Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan ammattilainen ei ole ilmiönä tai terminä mikään uusi asia. Hallitsijoilla ja poliitikoilla on ollut vuosisatojen ajan ympärillään luotettuja neuvonantajia. Jo Niccolò Machiavelli muistutti ruhtinasta hyvien neuvonantajien valinnasta, koska ruhtinasta epäillään ensimmäisenä sen perusteella, minkälaisia ihmisiä hän on ympärilleen haalinut. Max Weber puolestaan kirjoitti ihmisistä, jotka ovat täysipäiväisesti mukana yhteiskunnallisessa päätöksenteosta eläen joko politiikalle tai politiikasta.

Useaan otteeseen keskustalaisten pääministerien erityisavustajana työskennellyt Timo Laaninen kirjoittaa muistelmissaan poliittisten avustajien ammattikunnan synnystä Suomessa kiinnittäen huomionsa avustajamäärän kasvuun. Vertailukohtana tähän päivään on 1960-luvun puoliväli, jolloin ainoastaan pääministerillä oli oma poliittinen avustajansa. Marinin hallitus on linjannut talousarvioesityksessään, että hallituksen palkkalistoilla voi olla korkeintaan 70 erityisavustajaa ja 15 valtiosihteeriä.

Kritiikin ytimessä lienevät politiikan sisäpiirin tekemät poliittiset virkanimitykset, jotka kritiikissä luokitellaan johonkin suojatyöpaikan ja epävirallisen korruption välimaastoon.

Iltapäivälehdet ovat toistuvasti kritisoineet avustajien määrää. Kritiikin ytimessä lienevät politiikan sisäpiirin tekemät poliittiset virkanimitykset, jotka kritiikissä luokitellaan johonkin suojatyöpaikan ja epävirallisen korruption välimaastoon.

Revittelyn ohella on myös kriittisempää pohdiskelua. Muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi helmikuussa 2020 Iltalehden haastattelussa seuraavasti: ”Tämän hetken haaste on, kuinka nämä laajennetut poliittiset kabinetit ja perinteinen virkamieskulttuuri niveltyvät toisiinsa, ja minusta sitä ei ole kauheasti pohdittu. En ollenkaan salaa sitä, että aika usein perinteiseltä virkamieskunnalta kuuluu vähän huoltakin asian suhteen.”

Vähän kotimaista tutkimusta

Tiedämme parin opinnäytetyön perusteella suomalaisten erityisavustajien ja valtiosihteerien profiilin. Ministerien avustaja on tyypillisesti nuori, noin kolmekymppinen, valtiotieteellisen tutkinnon suorittanut mies.

Kotimaisessa tutkimuskirjallisuudessa on kuitenkin aukko sen suhteen, mitä avustajat tarkalleen ottaen tekevät ministerin varjossa. On tärkeää selvittää, mikä on erityisavustajien työnkuva, heidän motivaationsa työssään, kenelle he ovat vastuussa ja miten he käyttävät ministeriltä lainaamansa vaikutusvaltaa.

Ministerien avustajista on olemassa kansainvälistä tutkimustietoa artikkelien ja kirjojen muodossa. Jälkimmäisistä kannattaa mainita erityisesti poliittisten neuvonantajien tutkimusta yhteen vetävä ”Oxfordin käsikirja” Political Advisers in the Executive Branch (2020).  Kasvavaa kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta vasten suomalaisen kriittisen tutkimuksen vähäinen määrä on huomiota herättävä ottaen huomioon, kuinka merkittävästä poliittisen järjestelmän tukipilarista on kyse.

Mitä avustajat tarkalleen ottaen tekevät?

Tästä kirjallisuudesta löytyy esimerkki myös Ruotsista: ruotsalainen haastattelututkimus ministerien avustajille osoittaa, että poliittinen avustajakunta näkee taustavaikuttamisen olevan hohdokasta, koska avustaja pääsee vaikuttamaan merkityksellisiin asioihin jo sangen nuorena. Tie kansanedustajaksi nähdään raskaana, tylsänä ja jopa turhana, mikäli tavoitteena on poliittinen vaikuttaminen. Haastatteluista käy ilmi, että kunnianhimoiset urapolkunsa alkupäässä olevat henkilöt eivät pidä edes kaikkia kansanedustajia kovinkaan fiksuina.

