Perussuomalaiset on myös Suomen miesvoittoisin puolue, mutta pyrkii aktiivisesti houkuttelemaan naisia riveihinsä. Kun konservatiivinen politiikka tuntuu vetoavan miehiin, miten mielipiteet jakautuvat perussuomalaisten miesten ja naisten keskuudessa? Ovatko perussuomalaiset naiset yhtä kovan linjan konservatiiveja kuin miehetkin? Tällä on väliä puolueen tulevaisuuden kannalta: jos sen naiset ovat miehiä vapaamielisempiä, naisten osuuden kasvattaminen voi johtaa ristiriitoihin puolueen linjasta.

Olen etsinyt vastauksia näihin kysymyksiin puolueen ehdokkaiden vastauksista Helsingin Sanomien eduskuntavaalikoneeseen 2011. Jaoin ehdokkaat maalaisiin ja kaupunkilaisiin Tilastokeskuksen tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan. Tarkastelemani kysymykset voidaan karkeasti luokitella talous- ja arvokysymyksiin. Talousaihetta edustavat kysymykset tuloeroista, lapsilisistä ja eurokriisistä, ja arvokysymykset käsittelivät homoparien adoptio-oikeutta ja maahanmuuttoa.

Perussuomalaisten valtaosa jytkyvaaleissa 2011 vaati tuloerojen kaventamista perustellen kantansa oikeudenmukaisuudella: taloudellinen eriarvoisuus on väärin. Perusteluissa korostettiin populistiseen tapaan kansan ja eliitin erottelua: ”Kansa jakautuu yhä kiihtyvällä tahdilla toimeentulotuen varassa eläviin ja huippumenestyjiin, jotka eläköityvät noin 60 vuotiaina kultaisten kädenpuristusten kera ja jäävät nauttimaan satojen tuhansien vuotuisista eläkkeistään”, kirjoitti Reijo Hongisto, nykyinen kansanedustaja.

Jotkut ehdokkaat kuitenkin puolustivat tuloeroja, koska ne kannustavat kilpailuun: ”kouluttautumisesta sekä sijoittumisesta hyväpalkkaiseen työhön työelämässä ei tulisi rangaista”, sanoi helsinkiläisehdokas Toni Paussu. Mielipiteet lapsilisästä olivat samantyyppisiä: lapsilisiä puolustettiin, mutta monet olivat sitä mieltä, että köyhien pitäisi saada rikkaita enemmän. Jotkut kuitenkin näkivät lapsilisänkin passivoivana sosiaaliturvana. Eurokriisikysymyksessä puolestaan osa syytti pankkiireja, osa Etelä-Euroopan maita.

Kun katsotaan talouskantojen jakautumista, puolueen sisäiset erot paljastuvat: maaseudun ehdokkaille taloudellinen tasa-arvo oli tärkeämpää, kun taas markkinakilpailua puolustavat kannat olivat tavallisempia kaupungissa. Esimerkiksi tuloerokysymyksessä sosiaalista oikeudenmukaisuutta asettui puolustamaan luokitteluni mukaan 60 % maalaisehdokkaista mutta vain 37 % kaupunkilaisista. Sukupuoliero oli vielä suurempi: kaikki oikeistohenkisiä kilpailukantoja tuloerokysymykseen ja eurokriisikysymykseen esittäneet olivat miehiä. Naiset taas korostivat moraalista velvollisuutta auttaa köyhiä (tuloerokysymyksessä 44 %) huomattavasti miehiä (19 %) useammin.

Eurokriisikysymyksessä taas miesten vastauksissa korostui Etelä-Euroopan maiden syyttäminen omasta ahdingostaan (43 % miehistä, 23 % naisista). ”Kreikka olisi aikanaan pitänyt päästää velkasaneeraukseen”, kirjoitti Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja Simon Elo. Tässä kysymyksessä kaikki, jotka erikseen mainitsivat markkinamekanismin osaavan kyllä hoitaa asiat parhain päin, olivat kaupunkilaismiehiä. Talouskysymyksissä oikeistokantoja esittäneiden joukosta löytyy tuttuja Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajia ja muita maahanmuuttokysymyksissä profiloituneita miehiä, mm. Jussi Halla-aho, Teemu Lahtinen ja Tom Packalén.

