Suomen Akatemian rahoittama, sukupuolentutkimuksesta ponnistava hankkeemme Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat tarkastelee tapoja, joilla queer- ja transaktivistit pyrkivät ottamaan ja luomaan itselleen tilaa yhteiskunnassa, niin sen vakiintuneissa instituutioissa kuin inspiroivissa ja luovissa marginaaleissakin. Lähtökohtanamme on, että tällaisella aktivismilla on keskeinen rooli aina silloin, kun seksuaalisuuden ja sukupuolen merkityksiä määritellään yhteiskunnassa uudelleen.

Meitä kiinnostavat erityisesti affekteina tunnettujen vaikutusten, intensiteettien, tuntemusten ja motivoivien voimien rooli ja merkitys queer– ja transaktivismissa, jossa hetero- ja cis-normista poikkeavat ihmiset haastavat vallitsevia oletuksia ja käytäntöjä ja esittävät omia visioitaan. Hankkeessa kysymme, miten queer- ja transaktivismi ja siihen liittyvät affektit vaikuttavat aktivisteihin itseensä, aktivismin kohdeyleisöön ja laajempaan yhteiskuntaan.

Affekti tarkoittaa erilaisia kohtaamisissa syntyviä, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuvia tuntemuksia ja intensiteettejä.

Lähestymme tutkimusaiheitamme affektiivisen aktivismin käsitteen kautta. Affekteilla viittaamme erilaisissa kohtaamisissa syntyviin, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuviin tuntemuksiin ja intensiteetteihin. Affekti ei ole vielä tiedostettu tai selkeästi nimettävissä oleva tunne, mutta se vaikuttaa ihmisiin, herättää reaktioita ja sysää kohti ajatuksia ja tunteita. Tutkimme sitä, millä tavoin affekteilla on merkitystä julkiseen poliittisen keskustelun muokkaamisen lisäksi myös aktivistien omassa toiminnassa.

Affektit ovat eri tavoin läsnä aktivismissa ja säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan. Tunteiden voimistuminen saa ihmiset sitoutumaan poliittiseen toimintaan. Vastaavasti tunteiden heikentyminen saa ihmiset ottamaan etäisyyttä toiminnasta. Affektiivisuuden huomioivassa lähestymistavassa kiinnostus kohdistuu tunteiden dynamiikkaan ja seurauksiin aktivismissa.

Affektit säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan.

Affektien myötä aktivismiin liittyy odotuksia ja toivoa, jotka liikuttavat ja yhdistävät ihmisiä, joskus myös ideologisista eroista huolimatta. Lisääntynyt intensiteetti ja affektiivisten tilojen jakaminen julkisessa tilassa tai eri medioiden välittämänä voi laajentaa aktivismia yhteisön keskuudessa. Kiinnittämällä huomiota aktivismin affektiivisuuteen tutkimme, kuinka queer- ja transaktivismin muodot ja strategiat tempaisevat aktivistit ja yleisöt –ja mahdollisesti jopa instituutiot – mukaansa poliittisiin tavoitteisiin pyrkiessään.

Hankeemme koostuu neljästä osaprojektista, joista jokaisella on oma vastuullinen tutkijansa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin jännitteet

Queer-aktivismilla, jossa aktivistit tavoittelevat affektiivisilla teoilla ja strategioilla yhteiskunnan ulossulkevien instituutioiden muuttamista omilla tulevaisuudenvisioillaan, on Suomessakin jo pitkä historia. Tutkijatohtori Varpu Alasuutari tarkastelee osaprojektissaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kohdistunutta queer-aktivismia 1960–2000-luvuilla, aktivisteja tunteineen, toiveineen ja tavoitteineen, sekä kirkkoinstituution ja homoseksuaalisuuden välisiä affektiivisia jännitteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nämä jännitteet paitsi motivoivat aktivisteja toimimaan yhdenvertaisen kohtelun puolesta, myös kuormittivat heitä, kun asenteissa ja kirkon kannoissa ei näyttänyt tapahtuvan merkittävää muutosta.

Kirkon piirissä on nähtävissä vähittäistä asennemuutosta.

Kirkon piirissä on nyt nähtävissä vähittäistä asennemuutosta. Voidaankin ajatella, että varhaisen sukupolven kristilliset sateenkaariaktivistit kylvivät toiminnallaan siemenen, joka on itänyt kirkossa hitaasti. Vaikka muutoksentekijöitä tarvitaan kirkossa edelleen, ei tämä muutos ole historiatonta. Osahankkeessa tarkastellaan tätä historiaa kysyen, mikä teki kristillisen sateenkaariaktivismin mahdolliseksi aikana, jolloin homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin ja patologisoinnin varjot värittivät yhteiskunnallisia asenteita, ja millaisin kapasiteetein ja strategioin aktivistit pyrkivät kohti muutosta tässä affektiivisesti hyvin jännitteisessä tilanteessa.

