Vihapuhe käsitteenä herättää vahvoja tunteita. Termi on niin politisoitunut, että sen analyyttinen arvo – ja jopa itse ilmiö – saatetaan helposti kyseenalaistaa yksinkertaistamalla: koska vihapuhetta ei ole lainsäädännössä määritelty, ilmiötä ei ole olemassa. Vihapuheen tutkijat leimataan etenkin sosiaalisen median keskusteluissa helposti ”ideologisiksi”.

Päättäjien tempoileva suhtautuminen kuvaa vihapuheen politisoitumista. Sanna Marinin hallitus pyrki puuttumaan vihapuheeseen ja maalittamiseen lainsäädännöllä. Petteri Orpon hallituksen rasisminvastaisessa tiedonannossa vihapuhe mainitaan vain sen alkuosassa, jossa muistutetaan, että Euroopan neuvosto on vaatinut Suomelta vihapuheen vastaisia toimia. Tiedonannon toisessa, aiotuista rasisminvastaisista toimenpiteistä kertovassa osassa, puhutaan vain vihateoista mainitsematta lukuisissa tutkimuksissa tunnistettua vihapuheen ja vihatekojen yhteyttä.

Vihapuhe on vakiintunut arkikieleen: Monet ihmiset tietävät, mistä puhutaan, kun puhutaan vihapuheesta. Toisaalta se ei kuvaa kovin tarkasti monitahoista ilmiötä. Se esimerkiksi antaa olettaa, että vihapuheessa olisi aina kyse vihasta tai että se olisi vihaista, vaikka vihapuhe saattaa käytännössä olla hyvinkin tunteetonta, tai ilmaisu saattaa perustua muihin tunnerekistereihin, kuten ironiaan.

Käsitemäärittelyjä ja merkityskamppailuja

Käsitteiden määrittely, kehittäminen ja tarkistaminen ovat keskeinen osa tutkijan työtä. Vihapuhe on hankalasti määriteltävä käsite, josta on kirjoitettu lukuisia tieteellisiä artikkeleita. Koska yksimielisyyttä käsitteestä ei ole, tutkimuksessa käytetään usein työmääritelmiä, joita tarkistetaan koko ajan.

Omassa tutkimuksessamme tarkoitamme vihapuheella ”halventavia, uhkaavia tai leimaavia ominaisuuksia”, jotka joko ”liittyvät kohteen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai puhujan suvaitsemattomuuteen”. Monille määritelmille yhteistä on sen tunnistaminen, että vihapuhe pyrkii vahingoittamaan kohdettaan.

Akateemisen käsitepohdinnan ohella on syytä tarkastella sitä, kuinka vihapuhe määritellään arjessa. Analysoimme tutkimusprojektissamme Verkon affektiiviset käytännöt – vihapuheen tuottaminen, kokemus ja hallinta digitaalisella aikakaudella sosiaalisen median viestejä, joissa käydään keskustelua vihapuheen käsitteestä ja ilmiöstä. Miljoonien viestien koneellinen aihemallinnus vahvistaa väitteemme vahvistaa, että vihapuhe on vahvasti politisoitunutta ja se polarisoi keskustelijoita voimakkaasti.

Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä.

Väittely vihapuheesta johtaa verkkokeskusteluissa yksinkertaistuksiin ja vastakkainasetteluihin: Yhdet näkevät tarpeen puuttua vihapuheeseen, kun taas toiset syyttävät vihapuheesta huolestuneita ajatuspoliiseiksi ja vihapuheen vastaisia toimia sensuuriksi. Keskustelu ohjataan taktisesti pois vähemmistöjen – kuten rodullistettujen ihmisten ja ihmisryhmien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen – kohtaamasta vihapuheesta kääntämällä ilmiö nurinniskoin valkoisiin heteromiehiin kohdistuvaksi vaientamiseksi ja syrjinnäksi. Keskustelussa levitetään ajatusta sananvapauden kriisistä. Leimaavan puheen ja riitelyn täyttämissä keskusteluissa oikeasti vihapuheen uhriksi joutuneet – yleensä vähemmistöryhmän jäsenet – saavat harvoin äänensä kuuluviin.

Vihapuhe käsitteenä saastuu merkityskamppailuissa. Käsitteiden kaappaaminen ja julkisen keskustelun manipuloiminen on laitaoikeiston retorinen keino: Termejä omitaan ja niiden merkitystä hämärretään tarkoituksella lietsomalla kiistoja niiden määritelmistä. Vihapuheen vastaiset pyrkimykset pyritään leimaamalla kääntämään uhkaksi sananvapaudelle.

Vihapuheelle on etsitty rinnakkaisia tai korvaavia käsitteitä, sillä tarkempien määritelmien on ajateltu vaikeuttavan vihapuhekäsitteen väärinkäyttöä. Vaihtoehdoksi on esitetty esimerkiksi äärimmäistä puhetta tai vaarallista puhetta, joiden on koettu paremmin kuvaavan syitä vihapuheen säätelyyn oikeusvaltiossa. Toisaalta tutkimuksessa on hyödynnetty puheen epäkohteliaaseen sävyyn viittaavia käsitteitä, jotta lievemmät loukkaukset on saatu eroteltua väkivaltaan kiihottavasta puheesta.

Myrkkypuhe ei provosoi – vielä?

Vihapuhe sanana provosoi sosiaalisen median keskusteluissa, mutta se on tarpeellinen vihapuheen ja viharikosten vastaisessa työssä. Toisaalta on tärkeää käsitellä vihapuhetta tavoilla, jotka eivät lähtökohtaisesti polarisoi keskustelua. Tuomalla vihapuhe-käsitteen rinnalle muita käsitteitä on mahdollista käsitellä laajaa ilmiötä ja kiertää vihapuhe-sanaan tarttunutta painolastia.

Hyödynnämme lääketieteestä ja epidemiologiasta tuttua toksisen puheen käsitettä, jota filosofi Lynne Tirrell on esittänyt yhdistettäväksi vihapuheen käsitteeseen. Se korostaa diskursiivista toksisuutta eli vihapuheen kykyä aiheuttaa haittaa yksilöille ja yhteiskunnalle.

Tirrell kuvaa, että toksisen puheen haittavaikutukset perustuvat sen toistumiselle ja kumuloitumiselle. Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita. Toksisen puheen käsitettä ovat soveltaneet myös suomalaistutkijat esimerkiksi saamelaisia ja Elokapinaa koskevissa tutkimuksissaan.

Toksisesta puheesta puhumisen ongelmana on, että toksisuus sanana on vihapuhe-termin lailla otettu haltuun ja leimattu ”woke-ideologian” tuotteeksi.

Toksinen puhe ei vain vahingoita toksiineille altistuneita yksilöitä, vaan myös rapauttaa demokratiaa muuttaessaan yhteiskunnallisia käytäntöjä, normeja ja sosiaalisia suhteita.

Myrkyllinen puhe havainnollistaa sitä, että puhe voi olla vahingollista, vaikka se ei olisi lain perusteella rangaistavaa. Lyhyempää muotoa myrkkypuhe ehdotti alun perin väitöskirjatutkija Sanna Ryynänen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen 40-vuotisjuhlaseminaarissa. Ytimekäs käsite muistuttaa, että vahingollisuus sijaitsee itsessään puheessa: Sanat ja väitteet voivat olla myrkyllisiä.

Myrkkypuhe tunnistaa, että yksittäiset vihapuheeksi tulkittavat ilmaisut eivät välttämättä aiheuta vahinkoa, mutta se ei tarkoita ilmiön vahingollisuuden väheksymistä. Kertyessään kohteeseensa ehkä pitkänkin ajan kuluessa myrkkypuheen vaikutus kumuloituu.

Jo renessanssilääkäri, alkemisti ja toksikologi Paracelsus totesi, että ei ole olemassa myrkyttömiä aineita, vaan annos ratkaisee vaikutuksen. Samalla tavoin myrkkypuheen annostus määrittää sen, onko kyse tappavasta myrkystä, kuin mustan mamban puremasta, vai miedosti myrkyllisistä, lähinnä kiusallisista itikan pistoista, jotka kutittavat tai kirvelevät. Vai onko myrkyttävä vaikutus jotakin tappavan ja lievää ärtymistä aiheuttavan väliltä.

Intersektiot, erot ja sävyt

On tavattu ajatella, että vihapuhe kohdistuu nimenomaan vallan suhteen marginalisoituihin ryhmiin, jotka erityisesti kärsivät leimaamisesta ja toiseuttamisesta. Euroopan komission määritelmässä vihapuheesta korostuu se, että kyse on vähemmistöihin kohdistuvista sanallisista hyökkäyksistä. Nykyisin yhä suurempi osa aggressiivisesta palautteesta kohdistuu kuitenkin vallanpitäjiin – esimerkkinä Marinin hallituksen naisministereihin kohdistunut valtava verkkovihan määrä.

Myrkkypuhe huomioi intersektionaalisuuden vihapuhetta paremmin. Intersektionaalisuudella tarkoitetaan ihmisiä vallan suhteen eri asemiin asettavia, keskenään leikkaavia eroja ja etuoikeuksia, kuten sukupuoli, seksuaalisuus, ”rotu”, uskonto ja yhteiskunnallinen asema.  Myrkkypuhe muistuttaa ihmisillä olevan erilaisia toksiineilta suojaavia ja toisaalta niille herkistäviä ominaisuuksia: puheen satuttavuus ja sen aiheuttamat vahingot määrittyvät esimerkiksi puheen kohteiden sosiokulttuurisen aseman ja henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan.

Vähemmistöihin kohdistuvat loukkaukset tai leimaavat stereotypiat ovat vaarallisempia kuin etuoikeutetummassa asemassa oleviin ihmisiin kohdistuvat loukkaukset. Niihin on kasautunut jopa vuosisatojen aikana kertynyt kuorma. Myrkyn kertymiseen hengenvaaralliseksi annokseksi vaikuttavat myös muut saman ihmisen tai ihmisryhmän kohtaamat mikro- ja makroaggressiot.

Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.

Myrkkypuhe korostaa haittavaikutuksia, jolloin se ei viittaa tuottajan yksittäiseen tunteeseen, vaan kattaa vihapuhetta laajemman tunneskaalan. Se viittaa suoremmin puheen vaikutuksiin eikä sekoitu käyttäjänsä tunnetilaan tai puheen tunnerekisteriin. Vihapuheen lailla sekään ei häivytä tekijän pahantahtoista intentiota eikä sitä, että tapahtumapaikkoja voi olla monia aina verkon toksisista alustoista fyysisiin eleisiin.

Myrkkypuheen käsite muistuttaa, että jokainen yksittäinen puheteko lisää kohteen taakkaa – ja samalla tekijän vastuuta, sillä yksikään myrkyllinen lausuma, olipa se rangaistava tai ei, ei ole harmiton.

Myrkkypuheen olemassaoloa ei voi myöskään kiistää sillä perusteella, että sitä ei ole määritelty laissa. Jokainen tajuaa intuitiivisesti, että vaikka ilmaisut eivät sinänsä ole laittomia tai rangaistavia, kertyessään ja kasaantuessaan niillä on haitallisia vaikutuksia.

Myrkkypuhe pystyy siis tuomaan esille vihapuheilmiön sävyjä ja aste-eroja sekä muistuttamaan puheen performatiivisesta voimasta. Se voi lisätä tutkimuksen tarkkuutta ja palauttaa arkipuheeseen sävyjä, jotka ovat kadonneet vihapuhe-käsitteen tahraantumisen myötä. Joustavana ja vielä leimaamattomana käsitteenä se mahdollistaa ilmiön analyyttisen tarkastelun ja siihen puuttumisen ilman leimaavaa politisoitumista.