Myös kysymyksessä homo- ja lesboparien adoptio-oikeudesta perussuomalaiset miehet olivat naisia tiukemmalla linjalla. He vetosivat naisia useammin homouden epänormaaliuteen (32 % miehistä, 10 % naisista) tai pitivät homoutta jopa syntinä. Puolueen naisista jotakuinkin yhtä suuri osa, noin kolmannes, jopa ilmaisi huolensa seksuaalivähemmistöjen tasavertaisista oikeuksista kuin halusi rajoittaa homoparien adoptio-oikeutta syystä tai toisesta. Esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittoakin myöhemmin kannattanut, kansanedustajaksi valittu Arja Juvonen antoi seuraavan kommentin: ”Homoseksuaalit ovat käyneet kovan taistelun hyväksytyksi tulemisessa: siinä on koulua, joka varmasti antaa näkemystä moneen asiaan eritavalla kuin umpimielinen suvaitsemattomuus.”

Maahanmuuttokysymys sen sijaan yhdistää puoluetta. En löytänyt juuri ollenkaan maantieteellisiä tai sukupuolten välisiä eroja, vaan puolue oli yhdessä rintamassa maahanmuuttopolitiikan kiristämisen kannalla. Tätä perusteltiin niin maahanmuuton taloudellisilla kustannuksilla, maahanmuuttajien rikollisuudella kuin kulttuurien yhteensopimattomuudellakin.

Puolueessa siis ei oikeastaan ole ”maahanmuuttokriittistä siipeä”, vaan se on kokonaisuudessaan erittäin ”maahanmuuttokriittinen”. Väitetty ”maahanmuuttokriittinen siipi” on oikeammin puolueen oikeistosiipi. He kannattavat taloudellista liberalismia ja kilpailua, eli ovat myös taloudellisesti oikeistolaisia – siinä missä puolueen valtavirta on kyllä arvokysymyksissä konservatiivista, mutta talousasioissa usein melko vasemmalla, ainakin vaalikoneen puheissa. Oikeistosiipi on kannoiltaan ristiriidassa puolueen vanhan kaartin ja erityisesti naisten enemmistön kanssa.

Puolueen naiset ovatkin yllättävän vapaamielisiä homoadoption suhteen ja usein erityisesti köyhien puolella talousasioissa. Taloudellinen tasa-arvo on myös tärkeää suurelle osalle maaseudun sekä mies- että naisehdokkaita.

On toki luonnollista, että nuoressa puolueessa, jonka menestys perustuu osin protestimielialaan, on perinteisiä puolueita runsaammin hajontaa. Puolueen vakiintuessa – ja erityisesti sen yrittäessä houkutella lisää naispoliitikkoja ja -äänestäjiä – sen on kuitenkin oltava kovin tarkkana kantojensa muodostamisessa, jos se mielii välttää sisäistä eripuraa. Suunta näyttäisi kuitenkin olevan kohti oikeaa talousasioissakin, ainakin jos kysytään PS-nuorten puheenjohtajalta Simon Elolta, joka vaatii nuorisojärjestön Rahvas-lehdessä 3/2013 verotuksen keventämistä: ”Perussuomalaisten Nuorten täytyy ajaa puolueen sisään verokapina! Verotuskeskustelu sopii kuin nakutettu nuorten kansallisliberaaliin talouspoliittiseen linjaan.”

Kirjoitus perustuu Tuukka Ylä-Anttilan artikkeliin ”Perussuomalaisten sisäiset poliittiset suuntaukset: Julkisen oikeuttamisen analyysi”, Politiikka, 3/2014.

Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash

Julkaisu Perussuomalaiset matkalla vennamolaisuudesta täysveriseen oikeistopopulismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan analyysissä onkin vahva taipumus pyrkiä luokittelemaan puolueita ja mielipiteitä lokeroihin. Sitä tekevät niin tutkijat kuin kadunmiehet, eikä lokeroinnilta voi tyystin välttyä, mutta pelkkä lokerointi ei riitä. On paneuduttava siihen, miten lokeroidaan ja miksi, ja mistä lokerot ovat peräisin. Toisin sanoen on tutkittava poliittista kulttuuria, sen rakentamista, historiaa ja sen piirissä tehtävää arkipäivän poliittista toimintaa. Perussuomalaisten nousu haastaa olemassa olevia poliittisen kulttuurin lokeroita.