Sateenkaaren värejä museoihin

Tutkija Tuula Juvonen lähestyy puolestaan uudempaa queer-aktivismia museokontekstissa. Museoaktivistit ymmärtävät museot poliittisen kamppailun paikkoina, joissa menneisyyden esittämisen tavoilla luodaan samalla myös mahdollisia tulevaisuuksia. Queer-aktivismi on siksi alkanut 2000-luvun aikana haastaa museoiden vallankäyttöä siinä totutussa tavassa, jolla ne esittävät menneisyyden ihmiset yksinomaan heteroseksuaalisina ja cissukupuolisina.

Aktivistit pyrkivät yhtäältä haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta he haluavat avartaa ja monimutkaistaa muistiorganisaatioiden esittämää kuvaa historiasta.

Aktivistit pyrkivät haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia.

Museoaktivismiin keskittyvässä osaprojektissa seurataan erityisesti Sateenkaarihistorian ystävät ry:n aktivistien toimintaa museokentällä. Politisoimalla museoiden totuttuja toimintatapoja ja osoittamalla vallitsevien käytäntöjen heteronormatiivisuuksia he pyrkivät kehittämään museoiden toimintaa. Osahankkeessa tarkastellaan muun muassa poikamiesten kotimuseoiden kertomia tarinoita tai sateenkaarikierroksen laatimisen vaatimaa affektiivista työtä kansallismuseon alaisessa erikoismuseossa, ja tämän aktivismin herättämiä affekteja vastaanottajissa.

Taiteen muutospotentiaali

Tutkija Lotta Kähkönen tutkii taiteen ja aktivismin yhdistymistä ja niin kutsuttua artivismia. Artivismissa taiteen ja aktivismin rajat ovat häilyviä tai kyseessä on toiminta, joka liikkuu näiden kahden välillä. Transihmisillä ja -yhteisöillä on suhteellisen pitkä perinne jakaa näkökulmia ja ilmaista poliittista vastarintaa yhdistämällä taidetta, luovia käytäntöjä ja aktivismia, sillä heidät on toistuvasti marginalisoitu tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta.

Taiteellinen aktivismi koetaan usein myös helpommin lähestyttävänä kuin muut aktivismin muodot. Tämä liittyy taiteen ilmaisutapoihin: esimerkiksi tarinat ja symbolit resonoivat niiden tapojen kanssa, joilla ihmiset käsittelevät ja pyrkivät ymmärtämään informaatiota. Taiteen tavat synnyttää affekteja ja liikuttaa yleisöä erilaisin keinoin ovat kehollista toimintaa, joka vaatii osallistumista ja kykyä kuvitella vaihtoehtoja nykyjärjestelmän status quolle. Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteeseen keskittyvässä osaprojektissa tutkitaan transyhteisön omaa kulttuurista tuotantoa ja taiteellisen aktivismin tapoja. Niin kutsuttu transkulttuurinen tuotanto ymmärretään laajasti toimintana, johon liittyy yksittäisten tekijöiden ohella yhteisöjä ja yleisöjä. Siinä on kyse kokeilevasta ja jatkuvasti muotoutuvasta toiminnasta, joka tutkii ja kuvittelee sukupuolittumisen ja kehollisuuden mahdollisuuksia. Osaprojektissa seurataan erilaisia taiteellisen aktivismin ilmaisuja ja haastatellaan taiteilijoita ja kulttuurituottajia.

Radikaali haavoittuvuus osana aktivismia

Väitöskirjatutkija Luca Tainio keskittyy osaprojektissaan transaktivismin eri muotoja inspiroiviin ja ohjaaviin affekteihin. Radikaalin haavoittuvuuden (radical vulnerability) käsitteen avulla osaprojekti lähestyy transaktivismia sekä yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävänä poliittisena ja radikaalina toimintana että yhteisöjä luovina ja kannattelevina tekoina. Radikaali haavoittuvuus liittyy tässä affektiiviseen haavoittuvuuteen, eli siihen miten omaan itseen vahvasti kytkeytyvä aktivismi vaikuttaa emotionaalisesti niihin, jotka sitä tekevät.

Samalla radikaali haavoittuvuus liittyy fyysiseen haavoittuvuuteen erityisesti julkisessa tilassa tapahtuvissa mielenosoituksissa tai performansseissa. Projektissa myös pohditaan radikaalin haavoittuvuuden käytäntöjä.

Osaprojektissa keskitytään nykypäivän transaktivismiin sen eri muodoissa, mutta haastatteluaineiston kautta myös menneisyyden kaiut tulevat kuulluiksi. Miten aktivismin historia ja aktivistien omat henkilökohtaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet sitä affektiivista maisemaa, jossa tämän hetken aktivismia tehdään ja tulevaisuuden mahdollisuuksia kuvitellaan?