Myrkkypuhe vihapuheen rinnakkaiskäsitteenä

Vihapuhe on kuvaava ja vakiintunut käsite, jonka avulla pyritään takaamaan ihmisoikeuksien toteutuminen kaikille esimerkiksi tiettyihin vähemmistöryhmiin kuulumisesta riippumatta. Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.

Vihapuheen käsitteen avulla on haluttu suojella vähemmistöryhmiä symboliselta ja fyysiseltä väkivallalta. Vihapuhe käsitteenä näyttää herättävän väittelyä etuoikeuksista ja uhriutumisesta. Loukkaavalle ja vahingolliselle puheelle altistuvat sosiaalisessa mediassa kaikki.

Kokemus itseen kohdistuvien loukkauksien ohittamisesta voi aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. On siten ymmärrettävää, että kiista vihapuheen uhreista ja vihapuheeseen sisältyvien valta-asetelmien retorinen nurinkääntäminen on somekeskusteluissa yleistä.

Emme ole ehdottamassa vihapuhe-käsitteen käytön lopettamista. Sen sijaan ehdotamme myrkkypuhe-käsitteen nostamista termin rinnalle julkiseen keskusteluun ja myös tutkimukseen.

Myrkkypuhe terminä kiinnittää huomion yhteiskunnallisiin valta-asetelmiin ja moniperustaiseen syrjintään sekä vahingollisen puheen kumuloituviin vaikutuksiin. Näin se huomioi vihapuhetta paremmin haavoittavan puheen myrkylliset vaikutukset myös etuoikeutetummissa asemissa oleviin ihmisiin.

Myrkkypuhe tunnistaa loukkausten yleisen vahingollisuuden, mutta koska se painottaa myrkyn kumuloitumista, se huomioi myös vahingollisimmille puheen muodoille altistavien yhteiskunnallisten tekijöiden, kuten intersektionaalisesti risteävien erojen ja valta-asemien vaikutuksen. Ehkä käyttämällä myrkkypuhetta kattokäsitteenä esimerkiksi analysoitaessa sosiaalisen median keskusteluja, joissa leimataan eri valta-asemissa olevia ihmisiä, yhtä lailla vallanpitäjiä ja marginalisoituja, on mahdollista rauhoittaa vihapuheen käsite työhön nimenomaan haavoittuvimpien vähemmistöryhmien suojelemiseksi.

Uuden käsitteen käyttöönotto ei ratkaise kaikkia vihapuheen käsitteeseen liittyviä ongelmia. Esimerkiksi vihapuheen ja maalittamisen rangaistavuuden kysymykseen myrkkypuheen käsite ei tuo ratkaisua. Lisäksi uudissanojen käyttöönottoon liittyy riskejä. Mitä oikeastaan merkitsee, jos siirrymme käyttämään muita käsitteitä vain, koska vihapuhe sanana on omaksuttu radikaalioikeistolaisen politikoinnin välineeksi ja tahrautunut prosessissa? Kannattaako politisoituneita käsitteitä välttää? Onko periksi antamista, jos luovutamme vihapuhe-sanan käyttöön yksinoikeuden sen merkitystä tarkoituksellisestikin saastuttaneille?

Tuija Saresma on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa. Saresma on viime aikoina tutkinut vihapuhetta ja populistista retoriikkaa. Saresma johtaa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Kieliviha ja Suomen Akatemian rahoittaman HAFFECT-konsortion Jyväskylän osahanketta.

Heidi Kosonen toimii taidehistorian/nykykulttuurin tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Kosonen on erikoistunut affektiivisiin nykykulttuurin ilmiöihin, kuten vihapuheeseen ja vastapuheeseen, kulttuurisiin tabuihin ja biovaltaan sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista. 

YTM Miia Tikka on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelikuva: Prashant Gautam / Pixabay

Julkaisu ’Myrkkypuhe’ ratkaisuna kamppailuun vihapuheen käsitteestä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itä-Euroopan maiden, kuten Puolan abortinvastaisuus sekä ranskalaisten ja italialaisten antigender-liikehdintä liitetään katolisuuteen. Häpeämättömän seksistisen presidentti Donald Trumpin läheinen suhde Yhdysvaltojen kristittyyn oikeistoon hämmentää maallistuneita, arvoliberaaleja suomalaisia.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia vastustavia konservatiivis-kristillisiä tahoja löytyy kuitenkin myös Suomesta. ”Aito avioliitto ry – avioliiton ja lasten oikeuksien puolesta” -yhdistys tuli tunnetuksi tasa-arvoista avioliittolakia vastustavasta kansalaisaloitteestaan. Edellisen kampanjansa epäonnistuttua se kampanjoi nyt ”genderismiä” vastaan. Genderismi määritellään järjestön nettisivustolla ”kiistanalaiseksi, haitalliseksi ja politisoituneeksi vasemmistoliberaalien vaalimaksi aatteeksi”.

Yhdistyksen kannattajiksi ilmoittautuvat kristillisdemokraattien kansanedustajat Sari Tanus ja Peter Östman, perussuomalaiset kansanedustajat Mika Niikko ja Juha Mäenpää, keskustan entiset kansanedustajat Hannu Takkula ja Lauri Oinonen, kristillisdemokraattinen poliitikko Mika Ebeling, Oikea Media -verkkolehden päätoimittaja Jukka Rahkonen sekä Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja Juha Ahvio. Monien tausta on evankelisessa herätysliikkeessä.

Edellisen kampanjansa epäonnistuttua Aito avioliitto ry kampanjoi nyt ”genderismiä” vastaan

Suomessa katolisuuteen linkittyvä liikehdintä ei vielä kerää tuhatmäärin ihmisiä kaduille mielenosoituksiin kuten vaikkapa sukupuolineutraalin avioliiton vastustajia Ranskassa, mutta uskonnollisissa piireissä antigender-ajattelutapaa levitetään aktiivisesti.

Suomessa kuten muuallakin antigender-liikehdintä kytkeytyy konservatiivisen uskonnollisuuden ohella oikeistolaiseen, perinteisiä arvoja ajavaan politiikkaan. Mutta mikä itse asiassa on liikkeen vastustama ”gender”?

Gender, sex ja sukupuolentutkimus

Gender, jota äärikonservatiiviset tahot vastustavat sen haitallisuuteen, politisoitumiseen ja vasemmistoliberaaliuteen vedoten, on akateeminen käsite. Se kehitettiin tieteellisessä keskustelussa sosiaalisen sukupuolen (gender) erottamiseksi biologisesta sukupuolesta (sex).

Gender-käsite korostaa sitä, että sukupuoli on muutakin kuin biologiaa: se viittaa sukupuolen kulttuurisiin piirteisiin ja siihen, että Simone de Beauvoirin kuuluisaa iskulausetta ”naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” mukaillen sukupuoli ei ole vain jotakin syntymässä annettua. Sukupuolta tehdään arkisissa käytännöissä, kulttuuristen normien puitteissa. Sukupuolen performatiivisuutta on teoretisoinut myös sukupuolentutkimuksen keskeinen ajattelija Judith Butler.

Varhaisen naistutkimuksen aikaisen jaon perusajatus oli, että biologinen sukupuoli on annettu vakio, kun taas sosiaalinen sukupuoli rakentuu kulttuurisesti. Selkeä jako on myöhemmin sukupuolentutkimuksessa kyseenalaistettu. Gender-käsitettä käytetään kuitenkin laajasti tutkimuksessa, sillä se mahdollistaa sukupuolen hienovaraisemman tarkastelun.

Gender-käsite korostaa sitä, että sukupuoli on muutakin kuin biologiaa: se viittaa sukupuolen kulttuurisiin piirteisiin ja siihen, ettei sukupuoli ole vain jotakin syntymässä annettua.

Toisin kuin kaksijakoinen käsite sex, gender käsitteenä mahdollistaa sen ymmärtämisen, että on olemassa esimerkiksi maskuliinisia naisia ja feminiinisiä miehiä. Pitäytyminen sukupuolen sex-merkityksessä painottaa naisten ja miesten luonnolliseksi ymmärrettyä vastakkaisuutta ja yksinkertaistaa sukupuolten moninaisuutta. Tällainen ajattelutapa ei vastaa sukupuolentutkimuksessa nykyisin vallitsevaa ymmärrystä sukupuolesta.

Tutkimuksessa puretaan jäykkiä sukupuolihierarkioita sekä hyväksytään sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuus. Sukupuolentutkimuksen parissa tarkastellaan kulttuurisesti tuotettuja sukupuolihierarkioita ja sukupuolen kanssa risteäviä vallan ja alistuksen muotoja.

Sukupuolen kulttuurisen rakentumisen ymmärtämisellä on ollut valtava merkitys humanistis-yhteiskuntatieteelliselle akateemiselle tutkimukselle, mutta myös laajemmin yhteiskunnassa. Sukupuolentutkijat tarkastelevat, miten sukupuolta tuotetaan ja miten sukupuoli ja valta kietoutuvat toisiinsa. Se auttaa hahmottamaan sukupuolen merkitystä esimerkiksi työelämässä, politiikassa, kasvatuksessa, tieteessä ja taiteessa sekä oikeuslaitoksessa.

Sukupuolentutkijat tarkastelevat, miten sukupuolta tuotetaan ja miten sukupuoli ja valta kietoutuvat toisiinsa.

Sukupuolentutkimus on auttanut ymmärtämään, että harva, jos mikään, yhteiskunnan osa-alue on ”sukupuolineutraali”. Se on tehnyt näkyväksi erilaisia sukupuolina elämisen ja seksuaalisuuksien toteuttamisen tapoja. Sukupuolentutkimus on osaltaan vaikuttanut naisten aseman parantumiseen työelämässä ja politiikassa, ehkä siihenkin, että meillä on tasa-arvoinen avioliittolaki, että useissa virallisissa kaavakkeissa sukupuolta kysyttäessä voi nykyisin ruksia myös kohdan ”muu” ja että suhtautuminen LGBTQ+ -ihmisiin on vapautunut.

Genderismin olkiukkoa vastaan

Antigender-liikehdintä on vastaisku kuvatun kaltaiselle arvojen liberalisoitumiselle. Katolisen kirkon lähellä syntynyt liike kieltää ajatuksen sukupuolen sosiaalisesta tai kulttuurisesta rakentumisesta. Se pitää genderiä keinotekoisena ideologisena käsitteenä ja haluaa palauttaa sukupuolen vain sex-käsitteeseen, biologiaan ja suvunjatkamiseen.

Antigender-liike vastustaa sukupuolten tasa-arvon ja naisten oikeuksien lisääntymistä. Liike määrittelee sukupuolen kahden sukupuolen ”luonnollista” erilaisuutta korostaen. Tämä kaksinapainen sukupuolijärjestys on hierarkkinen: mies on aktiivinen toimija, naisen tehtävä on synnyttää ja ylläpitää kotia.

Liike vastustaa ehkäisyä ja aborttia sekä seksuaalikasvatusta ja kampanjoi tasa-arvoista avioliittolakia ja seksuaalivähemmistöjen sekä transihmisten oikeuksia vastaan. Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat antigender-liikkeen erityisessä tähtäimessä.

Antigender-liike vastustaa sukupuolten tasa-arvon ja naisten oikeuksien lisääntymistä. Liike määrittelee sukupuolen kahden sukupuolen ”luonnollista” erilaisuutta korostaen.

Vastustusta näyttää herättävän ennen kaikkea gender käsitteenä, genderismi. Genderismi on antigender-liikkeen piirissä lanseerattu käsite, jolla ei juuri ole sisältöä. Genderismi-sanan käyttäjät tai ”gender-ideologialla” pelottelevat eivät edes määrittele, mitä he näillä käsitteillä tarkoittavat. He riistävät gender-sanan sen alkuperäisestä merkityksestä ja leimaavat genderismiksi luonnonvastaisina ja turmeltuneina pitämänsä asiat, jotka uhkaavat ”perinteistä perhettä”.