Perussuomalaisten sisäinen hajonta on vanhoja puolueita laajempaa, eikä se halua määritellä itseään vasemmistoon eikä oikeistoon, vaan kansallismieliseksi ja populistiseksi. Vaikka puolue on usein niputettu eurooppalaiseen äärioikeistoon, sen linjaukset hyvinvointivaltiosta ovat tyypillisempiä sosialidemokraattisille vasemmistopuolueille. Tämä on merkki puolueen edeltäjän, Suomen maaseudun puolueen (SMP) perinnöstä ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion laajasta hyväksynnästä Suomessa. Perussuomalaiset, kuten kaikki poliittiset liikkeet, on maansa poliittisen historian ja kulttuurin vanki, mutta myös niiden uudistaja. Perussuomalaisissa tämä näkyy kahtiajakautuneisuutena: lehdistön usein esittämä arvio puolueen jakautumisesta SMP:läisiin ja ”halla-aholaisiin” näyttäisi pitävän jokseenkin kutinsa.

Kansallismielisyyden eri muotoja

Globalisaation ja talousmullistusten vanavedessä leviävä maahanmuuttovastainen liikehdintä on saanut eri maissa eri muotoja. Tämä on nähty niin ruohonjuuritasolla, jolla uusfasistiset liikkeet ovat herättäneet pelkoa, kuin puoluepolitiikankin tasolla, jolla mielipiteet ovat jääneet pääosin maltillisemmiksi. Esimerkiksi Norjassa liikehdintä kiinnittyi 1990-luvulla hyvinvointivaltion korkeaa veroastetta vastustaneeseen edistyspuolueeseen, josta muodostui maahanmuuttokriittinen talousliberaali oikeistopuolue. Se on nyt Norjan toiseksi suurin puolue. Ruotsissa liikehdintä sai radikaalin muodon ruotsidemokraateissa, jonka taustalla on uusnatsiyhteyksiä. Valtavirtapuolueet ja -media saartoivatkin puolueen ennen parlamenttivaaleja 2010, ja se jäi marginaaliin. Suomessa maahanmuuttoprotesti löysi paikkansa SMP:n raunioille perustetusta Perussuomalaiset -puolueesta ja sai pääosin melko maltillisen muodon, joskin radikaalejakin mielipiteitä on puolueeseen mahtunut.

Jo vuonna 2000 puolueen tuore ja kunnianhimoinen puheenjohtaja Timo Soini kertoi MTV3:n haastattelussa ottavansa maahanmuuttokriittisen liikkeen avosylin vastaan rakentaakseen menestyvän oikeistopopulistisen puolueen. Soini mainitsi tuolloin esikuvikseen Itävallan Jörg Haiderin johtaman vapauspuolueen ja Norjan edistyspuolueen, mutta puhui vielä uudesta puolueesta, joka nousisi perussuomalaisten tuhkasta. Kävikin niin, että hengeltään maalaisella ja vasemmistolaisellakin populismilla oli pohjoismaiseen hyvinvointipolitiikkaan tottuneessa Suomessa siinä määrin kysyntää, että maahanmuuttokritiikki yhdistyi perussuomalaisiin. Näin syntynyt nykymuotoinen puolue puolustaa suomalaista taloutta, yrittäjyyttä ja tulonjakoa tarjoten lähinnä valtion vahvassa ohjauksessa olevaa talouspolitiikkaa, ei oikeistolaista markkinaetiikkaa kuten norjalainen vastineensa.