Uutta luova aktivismi

Tutkimuksemme syventää ymmärrystä queer- ja transihmisten toimijuudesta ja haavoittuvuudesta aikana, jota osaltaan määrittää ihmisoikeuksien laajempi tunnustaminen ja toisaalta konservatiivinen takaisku niin kutsuttua ”sukupuoli-ideologiaa” vastaan. Kerätessään ja arkistoidessaan aineistoa historian ja nykypäivän queer- ja transaktivismista projektimme myös tukee sateenkaarevan kulttuurisen muistin säilyttämistä ja vahvistamista Suomessa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin historian tutkimus tarjoaa uuden näkökulman kirkon ja sateenkaariväestön välisiin debatteihin ja jännitteisiin tarkastelemalla näitä jännitteitä ja niiden muuttamiseksi tehtyä työtä aiempaa pidemmällä aikajänteellä ja aktivistien henkilökohtaiset toiveet ja tavoitteet huomioiden. Queer-aktivismi museokonteksissa puolestaan lieventää nykyistä heteronormatiivista ja transihmiset ulossulkevaa vinoumaa ja tuo esiin keinoja sisällyttää queer- ja transihmisten muistot ja historia osaksi muistiorganisaatioiden toimintaa. Tämä museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Taiteen tarkastelu aktivismina queer- ja transyhteisössä tarjoaa näkökulmia taiteen poliittisuuteen. Taiteellinen aktivismi tai artivismi ei pyri vain muuttamaan queer- ja transyhteisöjen marginalisoiduimpien ihmisten elämisen olosuhteita, vaan luo myös poliittisia tulevaisuudenvisioita. Projektimme analysoi tätä taiteen potentiaalia kuvitella onnistunutta poliittista toimintaa, joka ylittää nykyhetkeen sidotut odotukset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Transaktivismi ei kuitenkaan ole vain poliittista toimintaa, vaan linkittyy sitä tekevien omiin kokemuksiin, tunteisiin ja taisteluihin omasta ja muiden elintilasta ja oikeuksista. Keskittymällä aktivismia ohjaaviin affekteihin tuomme esille niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi radikaali haavoittuvuus käytännössä voi transyhteisöille ja muille sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta toimiville yhteisöille tarjota.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan saaminen on pitkä ja hidas prosessi, joten siihen sitoutuneiden hyvinvointi on aktivismin kestävyyden kannalta merkityksellistä, mutta käytännössä siitä huolehtiminen jää usein poliittisten päämäärien jalkoihin. Hankkeen kuluessa pyrimme tarjoamaan tutkimukseemme osallistuville yhteisöille käsitteellisiä ja käytännöllisiä itsereflektion työkaluja, joita he voivat hyödyntää omassa toiminnassaan. Tampereen yliopistossa toteutetulla tutkimuksella on tärkeä rooli myös julkisuudessa käytävässä keskustelussa queer- ja transihmisten elämistä ja elinmahdollisuuksista.

Dosentti, YTT Tuula Juvonen on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori (m.a.) Tampereen yliopistossa ja tutkimushankkeen (SA 341571, 2021–2025) vastuullinen johtaja.

FT Varpu Alasuutari toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii kristillisen sateenkaariaktivismin historiaa Suomessa 1960–2000-luvuilla.

FT Lotta Kähkönen on sukupuolentutkija Turun yliopistossa ja johtaa hanketta Trans*Creative: Health, Violence, and Transcultural Production. Kähkönen on tutkinut taiteen tapoja käsitellä sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kokemuksia ja havaintoja.

YTM Luca Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee transruumiillisuuden ja haavoittuvuuden kysymyksiä aktivismin ja kulttuurin kontekstissa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Juvonen, Tuula; Alasuutari, Varpu; Kähkönen, Lotta ja Tainio, Luca. 2022. ”Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa” Politiikasta, 8.2.2022, https://politiikasta.fi/syrjaytettyjen-tunteet-aktivismissa/

Julkaisu Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Dokumenttielokuva Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä kuvaa lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle. Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin.

Muistatko vielä, miten elokuvassa Nemoa etsimässä Nemon ”sellikavereille” kävi? Vaikka he onnistuivat pakenemaan hammaslääkärin akvaariosta avomerelle, he ymmärsivät sinne päästyään olevansa edelleen ansassa.

Tämä pakolaisten kohtalo palautui hakematta mieleen katsoessani turkkilaisen toimittajan Ayşe Toprakin ohjaamaa elokuvaa Mr. Gay Syria (2017) Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä.

Koska Syyria kuuluu niihin arabimaihin, joissa homoseksuaaliset teot on kriminalisoitu luonnonvastaisina, homot ovat parhaansa mukaan yrittäneet pysyä siellä näkymättöminä suojellakseen paitsi omaansa myös perheensä mainetta. Monet miehet pyrkivät ”parantumaan” homoseksuaalisuudestaan lukemalla Koraania ja avioitumalla – mikä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu.

Kun levottomuudet alkoivat vuonna 2011, homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku. Heitä alettiin vainota avoimesti ja laajasti. Pahoinpitelyjen ja vangitsemisten lisäksi heitä myös murhattiin, erityisesti Isisin hallitsemilla alueilla.

Homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku.

Näin ollen mahdollisuus paeta maasta on syyrialaisille homoille elintärkeä. Monet heistä ovatkin hakeutuneet muualle, myös naapurimaahan Turkkiin.