Muun muassa vallankäytön ja demokratian empiirisestä tutkimuksesta tunnettu yhdysvaltalainen professori Robert Dahl näkee politiikan ammattilaiset ongelmana demokraattiselle järjestelmälle, koska ammattilaisilla on taito menestyä politiikan kulisseissa vailla demokraattista vastuuta. Vaikka korkeat avustajat eivät välttämättä sinänsä tavoittele irtaantumista julkisen valvonnan piiristä, mahdollisuus siihen on itsessään ongelmallinen.

Politiikan ammattilaisten määrä kytkeytyy Dahlin mukaan julkisen politiikan monimutkaistumiseen. Jotta voisimme hakea vastauksia kysymyksiin avustajakunnan vallankäytöstä tai vastuukysymyksistä, meidän on tarkasteltava kasvavaa avustajamäärää selittäviä tekijöitä.

Viisi selitystä avustajien määrän kasvulle

Ensimmäinen selittävä tekijä on inhimillinen epäluulo. Koko poliittisen avustajajärjestelmän synnyn taustalla on kysymys virkamiesten vallan laajuudesta demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanedustajat ja ministerit ovat pelänneet liiallista virkamiesvaltaa. Vasemmistopuolueiden aloitteesta kaikki ministerit saivat 1970-luvun käänteessä ensimmäiset poliittiset sihteerit, joiden odotettiin tukevan ministerien työtä vasemmistolaisittain porvarilliseksi käsitetyn virkamiehistön sijaan.

Osassa muutosta käsitelleissä mietinnöissä ja muissa puheenvuoroissa todettiin, että näin puolueilla on pienempi paine ajaa muita poliittisia virkanimityksiä ministeriöissä, jos ja kun niillä on mahdollisuus hankkia ministerin ympärille oma luotettujen joukko.

Toinen selittävä tekijä on siirtymä presidenttikeskeisestä hallitsemisjärjestelmästä eduskunta- ja valtioneuvostokeskeiseen hallitsemismalliin. Olemme siis siirtyneet presidenttikeskeisyydestä pääministerin asemaa korostavaan parlamentaariseen järjestelmään. Hallitukset olivat ennen vastuussa Kekkoselle – nyt eduskunnalle. Muutos on korostanut hallitusohjelmia, joiden toimeenpanoa on valvottava ja seurattava.

Kansanedustajat ja ministerit ovat pelänneet liiallista virkamiesvaltaa.

Poliittisen ohjauksen ja poliittisen luokan laajenemisen yksi merkkipaalu ajoittuukin 1980-luvun loppuun Harri Holkerin pääministerikaudelle. Tuolloin pääministerille palkattiin poliittinen valtiosihteeri ja useasta erityisavustajasta muodostunut kabinetti. Kokoomus oli selättänyt 21 vuoden yhtäjaksoisen korpivaelluksen oppositiossa, joten hallitusvastuun osaamattomuutta päätettiin kiriä palkkaamalla uusia neuvonantajia poliittisen ohjauksen vahvistamiseksi.

Kolmas syy on jäljitettävissä Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa. Etenkin laajaa valtiosihteerijärjestelmää, joka otettiin lopulta käyttöön vuonna 2005, on perusteltu ministerien laajoilla edustustehtävillä Euroopassa. Erityisavustajalla ei ole oikeutta osallistua ministerin puolesta EU:n ministerineuvoston kokouksiin, mutta apulaisministerijärjestelmää lähentelevä valtiosihteerijärjestelmä sallii valtiosihteerin lähettämisen kokouksiin kotimaahan jäävän ministerin puolesta.

Etenkin ministerien on oltava jatkuvasti tavoitettavissa ja valmiina vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat syntyneet nopeasyklisistä mediakohuista tai sosiaalisen median alustoilla leimahtaneista keskusteluista.

On huomattava myös, että Antti Rinteen hallitus perusteli avustajamääränsä lähes tuplaamista nimenomaisesti Suomen EU-puheenjohtajakauden lisääntyneillä tehtävillä. Avustajamäärä ei ole erityisesti pienentynyt puheenjohtajakauden jälkeenkään huolimatta pääministeri Sanna Marinin eduskunnassa vuonna 2020 esitetystä lupauksesta tarkastella avustajamäärää uudelleen.

Neljänneksi median murros on asettanut uusia vaatimuksia poliitikoille. Etenkin ministerien on oltava jatkuvasti tavoitettavissa ja valmiina vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat syntyneet nopeasyklisistä mediakohuista tai sosiaalisen median alustoilla leimahtaneista keskusteluista. Toimittajat myös kalastelevat uutisia ja vuotoja nimenomaisesti poliitikkojen avustajilta.

