaan näivettämis- ja nöyryyttämispolitiikan uhreina. Israelin valtion ja sen olemassaolon vakaumuksellisten puolustajien mielestä Israelin politiikan arvosteleminen on kuitenkin antisemitismiä ja kaikki palestiinalaiset terroristeja.

Harmaalla vyöhykkeellä toimimiselle on ominaista, että ihminen on osallisena toiminnassa, jonka seurauksiin liittyvää pahuutta hän ei oikein hahmota – tai kieltäytyy näkemästä sitä.

Esimerkiksi sukupuolentutkimuksen filosofi Judith Butler on saanut Israelin politiikasta tarpeekseen ja käyttää teoksessaan Parting Ways: Jewishness and the Critique of Zionism  Arendtin 1940-luvun ja 1950-luvun teksteissä esittämiä ajatuksia hyväkseen kehitelläkseen vierekkäin tai yhdessä asumiseen (engl. cohabitation) perustuvaa teoriaa Palestiinan kysymyksen ratkaisemiseksi.

Samalla hän on yksi ensimmäisistä juutalaisista teoreetikoista, jotka ovat ottaneet vakavasti palestiinalaistaustaisen kolonialismin ja kirjallisuuden tutkijan Edward Saidin ehdotuksen tarkastella Palestiinan historiaa ja nykytilannetta siten, että kaikkien osapuolien äänet saataisiin yhtä lailla kuuluville ja että tavoitteena vihdoinkin olisi Palestiinan alueen jakaminen tasa-arvoisesti ja demokraattisesti kaikkien siellä asuvien kesken.

Arendt-tutkimukset uudet suunnat

Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana onkin alkanut syntyä uusia Arendtin poliittisista kirjoituksista inspiraatiota hakevia tutkimussuuntauksia, jotka yrittävät irrottautua Eichmann-kiistasta. Niissä kyllä lähdetään liikkeelle Arendtin natsismiin liittyvissä kirjoituksissa esitetyistä ajatuksista mutta ei juututa ”mitä Arendt todella sanoi” ja ”oliko Arendt oikeassa vai väärässä” tyyppisiin kiistoihin.

Butlerin yhdessä asumisen teoretisoinnin ohella yksi kiinnostavimmista hiljattain esitetyistä uusista ideoista on holokaustin muistamiskulttuuria ja monisuuntaista jälkikolonialistista muistamista tutkineen Michael Rothbergin Arendtilta löytämä ajatus implikoiduista subjekteista, joka pyrkii ylittämään harmaan vyöhykkeen osallisuuteen liittyvän aikalaisuuden ulottuvuuden. Teoksessaan The Implicated Subject: Beyond Victims and Perpetrators Rothberg esittää, Arendtiin nojaten, että vaikka emme tietenkään ole suorassa vastuussa siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet, poliittinen vastuumme heidän teoistaan ja tekemättä jättämisistään seuraa mukanamme.

Vaikka emme ole suorassa vastuussa siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet, poliittinen vastuumme heidän teoistaan ja tekemättä jättämisistään seuraa mukanamme.

Tämä johtuu poliittisten yhteisöjen ylisukupolvisesta luonteesta. Liitymme syntymässämme tiettyyn poliittiseen yhteisöön sellaisena kuin se on ja joudumme ottamaan kantaaksemme meille edellisiltä sukupolvilta jäävän poliittisen perinnön sen saavutuksineen mutta myös sen ratkaisematta jättämine ongelmineen.

Implikoitu subjekti ei ole sen enempää uhri kuin pyövelikään. Hän on pikemminkin osallinen ja osanottaja yhteiskunnallisissa ja historiallisissa muodostelmissa, jotka luovat uhrin ja pyövelin positioita. Simona Fortia seuraten Rothberg esittää, että implikoidut subjektit ovat usein niitä tottelevaisia ja valtaa myötäileviä yksilöitä, joiden toimintaa ohjaa passiivisuus, auktoriteettien myötäily ja pidättäytyminen ottamasta kantaa. Monet maailmassa meneillään olevista pahuuksista saavat jatkua, koska useimmat ihmiset kieltäytyvät näkemästä, missä suhteessa he itse ovat historiallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Ylisukupolvisen vastuun velvoittavuus

Tammikuun 27. päivänä vietettävä vainojen uhrien muistopäivä muistuttaa meitä natsismin rikosten uhrien lisäksi siitä, että poliittinen, etninen, uskonnollinen, sukupuoleen ja moneen muuhun tekijään perustuva vaino ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Arendtin ajatus poliittisen vastuun ylisukupolvisuudesta voidaan kuitenkin tunnistaa myös monissa muissa tämän päivän ratkaisua vaativista ongelmista kuten ilmastonmuutoksessa ja muissa ympäristöongelmissa, sosiaalisessa eriarvoisuudesta ja tuloeroissa, kolonialismin perinnössä ja pohjoisen ja etelän välisessä hierarkkisessa epäsuhdassa ja globaaliin kapitalismiin kuuluvissa orja- ja lapsityövoiman käytön kaltaisissa riistosuhteissa. Me emme ole näitä ongelmia itse alun perin aiheuttaneet mutta meidän vastuullamme on, välittyvätkö ne eteenpäin vai halutaanko ja kyetäänkö ne ratkaisemaan.

Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Helsinki University Pressin juuri julkaisemaan kirjaan Arendt, Eichmann and the Politics of the Past. Kirja on osa Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisemaa Pro et Contra -kirjasarjaa, ja sen sähköinen painos on avoimesti saatavilla.

Julkaisu Eichmann-kiistan vanhat ja uudet suunnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.