Ojasta allikkoon

Vaikka homoseksuaaliset teot eivät Turkissa ole sinänsä rikos, yhteiskunnan kiristyvä asenneilmapiiri myös siellä pitää huolen siitä, että lesbot, homot ja transsukupuoliset ovat häirinnän, hyväksikäytön ja viharikosten kohteita. Kun Toprakin elokuvaa filmattiin Istanbulissa kesällä 2016, poliisi hajotti ramadanin varjolla Istanbulin gay parade -marssin kyynelkaasulla ja kumiluodeilla.

Homopakolaisten asema maassa on erityisen hankala siksikin, että maahanmuuttajilla ei ole maassa oikeuksia eikä mahdollisuutta työskennellä laillisesti, joten monet miehistä joutuvat turvaamaan toimeentulonsa riskialttiilla seksityöllä.

Monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan.

Tämän takia monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan. Näin tekee myös yksi elokuvan päähenkilöistä, Husein Sabat. Tämä 23-vuotias naimisissa oleva parturi ja yhden tyttären isä haluaa päästä pakomatkallaan eteenpäin, pois Turkista maahan, jossa sekä hän että hänen tyttärensä voisivat elää vapaasti.

Nyt Sabat elää viikot parturina Istanbulin keskustassa erossa perheestään, mutta samalla osana kaupungin tiivistä syyrialaista homoyhteisöä. Se, että hän käy tapaamassa homoystäviään teetä ja puhetta -ryhmässä, vahvistaa hänen itsetuntoaan homona ja antaa tukea hänen muutoksenhalulleen.

Kuitenkin joka sunnuntai Sabat joutuu palaamaan kotiinsa kaupungin laitamille. Siellä asuvat yhdessä paitsi hänen heteronormatiivisiin perhearvoihin nojaavat isänsä ja äitinsä, myös hänen vaimonsa ja tyttärensä. Perheen patriarkaatti on raivoissaan poikansa mahdollisesta homoudesta, eikä säästele sanojaan eikä lyöntejään tehdessään tälle selväksi, kuinka tämän tulisi elää elämänsä.

Sabatille on selvä, että tilanteen on muututtava – mutta kuinka hän voisi jatkaa pakomatkaansa turvalliseen maahan?

Homoseksuaalisuus mahdollisuutena?

Uusia mahdollisuuksia turvapaikan hakemiseen Sabatille ja muille homopakolaisille voisi aueta silloin, jos kansainvälisen yhteisön huomio saataisiin kiinnitettyä syyrialaisten homojen tilanteeseen ja turvan tarpeeseen.

Näyttääkseen maailmalle, että syyrialaiset homot ovat muutakin kuin vain vainottuja uhreja – nimittäin ihmisiä, joilla on oikeus elää hyvää elämää seksuaalista suuntautumistaan piilottelematta – heidän on keksittävä jotain sellaista, joka herättää laajaa huomiota. Niinpä Berliiniin päätynyt syyrialainen homoaktivisti ja Syyrian ensimmäisen homolehden, Mawelehin, perustaja Mahmoud Hassino keksii järjestää Istanbulissa eläville syyrialaisille homomiehille Mr. Gay Syria -kilpailun.

Kisan voittaja pääsisi puolestaan osallistumaan Maltalla järjestettävään kansainväliseen Mr. Gay World -kisaan ja olisi kisojen ensimmäinen arabitaustainen homo. Maltalta käsin Mr. Gay Syrialla olisi mahdollisuus kertoa koko maailmalle Syyrian homopakolaisten tilanteesta. Sabat tarttuu tähän oljenkorteen ja päättää osallistua Istanbulin kilpailuun.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa. Valmistautuminen Mr. Gay Syria -kisoihin ja niihin osallistuminen tarjoaa Sabatille ja hänen pakolaisystävilleen tilaisuuden arvostaa homoseksuaalisuutta ja juhlia sellaisenkin kulttuurin keskellä, jossa sitä muutoin avoimesti halveksitaan. Miesten keskinäinen läheisyys ja tuki, joka näkyy heidän hulluttelunaan ja vastavuoroisena myötäelämisenä tiukoissa paikoissa, onkin elokuvan positiivisinta antia.

Katsojilla on tilaisuus tutustua Sabatin ja Hassinon lisäksi myös iloluontoiseen Omariin, joka kaipaa miehensä Naderin luo Norjaan, ja Wissamiin, joka räväyttää kisan alkuun unohtumattoman tanssin lateksiasussaan ja korkokengissään.

Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin. Lisäksi länsimaisen homokulttuurin kaupallisuus herättää kysymyksen siitä, ketä kiinnostaa Syyrian homopakolaiset, kun rantabileet kutsuvat.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

YTT Tuula Juvonen on kollegiumtutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Kun epätoivo kääntyy rohkeudeksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan kommentaattorit ovat toistuvasti kiinnittäneet huolestuneena huomiota siihen, että varsinkin nuoret tuntuvat vieroksuvan puoluepolitiikkaa ja äänestämistä. Kuitenkin myös nuoria kiinnostavat sellaiset yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden kysymykset, joita monet perinteiset suuret poliittiset puolueet tuntuvat yhä vähättelevän toimissaan.