Genderismi on lähemmässä tarkastelussa tyhjä käsite, naisten oikeuksien ja seksuaalioikeuksien vastustajien luoma olkiukko, jota lyömällä luodaan uhkakuvia ja lietsotaan moraalipaniikkia. Niiden avulla kootaan joukkoja oman agendan edistämiseen: tasa-arvokehityksen pysäyttämiseen.

Käsitekaappaus

Kuten sosiologit Roman Kumar ja David Paternotte toteavat, genderismiä tai gender-ideologiaa vastustavassa liikehdinnässä gender-käsite väännetään iskusanaksi, jonka avulla mobilisoidaan ihmisiä vastustamaan naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Tarkoitushakuisessa käsitteellisessä uudelleenmäärittelyssä sana irrotetaan akateemisesta merkityksestään ja annetaan sille vääristäviä merkityksiä, joilla kyseenalaistetaan myös sukupuolentutkimusta ja feminismiä. Käsitteen omiin tarkoituksiinsa anastaneet eivät halua ymmärtää tai edes teeskentele ymmärtävänsä sukupuolentutkimuksen keskusteluja. Nämä tuomitaan vääriksi niihin tutustumatta.

Akateemista feminismiä vastaan hyökätään voimakkaasti. Vaihtoehtoinen, kansatajuinen tieto on oikeampaa kuin tieteellinen tutkimustieto, johon tehdään tietoisesti eroa. Tämä on tyypillistä populistiselle puheelle, jossa myös sukupuolesta puhutaan usein yksinkertaistaen.

Anti-genderismin toimintalogiikka näkyy myös suomalaisten oikeistopopulistien tieteenvastaisissa puheenvuoroissa. Esimerkiksi perussuomalaisia lähellä olevan ajatuspajan Suomen Perusta -ajatuspajan julkaisu Epäneutraali sukupuolikirja halventaa sukupuolentutkimusta ja ivaa jo nimessään sukupuolineutraaliutta.

Akateemista feminismiä vastaan hyökätään voimakkaasti.

Artikkelikokoelman kirjoittajat nojaavat näennäistieteelliseen argumentaatioon vastustaessaan sukupuolikiintiöitä ja sukupuolineutraalia avioliittolakia sekä gender-ideologiaa ja puolustaessaan biologiaa, perinteistä avioliittoa sekä miesten oikeuksia. Kirjoittajajoukossa on jo mainittu Aito avioliitto -aloitteen puuhamies Jukka-Pekka Rahkonen ja sen on toimittanut Simo Grönroos, perussuomalaisten puoluesihteeri.

Pseudotieteellisen teoksen kirjoittajien yhteyksiä tieteeseen korostetaan ja käytetään tieteestä lainattua viittauskäytäntöä. Väitteet eivät kuitenkaan kestä tieteellistä tarkastelua, vaan perustuvat mustavalkoisille kärjistyksille ja yksinkertaistuksille. Kirjassa ei viitata akateemiseen tutkimukseen lukuun ottamatta biologiaa ja evoluutiopsykologiaa.

Antropologi Marianna Keisalo kirjoittaa, että kirjan ”tieto” sukupuolesta ei täytä tieteen kriteereitä. Sen tarjoama yksinkertaistava sanoma voi silti vedota lukijoihin, joiden oma kokemuspiiri tai maailmankatsomus ei tue monisyisempää ymmärrystä sukupuolesta.

Hankamäki esimerkiksi syyttää naisia ja näiden ”pihtauspolitiikkaa” alaikäisiin kohdistuvista seksuaalista väkivaltaa sisältävistä teoista.

Epäneutraali sukupuolikirja ohitettiin julkisuudessa vähin äänin. Perustan uudempi sukupuolta käsittelevä julkaisu sen sijaan herätti kohua kesällä 2020. Filosofian tohtori Jukka Hankamäen kirjoittama Totuus kiihottaa: Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä on yhtä lailla naisvihamielinen ja yksinkertaistavia väitteitä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta esittävä kirja kuin edeltäjänsä. Hankamäki esimerkiksi syyttää naisia ja näiden ”pihtauspolitiikkaa” alaikäisiin kohdistuvista seksuaalista väkivaltaa sisältävistä teoista.

Kirjanjulkistamistilaisuudessa perussuomalaisten johto esiintyi Hankamäen rinnalla. Kun kirjan sisältö herätti julkisuudessa kohun, sekä puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho että varapuheenjohtaja Riikka Purra väittivät, että kirja ei edusta puolueen kantaa. Kohun aikaan molemmat kuitenkin esittivät julkisuudessa erikoisia väitteitä feminismistä ja väittivät esimerkiksi sen lietsovan sukupuolten välistä sotaa.

Poliittinen antifeminismi

Feminisminvastaisuus ja jäykkä ymmärrys sukupuolista kahtena toisiaan täydentävänä ja luonnollisena kategoriana on konservatiivista sukupuolen politiikkaa, joka yhdistää uskonnollisia piirejä ja oikeistopopulisteja.

Suomen puoluekentällä antigenderismiä edustavat arvokartan konservatiivisimman laidan kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset. Perussuomalaisten pitkäaikaisen puheenjohtajan Timo Soinin uskonnollinen konservatismi välittyi hänen abortinvastaisessa toiminnassaan sekä poliittisissa kytköksissään.

Halla-ahon puheenjohtajuuden aikana uskonnollisuutta on häivytetty ja hän itse on tunnetusti ateisti. Antifeminismi, jäykkä käsitys sukupuolijärjestyksestä ja heteroseksuaalisuudesta ainoana sallittuna seksuaalisuuden muotona edustavat edelleen puolueen linjaa.

Halla-ahon ja Purran Hankamäki-kohun yhteydessä ääneen lausuman antifeminismin lisäksi muutkin puolueen jäsenet ovat esittäneet julkisesti feminisminvastaisia kannanottoja. Olen analysoinut perussuomalaisten traditionalismia ja antifeminismiä laajemmin Populism on the loose -kirjan englanninkielisessä artikkelissani.

Europarlamentin edustaja Laura Huhtasaari on todennut feministien halveksivan juutalais-kristillistä kulttuuria ja vihaavan valkoista kristittyä miestä.

Esimerkiksi europarlamentin edustaja Laura Huhtasaari on todennut feministien halveksivan juutalais-kristillistä kulttuuria ja vihaavan valkoista kristittyä miestä. Myös perussuomalaisten entinen puoluesihteeri ja nykyinen kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalo inhoaa omien sanojensa mukaan feminismiä ja korostaa naisen ja miehen biologista eroa.

Emopuoluetta radikaalimmat Perussuomalaiset nuoret ovat ajaneet antigender-liikkeen tapaan perinteistä sukupuolikäsitystä ja kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän “luonnollisuutta”. He lanseerasivat feminismin ja sukupuolineutraalin kasvatuksen tuominneen #tyttö_poika -kampanjan jo vuonna 2016. Nuorisojärjestö julistautui antifeministiseksi marraskuussa 2019.

Populismin logiikka

Antigenderismi ja oikeistopopulismi kulkevat käsi kädessä katolisissa Ranskassa ja Italiassa sekä Keski-Euroopan kommunismin jälkeisissä Unkarissa ja Puolassa, joka on myös vahvasti katolinen maa. Myös Suomessa yhteyksiä löytyy. Syitä voi etsiä niiden viestin samankaltaisuudesta ja viestintätavasta.

Oikeistopopulistinen politiikka perustuu vahvoille jakolinjoille. Jako tehdään ”meidän” ja ”toisten” välille. Populismin keskeinen ”me” on kansa, toinen taas kansasta etääntynyt eliitti.

Kansallismielisessä oikeistopopulismissa kansakunnan eheyttä uhkaavat maahan tunkeutuvien muukalaisten lisäksi kansaa sisältä päin hajottavat tasa-arvoa vaativat naiset ja erityisesti feministit, ydinperheen malliin asettumattomat homoseksuaalit ja kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän kyseenalaistavat trans- tai muunsukupuoliset. Samat viholliset – ”genderistit” – uhkaavat myös ydinperhettä sekä yhteiskunnallista järjestystä ja moraalia.

Antigenderismi ja oikeistopopulismi kulkevat käsi kädessä katolisissa Ranskassa ja Italiassa sekä Keski-Euroopan kommunismin jälkeisissä Unkarissa ja Puolassa.

Konservatiiviset populistit paheksuvat arvoiltaan korruptoitunutta, moraalitonta eliittiä, joka sallii samaa sukupuolta olevien avioliiton, hyväksyy sukupuolineutraalin kasvatuksen tai puhuu sukupuolten moninaisuudesta. Samasta moraalisesta rappiosta varoittelee myös antigender-väki.

Sosiologit Eliza Bellé ja Barbara Poggio Trenton yliopistosta näkevät antigender-liikehdinnän uudenlaisena populismin ilmauksena. Siinäkin hyödynnetään jakoa meihin ja muihin, korostetaan luonnollisuutta ja tuotetaan moraalipaniikkia. Paternotte ja Kuhar kuvaavat tapaa, jolla antigender-liike käyttää gender-ideologiaa kattokäsitteenä monille konservatiivisen ja patriarkaalisen järjestyksen kyseenalaistaville uudistuksille. Uudistuksien vaarallisuutta perustellaan huolella lapsista ja kansakunnan moraalin rappeutumisesta.

Puhe sukupuolesta voi banalisoitua keskusteluksi siitä, mitä kunkin housuista löytyy.

Kaikki palautuu miehen ja naisen “luonnolliseen”, pelkistetyn biologiseen erilaisuuteen. Tätä korostavat sekä uskonnolliset että oikeistokonservatiivit myös Suomessa. Aito Avioliitto -sivustolla puolustetaan luonnolliseksi kutsuttua naisen ja miehen välistä avioliittoa, ydinperhettä sekä sukupuolten ”luonnollista” erilaisuutta.

Puhe sukupuolesta voi banalisoitua keskusteluksi siitä, mitä kunkin housuista löytyy. Riikka Slunga-Poutsalo toteaa: ”Mä oon nainen, ja mulla on naisena omat vahvuudet ja heikkoudet. Samoin mun miehellä (–) on vehkeet jalkojen välissä, ja sillä on omat vahvuudet ja heikkoudet”.

Miksi juuri nyt?

On selvää, että antigender-liikehdintä yhdistyy oikeistopopulismiin. Liikehdintä liittyy sukupuolen poliittiseen neuvotteluun. Mielipideilmaston vapautuessa ja naisten sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien laajetessa liberaalien arvojen vastustajat kokevat olonsa uhatuksi ja tukeutuvat kireään moralismiin, joka ilmenee arvokonservatiivisena nostalgiana.

Kaivataan menneeseen, kultaiseen aikaan, jolloin ”miehet olivat miehiä ja naiset naisia”. Tähän liittyy oikeistopopulisteilla vahva kansallismielisyys.

Kansallismielisyyden aalto yhdistyy kiinnostavasti kansainväliseen uuskonservatiivisuuteen.

Kansallismielisyyden aalto yhdistyy kiinnostavasti kansainväliseen uuskonservatiivisuuteen. Nationalismin aatetta ja siihen kietoutuvaa oikeistopopulismia kierrätetään maasta toiseen, kuten kirjoitamme Emilia Palosen kanssa artikkelikokoelmassa Vapiseva Eurooppa. Uuskonservatiivisuus on liima, joka yhdistää uskonnollista oikeistoa ja oikeistopopulisteja.