Antti Rinteen hallitus perusteli avustajamääränsä lähes tuplaamista nimenomaisesti Suomen EU-puheenjohtajakauden lisääntyneillä tehtävillä.

Mainittujen selitystekijöiden taustalla on vielä viides; muutos puolueiden rakenteessa. 1980-luku oli puoluetoimistojen kulta-aikaa sangen avokätisen puoluetuen ansiosta. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen puoluetoimistojen väkimäärä on laskenut hiipuvien jäsenmaksujen vuoksi. Esimerkiksi SDP:n puoluetoimiston työntekijämäärä puolittui 1980-luvun lopun ja vuoden 2010 välillä. Samaisena aikana kokoomuksen puoluetoimiston työntekijämäärä tipahti kolmannekseen.

Puoluetuki ei ole pysynyt hiipuvien jäsenmaksutulojen ja kasvavien muiden kulujen perässä. Rahoitusmuutoksista johtuen työntekijöitä, joilla on puoluekirja löytyy yhä enemmän niin valtioneuvoston kuin eduskunnan palkkalistoilta. Varsinkin oppositiossa kulloinkin olevat puolueet puhuvat niin sanotusta piilopuoluetuesta, jolla kustannetaan hallituspuolueiden avustajaresurssit, kun opposition on tyytyminen eduskunnan budjetista maksettavaan ryhmäkansliatukeen.

Puoluetuki ei ole pysynyt hiipuvien jäsenmaksutulojen ja kasvavien muiden kulujen perässä.

Tehtävänjaollisesti puoluetoimistoista on tullut vaalitoimistoja, kun taas poliittinen suunnittelu on nykyisin eduskunnassa toimivien asiantuntijoiden ja valtioneuvoston palkkalistoilla olevien avustajien käsissä.

Lisäksi on syytä huomioida, että eduskuntaryhmien ryhmäkanslioiden vahvistuessa eduskunnassa otettiin käyttöön kansanedustajien avustajajärjestelmä vuonna 1997, josta lähtien jokainen kansanedustaja on ollut pääsääntöisesti oikeutettu yhteen henkilökohtaiseen avustajaan. Tällöin kansanedustajilla, jotka nousevat ministereiksi, on kabineteissaan myös eduskunnassa työskentelevä avustaja.

Mikä on sitten oikea määrä avustajia?

Avustajien oikean määrän suhteen vastauksia lienee yhtä paljon kuin vastaajiakin. Tähän lienee turha saada selkeää vastausta myöskään puolueilta. Historia on osoittanut, että suunnilleen kaikilla puolueilla on sormensa pelissä avustajamäärän kasvattamisessa. Vähiten osuutta on nykyisillä perussuomalaisilla, mutta on hyvin epätodennäköistä, etteikö hallituspolitiikan suhteen kokematon puolue haalisi tarvittaessa jälleen ympärilleen apuvoimia poliittiseen ohjaukseen.

Kaikkien etu olisi, jos ministerin avustajien työhön liittyvää mystiikkaa pystyttäisiin vähentämään. Fakta on, että ministerit tarvitsevat poliittisia avustajiaan. He ovat ministerien lähimpiä luotettuja ja neuvonantajia paineen keskellä. Yksikään ministeri ei pysty johtamaan menestyksekkäästi hallinnonalaansa lisääntyneen julkisen paineen ja kansainvälisten tehtävien keskellä. Myös ministeriön virkamiehet kaipaavat asiantuntevaa poliittista ohjausta osana laadukasta lainvalmistelua.

Kenties vastaus piilee lopulta jälleen Machiavellin opetuksessa. Jos kiinnittäisimme enemmän huomiota ministereitä ympäröivien henkilöiden pätevyyteen, avustajien määrää ei ainakaan tarvitsisi
lisätä tulevaisuudessa.

Tuomas Kuoppala kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa Tampereen yliopistossa erityisavustajien ja valtiosihteerien vallankäytöstä poliittisen päätöksenteon ja sen sidosryhmien välisissä vuorovaikutusverkostoissa. Hän on työskennellyt aikaisemmin myös usean eri kansanedustajan avustajana sekä kokoomuksen eduskuntaryhmän asiantuntijana.

Julkaisu Ministerien kasvava avustajakunta – viisi selittävää tekijää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.