Viime vuosina kysymykset yhdenvertaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat kiteytyneet näkyvästi kysymykseen lesbojen ja homojen yhdenvertaisesta kohtelusta heteroiden kanssa. On ollut ilmeistä, että Suomessa, joka mielellään esiintyy tasa-arvon mallimaana, lesbojen ja homojen yhtäläisten oikeuksien säätäminen on ollut jälkijättöistä verrattuna moniin Euroopan maihin.

Nuoret äänestäjät pitävät esimerkiksi yhdenvertaista avioliittolakia itsestäänselvyytenä huomattavasti useammin kuin ikääntyneet äänestäjät. Viime vaalikautena he saivat kuitenkin seurata sitä, miten suuret puolueet onnistuivat toinen toisensa perään polkemaan perustuslain yhdenvertaisuusvelvoitetta suhteessa samaa sukupuolta olevien kumppaneiden avioliitto-oikeuteen.

Vaalikauden lopussa hallitus päätti olla tuomatta eduskunnan päätettäväksi jo valmisteltuja lakiesityksiä äitiyslain ja translain muutoksista. Pian hallituksen päätöksen jälkeen maaliskuussa 2015 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että transsukupuolisten ihmisten pakkosterilisointivelvoite loukkaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kahdeksatta artiklaa yksityiselämän suojasta. Hallituspuolueiden välinpitämättömyys yhdenvertaisuuskysymyksissä syö erityisesti nuorten äänestäjien intoa osallistua poliittisen järjestelmän tukemiseen.

Mikä innostaa toimimaan?

Sen sijaan luottamus siihen, että annettu ääni todella tukee yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, onnistuu innostamaan kansalaisia vaaliuurnille. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa vihreiden julkihomo presidenttiehdokas Pekka Haavisto yllätti politiikan tutkijat pääsemällä toiselle kierrokselle. Siellä hänsai kirkkaasti enemmän ääniä kuin kaikkien suurimpien puolueiden ehdokkaat ensimmäisellä kierroksella yhteensä kokoomusta lukuun ottamatta.

Ehdokkaana Haavisto oli profiloitunut muun muassa ihmisoikeuskysymyksissä. Lisäksi hänen julkihomoutensa antoi äänestäjille uskoa siihen, että ääni Haavistolle olisi ääni kansalaisten yhdenvertaisuuden puolesta. Tämä koettiin erityisen tärkeäksi vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen, joissa perussuomalaisten menestys käänsi politiikan painopistettä osaltaan entistä konservatiivisempaan suuntaan.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Haaviston saamasta poikkeuksellisesta kannatuksesta huolimatta vuoden 2015 eduskuntavaalien alla mikään vanhoista puolueista ei ole näkyvästi tarttunut mahdollisuuteen profiloitua yhdenvertaisuuskysymyksissä. Tiettävästi vain pääkaupunkiseudulla äänestäjät voivat esimerkiksi kanavoida äänensä julkilesboille ja -homoille ehdokkaille.

Samaan aikaan kun puolueet tuskittelevat äänestäjien heikkoa sitoutumista puolueisiin, aktivistit osoittavat, että heillä on halua ja kykyä sitoutua suoraan poliittiseen vaikuttamiseen. Eduskuntatalon edustalla nähtiin mielenosoituksia virallistetun parisuhteen säätämisen puolesta jo 2000-luvun alussa. Verkossa toteutettu Toivottu lapsi -kampanja puolestaan vauhditti hedelmöityshoitolain ja adoptiolain säätämistä. Viime vuonna aktivistit onnistuivat ohittamaan perinteisten poliittisten puolueiden jarrutuspolitiikan kansalaisaloitetta tukeneella Tahdon2013-kampanjallaan.

Se, että kansalaisten täytyy turvautua ulkoparlamentaarisiin suoran vaikuttamisen keinoihin saadakseen taivuteltua kansanedustajat noudattamaan perustuslain yhdenvertaisuusvelvoitetta ei puhu sen puolesta, että kansalaisilla olisi vahva luottamus puolueiden haluun kohdella kansalaisia yhdenvertaisesti. Päinvastoin vaikuttaa siltä, että suuret puolueet onnistuvat omalla piittaamattomuudellaan kasvattamaan poliittisiin puolueisiin pettyneiden aktivistien sukupolven, joka entisestään vieraantuu edustuksellisesta politiikasta ja siihen perinteisesti kuuluvasta äänestyskäyttäytymisestä. Tulevaan eduskuntaan valitut kansanedustajat saattavat siksi olla painotuksissaan yhä konservatiivisempia, ja siten siirtää lainsäädäntötyötä yhä kauemmas sellaisista yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden arvoista, joita suurin osa kansalaisista vaalikonevastausten mukaan mielellään kannattaisi.