Oikeistopopulismi, katolisuus ja evankeliset liikkeet eivät välttämättä jaa täysin samaa ideologiaa, mutta antigenderismi yhdistää vastustamaan feministejä ja sukupuolentutkijoita.

Nähtäväksi jää, onko yhteenliittymä vain näennäinen, vai liittääkö yhteinen vihollinen, liberaali suvaitsevaisto, uskonnolliset ja laitaoikeistolaiset liikehdinnät yhteen vahvaksi poliittiseksi blokiksi, jossa yhteinen etu – tasa-arvokehityksen kääntäminen taaksepäin – ajaa mahdollisten linjaerimielisyyksien yli.

FT, dosentti Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Gender-ideologia -juttusarjaa.

Juttua muutettu 29.10. klo 11.07: Korjattu Marianna Keisalon nimi. Aiemmin tekstissä luki virheellisesti Marianne.

Julkaisu Antigender-liike, kristillisyys ja oikeistopopulismi: sukupuolen politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suvaitsevaisto. Suvakit. Social Justice Warriors.

Näin nimitellään ihmisiä, jotka pitävät heikompien puolta, ovat huolissaan vähemmistöjen kohtelusta ja pyrkivät purkamaan epätasa-arvoa ja vahingollisia valtahierarkioita. Nämä arvoliberaalit puhuvat ihmisoikeuksista ja vetoavat valtioiden ja maanosien rajat ylittävään solidaarisuuteen.

Nimittelijät puolestaan korostavat kansallismielisyyttään. Nationalismi perustuu ajatukseen ”meistä” suvereenina yksikkönä ja ”toisista” uhkana. Vaarassa on tällöin esimerkiksi hyvinvointimme, joka kuuluu vain tiukasti rajatun kansallisvaltion jäsenille ja jota on kaikin keinoin suojeltava ulkopuolisilta.

Suvi Keskisen mukaan tällainen welfare chauvinism, hyvinvointisovinismi, on ominaista oikeistopopulismille, joka pyrkii sulkemaan rajat vihollisina nähdyiltä toisilta.

Kohdistuessaan tutkijoihin ja poliitikkoihin vihapuhe pyrkii hiljentämään yhteiskunnallista keskustelua.

Kansallismielisyyteen kiinnittyvän oikeistopopulismin nousu on lisännyt maahanmuuttajiin ja kaikkia koskevien ihmisoikeuksien puolustajiin kohdistuvaa vihapuhetta. Kansallisaatteen arvostelijat ja liberaaleja arvoja puolustavat saavat osakseen arvostelua ja vihapuhetta erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Kohdistuessaan tutkijoihin ja poliitikkoihin vihapuhe pyrkii hiljentämään yhteiskunnallista keskustelua. Useimmiten sen kohteeksi joutuvat naiset ja yhteiskunnassamme marginalisoidut, kuten rodullistetut ihmiset.

Vihapuhe vähentää kohteidensa halua osallistua julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoon ja aiheuttaa heille ja heidän läheisilleen terveydellisiä ongelmia.

Liittyykö lisääntyvä vihapuhe myös itsekkyyden kasvuun? Suosiiko aikamme polarisoitumista ja poteroitumista solidaarisuuden kustannuksella?

Monenlaista meisyyttä

Suomi tunnetaan hyvinvointivaltiona, jonka menestys monissa mittauksissa on tasaisen tulonjaon ja sosiaalisen tasa-arvon ansiota. Hyvinvointi on perustunut siihen, että yhteiskunnan rakentamiseen on otettu kaikki mukaan, kertoo esimerkiksi professori Anu Kantola.

Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -tutkimushankkeen johtaja Kantola miettii, onko tämä solidaarisuus nyt murenemassa, ovatko ihmiset vetäytymässä tahoillaan kupliinsa.

Mielipiteiden polarisoituminen ei ole mitään uutta, kuvasi tutkija Pauli Forma jo vuosituhannen vaihteessa.

Oikeistopopulismin suosio ja sosiaalisen median nousu kuitenkin vauhdittavat polarisaatiota. Populismin keskeinen toimintalogiikka on eronteko, meidän ja muiden vastakkainasettelu.

Se edistää polarisaatiota eli jakautumista erimielisiin ryhmiin, kuten kirjoitamme Emilia Palosen kanssa teoksessa Vapiseva Eurooppa – mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta.

Solidaarisuutta rapauttaa populismille ominainen tapa jakaa asiat hyviin ja huonoihin ja ihmiset hyviksiin ja pahiksiin.

Solidaarisuutta rapauttaa populismille ominainen tapa jakaa asiat hyviin ja huonoihin ja ihmiset hyviksiin ja pahiksiin. Perussuomalaisten vaalivideo V niin kuin ketutus on tyylipuhdas esimerkki tästä vastakkainasettelusta.

Videossa ”herrat” päättävät pettää ”kansalle” antamansa lupaukset rahanhimossaan. He haluavat ”unohtaa isänmaansa kulttuurin, perinteet ja arvot” ja ”esittivät koko maailman hädänalaisille avoimen kutsun saapua turvaan”.

Hädänalaisten auttamista voisi pitää solidaarisuuden osoituksena. Videossa se kehystetään pahaksi, kansalle eli meille vahingolliseksi, turvattomuutta aiheuttavaksi asiaksi.

Solidaarisuuden – tai sen puutteen – näkökulmasta videon voi tulkita näyttävän ”fasismin kasvot ja sen sydämen” sellaisena kuin Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen ne blogissaan kuvaa: Fasismille antavat kasvonsa ”he, joiden mielestä (…) sodan jaloista pakenevat ihmiset [ovat] raiskaajia ja huijareita (…) [ja] ihmisoikeudet kommunistien juonia”. Fasismi syntyy ”siellä, missä on luvallista ja oikeutettua vihata, vihataan taukoamatta, kunnes viha hautaa alleen kaiken.”

Oikeistopopulistinen video perustuu ihmisten jakamiselle hyviin meihin ja pahoihin muihin ja vastakkainasettelulla lietsottavan vihan valjastamiselle politiikan tekemiseen.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus perustuu ajatukseen meistä ja muista. Ajattelutapana se ei kuitenkaan korosta erontekoa ja ulossulkemista, kuten oikeistopopulismi, vaan meisyys määrittyy sen suhteen, kehen solidaarisuus kohdistuu.

Ajattelutapana solidaarisuus ei korosta erontekoa ja ulossulkemista, vaan meisyys määrittyy sen suhteen, kehen solidaarisuus kohdistuu.

Artikkelissaan ”Vaatiiko solidaarisuus auttamaan? Solidaarisuus suomalaisten auttamisteoissa ja –asenteissa” Arto Laitinen ja Anne Birgitta Pessi kirjoittavat, että solidaarisuus käsitteenä korostaa ”meidän” näkökulmaamme ja eroaa ”sinua” korostavasta altruismista. Solidaarisuus voi kohdistua tietyn ryhmän jäseniin, tuon ryhmän ulkopuolisiin tai se voi olla ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta.

On siis olemassa sekä ryhmien sisäistä solidaarisuutta että kehen tahansa ihmiseen kohdistuvaa, ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta humanitaarista solidaarisuutta.

Oikeistopopulistit hyökkäävät humanitaarista solidaarisuutta vastaan voimakkaasti. Tämä liittyy populistisen retoriikan logiikkaan, jossa muiden väitetään uhkaavan meitä. Uhkina esitetään esimerkiksi EU, maahanmuuttajat, feministit tai vihervasemmistolaiset – solidaarisuudesta puhuvat suvakit.

Suhtautumistapoja pakolaisiin

Solidaarisuuteen ja nationalismiin perustuvien me-ryhmien muodostuksen perustavanlaatuinen ero konkretisoituu keskustelussa maahanmuutosta ja humanitaarisesta avusta. Euroopan unioni on maailman suurin humanitaarisen avun antaja.

Vaikka EU ei linjauksessaan mainitse solidaarisuutta, se on läsnä rivien välissä:

”EU:n toiminta perustuu inhimillisyyttä, neutraaliutta, tasapuolisuutta ja riippumattomuutta koskeviin humanitaarisiin periaatteisiin. Toiminta jakautuu kolmeen osa-alueeseen: hätäapu, elintarvikeapu ja apu pakolaisille ja kotiseudultaan siirtymään joutuneille.”

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho sen sijaan muotoilee puolueensa solidaarisuudelle vastakkaisen näkemyksen: ”Me haluamme lopettaa humanitäärisen maahanmuuton kokonaan”. Halla-ahon ääneen lausuttu poliittinen tavoite on siis suorassa ristiriidassa EU:n arvojen kanssa.

Pariskunta Sarah Martin ja Séan Binder taas ovat esimerkki humanitaarisesta solidaarisuudesta. He ovat pelastaneet lukuisia Välimerta ylittäviä pakolaisia hukkumiselta.

Solidaarisuuden puutteena voi pitää sitä, että heidät on vangittu toimintansa perusteella. Heitä uhkaa pahimmillaan 25 vuoden vankeustuomio ihmissalakuljetuksesta.

Amnesty International toteaa vetoomuksessaan Kreikan viranomaisille, että solidaarisuus ei ole rikos. Halla-ahon mielestä on: hän haluaisi Kreikan valtion lailla rangaista pakolaisia merestä pelastavia kansalaisjärjestöjä.

Vihapuheella pelottelua

Polarisaatio ja oman ryhmän rivien tiivistäminen viholliskuvia luomalla tapahtuu nykyisin ennen muuta sosiaalisessa mediassa. Netti ei kuitenkaan ole mikään erillinen, irrallinen maailmansa, vaan osa meidän kaikkien jakamaa todellisuutta. Sosiaalisen median kiistoja uutisoidaan laajalti ja somen puhetapa vuotaa muuhun mediaan.

Netissä leviävään kansallismieliseen ideologiaan kietoutuu usein naisvihaa ja rasistisia käsityksiä. Internetin alalaidan keskusteluissa mobilisoidaan ihmisiä lietsomalla tunteita, erityisesti vihaa.

Internetin alalaidan keskusteluissa mobilisoidaan ihmisiä lietsomalla tunteita, erityisesti vihaa.

Maahanmuuttovastaiset piirit ovat erityisen aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Kohteiksi otetaan ”suvakkeja”, joita pilkataan, moititaan ja uhkaillaan sekä sukupuolen että arvojen, aatteiden ja toiminnan perusteella. Arvoliberaaleihin, solidaarisuutta toteuttaviin ihmisiin, erityisesti naisiin, kohdistuu myös systemaattista, organisoitua häirintää.

Verkkoviha, kuten verkkokeskustelu yleensäkin, on sukupuolittunutta. Maalittamisessa kohdistetaan yksittäiseen ihmiseen järjestelmällisesti negatiivista viestintää ja uhkailua eri kanavia pitkin. Pyrkimyksenä on pelotella kohde hiljaiseksi.

Maalittaminen kohdistuu poliittisesti aktiivisten ihmisten lisäksi toimittajiin, tutkijoihin ja virkamiehiin, esimerkiksi poliisivoimissa ja tuomareina työskenteleviin.

Poliitikkojen kokemuksia vihan vaikutuksista selvitelleessä Viha vallassa -tutkimuksessa selvisi, että vihapuhe ja jopa sen uhka todella hiljentävät.

Some-solidaarisuus

Sosiaalinen media mahdollistaa entistä tehokkaamman uhkailun, totuuden vääristelyn ja vihapuheen. Peloilla ja uhkakuvien luomisella lietsottu viha tempaisee helposti mukaansa netin lynkkausporukkaan.

Twitterissä keskustelu on kärjekästä, Facebookissa tullaan iholle, anonyymeilla keskustelufoorumeilla eivät rumat sanat tunnu riittävän ja YouTubessa kierrätetään valheellisia videoita poliittisista vastustajista.