Kaksi eri siipeä

Puolueen sisällä on kuitenkin laajaa mielipidehajontaa. Ehdokkaiden kotipaikkoja tarkastelemalla jaon perinteisiin populisteihin ja ”halla-aholaisiin maahanmuuttokriitikoihin” voidaan huomata olevan maantieteellinen. Maalaiskuntien perussuomalaiset ovat pääosin hyvinvointivaltion ja kuntapalveluiden puolustajia. Ehdokkaat kertovat syrjäseutujen köyhistä lapsiperheistä, jotka joutuvat päättämään, syövätkö vai ottavatko lääkkeensä, ja heitä sortavasta eliitistä, joka EU:n turvin nauttii kaupunkien helmassa epäoikeudenmukaisesta saaliistaan. Tällainen tunteisiin vetoava vastakkainasettelu on populismille tyypillistä.

Vasemmistohenkisen tunteikkaan populismin vastapainoksi puolueessa on oikeistosiipi, joka on kokoaan näkyvämpi. Siinä missä vasemmistopopulisteja löytyy niin maalta kuin kaupungeistakin, oikeistosiipi koostuu lähes yksinomaan kaupunkilaisista miesehdokkaista. Heille maahanmuuttoasiat ovat tärkeitä, ja heidän mielipiteensä tulonjaosta ja talouspolitiikasta ovat oikeistoliberalistisia, puolueen valtavirrasta poiketen. He kannattavat valtion vähäistä puuttumista yksilöiden elämään ja pitävät markkinakilpailua oikeudenmukaisena menestyksen mittarina samaan tapaan kuin monet nuoret kokoomuslaiset. Argumentit perustellaan usein rationaalisella taloudellisella tehokkuudella, ei niinkään tunteisiin vetoamalla, vaikka maahanmuuttajien esittämistä yksinkertaistettuna ”ulkoryhmänä” toki sitäkin esiintyy. Puhe maaseudun köyhyydestä on näille ehdokkaille vierasta. Perussuomalaisia kuitenkin yhdistää perinteisten arvojen puolustaminen.

Kohti tunteellisempaa vastakkainasettelua?

Monille perussuomalaisten äänestäjille onkin totta se hokema, että perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon on osin vanhentunut. Suomalainen politiikka oli pitkään konsensushakuista neuvottelua eri yhteiskuntaluokkia edustaneiden puolueiden ja työmarkkinaosapuolten välillä, missä työläisiä puolustaneet ammattiliitot ja vasemmistopuolueet pyrkivät ja usein pääsivätkin kompromissiin työnantajien järjestöjen ja porvaripuolueiden kanssa. Tällainen politiikkakäsitys on nuorelle sukupolvelle vieras ja vanhanaikainen. Kokoomus on onnistunut brändäämään itsensä menestyjien puolueeksi, jonka kelkkaan hyppääminen houkuttelee niin johtajaa kuin työläistäkin. Vasemmistopuolueiden on vaikea ylläpitää uskottavuuttaan teollisuuden siirtyessä pois maasta. Nuorten keskuudessa kannatustaan kasvattavat Perussuomalaiset ja Vihreät.

Puolueet eivät ole enää yhteiskuntaluokkien edunvalvojia, vaan olennaista on arvoihin samastuminen. Tähän asetelmaan populismi sopii, ja tässä asetelmassa Perussuomalaiset on onnistunut vakiinnuttamaan itsensä pysyvyyden edustajana samaan tapaan kuin Vihreät on tehnyt itsestään vapaamielisen uudistuspuolueen. Kyse ei ole ideologian kuolemasta, ideologia vain muuttaa muotoaan. Poliittisia lokeroita ja niihin samastumista on yhä, kyse on vain erilaisista lokeroista, ja kenties vanhojen lokeroiden menetettyä merkitystään uudet herättävät enemmän tunteita. Niistäkin politiikassa on kuitenkin kyse, vaikkei suomalaista keskustelua katsoessa aina siltä tunnu. Näin edustuksellinen demokratia voi kenties korjatakin itseään muuttumalla byrokraattisesta ja vaikeasti käsitettävästä virkamiespolitiikasta kohti tunteellisempaa vastakkainasettelua. Ainakin vertaamalla kuntavaalien ja presidentinvaalien äänestysprosentteja voidaan huomata vahvoihin hahmoihin henkilöityvien arvoyhteisöjen kiinnostavan palvelurakennemalliratkaisuja enemmän.

Julkaisu Perussuomalaisten nousu voi merkitä poliittisen kulttuurin muutosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.