Julkaisu Mistä nuoria kiinnostava politiikka ammentaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuitenkin Suomea on pidetty naisten poliittisen osallistumisen mallimaana, ja meillä oli tuolloin jo kaksikin julkihomoa kansanedustajaa – ja Saksassa puolestaan julkilesboja ja -homoja kansanedustajia oli ollut liittovaltiopäivillä jo 1980-luvulta lähtien.

Puoluepolitiikan seksismi

Aloin etsiä selitystä suomalaisesta edustuksellisesta politiikasta puuttuville julkilesboille sukupuolentutkijana, joka aiemmin oli seurannut politiikkaa lähinnä sanomalehtien varassa. Lopputuloksesta sukeutui kirja, jota voisi luonnehtia sekä Suomen että sen verrokkimaan Saksan lesbo- ja homopolitiikan historiikiksi. Osoitan kirjassa – muun ohessa – että suomalaista puoluepolitiikkaa vaivaa varsin reflektoimaton seksismi ja heteroseksismi (Juvonen, ranneliike.net).

Ensimmäiset kommentit väitteelleni puoluepolitiikan seksismistä ja heteroseksismistä sain kirjan julkistamistilaisuudessa 25.3.2015 kolmelta erilaiselta lukijalta. Näitä olivat feministi Rosa Meriläinen, SDP:n puoluesihteeri Reijo Paananen, ja naisia poliittisina toimijoina tutkinut Jaana Kuusipalo.

Paananen arveli itse puheenvuoronsa alussa olevansa paikalla kiintiösyistä. Näin toki olikin, sillä kommentaattorien joukossa hän edusti politiikassa aktiivisesti toimivaa julkihomoa. Lisäksi hän kuuluu siihen puolueeseen, jonka saksalaisesta sisarpuolueesta SPD:stä oli tullut ulos seuraava julkihomo liittovaltiopäiväedustaja vihreiden ja vasemmiston jälkeen.

Mutta yhtä hyvin myös Meriläinen edusti omaa kiintiötään sellaisena entisenä naiskansanedustajana, joka feministipoliitikkona asetti sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät yhdenvertaisuuskysymykset työsarkansa keskiöön. Kuusipalo puolestaan edusti politiikantutkijaa, joka on koko tutkijauransa pohtinut politiikan ja poliittisen kansalaisuuden sukupuolittumista.

Rosa Meriläinen (joka oli ehdolla eduskuntavaaleissa ensin vuonna 1999, jolloin hänet valittiin varaedustajaksi, ja 2003, jolloin hänestä tuli varsinainen kansanedustaja) kiinnitti puheenvuorossaan huomiota siihen, kuinka poliitikkoja seuraavalle lehdistölle oli vuosituhannen taitteessa edelleen mahdotonta ajatella, että kukaan suomalainen poliitikko voisi haluta ajaa lesbojen ja homojen oikeuksia eduskunnassa olematta itse lesbo.

Feministien julkinen lesboleima

Harhainen ajatus osallisuuspolitiikasta, siitä, että vain lesbot ja homot voisivat olla kiinnostuneita ajamaan lesbojen ja homojen seksuaalioikeuksia ihmisoikeuksina, tuntui tuolloin vielä istuvan sitkeänä. Meriläinen kiinnitti kommentissaan huomiota myös siihen, että julkinen lesboleima kiinnitettiin vain eduskunnassa toimiviin feministisiin naispoliitikkoihin. Sen sijaan kukaan ei vihjaillut julkisuudessa, että Paavo Lipponen, joka pääministerinä ajoi painokkaasti samoja lesboja ja homoja koskevia ihmisoikeuksia, olisi sen vuoksi ollut homo (Meriläinen, hautomohattu.fi).

Kirjan lukeminen palautti Meriläisen mieleen myös ne kokemukset, joita hänellä nuorena naispoliitikkona oli poliittisesta julkisuudesta: ”ruumiini ja seksuaalisuuteni politisoitiin ihan ilman omaa yrittämistänikin – toisaalta feministinä myös nostin esiin ruumiinpolitiikkaa tavalla, joka asetti minut myös naiseuteni kautta pilkan ja arvioinnin kohteeksi” (Meriläinen, hautomohattu.fi).

Nämä kasaantuvat kiusaamis- ja häirintäkokemukset sukupuolittamisesta ja seksualisoinnista johtivat siihen, että Meriläisestä tuli naispoliitikkona lopulta poliittinen ruumis (Meriläinen, ranneliike.net 11:40–).

Kirjassa esiin nostettu kysymys naisten ja miesten erilaisesta kohtelusta politiikan kentällä oli myös se seikka, joka sai puoluesihteeri Paanasen yllättymään omasta ajattelemattomuudestaan ja avasi hänelle uuden näkökulman lesbopoliitikkojen asemaan Suomessa (Paananen, ranneliike.net 9:40–). Kun termiä lasikatto käytetään puhuttaessa naispoliitikkojen uran esteistä miehisessä politiikan maailmassa, Paanasen mielestä vaikuttaisi siltä, että lesbopoliitikkojen kohdalla nämä ”lasikatot on tehty turvalasista”.