Somen ansiota on kuitenkin se, että vihapuheen ja maalittamisen kohteet eivät jää yksin.

Somen ansiota on kuitenkin myös se, että vihapuheen ja maalittamisen kohteet eivät jää yksin. Verkossa muodostetaan solidaarisuudelle perustuvia ryhmiä ja perustetaan kampanjoita vihapuhetta vastaan.

Näistä esimerkkejä ovat Ei vihapuheelle -projektin #emmevaikene-kampanja ja verkkovihan kohteiden tukemiseksi perustettu Meitä ei vaienneta ry. Yhdistys kokoaa vapaaehtoisista tukiverkkoa, joka tarjoaa verkkovihan kohteeksi joutuneille vertaistukea sekä maksutonta apua, kuten oikeusneuvontaa, psykologista tukea tai neuvoja viestintään.

Sekä vihaa levittävät että sille vastavoimaa rakentavat ryhmät perustuvat yhtäältä tunteille ja toisaalta toiminnalle. Molempien yhteisöjen sisällä syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ryhmäsolidaarisuutta.

Yhteinen toiminta vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja koettu emotionaalinen yhteenkuuluvuus synnyttää edelleen yhteistoimintaa, kuten Laitinen ja Pessi kirjoittavat.

Ideologisesti nämä kaksi ryhmittymää poikkeavat kuitenkin toisistaan siinä, miten pitkälle niiden solidaarisuus kantaa. Maahanmuuttovastainen toiminta perustuu kapealle ymmärrykselle meistä ja omaa ryhmää uhkaavista muista, kun taas arvoliberaalien toiminta pohjaa ryhmän ulkopuolisiakin kohtaan osoitetulle solidaarisuudelle: solidaarisuudelle jaettuna arvona.

Vaikka solidaarisuus siis edellyttää populismillekin ominaista meidän näkökulmamme korostamista, se poikkeaa nurkkakuntaisuudesta: ”[k]ukaan ei voi olla yksin ja vain itselleen solidaarinen, vaan kyse on aina yhteydestä muihin”, Laitinen ja Pessi kuvaavat artikkelissaan.

Solidaarisuus poteroitumisen vastavoimana

Hyvinvointivaltiosovinismia kannattavat oikeistopopulistit eivät puolusta sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai humanitaarisia arvoja. Heidän mielestään hyvinvointi kuuluu vain meille.

He pilkkaavat solidaarisuuden puolestapuhujia ja pitävät suvaitsevaistoksi nimeämäänsä väkeä naiivina. He lietsovat vihaa ulkopuolelle suljettuja kohtaan ja valjastavat sen politiikkansa käyttövoimaksi.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus voi olla poliittisen mobilisaation käyttövoima. Tutkijat ovat määritelleet solidaarisuuden syntyvän joko yhteisten identiteettien, jaettujen etujen tai rakenteellisten mahdollisuuksien muutospyrkimysten perustalle.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus voi olla poliittisen mobilisaation käyttövoima.

Fernando Tormos kuitenkin korostaa, että samanlaisuus tai jaetut lähtökohdat eivät ole solidaarisuuden edellytyksiä. Solidaarisuus voi rakentua myös moninaisuuden ja erojen tunnistamisen varaan.

Tormosin intersektionaalinen solidaarisuus voisi tarkoittaa sitä, että ryhmän sisäisiä eroja ei pyritä hävittämään kuten nationalismissa. Se lähtee päinvastoin ajatuksesta, että epätasa-arvoisia valtarakenteita pyritään purkamaan erilaisista, vaihtelevista yhteenliittymistä käsin. Eri ryhmien muutosvoima saadaan näin parhaalla tavalla käyttöön.

Oikeistopopulistisen poteroitumisen vastavoimana erilaisten toimijoiden yhteenliittymät ja niiden välinen yhteistyö voivat olla paras keino solidaariseen toimintaan. Samalla se korostaa erilaisuuden hyväksymisen merkitystä, purkaa mustavalkoista meidän ja teidän vastakkainasettelua ja erilaisuuden vaarallisuudella ratsastavaa kansalliskiihkoa.

Kirjoitus on osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

FT, yliopistotutkija Tuija Saresma tutkii Jyväskylän yliopistossa populismia ja vihapuhetta. Hän on nykykulttuurin tutkimuksen, erityisesti elämäkertatutkimuksen dosentti (JYU) ja kulttuurintutkimuksen, erityisesti sukupuolentutkimuksen dosentti (UEF).

Julkaisu ”Me”: Solidaarisuus, polarisaatio ja poteroituminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yours in Sisterhood -dokumentissa naisten kirjoittamat kirjeet 1970-luvulta saavat kaikupohjaa nykypäivästä.

Elokuva Yours in Sisterhood alkaa kohtauksella, jossa nuori valkoihoinen, ruskeatukkainen teinityttö puhuu kameralle aurinkoisella, linnunlaulun täyttämällä omakotitalon pihalla. Taustalla näkyvät autot ja tytön vaatteet ovat selvästi 2010-luvulta. Kuvaan tulee teksti ”Quincy, Massachusetts, 1973”.

Tyttö kertoo tiukasti kameraan katsoen:

”Rakkaat siskot. Olen kolmetoistavuotias ja käyn kahdeksatta luokkaa. Eräänä päivänä bussissa päädyin juttusille mukavan vanhan rouvan kanssa. Hän kysyi, mikä minusta tulee isona. Vastasin: Presidentti. Hänestä se oli todella huvittavaa. Kun hän viimein lopetti nauramisen, hän kysyi, mikä sinusta oikeasti tulee. KLIK. Terveisin lukija Quincysta.”

Lopetettuaankin hän katsoo kohti kameraa intensiivisesti, kuin suoraan katsojaan.

Elokuvan lähes viimeisessä, kauniissa losangelesilaisessa laaksossa kuvatussa kohtauksessa pääsee ääneen rintasyöpää sairastanut nainen, joka on kirjoittanut kirjeensä vuonna 1977. Kirje kertoo koskettavasti syövästä ja poistetun rinnan kohdalle otetusta tatuoinnista. Sen lukee vanha, lempeästi puhuva harmaatukkainen nainen.

Oliivilehdossa seisova, viisautta ja rauhaa säteilevä nainen tuntuu samastuvan kirjeen sanomaan sairastamisesta, ajan merkityksestä, selviämisestä, sisaruuden ja jakamisen tärkeydestä. Nainen näyttää valokuvan, jossa alaston nainen on kuin lentoon lähdössä, vapaana.

Hän lukee lukijakirjeen allekirjoituksen: ”In sisterhood, Deena Metzger”. Tämä Metzger on nyt edessämme lukemassa 1970-luvulla kirjoittamaansa kirjettä.

Menneisyys nykyisyydessä

Irene Lusztigin ohjaaman dokumenttielokuvan aloittavan ja päättävän kirjeen väliin mahtuu kymmeniä kohtauksia, joissa nykynaiset eri puolilla Yhdysvaltoja lukevat amerikkalaiseen feministiseen Ms.-lehteen 1970-luvulla lähetettyjä mutta ennen julkaisemattomia lukijakirjeitä.

Elokuva rakentuu lukijakirjeiden ja niissä kerrottujen pienten, fragmentaaristen kertomusten ympärille. 1970-luvun aikana lehteen lähetettiin tuhansia lukijakirjeitä, paljon enemmän kuin mitä pystyttiin julkaisemaan. Nyt Yours in Sisterhood tuo naisten viestejä menneisyydestä nykykatsojalle.

Yours in Sisterhood tuo naisten viestejä menneisyydestä nykykatsojalle.

Tämä elokuvan alkuvaiheessa annettu informaatio on kehystetty kuvin, joissa kymmenet maahan pystytetyt tähtiliput heiluvat tuulessa muistolaattojen yllä. Veteraanien hautausmaan ohi ajavat autot verkkaisesti vasemmalle johdattaen katsojan kääntymään menneeseen, Vietnamin sodan ja feminismin legitimoimisen leimaamaan 1970-lukuun.

Vaikutusvaltainen Ms.-lehti

Ms. – kuten elokuvan alussa kerrotaan – on Yhdysvaltain ensimmäinen valtavirran feministinen lehti. Sen ensimmäinen numero julkaistiin alun perin New York Magazinen ainutkertaiseksi tarkoitettuna liitteenä vuonna 1971. Lehden blogissa kuvataan, että harva uskoi siitä tulevan sellainen naisten oikeuksien sekä amerikkalaisen journalismin maamerkki, joka se nykypäivänä on.

Blogin mukaan lehti on muovannut nykyfeminismiä. Lehteä perustamassa ollut toimittaja Letty Cottin Pogrebin kuvaa lehden merkitystä: sen tekijät ”käänsivät liikkeen lehdeksi” aikana jolloin feminismistä ei ollut tapana puhua julkisuudessa.

Heinäkuusta 1972 alkaen säännöllisesti ilmestynyt Ms.-lehti oli radikaalimpi kuin sitä edeltäneet naistenlehdet. Käsitellyt aiheet poikkesivat totutuista: aviomiehen onnelliseksi tekemisen, lastenkasvatuksen tai kosmetiikan sijaan käsiteltiin aborttia, englannin kielen sukupuolittumista ja kotirouva-instituution ongelmia.

Lehteä arvosteltiin kärttyisyydestä, häijyydestä ja ärsyttävyydestä aivan kuten feministejä edelleen. Sille ennustettiin nopeaa ja surkeaa loppua.

Ms.-lehti ilmestyy edelleen. Lehden nettisivuilla julkaistaan myös blogeja. Alkuvuonna 2019 blogataan ajankohtaisista aiheista #metoosta Donald Trumpiin, demokraattisenaattori Kamala Harrisin omaelämäkerrasta The Handmaid’s Taleen, mustien naisten oikeuksista Intian naisten patriarkaatin vastustamiseen.

Yours in Sisterhood kertoo omaa tarinaansa lehden merkityksestä. Yhdessä elokuvan lukijakirjeistä todetaan, että Ms. on ainoa lehti, joka pitää naisia älykkäinä olentoina.

Omakohtaiset kertomukset

Elokuvassa kuultujen lukijakirjeiden aiheiden kirjo ja niiden luottamuksellinen sävy todistaa lehden vaikutusvaltaa ja kumouksellisuutta. Nykynaisten lukemissa kirjeissä menneisyydestä käsitellään edelleen ajankohtaisia aiheita: työn sukupuolittumista ja naisten aliarvostusta työelämässä, seksiä, masturbointia ja orgasmia, seksuaalista häirintää ja sukupuolittunutta väkivaltaa, ulkonäkönormeja.

Kirjeiden ääneen lukeminen tuo kokemukset lähelle. Huoltoaseman vieressä haalareissa kuvattu nuori nainen lukee, miten bensa-aseman hoitajana toimivaa naista loukkaa, kun häntä pyydetään toistuvasti ”kutsumaan mies paikalle”.

Kukkakoriste päässään kuvattu varttunut nainen lukee eläytyen, miten kirjeen kirjoittaja päätti lopettaa orgasmin teeskentelyn, ja kertoo samastuvansa tähän täysin.

Mykkä transnainen viittoo tulkin avustuksella filmille neljänkymmenen vuoden takaisen kirjeen, jossa mietitään, miksi lehdessä vaietaan täysin transihmisten suhteista.

Elokuva tasapainottelee henkilökohtaisen ja yleisen välillä.