Lesbopoliitikot joutuvat hänen arvionsa mukaan vastaamaan urallaan kaksoishaasteeseen siksi, että he eivät asetu perinteiseen naisen rooliin äitinä (vaikka he sitäkin voivat olla), mutta myöskään vallassa olevat miespoliitikot eivät voi heittää heille ”normaaleja seksistisiä vihjauksia”.

Missä ovat julkihomot?

Paananen näki kirjan kuvaavan myös sitä suomalaista poliittista kulttuuria leimaavaa piirrettä, jossa homoseksuaalisuutta kohdellaan miehisen vallan linnakkeissa edelleen samalla ”älä kysy, älä kerro” -periaatteella kuin aikoinaan Yhdysvaltojen armeijassa. Vaikka työmarkkinajärjestöjen johdossa toimii jo julkihomoja, se on yhä asia, josta ei koskaan ole keskusteltu julkisesti, koska siihen ei ole ollut mitään pakkoa. Näin ollen kirjassakin olisi voitu tuoda esiin se, että homot käyttävät jo nyt poliittista valtaa merkittävistä asemista käsin (Paananen, Ranneliike.net 5:19).

Samoin liian kapea on se kirjassa esitetty väite suomalaisesta politiikasta, jonka mukaan ”vanhoissa puolueissa julkilesbon tai -homon poliittinen ura ei edelleenkään näytä olevan mahdollinen” (Juvonen 2015, 337). ”Käsittääkseni olen kyllä olemassa”, näpäytti SPD:n puoluesihteeri Paananen kirjoittajaa (Paananen, Ranneliike.net 15:01).

Samalla hän muistutti yleisöä siitä, siitä, että poliittinen ura alkaa järjestötoiminnasta, myös ehdolla oleminen on poliittista toimintaa valituksi tulemisesta riippumatta, ja politiikkaa tehdään myös valtuustoissa. Myös vanhoissa puolueissa toimii valtuutettuina jo nyt lukuisia lesboja ja homoja, vaikka he eivät aina nouse sellaisina näkyviin poliittisessa julkisuudessa, painotti Paananen.

Tutkija Jaana Kuusipalo puolestaan arvosti kirjassani sitä, että se nostaa poliittisen kansalaisuuden sukupuolittamisen tutkimuksen rinnalle uuden teeman, kysymyksen poliittisen kansalaisen seksuaalisuudesta. Tämän kysymyksen esittäminen nostaa esiin myös politiikan heteronormatiivisuuden, ja pakottaa tarkastelemaan uudessa valossa esimerkiksi sitä tuttua menestystarinaa, jota suomalaisista naispoliitikoista ja tasa-arvoliikkeestä on ollut tapana kertoa (Kuusipalo, ranneliike.net 1:00).

Vaikka Paanasen esiin tuoma lesbo- ja homotoimijoiden olemassaolo politiikassa on sinänsä myönteinen asia, ja kiinnostavaa on sekin Krister Karttusen yleisöstä heittämä huomio, että poliittisten nuorijärjestöjen puheenjohtajat kilpailevat tällä hetkellä Seta ry:n hallituspaikoista, Kuusipalo näki, että kirjan varassa voidaan myös kysyä kriittisiä kysymyksiä homoseksuaalisuuden roolista yleisödemokratiaan nojaavassa politiikassa (Kuusipalo, ranneliike.net 6:40–).

Mediaseksikäs homoseksuaalisuus

Onko niin, että homoseksuaalisuus poliittisesti kiinnostavana teemana ja avoimesti homoseksuaaliset poliitikot huomiota herättävinä toimijoina ovat tulleet mahdollisiksi vain siksi, että politiikkaa rakennetaan medialle, ja homoseksuaalisuus sattuu juuri nyt olemaan kaupallistettavissa oleva mediaseksikäs aihe?

Näistä kommenteista välittyi oman tulkintani mukaan se, että Kaapista kaapin päälle onnistui nostamaan esiin monia sellaisia teemoja, joita politiikan tutkimuksessa on tähän asti vältelty käsittelemästä. Näihin voisi lisätä myös suomalaisen puoluepolitiikan jälkijättöisyyden lesboja ja homoja koskevissa ihmisoikeuskysymyksissä, joka on jo johtanut siihen, että äänestäjät ovat joutuneet kansalaisaloitteeseen turvautumalla ohittamaan lainsäädännön vakiintuneita käytäntöjä.

Toivottavaa toki olisi, että myös politiikan tutkijat alkaisivat kiinnittää huomiota suomalaista poliittista elämää vaivaavaan poliittiseen homofobiaan, joka toistaiseksi tulee helposti ohitetuksi ja nimetyksi vain esimerkiksi omantunnon kysymykseksi. Politiikan seksismin rinnalla myös sen heteroseksismin huomioon ottaminen voisi auttaa meitä ymmärtämään paremmin yhteiskuntaamme, jossa lesbojen ja homojen poliittisten oikeuksien toteutumisen ehdollisuus on yhä asia, joka odottaa nostamistaan ulos kaapista.