Elokuva onnistuu välttämään sentimentaalisuuden vieraannuttamisen keinoin. Jokaista lukijaa kuvataan pitkään kirjeen lukemisen jälkeen. Elokuvan alkupuoliskolla kirjeitä lukevat naiset jäävät luettuaan katsomaan kameraa hiljaa. Heistä näkyy, että kuvaamisen jatkuminen saa heidän olonsa epämukavaksi. Samoin käy katsojalle. Hän joutuu miettimään sekä lukijan suhdetta luettuun että omaa suhdettaan kirjeeseen ja sen lukijaan.

Yours in Sisterhood -elokuva tasapainottelee henkilökohtaisen ja yleisen välillä. Yhtäältä yksilöiden yksittäiset kertomukset korostuvat. Enimmäkseen anonyymit kirjeet tulevat lähelle lukijoidensa kautta: he antavat kertomuksille kasvot, joskin hekin jäävät lähes poikkeuksetta nimettömiksi. Toisaalta kameran katse raivaa tilaa lukijoiden kommenteille ja katsojien ajatuksille.

Elokuvan keinoin Lusztig kommentoi nykyistä julkisuuskulttuuria: yksilöllisyyden eetos asettuu sisaruutta ja yhteisöllisyyttä vasten. Jakaminen ja yhteisyys näyttäytyvät individualismia vahvempana.

Henkilökohtainen on poliittista

Henkilökohtaisten kokemusten tarkastelu osana rakenteita on yksi 1960-luvulta alkaneen ja 1970-luvulla voimissaan olleen feminismin niin kutsutun ensimmäisen aallon keskeisiä ansioita. Henkilökohtaisen politisointi tarkoittaa esimerkiksi parisuhdeväkivallan laajempien kytkösten osoittamista yksilön (itse-)syyllistämisen sijaan.

Yksityisistä lukijakirjeistä ja niiden kertomusten jakamisesta kasvaa vaikuttava verkosto naisten alistamisen kokemuksia.

Henkilökohtaisen poliittisuus on edelleen yksi naisliikkeen kantavia ideoita. Siihen myös tämä elokuva osaltaan nojautuu. Yksityisistä lukijakirjeistä ja niiden kertomusten jakamisesta kasvaa vaikuttava verkosto naisten alistamisen kokemuksia.

Kirje on lähtökohtaisesti henkilökohtaista viestintää, minulta sinulle osoitettua. Koska lukijakirjeet on kirjoitettu toiveena tulla julkaistuiksi, niiden ääneen lukeminen elokuvassa ei ole eettisesti ongelmallista.

Kirjeiden teemojen yleisyys korostuu kuvauspaikoissa: koskaan ei olla kenenkään kotona, vaan aina ulkotilassa.

Muutos ja pysyvyys

Elokuvaa voi katsoa feminismin tarinana 1970-luvulta tähän hetkeen saakka. Nykynaisten kertomana tarinat saavat miettimään, mikä on muuttunut näinä kohta viitenä vuosikymmenenä. Mikä taas ei?

Ammatillisesti naisilla on nykyisin helpompaa. Nuori nainen poliisiunivormussaan lukee kirjettä, jossa pikkukaupungissa asuva köyhä yksinhuoltaja otti erottuaan riskin ja maksoi tuhat euroa kouluttautuakseen poliisiksi. Valmistuttuaan hän yritti löytää töitä, mutta vastaus oli aina ”ei” vain vaihtelevin perustein. Reilun neljän vuosikymmenen jälkeen kirjeen lukija toimi samassa pikkukaupungissa poliisina.

Silti esimerkiksi rodullistamiseen liittyvät ongelmat eivät ole poistuneet. Mustien naisten kokema syrjintä näyttää elokuvan perusteella pysyneen samankaltaisina. Musta kirjeen kameralle lukenut aktivisti pohtii, että Black Lives Matter -liike tuntuu useimmiten tarkoittavan ”Black Men’s Lives Matter”, mustien miesten elämillä on väliä.

Nykynaisten kertomana tarinat saavat miettimään, mikä on muuttunut näinä kohta viitenä vuosikymmenenä.

Nuori tyttö kuvaa, miten hämmentävää ja silmiä avaavaa oli lukea kirje ja huomata, että seksuaaliseen ahdisteluun liittyvät asiat eivät ole muuttuneet, saati hävinneet, 40 vuodessa. Vaikka #metoo on muuttanut keskusteluilmastoa sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, naiset kohtaavat edelleen seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Esimerkkejä kuullaan elokuvassa lukuisia.

Elokuva kiinnittää katsojan huomion ajan kuluun. Rauhallisilla still-kuvillaan ja naisten intensiivistä kameraan katsomista näyttämällä se pakottaa pysähtymään. Yours in Sisterhood antaa yhtä aikaa toivoa ja saa tuntemaan turhautumista siitä, että useat aiheet ovat edelleen liian ajankohtaisia.

Elokuva myös asettaa feministikatsojansa osaksi sukupolvien jatkumoa.

Erojen etiikkaa

Lusztigin elokuva osoittaa ajallisten eroavuuksien lisäksi myös muita eroja. Esimerkiksi Suomessa kysymys ”rodusta” on tullut feministiseen keskusteluun vasta viime vuosina, vaikka Yhdysvalloissa keskustelua käytiin aktiivisesti jo 1970-luvulla. Erityisesti rodullistetut naiset korostavat sekä 1970-luvun kirjeissä että nykylukijoiden pohdinnoissa tarvetta huomata feministien ja feminismien moninaisuus.

Niin kutsuttuja ensimmäisen aallon feminismiä on arvosteltu siitä, että siinä kuului lähinnä valkoisten keskiluokkaisten heteronaisten ääni. Ms.-lehden lukijakirjeet 1970-luvulta osoittavat, että muitakin ääniä oli – vaikka näitä kirjeitä ei lehdessä julkaistukaan.

Elokuvassa on intersektionaalinen, eroja ja niiden hierakisoivaa vaikutusta korostava vire.

Elokuvassa on intersektionaalinen, eroja ja niiden hierakisoivaa vaikutusta korostava vire. Valkoiset keskiluokkaiset naiset ottavat tilaa, mutta sitä ottavat myös mustat aktivistit, eri yhteiskuntaluokkien jäsenet, eritasoisen koulutuksen saaneet, eri seksuaalisia suuntauksia edustavat ja erilaisilla ruumiillisilla ominaisuuksilla varustetut naiset.

Elokuva päästää hyvin erilaisia kokemuksia omaavien naisten tarinat lähelle. Nimi Yours in Sisterhood viittaa kirjeen allekirjoitukseen (”sinun”). Se viittaa myös vertauskuvalliseen sisaruuteen, johon feminismissä on pyritty ja jota on kritisoitu.

Nimivalinta osoittaa, että sisaruus ei ole riidatonta päänsilittämistä ja samanlaisuutta. Se on erimielisyyttä, kiistoja ja eroja. Mutta se on myös yhteisiä, jaettuja kokemuksia. Se on vihollisen, patriarkaatin, vastustamista yhdessä. Se on jakamista.

Voi ajatella, että 1970-luvun feministit ovat meille isosiskoja. Heidän kanssaan voi ja ehkä myös pitää olla eri mieltä. Kiistely ja eri mieltä oleminen on aina kuulunut feminismiin ja sen itsekriittisyyteen ja itsekorjaavuuteen.

Yours in Sisterhood saa arvostamaan menneiden vuosikymmenien feministejä. Saatamme olla heidän kanssaan eri mieltä monesta asiasta, mutta ilman heitä emme ehkä edelleenkään pääsisi puhumaan #metoosta, transihmisten oikeuksista ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Intersektionaalista feminismiä ei olisi ilman heitä, edelläkävijöitä.

Vaiennetut tarinat esiin

Epäilyni siitä, että kaupallisen Ms.-lehden lukijakirjeiden pohjalta tehty elokuva riistäisi menneiden vuosikymmenten naisten henkilökohtaisia kokemuksia tai pönkittäisi markkinavoimia, hälvenevät lopullisesti viimeistään elokuvan lopussa.

Vihoviimeiseen kirjeen lukemista edeltää elokuvassa puhelimen hälytysääni. Kamera näyttää ulkopuolelta vahvasti aidatun tiiliparakin, jota ympäröi piikkilanka. Kasvottomaksi jäävä nainen vastaa puhelimeen ja alkaa lukea kirjettä vuodelta 1977.

Kirjoittaja kertoo vapautuvansa Indianan naisvankilasta viikon kuluttua. Hän vetoaa Ms.-lehden lukijoihin vapautuvien vankien sopeuttamiseksi yhteiskuntaan ja kertoo vankilan epäinhimillisistä oloista.

Kirjeen lukemisen ja sitä seuraavan pitkän hiljaisuuden jälkeen lukija, Indianan naisvankilan vanki itsekin, kertoo, että olot eivät ole 1970-luvun olosuhteista juuri parantuneet. Vangit halutaan murtaa, hiljentää. Lukija suree sitä, että 1970-luvun vangin kirjettä ei julkaistu lehdessä. Samalla hän iloitsee siitä, että se saa julkisuutta nyt.

Elokuvan merkitys hiljennettyjen äänien esille tuomisessa tuntuu entistä suuremmalta.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Tuija Saresma on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa. Hän on opettanut nais- ja sukupuolentutkimusta 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla.

Julkaisu DocPoint: Sisaruutta vuosikymmenten läpi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkon sukupuolittunutta naisvihaa käsittelevä haastatteluni kirvoitti mielipiteitä. Kommenttipalstalla minua nimitetään ”hutkija Tuija Saresmaksi” ja todetaan ”ko ’tutkijan’” olevan sekaisin. Näkemykseni ovat kuulemma ”saman arvoisia ja tasoisia” kuin ”tavallisen sossu pummin”.

Toksista maskuliinisuutta käsitellyt juttu herätti sekin kommentteja: ”Ei jumalauta mitä feminatsipaskaa tää juttu on!” ja ”Miksi en ole lainkaan yllättynyt että Jyväskylän yliopisto edustaa, ei sieltä taida yhtään pätevää ihmistä tulla”.

Sähköpostissa minua verrataan Adolf Hitleriin, ”niin vahvaa on vihasi”. Allekirjoittajana on ”Diplomi-insinööri ja sinua älykkäämpi mies!”.

Asiantuntemustani on Twitterissä kyseenalaistanut toistuvasti @miestentasaarvo. Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen jutun jälkeen käyttäjä twiittasi: ”Miksi ääneen on taas päästetty Tuija Saresma, joka ei ole mikään asiantuntija, vaan miesasialiikkeen vastustaja?”

Kommentit ovat varsin maltillisia. Raflaavampia esimerkkejä tutkijoihin kohdistuvasta vihapuheesta löytyy Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon teoksesta Vihan ja inhon internet tai Mikko E. Sovijärven ja Ilona Pajarin kirjasta Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.

Miksi miehiä koskeva kommentointi herättää vihaa? Miksi erityisesti naistutkijat saavat päälleen lokaa?

Haen syitä internetin ja populistisen retoriikan yleistymisestä. Ensin määrittelen vihapuhetta.

Viha leviää netissä

Vihapuhe-käsitettä käytetään eri merkityksissä. Yleensä sillä viitataan vähemmistöryhmiä leimaavaan ja halventavaan puheeseen ja näihin ryhmiin kohdistuvaan väkivaltaan yllyttämiseen. Rikoslaissa vihapuheelle ei ole selkeää määritelmää.

Vihapuhe-sanaa käytetään yleensä rikoslakia laajemmassa merkityksessä, tarkoittamaan ”aggressiivisesti värittynyttä puhetta, jossa suhtaudutaan kielteisesti johonkin ryhmään tai yksittäiseen henkilöön”.

Vihapuhe ilmiönä ei ole uusi. Sanana se on kuitenkin yleistynyt vasta 2010-luvun Suomessa. Vihapuheen käsite lisääntyi vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin yhteydessä. Ehkä populistinen puhe ja muukalaisviha osaltaan loivat ”kriisiä”.

Ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Myös tappo- ja raiskausuhkausten esittäminen on lisääntynyt internetin aikakaudella. Uhkailut olivat aluksi usein nimettömiä, mutta ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Vihapuheen aggressiivisesti latautunut sävy liittyy populistisen, mustavalkoisen retoriikan yleistymiseen. Esimerkeiksi uhkilla ja peloilla pelaavasta logiikasta käy tapa, jolla populistiset käsitteet ”maahanmuuttokriittinen” tai ”haittamaahanmuutto” ovat levinneet netin maahanmuuttovastaisilta sivustoilta yleiseen keskusteluun.

Vihapuhe on teko

Erotan toisistaan vihapuheen kaksi eri muotoa. Yhtäältä se on yleinen, netistä muualle mediaan ja arkielämään tihkunut puhetapa. Toisaalta vihapuhe tarkoittaa yksilöön kohdistuvia viestejä.

Vihaviestejä voidaan lähettää sähköpostitse, Messengerin välityksellä ja tekstiviesteinä, mutta myös käsin kirjoitettuina kirjeinä. Konkreettista vihapostia on rotan raadon lähettäminen ”vastustajalle” tai tämän läheisille.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan ”vihapuhe käsittää kaikki ilmaisun muodot, jotka levittävät, yllyttävät, edistävät tai oikeuttavat suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa”. Se liittyy ”ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen”.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita. Ääriliikkeet käyttävät vihapuhetta ja siihen usein liittyvää väkivallan lietsontaa yksilöiden radikalisoimiseen ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lisäämiseen. Vihapuheen pelätään jo uhkaavan liberaaleja demokraattisia yhteiskuntia ja sananvapautta.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita.

Verkon vihapuhe kattaa ”rasismin ja antisemitismin lisäksi myös homofobian, uskonnollisen kiihkoilun, naisvihan ja poliittisen vihapuheen”. Netissä on myös varta vasten pystytettyjä vihasivustoja (hate sites), esimerkiksi manosfäärin (manosphere) sivustoja, joiden päätarkoitus on lietsoa naisvihaa.

Akat hiljaa!

Tutkijat ovat saaneet osakseen uhkauksia Spinozasta alkaen. Nykyaika on moninkertaistanut mahdollisuuden levittää vihaa. Ennen huudeltiin haukut tutkijalle ikkunasta. Nykyisin voidaan sosiaalisessa mediassa ”maalittaa” vastustaja niin, että kuuliainen seuraajajoukko lähtee mukaan netissä tapahtuvaan kimppakiusaamiseen.

Tutkijoita ei viime vuosisatoina ole poltettu roviolla tai mestattu. Sukupuolentutkimuksen professori Andrea Petö kuitenkin varoittaa, että akateeminen ympäristö ei takaa tutkijoille turvaa.

Tutkijoihin kohdistuu hiljentämisyrityksiä oikeistopopulismin noustessa myös Euroopassa. Kiinan kaltaisten keskitettyjen valtajärjestelmien ongelmana pidettyjä kriittisen tutkimuksen vaientamispyrkimyksiä on myös demokratioina tunnetuissa maissa.

Erityisen uhatussa asemassa ovat Petön mukaan naiset.

Vihapuhe on naispuolisiin tutkijoihin kohdistuessaan sukupuolittunutta kolmella tavalla. Ensinnäkin se kohdistuu ennen kaikkea naisiin. Miehetkin joutuvat vihapuheen kohteiksi, mutta naisiin kohdistuva vihapuhe on erilaista.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on jo onnistunut pyrkimyksessään.

Toinen vihapuheen sukupuolittumisen tapa on se, että naisiin kohdistuva vihapuhe yhdistyy seksuaaliväkivaltaan: siinä esimerkiksi uhkaillaan raiskauksilla. Kolmanneksi huomattava enemmistö vihapostin lähettäjistä on miehiä.

Toimittaja ja tietokirjailija Vehkoo kuvaa vihapuheen sukupuolittumista niin, että ”naisten kokema viha ja häirintä on erilaista: seksualisoivaa ja identiteettiin kohdistuvaa”. Vehkoo muistuttaa, että naisiin kohdistuva verkkoviha on jo kaventanut sanavapautta, sillä ”naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin”.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on siis jo onnistunut pyrkimyksessään.

Valkoinen heteromies ja saavutetut edut

Tasa-arvo, naisten oikeudet ja feminismi kyseenalaistavat valkoisten heteromiesten yhteiskunnassa tähän asti pitämää valtaa. Kollektiivinen usko siihen, että paikka valta-aseman huipulla kuuluu heille, on vahva. Valtansa menetystä pelkäävät taistelevat etuoikeuksiensa puolesta.

”Valkoinen heteromies” on mediakeskusteluissa toistuva figuuri, jota yhdet puolustavat, toiset purkavat. Intersektionaalinen eli eroja, niiden risteämistä ja yhteisvaikutusta korostava näkökulma korostaa, että ei ole olemassa yhtä valkoista heteromiestä. Moninaisuutta ei kuitenkaan tunnusteta verkkovihassa, jossa ”naiset” tai ”feministit” ovat ”valkoisen heteromiehen” vastustaja.

Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan. Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi.

Valkoisen heteromiehen figuurissa yhdistyvät vallan neutraaleilta näyttävät kategoriat – valkoisuus, heterous ja mieheys. Oman valta-aseman ja itsestään selvänä pidettyjen etuoikeuksien tiedostamista, saati niistä luopumista, helpompaa on kuitenkin etsiä muualta syntipukki ja syyllinen ongelmille. Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan.

Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi. Sukupuolentutkimuksen ymmärrys sukupuolesta moninaisena ja kulttuurisesti tuotettuna on etäällä monien itsestään selvänä pitämästä sukupuolikäsityksestä. Itsestään selvänä pidetty käsitys perustuu kyseenalaistamattomaan mutu-tuntumaan ja arkihavaintoon kaksinapaisesta sukupuolijärjestyksestä. Sitä ei haluta kyseenalaistaa.

Naisen paikka

Feministifilosofi Iris Marion Young tarkastelee sukupuolittunutta logiikkaa, jossa miehen omaksuma suojelijan rooli perheessä ja yhteiskunnassa edellyttää naisilta ja lapsilta tottelevaisuutta ja uskollisuutta. Patriarkaalisen logiikan mukaan miehisen suojelijan rooli asettaa suojeltavat alisteiseen asemaan.

Ydinperhe on kansakunnan pienoismalli. Molempiin liittyy oletus valkoisesta miehestä oikeutettuna hallitsijana. Nainen nöyränä suojattina maksaa suojelunsa uskollisuudella ja kuuliaisuudella.

Paitsi silloin, jos nainen uskaltautuu pois paikaltaan, julkiseen tilaan. Perinteistä sukupuolijärjestystä mediassa kommentoivat tottelemattomat, vikuroivat naiset ansaitsevat rangaistuksen!

Naisen ei kuulu olla äänessä, ei ainakaan miehiin liittyvissä asioissa, kuten alussa lainaamassani twiitissä todettiin. Saamissani kommenteissa haluttiin tehdä selväksi, että miehet ylipäätään ja insinöörit erityisesti ovat älykkäämpiä kuin epätiedettä tekevät feministit.

(Nais)tutkijoihin kohdistettu viha on naisen paikan osoittamista tilanteessa, jossa perinteinen sukupuolijärjestys on murenemassa.

”Miesten reviirille” pyrkiviä naisia yrittävät pitävät kurissa sekä yksittäisten vihapostien lähettäjät että masinoitujen hyökkäysten järjestäjät. Masinoinnissa ja maalittamisessa on kyse organisoidusta toiminnasta. Niissä usutetaan ”aatetovereita” yksittäisten henkilöiden kimppuun sosiaalisessa mediassa.

Emme vaikene

Saamiani vihaviestejä yhdistää omaan kokemukseen vetoaminen, mustavalkoisuus, vihollisen luominen ja eliitin leimaaminen. Näiden retoristen keinojen taustalla on oikeistopopulistinen traditionalismi. Siinä maalataan ihannekuvaa menneisyydestä, jota ei todellisuudessa ole ollut, ja nostalgisoidaan kuvitteellista aikaa, jona miehet olivat miehiä ja naiselliset naiset olivat heidän alamaisiaan.

Naisten tulo mukaan julkiseen keskusteluun todistaa, että tuohon kuvitteelliseen menneisyyteen ei ole paluuta. Naistutkijoihin kohdistuva vihapuhe on yritys näyttää naisille paikka, palauttaa heidät nyrkin ja hellan väliin.

Yhteiskunnassa on herätty huomaamaan, että vihapuheelle on tehtävä jotakin. Esimerkiksi MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin lokakuussa saama tuomio ”loukkaavien ja rasististen kirjoitusten” julkaisemisesta, valheellisten tietojen levittämisestä sekä halventavista vihjailuista on tärkeä askel.

Vaikka monia (nais)tutkijoita on saatu vaikenemaan, viime vuosina vihapuheen kohteet ovat alkaneet tulla esiin.

Meitä ei vaienneta, kuten todetaan verkkoviha.fi-sivustolla. Se on vapaaehtoisuuteen perustuva tukisivusto verkkovihan uhreille. Meitä ei vaienneta ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen ja varapuheenjohtaja Saara Särmä tunnetaan siitä, että he ovat joutuneet verkkovihan kohteiksi, mutta eivät ole suostuneet uhreiksi.

Mahdolliset tätäkin juttua kommentoivat vihapostit päätyvät aineistoksi tutkimukseeni. Vihapuheen kohteeksi joutuminen myös vahvistaa vihapuheen ja sen sukupuolittumisen tutkimusta.

FT, dosentti Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoittamassa hankkeessa ”Viha vallassa: yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivä vihapuhe”.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Naistutkijat netissä nyrkin ja hellan väliin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elokuun lopussa julkaistiin perussuomalaisten ”työmiehen” Matti Putkosen laatima musta lista niistä ihmisistä – politiikoista, toimittajista ja tutkijoista – jotka olivat kritisoineet perussuomalaisten politiikkaa ja vaatineet rangaistustoimia kansanedustaja Olli Immosen fasistisena pidetyn Facebook-päivityksen jälkeen.

Musta lista kohahdutti. Akateemisissa piireissä erityisen hurjaksi koettiin, että ”toisinajattelijoiden” listalle joutui johtavien poliitikkojen ja toimittajien lisäksi myös tutkijoita, jotka olivat suhtautuneet kriittisesti joidenkin perussuomalaisten muukalais- ja maahanmuuttovastaisuuteen.

Olipa Putkosen lista kieli poskessa väsätty mediatempaus tai vakava yritys suitsia vapaata tiedonvälitystä ja tutkimusta, se kuohutti hetken. Maahanmuuttokeskustelu kokonaisuudessaan roihuaa edelleen ilmiliekeissä kesän aikana ennenkuulumattomiin mittasuhteisiin paisuneen ”pakolaiskriisin” myötä.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä johtavat tiedotusvälineet ilmoittivat sulkevansa osia aiheeseen liittyvien uutisten verkkokeskustelusta. MTV teki näin ”suitsiakseen vihapuheen määrää”, Helsingin Sanomien Nyt-liite ”koska jotainhan on tehtävä” loukkaavan nettikeskustelun räjähtämiselle käsiin.

Paneelikeskustelu tutkijoiden sananvapaudesta ja vihapuheen merkityksestä sen rajoittajana, joka järjestettiin osana Tietokirja.fi –tapahtumaa, ei olisi voinut olla ajankohtaisempi. Paneelissa tutkijat Veronika Honkasalo ja Tuija Saresma keskustelivat tutkijoiden sananvapauden rajoista sekä vihapuheen ja suoranaisen pelon aiheuttamasta itsesensuurista.