Lue lisää

”Avoimesti homoseksuaalisia poliitikkoja – erityisesti lesboja – on edelleen hyvin vähän”. Kaapista kaapin päälle -kirjan julkistamistilaisuuden nauhoitus. 

Juvonen, Tuula (2015) Kaapista kaapin päälle. Homoseksuaaliset ihmiset ja heidän oikeutensa edustuksellisessa politiikassa. Tampere: Vastapaino.

Meriläinen, Rosa (2015) Poliittinen ruumis – huomioita Tuula Juvosen teoksesta Kaapista kaapin päälle. Ajatushautomo Hattu.

Julkaisu Mistä politiikan tutkimuksessa ei ole ollut tapana puhua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikan tutkimuksen ulkopuolelta asiaa ihmetellessä tulee mieleen kysyä, onko muutoksen tae todellakin se, että äänestäjät protestoivat vallitsevaa politiikkaa puoluevalinnallaan, vai olisiko heillä myös muita, jopa tehokkaampia, keinoja antaa äänensä muutokselle, Tuula Juvonen pohtii.

Sosiologi ja homotutkija Dennis Altman totesi jo vuonna 1982 politiikan olevan monella tapaa inhimillisen toiminnan viimeinen alue, johon sosiaalinen muutos heijastuu. Tämä näkyi Suomessa jälleen kirkkaasti eduskunnan äänestäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vaikka jo parin vuoden ajan eri tutkimuslaitosten toteuttamissa mielipidekyselyissä kansasta vain pienenemään päin oleva 30–36 prosentin osuus vastusti tasa-arvoista avioliittolakia, äänensä antaneista kansanedustajista noin 47 prosenttia vastusti lakimuutosta.

Erityisesti tässä tilanteessa protestipuolue perussuomalaisten kannattaminen ei olisi tuonut suomalaiseen politiikkaan ruotsalaisen eläkeläisen toivomaa uudenlaista ajattelua, sillä puolueen puheenjohtaja Timo Soini oli itsevaltaisesti linjannut puolueensa kielteisen kannan kansanedustajien puolesta. Perussuomalaisista vain yksi, Arja Juvonen (ei sukua), äänesti perjantaina 28.11.2014 yhtenä 104 muun kansanedustajan joukossa vastoin puolueensa puheenjohtajan kantaa. Toisaalta muutosta ei välttämättä ole luvassa myöskään vakiintuneista puolueista. Sekä puoluekokouksen että pääministeri Alexander Stubbin myönteisestä kannasta huolimatta kokoomuksen kansanedustajistakin edelleen 36 prosenttia vastusti lakimuutosta, puhumattakaan Juha Sipilän johtamasta keskustasta, jonka edustajissa tasa-arvoisen avioliittolain vastustajia oli 83 prosenttia.

Äänestäjien kaipaaman uudenlaisen ajattelun esteenä tuntuvat siis olevan, osin puolueesta riippumatta, ennen kaikkea eduskuntaan nousevat konservatiiviset kansanedustajat, jotka ovat linjauksissaan helposti merkittävästi vanhakantaisempia kuin kansalaisten enemmistö. Tämä saattaa olla seurausta siitä, että konservatiiviset äänestäjät keskittävät äänensä samoille, turvallisiksi tunnistamilleen ehdokkaille, kun taas moniarvoisempaa, muutokseen tähtäävää politiikkaa toivovat äänestäjät jakavat myös äänensä laveammalle joukolle ehdokkaita, joista näin ollen heidän todellista yhteenlaskettua kannatustaan pienempi osuus  pääsee nousemaan eduskuntaan.

Kuinka Ingrid Nygrenin kaltainen muutosta kaipaava suomalainen eläkeläisäänestäjä sitten voisi uudistaa politiikkaa? Yksi mahdollinen keino nousee esiin tarkasteltaessa eduskunnan perustuslakivaliokunnan äänestyspäätöstä vuonna 2012 koskien kansanedustajien tekemää lakiesitystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tuolloinhan lakiesityksen tie katkesi konservatiivisten kansanedustajien vastustukseen. Kuten useat kommentaattorit tuolloin huomauttivat, kaikki ennen vuotta 1967 syntyneet kansanedustajat vastustivat lakiesityksen ottamista käsittelyyn, kun taas sen jälkeen syntyneet puolsivat sitä – puoluekannastaan riippumatta.

Ne äänestäjät, jotka kaipaavat muutosta nykypolitiikkaan, voisivat siis yrittää muuttaa politiikkaa puolueen vaihtamisen sijaan myös kiinnittämällä huomiota ehdokkaansa sukupolveen ja keskittämällä äänensä aiempaa nuoremmille ehdokkaille. Sen lisäksi, että nuorempien kansanedustajien äänestyspäätös heijasteli paremmin kansalaisten valtaosan näkemyksiä, myös kansanedustajan naissukupuoli ennakoi keskimäärin miessukupuolta paremmin sitä, että eduskunnan päätöksissä puhaltaisivat uudistuksen tuulet.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay

Julkaisu Mistä muutos nousee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.