Suomen PENin järjestämää keskustelua johti tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen.

Puheesta teoiksi

Tutkijoihin on aina kohdistunut arvostelua, joskus myös uhkailua ja jopa fyysistä uhkaa. Akateemisen tutkimuksen vähättely on osa populistista retoriikkaa, jossa elämästä vieraantunut tutkijoiden eliitti ja sen ”postmoderni kikkailu” asetetaan kansan ”aitoa” tietoa vastaan.

Kettunen muistutti, että esimerkiksi eläinkokeiden vastustajat uhkailivat tutkijoita ja hyökkäilivät laboratorioihin 1980-luvulla. Tutkijoihin kohdistuva vihapuhe on kuitenkin voimistunut ja saanut enemmän kaikupohjaa sosiaalisen median myötä.

Myös yleinen keskusteluilmapiiri on koventunut. Esimerkiksi maahanmuuttokriittisyys käsitteenä on omaksuttu läpi koko poliittisen kentän. Myös suoran rasistisesta puheesta on tullut sallitumpaa.

Tutkimusaloista kiivasta vihapuhetta tuntuukin herättävän juuri maahanmuuttajien parissa tehtävä tutkimus ja rasismin tutkimus. Myös nais- ja sukupuolentutkimus kirvoittaa kitkeriä kommentteja, ja esimerkiksi sukupuolittuneen väkivallan tutkijoita uhkailtiin jo 1990-luvulla.

Valitettavasti vihapuhe ei ole ”vain” puhetta. Kieli on performatiivista, se saa aikaan asioita. Affektiivisesti latautunut, kärjistyksillä ja vastakkainasetteluilla pelaava vihapuhe, jota netin nykyinen ylilyönteihin syyllistyvä keskustelukulttuuri lietsoo, voi purkautua vihollisiksi miellettyihin kohdistuvana fyysisenä väkivaltana.

Viime aikoina on nähty, miten tarkoitushakuiset ja aggressiiviset vastakkainasettelut leimahtavat fyysiseksi väkivallaksi. Jyväskylä on tästä surullinen esimerkki.

Tammikuussa 2013 niin kutsutussa kirjastopuukotuksessa Äärioikeisto Suomessa –kirjaan liittyvään keskustelutilaisuuteen ”pyrki väkivalloin kolme miestä”, joista lopulta yksi tuomittiin ehdolliseen vankeuteen.

Kesällä 2015 kansalaissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen rauhallisesti alkanut mielenosoitus päättyi mellakointiin ja kymmenien rähinöijien kiinniottoon. Mielenosoituksen jälkeen jyväskyläläisessä tavaratalossa pahoinpidelty mies oli asianomistajana myös kirjastopuukotuksessa.

Ei liene kaukaa haettua tulkita Jyväskylän väkivaltaisuuksien liittyneen kirjaan, jonka sisältö ei miellyttänyt Vastarintaliikkeen jäseniä.

Sananvapaus ja (itse)sensuuri

Tieto on valtaa, ja tiedon vapaa tuottaminen ja jakaminen on sananvapauden olennainen osa. Tieteiden talon keskustelutilaisuudessa sananvapautta ja sensuuria mietittiinkin tiedon, tutkimuksen ja tutkijoiden vapauden kannalta.

Sensuurilla Kettunen viittasi yhtäältä ylhäältä käsin, vallanpitäjien taholta tapahtuvaan sensurointiin. Siinä valtaa käytetään esimerkiksi rahoittamalla vain tietynlaisia tutkimuksia.

Sekä Honkasalo että Saresma tunnistivat ilmiön: yhä tiukentuvassa rahoituskamppailussa tutkijat ohjautuvat tarkastelemaan aiheita, joille on helppoa saada rahoitusta. Profilointi, kärkihankkeet, teemahaut – kaikki nämä vievät tutkimusta ylhäältä asetettuihin suuntiin.

Tämä tarkoittaa, että vallanpitäjille epämieluisat tai jopa kiusalliset tutkimusaiheet saattavat jäädä tutkimatta.

Toisaalta Kettunen toi esille itsesensuurin, johon vihapuhe ja uhkailu pahimmillaan johtavat. Honkasalo ja Saresma tiesivät tapauksista, joissa tutkijat eivät uskalla esiintyä julkisuudessa omalla nimellään.

Molemmat olivat myös nähneet, miten tutkijakollegat lakkaavat tai kieltäytyvät alun perin tutkimasta aiheita, joista on vaarana joutua netin törkymyrskyn ja fyysisen uhan kohteeksi.

Jos tutkijat sensuroivat itseään, eivät osallistu keskusteluun omilla nimillään tai jättävät tulenarat aiheet tutkimatta, ollaan huolestuttavassa tilanteessa.

On ennakkosensuuria, jos vihapuhe ja uhkailu estävät tiettyjen tutkimusaiheiden käsittelyn. Tutkimuksen luotettavuus kärsii, jos äänessä on anonyymi tutkija. Myös tutkijan itsensä kannalta on turhauttavaa, jos ei voi tai uskalla puhua omasta tutkimusaiheestaan omilla kasvoillaan ja omalla nimellään.

Pelko ei ole ylireagoimista. Molempia paneelikeskustelun osallistujia on varoiteltu, että turvallisuuskysymykset on syytä ottaa tosissaan. Nykyisin yliopistonkin järjestämiin tulenarkoja aiheita käsitteleviin seminaareihin tehdään turvallisuustiimin kanssa turvasuunnitelma.

Tilanteessa, jossa joudutaan miettimään turvamiehien palkkaamista kirjanjulkistamisiin ja seminaareihin, Reetta Kettusen esittämä kysymys siitä, mitä katoaa, jos tutkijat pelkäävät, on pelottavan ajankohtainen.

Veronika Honkasalo oli huolissaan siitä, että menetetään monien näkökulmien tuoma perspektiivi, jos aina vain yksi ja sama tutkija on äänessä.

Tuija Saresmaa huolestutti se, että jos tutkijat hiljennetään, katoaa kriittinen ote, tieteeseen väistämättä sisältyvä itsekritiikki ja kyky nähdä ilmiöitä monitahoisemmin. Faktatietoon pohjautuva argumentaatio korvautuu mutu-tiedolla, kun tieteelliseen tutkimukseen perustuvat punnitut mielipiteet korvataan populistisilla mielenilmauksilla.

Vastapuhetta

Tutkijoiden pelottelu ja uhkailu on huolestuttavaa, mutta ei tilanne ole toivoton. On paljon niitä, jotka jatkavat kiistanalaisten asioiden tutkimista. Joskus nettihyökkäyksen kohteeksi joutuminen voi olla jopa valtauttavaa: tutkimukseni on merkityksellistä, kun tietyt tahot sitä kavahtavat!

Sosiaalinen media tarjoaa väylän vihapuheelle, mutta myös sitä ironisoivalle vastapuheelle. Niinpä pian Putkosen listan julkistamisen jälkeen perustettiin Facebookiin ryhmä ”Myös minä haluan Putkosen listalle.” Alettiin julkaista listoja Perussuomalaisten rikostaustasta, muun muassa Putkosen raiskaussyytteistä. Kansanedustaja Erkki Tuomioja totesi Facebook-päivityksessään, että olisi pettynyt, ellei olisi Putkosen listalle päätynyt.

Tutkijan ammattiin kuuluu työn tuotosten kriittinen kommentointi, ja monien nahka on parkkiintunut jatkuvan arvioinnin kohteena olemisesta. Asiatonta palautetta ei silti tarvitse sietää.

Tutkijoiden on seurattava keskusrikospoliisin ylikomisario Thomas Elfgrenin esimerkkiä ja tehtävä rikosilmoituksia nettiuhkauksista entistä herkemmin. Näin voidaan osoittaa, että vihapuhetta ei hyväksytä.

Tutkijoilla on muitakin keinoja vastustaa vihapuhetta. Puheenjohtajan toiveesta panelistit listasivat asioita, joiden avulla asettua vihapuhetta ja tutkijoihin kohdistuvaa sensuuria vastaan.

Panelistit listasivat itse hyväksi kokemiaan keinoja, joista voi olla hyötyä muillekin tutkijoille:

1. Sinä et ole tutkimuksesi. Jos joudut hyökkäyksen ja loanheiton kohteeksi, muista että vastustajat vastustavat asiaasi, eivät sinua. Sinä ihmisenä et ole sama kuin tutkimuskohteesi. Vastustajat eivät tunne sinua, he hyökkäävät olkinukkeen, jonka ovat mielessään rakentaneet.

2. Joukkovoima. Annetaan mediassa tilaa monille tutkijoille. Osallistumalla tasapuolisesti julkiseen keskusteluun säilytetään näkemysten monipuolisuus, asia ei henkilöidy, eikä vain yksi joudu silmätikuksi.

3. Sinä et ole yksin. Et ole ainoa jota uhkaillaan. Kerro muille uhkailuista, kerro vihapuheesta jonka kohteeksi joudut, tee tarvittaessa rikosilmoitus. Jaa kokemuksia kollegojen kanssa, kerro muillekin, mitä joudut työssäsi kuulemaan. Tekemällä uhkailusta julkista ja näyttämällä sen yleisyyden sen aiheuttamaa uhkaa voi pienentää ja näyttää, että uhkailun edessä ei alistuta.

4. Esiintyessäsi pysy rauhallisena, perusta argumentaatiosi faktoille, älä provosoidu.  Olet tieteellisen koulutuksen saanut asiantuntija, jolla on tietoa ja tärkeää asiaa. Sinua kuunnellaan.

Joukon voima

Vihapuhetta ja tutkijoiden sananvapautta käsitellyt paneeli keräsi Tieteiden talon salin täyteen ihmisiä, tutkijoita ja muita. Yleisö osallistui aktiivisesti ja rakentavasti keskusteluun. Paneelin suuri suosio osoitti, että vaikka törkymegafonien mölinät eivät mieltä ylennä, niistä kannattaa puhua analyyttisesti.

Selviytymisstrategioista keskusteleminen jätti toiveikkaan olon. Vihapuhe tuskin maailmasta loppuu, mutta mitä enemmän sitä tulee, sitä mitättömämmäksi käy sen vaikutus.

Nostetaan siis asia pöydälle, mutta ei anneta sen estää tutkijoita tekemästä tärkeää työtään.

Ja muistetaan vihapuheen vastapuheena myönteisten asioiden sanominen. Veronika Honkasalo tiivisti asian kauniisti Facebookissa:

”Eilisessä Suomen PENin vihapuhekeskustelussa pohdimme Tuija Saresman kanssa että yksi parhaita tapoja toimia vihapuhetta vastaan on joukkoistaminen, siis se, etteivät aina samat henkilöt (mm. tutkijat, virkamiehet, asiantuntijat, järjestötyöntekijät, poliitikot) kommentoi yhteiskunnallisesti herkkiä asioita julkisuudessa, vaan meitä olisi monia. Samoin kaipasimme molemmat positiivisen palautteen vastavoimaa vihapuheelle. En tiedä onko se jokin suomalaisen kulttuurin erityispiirre, ettei edes kollegoille voi antaa positiivista palautetta, kun mediaesiintyminen on mennyt nappiin tai mielipidekirjoitus on ollut tärkeä. Mutta uskokaa pois, kaiken vihapalautteen keskellä yksikin positiivinen palaute antaa uskomattoman paljon voimaa.”

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta järjesti keväällä 2015 kyselyn tutkijoiden kokemasta häiritsevästä palautteesta. Tulokset julkaistaan syksyllä 2015.

Julkaisu Vihapuhe, netin törkymegafoni ja tutkijoiden sensurointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.